Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla vartijoita.
Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu, la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.
"Ne ovat nähneet Hansin", sanoi Stephen.
"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku orja."
Senjälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään, kunnes vihdoin Hans tuntui maan sisästä nousevan eteeni ja hänen takanaan mazitu ja hänen toinen seuralaisensa.
"Kerro kertomuksesi", minä sanoin.
"Baas, näin se kuuluu. Me olemme saaneet tietää kaikki. Arabialaiset tietävät kaiken, mikä koskee teitä ja miehiänne. Hassan on lähettänyt heille määräyksen surmata teidät. On hyvä, ettette mennyt heidän luokseen, sillä teidät olisi varmasti tapettu. Me ryömimme lähelle ja kuulimme heidän keskustelunsa. He aikovat aamunkoitteessa tehdä rynnäkön meitä vastaan, ellemme lähde liikkeelle aikaisemmin, mistä he vakoojainsa kautta saavat tiedon."
"Ja jos se tapahtuu, mitä sitten?" minä kysyin.
"Silloin he hyökkäävät meidän järjestäessämme karavaania tai heti lähdettyämme liikkeelle."
"Vai niin. Mitä vielä, Hans?"
"Niin, baas. Nämä kaksi miestä ryömivät orjain joukkoon ja puhuttelivat heitä. Nuo orjat ovat hyvin surullisia, ja moni heistä on kuollut sydämenahdistukseen jouduttuaan pois kodeistaan ja tietämättä, minne heitä viedään. Näin yhden juuri kuolevan; se oli nuori nainen. Hän puheli toisen vaimon kanssa ja näytti aivan terveeltä, ainoastaan väsyneeltä, kunnes hän äkkiä sanoi kuuluvalla äänellä: 'Nyt minä kuolen mutta palaan takaisin henkenä lumoamaan noita paholaisia, kunnes hekin tulevat hengiksi.' Sitten hän kutsui heimonsa päämiestä, pani käden sydämelleen ja kaatui kuolleena maahan. Mutta", Hans lisäsi miettiväisesti ja sylkäisi, "ei hän päässyt kaatumaan aivan maahan, sillä orjamies piti hänen päätään koholla. Arabialaiset olivat hyvin vihoissaan sekä siitä, että hän oli kironnut heitä, että hänen kuolemastaan. Eräs heistä tuli ja potkaisi hänen ruumistaan ja ampui sitten hänen sairaan pikku poikansa, koska äiti oli kironnut heitä. Mutta kaikeksi onneksi hän ei nähnyt meitä, sillä me seisoimme varjossa kaukana tulesta."
"Entä muuta, Hans?"
"Vielä eräs asia, baas. Nämä miehet lainasivat teidän antamanne veitset kahdelle urhoollisimmalle orjalle, jotta nämä voisivat leikata poikki orjanikeet ja köydet, joilla heidät oli sidottu, ja lähettää ne sitten miehestä mieheen, jotta kaikki voisivat tehdä samoin. Mutta mahdollisesti arabialaiset huomaavat sen, ja silloin nämä miehet jäävät ilman veitsiä. Siinä kaikki. Onko baas'illa vähän tupakkaa?"
"Nyt, Stephen", minä sanoin Hansin mentyä ja selitettyäni tilanteen, "meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko livahdamme noiden herrasmiesten käsistä heti, missä tapauksessa meidän on jätettävä tuo vaimo lapsineen oman onnensa nojaan, tai voimme jäädä tänne odottamaan hyökkäystä."
"Minä en pakenisi", Stephen sanoi synkkänä, "olisi raukkamaista hylätä tuo vaimoraukka. Sitäpaitsi marssiessamme saattaisi tapahtua pahempaakin. Muista, että Hans sanoi meitä vakoiltavan."
"Tahtoisit siis jäädä odottamaan hyökkäystä?"
"Eikö löydy kolmatta vaihtoehtoa, Quatermain? Jos itse hyökkäisimme?"
"Sepä ajatus", minä sanoin. "Kutsukaamme Mavovo tänne."
Mavovo saapuikin ja istuutui eteemme. Minä selitin hänelle asian.
"Minun kansallani on tapana mieluummin hyökätä kuin odottaa hyökkäystä, ja kuitenkin, isäni, tässä tapauksessa sydämeni on sitä vastaan. 'Hans' (hän kutsui häntä nimellä Inhlatu, joka on zulukielinen, pilkkukäärmettä merkitsevä sana ja vastaa hottentotin kafferinkielistä. nimeä) sanoo noita keltaisia koiria olevan aina kuuteenkymmeneen, ja niillä on kaikilla pyssyt, kun taas meitä on ainoastaan viisitoista, sillä orjiin emme voi luottaa. Hän sanoo heidän sitäpaitsi olevan lujan aidan suojassa ja valveilla, vakoojain vartioimina, joten emme helposti voi heitä yllättää. Mutta nähkääs, isäni, mekin olemme lujan aidan suojassa, eikä meitäkään voi yllättää. Ja luulen, että miehet, jotka muulloinkin kuin sodassa kiduttavat ja tappavat vaimoja ja lapsia, ovat varmasti pelkureita eivätkä uskalla hyökätä, jos ammumme hyvin, jos he yleensä tulevat ensinkään. Sentähden sanon: 'Odottakaa kunnes puhveli joko hyökkää tai pakenee. Mutta teidän on sananvalta, Macumazahn, Vartija yöllä, ei minun, teidän metsästäjänne. Puhukaa te, joka olette vanhennut sodassa, ja minä tottelen."
"Sinä puhut viisaasti", minä vastasin; "mieleeni johtuu toisiakin syitä. Nuo arabialaiset saattaisivat kätkeytyä orjain selän taa, ja me tappaisimme näistä monta vahingoittamatta ensinkään arabialaisia. Stephen, luulenpa, että meidän on katseltava asiaa tässä valossa."
"Hyvä juttu, Quatermain. Toivon vain Mavovon siinä suhteessa olevan väärässä, että nuo mustat saattaisivat muuttaa mielensä ja paeta."
"Totisesti, nuori mies. Sinähän käyt aivan liian verenhimoiseksi ollaksesi orkideainviljelijä", minä huomautin, katsahtaen häneen. "Minä puolestani toivon hartaasti Mavovon olevan oikeassa, sillä ellei niin ole, niin sanon sinulle, että tämä saattaa olla huono yritys."
"Olen tähän asti aina ollut rauhanmies", Stephen vastasi, "mutta nähdessäni noita onnettomia orjaraukkoja murskattuine paineen ja puihin nääntymään sidottuja vaimoja —"
"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät aamiaisensa valmiina."
VII.
ORJAIN RYNNÄKKÖ.
No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi. Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli bomaa niin paljon kuin mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja. Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen taisteluunsa.
Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.
Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä, jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet, silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä, jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä. Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa vahtitulen valossa.
"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.
Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä vastaan.
"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."
Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.
Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan, mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:
"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa, ukkoseni, eikö ole?"
"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin raivoissani tieheni.
Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.
Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan. Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.
"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin
Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.
Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi hyödyttänyt?
Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia
Stephen'ille ja minulle.
"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen, vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."
"Niin minäkin", minä mutisin, pitäen vaivoin oikean jalkani maassa.
Mutta Stephen vain nauroi ja kysyi:
"Mitäs sitten teet, Sammy, kun taistelu alkaa?"
"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme puolesta."
"Ja jos arabialaiset tulevat sisään, Sammy?"
"Sitten, sir, minä taivaan avulla panen toivoni jalkaini nopeuteen."
Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden taakseen moittivan katseen.
Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.
"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu jotakin."
Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia, tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä äänillään.
"Orjat hyökkäävät meitä vastaan", sanoi Stephen ja kohotti pyssyään.
"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät turvaa meidän luotamme."
Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä, jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin. Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa, sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän takaa-ajajainsa kuulille.
"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän jalkoihinsa."
Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.
Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli boman kohti leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".
Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia, toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla, ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja — no niin, tuollaisessa tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota henkilöä olin tähdännytkin.
Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä, ja Stephen huudahti innostuneena:
"Mikä taivaallinen laukaus!"
"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin, "sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa ampumarei'istä."
Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen, huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen, takaaladattavan pyssyni — ensimmäisen mitä olen omistanut — enkä suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.
Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun, juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin, että me voimme ampua heidän ylitseen.
Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet, sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.
Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin, että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä bomaa, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi suorittaa ilman liian suurta tappiota.
"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä, ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."
"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja hänen lapsensa?"
"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.
Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.
Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä, sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä. Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.
"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa velkansakin."
"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."
"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he pitävät parempana, niin voimme jättää heidät — arabialaisten hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista ja myrkystä.
Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä jotakin tapahtui.
Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle. Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he olivat päässeet melkein boman lähelle, mistä me hämmästyneinä katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt voidakseni puhua.
"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia) "on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"
Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui. Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet, kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan, pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi, emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme olekaan tietämättömiä villejä.
Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina, sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka voimme mukanamme kuljettaa?
"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella, niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne, mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että viinaryyppy — oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos te annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."
No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn, ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin viinasta.
No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin, sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin ensimmäiseen kirjaan saakka.
Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton, ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa — hän ei ollut milloinkaan pitänyt vedestä — hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää, mitä oli tapahtunut.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen, kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" — hädän hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista enää muuta."
"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."
"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."
Sitten hän lähti keittämään päivällistä.
Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.
Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää ruokaa.
"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.
"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."
Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me, vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.
Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten seurasi pitkä indaba eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla huomaisimme heidän menneen tiehensä.
Tämän jälkeen palasimme bomaamme päästäksemme juuri näkemään surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.
Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa haamujen maahan (hamba kachle, kuten hän sanoi), mikä epäilemättä tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi, ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.
"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta
Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"
"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta. Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä, "hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että hänen mat—" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.
"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta", sanoi Stephen palattuamme bomaan, "mutta minkävuoksi he hautasivat hänen mukanaan astiat ja keihäät?"
"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin. "Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."
VIII.
TAIKAPEILI.
Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi, huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.
Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä. Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee näkyviin.
Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä rautapatoja kivillä tai sauvoilla.
Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin vanhassa kirjassa.
Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.
"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja nukkui uudelleen.
Minä en jatkanut keskustelua.
Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. — A.Q.] Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis vihdoin läksimme.
Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun. Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.
Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.
Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.
Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640 jalkaa merenpinnan yläpuolella.
"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme saaneet Hassanilta.
"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot asuvat."
Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli sumuista ja kylmä tuuli.
"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain ruohikkoja ja villejä eläimiä."
"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta tai jostakin kuopasta."
"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa saattaa tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta päivästä.
Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä, joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.
"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella — tähysteleminen ei hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.
Hän painoi korvansa maahan ja sanoi:
"Tuolta."
Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan terveet, en kuullut mitään.
Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään.
Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.
Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti kimmeltävän heidän keihäillään.
"Mitä on tehtävä, Macumazahn?" kysyi Mavovo.
"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia. Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.
"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."
"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään saattavat tehdä!"
Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus, ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.
Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat, että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.
"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä, saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut, jotka ovat vahdissa."
Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin — viidakon edessä riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten voinut nähdä mitään — kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme. Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä. Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa. Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni, minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.
Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää, Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas villejä.
Päivän kirkastuessa — tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti — ja sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä, tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.
He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt", sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."
"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."
Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta, tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa olleet kuoleman omat.
Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään. Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa, kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin unta; en ikinä unohda sitä.
Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet), meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin, että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin. Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin hänelle käteen tuopillisen kahvia.
"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.
Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen, sillä kuulin hänen sanovan:
"Oi Babemba, valkoiset herrat Macumazana ja Wazela kysyvät: tahdotko jakaa heidän pyhän juomansa heidän kanssaan."
Ymmärsin sanat täydellisesti, sillä tuon kansan kieli oli niin zulu-murteen tapaista, että se ei tuottanut minulle minkäänlaista vaikeutta.
"Heidän pyhää juomaansa!" huudahti vanha mies, hätkähtäen. "Mies, se on kuumaa punavettä. Tahtovatko nuo valkoiset velhot myrkyttää minut mwavilla?"
Tässä minun on selitettävä, että mwavi eli mkasa, miksi sitä joskus kutsutaan, on erään mimosalajin sisäkuoresta tai joskus strychnoskasvin juuresta puristettua nestettä, jota tietäjävelhot antavat rikoksesta syytetylle henkilölle. Jos se tekee heidät sairaiksi, heidät julistetaan syyttömiksi. Jos he saavat kouristuksia tai vaipuvat horroksiin, he ovat ilmeisesti syyllisiä ja kuolevat joko myrkyn vaikutuksesta tai myöhemmin muusta syystä.
"Ei tämä ole mwavia, oi Babemba", sanoi Jerry. "Se on jumalallista nestettä, jonka voimalla valkoiset miehet ampuvat tarkasti ihmeellisillä pyssyillään, jotka kaatavat ihmisen tuhannen askeleen päästä. Katso, minä nautin siitä vähän", ja niin hän tekikin, vaikka se lienee polttanut hänen kieltään.
Tämä rohkaisi vanhaa Babembaa ja hän haisteli kahvia, jonka tuoksu miellytti häntä. Sitten hän kutsui luokseen miehen, jonka arvelen omituisesta puvusta päättäen olleen tietäjän, antoi hänelle vähän juomasta ja odotti seurauksia, jotka näyttäytyivät siten, että tietäjä tahtoi tyhjentää koko tuopin. Babemba sieppasi sen vihastuneena hänen kädestään ja joi itse, ja kun olin pannut tuopin puolilleen sokeria, maistui seos hänestä hyvältä.
"Se on totisesti pyhä juoma", hän virkkoi huuliaan maiskutellen. "Onko sinulla sitä vielä?"
"Valkoisilla miehillä on enemmän", Jerry sanoi. "He kutsuvat sinua aterioimaan kanssansa."
Babemba pisti sormensa tuoppiin, pyyhkien sillä pohjalla olevaa sokeria, nuoli sormensa ja mietti.
"Hyvin menee", minä kuiskasin Stephen'ille. "En usko, että hän tappaa meitä saatuaan kahvia, luulenpa hänen vielä tulevan aamiaisellekin."
"Se saattaa olla ansa", sanoi Babemba ja alkoi kielellään lipoa sokeria tuopin pohjalta.
"Ei", Jerry vastasi uskottavalla äänellä, "vaikkakin valkeat herrat voisivat helposti tappaa teidät kaikki, he eivät vahingoita niitä, jotka ovat tulleet osallisiksi heidän pyhästä juomastaan paitsi siinä tapauksessa, että joku yrittää vahingoittaa heitä."
"Etkö voi tuoda pyhää juomaa vielä vähän tänne?" Babemba kysyi, antaen kielellään viimeisen puhdistuksen tuopille.
"En", sanoi Jerry, "jos haluat saada sitä, sinun on mentävä sinne. Älä pelkää. Tahtoisinko minä, oman kansasi mies, pettää sinua?"
"Se on totta!" huudahti Babemba. "Puheestasi ja kasvoistasi päättäen olet mazitu. Kuinka olet joutunut — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Minun on hyvin jano. Minä tulen. Sotilaat, istuutukaa ja olkaa varuillanne, ja jos minulle tapahtuu jotakin, kostakaa ja ilmoittakaa kuninkaalle."
Tämän kaiken kestäessä olin antanut Hansin ja Sammyn avata yhden laatikoista ja ottaa esille melkoisen suuren, puukehyksisen kuvastimen, jonka takana oli tuki, niin että se saattoi seista. Onneksi se oli ehyt; pakkauksemme olikin ollut niin huolellista, ettei yksikään kaukoputkistamme eikä muista särkyvistä esineistä ollut vahingoittunut. Puhdistin kuvastimen nopeasti ja asetin sen sitten melkein pystyyn pöydälle.
Vanha Babemba lähestyi hyvin epäluuloisena, mulkoillen ainoalla silmällään meitä ja kaikkea omaisuuttamme. Ollessaan jo aivan lähellä hän sattui vilkaisemaan kuvastimeen. Hän pysähtyi, hän tuijotti, hän peräytyi, mutta sitten uteliaisuus taas voitti, hän astui eteenpäin ja pysähtyi jälleen.
"Mikä on hätänä?" huusi järjestyksessä seuraava päällikkö.
"Se", hän vastasi, "että täällä on ihmeellinen taikaesine. Näen, kuinka itse kävelen itseäni vastaan. Siinä ei ole erehdystä, sillä toinen silmäni on mennyt toisen sisään."
"Astu eteenpäin, oi Babemba", huusi tietäjä, joka oli koettanut juoda kahvin loppuun, "ja katso mitä tapahtuu. Pidä keihäs valmiina ja jos haamusi koettaa vahingoittaa sinua, niin tapa se."
Rohkaistuneena Babemba kohotti keihästään, mutta laski sen heti kiireesti maahan.
"Se ei auta, hullu tietäjä", hän huusi takaisin. "Haamuni nostaa myöskin keihäänsä, ja sen lisäksi te kaikki, joitten pitäisi olla takanapäin, olette edessäni. Pyhä juoma on juovuttanut minut; olen lumottu. Pelastakaa minut!"
Nyt näin, että pila oli mennyt liian pitkälle, sillä sotilaat olivat hätäännyksissään alkaneet jännittää jousiaan. Kaikeksi onneksi aurinko juuri sillä hetkellä tuli pilvestä aivan meitä vastapäätä.
"Oi Babemba", minä sanoin juhlallisella äänellä, "se on totta, että tämä taikakilpi, jonka olemme tuoneet sinulle lahjaksi, loihtii esille toisen itsesi. Tästälähin vaivasi tulevat puolta pienemmiksi ja ilosi kaksinkertaiseksi, sillä katsoessasi tähän kilpeen et enää ole yksi vaan kaksi henkilöä. Sillä on toisiakin ominaisuuksia — katso", ja minä nostin kuvastinta ja käytin sitä heliograafina, suunnaten heijastuneen auringon silmästä silmään pitkin edessämme olevaa puoliympyrän muotoista miesriviä. Kautta kunniani, kuinka he juoksivat!
"Ihmeellistä!" huudahti vanha Babemba, "ja voinko minäkin oppia sitä tekemään, valkea herra?"
"Voit kyllä", minä vastasin, "tule ja koeta. Pidä sitä nyt noin, kunnes minä luen loitsun", ja minä mutisin jotakin hölynpölyä ja suuntasin sen sitten erääseen mazituista, jotka jälleen kokoontuivat. "Kas noin! Katso! Katso! Olet osunut heitä silmiin. Olet loitsutaidon mestari. He pakenevat, he pakenevat!" ja totisesti he pakenivatkin. "Onko siellä joukossa joku, josta et pidä?"
"Montakin", Babemba vastasi painokkaasti, "etenkin tuo velhotietäjä, joka joi pyhän juoman melkein loppuun."
"Hyvä on; vähitellen minä näytän sinulle, kuinka voit polttaa häneen reiän tällä taikakeinolla. Ei, ei nyt, ei nyt. Hetkiseksi tämä aurinkopeli kuolee. Katso", ja minä pistin kuvastimen pöydän alle ja vedin taas esille takapuoli ylöspäin käännettynä. "Nyt et näe mitään, vai näetkö?"
"En muuta kuin puuta", vastasi Babemba, tuijottaen honkalautaan, joka sitä reunusti.
Sitten peitin sen pöytäliinalla ja muuttaakseni puheenaihetta tarjosin hänelle toisen tuopillisen "pyhää juomaa" ja tuolin, jolla istua. Vanha mies nousi hyvin varovasti istumaan kokoonkäännettävälle tuolille, asetti ison keihäänsä rautaisen kärjen polviensa väliin maahan ja tarttui tuoppiin. Tai oikeammin hän tarttui kyllä tuoppiin mutta ei oikeaan. Hänen olemuksensa oli niin hullunkurinen, että kevytmielinen Stephen, joka unohtaen tilanteen vaarallisuuden oli jo parin minuutin ajan taistellut sisällistä naurua vastaan, paiskasi kahvituoppinsa pöydälle ja vetäytyi telttaan, missä kuulin hänen tukahduttavan sopimatonta iloisuuttaan. Tämän kahvin Sammy hetken hämmennyksessä antoi vanhalle Babemballe. Samassa Stephen tuli takaisin ja tarttui hämmennystään peittääkseen Babemballe tarkoitettuun tuoppiin ja tyhjensi sen tai ainakin suurimmaksi osaksi. Silloin Sammy huomasi hänen erehdyksensä ja sanoi:
"Mr. Somers, olen pahoillani, mutta tässä on tapahtunut erehdys. Te juotte siitä tuopista, jonka tuo haiseva pakana juuri nuoli puhtaaksi."
Vaikutus oli kauhea ja äkillinen, sillä samassa Stephen tuli kuin sairaaksi.
"Minkätähden valkoinen herra tekee noin?" kysyi Babemba. "Nyt näen, että te varmasti petätte minua, ja se ei ole mitään muuta kuin mwavia, jota te annatte minulle juotavaksi, samaa ainetta, joka viattomille aiheuttaa oksennusta, mutta niille, jotka aikovat pahaa, kuoleman."
"Lopeta tuo hulluttelu, sinä tyhmeliini", minä mutisin ja potkaisin Stepheniä sääreen, "taikka muuten saat aikaan sen, että päämme pannaan poikki." Sain itseni vaivoin hillityksi ja sanoin sitten:
"Oi, ei suinkaan, kenraali. Tämä valkoinen herra on pyhän juoman pappi ja — tämä mitä näette, on uskonnollinen meno."
"No niin", sanoi Babemba; "sitten toivon, ettei tuo meno ole tarttuvaa laatua."
"Ei ole", minä vastasin, tarjoten hänelle korppua. "Ja nyt, kenraali Babemba, sano minulle, miksi tulet meitä vastaan viidensadan asestetun miehen kanssa?"
"Tappaakseni teidät, valkeat herrat — oh, kuinka kuumaa tämä pyhä juoma on, mutta kuitenkin miellyttävää. Tehän sanoitte, ettei se tartu? Sillä minä tunnen —"
"Syö leivosta", minä vastasin. "Ja minkävuoksi haluat tappaa meidät? Ole hyvä ja sano minulle heti totuus, muuten luen sen taikakilvestä, joka kuvastaa niin hyvin sisä- kuin ulkopuolenkin", ja minä kohotin vaatetta ja tuijotin lasiin.
"Jos osaat lukea ajatukseni, valkea herra, miksi vaivaat minua kysymällä?" kysyi Babemba johdonmukaisesti suu täynnä korppua. "Mutta jottei tuo kirkas kapina valehtelisi, sanon ne sinulle itse. Bausi, kansamme kuningas, lähetti minut tappamaan teidät, sillä hän on kuullut huhuja, että te olette suuria orjakauppiaita, jotka tulette pyssyillänne varustettuina vangitsemaan mazitu-kansaa ja kuljettamaan. heidät mukananne Mustan Veden rantaan myytäviksi ja lähetettäviksi sen toiselle puolelle suurissa, Itsestään liikkuvissa venheissä. Arabialaiset lähettiläät olivat antaneet hänelle tämän varoituksen. Tiedämme sen sitäpaitsi itsekin todeksi, sillä viime yönä teidän luonanne oli suuri joukko orjia, jotka keihäämme nähdessään pakenivat tuskin tunti sitten."
Minä tuijotin tiukasti kuvastimeen ja vastasin tyynesti:
"Tämä taikakilpi kertoo hiukan toisenlaista tarinaa. Se sanoo, että kuninkaasi Bausi, jolle sivumennen sanoen meillä on paljon lahjoja mukanamme, käski sinun tuoda meidät kunnialla hänen luokseen, jotta saisimme neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista."
Laukaus onnistui. Babemba kävi hämilleen.
"Se on totta", hän änkytti, "että — tarkoitan, että kuningas jätti sen minun päätettäväkseni. Tahdon neuvotella velho-tietäjän kanssa."
"Jos hän jätti sen sinun päätettäväksesi, silloin asia on päätetty", minä sanoin, "sillä olet varmasti niin jalo ja ylevä, ettet ikinä koeta murhata niitä, joitten pyhästä juomasta juuri olet tullut osalliseksi. Jos niin tekisit", lisäsin kylmällä äänellä, "et itsekään saisi elää kauan. Yksi salainen sana vain, ja tuo juoma muuttuisi mitä pahimmaksi mwaviksi sisälläsi."
"Oi! Kyllä, valkea herra, se on päätetty", huudahti Babemba, "asia on päätetty. Älä vaivaa tuota salaista sanaa. Minä vien teidät kuninkaani luo, ja saatte puhua hänen kanssaan. Pääni ja isäni hengen kautta olette minun puolestani turvassa. Mutta jos sallitte, niin kutsun suuren tietäjän Imbozwin ja vahvistan päätöksen hänen läsnäollessaan ja näytän hänelle taikakilven."
Jerry sai tehtäväkseen lähteä noutamaan Imbozwia. Tämä saapuikin heti. Hän oli roistonnäköinen henkilö, jonka ikää oli vaikea arvata, kyttyräselkäinen, ryppyinen ja kierosilmäinen. Hänen pukunsa oli tavallinen tietäjänpuku, joka oli tehty käärmeennahasta ja kalansuomuista ja jota koristivat paviaanin hampaat ja pienet lääkepullot. Hänen suloaan lisäsi leveä, luultavasti punamullalla vedetty värijuova, joka kulki yli otsan ja nenän, huulien ja leuan ja loppui pennin kokoiseen punaiseen merkkiin juuri kaulan juuressa. Villainen tukka, johon oli punottu pieni musta kumirengas, oli voideltu talilla ja jauhotettu siniseksi. Se oli pystytetty sarven muotoon, joka noin viiden tuuman päässä pääkallosta kapeni teräväksi huipuksi. Kaiken kaikkiaan hän muistutti hyvin suuressa määrin paholaista, vieläpä pahantuulista paholaista, sillä hänen ensimmäiset sanansa sisälsivät moitteen siitä, ettemme olleet kutsuneet häntä Babemban kanssa nauttimaan pyhää juomaa.
Tarjouduimme valmistamaan hänelle uutta, mutta hän kieltäytyi, sanoen meidän tahtovan myrkyttää hänet.
Senjälkeen Babemba selitti hänelle asian, ilmeisesti hyvin hermostuneena, sillä hän näytti pelkäävän tuota vanhaa velhoa, joka kuunteli aivan hiljaa. Kun Babemba selitti, että olisi hullua ja epäoikeutettua pistää kuoliaiksi sellaisia taikureita kuin me ilman kuninkaan suoranaista käskyä, silloin Imbozwi vasta avasi suunsa, kysyen, minkävuoksi hän kutsui meitä taikureiksi.
Babemba kertoi tuosta ihmeellisestä loistavasta kilvestä, joka näytti kuvia.
"Pyh", sanoi Imbozwi, "eikö tyyni vesi ja kiilloitettu rautakin näytä kuvia!"
"Mutta tämä kilpi sytyttää tulen", sanoi Babemba. "Valkeat herrat sanovat, että se voi polttaa ihmisenkin."
"Sitten anna sen polttaa minut", vastasi Imbozwi sanomattoman halveksivalla äänellä, "niin kyllä uskon, että nämä valkeat miehet ansaitsevat jäädä eloon eivätkä ole tavallisia orjakauppiaita, joista olemme usein kuulleet."
"Polttakaa hänet, valkeat herrat, ja näyttäkää hänelle, että olen oikeassa", huudahti raivostunut Babemba, ja sitten nuo kaksi alkoivat riidellä. He olivat nähtävästi kilpailijoita eivätkä tällä kertaa jaksaneet hillitä itseään.
Aurinko paistoi nyt hyvin kuumasti, joten voimme hyvin antaa mr. Imbozwille taikatemppujemme esimakua, minkä arvelin olevan hänelle tarpeellista. En ollut aivan varma, heijastaisiko tavallinen kuvastin kyllin paljon kuumuutta, ja otin senvuoksi taskustani hyvin voimakkaan polttolasin, jota joskus olin käyttänyt sytyttäjänä säästääkseni tulitikkuja, ja pitäen kuvastinta toisessa kädessäni ja polttolasia toisessa etsin kokeelle sopivan asennon. Babemba ja tietäjävelho olivat niin kiivaassa sanasodassa, ettei kumpikaan näyttänyt huomaavan, mitä oli tekeillä. Asetin polttopisteen oikeaan ja suuntasin yhtyneet säteet suoraan Imbozwin rasvattuun tukan huippuun, aikoen hänen huomaamattaan polttaa siihen reiän. Mutta sattumalta tuo tukkalaite olikin pantu kokoon jostakin hyvin helposti syttyvästä aineesta, luultavasti kaislasta tai kamferttipuusta. Joka tapauksessa se kolmekymmentä sekuntia myöhemmin leimusi kirkkaassa tulessa kuin tuohus.
"Ou!" sanoivat kafferit, jotka sen huomasivat. "Kautta tätini hengen!" huudahti Stephen. "Näetkö, näetkö!" hihkui Babemba ihastuneena. "Nyt näet, sinä täyteen puhallettu rakko, että maailmassa on suurempiakin tietäjiä kuin sinä!"
"Mitä on tapahtunut, sinä koiranpenikka, kun pilkkaat minua?" kirkui hurjistunut Imbozwi, joka yksin ei ollut huomannut mitään tavatonta.
Mutta samassa hänessä heräsi epäilys, hän pisti käden tukkaansa, mutta vetäisi sen heti pois ulvahtaen. Sitten hän hyppäsi ilmaan ja alkoi tanssia, mikä tietysti vain kiihdytti tulta, joka nyt oli päässyt sytyttämään talin ja kumin. Zulut riemuitsivat; Babemba taputti käsiään; Stephen purskahti tyhmään naurunpuuskaan. Minä puolestani säikähdin. Lähelläni oli suuri puuvati, jollaisia kafferit valmistavat ja josta kahvipannu oli täytetty, onneksi vielä puolillaan vettä. Tartuin siihen ja juoksin häntä kohti.
"Auta minua, valkea herra!" hän ulvoi. "Sinä olet maailman suurin; tietäjä ja minä olen orjasi."
Tässä keskeytin puhetulvan kaatamalla vadin ylösalaisin hänen palavaan päähänsä, joka katosi vatiin kuin kynttilä sammuttajan alle. Savua ja pahaa hajua tuprusi vadin alta, ja vesi kasteli yltyleensä Imbozwin, joka seisoi liikkumattomana. Kun olin varma, että tuli oli sammunut, nostin vadin neuvottoman noidan päästä, josta ylväs koristus nyt oli poissa. Pieniä palohaavoja lukuunottamatta hän ei ollut vahingoittunut, sillä olin toiminut oikeaan aikaan; hän oli ainoastaan tullut kaljupäiseksi, sillä hiiltyneet hiukset tippuivat koskettaessa juuriaan myöten päästä.
"Se on poissa", hän sanoi hämmästyneellä äänellä tunnustellessaan päänahkaansa.
"Niin", minä vastasin, "aivan poissa. Taikakilpi toimi hyvin, vai mitä?"
"Voitko panna sen takaisin, valkea herra?" hän kysyi.
"Se riippuu omasta käytöksestäsi", minä vastasin.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja asteli sotilasten luo, jotka ottivat hänet nauruhuudoin vastaan. Imbozwi ei nähtävästi ollut suosittu henkilö, ja hänen avuttomuutensa ilahdutti heitä.
Babembakin riemuitsi. Hän ei osannut kyllin kiittää taikatemppuamme ja ryhtyi heti valmistuksiin kuljettaakseen meidät kuninkaansa luokse pääkaupunkiin, jonka nimi oli Beza, vakuuttaen, ettei meidän tarvinnut pelätä mitään vaaraa hänen eikä sotilasten puolelta. Ainoa, joka ei näyttänyt antavan arvoa taidollemme, olikin Imbozwi itse. Kun hän lähti, huomasin hänen silmässään katseen, joka puhui katkeraa vihaa, ja ajattelin jo mielessäni olleeni typerä käyttäessäni polttolasia, vaikkakaan en totisesti ollut aikonutkaan sytyttää hänen tukkaansa.
"Isäni", sanoi Mavovo minulle jälkeenpäin, "olisi ollut parempi antaa tuon käärmeen palaa kuoliaaksi, sillä siten olisitte tappanut hänen myrkkynsä. Olen itsekin jonkinlainen taikuri ja tiedän, ettei veljeskuntamme vihaa mitään muuta niin suuresti kuin naurun alaiseksi joutumista. Olette pilkannut häntä koko kansan edessä, ja sitä hän ei unohda, Macumazahn."