Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.
"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä, rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää… jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi… kuinka paljon helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja oppikaa minusta."
"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti, kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."
Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja vastasi varsin hiljaa:
"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."
IX
Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.
Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä, työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.
"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä, säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."
Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan. Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan ruotsalaisen noitaväen.
Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu piiritettyjen vastauksena:
"Ave, Maris Stella,
Dei mater alma
Atque semper virgo,
Fleix coeli porta."
Kun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua pöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä lähinnä, kuiskasi:
"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet.
Joukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi.
Rooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja
harhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille.
Sellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti."
Birgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi ja miltei vallattomaksi hymyksi:
"Maisteri", hän vastasi yhtä matalasti. "Ehkä nyt alkaa se myötäkäyminen."
Paisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa, täytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon katsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine hiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja kumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän lausui jäykästi ja arvokkaasti:
"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla ulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä kivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni syntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville. Totisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä ihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin palata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte taivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien ja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin ja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte näkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja salaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä kardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa, suvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä toisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin teidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä kirjotin ja sain aikaan muutoksen." Katsastaja katsoi keppiinsä ja kieputti sitä sormiensa välissä.
"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa tribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole enää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä minä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten te saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan taivaan alle!"
"Seis, ystäväni!" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti keppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. "Ei maksa vaivaa kutsua Orsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan koukistu päässäni."
Hänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti. Sammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri kenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän katsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan kirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.
"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle ja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin toisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun tunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan."
Sade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla läpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin valkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun jyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.
"Kristus auttakoon!" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen taas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti Birgittaan. "Salama iski Pietarinkirkkoon!"
"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan", vastasi Birgitta. "Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena Avignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas tuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö vihollisesi!"
X
Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun, jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan kuningattaren kuvan.
"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä ikkunasta.
Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita. Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.
Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei sallinut sijottaa sinne.
Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia, mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli, ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan luona Arbogassa.
Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta, vaan oli kuin joku toisten varjo.
Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.
"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta Roomaan?"
"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.
Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:
"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."
"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja kätki silkkinauhan poveensa.
Vanhus otti kitaran selästään.
"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa. Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys. Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja täpötäysillä pikareilla."
"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja suojatonna?"
"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani, vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni, tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa. Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen, joka oli varattu ylpeille."
"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"
"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä. Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää mitään niinkuin kuolon valtakuntaa… Liikkumattomana minä istuin kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta, jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena vain tunnin."
"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"
"Niinkuin sinä kultatupsuasi… Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."
Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui hän puutarhaan päin.
"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."
Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.
* * * * *
Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä, Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.
Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen. Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan, nyökkäsi hän Birgitalle.
Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain, ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa. Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä oli sanottavaa.
Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi, että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin lähettilään rinnalla.
Sunnuntaina — mennessään messuun Aracoeliin — hän oli kuullut valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.
Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen — ja siinä hän istui häpeissään ja veripunaisin otsin.
Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen, mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.
"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.
Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.
Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.
Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.
"Kansantribuuni on siserooni!"
Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen päänsä yli kuin musertaakseen sen.
"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja… Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten kanssa… Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista… juoksevat ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut, näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät, ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."
"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle piilopaikan… Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana, melkein kuin maalla, Campagnalla… On kuin raskaat, laahaavat paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon minä tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä varmaa kultajalkaa."
Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.
"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella… leveitten ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle, lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se riippuu lähellä Kapitoliumia!"
"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin. Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli kansantribuuni, vaikka olin vaiti."
Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.
He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:
"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti… salatakseen vavistusta. Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"
Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.
"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen kirkastamana, niin ainakin hän."
"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin saastuttama."
"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta…"
"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti käsiänsä.
Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca seurasivat häntä.
"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt on ateria lopussa… enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin. Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki kauppa olevan seisahduksissa… Kaarina, miksis seisot ovella?"
"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."
"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla aterianjätteitään."
"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat on kulutettu."
"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan tinamaljan!"
He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi auki portin, kuuli hän äidin sanovan:
"Missä ovat minun kerjäläiseni?"
Portaat olivat tyhjät.
Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi katolta:
"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja, silkkaa hopeata… Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen multakummuilta."
Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri
Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.
"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin… Minä tahdon kotiin, äiti!"
"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"
Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.
"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"
"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."
Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla paperia.
"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä kirveleekään!"
Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.
Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo sidottuna vyötärenauhaan.
"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin nukella.
"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."
Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna. Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."
Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun simpukoita. Vihdoin hän sanoi:
"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä. Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."
XI
Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.
Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.
Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille, ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa. Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä kypressit uskaltaisi suhista.
Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja, luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä, ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi. Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi, että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan tarkottamatta.
Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi, että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.
Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia [Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman, sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.
Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän pilkko pimeässä.
Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista. Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin, joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja autiommiksi.
Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat. Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:
"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle hän on lähettänyt erityisen kutsun… mutta ei meille. Kenties hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme. Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja sydämeni yksinäiseksi."
Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä tuskalla.
"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"
"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin, kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"
Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät, että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja, hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.
Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.
"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista päivääsi."
Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."
"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet ristissä, "saanhan olla menemättä!"
"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa seurassaan.
"Nainen ja äiti…" kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"
"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"
Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi, ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen, joka ratsasti juhlille.
Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi, vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko säteitten ja tähtien ympäröimänä.
Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista, aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan. Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa arvokkuuttaan.
Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa. Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi. Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat: Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa vilpittömyyttä.
Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin, ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.
"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"
Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti, astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi tyttöjä.
"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin. Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan. Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."
Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi, sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon, mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.
"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä, astukoon hän esiin ja puhukoon!"
Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.
Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja kuiskasi:
"Minä rakastan teitä."
"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.
"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää silmänräpäyksen…"
"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja kuiskasi: "Olen sairas."
Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan leppeästi ja hiljaa:
"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista sukua. Viisi askelta takana!"
Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.
Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun. Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän sanoi:
"Nyt minä olen terve taas… terve kuin äiti kotona!"
Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla, vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään kaupungille.
Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet, antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin, joka seisoi oven ulkopuolella.
"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."
Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa, sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto. Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.
"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.
XII
Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella, mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.
"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti. 'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina… mutta pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa läpi… ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan… En mitään saata enää maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä, etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en löytänyt sitä sieltäkään."
"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!" vastasi Kaarina.
Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut oli suljettu, palasi hän luolaan.
Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta, ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.
Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.
Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli, niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla, ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti, mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.
Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen. Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.
Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin. Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan, mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta kuin kylmä seinä.
"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."
"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.
Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti, ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.
Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena nousi istumaan.
Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.
"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.
"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle ja istuudu lavitsalle!"
Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä, istuessaan penkillä vitsoineen.
Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.
"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää kotona hautakiven alla?"
"En."
"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat huutavat sinun jälkeesi?"
"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä poljen rikki sydämiä… sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."
"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen. Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."
"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä ole enää yksin."
"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä selaat papereitasi."
Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.
"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi. Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen, joka nyt on alkanut!"
Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt, joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan muutamien autioitten talojen taa.
Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä tutkiakseen viipymisen syytä.
Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.
Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.
"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."
XIII
Oli vierinyt vuosia.
Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan. Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa elämäänsä.
Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä — niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon. Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V, uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta. Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan… Entä luostarisäännöt, jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin? Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon, tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali, joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä; mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.
Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle, jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.
Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.
Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.
Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja — ja niitä, joilla nyt oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke, mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun, jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä! vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he välttivät sen kiusauksen!
Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he odottivat eteisessä.
"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi. Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."
"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta ja meni pukeutumaan.
Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei hänen omaan huoneeseensa.
"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."
Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.
"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo kivilattian kylmyyttä!"
"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka kulkisin jäällä."
Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.
Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.
"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä maidolla ja yrttimehulla… Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet paranemista… Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään odottaa."
Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo poissa.
"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa", mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti alkanekin lakata puremasta!"
Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut ilmestyksiään ja mietteitään.
Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa. Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.