Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan, niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.
"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka päivä?"
Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun. Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja, ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta, joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.
Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen valkoiselle vilukkovuoteelle.
"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun maassani."
XIV
Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle, ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.
"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi omistuksen arvoinen valtakunta!"
"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu. "Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla, kammionsa."
Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.
"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."
Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.
"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen, missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."
Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa ja ripusti sen hänen olalleen.
"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä valta on. Voiko sen vallata miekalla?"
"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa… ja onneton se, joka ei polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan kolmatta kertaa leskenä."
Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.
"Onko hän kaunis… onko hän vanha?"
"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen…
Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.
Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."
"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."
Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa kohden.
Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle, mutta Birgitta rauhotti heitä.
"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa miesvainajaani."
Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät, huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat kuin hopea.
"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"
Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello dell' Ovoon.
Kuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen yleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja vasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari Fredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa kimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.
"Lapset", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin, "nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta ajoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää teitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen kenkäänsä."
Herra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään, mutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja kilkkuvine hopeatiukuineen.
Parvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri auki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine turbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista hyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun alta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa, joille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen läpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä, mutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan vaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.
"Oi", hän sanoi, "minä olen kovin iloissani, kovin iloissani… kun saan tervehtiä niin hurskaita vieraita."
"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!" kuiskasi herra Kaarle.
Kaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen kenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun kuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä niin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa. Sitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.
Hovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan iskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.
"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös kuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!"
Birgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle, mutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki kätensä nopean päättäväisesti kuten aina.
"Tapahtunut on tapahtunut", hän sanoi.
"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika", vastasi kuningatar yhä hämmästyksissään, vaikka hymyillen. "Mutta yhden suutelon tähden en ole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää… Nyt pitää teidän kaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä."
Pöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla muuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat kirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta kuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä, mutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan, vaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin yli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä pitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja veneittensä keskessä.
"Mene naimisiin, Johanna!" huusi merikansa kuningattarelle, tuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. "Mene naimisiin jälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee iloiseksi kuin meidän!"
Kun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle lieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen ja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.
"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta otsaasi kuumottaa."
"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti! Kotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan riitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää olutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä tulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi kainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin."
"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?"
"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja eikö paavi voi purkaa avioliittoa?"
"Kyllä."
"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä. Etkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka on meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla vastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä elän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa rahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi, rikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt. Sinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi päähän!"
Birgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.
"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen tavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on kädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä, sillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!"
"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun hiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä tyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi helläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen."
"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi puhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä on asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun todellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala kyllä tietää, että minä itsekin — niin vanha kuin olinkin — vielä kauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin itseäni että rukoilin… Mutta sinä tahdot linnan kruunun."
Birgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. "Hallita, omistaa kokonainen valtakunta… kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa toteuttamiseksi… saada vanhentua rauhassa… Ei, poika, menköön sekin kiusaus meistä!"
"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani."
Koputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen, joka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri kertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra Kaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.
"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta…"
Birgitta sulki silmänsä.
"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies mieleni mukainen… Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari, ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut… Sinua paleltaa, poika, niin että väriset… Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite…"
Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat, ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä, kunnes hän oli vaipunut uneen.
Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.
"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."
"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin kellon soivan Vadstenan lahden yli."
"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."
"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille, että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan luo."
Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan Birgitta sai pääsyn.
Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.
"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni hartaudenharjotustasi."
"Hartaudenharjotusta…" vastasi kuningatar. "Niin, kirja on vakava kyllä… 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä suihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat toisiaan hellästi'… Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?"
"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet Dianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen rakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua."
"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy minun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla on kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi taistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee poikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti maailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo, joka on koditon ja turvaton."
Birgitta risti kätensä.
"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin että poikani saisi kuolla."
Kuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen vieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi sammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa kohden.
"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin usein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja pappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö, että puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?"
"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana rukouksenani, että hän saisi kuolla."
Hän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin portaita alas.
"Menkää kotiin!" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. "Vanha vaimo löytää häiritsemättömänä tien."
Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa, missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot, joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia kirjaimia.
Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna. Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille, ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin puoli-uponnut puinen shakkinappula.
Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen, vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan kohtaloonsa.
Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.
Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.
Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:
"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."
Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.
Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen. Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.
Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään luo, joka oli etäisimpiä — ja ulkona ruohoisella luostaripihalla tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.
XV
Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä, joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn vieressä liehui ristinlippu.
Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan, niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa. Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen, niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.
Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle antaa.
"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta, ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa keskusteluun vaipuneelta.
"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"
"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."
Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa, kaatoi viiniä puupikariin ja joi.
Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat venetsialaisen kauppalaivan loiskeen — se purjehti läheltä ohi. Kun ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja teljoille.
Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta, joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky, joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.
Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa, mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.
Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus, ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.
"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi peräsimessä.
"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."
Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, — että merimiehet tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.
Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki, kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa, ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on Jeesus Natsarealainen!"
Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.
"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan rangaistukseni… Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."
"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.
Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt tyhjät taskunsa.
"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle… mutta täällä me saamme hautamme syvyydessä."
"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."
Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.
"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa kuin verraton hurskaudessa… Loitsi vesi!" Birgitta havahtui. Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi naiseksi.
"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä alus tuulta vasten!"
Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.
"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten… Ja sitten on vielä eräs asia."
"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.
"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten veneet ehtivät maalta."
Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu. Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn. Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.
Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja. Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin. Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä, ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä, pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista. Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.
Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin kaikki.
"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme. Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki, mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut. Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta, jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"
Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.
"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"
Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.
"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva… Pitääkö minun kehottaa sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"
"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä omallatunnollaan?"
Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät ilosta.
"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta… Myötäkäymistä, joka on tullut, en ansaitse… Sen alkamisesta asti olen tuntenut itseni heikoksi ja tahdottomaksi… ja häpeillyt kuin kerjäläisakka, joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin esiliinaan mahtuu… Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan. Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun hän voi tehdä niistä tilin isännälle… Minä kuulen äänien puhuvan, ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja asettui pyhiinvaeltajain eteen.
"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa, maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"
Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.
Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa. Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.
XVI
Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja ovet oli suljettu.
Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.
Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.
"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä vieläkin suurempana ja kirkkaampana.
Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran kirkossa.
Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.
"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."
"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja hengittää."
Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta ponnisti istualleen ja katsoi häneen.
"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."
"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti, vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit… sillä jos sinä ajattelisit minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole mitään tunnustettavaa."
"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."
"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen… Sano, että sinä olet epävarma… että minä olen vaihdokas, että joku palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa… ja että se lapsi olen minä."
"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni, josta tuli tuekseni kainalosauva… ja minkä minä olen alottanut, sen sinä täydennät."
Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.
"Olemme täällä min yksinämme… Enkö saa kutsua sisaria?"
"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"
"Pelkään."
"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"
"Pelkään."
"Tahdonhan sinulle vain hyvää."
"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos tarvitsemme häntä."
Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.
"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän, että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."
Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.
"Kun sinä tulet pyhien joukkoon… rukoile silloin minun ja kaikkien niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"
"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."
Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.
"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan… Sinulla on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen. Kirkonoven ääressä on multapaarit… ja on kylmä yö, ja kaikissa puissa on kuuraa… ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä, jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi… Sano minulle, vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa äitiäsi?"
"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi säikähdyin… Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä koskaan et saa täyttä vastausta… Ulkona lepää hyljätty Siion, Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet…"
"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"
"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."
"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"
Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he kuulivat maisterin kolkuttavan portille.
Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:
"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."
Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon. Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa, mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain joukkoon ovensuuhun.
Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin, ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät häntä siivillään.
Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella. Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin näkyihinsä.
"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."
Nostamatta päätään Birgitta vastasi:
"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."
Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.
"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan? Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin, olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen tuhlattu siemen."
Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä, joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot. Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä, jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.
Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman. Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein, nukkuiko hän vai valvoiko.
Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi, jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin veripisaroita.
XVII
Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki tuloaan.
* * * * *
Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.
"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."
Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia, tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.
Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle, antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät ne kitisisi.
Kun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin murtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia muuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko ranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan katuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta nyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan Neapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä olivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään ristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän ja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai vastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon porttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan Birgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.
Pääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan kotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan ja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto oli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian enää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja kardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen, ja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan ennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä omassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten olkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta, mutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.
Vihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut sietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen samalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa haikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla, tuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.
"Kristus puhuu minulle", hän sanoi "ja näin kuuluvat hänen sanansa: Minä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy hetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi. Muutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta nyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien aamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut puetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi, mutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee siihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi, että he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille. Heihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy ihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset ilmestykset."
Kuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa Birgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle sen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja laukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja kaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.
Viidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina ja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se loisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun alla, ja hän sanoi heille:
"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni ja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua… ja itse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista uhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan ja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse tuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini sinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen sopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole enää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä saatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka palavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät pahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan."
Hän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä seisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta samassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni hänen kasvonsa kokonaan.
Ja aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja ankara, suloinen ja hurskas.