Pyhän Birgitan vaellus

PYHÄN BIRGITAN VAELLUS

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Y. H.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I

Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa, ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen, olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä. Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi, kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on "ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut" on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen, voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus, jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö, mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi — loitolle rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla, eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt, joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa. Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen, niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta — länteen Rökne-saarista — pistäikse niemi, joka on kuin kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon, jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar", Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon. Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi, kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä, kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen, väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"

II

Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla. Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä — ne oli aiottu sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä
Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta… ja niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään", sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri, öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee", jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään, jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen. Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi. Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa, pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän mumisi:

"Missä on kirkkoherra… Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa… Ei koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri rauhattomuus painoi minua matkalla… ei kuitenkaan Närkevuorten rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti. Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa. Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta, jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari, mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä. Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista. Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin! Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään… Sitten suloinen ja suopea kainostelevin katsein… Juuri sellainen lienee peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin, jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa, oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin… Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle, että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit. Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni, sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni, ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla ajatuksilla äläkä puhu erosta… Maisteri, anna minulle lupa luoda silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa. Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää, ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi ja äidiksi… Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä. Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain — ajatus muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri
Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen… mutta yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt, ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni? Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte! Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan, johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! — Vanhan Briitta-äidin ääni se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä. Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti, kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia, mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä… ja minä rakastan heitä kaikkia."

III

Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä. Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi, "ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä uuteen… Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen, että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin. Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi… ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen alla… niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti… Ja nyt istun tässä ja naaraan mateita… Olisipa edes kysymys mateitten nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. — Ylistetty olkoon maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa, että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen, hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen… Mutta itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan", hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa. Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon. Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä… sillä minä rakastan häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme, sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään, maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi; mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi. Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra, joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois. Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi… Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin, jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän… puhtaastieläjä! Sydäntäni kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme, muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen, lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki… ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen. Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein kimmeltävä ehtoollisastia… Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä, rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta, ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden, tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa… sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran, armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä! Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä, enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin… kuinka sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään. Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni, mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä! Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin, "ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi olla sokea ja kuuro… Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa, mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi vähäpätöisinkin sana… Vesi painoi niin raskaana rintaani, että päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton, kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin, säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste… ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."

IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni, että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan, ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa, ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että hän on se kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme, ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden kansoille meren toisella puolen… Ne ovat sanoja, joita kannattaa kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra! Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän, että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä… yö pysyy yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona… sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin… Nyt on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan. Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa… Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On vuotanut kylliksi verta sukuni osalle… ja minä inhoan nähdä verta omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen… ja jälkeenpäin poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani. En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani, ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta, kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös, munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko, sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka. Tunnustele… tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla, sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi seulaa… Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha… Niin, totta vieköön, paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen… Kuulin heidän kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan silmiin… Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi. Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään, ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen, ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri
Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi, ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa. Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme, häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla, mutta joita he sydämissään halveksivat! — Niin huutavat onnettomat helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista, jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys… Tule tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"