V
Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.
Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:
"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"
Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.
Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.
Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.
Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.
"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.
"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."
"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.
"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa. Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa, väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa. Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina liian avara… Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt, veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."
Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin Birgitan luo.
"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon… Älä nyt vain anna kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske Jumalan nimessä!"
"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi siihen."
Birgitta kumartui hänen puoleensa.
"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä usein, mutta en muista oikein."
"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"
Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.
Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella, ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"
Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan oli kulkenut perintönä isältä pojalle.
"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta.
"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"
Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.
"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"
"Ruskeat, onnelliset… Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"
"Se on minun salaisuuteni."
Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.
Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna ristikkoa vasten.
VI
Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.
Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen vuoristo.
Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.
"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."
Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.
"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.
"Kuinka tietäisin sen?"
"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."
Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.
Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:
"Nyt kaduilla paareja kannellaan,
ja kellot kaikuvat yöhön,
mut munkki peittelee pohkeitaan.
käy tiuku hatussa työhön;
ja kotona katselee katujaan
Roma aeterna.
Nyt muureilta usma kastaa maan.
kun kulkevi ristinkansa,
mutta nunnakin karkaa kopistaan,
käy tanssihin armaimpansa
ja karjan laidun on kerrassaan
Roma aeterna."
"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.
"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat… Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."
"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."
Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:
"Huvitarhassa Avignonin voi
perin oivasti isämme ylin,
kun maidossa kylpee ja kopeloi
ilotyttöä tutisevin sylin;
mut korpeille parahan asunnon soi
Roma aeterna.
Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
ja kirkoissa pauhatkaatte,
että paavia satulaan vuottaa maa,
ja te keisarin johtajaks' saatte!
Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
Roma aeterna."
Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.
"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."
"Näin paljon rahaa, jalo rouva… Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."
"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."
Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle
Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan
Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen
pussin uhkumasta yli reunojensa.
"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta. "Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua ympärilläsi."
Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.
"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä: maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen, sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä, niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun! Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa. Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan olla mitä täydellisin, ja se joka moittii… Niin, hänelle minä soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua, niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja iankaikkisesti.]
"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan. Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti nukun hänen viitallaan."
Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä peräytyi.
"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja… Ja nyt me olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen… ja kaksi munkkia, jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina tynnyrin päällä… aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin mukaan oli maisessa elämässään… Kardinaalipiispa on kirjottanut todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään… kerran kun hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen… aivan kuin pitää ollakin. Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni, kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa, ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi. Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"
Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat piirileikkiä kynttilät käsissä.
Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua, ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.
"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon. "Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki, jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole viheriöitsevä."
Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."
Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.
"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri Pietarilta:
"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä kurkistelemme?"
"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.
Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä, ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan, toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.
Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.
Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.
"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."
Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen huulensa liikkuivat.
"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.
"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."
Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.
"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.
"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."
"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla… ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."
"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."
"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."
"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."
"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."
"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit takovat kruunua, ja se on sinun."
"Nyt pelästytät minut taas… Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa kaikki muut?"
Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.
"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."
Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.
"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"
"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."
Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.
"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi totella."
"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"
"Siksi että minä rakastan sinua."
"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos minun itse pitäisi kirjottaa."
"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.
Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.
"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!
Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."
VII
Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan, nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet kontassa.
Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita kasvoja.
Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.
"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen köyhyyteen."
Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.
Birgitta pani kirjan pois.
"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja polta vyö!"
"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."
"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten katseita."
"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella…"
"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman katuja!"
"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi lapseksi… mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni, pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."
"Ilmaisenko sinulle aavistukseni… En, en vielä. Jatka kertomista."
"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin… vihdoin, kun hän makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi: 'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa… minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."
"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"
"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."
Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.
"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"
Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.
"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"
Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.
Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.
"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"
"Sotamies arvelee niin."
Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.
Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun. Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.
Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.
"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee kyynelpäivä."
He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.
"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."
Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään kumaraisemmaksi — mutta hän ei rukoillut.
Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle, oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja jyrisevä.
"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"
Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet vaatteiden alla.
"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa, marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni, tässä on ropo ja ole hiljaa!"
Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä rahat, jotka olivat hänen sylissään.
"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain sukulainen."
Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, — ja eräs kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:
"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"
Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.
"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet. Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"
"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta…"
"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."
Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.
"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta kielen edessä."
Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään, hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa, herrasmiehet!"
Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.
"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä [kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte te arvoinen."
Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.
"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti. Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde. Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.
"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"
"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan hänen kivijumaliaan."
"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin…"
"Sinäpä sen sanoit, maisteri."
"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."
Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja laski.
"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö… Äidin ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa… Minä näen sanansaattajan tulevan Ruotsista… Vielä hän on kaukana. Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja laukussa hän kantaa hyviä viestejä."
Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.
"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella järkevien olentojen parissa."
"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."
"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista elämää, johon sinä minut tuomitset."
"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"
"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."
"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat… mutta anna hänen pitää vitsa."
Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.
Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän pysähtyi.
Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.
Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja herkeämättä toisen kerran — mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut. Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan yli palvelijain portaille.
Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka hulmusivat polviin asti.
"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt moista tukkaa, maisteri?"
Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.
"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme, pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"
Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.
"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin laita?"
"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa… ja hänen omat lapsensa vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan. Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin… Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle… suoraan, yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin… niin että sielun terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."
Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä kaavun laskoksiin.
"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi? Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa… ja niin tulee pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut salpaatte!"
Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli kynnyksen.
VIII
Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä saapuivat kirjeineen Ruotsista.
"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin, totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä varmasti on kaksi liikaa… Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."
"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan onnellisia sanomia… Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille muille."
Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:
"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."
"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri
Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.
"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.
"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa… Saanko ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"
Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin käsin ja vei sen suulleen.
"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään… Tapahtuuhan kaikki äidin tahdon mukaan… Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."
"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"
"En uskalla, ennenkun äiti tulee."
"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet itsellemme suuria levähdyksiä."
Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta, ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi. Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen. Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin vuoteelleen ja heitti henkensä."
"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.
Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole enää mitään meille kerrottavaa!"
Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.
"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."
Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.
"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."
Priori kumartui ja tavasi.
"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."
"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua sopii minun hyvin kantaa… riemussa."
Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.
"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen päästään.
Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.
Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä tuskin kuului kivilattialla.
Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet, jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen, jätti hän sen avaamatta.
"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta, mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi — että hän on kuollut."
Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:
"Äiti on surmannut hänet!"
Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt tuulenpuuskana läpi huoneen.
Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi, mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:
"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"
Kaarina työnsi hänet pois.
"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän tekeekin toivioretkiä."
Birgitta vastasi:
"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"
Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.
"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."
Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.
"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen… Jos minä nyt sanon totuuden, ovat nämä pussit minun."
"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"
"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin…"
"Ja sinne olet sinä ennättänyt."
"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki, mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon, otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."
"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja hädänalaisia."
"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."
"Ei, Pietari… Kaikki!"
"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää loputonta tietä."
Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan vyötärysnauhaansa.
"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.
Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.
Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.
Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.
"Kiittää tahdon minä…" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen. "Kiittää tahdon minä… Ei, en voi… en vielä."
Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne putosivat toinen toisensa perään.
"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa, nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."
Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla pehmeällä äänellä:
"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."
Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.
"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me löydämme toisemme… sillä tapahtua sen täytyy… Nyt tuoksuu mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt, ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."
Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.
Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani sen hakaan kaulan kohdalta.
"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.
"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.
"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat. Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että palvelijat."
Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille keskilattialle.
"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin… Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"
"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."
"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta, mutta matkaa alas helvettiin!"
"Pyhän Neitsyen nimessä!… Armollisin rouva… Kuulinhan sinun välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä…"
"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni kuhmu tai kuperuus luussa… ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori — hän joka nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä — että se oli jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa. Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua. Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni, mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."