VIGA-LJOT JA VIGDIS

I.

Veterlide Glumsinpoika oli kotoisin Islannin itärannan vuonoilta. Hän kävi ahkerasti kaupparetkillä kesäisin.

Hänen sisarenpoikansa nimi oli Ljot. Tämän isä oli Gissur Haukinpoika Skomedalista, joka tuli surmatuksi Ljotin ollessa lapsi. Veterlide hoiti Gissurin käräjäjutun kaikella kunnialla; mutta emme nyt kerro siitä. Ljotin äidin nimi oli Steinvor. Hän kuoli varhain. Ljot vietti kasvinaikansa Torbjørn Haaleggin luona Eyressä; myöhemmin hän asui Veterliden, enonsa luona, joka rakasti häntä kuten omaa poikaansa.

Ljot varttui aikaisin mieheksi. Viisitoistavuotisesta asti hän otti osaa viikinkiretkiin Torbjørnin poikien mukana ja tuli pian kuuluksi rohkeudestaan. Häntä pidettiin kyvykkäänä miehenä ja päällikönalkuna; hän oli uskollinen ja sanansapitävä, mutta harvapuheinen ja hidas solmimaan ystävyyttä sekä viihtyi parhaiten itsekseen. — Eräiden seikkojen vuoksi, joista tässä ei myöskään ole aikomus kertoa, alettiin häntä nimittää Viga-Ljotiksi.

Eräänä kesänä, Ljotin ollessa kahdenkymmenen vuoden ikäinen, lähti hän Veterliden mukana Norjaan. He omistivat yhteisesti mainion merenkulkijalaivan, ja Ljotille kuului kolmas osa siitä.

II.

Veterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä tervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin vuonoon.

He soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen joki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää, ja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti. Veterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi siihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta niitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari kalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa, joka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja kysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan rauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin lampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide kysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä lupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös niin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti saattamaan heitä Vadiniin.

Oli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui peräistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä harmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi naista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä hän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen oli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide astui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa puoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet ynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa ja juomaa.

Nämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan ja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden ääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän oli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli suuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se oli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä olivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli yllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu. Päässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja käätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.

Vanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi sen nuoremman käteen sanoen:

"Sinun sopii lausua vieraat tervetulleiksi taloon, Vigdis."

Vigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä, tarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi hän huomasi Ljotin.

Ljot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta siirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät. Hän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta tukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan vähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä päässä.

Neidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan katsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen tuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti sarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui sille.

Ljot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken kuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin hän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi uudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä viimein käänsi pois silmänsä.

Pöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin uhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan laivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.

Veterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot sukulaiselleen näin:

"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme vaivaa isäntämme miehiä."

Silloin sanoo Vigdis nauraen:

"Islantilainen taitaa olla arka tavarastaan."

Gunnar nuhtelee häntä vihastumatta; hän sanoo:

"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta matka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän sateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären ei sovi vastata vieraalle tylysti."

Ljot nauroi ja vastasi:

"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu — eikä noin nuoren neidon sanoja punnita niin tarkoin."

Vanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta tämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. — Gunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.

Puhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet suurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi. Gunnar sanoi: "Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä kesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton, sumuinen sadeilma."

Ljot vastasi tähän laulaen:

Todenpa lausuit, isäntä Gunnar! Ilta on usvainen, tyttäret torkkuu, ei maista leikki leikiltä kanssaan. Parempi vuode isännän auliin.

Kullat helskäen kattavat pöytää ihanat neidot. Nähnyt en vertaa. Lemmenpä hurmaan taipuvi mieli istuissa yksin sijalla vieraan.

Viimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän juopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi, ja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän jälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.

Miesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille, joka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:

"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista käyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa runoja hänen tyttärelleen."

Ljot ei vastannut mitään. Silloin Veterlide sanoi:

"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi — mutta tänä iltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole olleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli päästä ensimmäisen naisen nähdessäsi."

Ljot ei vastannut vieläkään, vaan käänsi kylkeä ja oli nukkuvinaan.

III.

Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.

Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä nauhalla.

Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa marjametsään.

"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."

"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi peloittanut", vastasi Vigdis, "— enkä minä ole aseetonkaan." Tämän sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä riimukirjoitusta.

Ljot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:

"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet saanut sen?"

"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa; mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään uskoneen muuhun."

"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran kastettu kristinuskoon."

"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."

"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. — "Mutta kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin Viga-Ljotiksi?"

"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen, "mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."

"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."

Ljot sanoo:

"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä kukaan tätä ennen ole sanonut minua."

Vigdis nauroi ja sanoi:

"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin."

"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot.
"Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."

"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä"!

Nyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi orjanaistesi joukkoon."

"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle", sanoi
Vigdis.

He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja suortuviaan kulkiessaan.

Heidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:

"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."

"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta hän antaa minun määrätä omat asiani."

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla itsepäinen ja jäykkä neito."

"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."

"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin, ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"

"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin veikaten ja hyvässä sovussa.

IV.

Veterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia ruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa kuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta, arveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin mielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun kävi.

Veterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot sanoi silloin:

"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia näkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen — ja rikkaampaa naimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi. Luulen myös Gunnarin pitävän minusta."

"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit hänet niin kauas kotoa", sanoi Veterlide. "Mutta jos Vigdis on valinnut sinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito tulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet hänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan."

Ljot vaipui ajatuksiin ja sanoi hetken kuluttua:

"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta paljonkin; mutta hän on pikainen vihaan — ja imarimmatkin sanat voivat sisältää vilppiä."

"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan", vastasi Veterlide, "mutta hän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi. Hän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua valmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt pohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä mielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän ottava sinut ilomielin vastaan."

"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia kallistuu", sanoi Ljot.

V.

Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin, laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis sanoi silloin:

"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa kotoa?"

"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla olisi niin paljon puhumista sinulle."

"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä", vastasi Vigdis hänelle.

"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen sinun kantavan kaunaa minulle."

"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:

"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani sinulle."

"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti. "Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."

Nyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:

"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut vaimokseni."

Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois, veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä. Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen neitoa. Sitten hän sanoi:

"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt sentään siihen, mitä sinulta kysyin."

"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."

"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."

"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis.
"Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."

Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi — "mutta huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."

Vigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:

"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin. Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."

Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.

VI.

Vigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin tapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.

Tämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista, ja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta, jonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista. Vigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi juttelivat keskenään ystävällisesti.

Kaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt siitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän lähellä:

"Sinä näyt tietävän, mitä pidät Kaaresta, Greisinin herrasta."

"Se on totta", vastasi Vigdis. "Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska nähdä häntä jälleen."

Mutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare olisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot aina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin, ja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut sen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.

Ljot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä päivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin. Mutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta Grimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen oivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.

"Kyllähän se on kaunis katsella", tuumi silloin muuan vanha mies, joka istui lähellä Ljotia. "Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime että kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa Arnenpoikien tavaraa."

"Kuinka niin?" kysyi Ljot vanhukselta.

"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä alkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset", vastasi tämä.

"Siitä minä en ole kuullut mitään", vastasi Ljot, ja vanhus alkoi kertoa:

"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis tahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy rumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä lapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen jälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on vanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu."

Ljot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä
Vigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:

"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi hupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi nähdä, kumpi niistä on parempi?"

"Kernaasti", vastasi Kaare nauraen. "Mutta se on tuskin tarpeen, koska jokainen tällä seudulla tietää sen ennestään."

Vigdis puuttui nyt puheeseen:

"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan sekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi."

Silloin vastasi Ljot vihasta raivoten:

"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet — näyttäköön nyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa vastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani Islantiin."

"Eyolv ei taida huolia sitä takaisin", sanoi Vigdis nauraen.

"Minä en kysy sitä häneltä", sanoi Ljot. "Silloin minä tapan sen."

Nyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen tuleen, joka paloi lattialla, huutaen:

"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani,
Vigdis."

Mutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti renkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:

"Ei ole parempi käyttäytyä kuin mielipuoli."

Silloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien parveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri hälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui lattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun. Veterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli häntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa päätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella seuraavana päivänä.

VII.

Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli muuan Vadinin lähellä oleva niitty.

Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt, punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia kädestä pitäen.

Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.

Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.

Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.

Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta. Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn, kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.

Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös — sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen kasvojaan pitkin:

"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa; sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."

"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan, "sinä pelästytit minun hevoseni, — olet kuin mikäkin metsänpeikko karhuntaljoinesi."

"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit tappanut jonkun Islannissa", — ja samassa hän käänsi keihään niin, että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.

Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti. Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.

Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.
Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.

"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."

"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa
Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää
Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.

Mutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.

Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä. Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:

"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?"

Vigdis itki yhä enemmän ja sanoi:

"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi."

"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen hevosensa?" sanoi Ljot.

"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti hänen mukanaan pois.

Arnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.

"En voi tulla", vastasi Ljot. "En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin."

"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä ystävyyttä."

"Ketä sinä nimität sillä nimellä?" sanoo Ljot.

"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa, tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen seuraansa."

"Nyt sanoit valheen", sävähti Ljot.

"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."

"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"

"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa", vastattiin hänelle.

Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin, Grimelundarin taloon.

VIII.

Veterlide ei ollut mielissään siitä, että Ljot oli lähtenyt Grimelundariin. Hän ratsasti sinne jonkun päivän perästä ja tapasi sukulaisensa makaamassa sairaana ylisillä.

"Minä olen sopinut Kaaren kanssa", sanoi Veterlide, "ja pyytäisin nyt, ettet sinä rikkoisi aikaansaamaani rauhaa."

Ljot ei vastannut mitään, mutta kysyi hetken kuluttua:

"Mitä Vadinissa arvellaan asiasta?"

"Ei juuri mitään", vastasi Veterlide, "kuten muuten voit arvata, sillä Gunnar on ylevämielinen mies. Enkä minä olisi kovin halukas kuulemaan, mitä hän ajattelee sinun käytöksestäsi."

Ljot makasi nyt vähän aikaa ääneti, nyppien karvoja taljasta. Sitten hän kertoi Veterlidelle, mitä Arnenpojat olivat sanoneet paimenensa nähneen.

"Onpa sekin nyt suuriarvoista, mitä Eyolvin lammaspaimenet sanovat — vaikka kaikki hänen lampaansakin sanoisivat samaa", vastasi Veterlide. "Mustasukkaiset akat semmoisia puheita suosivat; eikä ole hyvä, sukulaismies, että sinä antaudut tekemisiin sellaisten miesten kanssa."

"Mitähän Gunnar mahtanee ajatella siitä asiasta, josta olen kertonut sinulle", sanoi Ljot kotvasen kuluttua.

"Ei ole kaunista, että kysyt sitä nyt, kun makaat täällä", vastasi
Veterlide. "Soisin, että seuraisit kanssani Vadiniin."

"Minun selkääni pakottaa", sanoi Ljot, "en kykene ratsastamaan."

"Kun kykenit ratsastamaan tänne, kyennet kai ratsastamaan takaisinkin", tuumi Vederlide. "Ei ole ihme, ettei sinua haluta lähteä Vadiniin, sillä et sinä ole niittänyt kunniaa tässä asiassa; mutta sinun olisi sittenkin tultava. Se on minun neuvoni. Arnenpojat koettavat varmaan yllyttää sinua vihaan Gunnaria vastaan. He pelkäävät nousta häntä vastaan yksin, ja koettavat työntää sinua edellään. Mutta anna sinä heidän kehrätä yksin lampaanvillojaan, äläkä sekaannu heidän tuumiinsa."

Mutta Ljot väitti yhä, ettei hän jaksanut ratsastaa. Arnenpojat pyysivät Veterlideä aterioimaan, mutta tämä ei tahtonut jäädä, vaan ratsasti heti takaisin Vadiniin.

Siellä kävi kuten Veterlide oli sanonut; kun hän puhui Gunnarille
Ljotista ja tämän mieltymyksestä Vigdikseen, vastasi Gunnar:

"En soisi välillemme riitaa, islantilainen, sillä uskon sinusta mitä parhainta; ja uskon Ljot Gissurinpojastakin parempaa, kuin miksi hän on näyttäytynyt tällä seudulla. Mutta en halua lähettää tytärtäni meren yli hänen kanssaan, enkä hakea vävyäni Grimelundarista."

"Se ei ole ihme", vastasi Veterlide. Eikä asiasta puhuttu sen koommin.
Vigdis ei saanut tietää mitään heidän keskusteluistaan.

IX.

Veterlide kävi usein Ljotin luona koettaen taivuttaa tätä lähtemään Grimelundarista, mutta Ljot sanoi aina olevansa hyvin kipeä, sylkeneensä verta ja päätänsä kivistävän. Hän sanoi myös, ettei hän voinut lähteä Veterliden keralla Raumariikiin. Ja kun Veterlide palaisi sieltä ja lähtisi takaisin Islantiin, aikoi hän jäädä Norjaan. Toinenkaan ei sanonut silloin tahtovansa lähteä, "sillä", sanoi hän, "jos sinä jäät Arnenpoikien luokse, saavat he houkutelluksi sinut sellaiseen, josta sinulle koituu häpeää."

"Lähde sinä vain, sukulaismies", vastasi Ljot. "Minä olen kohta siksi terve, että voin lähteä Raumariikiin. Sieltä voin sitten lähteä Kuningas Olavia etsimään ja tavata ne islantilaiset, jotka ovat hänen palveluksessaan. — Eivät Arnenpojat ole pyytäneet minulta apua mihinkään, vaan ovat osoittaneet ainoastaan ystävyyttä."

"Lupaatko minulle lähteä pohjoiseen?" kysyi Veterlide. Ljot lupasi. Ja kun hän oli lähtenyt seudulta, suoriutui Veterlide palaamaan Islantiin. Hän erosi Gunnarista suuressa ystävyydessä, ja he antoivat toisilleen runsaita lahjoja. Vigdikselle hän antoi kultaisen rintakorun ja etelästä tuodun peilin; ja tämä antoi hänelle jäähyväislahjaksi kauniisti kirjaillun silkkiviitan.

X.

Syksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot oli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka oli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon Arnenpoikien kanssa.

Eräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua Vigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän mierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi äitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan tätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa —, hänen kasvatus-äitinsä, Vadinin emäntä — oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi hyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua mieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle. Vigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.

Oli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä pitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien olevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he olivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä vastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.

"Se olen minä", vastasi mies, "Ljot."

Helge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti kiinni siitä ja kysyi:

"Tämä mieskö sinut on lähettänyt minua hakemaan?"

Poika ei vastannut, mutta Ljot sanoi:

"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja silloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin puheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla Vadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken."

"Onpa tämä omituinen tapa päästä puheisiin kanssani", sanoi Vigdis.

"En tiennyt muuta neuvoa", sanoi Ljot. "Olen kierrellyt taloa pitkät ajat odottaen, että saisimme tavata."

Poika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen kädestään. Silloin sanoi Ljot:

"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä saatan sinut sitten kotiin."

"Mene sitten", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta:
"Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?"

"Kyllä sinä tiedät, mitä asiaa minulla on sinulle", sanoi Ljot.

Vigdis ei vastannut tähän mitään, ja Ljot sanoi silloin:

"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä enemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet minun mielestäni."

Vigdis alkoi itkeä ja vastasi:

"Miksi sinä pilasit asiasi isäni edessä?"

"Sattui niin pahasti", sanoi Ljot. "Täällä puhutaan, että Grefsinin
Kaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi."

"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä iltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten", sanoi Vigdis. "Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken."

"Se oli kyllä paha", vastasi Ljot. "Mutta Kaaren asiassa kai määrää sinun isäsi."

"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen, jonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut", sanoi Vigdis.

"Tahdotko sinä sitten minut?" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi:
"Tahdon, jos se suinkin käy päinsä."

"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä", sanoi Ljot riemuiten ja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet polvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi suudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi, että hänen oli lähdettävä kotiin.

"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi kanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin kanssa."

"Älä tee niin", pyysi Vigdis, "sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta asetta kuin keihäs."

Ljot nauroi ja sanoi: "Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan olisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä."

Vigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: "Olen kuullut kuninkaan luona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään heistä?"

"Tunnen kyllä", sanoi Ljot. "Siellä ovat Toralv ja Gissur
Torbjørninpojat, kasvatusisäni pojat."

"Etkö voi mennä heidän luokseen", sanoi Vigdis, "ja pyytää heitä puhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin."

"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi", sanoi Ljot ja koppasi hänet uudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:

"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin, sillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi paljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja neuvoa sinua."

Ljot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa itkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Teen kuten pyydät, Vigdis — vaikka tiedät matkan vievän paljon aikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin halukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?"

"Silloin saat keksiä jonkun keinon", sanoi Vigdis ja samassa hän kääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti. Ljot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat veräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata Vigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja kääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:

"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan, ja nyt on pimeä — minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä hukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin. Minä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi, jos sellaista tarvittaisiin."

"Mitähän se mahtaa olla", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että sittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.

XI.

Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin laita oli.

"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."

"Eksyitkö sinä sitten?" kysyi Æsa.

"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen kanssaan."

Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa — hänen nimensä oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:

"No enpä ole kuullut kummempaa, — vai kuljeksii tuo Ljot talon nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."

"Ei se taida olla niin vaarallista", sanoi Vigdis nauraen.

"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."

Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle: "älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei voi arvata, mihin se saattaisi viedä."

"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että uskoisivat sellaista — hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen — mutta jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi saada."

"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."

Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan minusta", sanoi hän.

Silloin alkoi Torbjørg laulaa:

"Hellästi hiveli Vaalea tukka kaulaani neidon kun vieressä istuin. Me kahden vain — tupa äänetön aivan. Sen illan iäksi mieleeni painan."

"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa runolaulajaksi."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:

Suuret linnut metsässä istui, — kesä kääntyi jo lopulleen — punamarjoja neito syötti, unohtui linnut oksalleen.

"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi, ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä virkkanut mitään.

Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen viereensä. Hän kysyi:

"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"

"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän taitaa varoa tulemasta tänne."

"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu", sanoi Vigdis.

"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot.
Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."

"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut", sanoi Vigdis.

"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."

"Se ei saa tapahtua" — sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar sanoi:

"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."

Vigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.

XII.

Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa, tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.

Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.

Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä silmiään sanoessaan:

"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi — ollos tervetullut tänne, Vigdis."

Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:

"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta.
Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"

Ljot vastasi, — ja tuli samassa hyvin punaiseksi:

"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle."

"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"

"En ymmärrä sinua", sanoi Ljot.

Silloin sanoi Vigdis.

"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme, — jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään elävälle olennolle — tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan kylällä."

Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan.
Ljot seurasi perästä ja sanoi:

"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän sittemmin katuu."

"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle", sanoi Vigdis.

"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää minua mistään."

"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä."

Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:

"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole rakastanut minua paljon."

"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan vihastuksen vallassa, — "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa, uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."

"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes uskonut niitä."

"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti hänen käsistään.

"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."

Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on tahtoni toinen", sanoi hän.

"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt. Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.

Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.

"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta. "Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku paikka, jossa voimme olla yötä."

Silloin sanoi Vigdis:

"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."

Hän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:

"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me kaksi saisi toisiamme."

Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti sillä Ljotia.

"Mene tiehesi, koira", sanoi hän.

Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:

"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan sinulle ajatusaikaa — kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."

"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinun", vastasi Vigdis.

Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois. Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista, oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.

XIII.

Vigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei häntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda, pukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan mieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta peloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan — ja aamun sarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin toimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:

"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse pois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin mihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan vain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten ja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi suotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt." Usein hän tuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki tuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.

Maatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa, nousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi kulkea jokea kohti.

Vigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui hänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen aika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli yhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni pala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi joutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa. Milloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan, mutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä sade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei tiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli aivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä. Viimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi johonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli kuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken alamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.

Vigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin olisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen suojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen päänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän ei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.

Hän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki, että aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli jyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli menettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti. Hämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän riisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että uskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka olikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:

"Kuinka sinun vaatteesi ovat niin märät, kasvattityttöni?"

Vigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä — karjassa oli ollut tautia talvella — "ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin."

Æsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut herättää hänet.

Kerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt niin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi, että tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi, ettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.

Gunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän vieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin, ettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis… Vigdis laittoi itselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi enimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi Æsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.