PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT

ja

VIGA-LJOT JA VIGDIS

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT

I.

Kirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa
Graeinin kera.

Orja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset viileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean viittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä ja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen nahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli parkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä saappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään kaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta veistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa. Halvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.

Hän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista niskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu poikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten, ahavoituneiden kasvojensa ympärillä.

Hän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta aivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä oli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä leveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli hänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala ja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja posket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi untuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.

Hän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja kulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa vyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä. Halvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli veneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja kauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana kotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi ahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse nostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt hänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat hän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti eläimiä.

Graein — näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut äidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta — istui kumaraselkäisenä soutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä, punareunaisilla silmillään.

— Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret, hyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.

— Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja huuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.

Orja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa oli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle heidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard paastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta lihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä naimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja nyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä soisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan Husebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät. Lähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen pyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan maassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä samoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin elämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä. Halvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle messuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän luki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi jäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.

Päivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja vasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli tullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä työnsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa näkyi vielä muutamia lumisia viiruja.

Halvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta taloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli ensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka hän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut kaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika kykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi iloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri puolustamaan äitiään — vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään häntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.

Nyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard sai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla ja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden haltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga Ivarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin kolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen poskiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut Ingankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin joulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa sulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten olla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: — Sen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard oli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään toisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen äidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja Olavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että hän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.

Mutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina kevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli hänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän oli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin, mutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä useimmin.

He olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät jotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan alla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle kissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa välissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia, punaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat samanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi sukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt Nidarosiin asti kuninkaantyttärelle. — Halvard seisoi äitinsä edessä koiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.

Silloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella tuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa ruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki edestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui Halvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi poikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.

— Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin äiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni poikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan mikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka olisi sinun veroisesi, Vebjørn.

— Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn nauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät tänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät välitä sinusta — ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun — rähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa aamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan huonekuntaan — vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin puolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden — kyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen selkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen ehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon sinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.

Torny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti Halvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan heitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.

Äiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat kumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta. Palvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä ja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa, joka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle tuskasta ulisten ja karvat tulessa.

Torny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan, kissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja raapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa koettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä. Kissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin pari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.

Vebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin olikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä. Poika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että äidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi kätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.

Yhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin irti, nostettiin ilmaan; — sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan kasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti painaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.

Hän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta vuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja näki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden luona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana rykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui kiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja nahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan ja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin mieletön.

Hetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt ulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi katsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen ja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.

Kun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää — äiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha orjanainen Dympna — Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.

— Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin polttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.

— Niin, kyllä hän sen tekisi minun tähteni, vastasi Torny.

— Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin juovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä talosta huomaamatta.

— Minä en uskalla, sillä se on synti, sanoo Torny vavisten yhä enemmän.

— Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa sitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.

— Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan, sillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.

— Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse — vähempikin riittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.

— Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden vaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa, etten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan sitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt tämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.

— Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän kertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen poikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän kiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille ja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän tuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny voinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon vanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn ynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut itselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan pitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan hänen ylitseen.

Äiti istui kotvan aikaa ääneti. Sitten hän sanoi rauhallisesti:

— Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule tupaan tänä iltana.

Tyttö ei vastannut, vaan tuli alas tikapuita ja livahti ulos.

— Häntä sinun ei tarvitse nähdä kauemmin, sanoi Dympna.

— Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran kun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän luulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.

Äiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin tuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn lähteä kanssaan ulos.

— Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn. Anna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä — hän sopii paremmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.

— Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo isä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko sinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun karattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä olisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut hengiltä.

Torny ei virkkanut mitään, ja silloin Gudveig sanoi:

— Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt koskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä on syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha auttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.

— Mitä sinä vastaat tähän, Torny, kysyi Vebjørn.

— Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on vanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla rauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias, mutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä sinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että olet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni kuuluvaa kuningasta puolestasi.

Vebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän rusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi hänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. — Gudveigin kaltaisen naisen ei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.

Mutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn; makasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa vasten.

Yöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille. Hän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä. Hänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin. Halvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata hiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti peitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan niin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi lattialle.

Silloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta jotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen lieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.

— Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi on juuri synnyttänyt hänet.

Halvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan pieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha ruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.

Vähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla viisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän pienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.

Halvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn jalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset olisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä sisään.

— Lähettäkää hakemaan Vebjørniä, käski hän sitten.

Mutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin aikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän lapsen oli kuoltava pakanana.

— Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun lapseni — sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.

Silloin Torny puhkesi itkuun:

— Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt ennen aikojaan — ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää, miten sinä kohtelit minua illalla!

— Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin hakemaan Edviniä?

— Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan — en ole koskaan pyytänyt mitään, — seitsemän vuotta olen ollut täällä, mutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua —.

— No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen pyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, — ja pyytänyt turhaan. Nyt on sinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi on kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.

Näin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen, mutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli huutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille, etteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.

Torny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia värisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei jaksanut edes itkeä — ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen, jossa hän sai palaa iankaikkisesti.

Naiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa.
Kukaan ei osannut kastesanoja.

Silloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas ja kosketti äitiään.

— Äiti, kuiskasi hän, äiti — minä menen hakemaan Edviniä.

Tornyn itku katkesi kesken. Hän jäi tuijottamaan poikaan.

— Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka hän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan —

— Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget liikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard voisi välttää Vebjørnin silmiä.

Mutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu lautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli pieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard pyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden laudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi ryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa Halvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.

Ulkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin ankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois rakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs hän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa mustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot voimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä. Lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista ja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata savua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin hänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja myrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä lähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon sieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja niin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat kuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja lähti hänen mukaansa.

Kotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja vihittyä kynttilää.

Kun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona. Edvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät odottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja rukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille kasteen.

Mutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä.
Silloin sanoi pappi:

— Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku
Halvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.

Sitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä. Pirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui semmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä perästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten Vebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.

Äiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun, saadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina väliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin sytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He heittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen käteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet oli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin käärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet lämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi hänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.

Edvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt hänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin viime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen eräänä iltana useamman hengen kuullen:

— Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt minua lankeamasta siihen — sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut kuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati koettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä minä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin hakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en olisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.

Pikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään, ja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen henkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.

Jonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm Sigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli Halvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän jälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin Husebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt luonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan, ainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan. Halvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon päiviä niin kauan kuin tämä eli.

II.

Halvard istui muistellen näitä tapauksia, Graeinin soutaessa vuonon selkää.

Mutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti. Penikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson läpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei ulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin sankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.

Lahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen laskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi Graein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli päättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi poikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän aikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen isänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat rutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen soturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen mieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein oli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen jälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet ostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi antanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet tahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.

He laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita keltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa myllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi jauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin. Heillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta eikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli ajatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän puron varteen saataisiin mylly.

Graein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt tehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta. Sitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se oli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä kunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.

He käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin Graein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui vaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat hänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja kohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.

— Tunnetko sinä hänet, Halvard?

Kotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä oli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä asti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli kolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin tällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa, mutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut lapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven Tanskan kuninkaan Sveinin aikana — vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt hänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti silloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut takaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni ja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen syrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan kovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin pakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut Sigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta naista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli kuullut sen orjaltansa.

Nainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä tekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:

— Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä katsomassa hänen jälkiään — kuka sen tietää, mitä noitatemppuja hän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi multakuoppaaan.

— Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään muuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa, vaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut vuonon yli.

— Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat odottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.

Sitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman vastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja hampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui takkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa olivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän suista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard ajatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän kai oli liian vanha.

Yhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon, vääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:

— Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon — anna minun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.

— Vai niin, sanoo Halvard. Mitä pahaa sinä nyt taas olet tehnyt,
Gudveig?

— En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan — pata oli tyhjä, kun minä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei sinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle — Sigurd hakkaa minut kuoliaaksi — katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää rikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni vereen.

Halvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja sanoi:

— Seiso siinä Gudveig; saamme kuulla, mitä Sigurd sanoo.

Silloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen juureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät miehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten sisarenpoikia. He huutaa hoilottivat — ja yltyivät yhä hurjemmiksi nähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.

— No nyt, Gudveig — nyt sinä saat vastata muustakin kuin varkaudestasi!

He piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta Sigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja lyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.

— Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella häntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on tehnyt.

Ja Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden verran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli vanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien välillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa ja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä sitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa itselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän omisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin sisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja, näki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin, oli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut, ettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä oli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli päässyt pujahtamaan pakoon.

Gudveig huusi nyt, ettei hän tiennyt mitään Sigurdin hopeoista.

— Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun muistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.

Gudveig alkoi voivottaa yhä surkeammin, mutta yksi metsämiehistä sanoi:

— Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen. Otamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta sen koommin.

Halvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin surkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta — ja Sigurd ja hänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:

— Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin hopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.

Silloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja ettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin selvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.

Halvard vastasi: — Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun sinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa, mutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin petoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.

Kun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä miehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:

— Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana, jolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi, Sigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään lapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää. Mutta pata oli tyhjä — vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt valehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät täällä ennen joulua, — se, jolla oli nenä poikki ja se toinen, punatukkainen — ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla juovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.

Sigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä lapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille padan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin Halvard töykkäsi hänet syrjään.

— Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta. Husebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen punatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta rannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä — ei suinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan viitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.

Nyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa.
Hän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:

— Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset, älkääkä tunkeko päälleni.

Miehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän päälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä hänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista Gudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui häneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:

— Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme raivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun tyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi — näin halvassa arvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on suuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme kyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.

Nyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa karjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.

— Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että teidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä jälkiänne.

Miehet vetäytyivät edemmäs, mutta Halvard heitti miekan maahan sanoen:

— Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa, perjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.

— Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän köyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei Gudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi sinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein itsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan sisarta hänen nähtensä.

Halvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan.
Silloin sanoi Graein:

— Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän päänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.

Halvard sanoo nyt hiljaa ja selkeästi:

— Te taidatte olla hulluja kaikkityyni — ettehän te tiedä, mitä sanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan kuin minä voin estää sen — ja te kiitätte minua perästäpäin siitä, etten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.

Sitten hän kääntyi Gudveigin puoleen ja sanoi:

— Sinä saat lähteä minun kanssani, me viemme sinut vuonon toiselle puolen.

Hän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja Graein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden, ja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.

— Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa vihaisesti:

— En minä tahdo koskea häneen.

— Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin lanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu airoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.

Laiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta päällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen päänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen sininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen seppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.

Silloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti. Halvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu takaperin veneen pohjalle.

— Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja hyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.

Sigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, —
Halvard, nainen ja Graein toisessa.

Graein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm sisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta; hän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen, vaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa käsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten hän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme vainajaa takaisin rantaan.

III.

Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen surman sekä piilottaa ruumiit.

— Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa pääse hänen jäljilleen. — Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados, ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista, etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.

He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran vieneen mukanaan ruumiit.

Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen, sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.

Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat upottaneet Halvardin ja veneen. — Silloin he näkivät ihmeellisen näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää, että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä hohtavan valkoiset.

He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta. Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn: Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.

He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta. Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin. Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.

Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat myllynkivet kaulassa.

Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua härännahkaa — hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.

Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa. Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä siten kuin tämä pyysi.

He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan; mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.

Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin, koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta oli kuultu niin paljon merkillistä.

Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta, ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.

Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan — surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen, sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.

Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."

Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan "palelee".

Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä, näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.

Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä, ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.

Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä. Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.

Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin huolestunut ja murheissaan.

Vieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:

— Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, — hautaa häntä vihittyyn multaan.

Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, — henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.

Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:

— Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.

Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan melkein terve.

Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa, ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä ja tytär saapuivat Husebyhyn.

Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.

Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.

Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn, heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen, mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja pyhä kuningas lausui: — Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen korkeissa saleissa.

Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi. Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina Harvardille ja hänen äidilleen.

Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.

Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.

Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison". Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi korkealla äänellä:

— Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen sanansaattajana.

Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:

Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää, vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.

Sitten hän sanoi surmamiehille:

— Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa, elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa hänen kunniansa tähden.

Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen. Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja, jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin taitavin munkki.

Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.

Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.

Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.

IV.

Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat
Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.

Myöhään eräänä iltana samana syksynä — oli menossa vuosi 1044, neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman — kulki muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän oli näin joutunut suureen ahdinkoon.

Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa onnistuminen oli — nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa — sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi — näkee hän äkkiä miehen kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi, kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia, entisaikojen aarteita.

Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen. Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli varakasta väkeä.

Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.

Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.

Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.

Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut. Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä Pyhän Halvardin hyvyyttä.

Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa, kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta. Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen, ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. — Silloin he pelästyivät ja pötkivät kotiin, rukouksia lukien.

Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi, syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän, joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.

Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.