XIV.
Kevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla Æsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa suostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin kesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli Æsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja suojella karjaa pedoilta.
Kerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen.
Silloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:
"Tuolla tulee Gunnar — miten minun nyt käykään, hän lyö minut varmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen".
"Paneudu vuoteeseen", vastasi Æsa, "minä sanon sinun olevan kipeänä — ei hän jää tänne kauaksi aikaa."
Vigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti karjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut ja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin aikaisin tunturille — maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli niukalti syömistä metsässä.
Mutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava
Vigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa.
Ja niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla
pesemässä maitoastioita:
"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti nykyjään."
Vigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin hurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:
"Älä puhu minulle tästä asiasta, muuten minä en tiedä, mitä teen!"
Eikä Æsa uskaltanut puhua siitä kertaakaan sen jälkeen. Ja kesä kului.
Eräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän aika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki kappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei hän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa. Metsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa, vaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja piti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä ja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään. Kun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan karjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran kun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen, ja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja selkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.
Viimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla näkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa ja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti lammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi peloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi kappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli tukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki, aukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla käyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti. Ja aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.
Aurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken kuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. — Hän virui sen jälkeen kauan tajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli lapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa sitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli märkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi sen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän laahautui puron rantaan juomaan.
Veden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis nojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.
Siellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften hakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli kuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja hieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan tapahtuneesta.
Vigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa.
Eikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.
XV.
Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.
Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi. Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan. Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle, ettei hän pelkäisi.
Vigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:
"Ei minun tarvitse pelätä sinua."
Ljot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten hitaasti:
"Mitä sinä tarkoitat?"
Nyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.
Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:
"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin kukaan nainen tätä ennen".
Vigdis nauroi taas ja vastasi:
"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi — sillä onhan suuri kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea naistenpelätti."
Ljot katsoi pois ja vastasi:
"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt parempiakin tekoja — ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä. Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta sinun luoksesi."
"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi", sanoi Vigdis.
Nyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Kyllä".
Sen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein kysyi Ljot:
"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?"
Vigdis nauroi ja vastasi:
"Saattaa olla — vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun polkujasi."
Ljotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis sanoi:
"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että tällä seudulla kukaan uskoisi niihin — täällä ei panna suurta arvoa mustasukkaisen kosijan juoruihin."
Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen. Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:
"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa uhrikummulla?"
Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:
"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis — mutta en tahdo tehdä vastoin mieltäsi. Lähde kanssani — minä olen maksava hyvällä kaiken, mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää — itse en ole unohtava ikinä suruani."
Vigdis vastasi:
"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää — itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi tuhokuoleman silmiesi edessä."
Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti. Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen Vigdiksen.
XVI.
Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena. Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä; mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.
Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas. Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa surunsa.
Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:
"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru — se ei voi olla mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet huutavat niin rumasti — aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset — niiden ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."
Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin sanoi lapsen äiti:
"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä ennustan sinulle."
Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."
Vigdis vastasi:
"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.
Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän jäi siihen pitkäksi aikaa — eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:
"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt, mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten pimeänarka sinä olet."
Vigdis vastasi:
"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."
"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi — kukaan ei tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona. Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin oloihin."
"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty — vaikka isäni ajaisi minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta, kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä, jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen merkki siitä — en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea kosioretkillään."
Kun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:
"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla — olet sanonut usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme täällä?"
Æsa vastasi:
"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan miksi kysyt minulta tätä?"
Vigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:
"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."
Æsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:
"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."
"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?"
"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis käymään Viga-Ljotin kurkkuun."
Nyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:
"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi."
"Tarkoitan", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:
"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit kesällä, on poikani Skoften luona."
Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.
Æsa sanoi:
"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."
Mutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:
"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni — oli paha, etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En usko sinun puhuneen totta."
Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä — se oli sama, joka hänellä oli ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi itkien:
"Nyt saa isäni tietää kaiken — en tahdo elää semmoista elämää, että minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."
Æsa vastasi:
"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni, pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi, että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä sievin poika elossa."
"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen."
Æsa vastasi:
"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon — taipua saa se, jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."
XVII.
Ja Æsa kertoi:
"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista, Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista. He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön, ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian; toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella, kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.
"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.
"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani, menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut koskaan.
"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä — sanoi hän — minä huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.
"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan. Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.
"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan. Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi kyllin kiittää hänen hyvyyttään."
XVIII.
Nyt sanoi Vigdis:
"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se, että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin annettu — minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien hevosten väliin."
Æsa vastasi:
"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että minulla oli Svartin lapsi — en tahtonut, että minulta riistettäisiin poikani toisen kerran."
"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa äidistänikään — ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun lapsestani."
"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää", sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."
Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin mitä jo olen saanut kestää."
Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka oli pihalla hakkaamassa puita.
"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."
Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein sanoi Æsa:
"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä levolle."
"Mene sinä maata", vastasi Vigdis.
Æsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:
"Mene nyt levolle, Æsa."
Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan; hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.
Hetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.
"Mene avaamaan, Æsa", käski Vigdis.
Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.
Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät, ja se oli hyvin Ljotin näköinen.
Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi jo seistä kun siitä piti kiinni — mutta kävellä se ei vielä osannut. Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.
Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen.
Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:
"Se itkee siksi, että sillä on uni — muuten se ei itke koskaan."
"Pane se sitten nukkumaan", vastasi Vigdis, "se herättää muuten koko talon."
Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta silloin sanoi Vigdis:
"Minä en huoli sitä sinne — vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon pojan tähden olisi tarpeen."
Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui valveilla koko yön.
XIX.
Aamulla Æsa Haraldintytär meni Gunnarin luo, joka vielä makasi sängyssä; hän käski palvelusväen ulos ja istuutui Gunnarin sängyn laidalle, ja he puhelivat kauan. Tämän jälkeen Gunnar nousi vuoteesta ja meni tapaamaan Vigdistä tämän aittaan.
Vigdis nousi paikaltaan hyvin kalpeana ja peloissaan isän astuessa sisään. Mutta Gunnar ei sanonut paljoa, ja Æsa pysytteli koko ajan hänen lähellään. Gunnar meni katsomaan poikaa ja sanoi:
"Näkyy kyllä, kuka hänen isänsä on."
Vigdis ei vastannut mitään. Silloin sanoi Gunnar:
"Mieleni on usein ollut raskas siitä, että minulla oli vain yksi lapsi, eikä yhtään poikaa. Mutta olen luullut olleeni hellä sinulle ja karttaneeni kovuutta. Toivoin näkeväni sinut iloisena ja arvossapidettynä ennen kuolemaani. Mutta parempi olisi ollut, että olisin kuollut lapsetonna, kuin että minun nyt täytyy kuulla mainittavan sinua huoraksi ja nähdä äpäröiden häärivän ympärilläsi vanhuuteni päivinä."
Vigdis vastasi:
"Toden sanoit, isä. Parempi olisi ollut, ettei sinulla olisi tytärtä ollutkaan."
Enempää Gunnar ei sanonut, vaan lähti pois.
XX.
Aika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi taloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla. Gunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi kumaraksi ja raihnaaksi.
Poika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta Vigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut antanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut ulkopuolella Vadinin pihan.
Eräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika juoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi pientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika ilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän helmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan jauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.
"Sinusta ei ole koskaan muuta kuin harmia", sanoi hän.
Lapsi itki ja parkui. Silloin Vigdis kantoi hänet penkille.
"Istu tuossa", sanoi hän, "ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla sinun itkevän niin vähästä."
Sitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa taikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:
"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla kostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän syntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana."
"Et puhuisi noin", vastasi Æsa.
Vigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut lopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti katsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä säkkikasaan, joka oli penkillä.
Tuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät pelliltä ja vei ne tälle.
"Ole vaiti nyt ja syö", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku taukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä, mutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti myöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten hän käski pojan Æsan luo.
XXI.
Talvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.
Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä. Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.
Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.
"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin epävarmasti — hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä." Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.
Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä oli tapahtunut.
Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:
"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen kanssaan enää toista kertaa."
Vigdis kysyi kiireesti.
"Saiko Eyolv surmansa?"
"Ei", vastasi Gunnar, "mutta nyt on minun loppuni käsissä."
Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy kertoa, isä, miten tämä tapahtui."
Gunnar vastasi:
"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata, etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi minua ja kunniatonta tytärtäni."
Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen jalkavaimokseen.
Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen, joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko tapauksen kulun.
"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?" kysyi hän.
"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii. Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."
"Tiedätkö sinä, minne he menivät", kysyi Vigdis.
"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä hirtensä."
Vigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:
"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".
Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa, otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan. Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä, ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja kurkisti sisään.
Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi. Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.
Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.
Vigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.
"Herää, Eyolv — nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis
Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."
Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:
"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua vuoteeltasi."
Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. — Hän pisti kätensä vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa. Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos, pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.
Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli, joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.
Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle, jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on harmaa ja vetisen näköinen — ja onkin niin heikko, että murtuu hänen suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.
Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan. Mutta Vigdis huutaa:
"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi — minä olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv Arnenpojan."
Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään. Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi suudella tätä, ja sanoo:
"Sinä olet ollut rohkea kuin mies — sellaista odotinkin sinusta. Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi."
Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä tuntenut hänet.
"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee — minä unohdin sen Eyolvin rintaan."
Gunnar sanoi silloin:
"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan, ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."
"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä," sanoi Vigdis. Mutta Gunnar lausui:
"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni sammuvan — eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi. Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."
Æsa sanoi:
"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä, aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."
Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin, ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti rauhaa taloon jääville.
XXII.
Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.
Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan hyvin metsäistä ja tiheikköistä.
Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.
Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä näkyy tummaa savua. — Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:
"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini — katso tarkoin, ettei se unohdu mielestäsi."
Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. — Äkkiä hän näkee miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua metsään.
Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua, joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa, eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.
Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä eteenpäin — ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.
Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon vaaleampi.
Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.
"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."
"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.
"Aivan kohta", sanoi Vigdis.
Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta aamuyöstä.
Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa istumaan lumelle.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:
"Onko sinun kylmä, poikaseni?"
"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.
Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.
Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.
"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää — ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."
"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin. Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän, kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät puhuessaan pikkuisille lapsille.
Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa. Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.
"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään, mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja, mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja jäädä siihen — eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa, paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän jälkiään kovassa pakkasessa.
Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten, että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan siinä poika sylissään unen horroksessa.
XXIII
Päivä rupesi valkenemaan, ja Vigdis näki nyt istuvansa korkean vaaran rinteellä. Se kohosi suoraan taivasta kohti hänen takanaan, mutta alhaalla juoksi virtava joki halki ahtaan laakson. Poika nukkui. Se ei näyttänyt kärsineen vauriota yöllisestä retkestä, ja Vigdis päätti koettaa pyrkiä ihmisten ilmoille. Mutta hän ei tiennyt, missä oli, ja hän oli niin lopen näännyksissä, että jäi istumaan paikalleen.
Hetken kuluttua hän koetti kohota seisomaan, mutta samassa kun hän liikahti, kuului kilahdus vierestä, ja nuoli sujahti puiden lomitse kuusen tyveen hänen päänsä yläpuolella. Ja sen heiluessa siinä ilmestyy hänen eteensä mies, nuolen ampuja, sukset jalassa. Hän pysähtyy nähdessään naisen, ja hänen ällistyksensä on niin rajaton, ettei hän aluksi saa sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyy:
"Onko täällä ihmisiä?"
Vigdis ei jaksa vastata. Silloin mies tulee hänen luokseen ja näkee, että siinä on lapsikin, sekä ällistyy yhä enemmän. Hän on vankka mies, hänellä on vaalea kiharainen tukka ja parta. Hän on puettu ylt'yleensä nahkoihin, ja hänellä on kirves vyössä, kaaripyssy olalla ja keihäs kädessä.
Hän kysyy nyt Vigdikseltä, miten tämä on joutunut tänne, mutta Vigdis istuu vain paikallaan tuijottaen häneen, voimatta vastata mitään. Silloin sanoo poika:
"Ne polttivat isoisän talon."
"Milloin se tapahtui", kysyy mies, "ja missä se talo oli?"
"Minä olen Vadinista", sanoo Vigdis. "Se tapahtui tänä yönä."
"Oletko sinä kulkenut tänne tänä yönä?" kysyy mies. — "Olipa se matka, jollaista minä en ole kuullut kenenkään naisihmisen tehneen."
Kotvasen kuluttua hän sanoo:
"Sinun täytyy tulla sisään — minun tupani ei ole varsin suuri, mutta on se toki parempi kuin sinun sijasi tässä."
Hän auttaa Vigdiksen jaloilleen, tukee häntä vyötäisiltä ja aikoo ottaa pojan syliinsä. Mutta tämä pitelee kiinni äidistään eikä tahdo mennä vieraan syliin, ja silloin Vigdis sanoo voivansa kantaa hänet itsekin. Mies kiertää nyt käsivartensa hänen ympärilleen ja lähtee laskeutumaan hänen kanssaan jokea kohti. Hetken perästä hän huomaa, että toinen tuskin pysyy seisallaan. Silloin hän irroittaa sukset hänen jaloistaan ja ottaa syliinsä Vigdiksen lapsineen ja vielä tämän suksetkin sekä kantaa heitä pitkän matkaa. Vigdis tajuaa tuskin mitään, ennenkuin he tulevat ahtaaseen rotkoon. Siellä on pieni tupa, ja sen luona mies laskee heidät maahan.
"Sinun kätesi on pahan näköinen," sanoo hän nostaen ylös Vigdiksen vasemman käden. Silloin tämä näkee, että se on vihertävä ja kirkas kuin jää. Mies vetää nyt kengät ja sukat hänen jaloistaan ja hieroo niitä kauan lumella. Mutta toinen käsi ei tahdo tulla entisen näköiseksi. Viimein hän sentään taluttaa Vigdiksen tupaan, ja vie hänet suoraapäätä sänkyyn sekä antaa hänen juoda sarvesta. Ja Vigdis vaipuu uneen, vaikka kättä kivistää.
Illansuussa hän heräsi ja näki silloin, että liedellä paloi tuli ja sen ympärillä istui kolme miestä repaleisiin vaatteisiin puettuina, mutta täysissä aseissa ja kalliita koruja yllään. Siinä oli se mies, jonka hän oli tavannut metsässä, ja kaksi muuta.
Kipu kädessä lisääntyi niin, että hän tuskin saattoi syödä ruokaa, jota miehet hänelle tarjosivat. Ja yhä julmemmaksi se yltyi yöllä, tuntuen leviävän koko käsivarteen ja rintaan saakka.
Aamulla kysyi mies, jonka hän oli ensiksi tavannut — hänen nimensä oli Illuge — miten hänen laitansa oli. Vigdis vastasi, että hänen kättänsä vihloi niin, ettei hän ollut tuntenut milloinkaan semmoista tuskaa, ja kysyi luuliko toinen sen vielä paranevan.
Mies katsoi kättä ja tuumi, että pahalta se näytti. Silloin Vigdis sanoi:
"Saat sitten tehdä minulle sen avun, että hakkaat poikki nämä kolme sormea."
Illuge katsoi häneen pitkään, mutta arveli viimein, että parasta se olisi. Ja kävi niin. Toinen hänen tovereistaan otti Vigdiksen syliinsä ja piteli häntä kiinni, ettei hän voisi liikahtaa, ja Illuge katkaisi kolme vasemman käden keskimmäistä sormea. Vigdis ei valittanut, sanoi vain, kun se oli tehty:
"Sinä olet väkevä mies, Illuge, mutta sinulla on kepeä käsi."
Illuge sitoi nyt haavat ja vei hänet sänkyyn. Vigdis sairasteli muutaman päivän, mutta sitten hänen tilansa parani, ja hän saattoi kertoa miehille retkestään.
XXIV.
Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä, nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge, oli tullut pohjoisesta.
Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.
Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:
"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin, että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."
Vigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:
"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla."
Illuge vastasi vähän mietittyään:
"En tahdo ottaa sinua pakolla — vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo, kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."
Vigdis vastasi:
"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa, jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle — en ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko, että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."
Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis näytti luulevan.
Silloin sanoi Vigdis:
"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen, karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani — vaikka olen vain yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."
"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."
Nyt sanoi Vigdis:
"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia esiintuotavana kuninkaalle — ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä. Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan — ja jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."
Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen, että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.
XXV.
Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.
Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi, että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt loppuun, sanoi hän:
"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität — ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"
Illuge astui nyt esiin näin sanoen:
"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen oleksinut eteläisissä metsissä."
Kuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:
"Olen kuullut nimesi ennen — vaan olisi kenties parempi, ettei asia olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."
"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon kanssanne."
Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.
Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä, joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.
Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi
Vigdis ei ollut naimisissa.
"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin viekoitella itseni — mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän, ettette kyselisi enempää tästä asiasta."
Silloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:
"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas."
Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:
"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."
Kuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:
"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni — emmekö me kaksi mielestäsi sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."
"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis, "voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda maljasta, josta toiset ovat juoneet."
Kuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:
"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis."
Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille, ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.
Silloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:
"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi, kuin sen, että nyt lasket minut menemään."
Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle, mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti tuvasta naisten puolelle.
Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.
Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle ja kysyi katsoen tätä silmiin:
"Sanoppas minulle, Vigdis, — aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"
Vigdis katsoi silloin ylös ja vastasi:
"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään, ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin, ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin ennen samoin — olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."
Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen. Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.
Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle ja karjalle.
Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden. Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.
Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava Ljotista.