XXVI.
Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme. Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas, omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.
Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli, että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään. Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.
Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta, ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.
Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita. Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.
Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen luokseen, sanoi Ljot:
"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies — anna sinä minulle tämä, niin minä annan sinulle, mitä tahdot."
"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa", vastasi Veterlide.
"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. — "En ole milloinkaan pyytänyt sinulta mitään."
Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:
"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää — vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille toisten miesten pariin."
Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan, mutta Veterlide sanoi:
"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko se neito, joka on viitan ommellut."
Ljot vastasi:
"Minä pidin siitä neidosta — vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen hyvänäni."
Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet leikkivät.
Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta. Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.
"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä painamaan minun hartiani maahan."
Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.
Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä aitasta. Yksi sanoi:
"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan eilen illalla — nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."
Toinen ääni vastaa nauraen:
"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu — minä iloitsen siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."
"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni, "hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."
"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."
Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea, että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän sanoi:
"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?"
Neito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:
"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa — mutta eihän voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."
Ljot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:
"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua."
"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään.
Hän vastasi silloin:
"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme — sillä arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."
"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.
Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:
"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny — mutta sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."
"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän, ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."
Ljot nauroi ja sanoi:
"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi kysyä morsianta tästä talosta."
Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.
XXVII.
Myöhään syksyllä sai Gudrun pojan. Veterlide pani vettä sen päähän ja antoi sille nimen Atle. Gudrun ei ollut vielä noussut lapsivuoteesta. Eräänä aamuna hän oli kahdenkesken Leiknyn kanssa tuvassa. Leikny istui äitinsä sängyn ääressä kapaloiden poikaa. Kun se oli tehty, jäi hän istumaan lapsi sylissään suudellen ja taputellen sitä, ja sanoi:
"Tämä on niin kultainen ja kaunis poika — toivoisinpa melkein, että se olisi minun, eikä sinun, äiti."
Gudrun sanoi vihaisesti makuultaan:
"Tuo se tänne, äläkä istu siinä lepertelemässä — ei olisi liian aikaista, että itselläsi olisikin sellainen. Sinä olet jo kahdenkymmenen ikäinen, en ymmärrä, mitä sinä odotat tai miksi sinä et voi mennä naimisiin niinkuin muut ihmiset. Olisit voinut ottaa Odd Beinenpojan, silloin olisit päässyt hyville päiville."
Leikny vastasi:
"Olenhan sanonut, etten minä huoli muuta kuin sanataitavan miehen."
"Niinpä olisit voinut suostua Runolv hyvän kosintaan", sanoi äiti.
Leikny purskahti nauruun ja vastasi:
"Et suinkaan sinä puhu tosissasi, äiti? Kerrotaanhan, että tuo vanha kätys täytyy nostaa sänkyyn ja sieltä pois."
"Tulet sinä itsekin kerran vanhaksi", sanoi Gudrun, "ja kosijat kyllääntyvät kohta juoksemaan täällä kuin mitkäkin narrit."
"Kaipa minä viimein saan jonkun minäkin", sanoi Leikny. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:
"Jos Viga-Ljot tulisi tänne kosimaan minua, taipuisin tahtoosi ja ottaisin hänet, vaikkei hän olekaan sanataitava; sitten sinä pääsisit äkäilemästä minulle siitä, että olen täällä teidän vaivananne."
Äiti vastasi:
"Johan sinä nyt olet yhtä mieletön kuin isäsi toisinaan — sehän nyt on viimeinen paikka, jonne minä tahtoisin lähteä, jos olisin nuori — eihän sinne korpeen löydä kukaan kävijä.
"Skomedal kuuluu olevan hyvä talo", tuumi Leikny. "Ja se olisi varmasti isoisän ja muiden sukulaisteni, mieleen — ja on kaunista elää sovussa sukunsa kanssa."
"Veterliden mieleen se kylläkin olisi", sanoi äiti. "Hän soisi kyllä sisarenpojalleen hyvät naimiset. Mutta minä olin ajatellut sinulle rikkaampaa ja mahtavampaa miestä."
"Tuleehan siitä jo aikamoinen omaisuus, kun me kaksi liitymme yhteen", vastasi Leikny, "ja minä olen kuullut Ljotilla olevan päällikön lahjoja". Hän istui vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Puhu tästä Veterlidelle, äiti, mutta älä sano minun pyytäneen sitä."
XXVIII.
Ljot eli kotonaan Skomedalissa. Sydäntalven aikaan tuli Veterlide hänen luokseen käymään. Ljot otti hänet hyvin vastaan, ja sukulaiset iloitsivat yhdessäolosta.
Skomedal sijaitsee laaksossa, joka myöskin on nimeltään Skomedal. Sen molemmin puolin on korkeita tuntureita, ja laakson läpi virtaa joki. Toisella puolen joen oli siihen aikaan koivulehtoja, ja talolla oli hyviä karjamaita ja kalavesiä. Ljotilla oli paljon karjaa. Veterlide tarkasti nyt kaikkea valppain silmin ja huomasi Ljotin hoitavan taloaan paljon suuremmalla taidolla, kuin mitä saattoi odottaa sen ikäiseltä mieheltä. Hän sanoi tämän hänelle eräänä päivänä heidän käytyään yhdessä maita katsomassa.
"Täällä on kaikki niin hyvässä kunnossa, etten huomaa puuttuvan muuta kuin yhden seikan — sinun olisi aika naida, että talo saisi emännän. Kaikki sujuu sentään paremmin silloin. Emännöitsijä-naisesi saattaa olla hyväkin, mutta hän alkaa käydä vanhaksi — ja karttuisihan sinulle lisää maitakin, jos solmisit rikkaan naimakaupan."
Ljot arveli tulevansa toimeen vanhan apuvaimonsakin kera, joka oli hoitanut taloa Steinvorin kuolemasta asti.
"Ja vielä minä ehdin naidakin", sanoi hän sitten.
"Vai niin sinä arvelet", vastasi Veterlide. Ljot oli vaiti. Silloin sanoi Veterlide:
"Ethän sinä vain muistele Vigdis Gunnarintytärtä?"
Ljot punastui ja ehätti sanomaan:
"En minä tiedä, mistä minä kävisin kysymässäkään ja rukkasia en huoli."
"Sinähän puhelit kesällä Leikny Lytingin tyttären kanssa", sanoi
Veterlide. "Mitä pidit hänestä?"
"Paljon", sanoi Ljot hitaasti. "Hän on kaunis ja puhuu ymmärtäväisesti.
Mutta en ollut ajatellut käydä siinä talossa kosimassa."
"Hän on viisas ja lempeä", sanoi Veterlide, "ja hyvä palvelusväelle, sekä sukkela ja varma työssä. Minä olen puhunut hänelle sinusta, enkä usko sinun tarvitsevan pelätä rukkasia. Hänen naittamisestaan päättää Torbjørn, ja myöskin hän itse sekä Gudrun. Totta puhuen, sukulaismies, minä olen ajatellut teidän sopivan hyvin yhteen, ja moni olisi mielissään, jos kävisi niin."
Veterlide pyysi häntä ajattelemaan asiaa, eikä puhunut siitä sitten enää. Hän piti tarkasti silmällä Ljotia ja huomasi tämän nukkuvan huonosti ja muutenkin kulkevan raskaissa ajatuksissa.
Ollessaan viimeistä päivää Skomedalissa kysyi hän uudestaan, oliko Ljot tullut mihinkään päätökseen Leiknyyn nähden, ja Ljot vastasi silloin:
"Suuret kiitokset huolenpidostasi, sukulaismies. Sinä saat nyt auttaa minua tässä asiassa, sillä ymmärrän sinun tarkoittavan parastani."
Ja Ljot lähti Veterliden matkassa kosioretkelle. Gudrun ja Leikny iloitsivat hänen tulostaan, ja naimiskauppa sovittiin valmiiksi. Häät päätettiin pitää keväällä, ja Veterlide laittoi ylen komeat pidot. Ljot ja Leikny lähtivät Skomedaliin, ja heidän yhdyselämänsä sujui hyvin.
XXIX.
Muutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa heinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma, ja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät heinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle puolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt paitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät voineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä puoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki Leiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja hänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut vieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen seisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin mytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille puolelle, missä Ljot oli.
"Äitini on lähettänyt minulle simaa", sanoi hän, "ja ajattelin, että se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä auringonpaisteessa."
"Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä itse tuomaan sitä tänne", arveli
Ljot.
"Ei se tee mitään", vastasi Leikny. "Näin kaunista ilmaa ei anneta joka päivä — ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa."
Ljot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten luo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti myttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.
"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa, kun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme tuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa."
Näin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin heinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto, ja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä tuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan kahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja ruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat, ja Leikny pyysi Ljotin sinne.
"Tässä sinä voit nukkua, kun olet syönyt vatsasi täyteen", sanoi hän.
Sitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he olivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän vei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti huivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion kuluttua hän sanoi:
"Pane pääsi tänne minun syliini, niin sinulla on mukavampi olla."
Ljot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin, tämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:
"Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin tavatessamme toisemme Holtarissa."
Leikny sanoi hymyillen:
"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin — ja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne."
"Tiedäthän sinä sen", vastasi Ljot.
Leikny sanoi:
"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka painaa sinun mieltäsi — et ole samanlainen kuin poikana ollessasi. Silloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla yhtenään — vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä."
"Täytyyhän miehen kerran lakata kujeilemasta", sanoi Ljot.
"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja", jatkoi toinen yhä. "Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?"
"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista", vastasi Ljot.
"Ei minun lauluistani ole mihinkään."
"Laula nyt sentään jotakin", pyysi Leikny.
"En muista mitään", sanoo Ljot, "siitä on niin kauan."
Silloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa sitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:
"Mielestäin ei mene neito, vaalea kaihottuni. Yön tullen ikävä liitää taakse mustien merten löytäen leponsa siellä, missä rauhassa uinuu hän, jolle vento on aivan ajatus kaukaisen vieraan. — Mieltäni painaa se päivin."
"Olen kuullut sinun tehneen tuon laulun", sanoi Leikny lopuksi.
"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista", vastaa Ljot. "En muista enää itse."
"Mikä neito se oli?" kysyy Leikny. "Oliko se joku, joka ei huolinut sinusta?"
"Se on vain sellaista runoa", sanoi Ljot. "Kun kulkee itsekseen, liikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka kenestä."
Leikny istui hiljaa ja kysyi sitten:
"Olisitko sinä tahtonut jonkun toisen mieluummin kuin minut?"
"En", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä, kumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja kaulaansa.
"Nyt minäkin rupean nukkumaan", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään sylistään.
"Tee niin", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. "Tässä on hyvä nukkua". Hän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen vieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä varasta.
"Kylläpä sinä olet uninen", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta, ja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja leuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan, mutta ei avannut silmiään. "Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?" kysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.
"Sinä kutitat minua", sanoi Ljot, "minä olen niin hikinen."
"Sinunhan piti nukkua", sanoi Leikny.
"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken", nauroi
Ljot. "Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua."
"Väsyttääkö sinua sitten", kysyi Leikny.
"Väsyttää", vastasi Ljot.
Nyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi istualleen ja jäi katsomaan häntä.
XXX.
Olemme kertoneet, että laakso oli autio. Skomedalin maalla asui muutamia lampuoteja ja vapaaksi päästettyjä orjia, ja kauempana etelässä oli talo, nimeltä Svartaabakke. Sen omisti mies, jonka nimi oli Aasbrand. Hän oli köyhä ja eli hyvin tukalissa oloissa, sillä hänellä oli kymmenen lasta, ja ainoastaan vanhin näistä oli siksi varttunut, että saattoi olla apuna isälleen. Pojan nimi oli Halstein; hän oli roteva ja suuri ja hyvin uuttera sekä hyvä isäänsä kohtaan. Mutta muuten hän oli riitaahaastava, äkkipikainen ja epäluuloinen, eikä hänestä pidetty. Hän oli usein rakentanut riitaa Ljotin kanssa, sillä hän ei suonut kenenkään toisen elävän hyvinvoinnissa, mutta Ljot vastasi aina rauhallisesti, koska hän piti tätä vain nulikkana ja sääli sitäpaitsi Aasbrandia, eikä viitsinyt pitää edes kovin tarkkaa lukua siitä, suoritettiinko heinänteko, kalastus ja vesiajotavaran jako hiuskarvalleen oikein.
Nyt juoksee Svartaaen-joki Skomedalin läpi. Se virtaa aivan laakson pohjalla syvien rotkojen ja kuilujen välissä, mutta Skomedalin eteläpuolella se laajenee suvannoksi ja muodostaa sen reunalla putouksen. Ljotin parhaat viljamaat olivat mäen rinteessä kosken partaalla. Laaksossa satoi harvoin, sillä tunturit johtivat sateen pois, ja Ljotin päähän pälkähti rakentaa jokeen sulku, josta saisi kasteluvettä pelloilleen ja niityilleen, ja hän ryhtyi tähän työhön vuotta ennen kevättulvia. Halstein suuttui ja uskoi siitä koituvan suurta vahinkoa Svartaabakkanin maille. Hän kierteli taloissa selitellen kaikille Ljotin vääryyttä. Tämä tuli Ljotin korviin, mutta hän nauroi ja sanoi pojan puhuvan ymmärryksensä mukaan.
Mutta kerran Ljotin tehdessä miehineen työtä padolla tuli Halstein
paikalle ja astui suoraan Ljotia kohti, käskien tämän pysäyttää työt.
Hän sanoi aikovansa vetää asian käräjiin, ja siellä nähtäisiin, ettei
Ljotilla ollut oikeutta hävittää köyhän miehen taloa.
"Olet sinäkin käräjillä kävijä, Halstein parka", sanoi Ljot nauraen. — "Kyllä kai sinun isäsi ymmärtää, että hänellä tulee olemaan yhtä paljon hyötyä tästä hommasta kuin minulla, sillä hän saa ottaa minun vettäni niin paljon kuin tarvitsee. Mutta mene nyt tiehesi, sillä minä en jouda seisomaan tässä jaarittelemassa sinun kanssasi."
"Kyllä nyt olet ylpeä, Ljot Gissurinpoika", sanoi Halstein, "kun olet mahtavin mies tällä seudulla. Mutta odotahan, meillä on yhtä mahtavia sukulaisia kuin sinä, ja sittenpähän nähdään, miten asiassa käy, kun he rupeavat ajamaan sitä käräjillä."
"Älä ihmettä?" sanoi Ljot taas nauraen. "Lähde sinä vain käräjille, Halstein, ja vie minulta semmoiset terveiset, että on hauska tavata heidät."
Leikny oli tullut joukkoon; hän oli ollut suvannolla pesemässä villakangasta. Hän sanoi:
"Aasbrand on varmaan ollut monesti kiitollinen siitä, ettei Ljot, joka on näin mahtava mies, ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kaikesta — viimeksi syksyllä, kun toimme lampaat tunturilta."
Halstein lensi tulipunaiseksi ja huusi:
"Väitätkö sinä meitä varkaiksi, Leikny?"
"En", vastasi Leikny, "muistan kyllä, että Ljot oli hakemassa niitä lampaita, joita sinä et löytänyt, mutta hän jakoi ne niin, että luulen teidän olleen sillä kertaa tyytyväiset häneen."
Nyt sanoi Halstein:
"Onhan se hyvä, että sinä olet tyytyväinen herraasi, Leikny, kun sinä niin palavasti tahdoit hänet itsellesi."
Leikny aikoi ruveta vastaamaan, mutta Ljot sanoi:
"Älä huoli kuunnella tuon pojan puheita, eikä meilläkään ole aikaa jankuttaa hänen kanssaan kauemmin; niin että nyt sinä, Halstein, saat lähteä tiehesi."
Halstein kääntyi menemään, mutta katsoi vielä taakseen ja huusi:
"Hyvän naimakaupan sinä sait tehdyksi, Ljot, ja voit olla iloinen, että sait tuon akan — sillä minä olen kuullut sinun jurrotelleen Nidarosissa erään norjalaisen neidon tähden, joka ei antanut tarpeeksi arvoa miehuudellesi, vaan otti toisen aivan nenäsi edessä."
Nyt kiljahti Ljot. Hän sieppasi keihään, joka oli törmällä ja viskasi sen Halsteinia kohti. Keihäs sattui häntä silmään, ja poika kuoli paikalla.
Ljot lähetti miehen ilmoittamaan taposta Svartaabakkeniin, ja alkoi itse astua kotiin. Leikny seurasi häntä. Päivemmällä hän kysyi: "Mitä se Halstein puhui jostakin norjalaisesta neidosta?"
"Se on muuan vanha juttu, josta sinun ei tarvitse välittää", sanoi
Ljot. "Äläkä kysy siitä toiste, minä en viitsi puhua siitä."
XXXI.
Aasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin kuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi kivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan että muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin, oli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat kaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen. Odd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan luultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi kuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja koska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi hän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti kuin oli aika lähteä käräjiin.
Ljot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi häntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli pitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei hän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi, ja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa kerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden vanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari päivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma aitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.
Ljotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja näki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Hän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest sanoi:
"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta nyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden."
He puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand kuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi pelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä pälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken, ja hän teki niin.
Siellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä parin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja Leikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi poistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.
"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand — onko Odd kyllästynyt asiaasi ja heittänyt sen kesken?"
Aasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli ensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat Halsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.
Ljot vastasi silloin:
"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme asuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi suutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun parhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin aikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti, pysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko sinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos siis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta voit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten tahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä ennen."
Aasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen eteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus lähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi kuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.
Ihmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi Viga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin ylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi, ettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan poloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä vastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä Ljot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.
XXXII.
Käräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne vieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle katsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka ajoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:
"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä — ja koska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin voimme kai mekin olla ystävät."
Ljot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä, jos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen jälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.
He löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he ratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot vastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat syömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:
"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa, sinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies — onko siinä puheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta, josta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?"
"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni", vastaa Ljot, "niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä oletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa."
"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin kun sinä itkit siellä erään neidon tähden — ja nyt sai vanha Aasbrand poloinen hänen myötäjäisrahansa."
Ljot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan suojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.
"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi", sanoi Ljot lyöden keihäänvarren kahtia. "Mutta nyt saat tuntea minun ystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset." Näin sanoen hän halkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän olkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.
Oddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti.
Ljot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut.
Veterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot,
sillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.
Veterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin kahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät penkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän kapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua, mutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:
"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit tapon."
"Ei se ollut niin tärkeätä", sanoi Ljot. "Mutta Odd on tainnut odottaa taistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme."
"Se ei kai koskenut minua", sanoi Leikny lyhyeen.
"Ei", vastasi Ljot, "mutta sinua hän ajatteli."
Leikny tuli istumaan sängyn laidalle. Hän katsoi Ljotia ja sanoi.
"Sinä et tainnut ajatella minua, Ljot."
Ljot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä hänen rinnalleen ja jatkoi:
"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja äänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet päivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä siitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun ajatuksistasi."
Ljot vastasi:
"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä olen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla on suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja sinä voisit siis jättää minut rauhaan."
Aikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut Veterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä ja heitti sen lattialle huutaen:
"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka kerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt sinulle muuta kuin hyvää."
Ljot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen oli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi viskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä, mutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui vaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin kovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin hän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle itkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.
Nyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin painettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua. Gudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut mikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:
"Äiti itkee, kun isä löi häntä — isä löi niin kovasti, niin kovasti tuolla lieden luona."
"Se ei ole totta", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan, ja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin paha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä Ljotia:
"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei hänen ollut tultava minua lyömään", sanoi hän, "sillä minä lähdin talosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin tavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin Lyting ja sitten Veterlide."
"Ole hiljaa, äiti", sanoi Leikny. "Ei Ljot lyönyt minua — hän veti minua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan."
Ljot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi, mutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:
"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani — ja toden sinä sanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää."
Leikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja juoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he tulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan Ljotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.
Toisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä kauemmin, — Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän, kunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä olla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat olivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada Lytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta vanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät Skomedaliin.
He olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen päivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä, mutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma hevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja toisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin laaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:
"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. — Vaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet sinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen nyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa — sillä moni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait."
"En minä sure sitä", vastasi Ljot. "Mutta minua harmittaa, että
Beinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita."
"Sitten minä en ymmärrä", jatkoi Leikny hetken kuluttua, "miksi sinä talletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka on sen neulonut."
"Se sopii niin hyvin minulle", vastasi Ljot.
Nyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään aikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi Leikny taas:
"Oliko se norjalainen neito kauniimpi minua?"
"Ei", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. "Useimmat pitäisivät varmaan sinua kauniimpana."
"Oliko hän sitten rikkaampi minua?"
"Suunnilleen yhtä rikas luullakseni", vastasi Ljot entiseen tapaan.
"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä", sanoi Leikny allapäin.
"Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?"
"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän kysellyt niin paljon kuin sinä," sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.
Leikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot — ja ne olivat harmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui mitään.
Tuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt edessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn ohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny äännähti aivan hiljaa:
"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle, mutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli."
Ljot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, vaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:
"Vigdis".
Tämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan rinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen heidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin syksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi sille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.
XXXIII.
Kun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta muutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä yhden apumiehen kanssa.
Kolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies takaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt. Mies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja parantamaan seiniä.
Leikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis, selkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen laidoilla. — Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi ehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne tekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää, joka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä Ljotin kanssa.
Toiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän aikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne. Miesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka oli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira; hänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.
He saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt missään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta päivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät sisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.
Tupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli tapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki ympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan kaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi vedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja seinävaatteita.
Leikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän orjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska oli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän tahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti vaatteen eteen ja nukkui heti.
Yöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen raosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä vastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua, tunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:
"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä ylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa ja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän kadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet."
Ljot oli taivuttanut päänsä seinää vasten. Hän vastaa:
"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin kulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun surmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. — Muuten minusta on sama, miten minulle käy."
"Mitä sinä nyt puhelet?" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: "Parempi olisi, että Leikny jäisi leskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta."
"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan", vastaa Veterlide. "En luule, että hän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän pitää niitä, joita hän rakastaa."
Ljot istuu yhä ääneti, ja Veterlide jatkaa:
"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla on, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki."
"Totta se on", vastaa Ljot. "Mutta minä rakastan enemmän mustaa täplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta. Rakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan Leiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni matkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen kirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan ovella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien välissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä."
Veterlide sanoi nyt ankarasti:
"Huonosti ovat asiasi — mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen naimistasi."
"Niin", vastaa Ljot. "Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon, mutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut kostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin tuon vaalean neidon ja kadotin hänet."
"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin vieraanvaraisuuden."
"Huonommin kuin arvaatkaan", sanoo Ljot. "Kaunein hetki, minkä tiedän, oli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. — Olin iloisempi silloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta palatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta surua — ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin suurempi."
Veterlide sanoo nyt vihastuneena:
"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen konnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä koskaan."
Ljot naurahti ja vastasi:
"Ehkä en olisi uskonut sitä itsekään."
Veterlide sanoo:
"Pahasti teit, sukulaismies" — ja Ljot naurahtaa taasen ja sanoo:
"Niin, hyvin en tehnyt."
Nyt olivat molemmat kauan vaiti. — Viimein nousi Ljot paikaltaan ja alkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut maatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin haavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.
Kun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta pitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi verhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut, vaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja sanoi:
"Minun täytyy tehdä sinulle sija penkille, Leikny on tullut tänne."
Veterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: "Hän näyttää nukkuneen koko ajan." Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja aikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää, nukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi miten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala verkossa.
Ljot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa hänelle — eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin olivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.
Aamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä aivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi, olivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän pukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi, hänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa illalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä hevosia katsomaan.
Leikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa pitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut yhtä mittaa aamuun asti. — "Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten Veterlide on eksynyt tänne?" kysyi hän takaisin.
Ljot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden Gaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen saattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven suusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki niin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot lupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet. Sitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta vieraista.
Illemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella, mutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot tuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn täytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi:
"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi — sillä kukaan ei ole niin hyvä kuin sinä."
Leikny vastasi:
"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan teidän viimeöiset puheenne — vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit hänen nimensä suolla."
"Miten meidän nyt käy"? kysyi Ljot. Leikny vastasi:
"Aivan niinkuin itse tahdot — minä olen aina tyytyvä sinun tahtoosi."
Ljot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä uudelleen ja meni.
XXXIV.
Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin. Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.
Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting, joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä. Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli seuraava:
Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella, joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.
Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.
Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni, ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.
Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.
Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.
"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." — Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.
Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti tehty.
"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua kylmään veteen.
"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän syliinsä ja lähtee kahlaamaan.
"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen, Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.
Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan, mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti. Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.
Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään maitoa.
Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se enää auttanut.
Silloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:
"Kyllä minä saan heidät henkiin — minä haudon heitä allani, kunnes he virkoavat."
Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa. Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Suo heille rauha", hän sanoi, "sinun ei pidä kiusata vainajia."
Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan päästään ja repi tukkaansa — ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.
Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille, oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin haudasta nostettu.
XXXV.
Aika kului nyt suruisasti Skomedalissa kunnes käräjäaika oli käsissä. Ljotilla oli asiaa sinne, ja hän tahtoi Leiknyä mukaansa, mutta tämä ei sanonut jaksavansa tulla ja Ljotin täytyi lähteä yksin.
Kun hän palasi, kertoi Leikny ensimmäisenä iltana nukkuneensa kutomatuvassa muutamia öitä ja pyysi, että Ljot sallisi hänen nukkua siellä vielä jonkun aikaa. Ljot vastasi, ettei hän tahtonut vastustaa Leiknyn pyyntöä, koska tämän teki mieli sinne.
Kesä kului loppuun, ja Leikny oleili kaiket päivät kutomatuvassa sekä nukkui siellä yönsä. Hän ei puuttunut talon toimiin, vaan käveli edestakaisin lattialla, saamatta mitään aikaan. Joka ilta hän kävi kappelissa, jonka Ljot oli antanut rakentaa talon lähelle, ja siellä hän oli rukouksessa polvillaan myöhään yöhön.
Mutta eräänä iltana, kun hän juuri oli menossa ulos, ilmestyi Ljot kutomatupaan ja pyysi häntä jäämään sisään vähäksi aikaa. "Milloin sinä olet aikonut muuttaa takaisin minun luokseni, Leikny?" hän kysyi.
Leikny oli ääneti, ja Ljot sanoi:
"Minä en luule siitä olevan meille kummallekaan hyötyä, että kuljemme molemmat omia aikojamme suruamme hautoen. Olisi parempi, että sinä tulisit tupaan ja olisit meidän toisten joukossa ja alkaisit hoitaa taloasi. Ehkäpä se keventäisi oloasi."
"Minä en jaksa hääriä siellä tuvassa", vastaa toinen. "Minusta tuntuu aina kun käyn siellä, että olen unohtanut jotakin — ja kun sitten koetan ajatella, mitä se on, muistankin, että ne ovat lapseni, jotka eivät enää tarvitse minua."
Ljot vastasi:
"Tahdotko lähteä tervehtimään äitiäsi — minä saatan sinut sinne."
Leikny sanoi nyt tuskin kuuluvasti:
"Minulla olisi muuan toivomus, suostuisitkohan sinä siihen."
"En kiellä sinulta mitään, sano vaan mitä toivot", sanoo Ljot.
"Sitten minä en enää milloinkaan ole oleva vaimosi", sanoo Leikny. "Salli minun lähteä täältä ja elää siveydessä ja paastoten, kuten naiset toisissa kristityissä maissa."
Ljot rypisti otsaansa ja sanoi:
"Tiedän, ettet sinä ole ollut onnellinen minun luonani, enkä minä olisi tuonut sinua tänne Skomedaliin, jos olisin tiennyt, että kävisi näin. Mutta kysyin sinulta kerran, miten meidän oli käyvä, ja silloin sinä sentään tahdoit jäädä minun luokseni. Olen sen jälkeen koettanut tehdä olosi niin helpoksi kuin suinkin. Meidän välillämme ei ole sanottu yhtään kovaa sanaa siitä päivästä lähtien, enkä minä ole lyönyt sinua muuta kuin sen ainoan kerran. Olet saanut määrätä kaikesta kanssani, ja minä olen antanut sinulle vallan omiin asioihisi nähden. En ole nauratellut toisia naisia, eikä minulla ole muita lapsia kuin sinun synnyttämäsi."
"Eihän sinulla ole minunkaan synnyttämiäni lapsia", vastasi Leikny.
Samassa hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
"Minä suren sitä yhtä paljon kuin sinä", sanoi mies, "ja siksi minua ihmetyttää, että tahdot nyt rikkoa yhteiselämämme."
Leikny nousi ja vastasi:
"Lupaa, että suostut elämään erossa minusta — lieneehän siinä kylliksi syytä, että minä kieltäydyn elämästä sinun kanssasi. Silloin sinä voit ottaa toisen vaimon ja lähteä pois täältä erämaasta. En ole nähnyt sinua iloisena kertaakaan koko yhteiselämämme aikana."
Ljot kysyi nyt hiljaa:
"Sano minulle, Leikny, kaipaatko sinä pois täältä ja tahtoisitko, etten minä enää milloinkaan nukkuisi vieressäsi."
Näin sanoen veti hän hänet polvelleen, ja silloin toinen alkoi vapista niin, ettei hän voinut vastata. Ljot sanoi taas:
"Sinä sanoit kerran tyytyväsi aina minun tahtooni".
Leikny painoi päänsä hänen kättään vasten ja nyyhkytti:
"Luulin sinun kaipaavan pois minun luotani."
Ljot taivutti päänsä hänen kasvojaan vasten ja sanoi:
"Siitä on kauan, Leikny — vaan en ole tiennyt ennemmin, etten voi elää ilman sinua."
Sinä iltana muutti Leikny takaisin tupaan, ja hän istui taas emännän paikalle pöydässä. Kukaan ei enää kuullut hänen puhuvan nunnaksi rupeamisesta, vaan hän ja Ljot elivät sovussa ja rakkaudessa. Hän suri kuitenkin suuresti lapsiaan, vaikkei hän puhunut siitä.
Eräänä iltana olivat kaikki olleet saunassa, ja Leikny kulki tukka hajallaan, saadakseen sen kuivaksi. Ljot tuli hänen luokseen, kokosi sen käteensä ja sanoi:
"Luulenpa, että sinun tukkasi on tullut vielä vaaleammaksi ja kauniimmaksi kuin ennen, Leikny."
Toinen lehahti tulipunaiseksi ja veti pois päänsä. Mutta silloin Ljot näki, että siinä oli yhtä paljon harmaata kuin keltaista, ja ohimoilta se oli kokonaan valkoinen.