XXXVI.
Kului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi lempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa. Kerran hän sitten sanoi:
"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet synnyttänyt lapsen, jota kannat". Mutta silloin tämä itki vieläkin katkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli polvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän rasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.
"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin voin", vastasi tämä.
"Mitä sinä nyt puhut", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian, "vai luuletko sinä kuolevasi?"
Hän pyysi tätä istumaan viereensä kirstun laidalle. Leikny tuli ja vastasi:
"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän sänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä nousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten voi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat että kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla heitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille."
"Sinä olet nähnyt unta", sanoo Ljot. "Tiedäthän sinä, että lapsemme ovat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on kastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan heitä mielestäsi moiset ajatukset", pyysi hän tyynnytellen.
"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut", vastasi toinen. "He ovat koskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua värisytti."
"Tuuli se vain on ollut", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. "Minä korjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua kuolemisesta — lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä tarvitsen sinua paremmin kuin he."
Pian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta apuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki sujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin isänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat olevan parasta viedä se metsään, "sillä tästä ei koskaan kuitenkaan tule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa elämästä."
"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty", vastasi Ljot, "en suostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava hänet." Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.
Leikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo poika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja oikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli lastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut suuren suuri.
Leikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua, mutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan makuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan sängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:
"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut, ettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua — että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei tämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani."
Ljot suuteli häntä ja sanoi:
"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi — eikä minulla ole ollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet yhdessä — tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä."
Leikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön. Aamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle. Sitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän mukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe suoraksi. Ja siihen hän kuoli.
Ljot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa miehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti sitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä pojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta, jos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli kouristukseen.
Sen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä talonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi islantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa kuultu enää mitään hänestä.
XXXVII.
Kuningas Olav Trygvenpojan kuoltua, tuli Illuge vaalea Aasloon. Hän ei tahtonut palvella ketään muuta päällikköä tämän miehen jälkeen, jonka vertaista ei ole ollut Pohjolan maissa. — Illuge päätti perustaa oman talouden ja ottaa vaimon, ja hän kosi uudestaan Vigdistä. Vigdis soi hänelle hyvän vastaanoton ja piti komeat vieraspidot. Hän pyysi niihin myös Kaaren, Grefsinin herran, ja osoitti mitä suurinta kunnioitusta molempia kohtaan.
Eräänä päivänä hän sitten pyysi heitä kanssaan aittaan, sanoen haluavansa puhua heidän kanssaan kahdenkesken. Ja hän sanoi:
"Te olette nyt kumpikin kosineet minua vaimoksenne, ja minulle on suuri kunnia, että kaksi noin uljasta ja arvossapidettyä miestä tahtoisi minut puolisokseen. Mutta minä en tahdo enää naimisiin — ainoa toivoni on, että poikani saisi rikkautta ja valtaa, niin ettei hänen tarvitsisi kaivata liian kipeästi isää ja sukua — ja en siis tahdo hänen joutuvan jakamaan minun tavaraani aviossa syntyneiden lasten kera. Te olette molemmat tehneet minulle niin paljon hyvää, etten osaa valita välillänne. Neuvon teitä tekemään näin: Anna sinä, Kaare, sisaresi Helga Illugelle vaimoksi, jolloin Illuge ostaa itselleen Baugstadirin tuolta harjun takaa, ja sinä, Kaare — kosit Ragna Grjotintytärtä, sukulaistani, jonka olette nähneet täällä tänään. Kumpikin ovat kauniita ja rikkaita neitoja, ja jos solmitte ystävyyden, saatte langoksina enemmän valtaa kuin kukaan. Kun nyt siis olette kuulleet neuvoni, pyydän teitä sanomaan, mitä siitä ajattelette."
Kaare lausui:
"Otan mielelläni Illugen langokseni, jos hän suostuu tekemään, kuten sinä sanot. Uskon, että tämä liitto olisi meille molemmille suureksi hyödyksi, enkä minä ole kitsasteleva sisartani naittaessani."
Illuge vastasi:
"Suostun liittoon, jos sinä lupaat kihlata Ragnan samana päivänä, kuin minä juon naittajaisia Helgan kanssa."
Kaare ei vastannut mitään, mutta Vigdis sanoi:
"Voit luottaa siihen, etten minä milloinkaan ole menevä naimisiin. Vaan te voisitte molemmat lisätä valtaanne ja rikkauttanne, jos suostuisitte sovintoon. Olette yhtä mahtavat, jos kuljette kumpikin omaa tietänne, mutta jos lyöttäydytte yhteen, on mahtinne kasvava kahdenkertaiseksi."
Kaare ojensi nyt kätensä Illugelle, joka tarttui siihen, ja sitten he sopivat asiasta tarkemmin.
Vigdis meni nyt suuren kirstun luo, joka oli täynnä kalleuksia, ja pyysi molempia valitsemaan sieltä mieleisensä kappaleet.
"Ottakaa nyt minutkin samaan liittoon", sanoi Vigdis. "Ja sitten minä tekisin teille vielä sellaisen pyynnön, että opettaisitte Ulvarille aseenkäyttöä ja säädyllisiä tapoja, niin että hän varttuisi kaltaiseksenne kaikessa."
Toiset lupasivat sen ja kiittivät Vigdistä hänen rikkaista lahjoistaan. Kukaan ei lähtenyt näistä pidoista ilman vieraslahjaa, ja Vigdiksen arvo kasvoi siitä suuresti.
XXXVIII.
Sen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen mies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän kävi usein Vadinissa.
Kerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä iltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska hän osasi paljon sellaisia.
Pappi alkoi silloin kertoa:
"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja hän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi onnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.
"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna ja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai taudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan nyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut ja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu kumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi toivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli kääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi: 'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää tuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne, missä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti häntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan huoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.
"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso, ja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä alas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta taemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi kuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja ritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa, ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi, kuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä katsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi lastensa luo.
"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti siltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä oli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä molempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora, että ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat aivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä ja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois laaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja avuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi itkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne olivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän vanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut heidän tahdostaan". "Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.
"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän pitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan maailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me olemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin ikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'
"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja kääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen luokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin lapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin he. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia, jotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia. He jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että hän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille, niin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että sitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat takaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'
"'Niin, mutta minä tahdon omien lasteni luo', sanoi Tora.
"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli lapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä niin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne koettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä, että hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin saattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan kultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan kuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä lainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti sen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea kultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä loistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin, eikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja kuninkaallista miestä.
"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä huipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'
"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne, minä istun täällä sillä aikaa.'
"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä on — ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen linnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman loppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'
"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä pienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona, nämä tarvitsevat apuamme paremmin.'
"Silloin sanoi kultahaarniskaan puettu mies:
"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora, — kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä, ennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun linnaani.'
"Tora lankesi polvilleen ja kysyi kauhistuneena:
"'Kuka sinä olet, päällikkö, ja mikä sinun nimesi on?'
"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi lähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut laaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea silmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.
"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi heille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että hän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan valtaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja vaikka oli yö.
"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren synnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan. Mutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui ääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka eli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja antoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän alkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu. Sinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän sai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle lankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa kaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa ja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän söi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun laaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät nämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja kunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja kun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden."
Vigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun
tuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän
Ulvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään.
Poika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.
"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?" kysyi hän.
"Minä luulen, että sinä olisit jäänyt."
Vigdis puristi hänet rintaansa vasten ja sanoi:
"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin mennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit äitiäsi oikein kovasti."
Poika suuteli ja hyväili häntä. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Sinä et ole milloinkaan sanonut minulle, kuka minun isäni oli."
"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen", vastasi äiti. "En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään."
"Mutta kun minä tulen suureksi", sanoo poika, "silloin minä lähden hakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei hyvä peri."
Vigdis sanoi hymyillen:
"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että voit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön hän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta sinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa sen, mitä minä en jaksa muistella."
XXXIX.
Ulvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä, mutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot, vaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan punaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin alkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen neuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi opastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta hän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion. Äitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.
Mutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan vastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä, ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän jälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä enempää.
Kaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme pitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat Ulvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten Grefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan niin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge oli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä kuunteli mielellään.
Hänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja Illuge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi silloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge sanoi:
"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä tiedän. Vain kaksi on yhtä suurta — Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi käärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea sotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista ajoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan niin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten."
Eirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman kulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien rohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa puolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään nuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.
Illuge sanoi:
"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä milloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä tunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen, ettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea."
Ja hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin Vadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut satunsa loppuun, sanoi hän pojalle:
"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan — tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta puuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?"
Ulvar nyökkäsi ja tarttui Illugen käteen. Tämä sanoi:
"Jos sinussa on äitisi verta, on sinustakin kerran kuuluva suuria."
Kun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä syöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä tämä oli olevinaan.
"Ei muuta", vastasi poika, "kuin että minä uskon, ettei sinun vertaistasi ole missään", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä vasemman käden ja suuteli sormentynkiä.
"Mitä se Illuge nyt on sanonut sinulle?" sanoo äiti taas nauraen.
"Arvaappas, mitä minä ajattelen", alkaa Ulvar puhua. "Sinun olisi pitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet yhteen."
Nyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja käski hänen sitten mennä sisään ruoalle.
XL.
Kerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista kauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan ja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä, ja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään yöhön, kuunnellen heidän puheitaan.
Viimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli
Viga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.
Kyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista, mutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei siitä voinut olla niin kauan, "sillä hän on käynyt tässä maassa minun muistini aikana."
Nyt sanoi toinen miehistä toiselle:
"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen aikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja paimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?"
Vigdis sanoi:
"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika.
Tiedättekö te, vieläkö hän on elossa?"
Ulvar istui penkillä. Hän taivuttautui nyt pöydän yli ja pyysi:
"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana ollessaan."
Vigdis katsahti poikaansa, eikä sanonut mitään. Toinen miehistä lausui:
"Kerro sinä Helge, jos emäntämme haluaa kuulla."
"Haluamme kyllä", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. "Kerro siis, ellei sinua väsytä."
Helge kertoi:
"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas Gjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä Gunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli hankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä Gissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä heillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa verraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin aikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.
"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias. Hän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka olivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä eväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava keihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista katsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta, tuolla Hauketindetin alla — siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he ovat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi surma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'
"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti juoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva tunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on noin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella puolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui, hakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta. Nyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista nousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut, hyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen vieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven taa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt. He seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas kivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut, mutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi Ljot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä teitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme minua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli etsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin että kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään poikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi juosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset voineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui keihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa vieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot tarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa kallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen, missä hän silloin asui.
"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen sellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi päälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi."
Vigdis kysyi nyt vähän ajan kuluttua:
"Tiedätkö sinä, Helge, mitä hänestä on kuulunut sen jälkeen?"
"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan talttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen."
"Onko hän naimisissa?" kysyy Vigdis hiljaa.
"On", vastaa Helge.
"Tunnetko sinä hänen vaimoaan?" kysyy Vigdis vielä.
"En muuta kuin näkemältä", kertoo Helge. "Häntä pidetään sen seudun kauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet saatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan."
Vigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: "Tiedätkö, onko hänellä lapsia?"
"Olen minä kuullut heillä olevan kolme, neljä kappaletta", vastaa Helge.
Nyt ei Vigdis kysy enempää.
Mutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen katsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo katsomatta poikaan:
"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut kuulla lisää isästäsi."
Ulvar hypähtää paikaltaan huudahtaen:
"Oliko hän minun isäni — tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa, ollessaan minun ikäiseni."
"Kyllä, hän, jolla on niin kaunis vaimo", vastaa Vigdis.
Ulvar sanoo:
"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla oiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi nähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta."
Vigdis vastaa:
"Jos sinussa on hänen vertansa — ja jos samalla olet minun poikani, täytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini Viga-Ljotin pään."
Ulvar kalpenee — ja sitten hän sanoo:
"En minä ole kuullut koskaan pojan tappaneen isäänsä."
Vigdis nostaa nyt kätensä ja puristaa ne nyrkkiin rinnalleen. Ja hän vastaa:
"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta — ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen tehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et saisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen — niin pidät vähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää."
Ulvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään.
Mutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.
XLI.
Aika kului hiljalleen, kunnes Ulvar täytti seitsemäntoista vuotta. Silloin hän sanoi äidilleen halunsa vetävän vieraisiin maihin katsomaan maailmaa. Vigdis ei ihmetellyt tätä, vaan lupasi varustaa hänelle suuren laivan. Hän pyysi vain, että Ulvar ottaisi mukaansa vanhempia, tottuneita miehiä.
Kun Illuge kuuli tämän, sanoi hän oman mielensäkin taas vetävän merille, koska hänen vaimonsa oli kuollut, ja asiaa pohdittiin sitten jonkun verran.
Eräänä päivänä talven ollessa lopullaan, tuli Illuge Vadiniin. Hän istui tuvassa Vigdiksen kanssa. Silloin tämä kysyi, miten retken kävisi.
Illuge sanoi:
"Kai sinä tiedät, että se maa, minne Ulvarin halu ensiksi palaa, on
Islanti."
Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Illuge jatkoi:
"Ymmärrät varmaan, mitä asiaa hän katsoo itsellään olevan sinne. Mutta et voine ihmetellä, ettei minun mieleni tee mukaan sille retkelle."
Vigdis vastasi puoliääneen:
"Ulvar on ollut paljon sinun luonasi ja puhunut sinun kanssasi monesta asiasta. Onko hän kertonut sinulle isästään?"
"Useammin kuin kerran", vastaa Illuge, "hän haluaa päästä tapaamaan isäänsä ja näkemään, mikä hän on miehiään. Mitä sinä arvelet hänen tuumastaan, onko se mielesi mukainen?"
"Ei", sanoo Vigdis. Ja tuokion kuluttua hän jatkaa: "Ljot ei tiedä, että minulla on lapsi. Tahtoisin, että hän jättäisi tuon tuuman."
Ulvar kulki samassa oven ohi. Illuge kutsui häntä ja sanoi tämän tultua sisään:
"Puhumme äitisi kanssa sinun Islannin-retkestäsi."
Ulvar punastui ja sanoi kiireesti:
"Ethän sinä voi ihmetellä, äiti, että mieleni tekee lähteä tapaamaan sitä miestä, joka on siittänyt minut, jotta näkisin, miten hän ottaa minut vastaan."
"Ei hän ole tiedustellut meistä milloinkaan", sanoo Vigdis suuttuen, "ja hänellä on siellä vaimo ja lapset. Tuskin sinä saat osaksesi muuta kuin pilkkaa, jos lähdet sinne."
"Olenhan sinun poikasi", vastaa Ulvar vihan vallassa, "enkä siis anna itseäni pilkata. Et ole turhaan yllyttänyt minua kostoon. Sanoit kerran, että sinusta olisi paras kosto, jos minä toisin sinun helmaasi Viga-Ljotin pään."
Tämän sanottuaan hän menee, mutta Vigdis sanoo kiihkeästi:
"En tahtoisi enää koskaan kuulla hänen nimeään."
Illuge katsoo häneen ja vastaa:
"Sinä olet rakastanut paljon tuota Ljotia, koska vihaat häntä vieläkin noin palavasti — luulenpa että rakastat häntä yhä vielä."
"Minä rakastan häntä yhtä paljon kuin metsän sutta", sanoo Vigdis. "Jos me kaksi joutuisimme silmätyksin, täytyisi toisen menettää henkensä."
Illuge vastasi:
"Tahdotko sinä siis kostaa Ljotille?"
"Tahdon", vastaa toinen.
Silloin Illuge sanoo:
"Minä lähden Ulvarin mukana Islantiin ja olen varjeleva häntä kuin omaa poikaani. Mutta pyytäisin, että menisit naimisiin kanssani sitten kun palaan takaisin."
Vigdis ei vastannut heti. Illuge sanoi silloin:
"Etkö ole ollut mielestäsi tarpeeksi kauan leskenä surren tuon miehen kataluutta? Olet vielä nuori ja kaunis ja sinua odottavat iloiset päivät — tiedäthän, että minä tahdon olla hyvä sinulle ja auttaa poikaasi voimieni mukaan."
Nyt Vigdis ojensi hänelle kätensä, ja Illuge suuteli häntä. Sitten he sopivat häistä. Vigdis ilmoitti asian Ulvarille, ja tämä sanoi, että äiti sai tehdä miten tahtoi.
XLII.
Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.
Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon ja lähtemään sitten pois.
He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne, hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut vastarintaan.
Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat tulleet. Illuge sanoi:
"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?"
"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."
Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."
"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."
Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti. Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan, sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:
"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi, kasvatusisä."
"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen. Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.
Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa
Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:
"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."
"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös, mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa. Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja, pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja hän huusi miehilleen:
"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme."
Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.
Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo, jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:
"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin apuun."
Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.
Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita, ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.
Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa, mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.
Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata. Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen kanssaan. Hän sanoi:
"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"
Ulvar vastasi:
"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin varrella."
Uspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:
"Entä kuka on isäsi, Ulvar — mikä on hänen nimensä?"
"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen mukaan."
Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo hiljaa:
"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?"
"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen", vastaa tämä.
Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan.
Viimein hän lausuu:
"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?"
Ulvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:
"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi — hän on varmaankin korska ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"
Ulvar vastaa:
"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."
Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun hän oli lopettanut, sanoi Uspak:
"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."
"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen hyvyytensä."
Uspak sanoo:
"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet päällikönsaaliista."
Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar sanoo:
"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä, jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"
"Onko sinulla asiaa hänelle?" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.
"Olisihan sitä", sanoo Ulvar.
"Onko hän kukaties äitisi ystävä?" kysyy toinen.
"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä hän kuuluu olevan isäni."
"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen. "Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."
"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja hylkäsi."
Uspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:
"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta vuotta sitten — hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."
"Oliko hän sinun ystäviäsi?" kysyy Ulvar.
"Ei", sanoo Uspak. "Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä."
Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään katsellen häntä.
"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa, miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."
XLIII.
Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.
Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja antoi tälle kalliita lahjoja.
Eräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:
"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?"
"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä, että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."
"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa. "Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella, iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"
"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin hengestäni — ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa, etten pelkää sen kadottamista. — Olen tullut tietämään tällä retkellä olevani mies ilman häntäkin — ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän konna vai muu."
Uspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:
"Entä äitisi, Vigdis — mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"
"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."
Uspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:
"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar."
Ulvar vastasi:
"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."
"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä", kysyi Uspak.
"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön mies."
"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar", sanoi Uspak taas huoaten.
"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on hänen vertansa".
Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.
Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat — avaran haarniskan ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen — mutta pyysi takaisin punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut lahjaksi.
Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.
"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan sen mielelläni muistoksi."
Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren arvoinen — minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on saanut sen omalta äidiltään — mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi. Pyydä ennemmin jotakin parempaa."
"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin vuonossa."
Nyt lausui Ulvar:
"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa, mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni äitini taloon."
"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi kutsunutkaan."
Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.
XLIV.
Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä.
Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.
Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren saattojoukon kera. — Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.
Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat rukouksensa.
Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.
Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään — se ei ollut enää lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan. Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja kätkien kasvot käsiinsä.
Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut, olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren. Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen, tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.
Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.
Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja valo virtasivat ulos.
Ljot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:
"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?"
Tämä katsoi häneen ja vastasi:
"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata nimesi?"
Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti, että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan, vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä. Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui jouluillan.
XLV.
Vigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen jälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:
"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole tapaavat toisiamme enää koskaan."
Ulvar tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Ja hän sanoi:
"En tiedä, mitä tarkoitat — vaan jos sinä olet minun isäni, niin et kai tahdo jättää meitä?"
Ljot vastasi:
"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä sinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana iltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen kanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun olemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan voit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä olen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen jälkeen kuin me viimeksi tapasimme."
Silloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän lähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että Ljot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä Vadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa vasten ja sanoi:
"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään — ja oikeaan osuin kun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt yksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa tekoani."
Ulvar hyppäsi hevosen selästä ja tahtoi viedä Ljotin sisään.
"Äiti on varmasti Bergissä", sanoi hän. "Vaan tule nyt sisään syömään ja lepäämään."
Sillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet istumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän puhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin puhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.
Mutta Ljot nousi paikaltaan ja sanoi:
"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen kanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta."
Näin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he ratsastivat kiireesti Bergiin.
Tuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni kolkuttamaan ja huusi:
"Avaa ovi, äiti, minulla on tärkeää puhumista kanssasi."
"Oletko yksinäsi," kysyi Vigdis sisältä tuokion kuluttua.
"Isäni on mukana," vastasi Ulvar.
"Hänen kanssaan minä en tahdo puhua", kuului taas äidin ääni.
Silloin huusi Ulvar:
"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön — enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta, ennenkuin sinä olet avannut oven."
Vigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar katsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:
"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet vanhoiksi — olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte toisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä rakastan suuresti teitä molempia."
Vigdis katsoi ylös ja sanoi:
"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut minulle semmoista surua kuin sinä, Ljot."
Tämä vastasi:
"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä ymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut niin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen surrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani keula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi."
Vigdis nauroi katkerasti ja sanoi:
"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä jalkavaimojasi tervehtimässä?"
"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen", sanoi Ljot, "mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme, sillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta hänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani, sillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita, että kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden lastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit."
Nyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki murtui kahtia, ja huusi:
"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on ollut — taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut kostoa — en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut väkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen miehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi villien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla synkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä tuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta, jonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta luonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. — Sinä sousit ja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua, silloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan, kuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle vastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun rakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun täytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen asuinsijoille.
"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään minua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan toisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle, ja jonka sitten kiusasit hengiltä — sillä aikaa kuin minä istuin kotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai vastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua siitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka ovat rakastaneet sinua — ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin mies, mitä tavata saattaa."
Ljotin kasvot olivat valkeat kuin lumi, kun hän vastasi:
"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja kernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua — mutta sittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun — sillä sinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta ystäväänsä."
"Toden sanoit", vastaa hänelle Vigdis, "sillä minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen olen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen."
Nyt puuttui puheeseen Ulvar:
"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että hän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta pojalleen kuin hän on osoittanut minulle." Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun.
Vigdis katsoi poikaansa ja sanoi:
"Muistatko, että lupasit kerran kostaa puolestani?"
Nyt sanoi Ljot:
"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä voi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden nyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani."
"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen kaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen, jota sinä olit pakottanut minut kantamaan — mutta orjat löysivät sen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni syttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin ollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi ja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista vuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta."
"En minä tule viemään häntä sinulta", sanoo Ljot, "Sinua hänen tulee seurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta voinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen, minkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan."
"En tahdo jakaa mitään kanssasi", sanoo Vigdis kohottaen silvottua kättään, "enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse, Ulvar, kenelle meistä tahdot kuulua."
"En voi valita", vastaa Ulvar itkien.
"Siis olet valinnut Ljotin", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar juoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.
"Minne menet, äiti?"
Vigdis vastaa:
"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet elävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä jätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois. Totisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet."
"Äiti", huutaa nyt Ulvar, "tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä tahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä."
"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi", vastaa Vigdis, "minun vihalla kantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä muistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, — kumarrat heti sitä, joka on itseäsi vahvempi."
Nyt astuu Ljot heidän luokseen ja sanoo vavahtelevin äänin:
"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren — vaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar."
Vigdis kääntyy katsomaan Ljotia — mutta tarttuu sitten Ulvarin käsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.