Pyhän Klaaran kaivolla

PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kuatannuaosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

 Prologi: Kunnianarvoinen isä Adone Doni
 Pyhä satyyri
 Messer Guido Cavalcanti
 Lucifer
 Mustat leivät
 Iloinen Buffalmacco
   1. Torakat
   2. Tafin taivaaseenastuminen
   3. Mestari
   4. Maalaaja
 Veronan nainen
 Ihmisen murhenäytelmä
    1. Veli Giovanni
        2. Lamppu
        3. Serafinen tohtori
        4. Leipä kivellä
        5. Ateria viikunapuun alla
        6. Kiusaus
        7. Rikkiviisas tohtori
        8. Hehkuva hiili
        9. Viattomuuden talo
   10. Hyveen ystävät
   11. Lempeä kapina
   12. Rakkauden sanoja
   13. Totuus
   14. Uni
   15. Tuomio
   16. Maailman ruhtinas
 Veren mysteeri
 Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina
 Farinata degli Uberti eli kansalaissota

(Farinata degli Uberti on otettu Francen Clio-teoksesta. Sensijaan kokoelmasta on poistettu kertomukset Takuu ja Bonaparte San Miniatossa.)

PROLOGI

KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI

   Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
   μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
    τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.

(Laert. IX, 37)

["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin, matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin."]

Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia. Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle, jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä, mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus, Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden. He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä, jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi. Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä kaivossa?

"Veli Leone vastasi:

"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi, että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."

Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia. Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.

Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä oli Pyhän Klaaran kaivolla.

Pyhä satyyri

    Consors paterni luminis,
    Lux ipse lucis et dies,
    Noctem canendo rumpimus:
    Assiste postulantibus.

    Aufer tenebras mentium;
    Fuga catervas daemonum;
    Expelle somnolentiam,
    Ne pigritantes obruat.

      (Breviarium romanum. Feria
      tertia; ad matutinum.)

["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme yön laulamalla: Auta anelevaisia."]

["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia."]

Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.

Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana, jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa. Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi murheelliseksi.

— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari, jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo. Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta kumpuava lähde?

Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin, jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne. Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä. Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan uurrettu sen marmorisivuihin.

Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa. Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä. Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen hyminä ja ivallisen naurun helinä.

Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan. Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus, he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan äänettömyyteen.

Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.

Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille, purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.

Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja joka oli kuollut.

Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit, lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko häpeän.

Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen ja huudahti:

— Mies! Mies!

Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:

— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus. Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret. Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen. Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme, eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa, Aigle, Neaira ja Meliboia.

— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!

— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.

Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita. Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan, ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä. Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos: joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan, jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja laihat reidet huojuivat.

Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa, rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.

— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?

— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.

— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen. Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.

Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä jääneet.

Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.

— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin, kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa heti hänelle antautumalla.

Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:

— Tule, kaunoiseni!

Sitten hän yhtäkkiä raivostui:

— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani, kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä häväistys!

Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa. He lakkasivat vasta voimien uupuessa.

— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin asti, korea hempukkani!

Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan, johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa sietämättömän löyhkän lätäkköön.

Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena, kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän koitteessa.

Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa. Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti- ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan, kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa. Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla. Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset, joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.

Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä", ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut, esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän saduissansa piilee paljon totuuksia."

Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:

Pakeni, nauroi vain, rypäle huulillaan. Jo kiinni villin sain ja hampain murskannut lien marjan suudelmaan.

Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.

— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan nimessä sanomaan, kuka olet.

— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin, jotteivät linnut pelästy.

Fra Mino lausui hiljempää:

— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua, että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan sorkkaan.

Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja sanoi:

— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen. Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla. He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä; viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.

— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.

— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden. Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi runsaana Maan esikoisten siemen.

Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella. Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on luonnollinen tehtäväni.

Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa. Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä, ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti. Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron, joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia. Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen, oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle, että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

Pukinjalkainen vastasi:

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat, joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut. Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä. Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani, siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli härkäpaimenena Garganon-vuorella…

Fra Mino keskeytti:

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'. Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin. Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle. Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen Kristuksen rauhaa.

"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä, rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.

"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin tien vierestä liikkumattomana makaamasta.

"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin nimi PYHÄ SATYYRI.

"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä. Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua. Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi. Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka. Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.

"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet, tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter. Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.

"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle. Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana. Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä, seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni. Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani, että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.

"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta, ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään. Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin levätä Pyhän tien plataanin alla.

"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki. Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"

Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:

— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle, vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan minun luokseni.

— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan. Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi. Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on vanha ja raihnas.

Fra Mino kysyi vielä:

— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!

Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui hitaasti ilmaan.

Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin ihmeellistä kirkkautta.

— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille. Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.

Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia. Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella. Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: Jam redit et Virgo.

Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.

Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi pergamentille ensinnäkin nämä rivit:

Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi, Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen.

Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta, jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä. Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat, samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla. Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin, että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin pelastaa.

Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen, Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti riemumielin viimeisen lehden alareunaan:

Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista muinaisajan viisaat ja runoilijat.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista, jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.

— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt? Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.

Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen, milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.

Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi:

— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin, oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino, uljuutta!

Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle. Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä kuin rieskamaito.

Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta, mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa. Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja ennenkuulumattomina.

Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.

Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.

Messer Guido Cavalcanti

Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti fu un de' migliori loici che avesse il mondo, ed ottimo filosofo naturale… E perciò che egli alquanto tenea della opinione degli Epicuri, si diceva tra la gente volgare che queste sue speculazioni eran soi in cercare se trovar si potesse che Iddio non fosse.

      (Il Decameron di Messer Giovanni Boccaccio,
      giornata sesta, novella IX.)

DIM NON. FVL. ME MINI. NON. SVM NON. CVRO. DO NNIA. ITALIA. AN NORVM. XX. HIC QVIESCO

      (Donnia Italian hautapatsaassa herra
      Jean-Francois Bladen lukutavan mukaan.)

[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi… Ja koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa, että Jumalaa ei ole olemassa.]

[(Giovanni Boccaccion Decameron, kuudes päivä, IX kertomus.)]

Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido, signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso, lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla. Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan, aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan yksinäisyydessä.

Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut. Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina, messer Guidoa lukuunottamatta.

Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan, missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi ystävälleen:

— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon, missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.

— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää.
Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.

Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on kirkkaus, ja minä en sitä näe!

Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka johtaa Hyveeseen.

Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä messer Betto virkkoi hellästi:

— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa, mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi, ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa kysymyksessä.

Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli messer Bettoa suoraan silmiin.

— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että päätin ottaa hänet puolisokseni.

— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär, sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä… Millä nimellä häntä mainitsette?

— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi, jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta, vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka lopettaa tajuntani.

Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.

— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut! Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa, jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla. Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä: canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.

— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen, siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi. Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte, ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta, Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä siitosvoimaisia raakalaisia.

Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää. Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.

Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta, koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.

— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?

— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä, kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.

Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä, mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan. He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää." He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.

— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa inhoittavien riettauksien hinnasta.

Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi. "Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.

Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä ja etsi kuolleita.

Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä. Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit. Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu, ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin tuulen häälyttämän kaislikon laulu:

"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta. Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta, muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö. Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut, harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä, nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."

Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido mietti:

— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta pelosta.

Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa Peretolan purolle kurkia ampumaan.

— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido, filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.

— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä. Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!

He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.

— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.