"Sellainen kunnianosoitus on hyvin suuri ja harvinainen, mutta niin on palveluskin, jonka hän valtiolle on tehnyt. Hän on kääntänyt tappion voitoksi ja pelastanut Venetsian suuresta vaarasta. Jos tahdotte poistua hetkeksi, niin julistamme myöhemmin teille päätöksemme."
KAHDESTOISTA LUKU
Mocenigon käsissä
Kesti ainakin tunnin, ennen kuin Polani sai kutsun palata neuvossaliin. Hän huomasi heti muutamien neuvosherrojen punoittavista kasvoista ja harmistuneista ilmeistä, että keskustelu oli ollut hyvin kiivasta. Se ei ihmetyttänyt häntä, sillä hän tiesi, että Mocenigon ystävät ja liittolaiset vastustaisivat hänen tekemäänsä ehdotusta. Dogi julisti neuvoston päätöksen.
"Neuvosto kiittää teitä ehdotuksestanne, herra Polani, ja on päättänyt osoittaa herra Francesco Hammondille sen suuren kunnian, että hän saa kirjoittaa nimensä Venetsian porvarien listaan vannomatta uskollisuudenvalaa. Päätös tulee huomenna julkisesti julistettavaksi."
Kauppias läksi hyvillään pois. Kunnia oli suuri ja harvinainen ja toi mukanaan suuria etuoikeuksia. Vain se seikka, että Francis oli muukalainen, oli estänyt Polania ottamasta häntä liikekumppanikseen. Francis tuli myös kovin iloiseksi saadessaan kauppiaalta kuulla, mikä kunnia oli tullut hänen osakseen. Kaikista palkinnoista hän olisi valinnut juuri tämän, jos hänen omaa mieltään olisi kysytty, mutta kunnia oli siksi suuri, että hän töin tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, kun kauppias kertoi, mihin tulokseen hänen keskustelunsa neuvoston kanssa oli johtanut.
"Se on hyvin suuri kunnia", sanoi Polani, "mutta ei sittenkään suurempi kuin mitä sinä ansaitset. Sitä paitsi ei se maksa Venetsialle yhtään mitään, rahoista on nykyään puute. Minä iloitsen tästä yhtä paljon omasta puolestanikin, sillä tiesin, miten paljon vaikeuksia voisit joutua kokemaan kauppiaana Venetsiassa. Vaikka ne laivat, jotka käyttävät Venetsian lippua, voivat purjehtia kaikkien maiden satamiin, olisit itse kuitenkin milloin tahansa voinut joutua vankeuteen, jos tiedettäisiin, ettet ole Venetsian kansalainen. Siitä meidän kilpailijamme kyllä olisivat osanneet pitää huolta."
Kahden päivän aikana juhlittiin Venetsiassa voittoa suurella riemulla. Talot olivat koristetut lipuilla, ja kaikkien kirkkojen kellot soivat. Ihmiset kerääntyivät suurin joukoin Polanin palatsin edustalle, tahtoivat nähdä Francisin ja tervehtivät häntä myrskyisin kättentaputuksin. Toisen päivän iltana sanoi Francis Polanille:
"Jos teillä on joku laiva lähtövalmiina, niin pyytäisin päästä mukaan, yhdentekevää minne. En kestä tätä kauempaa. Siitä saakka kuin tuo ilmoitus julkaistiin, en ole saanut olla hetkeäkään rauhassa, ja sehän on aivan liikaa, kun en kuitenkaan ole tehnyt sen enempää kuin kuka tahansa laivan miehistä. Jos tällaista kestäisi kauan, katuisin hyvinkin pian, että menin ollenkaan amiraalin avuksi."
Kauppias nauroi.
"Olen puolittain luvannut ottaa sinut mukaani kutsuihin tänä iltana Persanin taloon, ja sitä paitsi olen saanut tusinan verran samanlaisia kutsuja joka illaksi tällä ja ensi viikolla."
"Jollei teillä ole laivaa, jonka mukana voin matkustaa, niin vuokraan itselleni kalastajaveneen ja lähden pois pariksi viikoksi. Sen jälkeen on varmaankin tapahtunut jotain uutta, joka vetää yleisen huomion puoleensa."
"Sinä voit päästä jo huomenaamulla matkaan, jos todellakin haluat. Olen juuri aikonut lähettää pienen laivan viemään sanaa asiamiehelleni Korfun saarelle sekä kirjettä tyttärilleni. He iloitsevat suuresti saadessaan tavata sinut, ja minäkin olisin levollisella mielellä, kun tietäisin sinun olevan heidän luonaan, kunnes itse saan asiani järjestykseen ja voin matkustaa sinne. Alus on nopeakulkuinen, ja teidän pitäisi päästä perille Korfuun neljässäkymmenessäkahdessa tunnissa."
Francis suostui ilomielin ehdotukseen ja lähti seuraavana aamuna matkaan. Laiva oli pieni ja sillä voi sekä purjehtia että soutaa. Miehistönä oli kaksikymmentä miestä, ja kun tuuli oli heikko tai epäsuotuisa, soudettiin sitä kuudellatoista airolla.
Kun he olivat purjehtineet matkan puoliväliin, näkyi kaukaa purje, ja kapteeni tunsi sen erääksi Polanin aluksista.
"Siinä tapauksessa voimme hyvin laskea niin lähelle, että voimme puhua keskenämme. Kun tulemme lähemmäksi, nostamme Polanin lipun ja annamme heille merkin laskea viereemme."
Se tapahtuikin, ja laivat olivat hetken kuluttua kolmenkymmenen kyynärän päässä toisistaan. Kapteeni astui laivan partaan viereen ja heilutti hattuaan tuntiessaan Francisin.
"Onko teillä uutisia Itämailta?" kysyi Francis. "Ei mitään tärkeätä, herra Hammond. Muutamia genovalaisia merirosvoja kuljeskelee saaren rannoilla ja he ovat ryöstäneet itselleen muutamia laivoja, mutta en ole nähnyt niitä. Ei mitään tietoja Konstantinopolista. Keisari ei ole yrittänyt anastaa Tenedosta takaisin."
"Kävittekö Korfussa kotimatkalla?"
"Kyllä, lähdimme sieltä eilen. Kerrottiin, että vieras laiva oli näkynyt rannikolla. Siinä ei ollut mitään lippua, mutta ulkomuodosta päättäen se oli maurilainen."
"Mutta meidän ja maurilaisten välillähän vallitsee rauha", sanoi Francis, "eivätkä maurilaiset moneen vuoteen ole käyneet ryöstöretkillä omia vesiänsä kauempana."
"Se on kyllä totta, enkä minä kerrokaan muuta kuin mitä Korfulla kuulin. Se näytti nopeakulkuiselta laivalta, ja siinä oli suurilukuinen miehistö. Sen liikkeet tuntuivat hiukan salaperäisiltä, sillä se näyttäytyi useampaan kertaan rannikolla. Kaksi laivaa, jotka purjehtivat Kyprokseen ja aikoivat poiketa Korfuun, eivät vielä olleet saapuneet minun lähtiessäni sieltä, ja sanottiin, että monet muutkin ovat myöhästyneet. En tahdo väittää, että tämä seikka on missään yhteydessä vieraan kaleerin kanssa, mutta sitä mieltä kaikki ovat Korfulla, ja kuvernööri lähetti minun mukanani kirjeen neuvoskunnalle, jossa hän pyytää, että saarelle lähetettäisiin niin pian kuin suinkin pari kolme sotalaivaa."
"Sepä kuulostaa merkilliseltä", sanoi Francis, "mutta minun on vaikea uskoa, että maurilaiset merirosvot voisivat olla niin rohkeita, että he tulisivat aina Venetsian vesille saakka."
"En minäkään olisi sitä uskonut, mutta ehkäpä heistä on nyt hyvä tilaisuus anastaa laivoja, kun he tietävät, että Venetsian ja Genovan välillä vallitsee sota ja että tasavaltojen sotalaivat eivät ole hajallaan merellä, vaan yhtenä laivastona."
"Tilaisuus on tosin hyvä, mutta pitäisihän heidän tietää, että Venetsia ennemmin tai myöhemmin vaatii heiltä korvausta niistä vahingoista, joita he tuottavat sen kaupalle. Mutta en tahdo viivyttää teitä sen kauemmin. Sanokaa herra Polanille, että olette tavannut meidät, että me purjehdimme hyvää vauhtia ja toivomme olevamme perillä Korfussa huomenna."
"Tuossa kaleerissa on jotain merkillistä", sanoi kapteeni Francisille heidän jatkaessaan matkaa.
"Luultavampaa on, että se on genovalainen merirosvolaiva eikä maurilainen", sanoi Francis. "Ehkäpä he tahallaan ovat muuttaneet köysistöään petkuttaakseen muita laivoja, jotka tulevat sen näkyville. Siitä on jo monia vuosia, kun maurilainen laiva uskalsi käydä rosvoamassa tällä puolen Sisiliaa. Mutta toivokaamme, ettemme tapaa sitä, ja jos näemme jonkun laivan, joka vastaa tätä kuvausta, niin pysyttelemme siitä loitolla. Sitä paitsi ei ole luultavaa, että he välittävät näin pienestä aluksesta, koska he eivät voi toivoa sillä olevan arvokasta lastia."
"Kahdellakymmenellä kristityllä orjalla voi ansaita kauniin summan Afrikassa", sanoi kapteeni. "Toivokaamme, ettemme kohtaa heitä, sillä meidän olisi mahdotonta voittaa niin voimakasta vihollista, ja heidän vauhtinsa on kahta vertaa nopeampi kuin meidän."
Seuraavana aamuna Francis herätettiin ja kutsuttiin heti kapteenin puheille. Puolipukimissaan hän hyökkäsi ulos pienestä hytistään. Laiva lepäsi liikkumattomana peilikirkkaalla vedenpinnalla. Päivä oli juuri äsken valjennut, ja taivas punoitti idän puolella.
"Katsokaa tuonne!" sanoi kapteeni osoittaen etelää kohti. "Vartija huomasi ne puoli tuntia sitten, mutta ei viitsinyt kutsua minua, sillä hän ei katsonut asiaa sen arvoiseksi. Mitä arvelette?"
Kaksi laivaa seisoi rinnan noin kahden mailin päässä Polanin aluksesta. Toinen oli suuri kauppalaiva, toinen pitkänomainen kaleeri, ja sen köysistö oli aivan toisenlainen kuin mitä Venetsian tai Genovan laivat käyttivät.
"Tuo on se laiva, josta he puhuivat", sanoi kapteeni, "siitä ei ole epäilystäkään. Joko se on egyptiläinen tai maurilainen alus, se vain on varma, että Afrikan rannikolta se on kotoisin."
"Tai sen köysistö on järjestetty afrikkalaiseen malliin", sanoi Francis. "Se voi, niin kuin eilen sanoitte, olla genovalaisten petkutusta, jolla he koettavat narrata meidän kauppiaitamme pelotta lähestymään heitä. Näyttääpä siltä, kuin he olisivat anastaneet tuon toisen laivan. Varmaankin he saivat sen valtaansa eilen illalla myöhään ja ovat nyt kaiken yötä ryöstäneet sitä. Toivoakseni he ovat niin kiintyneet tuohon työhönsä, etteivät kiinnitä meihin mitään huomiota."
Purje laskettiin samaan aikaan, kun kapteeni huomasi nuo molemmat laivat, sillä tuuli oli kovin heikko, ja merimiehet alkoivat soutaa voimakkaasti.
"En luule, että he vielä ovat ennättäneet ryöstää suurtakaan osaa lastista, sillä laiva on varsin syvällä vedessä."
"Hyvin syvällä todellakin", sanoi Francis. "Minusta se näyttää nyt olevan syvemmällä kuin kolme minuuttia sitten."
"Se on paljon syvemmällä nyt kuin ensiksi kun huomasimme sen", sanoi yksi merimiehistä. "Silloin se oli korkeammalla kuin kaleeri, mutta nythän voi selvästi nähdä, että kaleeri on korkeammalla."
"Kas vain!" huudahti kapteeni äkkiä. "Kaleeri kääntyy vasemmalle ja tulee tännepäin. He ovat huomanneet meidät ja aikovat ajaa meitä takaa. Me olemme nähneet kylliksemme. Soutakaa, miehet — henki on kysymyksessä! Jos he saavat meidät kiinni, saamme valita joko kuoleman tai orjuuden maurien parissa."
Merimiesten huudahtaessa äkkiä kääntyi kapteeni vielä kerran taakseen katsomaan kaleeria. Se oli yksin vesillä — kauppalaiva oli uponnut!
"Tarttukaa peräsimeen, herra Francesco", sanoi kapteeni, "kaikki kädet tarvitaan nyt airoissa."
Laiva kiiti nyt kovaa vauhtia eteenpäin kahdenkymmenen merimiehen soutamana. Kaleerin kaikki airot olivat myöskin liikkeessä, ja takaa-ajo alkoi. Neljännestuntiin ei lausuttu sanaakaan; jokainen ponnisti kaikki voimansa. Francis oli useamman kerran vilkaissut taaksensa ja neljännestunnin kuluttua hän saattoi nähdä, että laivojen välimatka oli tuntuvasti pienentynyt.
"Pääsevätkö he voitolle?" kysyi kapteeni, sillä perähytti esti soutajia näkemästä kaleeria.
"Kyllä he pääsevät" sanoi Francis levollisesti, "mutta ei kovin paljon. Soutakaa vankasti, pojat, älkää menettäkö toivoanne! Kun he huomaavat, miten hitaasti he saavat meidät kiinni, niin ehkäpä he jättävät takaa-ajon sikseen."
"Jacopo" sanoi hän eräälle vanhalle merimiehelle, joka souti tuulen alapuolella ja oli ponnistuksesta kovin väsynyt, "laske pois airosi ja tule perään! Minä käyn sinun paikallesi."
Tunnin kuluttua kaleeri oli enää tuskin neljännesmailin päässä.
"Parasta, että pysähdymme", sanoi kapteeni. "Turha meidän on koettaa päästä pakoon, ja mitä kauemmin takaa-ajoa kestää, sitä harmistuneempia he ovat. Mitä te arvelette, herra Hammond?"
"Minä olen samaa mieltä", vastasi Francis. "Olemme tehneet mitä ikänä olemme voineet. Turha on sen pitemmälle soutaa."
Airot lepäsivät liikkumattomina vedessä, ja muutamien minuuttien kuluttua kaleeri pääsi heidän rinnalleen.
"Kylläpä te olette antaneet meidän soutaa, senkin koirat!" huusi mies kaleerista. "Jollei teillä ole laivassanne mitään arvokasta, niin sen pahempi teille. Mikä laiva se on?"
"Naxos Venetsiasta ja herra Polanin oma. Me olemme menossa Korfuun viedäksemme isännältämme kirjeitä hänen asiamiehelleen. Meillä ei ole mitään lastia."
"Ehkäpä kirjeet ovat enemmänkin arvoisia kuin lasti. Tulkaa laivaan ja antakaa meidän nähdä, mitä sanottavaa kunnon Polanilla on asiamiehelleen. Kiiruhtakaa, muuten paha teidät perii!"
Turhaa oli sen kauemmin epäröidä. Kapteeni, Francis ja koko miehistö nousivat kaleeriin.
"Tutki laiva!" sanoi kaleerin kapteeni yhdelle merimiehistään. "Jos siinä on jotakin arvokasta, niin tuo se tänne ja hakkaa sitten reikä pohjaan kirveelläsi!"
Kun Francis tuli kaleeriin, hän tarkasteli sen miehistöä. Ne eivät olleet genovalaisia, niin kuin hän oli olettanut, vaan kaikenlaista kokoonhaalittua roskaväkeä kaikista Välimeren satamista, minkä heti saattoi nähdä heidän puvuistaan. Siellä oli kreikkalaisia, maureja ja espanjalaisia, mutta maureja oli eniten, noin puolet miehistöstä. Sitten hän tarkasteli kapteenia, joka innokkaasti luki läpi hänelle jätettyjä papereita. Niin pian kuin Francisin katse osui häneen, hämmästyi hän, sillä hän tunsi heti paikalla miehen, jonka aikeet hän kahdesti oli tehnyt tyhjäksi, nimittäin Ruggiero Mocenigon, ja käsitti samalla, että hänen henkensä oli nyt vaarassa.
Kun Ruggiero oli lukenut läpi kirjeen, joka oli osoitettu kauppiaan asiamiehelle, avasi hän Marian kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän katsahti ylös ja hurjan ilon levitessä hänen kasvoilleen hän astui Francisin eteen.
"Vai niin, herra Hammond, kelpo Polani lähettää teidät joksikin aikaa tyttäriensä luo! Kun minä tänä aamuna aloin ajaa takaa tätä kirottua soutuvenettä en tosiaankaan aavistanut, että siinä olisi aarre, joka on minulle enemmän arvoinen kuin kallein lasti. Teitä minä saan kiittää siitä, että elän nyt maanpaossa sen sijaan että olisin rikkaan Polanin vävy. Sekaantumalla minun aikeisiini olette syössyt minut kaikkiin onnettomuuksiini, mutta taivaalle olkoon kiitos, koston hetki on vihdoinkin koittanut! Viekää heidät kaikki kannen alle!" sano hän miehilleen. "Pankaa tuo nulikka kaikkein raskaimpiin kahleisiin ja kiinnittäkää kahleet määrlyllä lattiaan. Te luulitte kai, että heti paikalla hirttäisin teidät tai heittäisin teidät mereen", jatkoi hän kääntyen Francisin puoleen. "Mutta älkää luulko, että kohtelen teitä säälivästi — saatte kestää paljon kidutuksia ennen kuin kuolette!"
Francis ei ollut lausunut sanaakaan sen jälkeen, kun Ruggiero oli kääntynyt hänen puoleensa, vaan oli katsellut vain rauhallisesti ja melkein halveksuen vastustajaansa; mutta jokainen hermo ja lihas hänen ruumiissaan oli jännittynyt ja valmiina toimintaan. Hän oli odottanut, että Ruggiero heti karkaisi hänen kimppuunsa ja siinä tapauksessa hän oli päättänyt hyökätä hänen kimppuunsa ja myydä henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin.
Merimiehet tarttuivat kiinni Francisiin ja hänen tovereihinsa ja heittivät heidät lastiruumaan, jossa oli jo satakunta vankia. Raskaat käsiraudat kiinnitettiin hänen käsiinsä. Niin kuin Ruggiero oli käskenyt, lyötiin ketjut määrlyllä lattiaan kiinni, niin että hänen oli pakko joko istua tai maata. Naxoksen kapteeni istahti hänen viereensä.
"Kuka on tuo merirosvopäällikkö, herra Francesco, joka tuntee hyvin teidät ja on teille niin vihoissaan? Murteestaan päättäen hän on varmaankin venetsialainen. Mutta miten joku venetsialainen on voinut tulla merirosvolaivan päälliköksi?"
"Se on Ruggiero Mocenigo — sama mies, joka kahdesti on yrittänyt ryöstää herra Polanin tyttäret. Toisella kerralla yritys onnistui ja oikeus olisi tuominnut hänet, jollei hän olisi päässyt vartijoiltaan pakoon."
"Tietysti minä olen siitä kuullut. Olin siihen aikaan merillä, mutta kuulin kerrottavan, miten te tulitte oikeaan aikaan apuun ja pelastitte isäntäni tyttäret. Tuo on siis roisto Mocenigo, joka tuottaa häpeää nimelleen ja perheelleen."
"Painakaa mieleenne tuo nimi, kapteeni, ja mainitkaa se kaikille miehillenne, jotta he, jos joku heistä pääsisi vapaaksi orjuudesta, voivat kertoa Venetsiassa, että Ruggiero Mocenigo on merirosvo ja maurilaisten liittolainen. Minulla tosin ei ole vähintäkään toivoa päästä pakoon, mutta jos te joskus pääsette palaamaan Venetsiaan, niin ilmoittakaa isännällenne, mistä johtui, ettemme me päässeet Korfuun ja miten minä jouduin vanhan viholliseni käsiin. En ole kuitenkaan kadottanut kaikkea toivoani, ehkäpä sittenkin saan itse viedä nuo tiedot perille, ja Mocenigo saa katua sitä, ettei heti ottanut minua hengiltä."
"Se on hyvinkin mahdollista", sanoi kapteeni, "minun on tosiaankin vaikea uskoa, että näin rohkean nuoren miehen täytyisi kuolla tuollaisen roiston käden kautta. Minä puolestani kuolisin paljon mieluummin kuin joutuisin orjaksi.
"Pyhä Maria, mitenkähän ne kotona ihmettelevätkään, kun Naxos ei palaa! Lopulta he lakkaavat toivomasta ja luulevat, että olemme hukkuneet myrskyssä, eivätkä voi lainkaan aavistaa, että olemme joutuneet orjiksi!"
"Älkää kadottako rohkeuttanne, kapteeni! Voitte olla varma siitä, että sodan loputtua Venetsia tekee kaikki voitavansa. Niin kuin tiedätte, on laiva jo ennättänyt viedä Venetsiaan sanan maurilaisen ryöstölaivan tuhotöistä. Venetsia kostaa maurilaisille ja vaatii heitä vapauttamaan vangit. Sitä paitsi isäntämme arvaa, että olemme joutuneet maurilaisen kaleerin valtaan, eikä hän rauhoitu, ennen kuin on päässyt selville olinpaikastamme ja maksanut miten suuret lunnaat hyvänsä elossa olevista."
"Tiedän kyllä, että hän tekee parhaansa, sillä hän on hyvä isäntä, mutta sillä, joka kerran on joutunut maurilaisten orjaksi, ei ole paljon toivoa päästä takaisin kotimaahansa. Jos meidät myydään jossakin merikaupungissa asuville maurilaisille, niin mahdollisesti voimme lähettää sanan kotiin, mutta jos joudumme sisämaahan, ei meistä varmaankaan koskaan enää kuulla mitään."
"Meidän täytyy toivoa parasta", sanoi Francis. "Ehkäpä pakenemisen tilaisuus vielä tarjoutuu, ja olen kuullut, että maurilaiset kohtelevat hyvin orjiaan."
"Samaa minäkin olen kuullut", sanoi kapteeni, "joka tapauksessa olen mieluummin maurilaisten orjana kuin virun genovalaisessa vankilassa. Me kohtelemme vankejamme hyvin, mutta genovalaiset pitävät heitä pahemmin kuin koiria. Miten mielelläni tekisinkään jotain teidän hyväksenne. Teidän kohtalonne on paljon kovempi kuin meidän. — Kuulkaahan, he riitelevät ylhäällä kannella!"
Kuului tosiaankin kiivasta riitaa, jalkojen kopinaa ja miekkojen kalinaa.
"Mahdotonta, että joku meidän kaapparilaivoistamme olisi saavuttanut meidät ja yrittäisi vallata laivaa", sanoi kapteeni, "sillä ei näkynyt ainoatakaan purjetta merellä, kun meidät tuotiin tänne, minä katselin ympärilleni ennen kuin meidät vietiin kannelta alas. Mistähän tuo tappelu johtuu?"
"Varmaankin he kiistelevät matkan suunnasta. Sen mukaan kuin kuulin, he ovat anastaneet useita laivoja ja upottaneet ne mereen, ja voisihan sattua, että toiset haluaisivat palata kotiin jakamaan saalista, toiset taas tahtoisivat jatkaa purjehdusta. Kun roisto Ruggiero olisi vain niiden joukossa, joiden kuulimme kaatuvan. Nyt kaikki on taas hiljaista, toinen puolue on varmaankin päässyt voitolle. Nyt he soutavat taaskin."
Useita päiviä kului. Väliin airot olivat liikkeessä, mutta enimmäkseen purjehdittiin. Merimiehet toivat aamuisin ja iltaisin ruokaa ja vettä vangeille, mutta eivät välittäneet heistä muuten vähääkään. Francis neuvotteli toisten vankien kanssa, voisivatko he yrittää hyökätä kannelle ja koettaa voittaa miehistön, mutta heiltä oli riistetty kaikki aseet, ja heidän laskujensa mukaan kaleerissa oli vähintään sataviisikymmentä miestä. He olivat huomanneet senkin, että joka kerta, kun heille tuotiin ruokaa, seisoi aseellinen joukko luukulla. Sitä paitsi luukku oli melkein aina kiinni ja pidettiin vain sen verran raollaan, että hiukan ilmaa pääsi lastiruumaan. Alituisista askeleista kannella he saattoivat päätellä, että kaksi miestä oli aina vartiossa. Useimmat vangit olivat onnettomuutensa johdosta siinä määrin masennuksissa, etteivät uskaltaneet yrittää mitään vapautensa puolesta.
Seitsemäntenä päivänä kannella vallitsi hirveä kiire, ja kuului selvästi, miten ankkuri laskettiin pohjaan. Kaksi tuntia sen jälkeen avattiin luukku. Kun muut oli viety ylös, tuli kaksi miestä työkalujen kera irroittamaan niitä määrlyjä, joilla Francis oli kahlehdittu lattiaan. Ulkona aurinko häikäisi häntä niin, että hänen oli vaikea nähdä, missä hän oikeastaan oli.
Laiva oli ankkuroituna lahden pohjukkaan. Rannat olivat matalat, ja vastapäätä laivan ankkuripaikkaa oli rakennusryhmä. Talojen ulkomuodosta huomasi Francis heti, että hän oli Afrikan rannikolla tai jollakin sen lähisaarella. Vangit saivat käskyn astua veneisiin, jotka olivat laivan kupeella, ja niihin tuli myös muutamia merimiehiä. Ruggieroa ei ensin näkynyt, mutta juuri kun Francis aikoi käydä veneeseen istumaan, hän astui ulos hytistään. Toinen käsivarsi ja pää olivat siteessä.
"Pitäkää erikoista huolta tuosta vangista", sanoi Mocenigo merimiehille. "Antakaa hänen pitää käsirautansa, ja asettakaa vahti hänen vankilansa edustalle. Mieluummin kadottaisin koko osani saaliista kuin päästäisin hänet pakoon."
Muitten vankien kahleet oli poistettu, ja kun he tulivat rantaan, kuljetettiin heidät pieniin majoihin, jotka sijaitsivat jonkin matkan päässä kylästä.
Francis suljettiin pieneen koppiin viiden, kuuden muun vangin kanssa. Seuraavana aamuna toiset vietiin ulos, ja Francis sai kaiken päivää olla yksin. Kun he palasivat illalla, kertoivat he, että heidän oli pitänyt purkaa laivan lastia ja kuljettaa se erääseen suureen aittaan kylään.
"He ovat varmaankin saaneet suuren saaliin", sanoi eräs vangeista, joka oli kertonut olleensa kapteenina siinä laivassa, jonka Francis oli nähnyt uppoavan. "Paalien ulkomuodosta saatoin päättää, mitä ne sisälsivät, ja voisin vannoa, että siinä oli tavaraa kahdestatoista eri laivasta. Me, jotka olemme täällä, kuulumme kolmeen laivakuntaan, mutta merimiesten puheista päätellen he ovat lähettäneet kaksi muuta vankilastia toisella laivalla, joka oli seurannut heidän mukanaan. Kerrotaan niinikään, että tuo riita ja melu, jonka mekin kuulimme kannelta, oli johtunut siitä, että kapteeni oli tahtonut palata Korfuun ryöstääkseen sieltä kaksi naista; mutta miehistö tahtoi ensin purjehtia saaliineen kotiin, sillä he pelkäsivät, että joku Venetsian sotalaiva voisi yllättää heidät ja siten he menettäisivät koko palkkionsa. Suurin osa oli tätä mieltä, mutta muutamat pitivät kapteeninkin puolta, sillä hän oli luvannut oman osansa saaliista heille, jos he sen tekisivät.
"Kapteeni tuli kärsimättömäksi ja paljasti miekkansa, mutta hän sekä hänen liittolaisensa voitettiin. Siitä saakka hän on koko ajan pysytellyt hytissään, ei kuitenkaan haavojensa vuoksi, vaan siksi, että hänen kärsimänsä tappio on raivostuttanut häntä. Mutta niin pian kuin meidät sekä lasti on saatu myydyksi, he palaavat Korfuun pannakseen toimeen hänen suunnitelmansa. Me olemme eräällä saarella Tunisin lähellä, ja heti aamulla lähetettiin muutamia taitavia soutajia mannermaalle viemään sanaa niille kauppiaille, joille he myyvät tavaransa. Näyttää olevan tarpeellista toimia salassa, jotta maurilaiset viranomaiset voisivat tekeytyä tietämättömiksi, jos Venetsian puolelta tehtäisiin valituksia."
Kaksi päivää myöhemmin vangit vietiin taaskin ulos, ja vartijat kertoivat, että odotetut kauppiaat olivat saapuneet. Giuseppe, joka tähän asti oli ollut rohkealla mielellä, purskahti epätoivoiseen itkuun, kun hänen oli erottava Francisista. Hän heittäytyi maahan, repi hiuksiaan ja pyysi, että vartijat sallisivat hänen jäädä herransa luo. Hän selitti, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos hänen täytyisi erota hänestä, ja vartijoiden olisi pitänyt käyttää väkivaltaa, jollei Francis olisi pyytänyt Giuseppeä kärsivällisesti alistumaan kohtaloonsa ja luvannut, jos itse pääsisi vapaaksi, tehdä kaikkensa Giuseppen vapauttamiseksi. Vihdoin poika rauhoittui ja seurasi vartijoita. Ei ainoakaan vangeista palannut majaan, ja Francis kohdisti nyt koko huomionsa kahleittensa katkomiseen. Hän oli jo ajatuksissaan suunnitellut jos jonkinlaisia pakoyrityksiä — hän oli tutkinut vahvaa rautaristikkoa ikkunan edessä, mutta huomannut, että se oli niin hyvin liitetty seinään, ettei sitä tietä voinut pakoa ajatellakaan; ja jos hän olisikin voinut päästä ulos ikkunasta, niin kahleet olisivat sittenkin estäneet hänen pakonsa.
Hänellä oli kaksi kahletta, kumpikin kahden jalan pituista, joista toinen kulki oikeasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja toinen vasemmasta ranteesta oikeaan nilkkaan. Hänen oli siis mahdoton seisoa täysin suorana eikä hän voinut tehdä ainoatakaan nopeaa liikettä. Ikkuna oli noin neljän jalan korkeudella maasta, ja seisomalla toisella jalallaan ja nostamalla toista niin korkealle kuin suinkin hän saattoi ulottua ristikkoon ja koetella sen vahvuutta. Ne tiedot, joita hänen vankitoverinsa olivat hänelle tuoneet, tekivät hänet melkein hulluksi, ja hän ajatteli paljon vähemmän omaa kohtaloaan kuin tyttöjen, jotka elivät rauhallisessa turvapaikassaan aavistamatta, mistä vaara heitä uhkasi.
Hän oli jo ensimmäisenä päivänä koettanut, voisiko hän saada kätensä vedetyiksi rautarenkaiden läpi, jotka ympäröivät hänen ranteitaan, mutta huomasi heti, että se oli mahdotonta, sillä ne oli niitattu niin tiukalle, että painuivat syvälle lihaan. Siten oli mahdoton päästä vapaaksi. Ainoa keino oli sahata poikki renkaat, mutta siihen tarvittiin työaseita.
Äkkiä Hän keksi hyvän tuuman. Vartija, joka toi hänelle ruokaa, oli sisilialainen ja varmaankin hyvin puhelias luonteeltaan, sillä monta kertaa hän oli keskustellut vankien kanssa. Paitsi pitkää veistä oli hänellä vyössään pieni tikari. Jos saisi sen haltuunsa, tuumi Francis, niin ehkäpä voisi vapautua kahleista. Sen vuoksi hän asettui ikkunan ääreen seisomaan siihen aikaan, jolloin tiesi vartijan tuovan hänelle ruokaa, ja katseli ulos. Kun hän kuuli vartijan astuvan sisään ja sulkevan oven perässään, kääntyi hän taakseen ja sanoi:
"Kuka oli tuo nuori nainen? Hän on hyvin kaunis ja kulkee usein tästä ohi. Hän on nyt tuolla puiden luona."
Vartija astui ikkunan luo ja katseli ulos.
"Ettekö näe, hän astuu juuri kulmauksen ohi? Voi, nyt hän katosi."
Vanginvartija painoi kasvonsa rautaristikkoa vasten nähdäkseen paremmin, ja Francis käytti tilaisuutta hyväkseen vetääkseen tikarin tupesta ja pistääkseen sen housuntaskuunsa.
"Te ette ennättänyt nähdä", sanoi hän, "mutta varmaankin te tapaatte hänet usein."
"En ole koskaan nähnyt ketään kaunista naista tässä kirotussa pesässä", sanoi mies. "Varmaankin se oli kylävoudin tytär. Sanotaan, että hänellä on kauniita tyttäriä, mutta hän on siksi varovainen, ettei salli niiden kulkea ulkona sinä aikana kuin me olemme täällä. Hän luuli kai saavansa kulkea rauhassa tällä tiellä. Minä pidän silmäni tästä lähin auki."
"Älkää pelottako häntä pois täältä", sanoi Francis nauraen, "täällä ei ole mitään muuta miellyttävää katseltavaa kuin hän."
Heidän vaihdettuaan vielä muutamia sanoja mies poistui, ja Francis tarkasteli saalistaan. Terä oli hieno ja hän kätki aarteensa heti multaan, joka oli majan lattiana. Tuntia myöhemmin vartija avasi äkkiä oven. Oli melkein pimeä, ja Francis istui kaikessa rauhassa huoneen nurkassa.
"Tuo tulta, Tomaso", huusi vartija ulkopuolella seisovalle toverilleen, "täällä alkaa olla pimeä."
Toinen kantoi soihtua, ja he etsivät tarkasti joka nurkan.
"Mitä etsitte?" kysyi Francis.
"Olen pudottanut tikarini", vastasi mies, "ja minun on aivan mahdoton käsittää, miten se on kadonnut."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"En ole nähnyt sitä päivällisen jälkeen. Tiedän varmaan, että se silloin oli vyössäni. Arvelin, että mahdollisesti olisin pudottanut sen tänne, tikari ei ole sopiva leikkikalu vangille."
"Mitäpä hyötyä minulla näin kahlehdittuna voisi olla tikarista", sanoi Francis.
"Se on kyllä totta", myönsi mies. "Ette voisi tehdä sillä juuri muuta kuin iskeä sen omien kylkiluittenne väliin."
"En sitäkään voisi tehdä kuin istuvassa asennossa."
"Se on totta, poikaseni. Minun asiani ei ole arvostella kapteenin käskyjä, minun on vain toteltava. Mutta kyllä minun mielestäni on julmaa pitää nuorta miestä kahlehdittuna aivan kuin petoeläintä. Jos hän olisi saanut Pisanin tai Zenon vangiksi ja tahtoisi olla oikein varma siitä, etteivät he pääsisi karkuun, niin olisi asia aivan toinen, mutta kahlehtia teidät, kun mies seisoo oven edessä vartiossa ja ikkunassa on rautaristikot, niin ettei edes leijona voisi murtautua ulos, tuntuu minusta liian kovalta. Ja pahinta on se, että meidän täytyy jäädä tänne teitä vartioimaan, kunnes kapteeni palaa takaisin, ja se voi kestää kolme viikkoa tai kokonaisen kuukaudenkin."
"Ole vaiti", murahteli toinen mies. "Sinä et sitten koskaan osaa olla hiljaa. Meidät on asetettu tänne siksi, että kapteeni luuli voivansa luottaa meihin."
"Hän voi luottaa keneen hyvänsä" sanoi Filippo, "joka tietää menettävänsä päänsä, jollei hän täytä velvollisuuttaan."
"Tule pois nyt", sanoi toinen. "Minä en aio seistä täällä koko yötä. Sinun tikarisi ei ole täällä, se on varma, ja koska minä olen nyt vapaa vartiosta, niin aion lähteä tieheni." Niin pian kuin Francis oli jäänyt yksin, kaivoi hän tikarin esille, sillä hän piti täysin varmana, ettei kukaan enää tänä iltana tulisi hänen luokseen. Jo ensi yrityksellä selvisi, että rauta oli pehmeää, sillä terävä tikari uursi heti syvän loven rautarenkaaseen. Hän yritti yhä uudelleen, ja lovi syveni syvenemistään. Aika ajoin hän tarkasteli tikarin terää, mutta se oli kova ja aivan vahingoittumaton. Hän oli nyt varma, että kärsivällisesti ahertamalla saisi renkaan poikki ja kätensä vapaiksi.
Hän tutki nyt nilkkarautoja. Ne olivat paljon raskaammat, ja kun hän koetteli niitä tikarilla, oli rauta myös paljon kovempaa. Mutta oli liian myöhäistä nähdä mitään, siksi hän piiloitti tikarin jälleen ja kävi kevyemmällä mielellä kuin pitkään aikaan olkivuoteelleen maate. Vaikka hän huomaisikin, ettei voisi saada poikki paksumpia renkaita, saattoi hän aina irrottaa kummankin ketjun päät, kiertää ne jalkojensa ympäri ja päästä sittenkin vapaasti liikkumaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Merirosvojen ryöstöretki
Heti kun seuraava aamu valkeni, Francis tarttui työhönsä. Edellisen illan kokemukset toistuivat. Kolmessa, neljässä tunnissa hän saattoi saada kätensä vapaiksi, mutta nilkkarenkaihin tikari ei pystynyt. Hetken aikaa koetettuaan hän luopui tästä yrityksestä, sillä hän pelkäsi, että tikarin terä tylsyisi.
Hän tuumi kokonaisen tunnin, ja keksi vihdoin keinon. Rautaahan voitiin teroittaa hankaamalla sitä kiveä vasten, ja vaikka hän ei voinutkaan katkaista tikarilla rautarengasta, niin ehkäpä se onnistuisi kivellä. Hän alkoi heti tutkia kammion seiniä. Ne eivät olleet raa'asta savesta, niin kuin köyhälistön asunnot yleensä Pohjois-Egyptissä, vaan rakennus oli alun pitäen aiottu joko vankilaksi tai kallisarvoisten kauppatavaroiden säilytyspaikaksi.
Se oli rakennettu kovista kivenlohkareista. Francis luuli, että ne olivat hiekkakiveä, ja tutkiakseen kiven laatua hän kävi istumaan nurkkaan, jonne vartija edellisenä iltana oli laskenut hänen ruokansa ja vesiannoksensa. Ensin hän kostutti osan seinää, sitten hän hieroi kahleen rengasta sitä vasten. Vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kiiltävän kohdan, josta hän näki, että kivi saattoi hangata rautaa.
Mutta turhaan hän väänsi jalkojaan voidakseen hangata niitä muuria vasten, ja siksi hän luopui yrityksestä. Hän tarvitsi irtonaisen kiven, ja hän alkoi sen vuoksi heti kaivaa tikarillaan maata seinän vierestä nähdäkseen, voisiko löytää sellaista. Hetkeen hän ei tavannut ainoatakaan sirua, ja hän tallasi tarkalleen maan paikoilleen hävittääkseen kaikki jäljet.
Kun aamiaisen aika lähestyi, hän lakkasi työstään, mutta syötyään hän jatkoi sitä taaskin. Tutkittuaan seinäviertä aina ovelle saakka hän vihdoin löysi erisuuruisia kiviä, jotka epäilemättä oli hakattu kivilohkareista ovea paikoilleen sijoitettaessa. Sitten hän tasoitti hyvin tarkasti maan pinnan, otti yhden kiven käteensä, ja kostutettuaan sitä alkoi työnsä.
Se kävi hyvin hitaasti, mutta hän huomasi sittenkin, että se onnistui. Hän teki työtä lakkaamatta koko päivän ja kietoi rievun kiven ympärille ehkäistäkseen sen ääntä. Lopulta hänen sormiaan alkoi särkeä, ja hänen oli mahdoton pidellä kivestä kiinni, mutta levättyään pari tuntia jatkoi hän jälleen työtään. Kun vartija tuli sisään, kysyi hän, milloin kaleerin oli määrä lähteä matkaan.
"Se olisi lähtenyt jo tänään", sanoi mies, "mutta kapteeni on sairastunut kuumeeseen. Hän lähetti hakemaan lääkäriä Tunisista, ja vaikka hän on hyvin heikko, hänellä on niin kova kiihko päästä matkaan, että hän olisi kannattanut itsensä laivaan, jollei lääkäri olisi kieltänyt. Siksi hän on päättänyt odottaa kolme päivää."
Francis ei voinut yöllä jatkaa työtään, sillä hiljaisuudessa kiven hankaus rautaa vasten olisi varmaankin kuulunut, sen sijaan hän uursi tikarilla käsirautojaan pari tuntia. Seuraavana aamuna hän jatkoi taas työtä heti, kun sirkat virittivät laulunsa, sillä niiden ääni oli paljon kovempi kuin se, mikä syntyi hänen tehdessään työtä. Illalla jalkaraudat olivat niin pitkälti poikki, että hän parin tunnin työn jälkeen toivoi voivansa saada ne irti jaloistaan, ja ennen kuin hän pani maate, olivat käsiraudatkin yhtä pitkällä.
Vartijaltaan hän seuraavana aamuna sai tietää, että kapteeni oli parempi ja että hänet oli määrä kantaa laivaan heti, kun ilma illalla hiukan viileni. Laiva lähtisi matkaan varhain aamulla. Iltapuolella molemmat vartijat tulivat sisään ja käskivät hänen seurata mukana. Hänet vietiin kylän komeimpaan taloon ja saatettiin huoneeseen, missä Ruggiero makasi vuoteella.
"Olen lähettänyt sinua hakemaan", sanoi Ruggiero, "ilmoittaakseni, etten ole unohtanut sinua. Ei ole minun syyni, että kosto on viivästynyt, mutta sitä suloisempi se on oleva, kun sen hetki koittaa. Minä lähden nyt ryöstämään Polanin tyttäriä. Olen kuullut, että sinä olet päässyt perheen ystäväksi sen jälkeen kuin teit tyhjiksi minun aikeeni, ja että Polanin tyttäret suosivat sinua suuresti. Olen saanut tietoja kaikesta, mitä Venetsiassa on tapahtunut, ja kaikki olen merkinnyt siihen laskuun, joka minulla on tilitettävänä sinun kanssasi. Aion tuoda tytöt tänne ja ottaa Marian vaimokseni, ja sitten minä näytän hänelle, miten minä kohtelen niitä, jotka asettuvat minun tielleni. Se on oleva terveellinen läksy sekä hänelle että sinulle. Tulet toivomaan kuolemaa tuhat kertaa ennen kuin se kohtaa sinua."
"Olen aina tiennyt, että olette roisto, Ruggiero Mocenigo", sanoi Francis levollisesti, "mutta enpä olisi luullut, että mies, joka kerran on kuulunut Venetsian aatelistoon, voisi vajota näin syvälle ja tulla merirosvoksi ja isänmaanpetturiksi. Te voitte tosin ryöstää Marian, mutta hänen kauttansa te ette koskaan pääse hänen isänsä omaisuuteen käsiksi, sillä minä tiedän, että samassa hetkessä kun Maria saa kätensä vapaiksi, hän mieluummin työntää tikarin sydämeensä kuin antautuu tällaisen roiston valtaan."
Kuullessaan nämä sanat Ruggiero tarttui tikariin, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä, mutta laski sen jälleen pois.
"Hölmö!" sanoi hän. "Minä olen nyt menossa ryöstämään heitä. Etkö ymmärrä, että Marian itsepäinen luonne talttuu täysin kun hän saa tietää, että tekemällä itsemurhan hän luovuttaa sisarelleen kunnian päästä minun vaimokseni?"
Kun Ruggiero säesti sanojaan ivallisella naurulla, hyökkäsi Francis eteenpäin aikoen karata roiston päälle, mutta hän oli unohtanut kahleensa ja kaatui pitkäkseen maahan.
"Vahti!" huusi Ruggiero, "viekää pois tuo lurjus, ja muistakaa, että henkenne on vaarassa, jos hän pääsee karkuun!"
"Teidän ei tarvitse uhata meitä, herra", sanoi Filippo. "Luottakaa valppauteemme, mutta minun ymmärtääkseni lapsikin voisi vartioida häntä, niin raskaasti kahlehdittu hän on kopissaan."
Ruggiero viittasi kärsimättömästi kädellään, ja molemmat miehet poistuivat vankinsa kera.
"Jos olisin saanut osani viime matkan saaliista", sanoi Filippo heidän poistuessaan talosta, "niin en palvelisi häntä päivääkään enää. Mutta niin pian kuin kaleeri palaa takaisin ja rahat on jaettu, karkaan minä tieheni. Olen saanut kyllikseni tästä elämästä. Maurilaisten kanssa ei ole hauska elää, vaikkei saisikaan koiran kohtelua osakseen."
Niin pian kuin Francis oli yksin, ryhtyi hän taas työhönsä, ja iltapuolella olivat renkaat niin pitkälle murrettu, että hän vain hiukan painamalla saattoi saada kätensä ja jalkansa niistä irti. Mutta hän odotti iltaan asti siltä varalta, että joku tulisi jälleen hänen luokseen. Vaikka hän olisikin ollut ilman kahleita, ei hän sittenkään ennen iltaa olisi voinut lähteä pakoon.
Filippo toi tavallista myöhemmin ruokaa, ja Francis kuuli, miten hänen toverinsa torui häntä sen johdosta, ettei hän ennemmin ollut tullut hänen sijalleen.
"Onko kaikki valmista matkaan?" kysyi Francis, kun vanginvartija astui sisään.
"Kyllä, koko miehistö on laivassa. Veneen tulee olla rannassa kello yhdeksältä, ja koska tuuli on varsin heikko, luulen heidän lähtevän heti matkaan."
Hetken kuluttua mies lähti, ja niin pian kuin oli pimeä, Francis irroitti kahleet käsistään ja jaloistaan. Sitten hän kalisteli voimakkaasti kahleitaan ja viskasi ne lattialle. Samassa hän kuuli, että vartija astui ovelle, työnsi avaimen lukkoon ja astui sisään.
"Mitä ihmettä te nyt teette?" kysyi Filippo.
Francis seisoi oven lähellä, niin että vartija astuessaan sisään joutui selin häneen, ja ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lauseensa hyökkäsi Francis hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Hämmästynyt mies ei ennättänyt saada sanaakaan suustaan, kun Francis painoi polvensa hänen rintaansa ja uhkasi häntä tikarilla.
"Jos päästät ääntäkään", kähisi hän, "niin pistän tikarin kurkkuusi."
Filippo tunsi, miten tikarin kärki kosketteli hänen ihoaan, ja hän pysytteli aivan hiljaa.
"En tahdo ottaa sinua hengiltä, Filippo. Et ole kohdellut minua pahasti, ja säästän mielelläni henkesi, jos suinkin voin. Nosta kätesi pääsi yläpuolelle ja anna minun sitoa ne, niin sitten saat nousta."
Filippo teki niin kuin Francis käski, ja Francis sitoi lujasti hänen kätensä yhteen kankaasta kierretyllä nuoralla. Sitten hän antoi hänen nousta.
"Nyt minun täytyy panna suukapula suuhusi ja sitoa kätesi seipääseen pääsi yläpuolelle, jotta et voi hampain avata nuoraa, ja saat jäädä tänne, kunnes toverisi saapuu aamulla."
"Parempi teidän olisi heti ottaa minut hengiltä, herra", sanoi mies. "Tomaso raivostuu, kun näkee, että olette karannut, sillä hänkin saa osansa kapteenin vihasta. Kolme tai neljä miestä jää tänne, ja he aivan varmaan pitävät minua vankina, kunnes laiva palaa takaisin, ja silloin kapteeni täyttää uhkauksensa. Parempi, että heti tappaisitte minut."
"Mutta mitä minä voin tehdä, Filippo? Minun täytyy ajatella omaa turvallisuuttani. Jos voit antaa minulle hyvän neuvon, niin seuraan sitä."
"Minä vannon pyhän valan, etten petä teitä. Minä lähden saaren toiselle puolelle ja hankin sieltä veneen, jotta olen jo kaukana poissa, ennen kuin teidän pakonne keksitään varhain huomenaamulla."
"Minä uskon sinua, Filippo. Vanno valasi."
"Te voitte seurata minun mukanani, jos tahdotte. Pitäkää käteni sidottuina, kunnes pääsemme saaren toiselle puolelle, ja iskekää tikari rintaani, jos nostan melua."
"Sitä en tee, Filippo. Minä luotan sinuun sittenkin, mutta vanno ensin."
Filippo vannoi, ettei hän antaisi ilmi Francisia, vaan lähtisi saaren toiselle puolelle ja sieltä mannermaalle. Francis leikkasi heti nuorat poikki.
"Sinä kadotat osasi saaliista, Filippo, ja sinun täytyy pysytellä piilossa, jotta kapteenin raivo ei kohdistuisi sinuun. Siksi neuvon sinua, että heti Tunisiin päästyäsi nousisit ensimmäiseen laivaan ja tultuasi Venetsiaan tiedustelisit minua. Minä korvaan vahinkosi ja hankin sinulle tilaisuuden viettää rehellistä elämää. Mutta ennen lähtöäsi täytyy sinun vaihtaa vaatteita kanssani. Voit myydä pukuni Tunisissa ja saat niistä kylliksi rahoja ostaaksesi vaikka kymmenen tällaista vaatekertaa, mutta sinun pitää antaa minulle osa rahoistasi, jotka sinulla nyt on, sillä en pääse tyhjin taskuin pakenemaan."
"Kiitän teitä hyvyydestänne", sanoi mies. "Olisitte voinut iskeä minut tikarilla kuoliaaksi, mutta ette tehnyt sitä, ja vaikka en olisi vannonutkaan, olisin kurja koira, jos pettäisin teidät. En tiedä, mitä aikeita teillä on, mutta neuvoisin teitä seuraamaan esimerkkiäni ja lähtemään täältä ennen aamun sarastusta. Koko väestö tulee etsimään teitä, ja koska saari ei ole kovin suuri, niin he saavat teidät pian kiinni. Saari on vuosikausia ollut merirosvojen kokoontumispaikkana, ja tänne he tuovat saaliinsa myydäkseen ne kauppiaille, jotka saapuvat tänne mannermaalta."
"Kiitos neuvostasi, Filippo! Voit olla huoleti, että katoan ennen aamun valkenemista, mutta sitä ennen minulla on jotain toimitettavaa, ja siksi en voi seurata mukanasi."
"Kaikki pyhimykset siunatkoon teitä, herra, ja auttakoon teitä pääsemään ehjin nahoin täältä! Jos saan elää, niin tulen hyvinkin pian teitä Venetsiaan tervehtimään — en rahojen vuoksi, joita jalomielisesti olette luvannut minulle, vaan siksi, että teidän avullanne voisin aloittaa rehellisen elämän kristittyjen ihmisten parissa."
He vaihtoivat nyt vaatteita. Sitten he jakoivat keskenään kuusi dukaattia, jotka olivat Filippon kukkarossa — pienen yksityisen ryöstön tuloksen, sen jälkeen he lähtivät vankilasta, ja Filippo sulki oven.
"Luuletko, että Tomaso tulee pian tänne?" kysyi Francis. "Siinä tapauksessa hän tietenkin huomaa sinun olevan poissa ja nostaa melun, ennen kuin laiva pääsee lähtemään, ja silloin me saisimme koko miehistön kintereillemme."
"En usko, että hän tulee. Luultavasti hän istuu kapakassa ja juo pari tuntia, ennen kuin palaa. Mutta minäpä sanon teille, mitä minä teen. Minä jään tänne, kunnes hän tulee takaisin. Hän vapauttaa minut vartiosta keskiyöllä, ja pimeässä hän ei huomaa, että olen vaihtanut vaatteita. Kyllä minä sittenkin ennätän hyvissä ajoin saaren toiselle puolelle ja pääsen veneellä pakoon, ennen kuin he huomaavat minun kadonneen. Se tapahtuu vasta kello kuusi, jolloin minun on tultava taas vahtiin."
"Se on hyvä ehdotus. Filippo, ja hyvästi nyt."
Francis astui rantaan. Siellä ei ollut ainoatakaan venettä, jonka hän omin voimin olisi voinut saada liikkeelle, mutta hetken kuluttua hän kuuli airojen loisketta, ja pieni kalastajavene, jossa kaksi nuorta miestä souti, lähestyi rantaa.
"Tänne, pojat!" sanoi hän. "Tahtoisin päästä laivaan. Minun olisi pitänyt olla siellä jo kolme tuntia sitten, mutta sain hiukan liikaa hattuuni ja tulin nukahtaneeksi. Luuletteko, että voisitte soutaa minut aivan äänettömästi laivan kylkeen, jotta pääsisin toisten huomaamatta laivaan? Siinä tapauksessa saatte dukaatin vaivoistanne."
"Sen me kyllä osaamme", sanoivat soutajat; "tulemme juuri sieltä myytyämme päivän saaliimme. Siellä oli puoli tusinaa toisiakin veneitä kaloja kauppaamassa. Sitä paitsi he lastaavat juuri laivaan halkoja ja kaikenlaista muuta tavaraa, mikä on jäänyt viime hetkeen. Hypätkää veneeseen, kyllä me pian sinne pääsemme."
Hetken kuluttua he olivat veneen kyljessä.
"Teillä näyttää olevan vielä hiukan kaloja jäljellä", sanoi Francis.
"Ne eivät ole minkään arvoisia", sanoi toinen miehistä. "Ne kelpaavat kyllä meille itsellemme ruoaksi, mutta ei niitä kannata myydä laivaan, jossa rahasta ei ole puutetta. Te saatte kernaasti ottaa ne, jos haluatte."
"Kiitos", sanoi Francis, "otan pari, kolme kappaletta, jos voitte antaa. Tahdon tehdä pienen kujeen eräälle toverilleni."
Niin kuin kalastajat olivat sanoneet, oli laivan kyljessä useita veneitä, ja merimiehet seisoivat partaan ääressä tehden kauppoja. Francis antoi soutajilleen luvatun palkan ja hyppäsi portaita myöten laivaan.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, sillä useat merimiehistä olivat menneet veneisiin hakemaan kaloja. Hän meni toisten joukkoon ja vetäytyi luukun luo, joka johti lastiruumaan, astui portaita alas ja tunkeutui perimmäiseen nurkkaan monien tynnyrien taakse, joissa oli sekä viiniä että vettä. Maatessaan nyt siellä hän kiitti sydämestään luojaansa, koska hänen yrityksensä oli niin hyvin onnistunut tähän asti.
Aika ajoin merimiehet tulivat alas tuoden ruumaan viimeisiä tavaroita, mutta kukaan ei lähestynyt Francisin piilopaikkaa. Aika tuntui hänestä hirveän pitkältä, ennen kuin hän kuuli ankkuria nostettavan. Hetken kuluttua takila alkoi ratista, ja siitä hän tiesi, että laiva oli liikkeessä. Hän asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi aamulla, virtasi päivänvaloa luukusta, jota pidettiin vain sadeilmalla suljettuna, koska usein oli haettava vettä ja ruokavaroja ruumasta. Francis oli ottanut kalat, jotta hänellä olisi jotain syötävää matkan varrella siltä varalta, ettei hän voisi saada ruokaa, mutta hän ei tarvinnut niitä, sillä kattohirsissä riippui yllin kyllin hedelmiä, ja leipävarasto oli myös ruumassa. Päivän aikana hän ei kuitenkaan uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta niin pian kuin tuli pimeä, verrytteli hän jäseniään, haki hiukan leipää ja viinirypäleitä, ja juotuaan kulauksen pullosta, joka oli asetettu vesitynnyrin hanan alle, vetäytyi takaisin nurkkaansa. Syötyään hän kävi jälleen juomassa ja paneutui sitten maata.
Niin kului kuusi päivää. Veden loiskinasta laivan kylkiä vasten hän saattoi päätellä, kulkiko laiva hyvällä vauhdilla eteenpäin, vai oliko tyyni ilma. Kerran hän pimeässä hiipi kannelle. Seitsemäntenä päivänä hän kuuli merimiesten puhuvan keskenään kannella, että Korfu oli näkyvissä. Purjeet laskettiin, ja laiva seisoi useita tunteja liikkumattomana paikallaan, mutta pian kulku suunnattiin maata kohti, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin valmiit nousemaan rantaan.
Kaikki veneet pantiin järjestykseen, ja miehistö tarkastettiin. Vaikka tyttöjen ryöstö oli yrityksen varsinaisena päämääränä, tahdottiin kuitenkin samalla kerätä mahdollisimman paljon saalista. Saari oli rikas, sillä monet varakkaat venetsialaiset asuivat siellä. Siksi tuli koko miehistön nousta maihin lukuunottamatta muutamia harvoja, joiden oli määrä jäädä vartioimaan laivaa.
Yhteen veneeseen astui kapteeni, joka oli nyt aivan terve, sekä hänen mukanaan valittu joukko miehiä, muut saivat jakaantua useampiin ryhmiin ja hajaantua pitkin saarta ryöstämään ja polttamaan. Toivottiin, että väestö joutuisi niin suuren sekasorron valtaan, ettei se kykenisi tekemään varsinaista vastarintaa, ja aamun valjetessa tuli kaikkien kokoontua maihinnousupaikkaan. Francis ei tiennyt, miten kaukana se oli itse kaupungista.
Lastiruumassa oli varasto aseita, ja kun Francis oli valinnut itselleen miekan sekä suuren tikarin, odotti hän, kunnes kaikki laivalla olivat liikkeellä, silloin hänkin nousi kannelle ja yhtyi miesjoukkoon, joka parhaillaan laski venettä vesille. Vene oli suuri kuusitoista-airoinen ja siihen kuului noin kaksikymmentä miestä. Francis kävi istumaan, ja niin pian kuin kaikki muutkin veneet olivat vesillä, annettiin käsky soutaa rantaan.
Francis hyppäsi maihin, ja sillä välin kuin miehistö kerääntyi upseeriensa ympärille, ei hänen ollut laisinkaan vaikea päästä huomaamatta pakoon. Koska hän ei tuntenut tietä ja pelkäsi että hänet huomattaisiin, kätkeytyi hän kallioiden taakse, kunnes kuuli, että miehet komennettiin lähtöön. Hän hiipi nyt varovaisesti piilostaan, pysytteli kyllin kaukana toisista jottei kukaan huomaisi häntä, ja seurasi merirosvojen askelten ääntä.
Francis oli pitkän matkansa kuluessa tuuminut, mitä hän tekisi päästyään maihin. Koska paikkakunta oli hänelle aivan vieras, kohdisti hän kaiken toivonsa siihen, että saisi oppaan, joka saattaisi hänet Polanin huvilaan ennen kuin Mocenigo joukkoineen ennättäisi perille. Mutta koska miehistö oli nyt jakautunut viiteen ryhmään, joiden oli määrä kulkea eri teitä, eikä hän tiennyt, mitä ryhmää kapteeni johti, joutui hän ymmälle. Jos hän nyt seuraisikin joukkoa, joka kulkisi aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Mocenigo ennättäisi perille, ennen kuin hän saisi käsiinsä oppaan.
Hän ei voinut tehdä muuta kuin koettaa kiiruhtaa ennen miehistöä siinä toivossa, että hän kohtaisi jonkun ihmisasunnon. Niin pian kuin viimeinen joukko oli kadonnut näkyvistä, hän teki kierroksen ja alkoi juosta kaikin voimin. Maa oli tasaista, vain jonkin kerran viivytti muuri tai aita hänen kulkuaan. Kun hän oli juossut niin pitkälle, että otaksui päässeensä merirosvojen edelle, muutti hän suuntaa päästäkseen samalle tielle, jota myöten hän aluksi oli kulkenut.
Juostuaan noin mailin verran hän näki valoa edessään ja saapui pienelle majalle. Hän kolkutti ovelle ja astui sisään. Huoneen asukkaat — mies, nainen ja pari lasta — hyökkäsivät pystyyn vieraan äkillisen tulon johdosta.
"Hyvät ihmiset", sanoi Francis, "olen vastikään tullut maihin ja minulla on tärkeää asiaa Polanin tyttärille. Olen kulkenut harhaan, mutta minun pitää välttämättä heti paikalla jatkaa matkaani. Voitteko sanoa, kuinka pitkälti on Polanin huvilaan?"
"Se on noin kolmen mailin päässä täältä", sanoi mies.
"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."
Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä itseään.
"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin suinkin."
"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa heti paikalla."
"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi
Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.
Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle, joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.
Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa askelta enää."
"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate, tässä on ovi."
Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan ikkunaan.
"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"
"Francis Hammond. Avatkaa heti paikalla! Vaara uhkaa neitejä. Pian, henki on kysymyksessä."
Palvelija tunsi äänen ja juoksi empimättä alas avaamaan oven. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän luuli erehtyneensä Francisin hyökätessä valoisaan eteiseen.
"Missä neidit ovat?" kysyi hän. "Viekää minut heti heidän luokseen!"
Hänen puhuessaan ovi avautui, ja herra Polani itse sekä molemmat tytöt näyttäytyivät kynnyksellä. He olivat juuri aikoneet mennä levolle, kun kolkutus kuului, ja kauppias seisoi ovella miekka kädessä. Samassa hän tunsi Francisin äänen. He aikoivat juuri ilmaista ilonsa saadessaan nähdä hänet, mutta ilo vaihtuikin hämmästykseksi hänen astuessaan heidän eteensä.
"Meillä ei ole aikaa moniin sanoihin", huudahti Francis, "teidän täytyy paeta. Ruggiero Mocenigo on minun kintereilläni ja hänen mukanaan parikymmentä miestä."
Tytöt huudahtivat kauhusta, ja kauppias sanoi: "Emmekö voi puolustautua, Francesco? Minulla on kahdeksan palvelijaa täällä, ehkä voimme pitää puoliamme, kunnes saamme apua."
"Ruggierolla on sata miestä", sanoi Francis, "ja he voivat kerääntyä kaikki tänne hetken kuluttua — teidän täytyy paeta. Jumalan tähden, älkää viivytelkö! He voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä."
"Tulkaa, tytöt", sanoi Polani, "ja te myöskin", lisäsi hän kääntyen palvelijoiden puoleen, jotka kova kolkutus oli kutsunut paikalle; "seuratkaa mukanamme, menetätte vain henkenne, jos teette vastarintaa. Tartu käteeni, Maria. Sinä, Francesco, saat pitää huolta Juliasta. Se, joka viimeisenä lähtee ulos, sulkekoon oven. Kestää aina jonkin hetken, ennen kuin he saavat sen murretuksi ja keksivät, että olemme poissa. Mitä tietä nuo roistot saapuvat?"
Francis viittasi siihen suuntaan, mistä oli tullut, ja koko seurue lähti nopeasti päinvastaiseen suuntaan. He eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennen kuin kuului kovaa kolkutusta keskeltä yön hiljaisuutta.
"Olipa todellakin aika lähteä, Francesco", sanoi kauppias heidän kiiruhtaessaan eteenpäin. "Koko juttu tuntuu minusta kuin unennäöltä, mutta sinä kerrot kyllä pian, miten kaikki on tapahtunut."
He saapuivat nyt huvilan alueen ulkopuolelle, ja muutamat palvelijoista, jotka tunsivat seudun, näyttivät tietä. Hetken kuluttua kauppias hiljensi vauhtiaan.
"Nyt olemme turvassa", sanoi hän. "He eivät voi tietää, mistä meitä on haettava, ja jos he hajaantuvat eri tahoille etsiäkseen meitä, voimme helposti suoriutua niistä, jotka joutuvat tiellemme."
"En usko, että olemme vieläkään turvassa", sanoi Francis. "Sata miestä nousi maihin, Mocenigo ja kaksikymmentä miestä hänen seurassaan lähti teidän taloonne, mutta muut ovat hajaantuneet pitkin koko saarta murhaamaan ja ryöstämään. Siksi on parasta jatkaa matkaa, kunnes pääsemme sen alueen ulkopuolelle, jota he luultavimmin aikovat ryöstää — jos naiset eivät vain ole liian väsyneitä."
"Väsyneitä!" huudahti Maria. "Julia ja minä teemme joka päivä pitkiä kävelyretkiä ja jaksamme juosta vaikka kokonaisen tunnin, jos on tarpeen."
"Lähdetään sitten, lapsikullat!" sanoi kauppias. "Olen äärettömän utelias kuulemaan, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, ja luulenpa, että te olette yhtä uteliaita, mutta emme voi saada mitään tietää, ennen kuin olemme turvassa."
Seurue jatkoi siis matkaa kovalla kiireellä. Hetken kuluttua yksi palvelijoista, joka oli kääntynyt taakseen, huusi:
"He ovat sytyttäneet talon tuleen. Liekit tunkeutuvat jo ulos alakerroksen ikkunoista."
"Minä arvasin sen", sanoi kauppias katsomatta taakseen. "Tuon roiston täytyi tietenkin kostaa, kun hän ei löytänyt meitä. Onneksi olemme näin paljon edellä, sillä tulipalo valaisee pitkälti seutua."
"Vähän matkan päässä alkaa metsä", sanoi eräs palvelijoista. "Kun pääsemme sinne, ei meitä voi nähdä voimakkaassakaan valossa."
Metsään saavuttuaan he hiljensivät taas kulkuaan. Vähän matkan päässä maa kohosi, ja sieltä voi nähdä laajalti.
"Jäädään tänne", sanoi kauppias; "nyt olemme turvassa. Meidän ja merirosvojen välillä on kahden mailin matka."
Huvila on nyt yhtenä ainoana tulimerenä. Palvelijat kiroilivat, naiset itkivät surusta.
"Älkää surko!" sanoi kauppias. "Talo voidaan rakentaa uudestaan, ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei kukaan teistä köyhdy tämän onnettomuuden vuoksi. Nyt istumme tänne ja annamme Francescon kertoa, miten hän taaskin on pelastanut meidät."
"Ennen kuin ryhdyn siihen, sanokaahan minulle, onko satamassa sotalaivoja, ja miten kaukana ne ovat täältä?"
"Sinne ei ole kuin kuuden mailin matka suoraan saaren poikki, mutta me olemme kulkeneet nyt koko ajan siihen suuntaan. Kas", keskeytti kauppias puhettaan, "nyt liekkejä kohoaa kolmelta, neljältä taholta! Muutkin roistot ovat työssä."
"Mutta onko satamassa sotalaivoja?"
"On kyllä, kolme laivaa lähetettiin tänne, kun tuli tiedoksi, että maurilainen merirosvolaiva risteili näillä vesillä ja että useita aluksia oli kadonnut. Ensiksi en uskonut tuota tietoa todeksi. Kapteeni, joka toi uutisen, kertoi tavanneensa teidät puolitiessä Venetsian ja Korfun välillä ja ilmoittaneensa teille asiasta. Neljä päivää myöhemmin saapui toisen laivan mukana asiamieheltäni kirje, jossa hän ei sanallakaan maininnut teidän tuloanne. Silloin tulin levottomaksi, ja kun yhä useampia tietoja saapui Korfusta, mutta ei sanaakaan teistä, olin varma että teille oli jotakin tapahtunut. Ja koska pelkäsin teidän joutuneen merirosvojen käsiin, lähdin heti matkaan eräässä kaleerissa, jonka hallitus lähetti saaren kuvernöörin pyynnöstä tänne."
"Siinä tapauksessa emme saa hukata hetkeäkään. Kuvernöörin täytyy saada tietää, että merirosvolaiva on saaren toisella rannalla ja että miehistö on noussut maihin ja polttaa ja ryöstää parhaillansa. Jos heti annettaisiin käsky, voisivat sotalaivat vielä ennen aamun koittoa purjehtia saaren ympäri ja estää noiden roistojen paluumatkan."
"Olet oikeassa", sanoi Polani nousten heti. "Jatkakaamme viipymättä matkaa. Tytöt voivat seurata hitaasti jäljessä palvelijoiden mukana."
"Isä", sanoi Maria, "et suinkaan vie pois Francescoa, ennen kuin olemme saaneet kuulla hänen seikkailunsa! Etkö voi lähettää palvelijoita edeltä viemään sanaa kuvernöörille?"
"En, kultaseni. Kuvernööri on varmaankin mennyt jo levolle, eivätkä palvelijat pääsisi hänen puheilleen. Minun täytyy mennä itse. Teen sen yhtä paljon sinun tähtesi kuin itsenikin. Emme koskaan voi olla turvassa, niin kauan kuin tuo roisto Mocenigo on vapaana. Francescon kertomuksen saamme kuulla huomenna. Sinä ja minä, me emme voi sanoin ilmaista kiitollisuuttamme. Hänen täytyy vain ymmärtää, mitä me tunnemme, kun melkein ihmeen kautta pelastuit ahdistajasi vallasta. Tule nyt, Francesco! Yksi palvelijoista, joka tuntee tien, saa seurata meitä. Kahden mailin päässä, niinkuin tiedätte, on Carlo Maffensin huvila. Jos olette väsyneitä, pyytäkää sieltä suojaa. Teidän ei tarvitse pelätä, että merirosvot tulevat niin pitkälle. He pysyttelevät varmaankin tuolla puolen saarta ehtiäkseen laivaansa ennen aamun sarastusta."