NELJÄSTOISTA LUKU
Merirosvolaivan häviö
Herra Polani oli niin hyvin tunnettu, että kun kuvernöörin palvelijat heräsivät hänen saapuessaan taloon, he eivät hetkeäkään epäröineet herättää herraansa. Heti kun tämä sai kuulla että merirosvot olivat nousseet maihin ja hävittäneet saarta, ja että heidän laivansa oli aivan lähellä rantaa vain parin kolmen miehen vartioimana, lähetti hän sanan kaleerien päälliköille käskien heidän herättää miehistönsä ja lähteä heti merelle. Hän lupasi itse hetken kuluttua saapua paikalle ja lähteä mukaan. Sen lisäksi hän käski soittaa kelloa ja kutsua saaren asukkaat aseihin. Eräs upseeri sai komennettavakseen sotaväen, ja hänen oli määrä heti lähteä saaren toiselle puolelle ja hyökätä merirosvojen kimppuun kesken heidän ryöstöään. Muutamat miehet saivat käskyn lähteä Polanin tyttäriä vastaan ja saattaa heidät kantotuoleissa kaupunkiin, ja heille valmistettiin asunto kuvernöörin omassa talossa.
Kuvernöörin jaellessa käskyjä tuotiin pöytään virvokkeita, ja Polania ja hänen seuralaisiaan kehoitettiin syömään, ennen kuin he jatkoivat matkaa. Francis ei odottanut toista kutsua. Hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, ja siksi hän heti ryhtyi nälkäänsä sammuttamaan.
Sillä välin kuin hän söi, piti kuvernööri huolta siitä, että hänen käskynsä täytettiin. Kaksisataa saaren asukasta oli jo aseissa ja he paloivat kiihkosta saada kostaa merirosvoille heidän ilkitöitään. Kun kaikki valmistukset oli tehty, läksi kuvernööri Polanin ja Francisin kanssa satamaan, ja he soudattivat itsensä kaleeriin. Kaikki oli valmista lähtöön. Purjeet nostettiin heti ja soutajat asettuivat paikoilleen auttaakseen laivan vauhtia heikossa tuulessa.
Kuvernööri ilmoitti nyt päällikölle syyn äkilliseen lähtöön. Molempien toisten kaleerien kapteeneille annettiin myös lähtökäskyt, ankkurit nostettiin ja kaikki lähtivät liikkeelle. Francisilta tiedusteltiin, missä merirosvolaiva sijaitsi, mutta hän ei voinut antaa muuta selitystä, kuin että se oli noin neljän mailin päässä Polanin huvilasta.
"Mutta ettekö voi antaa minkäänlaista selitystä itse rannasta?" kysyi päällikkö.
"Sitä en voi" vastasi Francis, "olin piiloutunut lastiruumaan ja tulin kannelle vasta pimeän tultua, jolloin maa näytti mustalta möhkäleeltä."
"Herra Polani on kertonut", sanoi päällikkö, "että olette hänen hyvä ystävänsä, vaikkei sitä teidän puvustanne voisi päätellä, mutta hän ei ole kertonut, miten jouduitte merirosvolaivaan."
"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat. Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut.
"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan, jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja. Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.
"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia ennen merirosvoja."
"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme, ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi. Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"
"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se on kevytsoutuinen."
"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."
"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.
"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä, kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."
Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.
Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.
"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua, sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta, ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu airojen loiske kauaksi."
Laiva jatkoi äänettömästi kulkuaan rantaa pitkin. Saaren yläpuolella hohti taivas punaisena palavien talojen liekeistä, mutta sitä pimeämpi oli rannan varjossa. Kapteenin käskystä vallitsi laivassa täydellinen hiljaisuus, ja jokainen terästi näköhermojaan keksiäkseen merirosvojen aluksen. Äkkiä kaikki olivat kuulevinaan kumeata melua, joka nousi rannalta jonkin matkan päästä. Heidän päästyään edemmäksi kuului selvästi huutoa ja aseiden kalinaa.
"Luultavasti aseistettu joukkomme on kohdannut merirosvot", sanoi kuvernööri kapteenille, "ja he pakenevat laivaansa."
"Mutta silloin laiva ei voi olla kaukana", sanoi kapteeni. "Aamu alkaa jo sarastaa idässä, ja pian voimme erottaa laivan taivasta vasten, jos se nimittäin on vielä ankkurissa."
Kun he sivuuttivat seuraavan niemen, he näkivät laivan selvästi edessään. Huuto maaltakin kuului nyt lähempää, eikä ollut epäilystäkään enää: epätoivoinen taistelu oli käynnissä lähellä rantaa.
"Nyt lasketaan vene laivasta", sanoi eräs merimiehistä.
"Sitten alamme jälleen soutaa. Merirosvojen alus on vain puolen mailin päässä täältä eikä se ennätä paeta, ennen kuin pääsemme sen luo. Sitä paitsi taistelun tuoksinasta päätellen, merirosvot ovat menettäneet jo koko joukon miehiä, eivätkä voi käyttää kaikkia airojaan, vaikka ehtisivätkin laivaansa."
Merimiehet tarttuivat innokkaasti airoihin. Jokaisen mielestä tuntui miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta, että merirosvot uskalsivat tulla Venetsian vesille ryöstämään. Tuleen sytytetyt talot olivat myös lisänneet heidän katkeruuttaan, ja kaikki olivat valmiit taisteluun. Kolme venettä souti nyt rannasta laivaan.
"Soutakaa reippaasti, miehet!" huusi kapteeni. "Meidän täytyy päästä heidän rinnalleen, ennen kuin he laskevat aironsa veteen."
Merirosvot olivat nyt huomanneet heidät, ja Francis, joka seisoi kokassa ja innokkaana seurasi jokaista liikettä laivassa, kuuli miten käskyjä jaettiin veneille. Hän näki myös, miten ne laskivat laivan kylkeen ja miehet kiipesivät kiireesti laivaan. Sekavaa äänten sorinaa kuului, jotkut koettivat nostaa purjeita, toiset laskivat airot veteen: mitä hirvein sekasorto näytti vallitsevan. Purjeet laskettiin jälleen alas, ja kaikki kävivät airoihin, mutta tuskin he olivat saaneet aironsa veteen, ennen kuin venetsialainen kaleeri laski heidän rinnalleen. Valtaushaat iskettiin laivan kylkeen, miehistö tarttui aseisiin ja hyökkäsi merirosvolaivan kannelle.
Merirosvot tiesivät, ettei heitä armahdettaisi, ja vaikka he olivat menettäneet kolmannen osan miehistään taistellessaan maalla, hyökkäsivät he ylös soututuhdoiltaan ja valmistautuivat ankaraan vastarintaan. Ruggiero Mocenigo johti heitä, sillä hän oli raivoissaan aikeittensa epäonnistumisesta, ja mieluummin hän tahtoi kuolla kuin kestää sitä häpeää, että hänet vietäisiin merirosvona ja petturina Venetsiaan. Hän hyökkäsi nyt venetsialaisia vastaan niin kiivaasti, että kaikki vastarinta tuntui turhalta. Onnistuipa hänen maurilaistensa avulla karkottaa melkein kaikki hyökkääjät laivansa kannelta.
Hän antautui nyt kaksintaisteluun venetsialaisen kaleerin päällikön kanssa ja kolmannella hyökkäyksellä hän lävisti miekallaan tämän kaulan, mutta venetsialaiset, jotka väistyivät ensimmäistä kiivasta hyökkäystä, kiiruhtivat uudelleen suurin joukoin kaleerin partaan yli. Polani, joka paloi halusta saada kostaa sille miehelle, joka lukemattomia kertoja oli niin syvästi loukannut häntä, seurasi heitä Francisin mukana.
"Ruggiero Mocenigo, petturi ja roisto, sinun hetkesi on lyönyt!"
Ruggiero säpsähti, kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, sillä laivallaan hän oli vain "kapteeni", mutta hämärässä hän tunsi Polanin ja alkoi miekkailla hänen kanssaan.
"Älä ole niin varma, Polani, ehkäpä sinun hetkesi onkin lyönyt!"
He iskivät yhteen raivoisan kiihkeästi. Polani oli vielä voimakas ja ketterä liikkeiltään, mutta hänen vastustajalleen oli se suuri etu, että hän oli nuori ja notkea. Polanin voima ja rotevuus tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja hän pakotti vastustajansa peräytymään, mutta samassa hänen jalkansa luiskahti verisellä kannella. Hän kaatui suulleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Ruggiero olisi lävistänyt hänet miekallaan, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja lyönyt syrjään hänen aseensa.
"Tällä kertaa, Ruggiero, eivät minun käteni ole kahleissa! Miten sinun kostosi nyt käy?"
Ruggiero päästi hämmästyksen huudon katsoessaan silmästä silmään nuorukaista, jonka luuli olevan vangittuna viidensadan mailin päässä.
Hetkeksi hän peräytyi, mutta hyökkäsi heti eteenpäin huutaen: "Nyt minä sen sijaan kostan"; mutta hänen vastustajansa oli yhtä notkea ja taitava kuin hän itsekin.
Parin minuutin ajan taistelun ratkaisu näytti epävarmalta, mutta äkkiä Ruggiero kaatui, sillä muuan venetsialainen oli kaleerin peräkannelta lennättänyt nuolen hänen otsaansa.
Kun merirosvojen johtaja oli kaatunut, katosi miehistönkin rohkeus. He taistelivat tosin vielä urhoollisesti ja epätoivoisesti, sillä he tahtoivat antautua niin kalliista hinnasta kuin suinkin, mutta viisi minuuttia Ruggieron kaaduttua olivat merirosvot viimeistä miestä myöten tapetut. Armosta ei ollut puhettakaan.
Juuri kun taistelu loppui, kuului airojen loisketta, ja molemmat muut kaleerit saapuivat paikalle. Ne tulivat liian myöhään ottaakseen osaa taisteluun, mutta miehistö riemuitsi ääneen kuullessaan, että merirosvo ja koko hänen joukkonsa oli tuhottu. Hetken kuluttua merirosvojen ruumiit oli heitetty mereen, haavoittuneet kannettu kannen alle, jotta he saisivat tarpeellista hoitoa, ja kolmentoista kaatuneen venetsialaisen ruumiit laskettu kannelle rinnatusten, maihin kuljetettavaksi.
"Sinua saan kiittää siitä, etten lepää noiden kaatuneitten rinnalla", sanoi Polani. "En tiennyt, että sinä olit niin lähellä, ja kompastuessani luulin viimeisen hetkeni tulleen."
"Te olitte juuri pääsemäisillänne voitolle", sanoi Francis. "Minä seisoin vain vieressä ollakseni teidän apunanne, jos sitä tarvitsisitte, mutta siihen hetkeen saakka, jolloin kompastuitte, luulin, että itse saisitte kostaa kärsimänne vääryyden."
"Mikä onni, että hän kaatui. Kuinka hirveätä, jos olisi ollut pakko viedä hänet Venetsiaan ja siten tuottaa häpeää niin jalolle perheelle. Jumalan kiitos, ettei hän voi enää tehdä pahaa! En ole ollut hetkeäkään rauhassa sen jälkeen, kun hän yritti ryöstää tyttäreni, enkä olisi rauhoittunut, ennen kuin sanoma hänen kuolemastaan olisi tullut korviini. Aivan tavattoman tarmokkaasti hän on ajanut aikeitaan ja koettanut saada tyttäreni vaimokseen. Näyttääpä siltä, kuin sinun ja hänen välillään olisi ollut kaksintaistelu aina kuolemaan saakka — ikään kuin hänen halunsa saada loukata meitä ja sinun pyrkimyksesi puolustaa meitä olisivat taistelleet keskenään. Maria voi nyt helpommin hengittää, kun hän saa kuulla tämän uutisen, sillä niin iloinen ja huoleton kuin hän luonteeltaan onkin, on hänen alituisesti täytynyt pelolla ajatella tuota miestä."
Kuvernööri, joka laivan perältä oli seurannut taistelua, astui nyt esiin ja onnitteli Francista sydämellisesti hänen sankaritekonsa johdosta.
"Minä näin, miten hyökkäsitte esille juuri sinä hetkenä, jolloin ystäväni Polani kaatui, ja aloitte taistella hänen vastustajansa kanssa. Aluksi luulin teidän olevan mennyttä kalua, sillä Mocenigoa on pidetty erittäin taitavana miekkailijana, ja tehän olette vain poika, mutta te ette väistynyt tuumankaan vertaa, vaan seisoitte paikallanne kuin mies, ja minäpä luulen, että te ilman toisten apuakin olisitte voittanut hänet, sillä käytitte miekkaanne kylmäverisemmin kuin hän, mutta minä tunsin suurta helpotusta, kun hän kaatui, sillä taistelu oli vielä ratkaisematta, ja hänen miehensä iskivät ympärilleen kuin paholaiset, se tunnustus heille on annettava. Miten ihmeessä niin nuori mies kuin te on niin taitava miekkailija?"
"Nuori ystäväni ei ensi kertaa tee suurta palvelusta valtiolle", sanoi Polani. "Hän oli erään minun laivani päällikkönä ja auttoi Pisania, kun genovalaiset Anzion taistelussa anastivat hänen laivansa."
"Hänkö se on?" sanoi kuvernööri ihmeissään. "Minä olen tietenkin kuullut, miten teidän laivanne miehistö nuoren englantilaisen johtamana riensi Pisanin avuksi viime hetkellä, mutta en voinut koskaan uneksiakaan, että tuo englantilainen olisi vain nuori poika. Miten vanha te olette?"
"Olen juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta", vastasi Francis. "Minun maanmieheni harrastavat paljon urheilua, ja siitä kai johtuu, että olen hiukan tottuneempi käyttämään aseita kuin minun ikäiseni yleensä."
Kello yhdeksältä pieni laivasto palasi satamaan kuljettaen mukanaan anastetun kaleerin. Niin pian kuin heidän tulonsa huomattiin, kerääntyi koko väestö rantaan tervehtimään voittajia ja kuulemaan tietoja taistelun kulusta.
"Mene heti maihin, Francesco", sanoi Polani, "ja lähde rauhoittamaan tyttöjä! Minun täytyy seurata kuvernööriä, ja kestää ehkä jonkin aikaa, ennen kuin hän pääsee tunkeutumaan tuon taajan ihmisjoukon läpi."
Palvelijat tunsivat heti Francisin, kun hän saapui palatsiin, ja saattoivat hänet siihen huoneeseen, jossa tytöt odottivat häntä. He olivat jo kuulleet, että merirosvolaiva oli anastettu, sillä ratsastava pikalähetti oli tuonut tämän sanoman saaren toiselta rannalta.
"Missä isä on?" huudahti Maria, kun Francis astui yksin sisään.
"Hän voi hyvin ja lähetti minut edeltä rauhoittamaan teitä."
"Kiitetty olkoon pyhä Markus!" sanoi Maria. "Olemme olleet kovin huolissamme teidän kumpaisenkin vuoksi. Sanantuoja kertoi nähneensä rannalta, miten merirosvolaivalla taisteltiin epätoivon vimmalla ja että vain yksi kaleereista ahdisti sitä. Me olimme varmoja, että se oli juuri se kaleeri, jossa kuvernööri oli, ja mehän tiesimme, että olitte samassa laivassa mukana. Ja isä oli niin hirveän harmistunut, että me pelkäsimme hänen itsensä ottavan taisteluun osaa."
"Sen hän tekikin", sanoi Francis; "antautuipa vielä kaksintaisteluun Mocenigon kanssa ja olisi varmaan tappanut hänet, jollei olisi kaatunut. Minä olin tietysti hänen rinnallaan ja pidin tuota roistoa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen. Nyt kaikki kärsimykset, joita hän meille on tuottanut, ovat lopussa."
"Onko hän todellakin kuollut?" sanoi Maria. "Oi, Francesco, miten kiitollinen minä olenkaan! Aloin todellakin pelätä, että hänen tarmokkaat yrityksensä vihdoin onnistuisivat. Ei silti, että koskaan olisin suostunut hänen vaimokseen, sillä olin tehnyt sen pyhän lupauksen, että ottaisin itseni hengiltä, ennen kuin sellaista saisi tapahtua. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän koskaan olisi voinut pakottaa minua siihen."
"Minä sanoin hänelle samaa, mutta hän vastasi, että hän ryöstäisi myös teidän sisarenne valtaansa ja ottaisi hänet vaimokseen, jos te tekisitte lopun itsestänne."
Tytöt huudahtivat kauhusta.
"Sitä en koskaan tullut ajatelleeksi", sanoi Maria; "mutta sellaisella uhkauksella hän tosiaankin olisi riisunut aseet kädestäni. Hirveätä olisi ollut joutua sellaisen miehen vaimoksi, mutta luulenpa, että mieluummin olisin sittenkin kestänyt sen, kuin uhrannut Julian hänelle. Mutta tuossahan on isä!"
"Pääsin pikemmin kuin luulinkaan", sanoi Polani astuessaan sisään. "Kuvernööri käski minun heti lähteä teidän luoksenne. Olette varmaankin jo kuulleet kaikki uutiset ja tiedätte, ettei vihollisenne enää voi ahdistaa teitä?"
"Kyllä, isä, ja olemme kuulleet senkin, että sinä itse taistelit hänen kanssaan, mikä oli kauheata, mutta samalla kovin reippaasti tehty."
"Sanoiko Francis senkin, että ilman häntä en olisi nyt hengissä?"
"Ei, isä; hän kertoi vain, että kun sinä kompastuit, piti hän
Ruggieroa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen."
"Sekin on totta, kultaseni, mutta jollei Francis olisi kääntänyt hänen huomiotaan toisaalle, olisin minä nyt kuollut. Hän tähtäsi iskunsa minuun, kun minä kaaduin, ja olisi lävistänyt minut, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja estänyt sitä. Sitten Francis alkoi taistella Mocenigon kanssa, joka kaikista virheistään huolimatta oli taitava miekkailija. Ja sittenkin olisi Francis, niin kuin kuvernööri sanoi, varmaankin voittanut hänet, jollei taistelu olisi päättynyt niin kuin se päättyi. Mutta nyt meidän täytyy saada kuulla hänen kertomuksensa alusta loppuun. Te ette tiedä siitä vielä mitään, ja minä olen kuullut sen vain osittain. Tahdon tietää, miten hän pääsi tuon miehen käsistä."
"Sen mekin tahdomme kuulla. Mehän tiedämme, miten ankarasti Ruggiero antoi vartioida meitä, ja olen varma siitä, ettei hän ollut lempeämpi Francescolle."
"Niin, kyllähän minua vieläkin kovemmin vartioitiin", sanoi Francis hymyillen, "sillä oikea käteni oli kahlehdittuna vasempaan jalkaani ja päin vastoin, ja ketjut olivat niin lyhyet, etten voinut seisoa suorassa. Mutta luulenpa toisaalta, etteivät vartijani olleet yhtä valppaat kuin teidän. Joka tapauksessa tahdon kertoa teille koko jutun."
Tytöt seurasivat innostuneina Francisin kertomusta vankeudesta ja paosta sekä siitä, miten hän oli piiloutunut merirosvolaivan ruumaan voidakseen ajoissa varoittaa heitä.
"Pakosi onnistui tosiaan hyvin", sanoi kauppias, kun Francis oli lopettanut. "Onneksi sekä sinulle itsellesi että meille, sillä olen varma siitä, että Mocenigo palattuaan olisi kiduttanut sinut hengiltä. Mitä tyttöihin tulee, niin ei mikään olisi voinut pelastaa heitä kovasta kohtalosta, jollet sinä olisi ennättänyt ennen tuota roistoa perille."
"Mitä me voimme tehdä Francescolle isä?" huudahti Maria. "Me emme voi koskaan kylliksi kiittää häntä, ja hän vihaa kiitosta. Jospa hän vain kerran joutuisi oikein pahaan pulaan, niin Julia ja minä lähtisimme heti häntä pelastamaan, mutta niin kuin olemme nähneet, hän pelastaa itsensä jo paljon ennen kuin edes aavistamme hänen joutuneen kiinni. On tosiaankin masentavaa, kun emme voi tehdä mitään hänelle."
Francis nauroi sydämellisesti.
"Niin, eikö se ole hirveää? Jos joudun jälleen pulaan ja ennätän lähettää teille sanan, että teen sen aivan varmaan. Mutta ymmärrättehän, ettei voi joutua pulaan omasta tahdostaan, ja minä saan kai tyytyä vain teidän ja teidän sisarenne hyviin toivomuksiin."
"Älä ole huolissasi, Maria", sanoi hänen isänsä; "kerran vielä saamme tilaisuuden maksaa hänelle velkamme, ja siihen mennessä Francesco saa tyytyä vain siihen, että olemme hänelle kiitollisuuden velassa."
"Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, isä."
"Lähden huomenna teidän kanssanne Venetsiaan. Kuvernööri lähettää kaleerin mukana sanan merirosvolaivan anastamisesta, ja varmaankin hän sallii meidän matkustaa siinä. Ryhdyn heti toimenpiteisiin, jotta saan huvilan kevääksi jälleen rakennetuksi, mutta silloin et ole enää minun huolehdittavanani, nuori neitiseni, enkä minä siitä ole lainkaan pahoillanikaan, sillä viime aikoina olet tuottanut minulle kovin paljon huolta."
"Se ei ole ollut minun syytäni", sanoi Maria nyreissään.
"Tiedän sen kyllä, kultaseni. Se on riippunut sinun onnettomasta kohtalostasi, enkä minä sinua lainkaan moiti."
"Mutta nyt ovat kaikki huolet poissa, isä!"
"Sen parempi Rufinolle", sanoi kauppias. "Hän iloitsee saadessaan kuulla, ettei Ruggiero enää voi ahdistaa sinua. Mutta nyt jätän teidät, sillä minun täytyy lähteä kuvernöörin kanssa saaren toiselle puolelle. Olen kuullut, että useita huviloita on ryöstetty ja hävitetty ja paljon ihmisiä tapettu."
Seuraavana päivänä he matkustivat Venetsiaan ja saapuivat sinne enemmittä seikkailuitta. Siellä alettiin heti valmistaa Marian ja Rufino Giustinianin häitä, ja kuusi viikkoa myöhemmin olivat vihkiäiset. Francis ei lähtenyt merille ennen tätä juhlatilaisuutta, sillä kun hän heti kotiin palattuaan puhui uudesta matkasta, selitti Maria, ettei hän tahtonut lainkaan mennä naimisiin, jollei Francis jäänyt häihin.
"Te olette pelastanut minut kaikista vaaroista tähän asti, Francesco, ja siksi teidän täytyy myös nähdä, että pääsen turvalliseen satamaan."
Kun herra Polanikin sanoi Francisille, ettei hän saanut ajatella matkalle lähtöä ennen kuin häiden jälkeen, täytyi hänen jäädä. Mutta hän oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohitse, sillä tällä kertaa oli hänestä oleskelu maissa vielä entistä ikävämpää. Tytöillä oli paljon puuhaa häiden johdosta, vieraita tuli ja meni, ja kaikki koko talossa oli entisestään muuttunut. Mutta häiden jälkeenkin hänen oli pakko vielä viipyä Venetsiassa. Genovalaisten laivasto risteili merellä, eikä Pisanin ollut päässyt Anzion taistelun jälkeen taistelemaan uudelleen heidän kanssaan. Seurauksena oli se, että kauppa oli pysähtynyt, sillä vaara oli siksi suuri etteivät kauppiaat uskaltaneet lähettää laivojaan merelle.
"Voitto ei korvaisi vaaraa, Francesco", sanoi kauppias eräänä päivänä, kun hän puhui asiasta hänen kanssaan. "Vaikka vain yhden laivan lasti kymmenestä joutuisi vihollisen käsiin, niin noista kymmenestä ei olisi mitään voittoa. Mutta koska näen, miten kiihkeästi sinä haluat jälleen päästä matkaan, niin voit seurata valtion kaleerien mukana, jotka ensi viikolla lähtevät täältä Pisanin laivaston avuksi. Sen palveluksen jälkeen, jonka sinä Anzion taistelussa teit laivastolle, en epäile, etten voisi hankkia sinulle luutnantin paikkaa jollakin laivalla. Mitä arvelet siitä?"
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta olettehan ennen sanonut, että olisi vain turhaa ajanhukkaa, jos rupeaisin valtion palvelukseen, koska kuitenkin olen päättänyt antautua kauppiaan uralle."
"Sen olen sanonut, ja se minun mielipiteeni yhä on, mutta niin kuin näet, on kauppa nykyään pysähdyksissä, etkä siis menettäisi siinä mitään. Sitä paitsi kauppiaalla on aina etua siitä, että hän on hyvissä väleissä valtion kanssa. Jos siis tahdot mennä palvelukseen, kunnes sota Genovan kanssa päättyy, niin se on minusta ainakin yhtä edullista, kuin jos kuljeksit täällä tyhjin toimin."
"Teidän luvallanne asia on siis päätetty", sanoi Francis. "Tietysti mieluummin palvelen upseerina, mutta hätätilassa voin ruveta vapaaehtoiseksikin."
"Sitä sinun ei tarvitse, Francesco. Minun ja Giustinianin suosituksella sekä omien ansioittesikin nojalla voit aivan varmaan päästä upseeriksi. Rufino olisi nimitetty laivan päälliköksi, jolleivät hänen häänsä olisi tulleet väliin."
Seuraavana päivänä Polani toi Francisille neuvoskunnan myöntämän aliluutnantin valtakirjan Pluto-laivalle.
"Varmaankin iloitset kun kuulet, että Matteo tulee samaan laivaan."
— Matteo oli näet palannut kotiin veljensä häihin.
"Siitä iloitsen koko sydämestäni", sanoi Francis. "Toivoisin vain, että Giuseppe-parka olisi myöskin täällä ja saisi seurata mukana. Tulen kaipaamaan häntä kovasti. Hän oli uskollinen ja hyvä toveri."
"Olen jo lähettänyt käskyn asiamiehelleni Tunisiin, että hän voimainsa mukaan koettaisi ottaa selkoa siitä, kenelle Naxoksen miehistö on myyty. Onnetonta, että niin monta vankia myytiin samalla kertaa, sillä näin on paljon vaikeampi päästä miestemme jäljille. Olen käskenyt hänen lunastaa joka ainoan niin edullisesta hinnasta kuin suinkin. Olen lähettänyt hänelle tarkat selitykset kustakin erikseen, ja se ehkä helpottaa hänen etsimistään. Sitä paitsi olen kirjeessäni maininnut, että erikoisesti toivoisimme kapteenin ja Giuseppen vapauttamista. Siksipä toivon, että sinun palatessasi kotiin voin antaa sinulle tietoja heistä."
Matteo tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että hän saisi purjehtia samassa laivassa kuin Franciskin.
"Olisi ollut hauskempi", sanoi Francis, "jos kumpikin olisimme olleet vapaaehtoisia; minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että minut on nimitetty aliluutnantiksi, kun sinä et kuulu päällystöön."
"En ole vähimmässäkään määrässä kateellinen, Francesco. Lukuunottamatta vähäistä osaani Anzion taistelussa ei minulla ole minkäänlaista kokemusta, jota vastoin sinä näinä kahtena viime vuotena olet ollut mukana jos jonkinlaisissa seikkailuissa ja aina suoriutunut niistä erinomaisen hyvin."
Tuntia myöhemmin Francis sai vastaanottaa Matteon isältä kirjeen, jossa tämä kutsui hänet samana iltana luokseen. Siellä hän saisi tutustua useihin Matteon tovereihin Pluto laivassa.
Kun Francis saapui palatsiin, oli siellä paitsi Matteon tovereita, myös laivan päällikkö ja useita upseereja. Herra Giustiniani itse esitti Francisin heille, ja Rufino ja Matteo tekivät parastaan valmistaakseen hänelle niin ystävällisen vastaanoton laivalla kuin suinkin. He kertoivat kaikille vieraille, missä kiitollisuudenvelassa he olivat hänelle ja miten urhoollinen hän oli ollut monta kertaa. Useat nuorista miehistä Francis tunsi jo ennestään Matteon ystävinä, ja nämä tervehtivätkin häntä sydämellisesti, mutta kapteeni ja muut upseerit kohtelivat häntä kylmästi. Kapteeni, joka oli nimeltään Carlo Bottini, oli Mocenigon perheen kaukainen sukulainen ja sen vuoksi hän jo edeltäkäsin oli Francisia vastaan. Toisten upseerien kylmyys johtui kateudesta, koska Francis, vaikka oli vierasmaalainen ja monta vuotta heitä nuorempi, oli arvoltaan heitä korkeampi.
VIIDESTOISTA LUKU
Polan taistelu
Laivasto, johon kuului neljä kaleeria, purjehti Kyprokseen, mistä Pisanin ei ollut onnistunut karkoittaa genovalaisia. Oli elokuun loppupuoli molempien laivastojen liittyessä yhteen. Pisani otti Francisin hyvin ystävällisesti vastaan ja ilmaisi useiden upseerien läsnäollessa ilonsa sen johdosta, että tasavalta palkitsi miehiä ansion mukaan eikä vain perhesuhteita silmällä pitäen, niin kuin enimmäkseen tähän asti oli tapahtunut.
Kaksi kuukautta laivasto risteili Itämaiden saaria ympäröivillä vesillä ja pitkin Kreikan, Istrian ja Dalmatian rannikkoa toivoen tapaavansa genovalaisten laivaston, mutta turhaan. Kun he marraskuussa saapuivat Istrian rannalle, yllätti heidät tavattoman ankara ja kylmä talvi. Pisani kirjoitti hallitukselle pyytäen saada tuoda laivaston Venetsiaan talven ajaksi. Mutta tähän pyyntöönsä hän sai kieltävän vastauksen, sillä pelättiin, että jos genovalaiset saisivat siitä vihiä, niin he käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja anastaisivat muutamia saaria, jotka kuuluivat Venetsialle, ja yllyttäisivät kapinaan Istrian ja Dalmatian väestön, joka aina oli taisteluun valmis.
Kylmyys oli tavaton, ja Pisanin yhdeksästätoista kaleerista kykeni vain kuusi lähtemään täysilukuisella miehistöllä merelle keväällä 1379. Monet laivoista olivat myrskyssä vioittuneet, monia oli kuollut, vielä useampia lähetetty vaivaisina ja sairaina kotiin, ja vain kokoamalla kaikki miehet niihin kuuteen laivaan, jotka olivat vahingoittumattomia, saatiin niiden miehistöt täysilukuisiksi.
Niin pian kuin sää lauhtui, lähetettiin Pisanin avuksi Venetsiasta kaksitoista laivaa, jotka olivat enimmäkseen yksityisten henkilöjen rakennuttamia ja varustamia, muun muassa Polani oli varustanut kaksi laivaa. Kahdeksantoista aluksen kanssa Pisani lähti nyt merelle uudelleen etsimään genovalaista amiraali Doriaa ja hänen laivastoaan. Pluto oli yksi niistä kuudesta laivasta, jotka talven päätyttyä olivat taistelukunnossa, ja siitä saatiin suureksi osaksi kiittää Francisia, joka erittäin järkevästi oli pitänyt huolta miehistöstään, ja tässä työssä hänellä oli ollut hyvä apu Matteosta sekä muutamista muista tovereistaan. Kun amiraali kävi tarkastamassa Pluton miehistöä, hän hämmästyi kovin nähdessään, miten terveiltä ja voimakkailta he näyttivät, eikä hän voinut kylliksi kiittää kapteenia hänen hyvästä huolenpidostaan. Matteon suureksi harmiksi kapteeni piti hyvänään nämä kiitokset ilmaisematta sanallakaan, mikä osa Francisilla oli ollut tähän tilanteeseen.
Kolme kuukautta etsittiin turhaan genovalaisten laivastoa. Oli
kuljettu pitkin Apulian rannikkoa, ja kun laivasto sen jälkeen saapui
Polaan, näkivät he toukokuun seitsemäntenä päivänä sataman edustalla
Dorian kahdenkymmenenviiden purjeen kera.
Mutta Pisani ei ollut halukas taistelemaan. Zeno oli poissa sekä osa laivastoa hänen mukanaan, ja vaikka hän oli saanut uusia voimia, ei hänellä sittenkään ollut kuin kaksikymmentäyksi laivaa, ja monet hänen miehistään olivat sairaita, eivätkä pystyneet hoitamaan tehtäviään. Mutta amiraali ei saanut tehdä niin kuin katsoi parhaaksi. Venetsialaisilla oli se onneton tapa, että he rajoittivat päällikkönsä vapautta asettamalla heidän rinnalleen siviilineuvonantajia, joilla oli valta määrätä varsinaisen päällikön toimia. Kun siis Pisani kutsui kokoon sotaneuvoston ja esitti syynsä, miksi hän tahtoi välttää taistelua, panivat neuvonantajat vastaan äänestäen yksimielisesti taistelun puolesta ja sen lisäksi syyttäen Pisania pelkuruudesta. Harmistuneena Pisani paljasti miekkansa ja olisi hyökännyt neuvonantajien kimppuun, jolleivät hänen kapteeninsa olisi pidättäneet häntä.
Mutta sotaneuvosto äänesti taistelua, ja Pisanin oli pakko panna tämä päätös heti täytäntöön. Hän nousi kaleerinsa välikannelle ja puhui äänekkäästi miehistölle, joka oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
"Muistakaa, veljeni, että se vihollinen, jota vastaan me nyt lähdemme taistelemaan, on sama jonka me niin voitokkaasti masensimme Rooman rannikolla. Älkää antako Luciano Dorian nimen peloittaa teitä; päällikön nimi ei ratkaise taistelua, vaan venetsialaiset sydämet ja venetsialaiset kädet. Mutta ne, jotka rakastavat Pyhää Markusta, seuraavat minua!"
Väki tervehti riemuiten tätä puhetta, ja niin pian kuin päälliköt olivat palanneet laivoihinsa, läksi laivasto liikkeelle hyökätäkseen vihollisen kimppuun. Taistelu oli raivoisa. Jokainen laiva valitsi vastustajansa, jonka kanssa se alkoi kaksintaistelun. Carlo Bottini kaatui taistelun alussa, ja Francis siirtyi hänen sijalleen. Hänen kaleerinsa oli hyökännyt genovalaisten suurimman laivan kimppuun, epätoivoinen taistelu raivosi. Vuoroin venetsialaiset saivat jalansijaa genovalaisten kannella, vuoroin heidät karkoitettiin takaisin, ja genovalaiset hyökkäsivät taas vihollisensa laivaan. Tunnin kestäneen taistelun jälkeen voitto ei kallistunut vielä kummankaan puolelle.
Pluton miehistö oli paljon vähälukuisempi kuin genovalaisten, ja vaikka Francis ja Matteo taistelivat toisten etunenässä ja rohkaisivat miehiään, eivät he voineet huomata aukkoja vihollisen riveissä. Äkkiä genovalaiset heittivät irti valtaushaat, jotka kiinnittivät molemmat laivat toisiinsa, ja nostivat purjeensa. Francis katsoi ympärilleen keksiäkseen syyn tähän odottamattomaan manööveriin, ja huomasi samalla, että kaikki genovalaiset laivat olivat pakoon menossa, venetsialaisten seuratessa niiden kintereillä.
Purjeet nostettiin, ja Pluto yhtyi myös takaa-ajoon. Mutta pako oli vain teeskennelty: sen tarkoituksena oli saada aikaan sekasortoa venetsialaisten taistelulinjassa.
Purjehdittuaan kaksi mailia genovalaiset kääntyivät äkkiä takaisin ja hyökkäsivät takaa-ajajiensa kimppuun, jotka seurasivat hajanaisena joukkona. Tämä juoni vaikutti ratkaisevasti taistelun kulkuun. Useita venetsialaisten laivoja vallattiin ennen kuin kaikki ennättivät edes ryhtyä taisteluun, toiset joutuivat monilukuisen vihollisen piiritykseen. Pisani koetti taistella niin kauan kuin suinkin, mutta huomatessaan, että kaikki oli menetetty, hän antoi merkin laivoilleen vetäytyä pois taistelusta. Itse hän pääsi kuuden kaleerin kera tunkeutumaan vihollisen laivaston läpi ja pakeni Parenzon satamaan.
Kaikki muut laivat vallattiin. Seitsemän-, kahdeksansataa venetsialaista kaatui taistelussa, kaksituhatta neljäsataa joutui vangiksi, kaksitoista päällikköä sai surmansa, ja viisi vangittiin. Genovalaiset olivat myös kärsineet suuria tappioita, ja Dorian itsensä tappoi heittokeihäs samalla hetkellä, jolloin hän riemuitsi voitosta.
Pluto oli kauan aikaa puolustautunut kolmea kaleeria vastaan ja monta kertaa yrittänyt murtautua vihollisten läpi, mutta genovalaiset olivat kiinnittäneet laivansa valtaushaoilla toisiinsa, ja kun vihdoin suurin osa miehistöä oli karkoitettu kannen alle, ja Francis huomasi, että vastarinta oli hyödytöntä, hän antoi käskyn pienelle, genovalaisten piirittämälle joukolleen heittää aseensa maahan. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän haavoittuneita.
"Tämä oli onnettomuuden päivä Venetsialle", sanoi Matteo, kun kaikilta vangeilta oli riistetty aseet ja heidät oli viety kannen alle. "Kuulin genovalaisten sanovan, että vain kuusi kaleereistamme oli päässyt pakoon ja että kaikki muut on vallattu. Meidän laivamme antautui viimeisenä, onhan sekin lohdutus."
"Kaikkein ensiksi minun täytyy sitoa haavasi", sanoi Francis; "kolmesta eri kohdasta sinä vuodat verta."
"Ja sinä vuodat verta ainakin kymmenestä kohdasta, Francesco. Minun täytyy saada ensiksi olla tohtorina."
"Kapteenia autetaan aina viimeiseksi. Tee siis niin kuin käsken ja riisu takki yltäsi! Ja nyt hyvät herrat", sanoi Francis kääntyen toisten upseerien puoleen, "hoitakaamme toistemme haavoja niin hyvin kuin osaamme. Me emme voi toivoa apua genovalaisilta lääkäreiltä, sillä heillä on pitkäksi aikaa kylliksi työtä omissa miehissään. Moni meistä voi hyvinkin pian menehtyä verenvuotoon, jollei apua saada. Siksi on parasta, että sidomme ensin vaikeimmat haavat ja kuljemme sitten miehestä mieheen, kunnes kaikki on sidottu."
Vasta seuraavana aamuna käskettiin vangit kannelle. Monet olivat kuolleet yön kuluessa, toiset olivat siksi heikkoja, etteivät voineet totella käskyä. Jäljelle jääneiden nimet kirjoitettiin muistiin, ja genovalaiset upseerit hämmästyivät suuresti, kun he saivat kuulla, miten nuori Pluton päällikkö oli.
"Minä olin vain luutnantti", vastasi Francis. "Carlo Bottini oli päällikkönä, mutta hän kuoli jo taistelun alussa."
"Mutta mitenkä niin nuori mies on päässyt upseeriksi? Te kuulutte varmaankin hyvin ylhäiseen sukuun, koska teitä siten on kunnioitettu ennen muita vanhempia."
"Viisas valinta se joka tapauksessa on ollut", sanoi se kaleerin päällikkö, joka oli ollut taistelussa Pluton kanssa, "sillä jos tahtoo olla oikeudenmukainen niin täytyy tunnustaa, ettei ainoatakaan laivaa koko venetsialaisessa laivastossa paremmin ohjattu eikä rohkeammin puolustettu kuin tätä. Me jouduimme ensin sen kanssa taisteluun, ja vaikka meitä oli paljon enemmän, eivät he kokonaiseen tuntiin väistyneet tuumankaan vertaa. Minä huomasin, miten tämä nuori mies taisteli joukkonsa etunenässä ja ihailin sitä voimaa ja taitoa, jolla hän käytti miekkaansa. Ja kun meitä lopulta oli kolme häntä vastassa, tappeli hän kuin karhu, jota koirat ympäröivät. Hän on varmaankin kelpo nuorukainen ja ansaitsee sen korkean aseman, joka hänelle on suotu."
"Minä en kuulu mihinkään aatelissukuun", sanoi Francis. "Nimeni on
Francis Hammond, ja vanhempani ovat englantilaisia."
"Toivottavasti ette ole palkkasoturi?" sanoi genovalainen kapteeni vakavasti.
"En", vastasi Francis. "Olen Venetsian kansalainen, ja nimeni on merkitty sen kirjoihin, sen toverini voivat todistaa."
"Se ilahduttaa minua", sanoi genovalainen, "sillä Pietro Doria, joka veljensä jälkeen on nyt ylin päällikkömme, on käskenyt, että kaikki palkkasoturit on tapettava."
"Se on julma käsky", sanoi Francis pelottomasti, "olkoon se kenen hyvänsä määräämä! Palkkasoturilla, joka rehellisessä taistelussa joutuu vangiksi, on yhtä suuri oikeus tulla lunastetuksi tai vaihdetuksi kuin kellä muulla hyvänsä, ja jos teidän amiraalinne siten rikkoo sodan lakeja vastaan, niin ei ole ainoatakaan ritaria koko Italiassa, joka ei pitäisi sitä henkilökohtaisena taisteluvaatimuksena."
Genovalainen rypisti otsaansa kuullessaan Francisin rohkeat sanat, mutta sydämessään hän myönsi hänen olevan oikeassa, sillä genovalaiset upseerit olivat yleensä sitä mieltä, että tämä julma käsky oli sekä järjetön että häpeällinen.
Vangitut upseerit suljettiin nyt laivan keularuumaan, ja miehistö peräruumaan. Pian he huomasivat laivan liikkeistä, että purjeet oli nostettu.
"Nyt olemme siis matkalla genovalaiseen vankilaan, Francesco", sanoi Matteo. "Hädin tuskin me viime kerralla vältimme sen, mutta nyt ei mikään taida siitä meitä pelastaa."
"Ei meillä ole suurta vapautumisen toivoa", sanoi Francis; "mutta liian varhaista on sanoa, ettemme voisi paeta. Mahdollisuudet olivat paljoa pienemmät minun ollessani Ruggieron vallassa, mutta sittenkin pääsin pakenemaan; silloin olin yksin ja ankarasti vartioitu, nyt meitä on laivassa lähes kaksisataa ystävää ja vaikka olemmekin vankeja, sittenkin voimme saada paljon aikaan, jos pysymme yhdessä. Sitä paitsi genovalaiset ovat kai niin ylpeitä voitostansa, etteivät viitsi vartioida meitä kovin tarkasti. Sanalla sanoen, tahtoisin väittää, että olosuhteet ovat nyt meille suotuisia. Jos olisin varma siitä, että Pluto purjehtii yksin, niin voisimme varmaankin vallata sen takaisin, mutta luultavasti kaikki viisitoista vallattua laivaa ovat yhdessä, ja toiset tulisivat tietenkin heti toveriensa avuksi, jos huomaisivat, että olisi täällä taistelu käynnissä ja on varmaankin mahdotonta vallata laiva aivan äänettömästi."
"Sen minäkin uskon", sanoi Matteo.
"Mutta vaikka emme voisikaan päästä miehistön yhteyteen ja sen avulla anastaa laivaa haltuumme, niin ehkäpä me molemmat voimme sittenkin päästä vapaiksi."
"Kun sinä sen sanot, Francesco, niin uskon sen heti. Sinä pelastit meidät pulasta Girgentissä. Sinä pelastit Polanin tyttäret vieläkin suuremmasta hädästä, kun he olivat vangittuina San Nicolon saarella, ja kaikkein pahimmasta sinä vapautit itsesi paetessasi Ruggieron käsistä. Kun sinä siis sanot, että meillä voi olla pakenemisen toiveita, niin tuntuu minusta, ikään kuin se olisi meiltä jo onnistunut."
"Siihen on vielä pitkälti", sanoi Francis nauraen, "mutta minä toivon, että se onnistuu tavalla tai toisella. Minä kammoan koko sielustani genovalaista vankilaa, sillä yleisesti tiedetään, että he kohtelevat sotavankejaan häpeällisellä tavalla, enkä minä aio antaa teljetä itseäni sellaiseen pesään, jos vain jollakin tavalla voin siitä pelastua, mutta tänään en viitsi sitä vielä ajatella. Ensiksikin särkee päätäni kaikkien niiden kolhujen jälkeen, joita olen saanut, toiseksi olen aika heikko kovasta verenhukasta ja kolmanneksi haavani kirvelevät oikein toden perästä."
"Niin minunkin", sanoi Matteo; "ja sitä paitsi minun on nälkä, sillä leipä, jonka me tänä aamuna saimme, ei kelpaisi edes koirille, vaikka täytyihän minun tyytyä siihen, kun ei muuta ollut saatavana."
"Ja nyt minä koetan nukkua muutaman tunnin. Viime yönä ei uni tullut silmiini kovien tuskien vuoksi, mutta nyt luulen voivani nukahtaa."
Laivan tasainen heiluminen sekä ruumiillinen väsymys vaikuttivat osaltaan, että Francis haavoistaan huolimatta vaipui syvään uneen. Hän ei herännyt, ennen kuin valoa virtasi avonaisesta luukusta sisään. Matteo, joka makasi hänen vieressään, heräsi myöskin ja ojenteli jäseniään, ja myöskin heidän kymmenen kohtalotoveriaan havahtuivat.
"Tässä on aamiaisenne", kuului ääni luukulta, ja kori, jossa oli leipää ja pullo vettä, laskettiin nuoran varassa alas.
"Aamiaista!" sanoi Matteo. "Eihän siitä ole kuin pari tuntia, kun me viimeksi söimme."
"Epäilen, että siitä on kaksikymmentä tuntia. Me olemme nukkuneet oikein perinpohjaisesti, ja minä voin nyt paljon paremmin. Jakakaamme nyt keskenämme erinomainen aamiaisemme, jota meille täällä tarjotaan. Onneksi tulee kylliksi valoa ylhäältä luukusta, jotta voimme sen tehdä perinpohjaisesti."
Toverit purskahtivat nauruun Francisin hyväntuulisen leikinlaskun johdosta. Vain yksi ainoa heistä oli ollut upseerina Plutossa. Muut olivat samoin kuin Matteo, vapaaehtoisia ja ylhäisten perheiden jäseniä. Syödessä laskettiin leikkiä ja naurettiin huolettomasti. Kun ateria oli ohi, sanoi Francis:
"Nyt pidetään sotaneuvottelu."
"Te olette joka tapauksessa onnellisemmassa asemassa kuin Pisani", sanoi eräs nuorista miehistä, "sillä ei mikään siviilineuvosto rajoita teidän valtaanne, ja me hyväksymme kaikki, mitä kapteeni ehdottaa."
"En minä ole enää teidän kapteeninne", vastasi Francis. "Nyt me olemme kaikki vankeja ja yhdenvertaisia, ja jokainen saa vapaasti ilmaista mielipiteensä ja antaa äänensä."
"Silloin minä lausun heti mielipiteeni, Francesco", sanoi Matteo, "ja ehdotan, että sinä edelleen olisit meidän kapteenimme ja että me tottelisimme sinua yhtä ehdottomasti kuin jos seisoisit Pluton välikannella etkä olisi teljettynä tähän lastiruumaan. Ensiksikin sinut määrättiin Carlon kaaduttua meidän lailliseksi johtajaksemme; toiseksi sinulla on enemmän kokemusta kuin meillä kaikilla yhteensä ja paljon terävämpi pää kuin kellään meistä muista. Siksi, toverit, ehdotan, että pitäisimme herra Francesco Hammondia edelleen kapteeninamme ja että tottelisimme häntä."
Toverit hyväksyivät riemuiten ehdotuksen, sillä kaikki kunnioittivat ja ihailivat Francisia, hänen tarmoaan kärsivällisyyttä koettelevan talven aikana, ja tapaa, jolla hän oli johtanut miehistöä epätoivoisessa taistelussa.
"No niin", sanoi Francis, "jos haluatte, olen edelleenkin teidän johtajanne, mutta sittenkin pidämme sotaneuvottelun. Ensimmäinen kysymys, jonka tahdon esittää mietittäväksenne, on se, miten voimme anastaa takaisin Pluton."
Nuoret miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Vakava tapa, jolla Francis teki heidän mielestään kerrassaan mahdottoman ehdotuksen, huvitti heitä suuresti.
"Minä tarkoitan täyttä totta", jatkoi Francis, kun nauru oli lakannut. "Jos pieninkin mahdollisuus vain on, niin aion anastaa takaisin Pluton, enkä epäile, ettei se voisi onnistua, jos vain menettelemme oikealla tavalla. Ensiksikin voimme pitää aivan varmana, että meitä täällä laivalla on paljon enemmän kuin genovalaisia. Tietysti he ovat kadottaneet taistelussa yhtä paljon väkeä kuin mekin. Toiseksi: jos Doria aikoo hyötyä voitostaan, niin hänen on täytynyt pidättää omissa kaleereissaan kylliksi taistelukykyisiä miehiä eikä hän ole siis voinut luovuttaa anastamilleen viidelletoista kaleerille kuin suhteellisesti pienen joukon. Tahtoisinpa väittää, ettei Pluto ole saanut osalleen kuin enintään viisikymmentä miestä, jota vastoin meitä on kolme kertaa enemmän. Jo sekin, että he nuorassa hilaavat meille ruokaa, osoittaa, että he tietävät olevansa meitä heikommat."
"Siinä sinä olet varmaan oikeassa", sanoi Paolo Parucchi, toinen Pluton upseereista, "mutta heitä on viisikymmentä aseistettua miestä, ja meidän sadanviidenkymmenen joukkomme on aseeton ja vangittu. Heiltä puuttuu pää, joka ajattelisi heidän puolestaan, ja meiltä puuttuvat aseet, joiden avulla voisimme panna aikeemme täytäntöön."
Hyväksymisen murinaa kuului muutamien nuorten miesten parista.
"En ole koskaan luullut, että voisimme suoriutua yrityksestä vaikeuksitta", sanoi Francis levollisesti, "tai ettei meidän tarvitsisi tehdä muuta ensi kerralla, kun luukku avautuu, kuin sanoa niille, jotka seisovat tuolla ylhäällä: Hyvät herrat, meidän joukkomme on lukuisampi kuin teidän, siksi me vaadimme teitä vaihtamaan paikkaa meidän kanssamme. Olen vain väittänyt, että meillä on voimaa vallata laiva takaisin, jos suotuisa tilaisuus tarjoutuu. Nyt meidän täytyy ensiksikin päättää, miten voimme hankkia itsellemme sellaisen tilaisuuden. Onko kellään teistä tikaria tai veistä, jota vahdin silmä ei ole keksinyt?"
Ei kukaan vastannut.
"Minä pelkäsin kyllä, että niin huonosti olisikin asia. Mutta koska meillä ei ole aseita eikä työkaluja, niin meidän täytyy tutkia, eikö ruumassa ole mitään, mikä voisi tehdä sellaisen virkaa. Onneksi olemme saaneet jäädä Plutoon, jossa tunnemme joka sopen, sillä paljon pahempi olisi, jos meidät olisi siirretty muualle. Tuossa hirressä näkyy olevan muutamia rautakoukkuja, varmaankin niihin joskus on ripustettu lihaa. Katsotaanpas, voimmeko saada ne irti."
Mutta koukut olivat niin lujassa, että kaikista ponnistuksista huolimatta ne eivät liikahtaneet vähääkään.
"Meidän täytyy toistaiseksi luopua siitä yrityksestä", sanoi Francis, "ja katsoa voimmeko löytää jotain muuta käyttökelpoista."
Mutta vaikka he etsivät hyvin tarkasti joka paikan, ei löytynyt mitään.
"Voisikohan ämpärien rautasangoista olla mitään hyötyä", sanoi Matteo.
"Voisi kyllä, kunhan ne vain saisi irti."
"Se ei ole vaikeaa", sanoi eräs toinen tarkastettuaan niitä hetken aikaa. "Tämä ämpäri on tyhjä, ja sanka on melkein irti."
'Hetken kuluttua oli irrotettu sangat neljästä ämpäristä.
"Suurta hyötyä niistä ei ole", sanoi Matteo; "rauta on ruosteista, ja ne murtuisivat heti tuottamatta pahempia haavoja."
"Niin, ei niistä tikareiksi ole", sanoi Francis, "mutta ehkäpä ne varovasti käyttäen kelpaavat sahoiksi. Katkaise jalan pituinen pala, revi kaistale paidastasi ja kierrä se moneen kertaan toisen pään ympäri, niin että voit pitää siitä kiinni. Ja koeta sitten hangata sillä hirrenpäätä!"
"Se pystyy todellakin", ilmoitti Matteo koetettuaan, "mutta nopeasti työ ei edisty."
"Voimme olla hyvillämme, jos rauta ollenkaan pystyy", sanoi Francis rohkaisevasti. "Meillä on ainakin viikon verran aikaa tehdä työtä, ja jos tuuli on epäsuotuisa, niin ehkäpä koko kuukausikin. Nyt taitamme sangat sopiviin kappaleisiin ja käytämme niitä varovasti."
"Entäs sitten, kapteeni?"
"Päämäärämme on tietenkin se, että murtaudumme suureen lastiruumaan, joka erottaa meidät miehistöstä. Siellä on varmaan kylliksi aseitakin. Mutta voidaksemme käyttää sahojamme, täytyy meidän ensiksi löytää reikä väliseinästä. Tutkikaamme siis tarkasti, eikö seinässä olisi minkäänlaista reikää."
Oli jo liian pimeä, jotta olisi voitu tarkasti nähdä, ja siksi kaikki koettelivat sormillaan pitkin seiniä löytämättä kuitenkaan pienintäkään aukkoa.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy kaikkein ensiksi koettaa sahata irti nuo rautakoukut", sanoi Francis. "Ehdotan, että valitsemme nuo kolme, jotka ovat tuon hirren alapuolella. Meitä on kaksitoista, siis neljä kutakin koukkua kohti, ja voimme vuorotella joka viides minuutti. Muistakaa, että tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa."
Työhön ryhdyttiin heti. Nuoret miehet käsittivät nyt täydellisesti, mistä oli kysymys. Huomattuaan miten levollisesti ja asiallisesti Francis johti heidän työtään, he tulivat varmoiksi siitä, että ainakin hän itse uskoi yrityksen mahdollisuuteen. Oli siis hiukan toivoa pelastua Genovan pelottavista vankiloista.
Työ kävi hitaasti ja pari rautakappaletta taittui heti paikalla, kun työntekijät olivat liian innokkaita, mutta kun huomattiin, että työkalut varovasti käsitellessäkin vähitellen tunkeutuivat puuhun, jatkettiin työtä säännöllisesti. Onneksi se hirsi, jota he sahasivat, oli varsin pehmeä, ja selvästi saattoi nähdä, miten pienet sahajauhokasat lisääntyivät.
Sahat olivat koko päivän liikkeessä. Vaikka työ sujui hitaasti, se piti kuitenkin mielet vireessä, ja kun vihdoin kolme nuorukaista koko painollaan kävi riippumaan ja sai koukun irti, niin he eivät voineet olla huudahtamatta ilosta. Yhteisvoimin irrotettiin vihdoin molemmat muutkin. Rautakoukut olivat päästään terävät ja tuuman paksuiset.
"Nämä eivät ole niinkään huonoja aseita", sanoi Matteo.
"Emme me käytä niitä aseina", sanoi Francis. "Niistä on enemmän hyötyä kuin mistään aseesta, lukuunottamatta kirvestä. Mutta me tarvitsemme ainakin kolme lisää. Siksi ehdottaisin, että heti jatkaisimme työtä. Järjestetään vahtivuorot. Kestää kaksitoista tuntia, ennen kuin saamme ruoka-annoksemme, siis kolme tuntia työtä ja yhdeksän tuntia lepoa kullekin. On juuri ensimmäisen vahdin vaihto kannella, ja koska voimme kuulla tänne, milloin niitä muutetaan, voimme siitä päätellä, mitä kello kulloinkin on."
"Minä olen valmis tekemään työtä koko yön", sanoi Matteo. "Ensiksi en suurestikaan uskonut työmme edistymiseen, mutta koska olemme saaneet irti kolme tuollaista rautaesinettä, niin voisin jatkaa vaikka kuinka kauan."
"Saatpa nähdä, Matteo, että tehtyäsi kolme tuntia työtä käsivartesi ovat niin väsyneet, ettet jaksa niitä kohottaa. On kovin väsyttävää sahata käsivarret kurotettuina pään yläpuolelle. Jo tästä vähäisestäkin työstä on minun käsivarsia alkanut särkeä. Mutta kunkin täytyy tehdä työtä niin paljon kuin jaksaa noina kolmena tuntina, ja pimeässä pitää olla vielä varovaisempi, jotta työkalut eivät taittuisi."
"Onneksi voimme nyt saada vielä useampia sahoja, jos tarvitsemme", sanoi Matteo, "sillä näillä vahvoilla raudoilla murramme helposti sangat muistakin ämpäreistä."
"Siinä olet oikeassa, Matteo. Sitä en ajatellut lainkaan. Niin kuin näet, alkaa meillä jo olla kokonainen työkaluvarasto."
Vaikka kaikki työskentelivät minkä jaksoivat, ei työ sittenkään pimeässä suuresti edistynyt. Mutta niin pian kuin päivä alkoi valjeta ja miehistön liikkeistä saattoi päätellä, että he huuhtelivat kantta, alkoivat he terävillä rautakoukuilla rikkoa puuta, jotta sahaaminen kävisi helpommin. Ja kun he sitä paitsi vuorottelivat joka viides minuutti, edistyi työ sangen nopeasti, ja suureksi ilokseen he saivat vielä kolme muuta rautakoukkua irti.
"Jos joku olisi sanonut minulle", sanoi yksi nuorukaisista, "että käsivarret voisivat muutaman tunnin työn jälkeen särkeä näin kauheasti, niin en olisi häntä uskonut."
Kaikki olivat samaa mieltä, sillä ei kukaan heistä ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön.
"Anna meidän levätä puoli tuntia, Francesco", sanoi Matteo, "ennen kuin jakelet uusia käskyjä. Sen verran lepoa ainakin tarvitsen että käsivarsiini palaa edes hiukan voimaa."
"Voimme levätä koko tunninkin, jos haluat, Matteo. Sinä aikana saamme aamiaista, ja sitten jatkamme jälleen."
"Aamiaista!" sanoi eräs nuorukaisista nyrpeästi. "En minä voi nimittää tuota mustaa leipää ja vettä aamiaiseksi. Kun ajattelen niitä aamiaisia, joita olen syönyt ja mitä ruokia olen hyljeksinyt siksi, ettei niitä ollut valmistettu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin en voi muuta kuin kiroilla hulluuttani, kun lainkaan tahdoin merelle."
"Tahtoisin ehdottaa teille kaikille", sanoi Francis, "että käyttäisitte tämän tunnin toistenne lihaksien hieromiseen. Se on paras keino saada ne pehmenemään. Giuseppellä oli aina tapana tehdä niin, kun minun jäseneni jäykkenivät soudun jälkeen."
Neuvoa seurattiin, ja sillä välin kun toiset olivat tässä työssä, lähti Francis tutkimaan väliseinää.
"No, kapteeni, mitä kerrottavaa teillä on?" kysyi Matteo, kun Francis palasi toisten joukkoon.
"Varsin hyviä uutisia", sanoi Francis. "Lankut on onneksi naulattu toiselta puolen hirsiin kiinni sekä ylhäältä että alhaalta."
"Mitä hyötyä meillä on siitä?"
"Se merkitsee hyvinkin paljon. Jos ne olisi naulattu kiinni tältä puolen, olisi meidän pitänyt porata näillä rautakoukuilla reikiä lankkuihin ja sitten sahata lankut poikki. Mutta nyt luullakseni voimme irrottaa lankun viidessä minuutissa. Ei tarvitse muuta kuin työntää rautakärki hirren ja lankun väliin ja käyttää sitä vipuna. Kylläpä naulojen tosiaankin pitäisi olla kovin vahvat, jotta ei tällaisilla rautakoukuilla saisi niitä irti."
Kaikki hyppäsivät pystyyn. Tämä odottamaton uutinen sai heidät unohtamaan kaiken kivun ja nälän, ja kuusi heistä tarttui heti rautoihin.
"Hiljaa!" sanoi Francis. "Muistakaa, että siellä voi olla miehiä tavaroita hakemassa. Ennen kuin uskallamme irrottaa ainoatakaan lankkua, täytyy meidän porata reikä, josta voimme kurkistaa sisään. Sellaisen poraaminen on paljon helpompaa kuin jos sen täytyisi olla niin suuri, että saha mahtuisi siitä sisään. Mutta hiukan aikaa siihenkin kuluu. Parasta on kuitenkin odottaa, kunnes olemme saaneet aamiaista."
KUUDESTOISTA LUKU
Pluto vallataan takaisin
Niin pian kuin tavallinen aamiainen oli hinattu alas ja he olivat kuulleet, että raskaat painot oli jälleen asetettu luukun eteen, otti yksi heistä raudan käteensä ja alkoi porata reikää toisten syödessä. Rauta tunkeutui aluksi varsin helposti puun läpi, mutta vaikeudet kasvoivat hetken kuluttua, ja kesti ainakin neljä tuntia, ennen kuin he kurkistamalla reiästä ulos saattoivat erottaa hiukan valoa. Tehtyään vielä neljännestunnin ajan työtä he olivat saaneet aukon niin suureksi, että saattoi nähdä ruumaan. Siellä oli varsin valoisaa, sillä luukku oli auki, ja he näkivät, että kaksi miestä avasi parhaillaan laatikkoa.
"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee pimeä", sanoi Francis. "En usko, että pidämme kovinkaan suurta melua, mutta sittenkin on parasta, että odotamme kunnes miehistön nukkuma-aika lähestyy, sillä sitä ennen heillä on tapana kävellä kannella, jutella ja laulaa, eikä sinä aikana vähäistä melua niinkään helposti voida kuulla."
"Vaikeinta on pakottaa rauta lankkujen ja hirsien lomaan, jotta saisimme vankan otteen", sanoi Matteo.
"Kyllä minä luulen, että se sittenkin onnistuu", vastasi Francis. "Hirret ovat rosoiset, ja jos oikein etsimme, niin varmaankin löydämme paikan, josta rauta pääsee tunkeutumaan kylliksi syvälle."
Tarkasti tutkittuaan he valitsivat tarkoitukseen sopivan lankun; sitten he paneutuivat maata tai istuivat juttelemaan, kunnes oli kylliksi pimeä. Sitä ennen he kuitenkin tirkistivät reiästä viereiseen ruumaan ja huomasivat, että luukku oli suljettu. Heidän ei siis tarvinnut pelätä, että kukaan tulisi sinne mitään hakemaan.
"Nyt luullakseni voimme aloittaa", sanoi Francis vihdoin. "Sinä, Paolo Parucchi, saat ottaa yhden raudoista, minä otan toisen ja Matteo kolmannen. Useampia kuin kolme ei voi käydä yhden hirren kimppuun, ja jos naulat eivät ole hirveän lujassa, niin luultavasti saamme ne irti."
Kesti hetken aikaa, ennen kuin he saivat työnnetyksi raudat hirren ja laudan väliin.
"Jos olette valmiit", sanoi Francis, "niin iskekää kiinni!"
Niin kuin Francis oli laskenut, tekivät vivut tehtävänsä, ja naulat heltisivät hiukan.
"Siinä on tuuman levyinen rako", sanoi Francis, joka tunnusteli seinää kädellään. "Jos annatte rautojenne olla paikoillaan, niin siirrän omani hiukan syvemmälle. Kas noin, nyt voitte siirtää rautanne!"
He ponnistelivat uudelleen, ja tällä kertaa naulat irtaantuivat ainakin kahden tuuman verran. Uuden ponnistuksen jälkeen oli lankun alapää irti.
"Työntäkää sitä nyt voimienne takaa", sanoi Francis, "sillä välin kun minä pistän rautani lankun ja ylähirren väliin."
Nämä naulat irtaantuivat vieläkin helpommin kuin edelliset. Pian koko lankku oli irrallaan ja se laskettiin lattialle. Toiset, jotka seisoivat vieressä, eivät pimeässä voineet nähdä mitään, mutta Francisin käskyistä he päättelivät, mitä oli saatu aikaan.
"Pääsettekö jo raosta läpi?"
"Emme", sanoi Francis. "Ensin on poistettava vielä toinenkin lankku, mutta ehkäpä laihin meistä pääsee siitä läpi ja pitää lankusta toiselta puolen kiinni, ettei tarvitse pelätä sen kaatuvan kumoon."
Parin minuutin kuluttua oli toinenkin lankku ensimmäisen rinnalla lattialla.
"Mitäs me nyt teemme?" kysyi Matteo.
"Meidän täytyy päästä merimiesten kanssa yhteyteen. Nyt muodostamme kolme työryhmää; ensimmäistä johdan minä, toista Paolo Parucchi ja kolmatta Matteo. Kun pääsemme viereiseen huoneeseen, asetamme lankut paikoilleen ja painamme naulat kiinni, jotteivät ne kaadu kumoon. Jos joku sattumalta meidän työskennellessämme tulisi lastiruumaan, niin voimme sittenkin olla rauhassa, sillä siinä päässä, jossa työskentelemme, on korkea säkkipino."
Francis ja hänen miehensä hiipivät ensiksi asevaraston luo, jonka he olivat huomanneet kurkistaessaan reiästä sisään. Hetken aikaa etsittyään he löysivät täältä tikarin; sitten he hapuilivat pimeässä säkkipinolle. Se ylettyi melkein kattohirsiin saakka, niin että he juuri ja juuri pääsivät sen yli kiipeämään.
"Älkää vain kolauttako päätänne kattoon", sanoi Francis; "sellainen melu voisi herättää huomiota. Ja maatkaa nyt alallanne, kunnes löydän sopivan paikan, mistä voimme aloittaa työn."
Niin pian kuin Francis oli löytänyt liitteen kahden lankun lomasta, hän alkoi tikarilla kaivaa reikää. Kymmenen minuutin kuluttua hän kosketti kädellään viereisen miehen olkapäätä, painoi hänen kätensä reikää vasten ja siirtyi syrjään päästäen toisen omalle paikalleen. Tunnin kuluttua he olivat siten saaneet tuuman läpimittaisen reiän poratuksi lankkuun. Francis käänsi korvansa reikää vasten kuunnellen ääntä viereisestä suojasta. Sitten hän painoi suunsa sitä vasten ja kysyi:
"Nukutteko te siellä?" Taaskin hän kuunteli. Muutamat merimiehistä juttelivat keskenään ja kyselivät toisiltaan, mikähän ääni näin äkkiä häiritsi hiljaisuutta.
Ei kukaan vastannut, toiset vain uhkailivat yörauhan häiritsijää.
Niin pian kuin kaikki oli taas hiljaista, sanoi Francis:
"Olkaa ääneti! Missä on venemies Rinaldo!"
"Tässä", vastasi ääni. "Mutta kuka puhuu? Olen tuntevinani herra
Hammondin äänen."
"Minun ääneni se onkin, Rinaldo. Me olemme tunkeutuneet lastiruuman läpi irrotettuamme muutamia lankkuja seinästä. Nyt teidän vuoronne on tehdä samoin. Me annamme teille tikareita, kunhan saamme reiän hiukan suuremmaksi. Valitkaa joku nurkkalankuista, sillä sieltä käsin vähimmin huomataan meidän hommiamme."
"Eivät he huomaa mitään, sillä he eivät tule koskaan tänne alas, hilaavat vain korissa meille ruoan."
"Mutta aloittakaa sittenkin nurkasta", sanoi Francis, "sillä voisihan sattua, että joku tulisi alas ennen kuin olette saaneet työnne valmiiksi. Teidän täytyy irrottaa kaksi lankkua päästäksenne tunkeutumaan läpi. Parasta, että heti paikalla ryhdytte työhön. Tältä puolelta ei kukaan teitä huomaa, täällä on edessä korkea säkkipino, joka ulottuu aivan kattoon saakka. Mutta teidän täytyy tehdä hiljaa työtä, ettei ylhäällä kannella epäillä mitään.
"Kun olette saaneet lankut irti, niin pankaa ne takaisin paikoilleen ja pistäkää kiiloja väliin, etteivät ne kaatuisi. Työn tulee olla valmista huomisaamuna. Tehtyänne sen odottakaa minun määräyksiäni. Hyökkäys tuskin tällä hetkellä voisi onnistua, sillä varmaankin toiset laivat ovat vielä meidän lähellämme, ja vaikka voisimmekin voittaa miehistön, niin toiset laivat heti voittaisivat meidät takaisin. Siksi teidän täytyy pysytellä alallanne, kunnes minä annan teille käskyn, kulukoon siihen päivä tai vaikka kymmenenkin. Kaikki ne aseet, jotka he ovat riistäneet meiltä, ovat täällä, ja kun aika on käsissä, voimme me vaivatta hyökätä genovalaisten kimppuun ja viedä Pluton takaisin Venetsian satamaan."
Merimiesten parista kuului riemun mutinaa. Francis kuunteli hetken aikaa, ja kuuli, miten yksi miehistä sanoi:
"Mitäs minä sanoin teille? Enkö sanonut, että herra Hammond kerran ennen on jo pelastanut meidät genovalaisten kynsistä ja että voin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän tekee sen uudestaankin, jos siihen on vain hiukankin mahdollisuutta?"
"Sen sinä sanoit, Pietro, ja oikeassa olit. Mikä ilo onkaan palvella sellaista kapteenia. Hän ei ole samanlainen kuin muut aatelisherrat, jotka eivät osaa erottaa köydenpäätä toisesta ja jotka nyrpistävät nenäänsä, jos on pakko hiukankin liata käsiään. Ajatelkaahan vain, miten hyvää huolta hän piti meistä talvella! Jos kävisi päinsä, niin hurraisin hänelle, mutta sen saamme tehdä sitten, kun olemme päässeet tästä pinteestä. Ja nyt, Rinaldo, ryhtykäämme heti työhön. Kun kaikki käy ympäri, niin ehkeipä meidän tarvitsekaan mädätä Genovan vankiloissa."
Kun Francis huomasi, että työ tuli suoritetuksi hänen käskyjensä mukaan, hän hiipi säkkipinolta alas ja etsi asevarastosta kaksi heittokeihästä, jotka saivat tehdä poran virkaa; hän pisti ne reiästä merimiehille.
"Nyt me olemme suorittaneet työmme", sanoi hän tovereilleen. "Paolo ja hänen joukkonsa voi helposti suurentaa reikää sen verran, että tikarit mahtuvat siitä läpi."
Miehet palasivat lastiruuman toiselle puolelle, siirsivät tieltä lankut ja olivat taaskin toveriensa luona. Francis selitti nyt Parucchille, miten pitkälle he olivat päässeet ja mitä käskyjä hän oli antanut merimiehille. "Kun reikä on kyllin suuri, anna heille nämä viisi tikaria ja tule sitten tänne takaisin. Minä näytän sinulle tietä."
Kun päivänvalo tunkeutui lastiruumaan, heräsi Matteo ja huomasi ihmeekseen, että kaikki hänen toverinsa olivat panneet maata herättämättä häntä. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan herätti Francisin. "Onko jotain hullusti, Francesco? On valoisa päivä, ja kaikki toverit nukkuvat hyvässä rauhassa, mutta meitä ei ole lainkaan herätetty!"
"Kaikki on käynyt hyvin, Matteo, mutta me emme herättäneet teitä siksi, ettei teillä ollut mitään tehtävää. Me olemme jo antaneet tikareita ja keihäitä merimiehille, ja parasta aikaa he porautuvat väliseinän läpi. Kun se on tehty, kohtaamme me toisemme keskimmäisessä ruumassa, otamme aseita ja hyökkäämme genovalaisten kimppuun, niin pian kuin suotuisa tilaisuus vain tarjoutuu."
"Se on hyvä ajatus, Francesco, mutta minä olisin toivonut, että olisimme saaneet suorittaa oman osan työstämme. — Miten kauan luulet kestävän, ennen kuin merimiehet saavat väliseinän rikotuksi?"
"Luulenpa melkein, että he ovat jo suorittaneet työnsä. Missään tapauksessa he eivät jatka pitemmälle tänään."
"Me pääsemme siis pian vapaiksi!" huudahti Matteo riemuiten.
"Saadaan nähdä, Matteo. Meidän täytyy odottaa suotuisaa tilaisuutta, jotta saamme vallatuksi laivan niin, että laivan miehistö ei voi antaa merkkiä toisille laivoille, jotka varmaan purjehtivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta jollei sinulla ole sen enempää sanottavaa, niin minä rupean uudestaan nukkumaan, sillä meillä on vielä pari tuntia aikaa levätä. En ole vielä nukkunut kyllikseni, ja päivät ovat niin pitkiä, että on parasta nukkua, kun siihen on hiukankin halua."
Sinä päivänä vangit olivat levottomammalla mielellä kuin koko vankeusaikanaan. Alussa he olivat olleet niin masennuksissaan, ettei heidän tehnyt mielensä edes jutella. Laivaston häviö, Venetsiaa uhkaava vaara, vankeus Genovan pimeissä vankikopeissa, kaikki tämä oli alussa masentanut kokonaan heidän mielensä. Mutta nyt, kun vapautuksen toivo oli niin lähellä, kun he milloin hyvänsä saattoivat ottaa itselleen aseita ja voittaa genovalaiset, tuntui tosiaankin kovalta olla toimettomana.
Muutamat ehdottivat, että vielä samana yönä tehtäisiin yritys, mutta
Francis pani vastaan.
"Te otatte huomioon vain sen vihollisen, jonka näette", sanoi hän. "Se ei ole vaarallisin, vaan toinen, jota emme näe. Meidän täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta."
"Mutta ehkäpä sellaista ei tule koskaan", sanoi joku joukosta.
"Onhan sekin mahdollista", myönsi Francis, "mutta jollei suotuisaa tilaisuutta ilmaannu, niin emme menetä myöskään mitään odottamalla jonkun aikaa, sillä aina voimme yrittää toisella kertaa yhtä hyvin kuin tänäkin yönä. Voisihan se onnistuakin — voisimmehan ehkä vangita vahdin kannella, ennen kuin hän ennättäisi nostaa melua — mutta meidän ei kannata antautua sellaiseen vaaraan ennen kuin tiedämme, ettei muuta mahdollisuutta ole. Aamun sarastaessa avataan luukku, mutta vaikkapa voisimmekin vapauttaa toverimme ja yhdessä heidän kanssaan päästä kannelle, niin kohtaisimme genovalaiset täysilukuisina siellä, ja ennen kuin saisimme heidät voitetuiksi, ennättäisivät he antaa merkin toisille laivoille. Yöllä sen sijaan voisimme helposti kokoontua miehistömme kanssa, mutta silloin on luukku kiinni, luultavasti vielä lukittukin ulkopuolelta."
"Mutta jollemme voi hyökätä heidän kimppuunsa päivällä emmekä liioin yöllä, niin mitä me voisimme sitten tehdä?"
"Siitä meidän pitäisikin sopia", sanoi Francis. "Meidän täytyy joko täältä tai toisesta lastiruumasta porata itsellemme pääsy kannelle. Siihen voi kulua useita päiviä, mutta eihän se tee mitään, sillä meillä on yllin kyllin aikaa ennen kuin saavumme Genovaan. Vaikeus on itse työssä; vaikeinta on suorittaa se herättämättä huomiota."
"Se on tosiaankin vaikeata", sanoi Matteo, "kun merimiehet on sijoitettu skanssiin etumaisen lastiruuman yläpuolelle ja upseerit meidän päällemme perähytteihin."
"Se on totta, Matteo, ja siksipä meidän eikä merimiesten onkin sahattava poikki kansiluukut. Kaikeksi onneksi tiedämme tarkoin, miten hytit sijaitsevat, ja voimme siis valita sellaisen paikan, jossa luultavasti meidän hommiamme ei huomata."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Matteo, "ei heillä ole yhtä monta upseeria kuin meillä, ja muutamat hytit ovat sen vuoksi tyhjinä. Emmekö voisi tarkkaamalla askelten ääntä arvata mitkä ovat tyhjiä?"
"Minäkin ajattelin aivan samaa, mutta en usko, että voimme luottaa siihen. Useilla heistä on pehmeät jalkineet, joissa voi liikkua aivan äänettömästi, ja olisi paha, jos erehtyisimme. Tarkasti asiaa tuumittuani olen tullut siihen päätökseen, että viisainta olisi porautua kapteenin hyttiin."