Pyhän Markuksen leijona

"Mutta siinä kapteeni aivan varmaan asustaa", sanoi Parucchi.

"Niin kyllä, mutta siinä on meillä sittenkin suurin mahdollisuus. Niin kuin tiedätte, oli Carlo Bottini kauan oleskellut Konstantinopolissa ja Itämailla ja oli mukavuutta rakastava. Ettekö muista, että hän teetti peräikkunan alle leveän ja matalan sohvan, joka oli melkein koko hytin leveä, hän nimitti sitä divaanikseen ja vietti enimmän osan päiväänsä loikoillen sillä, jollen erehdy, on se vain jalan korkuinen, ja neljä jalkaa leveä. Siksi lie varsin helppoa sahata poikki takimmaiset lankut hytissä sisällä olijoiden huomaamatta."

Kaikki hyväksyivät tämän ehdotuksen.

"Tietysti meidän täytyy työskennellä varovaisesti", jatkoi Francis. "Meidän täytyy puhkaista puu tikarilla, emmekä saa sahata emmekä raaputtaa. Hirret ovat kahden jalan päässä toisistaan, täytyy siis katkaista kaksi lankkua aivan niiden läheltä, siten vältämme naulankohdat. Tietenkään emme saa sahata niitä kokonaan poikki, ennen kuin uskallamme ryhtyä itse hyökkäykseen, vaan ne täytyy jättää sen verran ehjiksi, että ne pysyvät koossa, muuten lakaistessa voitaisiin helposti keksiä reikä."

"Emmekö voi heti ryhtyä työhön?" kysyi Matteo. "Ei mikään ole hirveämpää kuin tämä toimettomuus."

"Aivan hyvin, Matteo, jos niin haluat. Kaksi voi tehdä yhtä aikaa työtä, yksi kummaltakin puolelta. Te saatte ottaa terävimmät tikarit, mutta varokaa, ettei synny kovin kovaa ääntä. Voihan olla, että he sittenkin kuulevat jotain tuonne ylös, mutta siinä tapauksessa he saattavat otaksua, että rotat vain nakertelevat."

Matteo ja eräs toinen nuorista miehistä ryhtyi heti työhön, mutta vasta seuraavan päivän iltana olivat uurteet kyllin syvät. Vain neljännestuuman verran oli enää sahaamatta.

Seuraavana päivänä laiva laski ankkurin ja seisoi kaksi päivää jossakin satamassa. Ruokavaroja tuotiin lastiruumaan, ja vangit olivat varmoja, että he olivat jossakin Sisilian tai Etelä-Italian satamassa. Pari tuntia sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkalle, he huomasivat laivan liikkeistä, että tuuli kovasti. Yöllä laiva keinui ankarasti ja aallot loiskivat sen kylkiä vasten niin voimakkaasti, että kannen alla olijat töin tuskin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Heidän toiveensa kiihtyivät kilpaa laivan keinumisen kera: nyt vihdoinkin oli tullut tilaisuus, jota he niin kauan olivat odottaneet, sillä myrskyssä täytyi laivojen pysytellä kaukana toisistaan, jotta ne eivät törmäisi vastatusten, ja kaikki äänet häviäisivät myrskyn ja aaltojen pauhuun.

Joka yö Francis oli käynyt tervehtimässä merimiehiä ja kehoittanut heitä kärsivällisesti odottamaan. He olivat kauan sitten poranneet lankut puhki, ja ne pysyivät vain säkkien painon avulla paikallaan. Francis oli pyytänyt heitä olemaan valmiina heti, kun kova myrsky nousisi, ja hän tiesi siis, että he odottivat nyt vain sovittua merkkiä.

Niin pian kuin tuli pimeä ja keskimmäisen lastiruuman luukku oli suljettu, irrotettiin lankut, ja Francis alkoi tovereineen siirtää säkkejä pois nurkasta, josta merimiehet vuorostaan olivat irrottaneet lankkuja. Pian tämä oli tehty, ja Francis astui aukosta sisään.

"Kaikki on valmista", sanoi hän. "Rinaldo, pidä huolta siitä, että merimiehet astuvat yksitellen ulos. Sitä mukaa kuin he tulevat lastiruumaan, he saavat aseen käteensä ja sitten heidän tulee asettua tuulensuojanpuolelle odottamaan, kunnes annetaan uusi käsky. Muista, että he eivät saa pitää vähintäkään melua, sillä jos joku kompastuu ja kaatuu, niin voidaan luulla, että lasti on alkanut liikkua, ja silloin lähetetään tänne alas miehiä kiinnittämään sitä tiukemmalle. Silloin he ennättävät antaa merkin toisille laivoille ja tehdä koko meidän suunnitelmamme tyhjäksi. Kun kaikki miehet ovat järjestyksessä, niin kuin olen käskenyt, he saavat odottaa hiukan, kunnes valmistukset on tehty."

Kun kaikki merimiehet olivat saaneet aseita, Francis astui peräruumaan, jossa Matteo ja eräs toinen tovereista paraillaan sahasivat kattolankkuja kokonaan poikki. Francis oli jo määrännyt, missä järjestyksessä heidän tuli nousta kannelle. Heikko valonsäde virtasi aukosta. Kaksi tovereista nosti Francisin niin korkealle, että hän saattoi nähdä hytin sisään. Se näytti olevan tyhjä, vaikka olihan mahdollista, että päällikkö makasi sohvalla, hänen yläpuolellaan. Luultavaa se ei kuitenkaan ollut, pikemminkin hän näin kovassa myrskyssä oli ylhäällä kannella ohjaamassa laivaa.

Francis antoi nyt merkin, ja toverit nostivat hänet niin korkealle, että hän pääsi ryömimään hyttiin ja makasi sitten aivan hiljaa, kunnes Matteo ja Parucchi pääsivät myös kannelle. Sitten hän antoi uuden merkin ja kaikki kolme kierivät lattialle ja hyökkäsivät tikarit kädessä esille, valmiina käymään kapteenin kimppuun, jos hän makaisi sohvalla. Mutta niin kuin he olivat olettaneetkin, oli kajuutta tyhjänä. Toiset seurasivat nyt jäljessä aukon kautta, kunnes koko kajuutta oli täynnä. Noin viisikymmentä miestä seisoi siinä.

"Meitä on enemmän kuin tarpeeksi", sanoi Francis, "koska he ovat aseettomia ja valmistumattomia. Me voimme ensin hiipiä yksitellen ulos, mutta niin pian kuin annan merkin, rynnätkää kaikki joukolla ulos. Meidän ei tarvitse kuin iskeä miekankahvalla heidät maahan, sillä on turhaa vuodattaa verta, jolleivät he tee vastarintaa, mutta meidän täytyy olla varuillamme ja muistaa, että heillä on puukot vyöllä."

Francis avasi oven ja kulki käytävän läpi, josta hän ulko-oven kautta pääsi kannelle. Tuuli puhalsi hyvin kovasti, mutta myrsky ei ollut niin raivoisa kuin hän oli olettanut kannen alla. Yö oli pimeä, mutta Francisin silmät olivat tottuneet pimeään, ja hän saattoi erottaa melkein joka esineen. Välikannella oli vain muutamia merimiehiä, upseerit olivat varmaankin peräkannella, ja ne merimiehet, joita ei tarvittu laivan hoitoon, alhaalla skanssissa. Pian noin kolmekymmentä miestä oli kerääntynyt Francisin ympärille laivan partaalle. Samassa eräs upseeri peräkannelta huomasi heidät merkkilyhdyn valossa, joka riippui heidän yläpuolellaan.

"Mitä te teette siellä, miehet?" kysyi hän. "Teidän ei tarvitse kerääntyä kannelle ennen kuin teitä kutsutaan."

"Lähtekää eteenpäin näiden miesten kanssa, Parucchi, iskekää maahan kaikki, jotka ovat kannella, kiiruhtakaa sitten skanssiin ja vangitkaa kaikki, ennen kuin he ennättävät tarttua aseisiin. Sillä välin minä huudan paikalle muut miehet ja otan osalleni upseerit."

Hän kiiruhti takaisin kajuutan ovelle ja käski miesten seurata mukanaan. Kun he tulivat ulos, syntyi melua kannella, ja taaskin eräs upseereista huusi:

"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä merkitsee?"

Francis juoksi portaita myöten peräkannelle miestensä seuraamana, ja ennen kuin siellä seisova upseeri ymmärsi, mitä tuo joukko merkitsi, tai ennätti vetää miekkaansa esille, oli hän jo kaadettu kumoon. Kapteeni ja kolme muuta upseeria, jotka seisoivat ruorissa, paljastivat miekkansa ja hyökkäsivät esille siinä luulossa, että kapina oli syttynyt miehistön parissa. Mutta Francis huusi:

"Laskekaa aseenne, kaikki! Olemme anastaneet laivan takaisin, vastustus on turhaa, se maksaisi vain teidän henkenne!"

Upseerit joutuivat aivan ymmälle nähdessään edessään ainakin kaksikymmentä aseellista miestä, ja heittivät aseet käsistään. Francis käski neljän merimiehen viedä heidät kapteenin hyttiin ja tarkasti vartioida heitä, toisten miesten kanssa hän kiiruhti kokkapuolelle auttamaan Parucchia ja hänen miehiään. Mutta nämä olivat jo suorittaneet työnsä, äkkiyllätettyinä genovalaiset antautuivat heti, kun aseellinen joukko hyökkäsi skanssiin. Niin pian kuin vangit oli viety varmaan talteen, avattiin luukku, ja ne, jotka eivät vielä olleet ennättäneet ryömiä aukosta esille, nousivat kannelle.

"Rinaldo", sanoi Francis, niin pian kuin miehistö oli asettunut paikoilleen, "lähettäkää mies mastoon sammuttamaan lyhtyä."

"Voimmehan me laskea sen alas kannelle, kapteeni."

"Niin, tietysti me voimme sen tehdä, mutta en tahdo, että se lasketaan alas, vaan sammutetaan aivan äkkiä."

Rinaldo lähetti heti miehen mastoon, ja hetken kuluttua oli valo kadonnut.

"Jos toisista laivoista olisi nähty, että laskimme valon alas", sanoi Francis Matteolle, "olisivat heidän epäilynsä heti heränneet, mutta kun valo sammuu äkkiä, niin he voivat luulla, että tuuli on sen sammuttanut. Nyt meidän ei tarvitse muuta kuin vähentää purjeita ja sitten jäädä toisten jälkeen heidän huomaamatta mitään."

"Olen laskenut juuri kuusitoista lyhtyä", sanoi Matteo.

"Varmaankin siinä on ne neljätoista laivaa, jotka anastettiin samalla kertaa kuin meidätkin, sekä kaksi genovalaista kaleeria. Parucchi, voisitko heti tarkastaa miehistön ja pitää huolta siitä, että kaikki ovat aseissa ja valmiita taisteluun. Sinä Matteo ja pari toveriasi saatte auttaa luutnanttia."

Vähän myöhemmin ilmoitti Parucchi, että kaikki olivat valmiita taisteluun.

"Rinaldo, antakaa reivata purjeita, jotta jättäydymme laivaston jälkeen. Pitäkää silmällä meidän takanamme olevia lyhtyjä, ja ohjatkaa laivaa siten, että ne kulkevat ohitsemme niin kaukaa kuin suinkin."

Tätä käskyä merimiehet juuri olivat odottaneetkin, mutta juuri kun viimeinen lyhty oli aivan heidän kohdallaan, hämmästyivät he suuresti, kun Francis antoi käskyn lisätä taas purjeita.

"Herra Parucchi, valitkaa viisikymmentä miestä! Minä aion anastaa takaisin tuon laivan, he eivät voi nähdä meitä ennen kuin olemme aivan heidän vieressään, ja he pitävät yhteentörmäystä vain onnettomuutena. Epäilemättä heillä on samoin kuin Plutollakin enintään viisikymmentä miestä, ja siinä tapauksessa me voitamme heidät, ennen kuin he ennättävät ryhtyä vastarintaan. Varmaan heilläkin on vankeja ruumassa. Niin pian kuin olemme vallanneet laivan, palaan minä tänne ja te saatte jäädä sinne vartioimaan laivaa viidenkymmenen miehen kanssa. Kun olette saaneet genovalaiset hyvään talteen, vapautatte vangit, jotka ovat lastiruumassa. Minä pysyttelen teidän lähellänne, jotta voimme puhua keskenämme ja te ilmoitatte minulle, miten monta heitä on."

Pluto ohjattiin nyt aivan toisen laivan rinnalle. Miehistö, joka riemuitsi vastasaavutetun voiton johdosta ja halusi kiihkeästi anastaa takaisin toisenkin menetetyistä kaleereista, kerääntyi keskilaivalle. Kaikki tarttuivat aseihin. Laivaa ei huomattu, ennen kuin he olivat kaapelin pituuden päässä toisesta, mutta samalla kuului myös hämmästynyt huuto:

"Mitä te aiotte? Laskekaa alemmaksi, muuten purjehditte meidän päällemme! Miksi teillä ei ole lyhtyä?"

Francis mutisi jotain vastaukseksi. Rinaldo laski alas peräsimen, ja hetken kuluttua Pluto oli toisen laivan kyljessä. Kymmenkunta merimiestä hyökkäsi partaan yli ja köysitti alukset toisiinsa kiinni, sillä välin kun Francis miehistön seuraamana hyökkäsi toisen laivan kannelle.

Tuskin ainoatakaan miekaniskua vaihdeltiin. Genovalaiset, jotka joutuivat aivan ymmälle nähdessään äkkiä aseellisia miehiä edessään, pakenivat joko kannen alle tai antautuivat hyvällä, ja parissa minuutissa venetsialaiset olivat laivan herroina.

"Takaisin Plutoon!" komensi Francis; "muuten laivat murskaavat toisensa."

Melkein yhtä nopeasti kuin he olivat saaneet valtaansa kaleerin, palasivat venetsialaiset jälleen Plutoon ja jättivät luutnantin viidenkymmenen miehen kanssa vartioimaan saalistaan. Köydet irrotettiin, ruori käännettiin, ja Pluto laski kauemmaksi genovalaisen kaleerin luota. Laivan parras oli pahasti hankaantunut molempien alusten törmätessä toisiaan vasten kovassa aallokossa, ja Rinaldo ilmoitti hetken kuluttua, että pari liitettä oli auennut ja vettä vuoti sisään.

"Antakaa puuseppien ja muutamien merimiesten tilkitä liitteet sisäpuolelta niin hyvin kuin se käy päinsä, ja pankaa pumput heti käyntiin. Paha tosiaankin, että tuulee näin kovasti. Jos myrsky olisi asettunut, olisimme voineet voittaa koko laivaston."

Pluto pysytteli anastetun laivan läheisyydessä, ja pian Parucchi ilmoitti vapauttaneensa kaksisataa vankia.

"Antakaa heille heti aseita!" vatsasi Francis. "Sammuttakaa lyhtynne ja anastakaa alus, jonka lyhty näkyy tuulen alapuolella! Kun olette saaneet sen valtaanne, niin vähentäkää purjeita, minä aion tehdä samoin. Sitten annamme toisten laivojen purjehtia pois niin pian kuin suinkin."

Pluto ohjasi kulkunsa lähimmän laivan luo. Se voitettiin yhtä helposti kuin edellinenkin. Mutta tällä kertaa ei yksin Pluton parras särkynyt, vaan myöskin rustiraudat murtuivat, ja kun vantit eivät enää tukeneet isoa mastoa, se kaatui kovalla rätinällä partaan yli mereen.

Tässä aluksessa oli vain satakunta vankia. Heidän ilonsa ja hämmästyksensä oli rajaton, kun he huomasivat, että venetsialaiset olivat anastaneet laivan takaisin. Francis käski heidän pysytellä yön aikana Pluton läheisyydessä, koska hän mahdollisesti saattoi tarvita heidän apuaan.

Myrsky yltyi seuraavina tunteina. Pluto ajelehti kokka tuulessa, sillä masto teki ajo-ankkurin virkaa. Niin pian kuin genovalaisen laivaston tulet olivat kadonneet, Francis nosti lyhdyn laivan mastoon merkiksi, että muut alukset pysyttelisivät hänen läheisyydessään.

Kun aamu valkeni, oli viimeksi anastettu laiva puolen mailin päässä, jota vastoin toisia saattoi töin tuskin erottaa noin kuuden mailin takaa. Myrsky asettui heti aamunsarastuksessa, ja Francis antoi miestensä hilata maston laivaan ja punoa sen tynkään kiinni. Se oli vaikeaa työtä, sillä laiva keinui kovasti, mutta iltapuolella masto oli pystyssä, lujasti köysitetty kiinni ja vahvasti tuettu, ja purjeet voitiin jälleen nostaa.

Sillä välin Parucchi laivoineen oli laskenut Pluton rinnalle. Pyhän Markuksen leijona nostettiin Pluton mastoon, ja pian sama lippu liehui kolmessa muussakin laivassa miehistön hurratessa riemuissaan.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kiittämätön tasavalta

"Miten ihanaa, Francis", sanoi Matteo, "että olemme saaneet neljä laivoistamme takaisin!"

"Niin, onhan se varsin hyvä", vastasi Francis, "mutta olisi voinut käydä vielä paljon paremminkin. Jollei myrsky olisi raivonnut, olisimme voineet kaapata kaikki toinen toisensa jälkeen. Joka laivalta, jonka me saimme valtaamme, meidän voimamme kasvoi, ja minä olin aikonut vallata useimmat takaisin, mutta sellaisessa aallokossa emme juuri olisi voineet tehdä tämän enempää."

"En minäkään sitä usko", sanoi Matteo. "En ollut koskaan voinut uneksiakaan, että saisimme anastetuksi muuta kuin enintään Pluton, ja kun ensin puhuit siitä mahdollisuudesta, tuntui se minusta melkein mielettömyydeltä. En usko, että kukaan meistä uskoi yrityksen onnistumiseen."

"Minä uskoin kyllä, että se onnistuisi tavalla tai toisella", sanoi Francis. "Olisihan se ollut oikea häpeä, jos viisikymmentä miestä olisi voinut pitää kolme viikkoa sataaviittäkymmentä vankina."

"Ei kukaan muu kuitenkaan olisi ajatellutkaan pelastumisen mahdollisuutta. Luulenpa melkein, että jos tahtoisit lähteä Genovaa valloittamaan, niin jokaikinen mies laivassa heti olisi valmis seuraamaan sinua siinä varmassa vakaumuksessa, että yritys sinulta myös onnistuisi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Francis nauraen, "on tosiaankin onni, etten ole aivan päästäni vialla. Anna nyt merkki Parucchille, että hän laskee veneet vesille ja tulee meidän miestemme kanssa tänne. Voisihan sattua, että vielä kerran kohtaisimme genovalaisen laivaston. Joka tapauksessa on varminta, että miehistömme on täysilukuinen."

Parucchi ja hänen miehensä saapuivat pian Plutoon, jonka jälkeen kaikki neljä laivaa nostivat purjeensa ja laskivat etelää kohti. Vangeilta he saivat tietää, että he olivat sivuuttaneet Messinan salmen, ja kun taivas myöhemmin illalla selkeni, he näkivät Kalabrian vuoret vasemmalla puolellaan. Francis päätti nyt suunnata kulun takaisin salmea kohti, koska hän vankien kertomuksista saattoi päätellä, ettei heidän tarvinnut pelätä kohtaavansa enää genovalaisia sotalaivoja.

"Olisin tahtonut nähdä, miten pitkiksi genovalaisten päällikön kasvot venyivät, kun neljä hänen laivoistaan tänä aamuna oli hävinnyt", sanoi Matteo. "Tuskinpa hän saattoi olettaa, että ne olisivat haaksirikkoontuneet, sillä vaikka tuulikin kovasti, niin ei myrsky sittenkään ollut niin ankara, että laivoilla olisi ollut suoranaista vaaraa. Minua ihmetyttää tosiaankin, ettei hän ole lähettänyt paria kaleeria meitä etsimään."

"Ehkäpä hän on lähettänytkin", sanoi Francis, "mutta koska hän aamun sarastaessa oli sata mailia meitä pohjoisempana, tarvitsisi hän pari päivää saavuttaakseen meidät."

Francis oli pienen laivaston päällikkönä koko loppumatkan Venetsiaan saakka, sillä kapteenit ja useimmat korkeimmista upseereista oli viety komentavan amiraalin laivaan.

Kun he nyt lähestyivät Venetsiaa, he olivat hyvin varovaisia, sillä he pelkäsivät, että Doria laivastoineen oli piirittänyt kaupungin sataman. Mutta hän risteilikin Dalmatian rannikolla anastaen valtaansa toisen Venetsian alusmaista toisensa jälkeen. Niin pieni laivasto pääsi kulkemaan Lidon kanaalin kautta liehuvin lipuin.

Kun Venetsian vartiotornista huomattiin heidän tulonsa, luultiin heidän kuuluvan Zenon laivastoon, mutta niin pian kuin he olivat laskeneet ankkurinsa ja väestö sai tietää, että he olivatkin Pisanin laivoja, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Laivojen ympärille kerääntyi joukoittain pikkuveneitä, joissa saapui Polan taistelussa vangittujen sukulaisia ja ystäviä, ja laivan kansi oli täynnä väkeä, jotka kyselijät omaisiaan tai iloisina syleilivät ystäviään, joiden he luulivat kuolleen tai kituvan Genovan vankiloissa.

Ensimmäisiä, joka saapui laivaan, oli Polani, sillä hänelle oli heti ilmoitettu, että saapuneiden laivojen joukossa oli Plutokin.

"Mikä ihme on tapahtunut?" kysyi hän syleillessään nuorta ystäväänsä.

"Ei mitään ihmettä, herra Polani. Genovalaiset luulivat, että viisikymmentä miestä voisi pitää sataaviittäkymmentä venetsialaista aisoissa, mutta me näytimme heille, että he olivat erehtyneet."

"Meidän ansioksemme sitä ei voi sanoa", sanoi Matteo puristaessaan sukulaisensa kättä. "Me emme ajatelleetkaan pakenemista; Francescoa yksin saamme kiittää pelastumisesta."

"Olisin voinut vaikka vannoa, etteivät he kauan voisi pitää sinua vankina", sanoi Polani. "Turhaan tytöt ja minä olimme levottomia sinun puolestasi. Mutta miten ihmeellä se tapahtui?"

"Jos tahdotte saattaa minut gondolissanne piazzettalle, niin kerron kaikki matkalla", vastasi Francis, "sillä niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin, niin minä olen nyt vanhin laivaston upseereista ja minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa neuvoskunnalle, mitä on tapahtunut."

"Anna minun tulla mukaasi", sanoi Matteo, "tunnen Francescon siksi hyvin, että olen varma siitä, ettei hän kerro totuuden mukaisesti mitä itse on tehnyt, vaan väittää aivan yksinkertaisesti meidän murtautuneen ulos lastiruumasta ja anastaneen toiset laivat."

"Se on hyvä ehdotus, Matteo. Tulkaa siis ja kertokaa kaikki, niin minä pidän kyllä huolen siitä, että neuvoskunta saa tietää totuuden."

"Toivottavasti amiraali pääsi onnellisesti kotiin?" sanoi Francis.
"Me näimme, miten hänen kaleerinsa viiden laivan kanssa murtautui
Genovan laivaston läpi, mutta tietysti emme tienneet, pääsikö
urhoollinen amiraali itse ehjin nahoin siitä pelistä."

"Kyllä hän palasi onnellisesti kotiin", vastasi Polani, "mutta tunnet kai siksi hyvin venetsialaiset ettet hämmästy kuullessasi, että hänet on tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen huonon taisteluonnensa vuoksi."

"Sehän on halpamaista", huudahti Francis harmissaan. "Kuulin kapteeniltamme, joka oli läsnä sotaneuvottelussa, että hän vastusti taisteluun ryhtymistä, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. Se on halpamaista. Minä nousen nyt maihin ja teen tiliä teoistamme, mutta sitten minä palaan teidän luoksenne, sillä minä vannon, etten puolusta miekallani tasavaltaa niin kauan kuin Pisani on vangittuna."

"Ikävä juttu se on, poikani", sanoi Polani, "mutta niin kuin tiedät, ei Pisanilla ole paljon ystäviä aateliston parissa. He kadehtivat häntä hänen maineensa ja kansansuosionsa vuoksi, ja totta puhuakseni hän onkin usein loukannut heitä kohtelemalla heitä epäkohteliaasti ja halveksimalla heidän mielipiteitään, ja siksi hänen kärsimänsä tappio oli heille nyt tervetullut tekosyy, jonka varjolla he saivat hänet syytteeseen. Neuvoskunnassa oli puhetta hänen hengiltä ottamisestaankin, ja siksi hän voi olla hyvillään päästessään siksi vähällä. En usko, että häntä pidetään kauan vankilassa. Parin päivän kuluttua voimme odottaa Genovan laivaston tuloa, sillä Padovan sotajoukko on jo liikkeellä, ja varmaankin sen tarkoituksena on toimia yhdessä laivaston kanssa. Kun vaara on ovella, vaatii väestö Pisanin vapauttamista. On jo kuulunut piazzalla eläköönhuutoja Pisanille. Mutta minä pyydän, Francis, älä osoita neuvoskunnalle harmiasi Pisanin vuoksi. Sillä et tekisi amiraalille mitään palvelusta, vaan yllyttäisit vain hänen vihamiehiään häntä vastaan."

"Tietysti tahdon seurata teidän neuvoanne", sanoi Francis, "mutta minä olen päättänyt, etten palvele valtiota ennen kuin Pisani on jälleen vapaa."

Useat neuvosherroista olivat jo koolla, kun tuli tiedoksi, että neljä menetettyä laivaa oli saapunut satamaan. Kun Francis ilmoitti asiansa, kutsuttiin hänet heti sisään. Polani seurasi häntä ja puolusti läsnäoloaan seuraavin sanoin:

"Olen tullut nuoren ystäväni mukana antaakseni teille yksityiskohtaisia tietoja, joita korkea raati tuskin muuten saisi kuulla. Tulen juuri Pluton laivalta ja olen kuullut tapahtumain kulusta sukulaiseltani, Matteo Giustinianilta."

"Emmekö me ole nähneet tämän nuoren herran jo ennenkin, herra
Polani?" kysyi eräs neuvosherroista.

"Kyllä", vastasi Polani. "Korkea raati muistanee, että hän kunnostautui Anzion taistelussa, että amiraali lähetti hänen mukanaan tärkeitä tiedonantoja ja että hän ansioittensa palkaksi sai Venetsian kansalaisoikeudet."

"Nyt muistan", sanoi neuvosherra, ja toisten suosiollinen mutina ilmaisi, että hekin muistivat nämä tapahtumat. "Onko päällikkö lähettänyt hänet nytkin tuomaan meille tietoja pienestä laivastosta, joka kuin ihmeen kautta on saapunut satamaan; mutta minkä vuoksi päällikkö itse ei tullut puheillemme?"

"Päällikkö itse on saapuvilla", sanoi Polani. "Herra Hammond on niiden neljän laivan päällikkö, jotka äsken saapuivat satamaan. Hän ei ole laivan päällikkö vain siksi, että hän on vanhin upseereista, vaan etupäässä sen vuoksi, että hänen ansiokseen yksin on luettava laivojen takaisin voittaminen."

Epäilyksen mutinaa kuului neuvoskunnan parista, mutta Polani jatkoi levollisesti:

"Se voi tuntua teistä melkein mahdottomalta, mutta sanani pitävät täysin paikkansa. Jos herra Hammond ensin kertoo päätapahtumat, niin minä lisään sitten yksityiskohdat, jotka hän mahdollisesti sivuuttaa."

Francis kertoi nyt lyhyesti, miten he olivat anastaneet takaisin nuo neljä kaleeria. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Te arvelette varmaan, korkeat neuvosherrat, että meidän olisi pitänyt samalla tapaa anastaa takaisin kaikki muutkin laivat, ja ettei se meille onnistunut, olikin minulle katkera pettymys, mutta myrsky oli niin kova, että laivat olivat vähällä murskautua rikki toisiansa vastaan. Kaikkien laivojen partaat ovat pahasti rikkoontuneet, ja Pluton iso masto taittui meidän vallatessamme viimeistä laivaa. Ja koska myrsky pikemminkin vain yltyi, täytyi meidän suureksi suruksemme jättää toiset laivat oman onnensa nojaan, jotta emme menettäisi sekä henkeämme että niitä laivoja, jotka olimme ennättäneet saada valtaamme."

"Tämä on tosiaankin kaunis teko, herra Hammond, ja näiden neljän laivan takaisin voittaminen merkitsee tällä hetkellä hyvin paljon tasavallalle, jota uhataan sekä maan että meren puolelta. Jos te herra Polani, tahdotte nyt kertoa meille kaikki yksityiskohdatkin, niin olemme hyvin tyytyväisiä."

Polani kertoi nyt tarkasti, miten Pluton miehistö oli vapautunut vankilastaan, ja osoitti, että kaikki oli riippunut Francisin kekseliäisyydestä ja neuvokkuudesta. Hän lopetti sanoen:

"Jos pelkäätte, että sukulaiseni Matteon kertomus on puolueellinen, niin voi herra Parucchi sekä kaikki muutkin herrat, jotka olivat heidän kanssaan lastiruumaan vangittuina, todistaa hänen kertomuksensa todeksi. Parucchin todistus voisi olla sitä arvokkaampi, koska hän alussa oli nurjamielinen herra Hammondia kohtaan, ja arveli kohtuuttomaksi, että niin nuori mies, joka vielä lisäksi oli muukalainen syntyperältään, sai olla venetsialaisten aatelismiesten ja vieläpä itseään vanhempien päällikkönä. Mutta ne seikat, joita olen tässä maininnut, ovat kerrassaan muuttaneet näiden upseerien mielen ja he ihailevat nyt yhtä suuresti herra Hammondia kuin minun sukulaisenikin ja muuten koko miehistökin."

"Mieleeni muistuu nyt", sanoi eräs neuvosherroista, "että kevätpuolella saimme kirjeen amiraalilta, jossa hän mainitsi, miten hirveästi miehistö oli saanut kärsiä talven aikana, mutta hän sanoi samalla, että Pluton miehistö oli hyvissä voimissa, ja että siitä saatiin kiittää etupäässä kapteenin lähintä miestä, herra Hammondia, joka oli pitänyt heistä niin erinomaisen hyvää huolta."

"Kiitämme teitä, herra Polani", sanoi raadin puheenjohtaja, "antamistanne tiedoista. Ja te, herra Hammond, olette tehnyt valtiolle korvaamattomia palveluksia. Ensi tilassa päätämme, miten palkitsemme teitä, mutta sillä välin pyydämme teitä edelleen olemaan sen pienen laivaston päällikkönä, jonka niin onnekkaasti saatoitte satamaan."

Francis kiitti puheenjohtajaa hänen lupauksestaan, mutta sanoi samalla, että hän halusi erota päällikkyydestä.

"Minä olen herra Polanin palveluksessa", sanoi hän, "ja vaikka joksikin aikaa luovuinkin kaupankäynnistä palvellakseni amiraali Pisanin laivastossa, niin tahtoisin nyt monestakin syystä palata entiseen toimeeni niin pian kuin seuraajani on nimitetty. Pyytäisin saada mitä lämpimimmin suositella päälliköksi herra Parrucchia, joka lukuunottamatta minua itseäni, on ainoa elossa oleva Pluton upseereista. Hän avusti minua hyvin tarmokkaasti yrityksessämme ja oli itse päällikkönä eräässä anastamassamme laivassa. Myöskin vapaaehtoiset työskentelivät urhoollisesti ja rohkeasti. Varsinkin on tasavalta suuressa kiitoksenvelassa Matteo Giustinianille, joka toimi kolmantena upseerina."

Kun herra Polani oli lähtenyt laivasta, oli hän lähettänyt veneen kotiinsa ilmoittamaan Francisin takaisintulosta, ja kun he palasivat palatsista, odotti Julia kärsimättömästi heitä. Hetken kuluttua saapui Matteokin veljensä Rufinon ja Marian kanssa. Nuori rouva tervehti Francisia hyvin sydämellisesti.

"Matteo on kertonut meille kaikki, Francesco, ja hän sanoo, että hän ja hänen toverinsa saavat kiittää teidän neuvokkuuttanne siitä, etteivät he joutuneet Genovan vankiloihin."

"Ei niin paljon hänen neuvokkuuttaan", oikaisi Matteo, "vaikka hän onkin tavattoman neuvokas, kuin hänen tarmoaan, päättäväisyyttään ja kestävyyttään. Olimme kaikki aivan varmoja siitä, että joutuisimme Genovan vankiloihin, ja kun Francis alkoi puhua Pluton takaisin anastamisesta ikään kuin jostakin aivan luonnollisesta ja helposta asiasta, saatoimme töin tuskin olla hänelle nauramatta. Mutta hän johti meidän työtämme niin rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut vain tavallinen virantoimitus. Hänen luottamuksensa tarttui vähitellen meihinkin, ja kun aloimme huomata, että hänen hulluudessaan oli järjestelmällisyyttä, koetimme me parhaamme mukaan täyttää hänen käskyjään."

"Ihmeellistä", sanoi Maria. "Tiedättekö, Francesco, kun ensin opimme teidät tuntemaan sen jälkeen, kuin ensi kerran pelastitte meidät, niin olitte te minun mielestäni varsin reipas, suora ja kunnollinen poika, mutta verrattuna samanikäisiin venetsialaisiin nuorukaisiin hiukan yksinkertainen. Mutta sen jälkeen olen huomannut kerrassaan erehtyneeni."

Francis nauroi. "Luulen, että arvostelunne oli aivan oikea", sanoi hän. "Matteo voi todistaa, että koulussa olin kaikkein huonoimpia lukemaan, ja niin pian kuin oli kysymys keskustelusta tai pilailusta, olin kerrassaan mahdoton. Olen varma siitä, että kaikki naiset, joita tapasin kutsuissa, pitivät minua tavattoman typeränä, ja sitä minä kai olenkin enimmäkseen, joskin minulla on hieman tervettä järkeä ja olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Siinä, mitä Matteo kertoi, ei ollut mitään merkillistä. Aivan samalla tavalla kävi, kun olin vangittuna Tunisissa. Minä tahdoin päästä pois vankilasta ja uskoin, että oli olemassa joku keino, kunhan sen vain keksin, ja sitten aloin tuumia, mitä olisi paras tehdä, ja punnittuani kaikki mahdolliset keinot keksin tietysti vihdoin oikean. Siihen ei tarvita paljon taitoa."

"Minä en ole vielä kuullut koko asiasta mitään", sanoi Julia, "mutta kaikki muut näyttävät tietävän, miten te pelastuitte."

"Kerro sinä, Matteo, Julialle", sanoi Maria, "minulla on puhuttavaa
Francescon kanssa."

"Sivumennen sanoen, Francesco", sanoi herra Polani, "voin ilokseni kertoa, että minun on onnistunut löytää palvelijasi Giuseppe. Hän palasi kaksi päivää sitten, ja luullakseni hän odottaa sinua alhaalla."

"Minä menen heti häntä tapaamaan", sanoi Francis kiiruhtaen ulos huoneesta. "Miten hauska, että hän on vapaa."

Maria nauroi, kun Francis sulki oven jälkeensä.

"Siinä näet, Rufino", sanoi hän, "sinä yrität joskus olla mustasukkainen Francescolle, ja juuri kun minä sanon, että minulla on jotain puhuttavaa hänen kanssaan, hyökkää hän ulos ovesta sanaakaan sanomatta kuultuaan, että hänen palvelijansa Giuseppe on palannut takaisin."

"Ja siinä hän tekee aivan oikein", sanoi Matteo harmissaan. "Giuseppe olisi valmis uhraamaan vaikka henkensä Francescon puolesta, ja he ovat kuusi, seitsemän vuotta olleet joka päivä yhdessä. Olen varma siitä, että tuo uskollinen poika itkee nyt ilosta. Francesco tekee oikein, kun ei anna hänen odottaa hetkeäkään."

"Voisihan olla, että minäkin olisin itkenyt ilosta", sanoi Maria.

"Minusta näytti todellakin, kuin sinulla olisi ollut kyyneliä silmissäsi, mutta minä otin ne omalle osalleni. Olihan aivan luonnollista, että sinä iloitsit lankosi pelastumisesta, puhumattakaan siitä, että perheen ei tarvinnut uhrata tuhatta dukaattia minun lunastamiseeni."

"Tuhat dukaattia, Matteo! Tuhat soldiakin olisi sinusta hyvä hinta, jos genovalaiset tuntisivat sinut oikein. Mutta miksi et kerro seikkailuistanne Julialle, niin kuin sanoin?"

"Siksi, että Julia paljoa kernaammin kuulee ne Francescon suusta, ja luulenpa sitäpaitsi, että Francesco itsekin tahtoisi kertoa niistä hänelle, joskin hän on aivan kelvoton kehumaan omia urotöitään. Mutta joka tapauksessa suon hänelle sen ilon, ja voinhan täyttää aukot perästäpäin."

Kaksi päivää myöhemmin ilmoitettiin, että neuvoskunta oli myöntänyt Francisille palkaksi siitä suuresta palveluksesta, jonka hän oli tehnyt valtiolle, kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen koko loppuiäkseen.

"Rahoja sinä et tarvitse, Francesco", sanoi Polani kerrottuaan tämän uutisen, "sillä minä olen aikonut ottaa sinut liikekumppanikseni niin pian kuin kaikki tämä touhu on päättynyt. Lupasin sen isällesi. Sinä olet osoittanut olevasi opinhaluinen, sukkela ja kykenevä asioita hoitamaan, mutta kaiken sen ohella olet lisännyt kiitollisuudenvelkaani pelastamalla vielä kolmannenkin kerran tyttäreni tuon roiston käsistä. Lupasin myös isällesi, että pitäisin sinua omana poikanani, ja sen minä teenkin ja voin täydellä syyllä ylpeillä sinusta.

"Sinun ei pidä kiittää minua, poikaseni. Minä jään sittenkin kiitoksen velkaa. Olet kunnostautunut paljon enemmän kuin mitä koskaan olisin voinut ajatellakaan, ja voin huoleti siirtää osan liikkeestä sinun hartioillesi. Sinä et siis tarvitse niitä kolmeasataa dukaattia, joita valtio vuotuisesti sinulle myöntää. Mutta sinä olet sittenkin onniteltava, sillä tuon eläkkeen ansiosta sinun arvosi ja vaikutuksesi yhteiskunnassa kohoaa, ja niin kauan kuin et niitä tarvitse, voit uhrata tuon summan kaupungin köyhille ja siten saavuttaa kansan suosion."

"Sen teen mielelläni", sanoi Francis, "joskaan kansan suosio ei näytä olevan suuren arvoinen Venetsiassa. Se ei ole pelastanut epäsuosiosta eikä vankeudesta sitä miestä, jota kansa vastikään tervehti isänään."

"Se on kyllä totta, Francesco, mutta se pelasti hänen henkensä. Usko minua, hänet olisi varmaan mestattu, niin kuin neuvoskunta ehdotti, jollei olisi pelätty kansaa, ja voihan olla, että kansa pelastaa hänet vielä vankeudestakin ennen kuin määräaika on kulunut umpeen. Kansansuosiota ei pidä halveksia, sillä se on suuri valta, ja sinun nimesi on jo jokaisen huulilla."

Onneksi genovalaiset Polan taistelun jälkeen anastivat edelleen Venetsian kaukaisempia alusmaita, eivätkä hyökänneet itse pääkaupungin kimppuun. Heinäkuun lopulla ilmestyi seitsemäntoista genovalaista laivaa Brondolon edustalle, missä he tutkivat väylän syvyyttä. Mutta he purjehtivat varsin pian rannikolle päin. Viikkoa myöhemmin näkyi jälleen kaukaa kuusi kaleeria. Amiraali Giustiniani, jolle laivaston ylin johto oli uskottu, lähti heti Lidosta yhtä suurella laivastolla heitä vastaan ryhtyäkseen taisteluun. Mutta matkan varrella he huomasivat mustan esineen vedessä. Kun he katsoivat sitä lähempää, he huomasivat, että se olikin uivan miehen pää. Mies otettiin laivaan, ja silloin saatiin tietää, että hän oli venetsialainen porvari, joka oli joutunut vangiksi, mutta päässyt pakoon. Hän oli koettanut uiden ennättää maihin voidakseen ilmoittaa maanmiehilleen, että koko Genovan laivasto, kaikkiaan neljäkymmentäseitsemän alusta, oli Pietro Dorian johtamana tulossa, ja että nuo kuusi laivaa, jotka olivat näkyneet merellä, oli lähetetty vain viekoittelemaan venetsialaisia ulos satamasta ja ryhtymään taisteluun.

Giustiniani kääntyi heti takaisin, ja tuskin hän oli ennättänyt satamaan, ennen kuin koko Genovan laivasto tuli näkyville. Se läheni Lidon salmen suuta, mutta venetsialaiset olivat ennättäneet valmistautua, ja kun genovalaiset huomasivat suureksi pettymyksekseen, että upotetut laivat, paalutukset ja ketjut sulkivat heiltä tien, kiiruhtivat he etsimään toista sisäänpääsyä.

Jos samanlaisiin varokeinoihin olisi ryhdytty joka salmen suussa, olisi Venetsia voinut estää genovalaisten hyökkäykset. Mutta pahaksi onneksi Brondolon kanaalia ei ollut suljettu. Oli tosin ryhdytty sellaisiin valmistuksiin, mutta viimeiseen asti tahdottiin säilyttää kauppalaivoille vapaa pääsy satamaan ja ulos. Läheisten saarien asukkaat arvelivat myöskin ennättävänsä vielä lopettaa työn vihollisen saapuessakin. Mutta Dorian äkkitulo Brondoloon teki kaikki nämä laskut tyhjiksi, ja genovalaiset saivat helposti valtaansa sataman suun. Osa Chioggian kaupunkia, jonka Santa Caterinan kanaali erottaa muusta kaupungista, valloitettiin, mutta kanaalin yli johtava silta oli vahvasti linnoitettu, ja täällä Pietro Emo teki lujaa vastarintaa kolmentuhannen viidensadan miehensä kanssa.

Vihollinen pystytti heti patterinsa, ja elokuun kahdentenatoista se alkoi ampua. Venetsialaiset vastasivat voimakkaasti, ja kolme päivää kesti kiivasta tykkitulta. Miehistölle lähetettiin vahvistusta Venetsiasta, ja joka tunti nopeakulkuiset veneet saattoivat tietoja taistelun kulusta kaupunkiin. Venetsiassa vallitsi hirveä hätä. Toivottiin, että Chioggia jaksaisi pitää puoliaan, mutta jos sen oli pakko antautua, olisivat seuraukset aivan kauheat. Genovan liittolaiset olivat katkaisseet kaiken yhteyden mannermaahan, ja jos Chioggia antautuisi, voisivat genovalaiset kevyillä gondoleillaan päästä laguuneille ja piirittää kaupungin tältäkin puolen. Siinä tapauksessa nälänhätä uhkaisi Venetsiaa.

Polani oli ryhtynyt toimenpiteisiin siltä varalta, että genovalaisten onnistuisi päästä kaupunkiin. Osan kalleuksista hän piiloitti palatsin lattian alle, osan hän vei laivaansa, joka oli valmiina kuljettamaan Marian ja Julian pois kaupungista. Kauppias kävi yhdessä Francisin kanssa Chioggiassa nähdäkseen omin silmin, miten asiat olivat, ja palasi sieltä levollisempana takaisin.

Francis vietti suuren osan päiväänsä satamassa. Hän kävi Polanin laivoilla, keskusteli merimiesten kanssa ja lausui ilmi sen mielipiteen, etteivät genovalaiset koskaan olisi uskaltaneet piirittää Chioggiaa, jolleivät he olisi tienneet, että Pisani oli erotettu päällikkyydestä. "Minun mielestäni", sanoi hän, "nykyiset onnettomat olot ovat rangaistuksena valtiolle siitä, että se on kohdellut niin kiittämättömästi urhoollista amiraalia, ja olen varma, ettei asemamme koskaan parane, jollemme saa häntä jälleen laivaston päälliköksi.

"Giustiniani on epäilemättä taitava mies, mutta mitä hän on tehnyt, jota voisi verrata Pisanin urotöihin? Miksikä meidän täytyy kohdistaa kaikki toiveemme kokemattomaan mieheen? Minä vakuutan, että jos Pisani olisi vapaa, niin koko Venetsia nousisi yhtenä miehenä vastustamaan vihollista.

"Luuletteko, että kaikki nämä laivat saisivat maata toimettomina täällä, jos Pisani olisi päällikkönä? Sanokaa tovereillenne ja kaikille merimiehille sekä satamassa että maissa, että he yksimielisesti vaativat Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pisani päästetään vapaaksi

Kun Polanin perhe heinäkuun seitsemännentoista päivän aamuna istui aamiaispöydässä, hyppäsi Julia äkkiä ylös paikaltaan. "Kuulkaahan!" huudahti hän. Hänen isänsä ja Francis katsoivat ihmeissään häneen, mutta kuuntelivat myös samalla: syvä, juhlallinen kellonääni kajahti ilmassa.

"Kampanilen kelloa soitetaan", huudahti kauppias. "Siten annetaan käsky kaikille kansalaisille tarttua aseihin. Hirveitä uutisia on varmaankin saapunut."

Kauppias pukeutui heti rautavarustukseensa ja kiiruhti Pyhän Markuksen torille Francisin seuraamana, joka raskaan kypärän asemesta oli ottanut teräslakin päähänsä ja sitonut ylleen rintahaarniskan. Suuri joukko ihmisiä kiiruhti samaan suuntaan. Joukko yhä kasvoi kun he ennättivät piazzettalle, joka oli tungokseen asti täynnä odottavaa väkeä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui syvä huoli, sillä kaikki käsittivät, että tärkeät uutiset olivat aiheuttaneet yleisen aseihinkutsun. Vihdoin astui dogi parvekkeelle neuvosherrojen seuraamana. Syvä hiljaisuus vallitsi kansanjoukon parissa, kellon ääni vaikeni. Yksi neuvosherroista astui esiin, sillä dogi Contarini oli seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha eikä hänen äänensä ollut kyllin kantava näin suuressa joukossa.

"Kansalaiset, rohkaiskaa mielenne ja kuunnelkaa, mitä minulla on teille sanottavana. Uutiset ovat hyvin huonoja, mutta valituksen syytä ei ole kuitenkaan, vielä vähemmän epätoivon. Jos Venetsia vain luottaa itseensä, niin kuin se on aina tehnyt vaaran hetkellä, niin voimme väistää tämänkin vaaran, niin kuin niin monet aikaisemmat. Chioggia on antautunut!"

Kauhusta huutaen kansanjoukko otti vastaan tämän tiedon. Vihollisella oli nyt vapaa pääsy Venetsiaan. Parin tunnin kuluttua vihollinen saattoi ilmestyä sen kanaaleihin. Neuvosherrat ja aatelismiehet koettivat kaikella tavoin ylläpitää toivonkipinää epätoivoon vaipuneen kansan keskuudessa. Sanansaattajia lähetettiin Dorian luo rauhasta sopimaan.

Seuraavana aamuna saatiin kuulla näiden neuvottelujen tulokset. Doria, joka luuli saaneensa Venetsian valtaansa, hylkäsi halveksien kaikki rauhanehdotukset.

"Hyvät Venetsian herrat", hän sanoi, "Genova ei suostu rauhaan, ennen kuin olemme panneet suitset evankelistanne, Pyhän Markuksen hevosten suuhun. Niin pian kuin ne ovat vallassamme, suostumme rauhaan. Sellaiset ovat Genovan rauhanehdot."

Niin pian kuin tämä vastaus oli tullut neuvoskunnan tietoon, kutsui kellon ääni jälleen kansan kokoon, ja dogin nimessä selitti Pietro Mocenigo läsnäoleville, mikä ääretön vaara heitä uhkasi lisäten, ettei heillä nyt ollut muuta tehtävänä kuin luottaa omaan voimaansa. Hän kehoitti kaikkia yhtymään tasavallan lipun ympärille ja puolustamaan kotiaan. Kansanjoukon vastaus oli yksimielinen. "Antakaa meidän tarttua aseihin! Antakaa meidän varustaa ja miehittää kaikki kaleerit, jotka ovat satamassa. Parempi kuolla puolustaen isänmaata kuin kuolla nälkään!"

Yleinen sotamiehenotto pantiin toimeen, uusia veroja määrättiin, ja virkamiesten palkat lakkautettiin. Kaikki liikkeet suljettiin, ja omaisuuden arvo laski neljännekseen entisestään. Heti ryhdyttiin rakentamaan valleja kaupungin puolustukseksi. Kansa totteli heti kaikkia raadin käskyjä. Useimmat ilmoittautuivat itse sotapalvelukseen, monet antoivat valtiolle rahalainoja, ja kaikki ottivat innokkaasti osaa linnoitustöihin. Mutta siitä hetkestä saakka, kun tuli tunnetuksi, että Taddeo Giustiniani oli nimitetty ylipäälliköksi, kuului yleistä napinaa. Ei kenelläkään ollut mitään uutta ylipäällikköä vastaan, mutta kaikki käsittivät, että tällaisena vaaran hetkenä Venetsian parhaan miehen täytyi astua esiin.

Merimiehet satamassa kaikkein ensiksi alkoivat vaatia Vettore Pisanin vapauttamista. Hänen nimensä levisi kuin kulovalkea suusta suuhun, ja pian kerääntyi suuri ihmisjoukko piazzalle vaatien uhkaavin sanoin Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi. Mutta hänellä oli neuvoskunnassa monta vihamiestä, jotka osittain kadehtivat hänen mainettaan ja kansansuosiotaan — alempi kansanluokka nimitti häntä isäkseen — osittain pelkäsivät, että hän pyrkisi valtion herraksi. Vasta monen tunnin myrskyisen neuvottelun jälkeen neuvoskunta päätti alistua kansan tahtoon, ja myöhään illalla muutamat senaattorit riemuitsevan kansanjoukon saattamina kiiruhtivat Pisanin vankilaan ilmoittamaan hänelle, että hän oli vapautettu ja että raati odotti hänen tuloaan.

Pisani otti liikutetuin mielin tämän tiedon vastaan, mutta hän sanoi tahtovansa viettää yötä vankilassa voidakseen koota ajatuksiansa ja vasta aamulla saapua raadin eteen. Aamun sarastaessa perjantaina elokuun yhdeksäntenätoista avautuivat vankilan portit, ja Pisani astui ulos hyväntahtoisesti hymyillen, niin kuin aina muulloinkin. Muutamat merimiehet nostivat hänet heti olkapäilleen ja kantoivat hänet riemukulussa palatsiin kansan korviasärkevien riemuhuutojen seuratessa häntä. Portailla dogi ja senaattorit ottivat hänet sydämellisesti tervehtien vastaan.

Muutamia tunteja Pisanin vapautuksen jälkeen Polani läksi Francisin kanssa häntä tervehtimään.

"Tervetuloa, ystäväni!" sanoi Pisani sydämellisesti. "Niin kuin näette, herra Hammond, kävi minun ennustukseni toteen sanoessani, että voisin helposti joutua vankilaan. Mutta älkäämme ajatelko nyt sitä. Minulla on tarpeeksi tehtävää."

"Sitä en epäile, herra amiraali", sanoi Polani. "Tulin luoksenne tarjotakseni kaikki laivani, jotka ovat satamassa, valtion puolustukseen. Itse maksan palkat miehistölle. Laivoja saatte mielenne mukaan käyttää. Tehkää niistä vaikka polttolaivoja, jos niin tahdotte; minä jaksan kestää vahingon."

"Kiitos, ystäväni!" sanoi amiraali. "Ne tulevat meille kyllä hyvään tarpeeseen. Ja mitä teihin tulee, herra Hammond, kuulin vankilaani saakka kerrottavan, miten uljaasti anastitte takaisin Pluton sekä kolme muuta laivaa ja korvasitte siten osittain Polassa kärsimämme tappion. Toivon pian voivani korvata loputkin velastani. Parin päivän perästä määrään teidät jonkin laivan päälliköksi. Nyt ei ikä eikä arvo merkitse mitään."

"Minä tahtoisin mieluummin palvella teidän adjutanttinanne, jos sallitte sen, kuin ruveta itse päälliköksi", sanoi Francis. "Olen vielä nuori päälliköksi, ja kateus tuottaisi paljon ikävyyksiä minulle. Siksi mieluummin palvelisin teidän rinnallanne."

"Olkoon niin sitten, poikaseni! Tulkaa huomenna luokseni, niin saatte yllin kyllin työtä."

Niin pian kuin Pisani oli nimitetty ylimmäksi päälliköksi, hän alkoi täydellä todella ponnistella kaupungin pelastamiseksi. Neljäkymmentä kaleeria pantiin kuntoon, niin että ne kolmen päivän kuluttua voisivat lähteä vesille. Kansa oli täynnä intoa ja ihastusta, miehet kiiruhtivat kilvan ilmoittautumaan sotilaiksi, naiset antoivat koristeensa rahaksi sulatettavaksi, ja kaikki kilpailivat keskenään voidakseen uhrata parhaansa valtion hyväksi.

Pian Pisani oli saanut varsin hyvän laivaston kokoon. Francis huomasi, ettei hänen työnsä tarmokkaan amiraalin palveluksessa ollut leikin tekoa. Hän oli alituisesti liikkeellä kiiruhtaen paikasta toiseen ja valvoen, että linnoitustöitä suoritettiin nopeasti ja tarkasti. Työtä tehtiin yöt päivät keskeytymättä, ja ensimmäisellä viikolla Francis ja hänen päällikkönsä eivät ehtineet nukkumaan ollenkaan. Silloin tällöin he sopivassa tilanteessa saivat vain varastaa itselleen hetken unta.

Hukattuaan turhaan kahdeksan kallista päivää vihollinen yritti elokuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä hyökätä. Dorian veljen johtama joukko nousi San Nicolon saarelle ja samalla padovalaiset ahdistivat San Spiritoa ja Santa Martaa.

Piiritetyt olivat varuillaan. Niin pian kuin merkki annettiin, venetsialaiset kerääntyivät uhatuille paikoille ja karkottivat vihollisen, jonka mieshukka oli hyvin suuri. Hyökkääjät koettivat nyt yhdistää voimansa, mutta pienemmät kaleerit ottivat silloin kanaalin haltuunsa ja karkottivat pakosalle laivat, jotka koettivat tunkeutua eteenpäin.

Doria oli ollut varma siitä, että tämä yritys, johon he olivat ryhtyneet yön pimeydessä, onnistuisi, ja hänen pettymyksensä oli sen vuoksi ääretön. Padovan herttua oli niin harmistunut, että vetäytyi joukkoineen mannermaalle. Doria jäi Venetsian ulkopuolelle lokakuun alkuun saakka, mutta yrittämättäkään uutta hyökkäystä, sillä venetsialaisten linnoitukset ja varustukset olivat siksi hyviä, että oli miltei turhaa koettaakaan niitä hävittää. Hän vetäytyi nyt takaisin Chioggiaan ja päätti odottaa, kunnes Venetsian oli nälänhädän vuoksi pakko antautua.

Väestön kärsimykset olivat kauheita. Kaupunki oli näet kokonaan erotettu mannermaasta. Kerran tosin onnistui erään laivan, joka toi elintarpeita Egyptistä ja Syyriasta, petkuttaa genovalaisia, mutta nämä varastot eivät riittäneet pitkälle. Elintarpeiden hinnat olivat niin korkeat, että kansa sai nähdä nälkää, ja rikkaittenkin ovella kolkutti kurjuus.

Siten kului loka- ja marraskuu. Carlo Zeno ei ollut vielä saapunut, mutta saatiin kuulla, että hänellä oli ollut loistava menestys, että hän oli puhdistanut koko meren Genovasta Konstantinopoliin saakka ja oli parasta aikaa Kreetassa.

Tämä tieto antoi Venetsiallekin uutta toivoa, ja marraskuun kuudentenatoista päivänä lähetettiin Luigi Moroceni hänen luokseen viemään käskyä, että Zeno heti palaisi kotiin ja pelastaisi Venetsian.

Pisani itse oli monta monituista kertaa koettanut ottaa selkoa vihollisen asemasta, mutta hänet lyötiin aina takaisin, ja kerrankin hän kadotti kymmenen venettä ja kolmekymmentä miestä, jolloin muun muassa dogin veljenpoikakin sai surmansa. Siitä huolimatta hän kehoitti hallitusta ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin Chioggian takaisin valtaamiseksi. Hän myönsi, etteivät onnistumisen mahdollisuudet olleet kovinkaan suuret, mutta arveli samalla, että se sittenkin voisi onnistua. Joka tapauksessa olisi parempi, jos venetsialaiset saisivat surmansa taistelussa kuin kuolisivat nälkään.

Pisani oli päässyt selville siitä, että Dorialla oli ainakin kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänään, viisikymmentä suurta laivaa sekä seitsemän- tai kahdeksansataa pienempää venettä. Sitä paitsi hänen joukkonsa olivat reippaalla mielellä ja hyvin varustetut. Heillä olisi siis taistelussa monta etua nälkäisten venetsialaisten rinnalla. Sittenkin hän arveli voivansa voittaa, varsinkin kun Zeno varmaankin oli pian odotettavissa.

Äärettömillä ponnistuksilla saatiin varustetuksi kuusikymmentä laivaa sekä neljäsataa venettä ja kolmekymmentäneljä kaleeria. Dogi itse ilmoitti tahtovansa korkeasta iästään huolimatta olla yrityksen ylimpänä johtajana yhdessä Pisanin kanssa.

Niinä pitkinä viikkoina, jolloin piiritystä kesti. Francis tapasi hyvin harvoin Polanin perhettä, sillä hänen täytyi olla Pisanin mukana ollakseen aina tarvittaessa läsnä, hän aterioi Pisanin kanssa ja nukkui tämän talossa. Maria oli palannut isänsä kotiin, sillä hänen miehensä oli etuvartijajoukon päällikkönä ja alituisesti poissa kotoa.

Kevyt gondoli, jota oli korjattu ja joka kaksi vuotta oli maannut Polanin pihalla katoksen suojassa, otettiin jälleen käytäntöön. Giuseppe oli palannut vanhaan toimeensa, ja hänen sekä erään toisen nuorukaisen soutamana kevyt alus kiiti laineilla Francisin saattaessa kenraalin käskyjä toisesta paikasta toiseen. Usein hän teki siinä myös vakoiluretkiä Chioggian puoleisiin kanaaleihin, ja vaikka häntä monta kertaa oli ajettu takaa, oli hänen aina onnistunut päästä pakoon.

Iltaa ennen kuin laivaston oli määrä lähteä liikkeelle, sanoi Pisani hänelle:

"Luulenpa, että teidän pienen veneenne avulla olen saanut tärkeämpiä tietoja kuin ankarissa taisteluissa ja verenvuodatuksissa. Toivoisin siis, että te tänä yönä lähtisitte vakoilemaan ja koettaisitte ottaa selkoa, onko vihollinen viime päivinä muuttanut asemaansa. Tahtoisin varsinkin saada tietää, miten suuri hänen voimansa on Chioggian ja Brondolon kanaalien suussa. Mutta älkää antautuko vaaraan, jos suinkin voitte sitä välttää. En mistään hinnasta toivoisi, että teille tapahtuisi mitään pahaa."

Francis lähti heti tekemään valmistuksiaan retkeä varten.

"Giuseppe", hän sanoi, kun oli käynyt veneeseen istumaan, "hanki yöksi sellainen gondolinkuljettaja, joka on syntynyt Chioggiassa ja tuntee seudun perinpohjin. Hänen tulee olla järkevä ja rohkea, sillä vaara ei ole vähäinen. Ja jos tapaat pari kalastajaa Chioggiasta, niin ota heidätkin mukanasi; tarvitsen niin tarkkoja tietoja seudusta kuin suinkin."

"Onko totta, että laivasto lähtee huomenna liikkeelle, Francesco?" kysyi Maria, kun hän astui sisään.

"Kyllä se on totta. Käskyjä on jo annettu joka puolelle."

"Ja milloin te palaatte?"

"Sitä ei tiedetä", sanoi Francis nauraen. "Voi kestää viikon, mutta myöskin kolme kuukautta."

"Minä luulin, että aiotte taistella genovalaisten kanssa, eikä minun mielestäni taisteluun voi kulua kokonaista viikkoa. Päivä matkalla Chioggiaan, toinen taisteluun ja kolmas takaisintuloon. Eikö se riitä?"

"En luule, että saamme tilaisuutta taistella genovalaisten kaleerien kanssa", vastasi Francis. "Varmaa on, ettemme ryhdy taisteluun, jos vain voimme sitä välttää. He ovat paljon vahvemmat kuin me, vaikka en tiedä, tarvitseeko meidän silti pelätä heitä."

"Mitä tarkoitatte, Francesco? Te ette aio taistella he ovat teitä voimakkaammat — ja sittenkään teidän ei tarvitse pelätä heitä. Ette te tavallisesti puhu tuollaisia arvoituksia, mutta nyt en ymmärrä yhtään mitään."

"No, minä koetan selittää hiukan tarkemmin", sanoi Francis, "mutta muistakaa, että se on salaisuus, jota ei saa edes kuiskata kellekään."

"Se on hyvä", sanoi Maria. "Minä pidän salaisuuksista, varsinkin valtiosalaisuuksista. Julia, tulehan tänne, jotta hän voi kuiskata sen meidän korvaamme, niin etteivät edes seinät kuule sitä. No hyvä herra, selittäkää nyt!"

"Minä selitän kaikki kertomatta mitään", sanoi Francis. "Ettekö ole koskaan nähneet afrikkalaisia jalopeuroja, jotka ovat paljon voimakkaammat ja hurjemmat kuin te itse, mutta joita ette sentään pelkää?"

"Kyllä, mutta ne ovat olleet häkissä", sanoi Maria.

"Niin, se selittää koko jutun. Me aiomme välttää taistelua genovalaisen laivaston kanssa, mutta aiomme sulkea heidät häkkiin, eikä meidän sitten tarvitse pelätä heitä enää."

"Älkää laskeko leikkiä meidän kanssamme!" sanoi Maria vakavana.
"Miten te voisitte sulkea genovalaiset kaleerit häkkiin?"

"Emme voi sulkea heitä häkkiin, mutta me voimme muodostaa häkin heidän ympärilleen", sanoi Francis. "Pisani aikoo koettaa sulkea kaikki kanaalien suut Chioggian läheisyydessä. Siten genovalaiset kaleerit eivät voi päästä sieltä ulos hyökätäkseen meidän kimppuumme, ja samalla koko heidän armeijansa joutuu myös saarroksiin; sitten me teemme heille saman, mitä he ovat yrittäneet tehdä meille, nimittäin tapamme heidät nälkään."

"Mainiota, mainiota!" sanoi Maria taputtaen käsiään. "Pisani on suuri mies, Francesco, ja jos tämä onnistuu häneltä, niin tahdomme kaikella tavalla osoittaa hänelle kiitollisuuttamme. Mutta helppo juttu se ei ole. Taistelu ei ole tasaväkinen, sillä vihollisella on hyvät voimat ja reipas mieli, jota vastoin meidän miehemme ovat jo puolikuolleet nälästä ja epätoivosta."

"Minä en pidä voittoa varmana", vastasi Francis, "ja Pisanikin myöntää, etteivät voiton mahdollisuudet ole kovin suuret, mutta onnistua voimme sittenkin, ja kun muutakaan keinoa ei ole, täytyy meidän yrittää."

Puolta tuntia myöhemmin Giuseppe tuli gondolinkuljettajan sekä kahden vanhan kalastajan kanssa Francisin luo, ja heiltä sai tarkat tiedot koko seudusta. Edellisellä vakoiluretkellään hän oli päässyt selville siitä, missä genovalaiset tavallisesti pysyttelivät ja miten suuret osastot oli eri paikoilla.

Itse asiassa genovalaiset eivät vartioineet niinkään tarkasti. Koska Doria oli varma, etteivät venetsialaiset uskaltaisi aloittaa hyökkäystä ja että kaupungin muutamien päivien kuluttua oli pakko antautua, ei hän ryhtynyt edes erikoisiin varokeinoihin. Sotajoukot oli majoitettu kaupungin taloihin, kaleerit kiinnitetty rantasiltoihin, ja vain muutamia venekuntia vartioi kanaalien suita antaakseen varoitusmerkin, jos Barberigo, jolla oli pienen laivaston johto käsissään, äkkiä hyökkäisi heidän kimppuunsa ja koettaisi polttaa kaleereja.

Kun Francis oli saanut kylliksi tietoja vanhoilta kalastajilta, antoi hän heidän jälleen lähteä.

"On päivän selvää, ettemme voi päästä niiden veneitten ohi, jotka ovat kanaalien suita vartioimassa", sanoi hän Giuseppelle, "mutta Pelestrinan saarelle, jossa on meidän joukkojamme, voimme nousta, kantaa veneen saaren yli ja jatkaa matkaa Malamocco-kanaalia pitkin. Siten pääsemme heidän vartiopiirinsä sisäpuolelle ja voimme soutaa aina Chioggiaan saakka. Ei ole luultavaa, että meidät keksitään, ja jos se tapahtuisi niin saamme valmistautua kilpasoutuun ja paeta takaisin Pelestrinaan."

Gondolinsoutajat myönsivät, että sellainen retki oli mahdollinen, ja Francis käski poistaa kaiken irtaimen lastin veneestä, jotta sitä olisi helppo kantaa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Chioggian piiritys

Myöhään illalla Francis lähti matkaan gondolillansa, ja puolentoista tunnin soudun jälkeen hän nousi Pelestrinassa maihin. Pisanin adjutanttina hän tunsi hyvin vartijat, ja heti, kun tuli pimeä, käski Rufino Giustiniani, joka oli täällä päällikkönä, kymmenen miehen kantaa kevyen gondolin saaren poikki Malamocco-kanaaliin. Sillä välin Francis meni Rufinon telttaan kertomaan, mitä Venetsiassa oli tekeillä ja että huomenaamulla koko laivaston oli määrä lähteä liikkeelle.

"Me kuulimme sellaisia huhuja miehiltä, jotka toivat meille ruokavaroja", sanoi Rufino, "mutta samat tiedot ovat saapuneet tänne jo kymmeniä kertoja ennenkin. Se on siis todellakin totta! Mutta mitä amiraali ajattelee? Ei suinkaan hänen tarkoituksensa liene uudella, kokoonhaalitulla armeijallaan käydä Dorian kimppuun! Niin epätasaisessa taistelussa hänellä ei ole paljonkaan toivoa voittamisesta."

"Amiraali tahtoo pitää suunnitelmansa salassa", sanoi Francis, "ainoastaan dogi ja neuvoskunta ovat siitä perillä."

"Ja sinä myöskin", sanoi Rufino nauraen.

"Amiraali kunnioittaa minua luottamuksellaan", sanoi Francis; "mutta tällä kertaa on hyvin tärkeätä, että hänen suunnitelmansa pysyy salassa, ja siksi en voi sitä edes sinulle ilmaista."

"Siinä teetkin aivan oikein, Francesco. En minä tahdo mitään tietääkään, vaikka voisin lyödä vetoa, että Maria ja hänen kaunis sisarensa ovat saaneet siitä vihiä."

Francis nauroi.

"He kohtelevat minua kuin veljeään", sanoi hän, "enkä tahdokaan väittää, etteivät he tietäisi mitään."

"Enkös sitä arvannut!" sanoi Rufino. "Kun minun vaimoni on päättänyt päästä jonkun salaisuuden perille, niin ei hän anna rauhaa, ennen kuin se on onnistunut. Kas, tuossa tulee Matteo! Hän on asettanut vahdit yöksi."

Ystävykset eivät olleet kunnolla ennättäneet puhella keskenään kahteen kokonaiseen viikkoon, vaikka he jonkun kerran olivat tavanneet toisensa Francisin pikimmiltään pistäytyessä saarella.

"Näin äsken, että venettäsi kannettiin saaren toiseen rantaan", sanoi Matteo astuessaan sisään telttaan. "En voinut ymmärtää, mitä se oikein oli, ennen kuin tulin lähemmäksi, mutta nähtyäni Giuseppen käsitin tietenkin kaikki. Aiotko käydä vakoilemassa genovalaisia?"

"Koetan saada selville minkä voin."

"Se oli hyvä keksintö, kun annoit kantaa veneen saaren poikki", sanoi
Matteo. "Onko sinulla jokin määrätty suunnitelma?"

"Ei", vastasi Francis. "Aion vain ottaa selkoa siitä, ovatko kaikki kaleerit entisillä paikoillaan ja valmistautuvatko genovalaiset millään tavalla vastaanottamaan meidän hyökkäystämme."

"En ole huomannut mitään erikoista liikettä", sanoi Rufino. "Heidän laivansa ovat kaikki, sen verran kuin täältä voi nähdä, entisillä paikoillaan. Mutta sen jälkeen kuin Barberigo anasti kaksi niistä, ovat he sulkeneet kaikkien kanaalien suut välttääkseen yllätyksiä. Minä näin suuren joukon soutuveneitä, ja vaikka en voinut aivan selvästi erottaa, mitä heillä oli tekeillä, luulen, että he asettivat puomeja veteen. Heidän kaleerinsa vartioivat tarkasti öisin, ettekä te olisi päässeet livahtamaan niiden ohi, jollette olisi keksineet kantaa venettä saaren poikki."

Puolen tunnin kuluttua sotamies tuli tuomaan sanaa, että gondoli oli laskettu vesille, ja Francis lähti heti matkaan sanottuaan jäähyväiset ystävilleen.

"Soutakaa hitaasti ja hiljaa", hän sanoi käytyään veneeseen istumaan. "Älkää antako airojen kolista vähääkään, ennen kuin olemme päässeet vastakkaiselle rannalle. Vartiovene voi olla kanaalissa."

Kevyt vene solui äänettömästi veden pintaa myöten. Pari kertaa he kuulivat airojen loisketta, mutta veneitä he eivät nähneet. He kulkivat suoraan suuren kanaalin poikki ja saapuivat salmeen, josta vain pienellä veneellä saattoi päästä kulkemaan. Pian he näkivät tulia Chioggiasta. He pysähtyivät kuuntelemaan, sillä he lähestyivät nyt laivakanaalia, ja jos missä, niin siellä olisi vihollisen pitänyt olla varuillaan. Päästyään hiukan kauemmaksi he kuulivat ääniä ja kumeaa melua veneestä.

"Tuossa ovat luultavasti ne kaleerit, jotka vartioivat puomia", sanoi Francis. "Nyt, Filippo, voimme jatkaa matkaa. Hiekkasärkän luona on varmaankin meidän veneellemme kylliksi syvää, jotta voimme päästä kanaaliin soutamatta puomin luota."

"Aivan kylliksi syvää. Tosin ei laguuneilla ole toista matalampaa paikkaa, ja me voimme jossakin kohtaa ajaa karillekin, mutta silloin voimme astua veteen ja vetää veneen ylitse."

Mutta niin matalaan kohtaan he eivät joutuneet.

"Nyt olemme taas syvällä", sanoi Filippo. "Puomi on suoraan takanamme. Ja kaupunki on tuskin sadan kyynärän päässä."

"Sitten sivuutamme kohta genovalaisten kaleerit", sanoi Francis. "Soutakaa hitaasti ja loiskikaa silloin tällöin airoilla. Jos soudamme nopeasti ja hiljaa, voivat he epäillä jotain, mutta jos soudamme aivan tavallisesti, niin he luulevat meitä kalastajiksi."

Pian kohosivat genovalaisten laivojen mustat hahmot korkeine mastoineen heidän eteensä. Valoa loisti hyteistä, ja kannelta kuului puheen ääntä ja laulua.

"Onko ollut kalaonnea tänään?" kysyi eräs merimies, kun he olivat kahden-, tai kolmenkymmenen kyynärän päässä eräästä laivasta.

"Huono onni", vastasi Giuseppe. "Teidän laivanne ja veneenne sekä ammunta peloittavat kalat pois tältä puolen laguuneja."

He sousivat puolen mailia ennen kuin pääsivät viimeisen laivan sivuitse.

"Noustaan täällä maihin", sanoi Filippo. "Siinä ei ole mitään vaaraa. Voisin käväistä erään ystäväni luona kysymässä, ovatko genovalaiset ryhtyneet mihinkään. Parasta on olla menemättä minnekään sisälle, sillä varmaankin joka talossa on sotamiehiä majoitettuna, mutta olen varma siitä, että parin askeleenkin päässä tapaan jonkun tuttavan."

"Ehdotuksesi on hyvä, Filippo, me jäämme tänne rannalle, kunnes palaat."

Ei kestänyt kuin kaksikymmentä minuuttia, kun gondolinkuljettaja palasi takaisin.

"Olen puhunut kolmen tuttavani kanssa. He ovat kaikki sitä mieltä, ettei vihollisella ole aavistustakaan venetsialaisten aikeesta. Tietysti olin siksi varovainen, etten maininnut sanaakaan siitä. Sanoin vain, että olimme murtautuneet vihollisen vartiopiirin läpi saadaksemme kuulla uutisia ja että toivoin ansaitsevani dukaatin yötyöstäni."

"Hyvä", sanoi Francis. "Nyt soudamme kanaalien ulkosuille nähdäksemme, onko siellä kaleereja vahdissa. Voisihan sattua, etteivät kaupunkilaiset tietäisi, että niitä on sinne viety."

Ensin tutkittiin Lombardian kanaali. Sitä varten oli pakko kulkea jonkin matkaa itse Chioggian läpi ja he sivuuttivat useita kaleereja herättämättä kuitenkaan niiden huomiota. He huomasivat, että kanaalin suu oli kokonaan vartioimatta. Sitten he palasivat takaisin ja sousivat Brondolo-salmeen.

Rannalla oli tulia, ja siitä he saattoivat päättää, että sotajoukkoja oli sijoitettu sinne, mutta laivoja ei ollut missään. Koska vahdit näyttivät olevan kovin huolettomia, päättivät he empimättä soutaa lyhyempää tietä saarien ulkopuolitse kolmanteen salmeen, siihen, joka kulkee Pelestrinan ja Brondolon välillä. Mutta täällä genovalaiset olivatkin enemmän varuillaan, koska venetsialaiset olivat miehittäneet Pelestrinan. Tuskin he olivat ennättäneet kanaaliin, kun suuri soutuvene ilmestyi varjosta esille.

"Pysähtykää! Keitä te olette."

"Kalastajia!" huusi Filippo hiljentämättä vauhtiaan.

"Pysähtykää", huusi upseeri, "jotta saamme tarkastaa teidät! On kielletty soutamasta kanaalissa pimeän tultua."

Mutta gondolinkuljettajat soutivat voimakkaasti eteenpäin, kunnes he pääsivät toisen veneen edelle. Tämä seurasi heitä. Suuttunut upseeri uhkaili pakenijoita ja yllytti miehiään soutamaan kaikin voimin.

"Kaksi venettä on myös edellämme", sanoi Filippo. "He lepuuttavat airojaan, ja aikovat estää meiltä eteenpäinpääsyn. Toinen on kauempana kuin toinen, enkä minä usko, että pääsemme pakenemaan Pelestrinan rannalle."

"Soutakaa sitten Brondolon puolelle, kunnes pääsemme niiden ohi", sanoi Francis.

Vene muutti suuntaa ja kiiti rantaa kohti. Edessä olevat veneet kääntyivät heti heitä vastaan, mutta monista soutajistaan huolimatta he eivät kuitenkaan saaneet nopeakulkuista gondolia kiinni. Viiden minuutin soudun jälkeen olivat kaikki kolme vihollisen venettä jääneet hyvän matkaa jälkeen, ja silloin Francisin gondoli laski rannasta jälleen ulommaksi ja kiiti poikittain salmen yli Pelestrinan puolelle. Vaikka vihollinen ponnisti kaikki voimansa, gondoli pääsi vähitellen voitolle.

"Olemme nyt joutuneet varsinaisen kanaalin ulkopuolelle", sanoi Filippo, "pian tulemme niin matalalle, että meitä on mahdoton seurata."

Pari minuuttia sen jälkeen kuului kiivas huudahdus, joka ilmaisi, että lähin takaa-ajavista veneistä oli joutunut karille.

"Nyt voimme olla rauhassa", sanoi Giuseppe, "eikä se minua sureta, sillä kilpaa soutaessakaan emme olisi voineet soutaa nopeammin."

Hetken kuluttua pieni aluskin tarttui mutaan muutaman kyynärän päässä rannasta.

"Sinäkö se olet, Francesco?" kuului ääni, jonka Francis tunsi Matteon ääneksi.

"Kaikki hyvin!" vastasi hän. "Tällä kertaa ei mitään vaaraa."

"Olen tähystellyt sinua kokonaisen tunnin. Minä toin sotamiehiä tänne siltä varalta, että joutuisitte pulaan. Me kuulimme huudon, ja tiesimme siitä, että te olitte täällä."

"Jos sinulla on täällä miehiä, voisit tehdä hyvän kaappauksen. Soutuvene, jossa on kaksitoista tai neljätoista miestä, on takertunut mutaan noin sadan kyynärän päähän rannasta. Se ajoi meitä takaa ja ajautui täydellä vauhdilla karille, ja luulenpa, että heidän on varsin vaikea päästä sieltä irti. Etkö kuule, millaista elämää he pitävät?"

"Kyllä kuulen", sanoi Matteo. "Tulkaa pojat! Yö on kylmä, eikä vesikään taida olla sen lämpimämpää, mutta pieni kahakka saa veren lämpenemään."

Matteo ja hänen nelikymmenmiehinen joukkonsa astuivat heti veteen ja alkoivat kahlata ääntä kohti. Heti sen jälkeen Francis kuuli huutoa ja aseitten kalsketta. Mutta sitä kesti vain hetken aikaa. Matteo tuli pian vankien kanssa takaisin, ja sitten he palasivat yhdessä Rufinon telttaan.

Kun Francis oli kertonut Rufinolle seikkailunsa tulokset, ilmoitettiin, että vene oli laskettu vesille, ja Francis palasi kaupunkiin.

"Aloin jo olla hiukan levoton teidän vuoksenne", sanoi Pisani, joka levättyään pari tuntia oli noussut saadessaan kuulla, että Francis oli palannut. "Minä oletin, että olisitte palannut takaisin jo tunti sitten, ja aloin pelätä, että olitte joutuneet pulaan. No, mitä olette saanut tietää?"

"Genovalaisilla ei ole aavistustakaan siitä, että te aiotte lähteä laivastolla liikkeelle. Heidän kaleerinsa ovat yhä Chioggian kanaaleissa. Lombardian kanaalin ja Brondolo-salmen suut ovat aivan vapaat, eikä sotajoukkoja näy lähitienoillakaan. Pelestrinan ja Brondolon välistä salmea vartioivat muutamat soutuveneet, mutta, ei sielläkään ole suurempia laivoja. Siellä on vain vähäinen sotavoima koolla, tulien lukumäärästä päätellen tuskin kahtasataaa miestä."

"Uutisenne ovat hyviä, Francesco. En tahdo kysellä nyt enempää. Kello on jo kolme, viideltä minun täytyy olla jalkeilla. Menkää siis nukkumaan niin pian kuin suinkin. Yksityiskohdista saatte huomenna tehdä selkoa."

Gondoli odotti yhä portaitten edustalla, ja parissa minuutissa Francis oli saapunut Polanin palatsiin. Palvelija nukkui penkillä eteisessä, mutta hän hyökkäsi pystyyn Francisin astuessa sisään.

"Olen saanut käskyn herättää herrani niin pian kuin te palaatte kotiin."

"Sanokaa hänelle samalla, että olen aivan vahingoittumaton ja että pyydän, ettei hän antaisi häiritä itseään. Huomenna kerron hänelle lähemmät tapaukset."

Mutta Polani tuli heti Francisin huoneeseen.

"Jumalan kiitos, että olet onnellisesti taas kotona, poikaseni!" sanoi hän. "Minä kolkutin tyttöjen ovelle ohimennessäni sanoakseni heille, että olit tullut kotiin, ja hekin olivat vielä valveilla. Onnistuiko yrityksesi?"

"Täydellisesti. Kävin itse Chioggiassa ja näin, etteivät salmet olleet kovinkaan vahvasti vartioidut."