"Tuo kaikki on erittäin hyvä", sanoi Polani; "mutta minulle on pääasia, että olet taas vahingoittumattomana kotona. Nyt en tahdo estää sinua nukkumasta, sillä arvaan, ettet saa nukkua pitkään huomenaamulla."
Francis ei ollut sitä aikonutkaan, mutta aurinko oli sittenkin jo korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Hän pukeutui nopeasti ja juoksi alas portaita.
"Tapasin amiraalin", sanoi Polani, "ja kerroin hänelle, että nukuit niin syvässä unessa, etten tahtonut herättää sinua. Hän sanoi silloin: 'Annetaan hänen nukkua! Poika on niin aulis työtä tekemään, että joskus unohdan, ettei hän ole yhtä vanha merikarhu kuin minä itse; minä olen tottunut nukkumaan vain toinen silmä ummessa ja voin valvoa tarpeen vaatiessa koko vuorokaudenkin. Sinun ei siis tarvitse pitää kiirettä aamiaisella. Tytöt ovat vähällä kuolla uteliaisuudesta, niin kovin he tahtovat kuulla sinun seikkailustasi."
Aamiaisen aikana Francis kertoi retkestään tytöille.
"Ja te tapasitte siis Rufinon!" sanoi Maria. "Kysyikö hän minua. Toivottavasti sanoitte hänelle, että olen kuolla ikävään hänen poissa ollessaan?"
"Ei, niin suurta valetta en uskaltanut kertoa", vastasi Francis nauraen.
"Onko hänellä hyvin tukala olo siellä?"
"Ei lainkaan. Hänellä on hyvä teltta, hyvää viiniä, leipää tosin hiukan vähänpuoleisesti sekä silloin tällöin kalaa. Kun Jumala sen lisäksi on antanut hänelle iloisen mielen, niin ei minun mielestäni hänellä ole yhtään valittamisen syytä — jollei ota lukuun sitä, että hänen täytyy olla erossa teistä."
"Niin, tietysti", sanoi Maria. "Mutta me olimme todellakin levottomia teidän tähtenne viime yönä ja tulimme kovin iloisiksi kuullessamme, että olitte palannut takaisin, eikö totta, Julia?"
Julia nyökkäsi.
"Julialla ei ole koskaan paljon sanottavaa, kun te olette läsnä, Francesco, mutta hän juttelee hyvin rohkeasti teistä teidän poissaollessanne."
"Kuinka sinä voit semmoista sanoa, Maria?" sanoi Julia moittien.
"Rakas ystävä, ei siinä ole mitään pahaa. Antaa hänen uskoa, että puhut hänestä paljon pahaa."
"Kyllä hän tietää, etten sitä tee", sanoi Julia harmissaan.
"Sivumennen sanoen, Francesco, oletteko kuullut, että koko Venetsia on hirveässä jännityksessä? Tänä aamuna dogi on ilmoittanut, että kaikkien aseihin pystyvien miesten tulee rangaistuksen uhalla olla paikoillaan kaleereissa kello kahdeltatoista. Jokainen voi siis käsittää, että jotain on vihdoinkin tekeillä."
"Silloin on aika minunkin lähteä", sanoi Francis nousten nopeasti ylös, "kello on jo kymmenen."
"Ei ole kiirettä, poikaseni", sanoi kauppias. "Pisani sanoi minulle yksityisesti, etteivät he lähde matkaan ennen kuin hämärissä."
Kello oli lähes kahdeksan illalla, kun laivasto nosti purjeet.
Iltajumalanpalveluksessa olivat dogi, Pisani ja muut päälliköt läsnä
Pyhän Markuksen kirkossa, ja sen jälkeen he lähtivät kaleereihinsa,
jotka olivat lähtövalmiina.
Pisani johti ensimmäistä osastoa, johon kuului neljätoista kaleeria, ja dogi itse toista. Yö oli kirkas ja tyyni. Kevyt, suotuisa tuuli puhalsi, ja koko Venetsia oli kerääntynyt katsomaan laivaston lähtöä. Heti kun se oli sivuuttanut Lidon salmen, nousi paksu sumu. Pisani polki kärsimättömästi jalkaansa.
"Jos tätä jatkuu, se vie meidät turmioon", sanoi hän. "Sen sijaan että yhdistynein voimin pääsisimme kanaalien, suihin ja anastaisimme ne valtaamme, ennen kuin genovalaiset edes aavistavat uhkaavaa vaaraa, saavumme nyt joukot hajallaan, ja jos genovalaisia varoitetaan, niin saamme varmaan koko heidän laivastonsa niskaamme. Niin koko suunnitelmamme menee myttyyn."
Mutta onneksi sumu hajosi pian. Laivat liittyivät yhteen, ja kahden tunnin kuluttua he olivat kaikki kanaalien suilla. Pisani laski ankkurit ja odotti päivän valkenemista. Sitten lähes viisituhatta miestä nousi Brondolon saarelle ja voitti helposti sinne majoitetun pienen joukon.
Mutta pian genovalaisetkin olivat liikkeellä ja hyökkäsivät niin suurella voimalla venetsialaisia vastaan, että heidän täytyi epäjärjestyksessä vetäytyä veneisiinsä ja samalla he menettivät kuusisataa miestä. Mutta Pisani, joka ei ollut toivonutkaan voivansa pitää puoliaan koko genovalaista voimaa vastaan, oli kuitenkin saavuttanut päätarkoituksensa. Sillä sinä aikana, jolloin taistelu riehui maalla, oli meriväen onnistunut ajaa karille keskelle kanaalia suuri, kivillä lastattu laiva. Niin pian kuin genovalaiset olivat karkottaneet venetsialaiset veneisiin, ottivat he laivan haltuunsa, mutta huomatessaan, että se oli karilla, sytyttivät he sen tuleen. Siten he tahtomattaan edistivät Pisanin aikeita, sillä niin pian kuin laiva oli palanut veden rajaa myöten, se upposi.
Barberigo saapui nyt paikalle keveine kaleereineen ja heitti niiden kivilastit mereen hylyn ympärille. Genovalaiset ampuivat kiihkeästi. Monet kaleereista upposivat ja paljon venetsialaisia hukkui tai ammuttiin. Siitä huolimatta työtä jatkettiin lakkaamatta. Niin pian kuin kiviröykkiö oli siksi korkea, että merimiehet saattoivat seisoa sillä, alkoivat he pinota kiviä päälletysten muuriksi ja kytkivät ne ketjuilla kiinni toisiinsa.
Mutta se oli raskasta työtä. Oli kylmä, ja miehet olivat huonoissa voimissa ja tottumattomia raskaaseen työhön. Sitä paitsi ahdistivat vihollisen kanuunat ja jouset heitä kaiken aikaa. Kaksi päivää ja yötä he työskentelivät yhtä mittaa, mutta sitten heidän voimansa olivat myös aivan uupuneet.
Pisani, joka itse oli ottanut osaa kaikkiin sotamiesten töihin ja vaivoihin, koetti kaikin tavoin rohkaista heidän mieltään. Hänen kehoituksestaan dogikin vannoi, ettei hän palaisi elävänä Venetsiaan ennen kuin Chioggia olisi valloitettu. Silloin sotilaidenkin napina lakkasi, ja seuraavana yönä oli Chioggiaan johtava kanaali suljettu toisesta rannasta toiseen. Samana päivänä upotettiin myös kaksi laivanhylkyä Brondolo-salmeen, ja seuraavana suljettiin samoin Lombardian kanaali. Siten neljässä päivässä oli Pisanin onnistunut toteuttaa suunnitelmansa ja sulkea genovalaisten laivat meren yhteydestä.
Mutta työ oli ollut tavattoman rasittavaa ja häviöt suuret. Sitä paitsi alettiin rakentaa linnoitusta Brondoloon. Sotamiehet saivat tulla toimeen puolilla ruoka-annoksilla. Kylmyys oli läpitunkeva. Yötä päivää he olivat käsikähmässä vihollisen kanssa ja heidän täytyi kestää hirveitä kärsimyksiä.
Lopulta heidän voimansa olivat aivan lopussa, ja joulukuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä upseerit, merimiehet ja sotilaat jättivät yhteisen anomuksen pyytäen saada palata Venetsiaan. Yksin Pisanikin huomasi, että yritys nousi yli hänen voimiensa ja että hänen sotamiehensä eivät enää jaksaisi pitää puoliaan epätasaisessa taistelussa. Vielä hän koetti kuitenkin näyttää iloiselta ja toiveikkaalta. Rohkaisevilla sanoillaan ja hyvällä tuulellaan hänen onnistui pitää miehistön mieli vireillä, ja vanhan doginkin esimerkki oli kannustava. Mutta sotilaat vaativat häneltä sen pyhän lupauksen, että jollei Zenon laivasto viimeistään uudenvuodenpäivänä tulisi avuksi, luovuttaisiin piirityksestä. Vain siinä tapauksessa he olivat valmiit pitkittämään taistelua vielä kaksi vuorokautta.
Perustamisestaan saakka Venetsia ei ollut koskaan ollut näin suuressa vaarassa. Kolmaskymmenes päivä joulukuuta kului taisteluitta. Genovalaiset tiesivät näet vankien puheista, että venetsialaiset eivät voisi kestää montakaan päivää. Aamun sarastuksessa joulukuun viimeisenä päivänä tähysteltiin innolla laivojen mastoista, näkyikö kaivattuja purjeita. Mutta merellä ei näkynyt mitään. Oli kauheaa katsella venetsialaisten kasvoja, niin laihtuneet ja surkeat ne olivat nälästä, kylmyydestä ja monenlaisista kärsimyksistä. Kaikkein toiveikkaimmatkin alkoivat joutua epätoivoon. Ei puhuttukaan enää Zenosta. Hän oli ollut poissa kuukausimääriä. Olisiko mahdollista, että hän palaisi juuri tänä hetkenä? Mieluummin he puhuivat kodeistansa. Huomenna he pääsisivät palaamaan sinne. Jos heidän oli pakko kuolla, niin he tahtoivat sen tehdä omaistensa parissa. Muuten kaikki oli heille aivan yhdentekevää. Ja niin päivä kului, ja kun he illalla panivat maata, nälkäisinä ja viluisina, kiittivät he Jumalaa siitä, että se oli viimeinen päivä.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä olivat monet jo ennen aamun sarastusta kiivenneet mastoihin. Ensimmäisen päivänsäteen kera kulki toisesta mastonhuipusta toiseen riemuhuuto:
"Laivoja merellä!"
Huuto kuului maihin saakka. Pisani hyppäsi veneeseen yhdessä
Francisin kanssa, souti laivaansa ja kiipesi mastoon.
"Niin, laivoja siellä todellakin on!" sanoi hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Niitä on viisitoista. Keitähän ne ovat? Jumala suokoon, että Zeno olisi tulossa!"
Saman kysymyksen toisti jokainen, sillä tiedettiin, että genovalaisetkin odottivat lisäjoukkoja.
"Tuuli ei ole kyllin voimakas, jotta he pääsisivät pian perille", sanoi Pisani. "Minä lähetän muutamia kevyitä aluksia tiedustelemaan. Parasta, että kohtalomme tulee niin pian kuin suinkin ratkaistuksi. Jos Zeno on tulossa, on Venetsia pelastettu! Jos he taas ovat genovalaisia, niin seuratkoon ne, jotka haluavat minun kanssani heitä vastaan!"
Hetken kuluttua useita kevyitä veneitä oli matkalla laivastoa vastaan, joka oli vielä siksi kaukana, että töin tuskin saattoi erottaa itse laivoja, vielä vähemmän niiden köysistöä tai kansallisuutta. Kestäisi hyvän aikaa, ennen kuin veneet voisivat tuoda varmoja tietoja. Sillä välin Pisani meni maihin ja koetti rohkaista miesten mieliä.
"Jos tiedot olisivatkin huonoja", sanoi hän, "niin ei mikään voi estää meidän paluutamme Venetsiaan. He eivät tiedä, miten heikkoja me olemme, eivätkä uskalla hyökätä kimppuumme. Jos meille annetaan merkki, että laivasto on genovalainen, niin peräydymme hyvässä järjestyksessä laivoihimme. Sitten voimme joko palata Venetsiaan tai purjehtia merelle ja ryhtyä taisteluun, sen mukaan minkä käskyn saamme."
Ennen kuin veneet olivat lähteneet matkaan, olivat ne saaneet käskyn nostaa valkeat liput, jos laivat olivat venetsialaisia, mutta olla antamatta mitään merkkiä, jos ne olivat genovalaisia. Mastojen huipuista seurattiin silmin veneitä, kunnes ne katosivat taivaanrantaan. Tunnin kuluttua tähystäjä ilmoitti, että ne palasivat takaisin.
"Soutakaa laivaan, Francesco! Minun täytyy pysyä täällä rohkaistakseni miesten mieliä, jos tiedot olisivat epäsuotuisia. Asettukaa laivan peräkannelle seisomaan, ja sinä hetkenä, jolloin tähystäjä voi varmasti sanoa, onko veneissä valkeat liput vai ei, nostakaa Pyhän Markuksen leijona liehumaan, jos laivasto on Zenon, muussa tapauksessa sininen lippu!"
KAHDESKYMMENES LUKU
Venetsian voitto
Francis sousi laivaan, otti liput esille ja piteli kädessään lippunuoraa.
"Voitteko jo erottaa niitä?" huusi hän tähystäjälle ylhäällä mastossa.
"Ne ovat vielä pieniä kuin pilkut", vastasi tämä, mutta hetken kuluttua hän jo huusi: "Mutta niin pieniä kuin ne ovatkin, voin vannoa, että niiden maston päässä liehuu jotain valkeaa."
Hillitty ilonsorina kuului merimiesten parista, sillä kaikki tiesivät, että Jacopo Zippo oli pitkänäköinen.
"Hiljaa, miehet!" sanoi Francis. "Ei kukaan saa huutaa eikä heiluttaa lakkiaan, ennen kuin olemme aivan varmat. Muistakaa, kuinka levottomina rannalla olijat pitävät meitä silmällä ja mikä pettymys heille, jos toiveet äkkiä murskaantuisivat."
Kymmenen minuutin kuluttua Jacopo laskeutui nopeasti alas ja seisoi paljastetuin päin kannella.
"Kiitetty olkoon Jumala, herra! Nyt olen aivan varma. Voin varmasti väittää, että valkeat liput liehuvat veneitten mastoissa."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi Francis. "Ylös leijona!"
Lippu kiinnitettiin nuoraan, ja Francis nosti sen mastoon. Niin pian kuin se oli kohonnut partaan yläpuolelle, Pisani, joka seisoi hiekkasärkällä, huusi kaikin voimin:
"Zenon laivasto!"
Riemuhuuto kajahti sotajoukon keskuudesta. Ilmaan kajahti ilo sekä laivasta että maalta. Toiset laskeutuivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä avusta, joka heille oli lähetetty juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki tuntui menetetyltä. Toiset seisoivat kädet ristissä ja nostivat kyynelsilmin katseensa taivasta kohti. Sillä välin kun toiset hyppivät ja lauloivat, itkivät toiset ilosta, miehet syleilivät ja suutelivat toisiaan, toiset heittivät lakkinsa ilmaan. Kaikki olivat aivan suunniltaan ilosta ja liikutuksesta. Zeno, jolla ei ollut aavistustakaan niistä äärettömistä kärsimyksistä, joita hänen maanmiehensä olivat saaneet kestää, suuntasi kulkunsa suoraan Venetsiaa kohti, mutta eräs kaleereista pysähdytti hänet ja käski hänen ankkuroida Brondolon edustalle. Vene laskettiin heti vesille ja hän souti maihin, missä venetsialaiset keräytyivät häntä tervehtimään.
Vaivoin hän pääsi tunkeutumaan tiheän, riemuitsevan kansanjoukon läpi sille paikalle, missä dogi häntä odotti. Hän kertoi nyt, miten hän oli anastanut noin seitsemänkymmentä genovalaista erisuuruista laivaa. Hän oli risteillyt jonkun aikaa Genovan edustalla ja tuottanut suurta tuhoa heidän kaupalleen, samalla hän oli myös estänyt heitä lähettämästä apujoukkoja Dorialle, niin kuin he olivat luvanneet. Anastettujen laivojen joukossa oli sellainenkin, jossa oli kolmetuhatta dukaattia. Hän sanoi heti olevansa valmis piiritykseen ja antoi joukkojensa nousta Brondolossa maihin. Ruokatavarat, joita oli laivastolla, vietiin heti maihin, ja ne riittivät sotajoukon pahimpaan tarpeeseen. Näiden lisäjoukkojen saavuttua yhteys mannermaahan saatiin jälleen aikaan. Ruokavaroja tulvi suurin joukoin Venetsiaan sen liittolaisten maista, ja nälänhätä lakkasi. Piiritykseen saatettiin nyt ryhtyä suuremmalla voimalla.
Kolmessa viikossa tapahtui suuri muutos venetsialaisessa sotajoukossa. Riittävä ravinto, lämpö ja turva olivat palauttaneet sotilaitten voimat, ja epätoivo oli väistynyt voitonvarmuuden tieltä. Kuukauden kärsimykset, kieltäytymiset ja taistelut olivat tehneet heistä tottuneita sotilaita, ja Zeno ja Pisani olivat antaneet omaa voimaansa ja rohkeuttansa kaikille. Varsinkin Zeno osoitti tavatonta rohkeutta ja uljuutta, ja helmikuun 28. päivänä hänet nimitettiin maajoukon ylimmäksi päälliköksi. Jo seuraavana päivänä hän karkotti genovalaiset Brondolosta ja Pikku Chioggiasta ja sijoitti päämajansa Chioggian vallitusten juurelle ja suuntasi tykkitulensa itse linnoitusta vastaan. Kun genovalaiset vetäytyivät pois sillalta, joka kulki Santa Caterinan kanaalin yli, murtui se heidän allaan, ja suuri joukko hukkui.
Genovalaiset peräytyivät nopeasti mitä hirveimmässä sekasorrossa ja jättivät jälkeensä niin paljon aseita, varustuksia ja sotatarpeita, että panssaripaitoja myytiin venetsialaisille muutamasta soldista.
Genovalaiset olivat siinä määrin joutuneet päästään pyörälle, että monet arvelivat, että venetsialaiset olisivat heti voineet rynnäköllä valloittaa Chioggian, mutta päälliköt eivät tahtoneet mistään hinnasta epäonnistua, ja sitä paitsi he tiesivät, että vihollista uhkasi nälkäkuolema. He jatkoivat siis edelleen piiritystä ja katkaisivat viholliselta kaiken ravinnon saannin. He sallivat piiritettyjen lähettää kuitenkin pois naiset ja lapset, jotka otettiin ystävällisesti Venetsiassa vastaan. Sulut, joita niin suurella vaivalla oli saatu rakennetuksi kanaalien suihin, poistettiin nyt ja laivasto yhtyi myös piiritykseen.
Toukokuun neljäntenätoista päivänä vallitsi yhtä suuri ilo Chioggiassa kuin uudenvuoden päivänä venetsialaisten parissa, kun Zenon laivasto oli tullut näkyville, sillä sinä päivänä ilmestyi taivaanrantaan laivasto, jonka genovalaiset olivat lähettäneet maanmiestensä avuksi. Amiraali Maruffo oli hukannut kallista aikaa matkan varrella, mutta kiivaan taistelun jälkeen hän oli anastanut viisi venetsialaista kaleeria, jotka Giustinianin johdolla oli lähetetty Apuliaan viljaa noutamaan.
Genovalainen laivasto valmistautui taisteluun ja vaati Pisanin otteluun. Mutta vaikka amiraali kernaasti olisikin pessyt itsensä puhtaaksi siitä häväistyksestä, joka Polassa oli tullut hänen osakseen, epäröi hän sittenkin. Hän tiesi, että Chioggian varsin pian täytyi antautua, eikä hän tahtonut panna vaaralle alttiiksi kaikkia niitä etuja, joita hän monen kuukauden kärsimysten ja ponnistusten hinnalla oli voittanut. Mutta päivä päivältä Maruffo uudisti taisteluvaatimuksensa heittäen niin alhaisia häväistyssanoja Pisania vastaan, ettei hän voinut enää hillitä ärsytettyä taisteluintoaan.
Saatuaan dogin suostumuksen taisteluun, purjehti hän ulapalle. Molemmat laivastot lähestyivät taistelujärjestyksessä toisiaan. Mutta juuri kun taistelun piti alkaa, valtasi genovalaiset kauhea pelko ja he pakenivat vaihtamatta ainoatakaan laukausta. Pisani ajoi heitä takaa muutamia peninkulmia, mutta palasi takaisin entiselle paikalleen. Yhtä suuri oli nyt Chioggian linnanväen suru heidän nähdessään laivaston pakenevan, kuin aikaisemmin heidän ilonsa laivaston lähetessä Venetsiaa. Vesivarastot olivat heiltä melkein lopussa. Ruoka-annokset oli vähennetty niin pieniksi, etteivät he jaksaneet enää kunnolla edes ladata kanuuniaan.
Kesäkuun viidentenätoista päivänä Maruffo ilmestyi jälleen näkyville saatuaan apujoukkoja, mutta tällä kertaa Pisani ei antanut viekoitella itseään taisteluun. Yhdentenäkolmatta päivänä saapui lähetystö Chioggiasta rauhaa hieromaan. Se palasi tosin takaisin kuultuaan, että venetsialaiset vaativat täydellistä antautumista, mutta jo seuraavana päivänä laskettiin Genovan lippu alas linnoituksessa.
Paria päivää myöhemmin saapui dogi Pisanin ja Zenon saattamana juhlakulussa Chioggiaan. Saalis oli ääretön: sotajoukot saivat luvatun palkintonsa, niiden sallittiin ryöstää kolme päivää. Valtion saalis oli hyvin suuri — yhdeksäntoista käyttökelpoista kaleeria, neljätuhattaneljäkymmentä vankia ja suuret joukot sotavaroja.
Ei edes silloin, kun Venetsian laivasto palasi voittajana Konstantinopolista, vallinnut kaupungissa niin ääretöntä riemua kuin nyt, kun dogi Chioggian antautumisen jälkeen saapui Venetsiaan. Jokainen kansalainen oli ikään kuin osallistunut voittoon, sillä jokainen oli ottanut osaa uhrauksiin ja kärsimyksiin.
Joka talossa liehui lippuja, joka parvekkeelta riippui mattoja ja verhoja. Suuri kanaali oli täynnään gondoleja, joissa valkeapukuiset naiset istuivat silkki- ja samettikatosten alla. Kaikki veneet oli liputettu, kirkonkellot soivat ja katoilla ja parvekkeilla, silloilla ja rannoilla kuuluivat loppumattomat riemuhuudot, kun dogi ja molemmat päälliköt hitaasti saapuivat suuressa gondolissa kanaalia pitkin.
Francis seurasi dogin veneen jäljessä, ja niin pian kuin juhlallinen jumalanpalvelus oli loppunut Pyhän Markuksen kirkossa, hän hiipi Polanin palatsiin. Kauppias ja Julia olivat olleet juhlallisuudessa läsnä ja olivat äsken palanneet kotiin.
"Minä aavistin, että tulisit kotiin, Francesco, heti juhlamenojen jälkeen. Olisin kernaasti jäänyt vielä hetkeksi katselemaan juhlallisuuksia piazzalla, mutta Julia ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän sanoi, että olisi oikea häpeä, jos sinä tulisit kotiin eikä kukaan olisi lausumassa sinua tervetulleeksi."
"Niin olisi ollutkin", sanoi Julia. "Jos minä olisin ollut poissa, vaikka vain huviretkellä Korfussa, niin en olisi ollut hyvilläni, jos talo minun palatessani olisi ollut tyhjä. Ja kaikkien niiden vaarojen ja kärsimysten jälkeen, joita te, Francesco, olette saanut kestää, olisi tosiaankin ollut kovin epäystävällistä, jollemme olisi olleet kotona. Te näytätte laihtuneelta ja väsyneeltä."
"Se on vain mielikuvitusta, Julia", sanoi Pisani; "minusta hän näyttää yhtä reippaalta kuin ennenkin. Mutta kyllä hän oli laihan ja nälkäisen näköinen kuin susi, kun kävin leirissä päivää ennen Zenon tuloa. Hänen vaatteensa riippuivat väljinä ruumiin ympärillä, hänen poskensa olivat kuopallaan ja silmät sisäänpainuneet. Hän olisi herättänyt kaikkien sääliä, jos muut eivät olisi olleet yhtä kurjassa tilassa. Jumalan kiitos, että tuo kurjuus nyt on lopussa! Genovan täytyy nyt suostua rauhaan millaisilla ehdoilla hyvänsä, ja meri on jälleen avoinna meidän laivojemme purjehtia. Ja nyt, Francesco, olet varmaankin saanut kylliksesi sotimisesta, ja voit kokonaan antautua kauppiaan vaatimattomampaan toimeen."
"Sen teen mielelläni", sanoi Francis. "Luulin kerran, että tahtoisin ruveta sotilaaksi, mutta olen saanut kyllikseni sodasta enkä halua enää paljastaa miekkaani paitsi ehkä puolustautuakseni maurilaista rosvoa vastaan. Olen saanut useita kirjeitä isältäni, joissa hän nuhtelee minua sen johdosta, että olen sekaantunut taisteluihin, jotka eivät kuulu minulle, mutta nyt voin ilahduttaa hänen sydäntänsä vakuuttamalla hänelle, että olen pistänyt miekkani tuppeen."
"Ei sinulla ole ollut siitä vahinkoa, Francesco, tai pikemmin se on tehnyt sinulle paljon hyvää. Ensiksikin olet hankkinut itsellesi kansalaisoikeuden Venetsiassa, mikä kauppiaalle on varsin edullista, toiseksi olet saanut kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen, jota kunnianosoituksena ei tule halveksia. Sen lisäksi olet hankkinut itsellesi nimen, jota kaikkialla tasavallassa kunnioituksella mainitaan. Ja lopuksi on sinusta tullut mies, olet saanut itseluottamusta ja tottumusta johtamaan muita. Olet monta kertaa joutunut sellaisiin tilanteisiin, joissa on kysytty arvostelukykyäsi, järkeäsi ja rohkeuttasi, ja joka kerta olet suoriutunut niistä hyvin. Siitä on vain neljä vuotta, kun isäsi jätti sinut minun huostaani, nyt sinä olet mies, jota Venetsian korkeimmat aatelismiehet ylpeydellä nimittäisivät pojakseen. Siksipä sinulla ei ole vähintäkään syytä katua, että vuoden ajan olet palvellut sotilaana, varsinkin kun meidän liikkeemme sodan aikana oli kokonaan lamassa."
Illalla, kun he istuivat kahden, sanoi kauppias:
"Minä sanoin sinulle viime syksynä, ilmoittaessani, että haluaisin ottaa sinut liikekumppanikseni, että minulla oli jotain muutakin sydämelläni, vaikkei aika vielä ollut sopiva ottaa sitä puheeksi. Nyt luulen hetken tulleen. Sanohan minulle, poikaseni, aivan suoraan, onko jotain, jota tahtoisit minulta pyytää?"
Francis istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
"Te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, herra Polani, te olette tuhlannut minulle hyvyyttänne yli kaikkien toiveitteni, ja vaikka minä toivoisinkin jotain, niin en voisi sitä pyytää."
"Sinä siis toivot jotakin, Francesco. Muista, että pidän sinua poikanani ja sen vuoksi toivon, että puhuisit minulle yhtä suoraan kuin omalle isällesi!"
"Pelkään, että pidätte minua liian rohkeana, mutta koska niin haluatte, niin sanon teille kaikki, mitä sydämelläni on. Minä rakastan tytärtänne Juliaa ja olen rakastanut häntä aina siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin hänet. Mutta minusta oli liian rohkeata toivoakaan, että hän koskaan voisi tulla vaimokseni, ja siksi olen tarkasti salannut tunteeni."
"Olen iloinen siitä, että sanoit sen minulle, rakas poikani", sanoi kauppias. "Aina siitä saakka, kun sinä pelastit tyttäreni Mocenigon vallasta, olen salaa toivonut, että sinusta kerran voisi tulla samalla kertaa vävyni ja ottopoikani. Olen ilokseni huomannut, että Julian tunne sinua kohtaan on kypsynyt rakkaudeksi samalla, kun hän itse on kehittynyt naiseksi. Puhuin tänään iltapuolella hänen kanssaan, ja hän tunnusti, että hän ilomielin suostuisi sinun puolisoksesi.
"Minun on turha puhua sinun kanssasi hänen myötäjäisistään. Tarkoitukseni oli, että sinä liikekumppaninani saisit neljännen osan puhtaasta voitosta, mutta Julian miehenä sinun tulee saada kolmas osa. Siten sinun tulosi tulevat niin suuriksi, että Venetsian rikkaimmatkin jalosukuiset miehet voisivat kadehtia sinua. Kuollessani omaisuuteni jaetaan tasan molempien tyttärieni kesken."
Francis ilmaisi muutamin sanoin ilonsa ja kiitollisuutensa kauppiaan ehdotuksen johdosta. Mutta Polani keskeytti hänet:
"Rakas poikani, minä olen yhtä iloinen kuin sinäkin. Nyt tiedän saaneeni pojan, ja samalla on tyttäreni tulevaisuus turvattu. Mene nyt hänen luokseen, hän on työhuoneessani. Puhuin hänen kanssaan tänään iltapuolella, hän odottaa varmaankin levottomana keskustelumme tulosta."
Kaksi kuukautta myöhemmin vietettiin Francis Hammondin ja Julia Polanin häät. Niitä vietettiin suurin juhlallisuuksin, ja kauppias uhrasi suuren summan Venetsian köyhille.
Maria sanoi Francisille jo kauan sitten päättäneensä, että Francisin tulisi mennä Julian kanssa naimisiin.
"Lapsi oli siksi typerä, että hän ensi hetkestä saakka rakastui sinuun, ja minä olin aivan varma siitä, että sinäkin hitaasti englantilaiseen tapaasi olit rakastunut häneen. Isä sanoi minulle jo kauan sitten, että hän toivoi teistä paria."
Francis eli monta vuotta vaimonsa kanssa Venetsiassa, mutta kävi silloin tällöin Englannissakin. Pari kuukautta häiden jälkeen häiritsi hänen onneaan tieto amiraali Pisanin kuolemasta. Pisani ei ollut koskaan täydelleen toipunut niistä kärsimyksistä ja ponnistuksista, joita hän oli saanut kestää Chioggian piirityksen aikana. Hän oli sittemmin laivastonsa avulla anastanut takaisin enimmät genovalaisten valloittamat paikat. Eräässä kahakassa genovalaisten kanssa Pisani haavoittui. Jo ennestään hänellä oli ollut kuumetta, ja hän kuoli kolmen päivän kuluttua.
Herra Polanin kuoltua Francis palasi vaimonsa ja perheensä kera Englantiin ja asettui asumaan Lontooseen, jossa heti sai johtavan aseman kauppiaitten parissa. Mutta hänen omaisuutensa oli niin suuri, ettei hänen maksanut vaivaa jatkaa liikettään, vaan hän jätti sen veljensä huostaan, joka oli yhtynyt Matteo Giustinianin liikekumppaniksi. Joka toinen vuosi Francis kävi vaimonsa kanssa Venetsiassa ja oleskeli siellä muutamia kuukausia, ja aina kuolemaansa asti hän oli vilkkaassa yhteydessä "saarikaupungin" kanssa.