Hän avasi varsin tilavan hytin oven laivan perällä. Se oli varsin mukavasti sisustettu.
"Kiitän teitä koko sydämestäni, herra Polani", sanoi Francis. "Ainoa vika on se, että hyttini on liian mukava. Minun pitäisi saada kokea kovaa niinkuin kaikkien aloittelijoiden."
"Se ei ole tarpeellista, Francesco, koska sinusta tulee kauppias eikä merimies. Sinun pitää oppia komentamaan laivaa, sillä muuten et osaa arvostella niiden henkilöiden kykyä, jotka otetaan laivanpäälliköiksi, mutta sinun tulee muistaa, että matkustat minun liikkeeni edustajana ja siksi sinun on esiinnyttävä asemasi mukaisesti. Ikävä kyllä minulla on sinulle huonoja uutisia. Kaleeri, joka lähetettiin vangitsemaan Ruggieroa, on palannut tuoden mukanaan sen tiedon, että viime yönä suuri aseellinen joukko oli hyökännyt vartijain kimppuun ja vienyt hänet mukanaan. Hän on siis jälleen vapaa.
"Se oli minulle suuri pettymys. Joskaan tuo lurjus ei varmaan näyttäydy enää Venetsiassa, en koskaan voi olla täysin levollinen, ennen kuin Maria on naitettu, ja mitä pikimmin aionkin valita hänelle puolison. Ellen erehdy, hän on mieltynyt ystäväsi Matteon veljeen, Rufinoon, ja koska en tiedä ketään hänelle sopivampaakaan miestä, niin varmaankin he ovat kihlautuneet sinun palatessasi takaisin. Mutta nyt merimiehet nostavat jo ankkurin, meidän on siis aika poistua."
Francis syleili isäänsä, ja sitten molemmat kauppiaat astuivat
gondoleihinsa ja odottivat, kunnes Bonito alkoi hitaasti liikkua.
Francis kääntyi katsomaan ympärilleen, ja hänen silmänsä osuivat
Giuseppeen, joka huiskutti hattuaan isälleen.
"No, mitä arvelet, Giuseppe?"
"Enpä tiedä vielä, herra Francesco. Alus näyttää niin vankalta ja suurelta, ikään kuin se olisi suuri talo, jota ei mikään voisi saada horjumaan."
"Saatpa nähdä, että aallot voivat sitä vielä hyvinkin keinuttaa, ja vielä koittaa päivä, jolloin sinun mielestäsi meidän pieni gondolimme oli paljon vankempi kuin tämä suuri alus."
"Tulin tänne kolme tuntia sitten samassa veneessä, jossa hyttinne huonekalut tuotiin", kertoi Giuseppe. "Teille lähetettiin myös viiniä ja kaikenlaisia herkkuja, niin ettei teidän ainakaan tarvitse olla nälissänne."
"En minä olisi välittänyt sellaisesta", sanoi Francis. "Minuahan pidetään aivankuin jotain lellipoikaa. Kenenkä hytti minulle on luovutettu?"
"Luullakseni se on kauppapäällikön, sen, joka pitää huolta lastista ja sen myynnistä, mutta laivan kapteeni on ollut niin kauan herra Polanin palveluksessa ja purjehtii niin usein ilman kauppapäällikköä, että hän kykenee aivan hyvin pitämään huolta myynnistä. Tavallinen hytti on kuitenkin puolta pienempi kuin teidän, sillä tähän on yhdistetty kaksi hyttiä, jotta teillä olisi kyllin valoa ja ilmaa."
"Entä missä sinä nukut?"
"Käytävässä, teidän ovenne edessä, herra Francesco."
"Siitä minä en ollenkaan pidä!" sanoi Francis. "Sinun pitäisi saada parempi paikka."
Giuseppe nauroi.
"Ei, herra Francesco, kun ajattelee, että olen puolet elämästäni nukkunut gondolissa ja toisen puolen olkikuvolla meidän keittiössämme, niin elän täällä aivan herroiksi. Tietysti olisin voinut saada maata yhdessä miehistön kanssa skanssissa, mutta siellä on kuuma ja tukahduttava ilma. Minä valitsin itse tämän paikan ja kysyin kapteenilta, saisinko olla täällä, ja hän lupasi."
Tunnin kuluttua Bonito oli päässyt aavalle merelle. Tuulta oli sen verran, että purjeet pysyivät pingottuneina. Kaikki merimiehet olivat työssä, toiset käärivät köysiä kokoon, toiset huuhtelivat kantta ja siistivät laivaa.
"Alku näyttää hyvältä, herra Hammond", sanoi kapteeni, "jos tätä tuulta kestää, voimme purjehtia Kreikan eteläisen niemen ohi ja jatkaa matkaa Kreetaan, joka on meidän ensimmäinen satamapaikkamme. Satamasta lähtiessä on heikko tuuli minulle aina mieluisin, sillä silloin kaikki ennättävät kotiutua, ennen kuin laiva alkaa keinua."
"Alus näyttää niin vankalta, niin kuin meidän ei koskaan tarvitsisi keinua", sanoi Francis.
"Myrskyssä se kyllä keinuu aika lailla", sanoi kapteeni nauraen. "Kun se kerran pääsee hyvään alkuun, niin sitä tulee täydellä mitalla, mutta hyvä merenkulkija se on, ei pahimmassakaan rajumyrskyssä ole vaaraa. Enemmän minä pelkään merirosvoja, mutta meillä on aina ollut hyvä onni, ja miehistöäkin on niin paljon, että voimme hyvin pitää puolemme, jollei kovin monta merirosvolaivaa samalla kertaa hyökkää kimppuumme."
"Montako miestä teillä on, kapteeni?"
"Tasan seitsemänkymmentä. Meillä on viisitoista paria airoja, ja tarpeen tullen voimme panna kaksi miestä joka airon ääreen, jolloin vauhti on aika hyvä. Monta kertaa olemme soutaneet merirosvoja pakoon, sillä emme saa ryhtyä taisteluun muuten kuin hätätilassa."
"Mutta kai teidän joskus on ollut pakko tapellakin?" kysyi Francis.
"Olenhan minä ollut monessa tappelussa mukana, vaikken tällä laivalla, sillä Bonito rakennettiin vasta viime vuonna. Kerran, ollessani kapteenina Leijona-laivalla, kävi kolme merirosvolaivaa kimppuumme. Olimme ankkurissa eräässä lahdessa, ja tuuli puhalsi mereltä, kun he äkkiä ilmestyivät niemen takaa, joten meidän oli mahdoton paeta. Taistelua kesti viisi tuntia, ennen kuin rosvot pakenivat varsin kurjassa tilassa. Kolmas osa miehistöämme kaatui, ja luullakseni jokainen sai jonkin haavan. Minun täytyi maata kokonaista kolme kuukautta sen jälkeen, sillä olin saanut pahan haavan hartioihini. Mutta laiva pelastui ja myös lasti, joka oli hyvin kallisarvoinen, ja herra Polani piti huolta siitä, ettei kukaan meistä joutunut kärsimään tappiota. Sen auliimpaa kauppiasta ei ole, eikä hänen laivaansa koskaan ole vaikea saada väkeä.
"Tietysti saa ottaa vastaan pahat päivät niin kuin hyvätkin. Muutamia vuosia sitten istuin koko miehistöineni vankilassa Azowissa. Siitä saimme kiittää noita kirottuja genovalaisia, jotka aina koettavat tehdä meille kiusaa, vaikka meidän välillämme olisikin rauha. He ärsyttivät khanin — siten nimitetään maan ruhtinasta — meitä vastaan uskottelemalla hänelle ilmeisiä valheita meistä, olimme muka kuljettaneet salaa tavaroita erääseen toiseen satamaan. Ja aivan äkkiarvaamatta ruhtinaan sotilaat nousivat keskellä yötä laivaamme sekä kahteen muuhun venetsialaiseen alukseen, jotka olivat satamassa, anastivat laivat ja veivät meidät kaikki vankilaan. Siellä saimme istua, kunnes herra Polani sai vihiä asiasta ja lähetti toisen laivan maksamaan vaadittuja lunnaita. Se ei ollut mitään lastenleikkiä, sen voitte uskoa, sillä vankila oli niin ahdas ja kuuma ja ruoka niin kurjaa, että me sairastuimme kuumeeseen ja puolet miehistöstä kuoli, ennen kuin pääsimme vapaiksi. Pari kertaa genovalaiset yllyttivät myös Konstantinopolin väestön meitä vastaan, niin että ne, jotka olivat menneet maihin, saivat taistella henkensä puolesta. Nuo genovalaiset tekevät meille kauhean paljon kiusaa."
"Kai tekin joskus kostatte, kapteeni? Ei suinkaan vika yksin ole heissä?"
"Tietysti maksamme samalla hinnalla", sanoi kapteeni, "kun tulee tilaisuus. Olisipa se liikaa, jos sallisimme heidän aina vetää itseämme nenästä, koettamattakaan kostaa. Emme pyydä muuta kuin saada rehellisesti harjoittaa kauppaa, mutta nuo genovalaislurjukset tahtovat anastaa kaikki itselleen. He tietävät, etteivät he voi kilpailla meidän kanssamme rehellisessä pelissä!"
"Genovalaiset sanovat aivan samaa venetsialaisista. Varmaankin syytä on molemmissa."
Kapteeni nauroi.
"Genovalaisilla ei minun mielestäni ole oikeutta sekaantua meidän asioihimme Italian itäpuolella. Heillä on Ranska ja Espanja ja kaikki muut maat lännessä. Miksikä he eivät pysy siellä?"
"Minä myönnän kyllä, että venetsialaiset ovat voimakkaampia", sanoi Francis. "Mutta tiedättehän, että genovalaiset joskus ovat päässeet voitolle, vaikka sotavoimat ovat olleet tasaväkiset."
Kapteeni naurahteli.
"Meidän päällikkömme laiminlöivät joskus velvollisuutensa", hän sanoi. "Sotalaivojen päällikköinä on useinkin nuoria aatelismiehiä, jotka eivät osaa erottaa laivan kokkaa peräpuolesta ja silloin kaikki käy hullusti. Mutta minä pysyn sittenkin väitteessäni, että venetsialaiset ovat yhtä taitavia kuin genovalaisetkin."
"Sen minäkin uskon", sanoi Francis. "Vaikka olen englantilainen, olen siksi kauan ollut Venetsiassa, että tunnen itseni miltei venetsialaiseksi."
"En ole koskaan ollut Englannissa", sanoi kapteeni, "vaikka monet venetsialaiset laivat joka vuosi käyvätkin siellä. Sanotaan, että se on saari niin kuin Venetsiakin, mutta paljon suurempi kuin mikään saari Välimeressä. Ne, jotka ovat olleet siellä, väittävät että meri on hyvin myrskyinen, ja että Espanjasta pohjoiseen voi sattua kovia myrskyjä, että laineet siellä ovat paljon korkeammat kuin täällä, vaikkakin pitempiä ja säännöllisempiä, niin etteivät ne ole yhtä vaarallisia laivoille kuin meidän kiihkeät myrskymme ja epätasainen aallokkomme."
"Luulen kyllä, että olette oikeassa, vaikka minulla itselläni ei ole mitään kokemusta. Tullessani muutamia vuosia sitten tänne, meillä oli hyvin tyyni merimatka."
Kolmen päivän rauhallisen matkan jälkeen Bonito kiersi Morean niemien ohitse ja suuntasi kulkunsa Kreetaa kohti. Matka oli Francisin mielestä tavattoman hauska. Joka päivä kapteeni neuvoi hänelle kaupantekoa, selitti tavaroiden arvoa, kertoi mitä he ostaisivat eri satamissa ja millaisia hintoja he luultavasti saisivat maksaa.
He tutkivat myös karttoja, ja kapteeni opetti hänelle eri merimerkit ja selitti parhaat ankkuri- sekä turvapaikat, joissa oli paras odottaa myrskyn asettumista.
Kun laiva oli sivuuttanut Morean, muuttui ilma, pilviä kohosi lounaiselle taivaanrannalle, ja kapteeni antoi käskyn reivata isot purjeet.
"Kova myrsky on tulossa" sanoi hän Francisille, "mikä on varsin harvinaista tähän vuoden aikaan. Pelkään, että laivamme ajautuu pois oikeasta suunnastaan."
Illalla tuuli yltyi jo kovaksi, ja laiva keinui niin pahasti, että airot oli otettava esille.
"Meidän on mahdotonta pysytellä oikeassa suunnassamme", sanoi kapteeni, "siksi täytyy soutaa saarien suojaan ja laskea siellä ankkuri. Teidän olisi parasta niin pian kuin suinkin mennä levolle, sillä ette te vielä kestä myrskyä. Palvelijanne näyttää jo olevan varsin sairas, mutta koska te ette ole vielä osoittanut vähintäkään meritaudin merkkiä, niin ehkäpä pelastutte siitä."
Francis ei kuitenkaan heti totellut kehotusta. Hänestä oli kovin hauska katsella, miten aallot leikittelivät suurella laivalla, aivan kuin se olisi ollut pähkinänkuori. Vasta kun tuli niin pimeä, ettei hän voinut nähdä enää mitään, hän meni nukkumaan, mutta jo varhain aamulla hän oli jälleen jalkeilla. Harmaa sumu lepäsi nyt merellä, ja aallot olivat vielä paljon mahtavammat kuin edellisenä iltana. Kun ne hyökkäsivät Bonitonin parrasta vasten, näytti aivan siltä kuin ne olisivat tahtoneet haudata sen alleen, mutta alus kohosi joka kerta kevyesti aallonharjalle välttäen tämän vaaran. Vaikka purjeet oli reivattu, se kiiti kovaa vauhtia eteenpäin. Francis meni kapteenin luo, joka seisoi peräsimessä.
"No, mitenkäs käy ja missä me olemme, kapteeni?"
"Kaikki käy hyvin, niin kuin näette, herra Hammond. Bonito on hyvä merenkulkija, se voisi suoriutua paljon pahemmastakin myrskystä. Jos olisimme aavalla merellä, menisin huoleti nukkumaan. Mutta olemme jossakin saarten läheisyydessä ja ne ovat paljon vaarallisemmat kuin myrsky. Tuuli on kääntynyt pari kolme kertaa yön kuluessa, ja koska meidän aina täytyy mukautua tuulen suuntaan, on vaikea tarkemmin sanoa, missä olemme. Mutta varmaankaan emme ole kovin kaukana Mitylenestä. Jos vain sumu häviäisi, niin että voisin nähdä ympärilleni, pääsisin selville, sillä tunnen tarkalleen joka saaren Aigeian meressä. Mutta nyt voimme helposti törmätä johonkin kallioon."
Sellainen mahdollisuus ei ollut lainkaan mieluisa, ja Francis koetti ponnistaa näköhermojaan nähdäkseen sumun läpi.
"Mitä teemme, jos maata tulee näkyviin?" kysyi hän äkkiä.
"Laskemme airot veteen, käännämme aluksen ja koetamme päästä jonkin niemen suojaan, jossa voimme laskea ankkurin. Jos ajautuisimme mannermaata kohti, emme tietenkään voisi muuta tehdä kuin soutaa vastatuuleen, pysytellä niin kaukana rannasta kuin suinkin ja toivoa tuulen asettumista. Päästyämme tarpeeksi matalalle, heittäisimme ankkurit veteen, mutta soutaisimme silti edelleen, ettei ankkureille tulisi liian suurta painoa. Sillä jos ne antaisivat myöten, Bonito olisi hukassa. Mutta jos me ajelehdimme Mityleneä kohti, niin kuin oletan, niin tällä puolen saarta on turvallinen satama. Siellä voi olla suojassa kaikilta tuulilta."
Kahden tunnin kuluttua tapahtui hämmästyttävä muutos. Pilvet hajosivat äkkiä, aurinko tunkeutui esille ja pitkä maakaistale häämötti neljän, viiden mailin päässä.
"Aivan niinkuin minä oletinkin", huudahti kapteeni. "Tuo on aivan varmaan Mitylene, ja satama on suoraan edessämme."
Airot laskettiin veteen ja puolen tunnin kuluttua, kun oli kierretty niemen taakse, saavuttiin tyyneen satamaan, joka oli niin suuri, että koko Venetsian laivasto olisi voinut mahtua siihen. Kapteeni antoi laskea laivan ankkuriin.
"Kuka omistaa Mitylenen?" tiedusteli Francis.
"Genovalaisilla on täällä kauppapaikka ja linnoitus, mutta itse saari kuuluu Konstantinopolille. Saaren asukkaat eivät ole hyvässä maineessa, varmaankin meidät olisi ryöstetty tai ehkäpä murhattukin, jos olisimme nousseet maihin. Näettekö noita kahta alusta rannassa, kylän alapuolella? Ne ovat aivan varmaan merirosvolaivoja, sillä näillä saarilla on runsaasti sellaisia. Venetsia koettaa parhaansa mukaan pitää niitä aisoissa, mutta genovalaiset ja unkarilaiset tuottavat meille niin paljon puuhaa, ettemme voi kokonaan hävittää niitä, niin kuin mielemme tekisi."
KAHDEKSAS LUKU
Merirosvojen hyökkäys
Vene laskettiin vesille ja kapteeni ja hampaita myöten aseistettu miehistö nousivat maihin. Francis seurasi mukana. Saaren asukkaat suhtautuivat heihin kyräillen, mutta he olivat hyvin halukkaita käymään kauppaa ja vaihtamaan kankaita viiniin ja taljoihin.
"Me voimme käydä pientä vaihtokauppaa", sanoi kapteeni, kun he soutivat takaisin laivaan. "Satamassa käy vieraita harvoin, ja tie saaren toiselle rannalle on kallioinen ja vaikeakulkuinen. Siksi on luultavaa, että he myyvät halvasta hinnasta tavaroitaan."
"Eivät he näyttäneet olevan kovin mielissään meidän käynnistämme", sanoi Francis.
"Eivät todellakaan, genovalaiset ovat saaneet jalansijaa saarella, ja tietysti he ovat sanoneet saaren asukkaille, että me olemme rosvoja, ja tahtoisimme saada valtaamme heidän saarensa. Kaikkialla näillä rannikoilla ja saarilla asukkaat ovat joko Genovan tai Venetsian liittolaisia; Konstantinopolista he eivät paljonkaan välitä, vaikka kuuluvatkin sen valtaan. Konstantinopoli vaatii heiltä suuria veroja, mutta ei suojele heitä lainkaan. Kreikkalaisia he ovat kansallisuudeltaan, mutta heillä ei ole muuta yhteistä Konstantinopolin kreikkalaisten kanssa kuin kieli. He huomaavat sitä paitsi, että turkkilaisten valta on yhä kasvamassa, ja tietävät, että jos he tahtovat pelastua islamin vallasta, heidän täytyy turvautua joko Venetsian tai Genovan apuun. Jos he saisivat valita oman mielensä mukaan, he valitsisivat Venetsian, sillä se on paljon parempi hallitsija kuin Genova. Mutta genovalaiset ovat päässeet valtaan muutamin paikoin ja levittävät valheita meidän tyranniudestamme ja petollisuudestamme, ja siksi saarten asukkaat ovat jakautuneet kahteen puolueeseen, joista toiset ottavat meidät ystävällisesti vastaan, toiset taas kohtelevat meitä epäillen ja tylysti."
Kauppaa alettiin heti tehdä, ja sitä kesti iltaan saakka.
"Miten kauan aiotte viipyä täällä, kapteeni?" kysyi Francis.
"Se riippuu tuulesta. Se voi tyyntyä huomiseksi, mutta sitä voi jatkua montakin päivää, eikä kannata yrittää Kreetaan ennenkuin tuuli on kääntynyt. Toivottavasti voimme kuitenkin parin, kolmen päivän kuluttua jatkaa matkaa; täällä aika kuluu meiltä vain turhaan."
Pimeän tultua asetettiin luja vartio laivan kannelle.
"Ei suinkaan meidän vielä tarvitse pelätä hyökkäystä, kapteeni", sanoi Francis. "Eihän sotaa vielä ole julistettu Genovan kanssa, vaikka se voikin tapahtua milloin hyvänsä."
"Venetsian ja Genovan välillä ei ole koskaan täyttä rauhaa", sanoi kapteeni, "ja koska sota uhkaa, emme voi olla liian varovaisia. Valtion sotalaivat saisivat kyllä olla rauhassa, mutta kauppalaivojen laita on toinen. Kuka kauppalaivoista välittää? Jos meidän kimppuumme hyökätään ja tavaramme ryöstetään, niin kuka siitä saa tietää? Meidän kaulamme voidaan katkaista tai meidät voidaan lähettää Genovaan vankilatyrmiin, ja vasta vuosikausien jälkeen, vankeja vaihdettaessa voi meidän kohtalomme ehkä tulla tiedoksi. Jollei meistä muutamiin viikkoihin saavu mitään tietoja Venetsiaan, otaksutaan vain, että olemme myrskyssä haaksirikkoutuneet.
"Silloin herra Polani vetää viivan Boniton nimen ylitse ja merkitsee kirjoihinsa laivan vahingon, eikä asiasta puhuta sen enempää, jollei joku mahdollisesti pääse hengissä vankilasta ja palaa Venetsiaan. Ei, ei, herra Francesco, näillä itäisillä vesillä täytyy aina olla varuillaan, ikään kuin sota olisi käynnissä. Muistatteko, miten Antonio Doria kesken parasta rauhan aikaa anasti kahdeksan venetsialaista laivaa, murhasi kaksi kauppiasta ja vaati suuret lunnaat laivoista? Ja kuinka usein yksityisiä laivoja joutuukaan kadoksiin. Aina syytetään merirosvoja, mutta yhtä usein genovalaiset ovat ilkityön tekijöitä. He ovatkin täysiä merirosvoja. Rehellisessä taistelussa me aina voitamme heidät, ja siksi he aina jonkun tekosyyn nojalla koettavatkin etsiä riitaa."
Francisiä nauratti kapteenin genovalaisviha, mutta hän ei viitsinyt kiistellä hänen kanssaan. Seuraavana aamuna hän tuli kannelle heti aamun valjetessa.
"Yksi aluksista on poistunut rannasta", sanoi Francis tarkasteltuaan satamaa.
"Niin", sanoi kapteeni, "nyt vasta minäkin sen huomaan. Mitähän varten se on lähtenyt? Ei varmaankaan millekään hyvälle asialle. Myrsky on yhä varsin kova. Olen varma siitä, ettei se olisi lähtenyt liikkeelle, jollei sillä olisi ollut jokin erityinen tarkoitus, ja varmaankin siinä on paljon miehiä, muuten se ei olisi voinut vastatuulessa päästä niemen ohitse. Mikähän ilkeä juoni sillä lie mielessä?"
Hetken kuluttua kapteeni antoi laskea veneen vesille ja souti kalliosaarelle, joka sijaitsi sataman suussa, kiipesi vuorelle ja tarkasteli sieltä merta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin.
"Turha yrittää", sanoi hän Francisille; "tuuli puhaltaa suoraan mereltä, emmekä me jaksa soutaa Bonitoa näin kovassa vastatuulessa. Tuon aluksen laita, joka eilen illalla läksi liikkeelle, oli aivan toinen. Se kulkee syvällä, ja siksi ei tuuli tartu siihen niinkuin Bonitoon, joka on korkealaitainen ja raskaassa lastissa."
"Miksi luulette sen lähteneen, kapteeni?"
"Luultavasti se on mennyt hakemaan apua toisilta saarilta. Se, että venetsialainen kauppalaiva on saapunut tänne myrskyä pakoon, antaa heille hyvän tilaisuuden hyökätä meidän niskaamme aivan kuin mehiläisparvi. On vaarallista purjehtia yksin. Useasti olen puhunut siitä isännälleni. Muut kauppiaat lähettävät tavallisesti laivansa suurissa joukoin, kymmenen tai kaksikymmentä yhdessä, ja silloin he voivat karkottaa kimpustaan vaikka kuinka monta merirosvoalusta. Mutta herra Polani lähettää aina laivansa yksin. Hän on sitä mieltä, että yksinäinen laiva purjehtii nopeammin kuin kokonainen laivasto, sillä nopeakulkuistenkin alusten täytyy pysyä hidaskulkuisten vauhdissa. Sitä paitsi kapteeni ei voi suunnata matkaansa minne häntä haluttaa neuvottelematta toisten kanssa eikä poiketa sellaisiin satamiin, joissa hän luulee voivansa tehdä edullisia kauppoja kilpailematta toisten kanssa.
"Kummallakin tavalla on omat etunsa. Minun isäntäni laivat ovat suuremmassa vaarassa, mutta jos ne suoriutuvat niistä onnellisesti, saavat ne myös suuremman voiton kuin toiset. Yleensä purjehdin mieluiten yksin; mutta tällä kertaa ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos minulla olisi puoli tusinaa toisia laivoja tässä rinnallani."
Kolme kertaa päivän kuluessa kapteeni kävi kalliosaarella.
Palatessaan viimeisellä kerralla juuri ennen hämärän tuloa, hän sanoi
Francisille:
"Tuuli alkaa asettua; toivottavasti me huomenna pääsemme pois tästä satimesta. Olen varma siitä, että vaara uhkaa meitä."
"Oletteko keksinyt jotain muutakin epäilyttävää kuin tuon aluksen häviämisen?"
"Olen, kaksikin muuta seikkaa", sanoi kapteeni. "Ensiksikin ovat saaren asukkaat muuttaneet käytöstapaansa. Tosin he eivät ole sen epäystävällisempiä kuin ennenkään, mutta kun tänään kuljin kylässä, huomasin, että he olivat tavattoman kiihtyneitä, he keskustelivat suurissa ryhmissä keskenään, mutta hajaantuivat heti, kun joku miehistämme sattui tulemaan lähelle. Minä näin, että he nauroivatkin, kun he luulivat, ettei kukaan heitä tarkannut, mutta heti, kun tulimme lähemmäksi, muuttuivat he vakaviksi ja äreiksi. He odottavat aivan varmaan jotakin.
"On minulla toinenkin syy epäilyksiini. Olen pitänyt silmällä tuota korkeaa kukkulaa kylän takana. Sanotaan, ettei siellä ole muuta kuin muutamia omituisia kiviä, eikä siis kellään ole sinne asiaa, mutta tänään olen huomannut useiden miesten kiipeävän sinne, ja päästyään vuoren harjalle he seisovat hiljaa hetken aikaa ikään kuin tarkastellen merta ja palaavat jälleen alas. Eihän tuollaiselle vuorelle kukaan kiipeä vain huvikseen. He nousevat sinne siksi, että odottavat näkevänsä jotain merellä, eikä mikään muu kuin merirosvolaivasto voi olla tulossa. Luopuisin kernaasti vaikka koko vuoden palkastani, jos pääsisimme täältä jo tänä iltana, mutta se ei käy päinsä, meidän täytyy odottaa huomiseen; sitten on yritettävä päästä kallioiden sivuitse. Mutta jos merirosvot tulevat yöllä, hyökkäävät he kimppuumme meidän nukkuessamme."
Nyt koko miehistö sai käskyn olla valmiina hyökkäykseen. Niiden, jotka eivät olleet vahdissa, piti maata aseet vieressään. Alemmat lastiovet suljettiin, luja vahti asetettiin kannelle, jotta vihollinen ei voisi päästä yllättämään Boniton miehistöä. Kapteeni vakuutti, ettei hyökkäystä luultavasti tarvinnut pelätä ennen kuin aamulla, jolloin merirosvot voisivat selvästi nähdä heidät ja hyvässä järjestyksessä hyökätä heidän kimppuunsa. Francis heittäytyi sen vuoksi vuoteelleen ja pyysi, että hänet herätettäisiin pari tuntia ennen aamun sarastusta. Hän ei nukkunut juuri nimeksikään ja nousi vuoteeltaan monta kertaa kuunnellakseen, kuuluisiko minkäänlaista ääntä, joka ilmaisisi vihollisen tuloa. Astuessaan kerrankin laivan partaalle hän huomasi, että Giuseppe seisoi hänen vieressään.
"Oletko ollut täällä kauan, Giuseppe?"
"Siitä saakka kun te viimeksi kävitte ulkona, herra Francesco.
Ajattelin jäädä tänne hetkeksi kuuntelemaan."
"Oletko kuullut mitään?"
"Olen useampaankin kertaan kuullut ääntä."
"Minkälaista ääntä, Giuseppe?"
"Sellaista, joka syntyy kun purjeita ja raakapuita lasketaan alas. Olen kuullut sellaista ääntä monta kertaa soudellessani öisin sataman lähellä. Kuulin aivan selvästi, miten väkipyörät ratisivat, kun nuorat luisuivat niitä pitkin. Olen aivan varma siitä, että useita aluksia on saapunut sataman suuhun seisoessani tässä. Muutamat merimiehistä ovat myös kuulleet saman äänen, se ei siis voi olla erehdystä. Jollei kapteenilla ole mitään sitä vastaan, lähden veneellä ottamaan selkoa, mistä on kysymys."
"Minä kysyn kapteenilta, Giuseppe."
Mutta kapteeni väitti, ettei maksanut vaivaa.
"Yhdentekevää onko niitä monta vai muutamia, meidän täytyy sittenkin odottaa aamuun, ennen kuin lähdemme liikkeelle. Pimeässä meidän olisi mahdoton päästä salmesta ulos, vaikkei mitään estettäkään olisi."
"Mutta ovathan he päässeet siitä sisään", sanoi Francis.
"Epäilemättä heidän toverinsa toisista laivoista tai myöskin kylän väestö on antanut heille valomerkkejä; sitä paitsi heillä oli myötätuuli ja meillä olisi vastainen. Ei, hyvä herra, emme voi tehdä muuta kuin odottaa. Huomenna, jollei heitä ole kovin monta, täytyy meidän koettaa päästä heidän ohitseen aavalle merelle; mutta jos heitä on suuri joukko, on meidän paras taistella täällä, sillä silloin kaikki miehet voivat ottaa osaa taisteluun, jos soudamme toinen puoli miehistöä on kiinni airoissa. Jos teidän palvelijanne tekisi mielensä mukaan, hän voisi joutua vihollisen käsiin; ja koska siinä tapauksessa ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä niistä tiedoista, joita hän voisi hankkia, on parasta, että hän jää paikalleen."
Tunnit kuluivat hitaasti, ennen kuin päivän ensimmäinen sarastus alkoi näkyä taivaan rannassa. Kaikki miehet olivat kannella, sillä niin pian kuin tuli tiedoksi, että useita aluksia oli saapunut satamaan, olivat kaikki myös selvillä siitä, että todellinen vaara uhkasi. Kesti vain puolen tuntia, ennenkuin silmä saattoi erottaa mustia hahmoja, jotka piileksivät saaren suojassa, aivan sataman suussa.
"Tuossa ne ovat, herra Francesco", sanoi kapteeni. "Mikäli näen oikein, niitä on kymmenen kappaletta, mutta yhtä hyvin niitä saattaa olla useampiakin, sillä varmaan muutamat niistä ovat aivan vieretysten. Puolen tunnin kuluttua asia selvenee."
Francis kysyi, eikö kapteeni aikonut antaa laskea airoja veteen ja sitoa niitä hankoihin kiinni, koska sillä keinoin voitiin estää vihollinen nousemasta laivaan sivuilta.
"En, herra Francesco", vastasi kapteeni. "Ensiksikin laivan partaat ovat niin korkeat, etteivät merirosvot helposti voi nousta kannelle. Toiseksi, jos me laskemme airot veteen, voivat he täydellä vauhdilla soutaa niitä vasten ja murskata ne rikki, ja airomme me välttämättä tarvitsemme. Olen tuuminut asiaa, ja suunnitelmani on sellainen, että heti kun he lähestyvät, annan parin, kolmen airon kummallakin puolella olla liikkeessä, jotta vähitellen soljumme sataman suuta kohti, mutta soutajien pitää painaa aironsa aluksen kylkiä vasten niin pian kuin ne törmäävät vihollisen laivoihin. Sillä me tarvitsemme kaikki airomme sekä purjeemme päästäksemme pakoon, kunhan pääsemme satamasta. En usko, että voimme kauan aikaa vastustaa vihollisen ylivaltaa, jos jäämme tänne taistelemaan, mutta jos jaksamme vastustaa heitä edes vähän aikaa ja samalla pääsemme satamasta ulos, niin kaikki voi päättyä hyvin."
Kun päivä valkeni, saattoivat he selvästi nähdä vihollisensa. Siellä oli jos jonkinlaisia aluksia, pitkiä, matalia, suuripurjeisia laivoja sekä aivan pieniäkin. Ne näyttivät kaikki olevan täynnä väkeä.
"Ei ainoakaan ole yhtä korkeareunainen kuin Bonito", sanoi kapteeni, "ja siksipä heidän on vaikea kavuta meidän kylkiämme ylös. Ja vaikka heitä onkin paljon enemmän kuin meitä, otamme me heidät lämpimämmin vastaan kuin mitä he voivat aavistaa. Tuskinpa he ovat voineet edeltäpäin laskea, että olemme valmistuneet heidän hyökkäykseensä ja että meillä on kylliksi voimaa."
Kaikki oli valmiina taisteluun. Pari kolme tynnyriä sellaista ainetta, jota nimitettiin "kreikkalaiseksi tuleksi" oli tuotu ruumasta kannelle, ja tulella kiehui pikeä useissa kattiloissa. Kolmekymmentä jousimiestä seisoi kokassa, ja muut keihäät, kirveet ja miekat kädessä olivat asettuneet partaan suojaan.
"Ei haittaa lainkaan, vaikka soudamme lähemmäksi sataman suuta ennen taistelun alkua", sanoi kapteeni.
"Nostakaa ankkuri ja laskekaa neljä paria airoja veteen!"
Ankkuri nostettiin, airot laskettiin veteen, ja Bonito alkoi hitaasti soljua eteenpäin. Samassa syntyi kiirettä ja hälinää merirosvojen laivoilla. Nekin läksivät liikkeelle ja hyökkäsivät suoraan Boniton päälle.
Miehistö ei vastannut merirosvojen huutoihin, vaan seisoi levollisesti paikallaan, niin etteivät rosvot voineet nähdä ketään muuta kuin kapteenin, joka nosti Venetsian leijonan maston päähän. Samassa he lennättivät kokonaisen nuolituiskun Bonitoa vastaan, mutta siihenkään ei vastattu ennenkuin alukset olivat viidenkymmenen kyynärän päässä toisistaan. Silloin vasta Boniton miehistö kohosi pystyyn ja korkealta paikaltaan lennätti nuolensa keskelle vihollisen tiheään kasaantunutta joukkoa.
Heti sen jälkeen kaksi suurta merirosvoalusta laski Boniton kylkeen. Mutta heidät otettiin kiehuvalla piellä ja kreikkalaisella tulella vastaan. Ne, jotka yrittivät kavuta laivaan, saivat maistaa keihäitten kärkiä tai sotakirveitten iskuja. Taistelua ei kestänyt kauan. Monet, jotka olivat saaneet niskaansa kiehuvaa pikeä, hyppäsivät tuskissaan mereen, toiset, jotka turhaan yrittivät sammuttaa kreikkalaista tulta, seurasivat heidän esimerkkiään.
Tuli tarttui nopeasti puuhun, ja hetken kuluttua molemmat merirosvolaivat olivat täydessä tulessa. Toiset alukset yrittivät kyllä parastansa, mutta pelästyen toveriensa kovaa kohtaloa, ne pysyttelivät loitommalla.
"Airot veteen!" käski kapteeni, ja Bonito liukui jälleen eteenpäin. Miehistö seisoi yhä partaan suojassa, joku jousimiehistä lähetti vain silloin tällöin nuolensa vihollisten pariin.
"Eniten minä pelkään", sanoi kapteeni Francisille, joka seisoi hänen vieressään, "että he voivat keulavanteillaan vahingoittaa Boniton laidoitusta."
"Emmekö voisi ripustaa verkapakkoja laitojen suojaksi", ehdotti
Francis.
"Voisihan sitä ainakin koettaa", sanoi kapteeni, ja lähetti miehiä niitä hakemaan. Pakat sidottiin nuoriin ja nostettiin partaalle, josta ne helposti tarpeen tullessa voitiin laskea alemmaksi.
He olivat päässeet nyt puolitiehen, kun pienemmät rosvoalukset vetäytyivät syrjään ja päästivät kaksi suurinta laivaa Boniton kummallekin puolelle. Ne aikoivat tehdä hyökkäyksensä sen keskiosaa vastaan, se näkyi selvästi, ja heti merimiehet laskivat kolme verkapakkaa laivan kummallekin puolelle, aivan veden rajaan. Francis hyppäsi laivan toiselle reunalle seuraten tätä manööveriä, ja kapteeni teki samoin toisella puolella.
"Pari jalkaa kauemmaksi peräpuolelle, pojat! Hyvä!" Seuraavassa silmänräpäyksessä hirveä ryske sai Boniton tärisemään. Merirosvojen kaulavantit murskaantuivat, mutta verkapakat pelastivat Boniton reunat särkymästä, joskin vettä tulvahti sisään liitteistä. Siitä ei miehistö kuitenkaan välittänyt, vaan heitteli nuolia ja palavia aineita vihollisen päälle, ja sen oli pakko uppoamistilassa peräytyä.
"Nyt me luullakseni voimme jatkaa matkaa", sanoi kapteeni ja käski laskea kaikki airot veteen. Heti Bonito soluikin satamasta ulos. Merirosvot pyörivät sen ympärillä ampuen sitä nuolillaan, mutta kukaan ei uskaltanut enää yrittää uutta hyökkäystä. Niin pian kuin Bonito oli sivuuttanut saaren, nostettiin purjeet. Tuuli oli nyt paljon hiljaisempi kuin yöllä ja täysin purjein ja airojen avustamana laiva laski länteen merirosvojen uskaltamatta seurata sitä.
Pian airotkin nostettiin laivaan, ja miehistö sai käskyn tilkitä liitteet, joista vettä tulvi sisään. He tarkastelivat kärsimiään vahinkoja ja huomasivat, että kuusi miestä oli kuollut ja kaksikymmentäyhdeksän saanut suurempia tai pienempiä haavoja. Franciskin oli haavoittunut kahdesti, hänen johtaessaan verkapaalujen hilaamista nuoli oli lävistänyt hänen oikean jalkansa ja vahingoittaen yhtä kylkiluuta osunut kylkeen.
"Tämä ei käy", sanoi kapteeni auttaessaan Giuseppeä sitomaan Francisin haavaa. "Herra Polani on antanut teille paikan laivassa, jotta oppisitte merenkulkua ja kaupantekoa eikä tappelua merirosvojen kanssa. Teitä me kuitenkin saamme kiittää siitä, että Bonito pelastui, sillä varmaankin se olisi saanut useita reikiä, jolleivät verkapakat olisi suojelleet sitä. Ne olivat erinomaiseksi avuksi ja pelastivat varmaan laivan turmiosta sekä meidät hukkumasta, sillä sytytettyämme kaksi heidän laivaansa palamaan eivät merirosvot olisi säälineet meitä. Kuinka tulitte ajatelleeksi sellaista keinoa?"
"Olen lukenut kirjoista, että piirityksissä voidaan olkikuvoilla estää muurinsärkijää rikkomasta linnoitusta ja siksi arvelin, että verkapakat voisivat täyttää saman viran."
"Olipa todellakin onni, että pääsimme niin vähällä hinnalla", sanoi kapteeni. "Minä kumarruin alas ja näin, miten laivan parras taipui pahasti, kun toisen laivan kokka kolahti sitä vastaan, ja odotin vain, että kaari murskautuisi. Onneksi Bonito oli vahvemmin rakennettu kuin sen ahdistaja, niin että sen kokka murtui eikä Boniton parras. Mutta kyllä minun sydämeni nousi kurkkuun asti."
"Niin minunkin, kapteeni. Tuskin tunsin, kun nuolet osuivat minuun. Minun täytyi väkisinkin nauraa nähdessäni, miten soutajat kupsahtivat selälleen aluksen törmätessä meitä vasten. Näytti aivan siltä kuin näkymätön jättiläinen olisi pyyhkäissyt ne kädellään kumoon."
Tuuli oli yhä edelleen suotuisa, kunnes he saapuivat Kreetaan, missä kapteeni kertoi hyökkäyksestä erään venetsialaisen laivan päällikölle. Sotalaiva lähti heti taistelupaikalle karkottaakseen kaikki merirosvot, mitä saarilla oli. Niin pian kuin kapteeni oli toimittanut kirjeensä ja osan Boniton lastista maihin, he jatkoivat matkaa Kyprokseen. Parin viikon aikana he kiertelivät Syyrian rantoja ja poikkesivat moniin turkkilaisiin satamiin.
Sen jälkeen jatkettiin matkaa pohjoiseen, sillä aiottiin kulkea Dardanellien ja Bosborin kautta Azowiin. Mutta kun tultiin Tenedoksen saarelle, joka sijaitsee parin peninkulman päässä salmen suusta, sai kapteeni kuulla uutisia, jotka pakottivat hänen muuttamaan suunnitelmaansa. Konstantinopolissa oli syttynyt vallankumous, johon Perassa asuvat genovalaiset ottivat innolla osaa. Julma tyranni Kalo-Johannes V oli syösty valtaistuimelta, ja hänen jälkeläisensä Andronikos oli vapautettu vankeudesta ja valittu hallitsijaksi. Andronikos oli luovuttanut genovalaisille palkaksi heidän avustuksistansa Tenedoksen saaren.
Tieto näistä tapahtumista oli juuri saapunut, kun Bonito purjehti satamaan, ja koko kaupunki oli kiihkoissaan. Pari venetsialaista sotalaivaa oli satamassa, mutta niiden ylipäällikkö, joka ei ollut saanut mitään käskyä, miten tällaisessa tapauksessa menetellä, pysyi puolueettomana. Tapaus oli kuitenkin hyvin tärkeä, sillä se, joka omisti Tenedoksen saaren, hallitsi myöskin Dardanelleja, ja siellä oleva laivasto saattoi sulkea pääsyn salmeen.
Kansa kerääntyi kuvernöörin talon edustalle huutaen: "Alas genovalaiset!" Kuvernööri, jolla ei ollut mitään tukea kreikkalaisista eikä genovalaisista sotajoukoista, myöntyi kansan tahtoon ja julisti, ettei hän tunnustanut Konstantinopolin vallankumousta eikä alistunut Andronikoksen määräykseen. Donato Trono, eräs venetsialainen kauppias, joka asui saarella, ja useat muut venetsialaiset puhuivat kansalle, ja selittivät heille, ettei Tenedos yksin jaksanut vastustaa Kreikan ja Genovan ylivoimaa, ja että heidän ainoa pelastuksensa oli turvautua Venetsian suojelukseen. Kansa, joka kernaammin alistui Venetsian kuin Genovan herruuteen, suostui ehdotukseen. Pyhän Markuksen lippu nostettiin innostuksen vallitessa salkoon, ja saari julistettiin Venetsian alusmaaksi.
Genovalainen sotalaiva, joka oli satamassa, nosti heti purjeensa ja lähti viemään näitä uutisia Konstantinopoliin, missä keisari antoi vangita kaikki venetsialaiset. Niin pian kuin tieto tästä saapui Tenedokseen, piti Boniton kapteeni neuvottelun Francisin kanssa.
"On aivan selvää, herra Hammond, että emme voi jatkaa matkaamme pohjoiseen päin. Meidät vain vangittaisiin ja pidätettäisiin Konstantinopolissa, ja vaikka meidän onnistuisikin yöllä päästä livahtamaan siitä ohi, niin joutuisimme genovalaisten käsiin, jotka Mustallamerellä ovat meitä paljon voimakkaammat, sillä jos Venetsia suostuu saaren tarjoukseen ja ottaa sen haltuunsa, on aivan varma, että Genova julistaa sodan. Siksi minusta on parasta, että me purjehdimme takaisin Venetsiaan sen lastin kanssa, mikä meillä nyt on, saamaan uusia määräyksiä herra Polanilta. Emme ole tehneet niinkään huonoja kauppoja alkumatkallamme, ja siksi on parempi pelastaa se, mikä meillä on, kuin mahdollisesti menettää kaikki, sillä voimme milloin hyvänsä kohdata genovalaisen laivaston, joka on tulossa tänne."
Francis oli aivan samaa mieltä kuin kapteenikin, ja Bonito purjehti etelää kohti. He kävivät useissa satamissa, ja kun tuli tiedoksi, että vihamielisyydet piakkoin syttyisivät ilmiliekkiin Genovan ja Venetsian välillä, jolloin kaikki kauppa keskeytyisi, olivat saarten asukkaat halukkaat hankkimaan itselleen suuria varastoja ja siksi kapteeni sai loputkin lastistaan hyvillä ehdoilla myydyksi ja lastasi laivaansa saarten tuotteita.
Siten saapui Bonito raskaassa lastissa kolmen kuukauden kuluttua jälleen Venetsian satamaan. Niin pian kuin ankkuri oli laskettu, vuokrasi kapteeni gondolin ja lähti yhdessä Francisin kanssa kaupunkiin tekemään herra Polanille selkoa matkan tuloksista ja jättämään hänelle tilityksen laivan lastista. Kauppias vastaanotti heidät hyvin sydämellisesti ja syleili Francisia kuin omaa poikaansa.
"Menepä saliin, Francesco, tyttäreni odottavat sinua, sillä tunti sitten saimme tietää, että Bonito oli saapunut satamaan. Kirjeitse saimme jo aikaisemmin kuulla seikkailustanne merirosvojen kanssa ja neuvokkuudestanne pelastaessanne laivan heidän käsistään. Olen antanut käskyn maksaa miehistölle yhden kuukauden lisäpalkan. Sinun reippaudestasi kapteeni on myös kertonut minulle, mutta siitä puhumme toisella kertaa. Minulla on asioita kapteenin kanssa, siksi on parasta, että poistut."
Francis lähti tyttöjen luo, jotka ottivat hänet vastaan sydämellisesti.
"Kylläpä tulimme iloisiksi, kun isä kertoi Boniton saapuneen", sanoi Maria. "Emme olleet saaneet kirjeitä pitkään aikaan, ja pelkäsimme, että olisitte ennättäneet purjehtia Konstantinopoliin ennen kuin olitte saaneet kuulla tapahtumista Tenedoksessa, sillä silloin te varmaan olisitte joutuneet vangiksi."
"Me olimme Tenedoksessa juuri silloin, kun nuo tapahtumat sattuivat", sanoi Francis, "eikä meillä senjälkeen ollut tilaisuutta lähettää kirjeitä. Minulla on ollut erittäin hauska matka, eikä työtäkään ole puuttunut, mutta kolme kuukautta on sittenkin pitkä aika, ja minun oli jo ikävä Venetsiaa."
"Venetsiaa ja —" sanoi Maria kohottaen nuhtelevasti sormeaan.
"Ja teitä molempia", sanoi Francis hymyillen. "Minusta oli turha lisätä sitä, koska te ilmankin tiedätte, että te ja Venetsia merkitsette samaa minulle."
"Sen parempi", sanoi Maria hyväksyen. "Minusta näytätte edistyneen poissaollessanne. Eikö sinustakin, Julia?"
"Minun mielestäni tuollainen typerä puhe ei todista mitään edistystä", Julia sanoi vakavasti. "Mikä nuori herra hyvänsä täällä Venetsiassa voi sellaista sanoa. Francescon imartelu ei miellytä meitä."
"Parasta että puhut vain omasta puolestasi, Julia", sanoi Maria nauraen. "Minä pidän imartelusta, yksin Francesconkin. Vaikkei se merkitsisikään mitään, niin se on mieluista. Ja jotain tottakin siinä aina voi olla. Emmehän me tietenkään merkitse koko Venetsiaa Francescolle, mutta meidän on hauska tavata häntä, ja hänen meitä, ja miksi hän ei saisi sitä sanoa? Hyvä on, ettet välitä imarteluista, mutta kun tulet vanhemmaksi, niin varmaankin ne miellyttävät sinua enemmän."
Julia pudisti päätään.
"Nyt olette saanut varoituksen, Francesco", sanoi Maria, "ja varmaankaan ette tästä lähin enää uskalla sanoa kohteliaisuuksia Julialle. Maailma olisi hirveän ikävä, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin sinä, Julia, ja sanoisivat aina suoraan ajatuksensa. Ajattelepas, jos joku nuori mies sanoisi sinulle: te olette varsin soma tyttö, joskin on monta paljon kauniimpaakin, ja minä haluan teidät vaimokseni, siksi että teidän isänne on rikas. Eikö se olisi hauska tapa kosia?"
"Ei heidän tarvitse sanoa mitään", sanoi Julia harmistuneena. "Minä olen varma siitä, että me ilman turhia korulauseitakin tiedämme, jos joku pitää meistä."
"Ehkä", sanoi Maria, "mutta imartelu on sittenkin hauskaa. Vai mitä arvelette, Francesco?"
"Minä en ymmärrä sellaisia asioita, mutta usein olen kuullut lausuttavan kohteliaisuuksia, jotka ovat olleet pelkkää valhetta, ja minua on ihmetyttänyt, miten miehet ovat voineet alentua sellaiseen ja naiset olla uskovinaan heitä."
"Mutta kertokaa nyt matkastanne, Francesco ja varsinkin tappelustanne merirosvojen kanssa. Kapteeni mainitsi kirjeessään vain sen verran, että merirosvot olisivat murskanneet laivan upoksiin, jollette te olisi keksinyt suojella sitä verkapakoilla. Me tiedämme myöskin, kuinka moni menetti henkensä ja että te haavoituitte. Mutta tahdomme saada oikein tarkan kuvauksen koko jutusta."
Francis kertoi heille seikkaperäisesti tappelun kulusta sekä muista tapauksista matkan varrella.
"Mekin olemme käyneet useissa noista satamista", sanoi Maria, kun Francis oli lopettanut, "sillä ennen saimme usein seurata laivan mukana, kun ajat olivat rauhalliset. Mutta lähdetään nyt gondolissa soutelemaan, kestää varmaankin vielä kauan, ennen kuin isä saa asiansa selviksi."
YHDEKSÄS LUKU
"Lido" anastetaan
Samana iltana herra Polani sanoi Francisille, että hän oli hyvin tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä kapteeni oli hänestä kertonut.
"Monet sinun ikäisesi nuoret miehet eivät olisi yhtä vakavasti antautuneet työhönsä, vaan ajatelleet vain huvituksia päästessään satamiin, ja siksi olen hyvin tyytyväinen sinuun. Valitkoon nuorukainen minkä elämänuran tahansa, pitkälle hän ei pääse, jollei antaudu siihen koko sielullaan. Boniton matka on ollut erittäin edullinen, huolimatta siitä, ettette voineet toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaa.
"Ennen kuin lähetän Boniton jälleen matkaan, on viisainta odottaa tapahtumien kehitystä, sillä en tahdo, että se turhan päiten joutuu vaaroihin. Varmaankaan ei kestä kovin kauan, ennen kuin sota syttyy Venetsian ja Genovan välillä, ja vaikka Venetsia ei vielä olekaan suostunut Tenedoksen tarjoukseen, niin luultavaa on, ettei sovintoakaan voida saada aikaan Genovan ja Konstantinopolin kanssa.
"Sen iloisen uutisen voin myös sinulle ilmoittaa, että tuo asia, johon ennen matkaasi olit sekaantunut, on kokonaan unohtunut. Ei kukaan ole kuullut Mocenigosta mitään. Neuvosto on julistanut hänet karkotetuksi maanpakoon, mutta kukaan ei tiedä, missä hän oleskelee. Castaldi tuomittiin neljän vuoden vankeuteen, mutta minun pyynnöstäni tuomio lievennettiin kuudeksi kuukaudeksi sillä ehdolla, ettei hän koskaan enää astuisi jalallaan tasavallan alueelle. Koska Mocenigoa ei ole tutkittu, ei minulta liioin ole tiedusteltu, miten pääsin tyttärieni piilopaikan perille. Ei kukaan epäile siis sinua osalliseksi tähän asiaan, enkä luule, että sinun tarvitsee enää pelätä Mocenigon liittolaisia."
"Tahtoisin kernaasti viipyä Venetsiassa pari viikkoa", sanoi Francis, "mutta jos sitten voisin päästä taas merelle, olisin iloinen. Koska olen lopettanut opintoni, eikä minulla siis ole mitään tekemistä, voisi aika helposti käydä pitkäksi. Voihan olla, että jonkun vuoden kuluttua mielellänikin otan osaa Venetsian huveihin, mutta tätä nykyä lähden mieluummin merelle. Matteo sanoi, että hän on saanut luvan seurata jonkun kerran teidän laivanne mukana, ja siinä tapauksessa hyvin mielellämme matkustaisimme yhdessä."
"Koetan järjestää asian, Francesco. Siitä olisi suurta hyötyä sukulaiselleni, jos hän saisi matkustaa sinun seurassasi, sillä Matteo on pintapuolinen ja huikentelevainen luonteeltaan, joskin hyväsydäminen poika. Aioin todellakin tehdä saman ehdotuksen, mutta Matteo lähtee jo kahden viikon perästä, ja minä luulin, että sinä olisit halunnut viipyä kauemmin täällä. Mutta jos tahdot silloin jo lähteä, niin voitte matkustaa yhdessä. Sinä saat seurata mukana minun liikkeeni asiamiehenä ja sinä tiedät, mitä velvollisuuksia sinulla siinä asemassa on."
Päivät kuluivat nopeasti, ja Francis viihtyi erinomaisesti kauppiaan perheessä, mutta hän ei ollut lainkaan pahoillaan, kun Polani ilmoitti hänelle, että laivaa alettiin nyt lastata ja että hänen tuli valvoa työtä.
"Kuulehan isä, sinä teet kovin pahoin lähettäessäsi Francescon näin pian pois", sanoi Maria, kun hän illallispöydässä sai kuulla hänen matkastaan.
"Itse hän tahtoo lähteä", sanoi herra Polani, "ja te olette tietysti siihen syypäät."
"Mekö!" huudahtivat molemmat tytöt hämmästyneinä.
"Tietysti. Jos te olisitte pitäneet huolta siitä, että hänellä olisi ollut hauskempaa Venetsiassa, hän ei olisi halunnut lähteä. Minulla on liian paljon työtä voidakseni huolehtia sellaisesta ja jätin hänet teidän huostaanne. Mutta varmaan te olette huonosti hoitaneet tehtävänne, koska hänellä on niin kiire lähteä taas matkaan."
"Ei, herra Polani, teidän tyttärenne ovat olleet kovin herttaisia, mutta kutsut ja suuret seurat eivät minua huvita. En tunne koskaan viihtyväni kaikkien noiden koreapukuisten herrojen ja naisten seurassa, ja joka kerta kun joudun heidän pariinsa, täytyy minun ihmetellä, miten ihmiset mieluummin istuvat yhdessä kuumissa huoneissa ja turhanpäiväisesti loruilevat keskenään kuin kävelevät kauniin laivan kannella. Sitä paitsi tahdon perehtyä ammattiini, ja siinä on niin paljon opittavaa, etten mielestäni voi turhaan hukata aikaani."
"Iloitsen suuresti järkevistä mielipiteistäsi, enkä tarkoittanutkaan täyttä totta sanoillani. Et ole vielä kysynyt minulta, minne aion lähettää Lidon — se on uuden laivasi nimi. Tällä kertaa saat matkustaa aivan toisaalle kuin viimeksi. Keväällä viimeistään sota syttyy, ja koska Parma ja Unkari luultavasti liittyvät Genovan puolelle, niin kaikki yhteys mannermaahan katkeaa. Ja jos meidän laivastollemme sattuu vastoinkäymisiä, voi ruokavaroista tulla puute. Aion hankkia vilja-aittoihini niin paljon viljaa, kuin niihin vain mahtuu: siitä tulee olemaan hyötyä valtiolle sekä etua minullekin, sillä vehnän hinta nousee, jos pääsy mantereelle katkaistaan.
"Lido saa lähteä Sisiliaan viljaa hakemaan. Teidän täytyy olla hyvin varovaisia tullessanne satamiin, sillä näin ennen sotaa kumpikin puolue koettaa pitää puoliaan ja anastaa itselleen saaliita, milloin ikinä vain voivat. Siksi teidän täytyy pitää silmällä genovalaisia kaleereja, ja jos huomaatte, että ranta on kovin vartioitu, niin on parasta lähteä turkkilaisiin satamiin. Tällä hetkellä olemme ystäviä heidän kanssaan, mutta he alkavat varmaankin rosvota niin pian kuin Genova ja Venetsia julistavat sodan. Lido saa ottaa nyt paljon pienemmän lastin kuin viimeksi, sillä kaikki on maksettava kullassa."
Francisin mielestä oli aivan yhdentekevää, minne hän matkustaisi, mutta Matteo, joka oli mielissään siitä, että pääsi merelle yhdessä ystävänsä kanssa, oli kovin pettynyt kuullessaan, että laiva lähtisi vain Sisiliaan viljaa hakemaan.
"Eihän se ole mikään matkakaan", sanoi hän harmissaan. "Olen toivonut, että pääsisimme oikein kauaksi ja kävisimme monissa satamissa, niin kuin sinä viimeksi."
"Eihän sillä väliä ole, Matteo. Me voimme oppia purjehtimista yhtä hyvin toisessa kuin toisessakin paikassa. Matka ei kestä kauan, jos saamme suotuisan tuulen, mutta on mahdotonta edeltäpäin tietää, mitä voi tapahtua ja kyllä Sisilian ja Venetsiankin välillä voi sattua monta seikkailua."
Matka Sisiliaan sujui nopeasti. Francis oli työskennellyt ahkerasti ensimmäisellä matkallaan, ja nyt hän saattoi joka päivä tehdä laskuja laivan nopeudesta, suunnasta ja asemasta, ja huomasi, että ne pitivät kapteenin laskujen kanssa yhtä. Matteolla ja hänellä oli yhteinen suuri hytti, ja aika kului erittäin hauskasti heidän purjehtiessaan pitkin Italian rannikkoa. Sivuutettuaan Adrian meren he tähystelivät hyvin tarkasti, mutta saapuivat Sisilian rannikolle saakka näkemättä ainoatakaan epäilyttävää purjetta. Pojat hämmästyivät suuresti, kun he eräänä aamuna, noustessaan kannelle, näkivät edessään Etnan keilanmuotoisen huipun.
Ei kumpikaan heistä ollut ennen nähnyt korkeata vuorta, ja heidän ihastustansa lisäsi vielä se seikka, että kevyt savupilvi kohosi siitä taivasta kohti.
"Kannattaisi matkustaa tänne vain tuon vuoren vuoksi", sanoi Francis.
"Miten korkea se on ja kuinka säännöllinen muodoltaan!"
"Ja sittenkin", sanoi Matteo, "sanotaan, että Italian ja Ranskan rajalla on paljon korkeampia vuoria. Niiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa eikä niille ihmisjalka voi kiivetä. Pääsy Etnan huipulle kuuluu sen sijaan olevan varsin mukava."
"Vaikealta se ei näytäkään", sanoi Francis. "Rinteet kohoavat niin tasaisesti, että luulisi voivan ratsastaa ylös saakka. Mutta kyllä kai siinäkin olisi monta hankaluutta."
"Minä tahtoisin kernaasti yrittää", sanoi Matteo. "Ajattelehan, miten ihana näköala sieltä avautuisi! Onko satama, johon olemme menossa, lähellä vuoren juurta, kapteeni?"
"Ei, me kierrämme saaren eteläisen kärjen ympäri. Tällä puolen on maa vähemmän viljavaa, ja olisi vaikea saada täältä lastia laivaan. Mutta vaikka menisimmekin täällä maihin, niin olisi sittenkin varsin vaikea kiivetä Etnalle.
"Sisilia on ollut onneton maa. Sen suuret luonnonrikkaudet ovat olleet syynä siihen, että kaikki sen naapurit ovat kilpaa sitä ryöstäneet. Se on ollut roomalaisten ja kartagolaisten taistelutantereena. Pisa, Genova ja Napoli ovat kilpailleet sen omistamisesta, ja maurilaiset nousevat usein sen rannoille. Harvoin se on saanut nauttia rauhallisesta ja voimakkaasta hallituksesta. Seurauksena on ollut se, että yleinen laittomuus vallitsee maaseudulla. Metsissä, Etnan rinteillä, elelee rosvojoukkoja, jotka uhmaavat viranomaisia, rosvoavat lähikyliä ja ryöstävät rikkaita porvareita voidakseen vaatia heistä korkeita lunnaita. Ei kukaan järkevä ihminen lähde vuorelle kiipeämään ellei hänellä ole kokonaista sotajoukkoa mukanansa."
"Minä tahtoisin sittenkin koettaa", vakuutti Matteo. "Jos kaikkialla vuoren rinteillä kasvaa metsää, niin tokkopa siellä kohtaakaan rosvoja. Tahtoisin niin kovin päästä ylös vuorelle."
"Se on vaikeampaa kuin luulette, nuori herra", sanoi kapteeni. "Näin kaukaa katsoen ette voi aavistaakaan, miten korkea se on ja kuinka paljon aikaa sinne kiipeämiseen tarvitaan."
"En usko, että sellainen voimanponnistus sinua suurestikaan miellyttäisi", sanoi Francis nauraen. "Sellaiseen olet aivan liiaksi laiska ja mukavuutta rakastava. Jo puolitiessä varmaankin toivoisit olevasi taas alhaalla."
"Turhia ponnistuksia minä vihaankin", sanoi Matteo, "en koskaan viitsisi hukata voimiani soutamiseen ja muuhun sen kaltaiseen, niin kuin sinä teet. Mutta kun olisi kysymyksessä jokin suurenmoinen yritys, niin en pelkäisi vaivaa, vaikka sitten menehtyisin siihen."
"Onhan se kyllä hyvä, Matteo, mutta voidakseen suorittaa suurtöitä täytyy ensin oppia tekemään pienempiä. Et jaksaisi heiluttaa miekkaa viittä minuuttiakaan, jollet olisi harjoitellut, etkä koskaan voisi suorittaa mitään sankarityötä, jossa tarvittaisiin voimia ja kestävyyttä, jollet harjoita lihaksiasi. Sinähän aina valitit vaivojasi, kun sinun piti kiivetä monia portaita ylös minun huoneeseeni, ja kuitenkin luulen, että tuo vuori on kaksisataa kertaa niin korkea."
"Jos minun täytyisi kehittää lihaksiani juoksemalla alituisesti portaita ylös ja alas ennen kuin voisin yrittää nousta tuolle vuorelle, niin se jäisi varmaan minulta tekemättä", sanoi Matteo.
Seuraavana päivänä he lähestyivät Girgentiä, jonka satamassa he toivoivat saavansa lastia. Kalastajilta he kuulivat, ettei satamassa ollut ainoatakaan genovalaista alusta eikä sotalaivoja liioin ollut lähitienoilla näkynyt. Kapteeni ohjasi nyt Lidon rohkeasti satamaan ja antoi laskea ankkurin. Francis, joka ennen matkalle lähtöä oli saanut luettelon niistä kauppaliikkeistä, joiden kanssa herra Polani tavallisesti oli tekemisissä, souti heti Matteon ja Giuseppen kanssa maihin ja pian kaupat olikin tehty. Sato oli ollut hyvä, ja viljaa saatiin ostaa runsaasti halvalla hinnalla.
Lastaukseen ryhdyttiin heti ja neljän päivän kuluttua Lido oli luukkujaan myöten täynnä viljaa.
Juuri kun Francis oli lähtenyt maihin suorittaakseen viimeisiä maksuja, hyökkäsi Matteo hänen jäljessään konttoriin.
"Neljä genovalaista sotalaivaa on tulossa satamaan!" Francis kiiruhti ulos ja huomasi tiedonannon todeksi. "Emme ehdi enää pakoon. Vaikka olisimme ilman lastiakin, olisi se mahdotonta, mutta varsinkin kun Lido on näin kovassa lastissa, ovat kaikki yritykset turhia."
"Mitä me sitten teemme, Francesco?" Francis tuumi hetken aikaa.
"Parasta, että sinä jäät tänne, Matteo. Minä soudan laivaan ja lähetän suurimman osan miehistöä maihin. Jos genovalaiset anastavatkin laivan, niin ehkäpä he eivät ota miehistöä vangiksi. Mutta jos he tekevät sen, niin on aivan turhaa, että kaikki joutuvat kiinni."
"Sinun pitää myös tulla maihin, Francesco, ja jättää laiva kapteenin huostaan. Sinusta ei ole siellä kuitenkaan mitään hyötyä, ja Polani olisi enemmän huolissaan sinun vangitsemisestasi kuin laivan menettämisestä."
"Saa nähdä mitä minä teen", sanoi Francis. "Sinun täytyy ainakin jäädä tänne."
Francis hyppäsi veneeseen ja souti Lidon luo, joka oli vain vähän matkan päässä rannasta. Päästyään lähelle hän käski laskea veneen vesille.
"Kapteeni", sanoi hän, "en tiedä, tarvitseeko meidän pelätä joutuvamme genovalaisten vangiksi. Mutta turhaa meidän on antautua vaaralle alttiiksi. Lähettäkää siis koko miehistö, paria kolmea miestä lukuunottamatta, maihin. Jos genovalaiset tulevat laivaan, niin he voivat tileistämme nähdä, että olemme rauhallisia kauppiaita. Mutta jos he siitä huolimatta anastavat laivan, niin täytyy meidän ryhtyä varokeinoihin."
"Ette suinkaan te jää laivaan, herra Francesco. Isäntäni tulisi kovin levottomaksi, jos joutuisitte vangiksi. Hän käski minun pitää huolta siitä, että te ette turhan päiten antautuisi vaaroihin. Siksi täytyy minun laivan päällikkönä vaatia, että menette maihin."
"Mutta minä pidän velvollisuutenani jäädä tänne", sanoi Francis.
"Minä en ole samaa mieltä", sanoi kapteeni lujasti, "enkä minä aio sitä sallia. Minun täytyy vastata teistä, ja jollette lähde hyvällä, käsken minä merimiesteni väkipakolla kantaa teidät veneeseen. En tahdo halventaa teitä, mutta velvollisuuteni on estää teitä joutumasta genovalaisten käsiin."
"Ei teidän tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi Francis nauraen, "minä alistun teidän tahtoonne."
Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki merimiehet — neljää lukuunottamatta, jotka kapteeni oli valinnut — matkalla maihin, missä Matteo odotti heitä.
"Olipa hyvä, että tulit mukaan, Francesco. Olin hiukan levoton, että jäisit laivaan. Tiedän miten itsepäinen olet saatuasi jonkin päähänpiston."
"Kapteeni oli vieläkin itsepäisempi ja uhkasi käyttää väkivaltaa, jollen hyvällä lähtisi. Mutta minusta ei ollut hauska jättää Lidoa."
"Tyhmyyksiä, Francesco. Jos genovalaiset anastavat sen, niin sillä hyvä, et sinä kuitenkaan olisi voinut siellä mitään tehdä. Mitä nyt aiot?"
"Lähdetään heti paikalla täältä kaupungin ulkopuolelle. Eihän tosin ole luultavaa, että genovalaiset nousevat maihin vangitakseen meidät, mutta mahdotonta se ei sittenkään ole. Voisihan myöskin sattua, että kaupunkilaiset, voittaakseen genovalaiset puolelleen, ottaisivat meidät kiinni ja lähettäisivät meidät takaisin laivaan. Joka tapauksessa on turvallisempaa maalla."
Kapteenin käskystä olivat miehet ottaneet mukaansa aseita, sillä muussa tapauksessa väestö olisi voinut karata heidän kimppuunsa ja jättää heidät genovalaisten käsiin.
Pienen joukon etunenässä, johon kuului noin viisikymmentä miestä, Francis kulki pienen kaupungin läpi maalle. Tosin hän ei pelännyt genovalaisten hyökkäystä, mutta kaupungissa hänen miehensä helposti voisivat joutua tappeluun genovalaisten kanssa, jos nämä nousisivat maihin.
Niin pian kuin genovalaiset kaleerit saapuivat satamaan, laskettiin vene vesille ja soudettiin Lidon luo, jonka mastossa liehui venetsialainen lippu. Upseeri nousi kannelle kuuden miehen seuraamana.
"Oletteko te laivan päällikkö?" upseeri kysyi kapteenilta.
"Olen", sanoi kapteeni.
"Mikä laiva tämä on?"
"Laivan nimi on Lido, ja venetsialainen kauppias Polani omistaa sen.
Lastina meillä on viljaa."
"Silloin te olette minun vankini", sanoi genovalainen, "minä julistan teidät saaliikseni."
"Rauha vallitsee tasavaltojen välillä", sanoi kapteeni. "Minä panen vastalauseeni tätä väkivaltaa vastaan."
"Olemme kuulleet, että venetsialaiset ovat anastaneet useita meidän laivojamme", sanoi upseeri, "ja siksi me otamme tämän laivan korvaukseksi. Missä on miehistö?"
"Laivassa on vain neljä miestä. Meillä on täysi lasti ja aikomuksemme oli lähteä huomenna matkaan, siksi miehistö sai luvan mennä maihin. Ei ole luultavaa, että he juuri tällä hetkellä palaavat takaisin", — yksi genovalaisista merimiehistä oli näet ottanut Venetsian lipun alas ja nostanut sen sijalle genovalaisen.
Upseeri tutki hätäisesti laivaa.
"Kuka on ollut teidän matkassanne?" kysyi hän nähtyään Francisin komeasti sisustetun hytin.
"Tämä hytti on nuoren venetsialaisen aatelismiehen, Matteo Giustinianin oma, joka ensi kertaa on ollut merellä harjaantuakseen valtion palvelukseen, sekä herra Francesco Hammondin, joka on isäntäni suuressa suosiossa."
Genovalainen päästi harmistuneen huudahduksen. Genovassa tiedettiin, että Polani oli Venetsian etevimpiä kauppiaita sekä ylhäistä sukua. Giustinianin suku oli vieläkin ylhäisempi; jos nämä matkustajat olisivat joutuneet heidän käsiinsä, olisi heille maksettu monta vertaa suuremmat lunnaat kuin mitä Lido ja koko sen lasti oli arvoltaan.
Upseeri jätti neljä miestä laivaan ja läksi laivaston päällikön puheille, mutta palasi pian takaisin mukanaan joukko sotilaita.
"Te saatte miehinenne mennä maihin", sanoi hän kapteenille. "Amiraalin mielestä ei kannata viedä teitä Genovaan; mutta pitäkää kiirettä, muuten saatte uida rantaan."
Koska Lidon kaikki veneet olivat maissa, vuokrasi kapteeni ohikulkevan kalastajaveneen ja souti miehineen maihin varsin tyytyväisenä, kun oli pelastunut genovalaisten käsistä. Hän oli varma siitä, että he olivat päässeet vapaiksi vain siksi, että heitä oli niin vähän. Jos koko miehistö olisi ollut laivassa, niin heidät varmaankin olisi viety Genovaan.
Francis joukkoineen kulki rantaa pitkin ja nousi eräälle kukkulalle, joka kohosi vähän matkan päässä kaupungista. Hän oli ottanut mukaansa ruokavaroja neljän, viiden päivän varalta ja asettui nyt leiriin vuoren rinteelle. Sieltä hänellä oli hyvä näköala satamaan ja hän saattoi seurata genovalaisten kaleerien liikkeitä. Tulia viritettiin ja keitettiin ruokaa, ja juuri kun ateria oli valmis, saapui kapteeni miehineen paikalle, ja heidät otettiin riemuiten vastaan.
"Minä panin vastalauseeni", sanoi kapteeni istuutuessaan Francisin viereen, "ja isäntäni voi tehdä valituksen neuvoskunnalle, jos se hänestä maksaa vaivan, mutta ei ole paljonkaan takeita siitä, että hän voisi saada Lidon takaisin tai korvausta lastista."
"Minä en voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme laivan", sanoi Francis. "Tosin meillä oli huono onni, sillä emmehän me voineet paeta emmekä puolustautuakaan. Mutta ikävältä tuntuu palata kotiin ja ilmoittaa, että olemme menettäneet laivamme."
"Aivan niin", sanoi kapteeni. "Herra Polani on oikeudenmukainen mies, mutta ei kukaan pidä kernaasti palveluksessaan henkilöitä, joilla on huono onni, ja pahinta on se, että viime kerrallakin kuljettaessani laivaa jouduin menettämään sen. Moni olisi erottanut minut sen vuoksi palveluksestaan, vaikkei vahinko ollutkaan minun syyni. Mutta kun näin pian sattuu vielä toinenkin onnettomuus, joudun huonoon huutoon eikä kukaan tahdo uskoa enää omaisuuttaan sellaisen miehen käsiin, joka aina tuottaa vain tappioita."
"Ettekö luule, että jollakin tavalla voisimme anastaa laivan takaisin, kapteeni?"
"En usko sitä", sanoi kapteeni. "Vaikka voisimmekin päästä laivaan genovalaisten huomaamatta ja saada sen ulos satamasta, niin emme sittenkään pääsisi pakoon. Raskaassa lastissa se kulkee hyvin hitaasti, ja parissa tunnissa genovalaiset saisivat meidät kiinni. Turhaa minun on sanoakaan, miten kovasti he silloin kohtelisivat meitä."
"Kyllä se on totta", sanoi Francis. "Mutta en sittenkään voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme Lidon."
Syötyään Francis nousi ja pyysi Matteoa mukaansa kävelylle, ja Giuseppe seurasi heitä tapansa mukaan. He kävelivät lahden suussa olevalle niemelle, josta oli varsin laaja näköala. Rannikko oli hyvin jyrkkää ja rosoista sekä täynnä pieniä lahdelmia. Yhden lahdelman suussa oli kalliosaari vähän matkan päässä rannasta.
"Kuinka pitkälle menemme?" kysyi Matteo heidän kuljettuaan pari mailia.
"Vielä neljännesmailin, Matteo. Minä tahtoisin kernaasti tutkia tuota kalliota, joka näkyy niemen päähän."
"Miksi ihmeessä sinä tahdot sitä tutkia, Francesco? Sinä olet varmaan uteliain ihminen, mitä koskaan olen tavannut. Sinä teit pilkkaa minusta, kun halusin nousta Etnalle, ja nyt sinä kuljetat minua täällä tarkastaaksesi tuota kalliota, joka ei voi herättää vähintäkään mielenkiintoa."
"Siitä meidän on juuri otettava selkoa, Matteo. Minä luulen näet, että se voi herättää hyvinkin suurta mielenkiintoa."
Matteo kohautti olkapäitään, niin kuin hän teki aina, kun oli liian laiska vastustamaan englantilaisen ystävänsä ihmeellisiä tuumia.
"Nyt olemme perillä", sanoi Francis vihdoin pysähtyessään kallion reunalle ja suunnatessaan katseensa merelle. "Tämän parempaa ei voisi toivoakaan."
"Sepä hauska, että olet sitä mieltä, Francesco", sanoi Matteo istahtaen heinikkoon. "Toivottavasti jäät tänne hetkeksi näköalaa ihailemaan, sillä minun tekee mieleni levätä, ennen kuin palaamme."
Francis tarkasteli kallioita. Lahti oli matala ja vain suunnilleen kuudensadan kyynärän levyinen toisesta niemestä toiseen.
"Kuinka korkeaksi arvioit tuon kallion Giuseppe?"
"Sitä on vaikea sanoa, näin korkealta katsoen, mutta luullakseni se on kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen."
"Minä luulen varmaan, että se on puolta korkeampi, Giuseppe; mutta alhaalta rannasta voimme arvostella asiaa tarkemmin. Eiköhän jostakin kohtaa voisi päästä alas."
"Francis hyvä", sanoi Matteo vakavasti, "mikä sinua vaivaa? Oletko täysissä järjissäsi? Miksi ihmeessä sinä tarkastelet noita kallioita? Mitä se sinua liikuttaa, ovatko ne kolmenkymmenen tuuman vai kolmenkymmenen jalan korkuisia? Minun mielestäni ne ovat aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin kalliot. Ne ovat teräviä ja rosoisia ja voisivat olla hyvinkin vaarallisia, jos olisivat keskellä merta eivätkä tässä pienessä lahdessa, jossa ne eivät haittaa ketään ihmistä. Ei siinä kyllin, että olet kulkenut nyt kaksi mailia saadaksesi katsella niitä, mikä tekee neljä mailia ennen kuin olemme jälleen leirissä, vaan nyt aiot vielä lisäksi laskeutua rantaan tuota jyrkkää rinnettä alas voidaksesi tarkastaa niitä läheltä!"
Mutta Francis ei välittänyt Matteon puheista. Hän tarkasteli tyyntä vettä, joka oli niin kirkasta, että pieninkin kivi näkyi selvästi pohjassa.
"Vesi näyttää hyvin matalalta, vai mitä, Giuseppe?"
"Ei se voi olla kuin jalan syvyistä."
"Siltä se näyttää, mutta kirkas vesi on niin pettävää, että se voi olla kymmenen tai kahdentoistakin jalan syvyistä. Siitä voimme sitten ottaa selkoa. Kaikkein ensiksi täytyy nyt löytää sopiva paikka, josta pääsemme alas rantaan."
"Siinä tapauksessa minä käyn nukkumaan ja odottelen tässä", sanoi Matteo alistuvasti. "Minua nuo kalliot huvittavat yhtä vähän kuin veden syvyyskin. Minä puolestani vastustan koko yritystä, sillä se tuntuu minusta suoralta hulluudelta."
"Etkö ymmärrä, tyhmeliini, mitä minulla on mielessä?" sanoi Francis kärsimättömästi.
"En, en vähääkään, Francesco, mutta älä viitsi vaivautua selittämään, sillä asia on minulle aivan yhdentekevä. Sinä olet saanut jonkin päähänpiston, ja minun puolestani voit toteuttaa sen, mutta älä vaadi, että raatelisin käteni verille, repisin rikki vaatteeni ja ahertaisin hikipäissäni päästäkseni tätä kallionrinnettä alas."
"Kuuntele nyt minun suunnitelmaani. Meillä ei ole vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta, jos anastamme Lidon genovalaisilta. Mutta jos voisimme kuljettaa laivamme tänne, niin genovalaiset ehkä purjehtisivat ohitsemme aavistamatta, että se on piilossa tässä poukamassa. Puolen mailin päässä satamasta näyttää aivan siltä, kuin tuo kallio kuuluisi itse vuoreen, eikä kukaan aavista, että tänne on vähintäkään pääsyä."
"Tuohan kuulostaa järkevältä!" sanoi Matteo ja hyppäsi pystyyn. "Miksi et sanonut sitä ennemmin? Minä aivan huolestuin. Arvelin jo, että olit kadottanut järkesi, ja olin vähällä palata takaisin ja pyytää kapteenia ja paria merimiestä avukseni. Katsotaan nyt vielä sinun kalliotasi. Mutta eihän tuossa ole vettä kuin tavallisen soutuveneen varalta, mitenkä siis Lido, joka purjehtii lastissa ollessaan yhdeksän jalan syvyydessä, pääsisi tästä kulkemaan."
"En ole siitä lainkaan varma. Kun korkealta katsoo veteen, voi helposti erehtyä. Joka tapauksessa voimme tutkia asiaa. Ennen kuin lähdemme kiipeämään alas, voimme katkaista pari pitkää, jäykkää vapaa, joilla mittaamme syvyyttä."
Neljännestunnin etsittyään he löysivät sellaisen paikan, josta alaspääsy tuntui mahdolliselta. Pieni puro oli uurtanut syvän uoman kallioon, ja siihen oli juurtunut pensaita, joista oli mukava pitää käsin kiinni. Hetken kuluttua he olivat päässeet veden rajaan.
"Onneksi tie on helppo", sanoi Francis, "sillä jos he keksivät laivan, niin me voimme lähteä maihin ja kiivetä vuorta ylös ennen kuin he ennättävät jäljessä, ja niin pian kuin pääsemme kallion harjalle, voimme pitää kaikkien kaleerien sotamiehet loitolla. Mutta nyt pääasiaan, mitataan veden syvyys." Matteo pudisti päätään.
"Aivan turha riisua", sanoi hän, kun Francis heitti takin päältään.
"Giuseppe voi kahlata niemeen saakka kastamatta polviaan."
"Voihan koettaa, jos hänen mielensä tekee", sanoi Francis, "mutta minä lyön vetoa, ettei hän pääse pitkälle."
Giuseppe oli yhtä varma veden mataluudesta kuin Matteokin ja astui veteen, mutta hämmästyi suuresti, kun vesi kohosi aina vyötäisille saakka hänen astuttuaan vain parikin askelta.
"Sitä en olisi uskonut, jollen itse olisi nähnyt", sanoi Matteo. "Varmaankin hän on joutunut johonkin syvään kuoppaan. Mutta pianhan siitä päästään selville", sanoi hän ruveten riisuutumaan.