KOLMAS OSA.

JÄLJET.

SATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.

Monta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas, monta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä kiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon ovella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.

Maailma yhä edistyy… Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja. Viisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan istunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä tyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja niin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko maailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.

Mutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat varovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä rappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.

Varmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin kaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja ivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia antaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja. Halpojahan ne tytöt nykyään ovat!

Mutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin vakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että hänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain tavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa, avaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään yhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin tyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä puuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret asianajajat, joille sallimus suo menestystä.

Gyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky hänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä hänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen pannen:

— Anteeksi, minulla ei ole tapa naida.

Se on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota muodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä sitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet tuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet. Niin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen varalle…

Hänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili, mutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki uutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa hän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen ajatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?

Niin, missäpä nuoren miehen ajatukset iässä iässä tavallisesti liikkuvat?

Hänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon tuostakin:

— Miks'et mene naimaan, mies?

— Ei ole rahaa.

— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä piireissä yleinen.

Gyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät tummat, sielukkaat ja haaveilevat.

— Se ei ole totta. Raha tuo vaimon!

Kas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen hautovan liian suurellisia tuumia.

— Hiton suuri "kiipijä" tuo Wibra. Sillä on suuret tuumat mielessään.

Hänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen päässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen suuri "kiipijä", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle, ennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan korkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa…

Joutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen sisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton legenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen katseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se oli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi hänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei myöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään aivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä sattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että päivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: "Sinähän olet miljonamies." Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen kruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle, hokien: "Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala tiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli isäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä. Sinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja! Heitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi." — Mutta mistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi. Saatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat niitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne niin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta voisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit ajaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita. Sinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle aatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen ei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista leimahdusta… Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat veikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa köyhien slovakkien oikeusasioita.

Hän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin hän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi kuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos tuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta, joka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes epäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle sanomaan:

"Näin vanhan Gregoricsin kerran Monacossa menettävän äärettömiä summia."

Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:

— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa. Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?

Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika, vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen; jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana, yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.

Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.

— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle: "Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."

Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa, muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja, kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa ääreen.

— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.

— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?

— Sanoi toki. Tahtoi sinulle jotain antaa.

Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne, tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen, voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?

Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa, orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa… Eipä tarvinnut hänen liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli toimitukseen kutsunut.

Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset, laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja ojensi sen syvästi huoaten notariolle:

— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.

Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.

— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia tiedonantoja leiristä leiriin…

— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.

Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren palkinnon.

Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä." Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan toisesta maailmasta.

Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta, ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.

Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä teki kuolevalle vanhukselle:

— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?

— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen puheensa.

— Se siinä sateenvarjon varressa.

Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.

— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.

Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti, niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:

— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.

Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.

Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi käsillä. Mutta missä on se?"

Hän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän pääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa äidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän kyennyt vastaamaan muuta kuin:

— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!
Ja mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?

Gyuri huokasi:

— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos vaan voisin.

Eukko kohautti olkapäitään, päätänsä pudistellen.

— Kenties Matyi siitä jotain tietää.

Helppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa "nuoren herran" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä veisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin asioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä kuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden hän sitä niin tarkasti vaali.

(Tietää sen jo muutkin, eikä yksin Jumala.)

Tärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä piti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli ollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan ja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä kädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja voidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.

Asianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen kyyneltä silmistään.

— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin leski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.

— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on nyt.

— Varmaan myöty huutokaupalla kuten muutkin tavarat!

Tämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan perukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian hän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut ja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu turkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa vain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta turhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:

Kelvottomia kapineita, 2 florinia. Osti valkea juutalainen.

Kenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden kelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen. Ei siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi tehtävä.

Mutta kuka oli oikeastaan tuo valkonen juutalainen?

Noissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon huutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo toisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin keltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä punaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen aikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa. Senjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi perheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta pitäneen.

Ei ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset sen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz Jónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat housutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin ne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa vielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu vanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja, ja ovessa musteella töherretty kirjoitus: "Vain kedon liljat voivat halvemmin pukeutua kuin ostajat täältä".

Tämä kyllä oli totta, mutta sillä lisäyksellä että kedon liljat sentään pukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset eivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei ollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin suoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä tietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona ja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia myöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka nähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli melkein kuin löytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon varteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen juutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti, hengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.

— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?

— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy vain jatkaa etsimistä!

— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin, kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut lahomaan.

— Ei saa heittää asiaa sikseen.

— Tunsitteko Müntz Jónáksen?

— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste, — ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin. Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"

Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan; toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.

Gyurin silmät ilosta sädehtivät:

— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!

— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.

— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!

— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää, että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta. — Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui alakuloiseksi.

— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.

— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi, poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin kauas, kunnes…

— Menisin, mutta mihin menisin?

— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi, enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde Bábaszékiin, leski asuu siellä.

— Missä sijaitsee Bábaszék?

— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen mätäkuussa viluun.

— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?

— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin.

MEIDÄN ROSALIA.

Niin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin neljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut juutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.

Asian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita Ylä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä kyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on pormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan ympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa sekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne myöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen teltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka menevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla sanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat jo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja maailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain edelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui esimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin markkinoiden jälkeen.

Kaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään metsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen asemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.

Kelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa ja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies kaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet ovat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää kokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka sillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö, on kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä kaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit hankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee myös ylläpitää.

Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia, että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle hevoselle riittää… Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.

Niinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.

Eihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.

Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!

Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa
Bábaszék pahasta:

Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan. Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan kaupungiksi kelpaa.

Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa… mutta enhän minä ole tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin — oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita, nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa, maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva, ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.

Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.

Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta" tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen, Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta, käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa lajia.

Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan, toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, — tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin kivi Davidin lingosta.

— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna, eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?

Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat, alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa, jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.

Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:

— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta kuin hyttynen!

— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista, vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.

Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.

— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

— Mitenkä liike käy, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja vaurastui silminnähtävästi.

Kaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.

— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala… kyllä siellä elää.

Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain "nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi nuoruuden.

Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat heidätkin mukaansa.

— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei
Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.

Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten — vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.

Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi mennen" j.n.e.

Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan bábaszékiläisten selän takana sanelivat:

— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden hulluutta sairastavat.

JÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN

Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva
Müntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.

Tämä oli, kuten jo tiedämme, Wibra György.

Rouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja neuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin askelin tulevalta vieraalta:

— Mitä asiaa?

— Oletteko rouva Müntz?

— Olen.

— Haluaisin ostaa yhden sateenvarjon.

Neuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä taivasta.

— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt sateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:

Mistä herra on kotoisin?

— Beszterczestä.

Mravucsán kummasteli yhä enemmän, olipa vähällä rintoihinsa lyödä.

Kyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa ostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän tyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:

— Kuulitteko?

— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.

— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita pörhöisiä viiksiään.

Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on vanhoja sateenvarjoja.

Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa, vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia, saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.

Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä, ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen päähän.

Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita. — Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti, katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon; vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen, jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan ilmassa.

— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.

— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!

Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva Müntz ohimennen vastasi vieraalle:

— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.

— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden kynnyksellä torjuvan liikkeen.

— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.

Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.

— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki, — ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa, jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi hetkeksikään poistua puodista.

Asianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.

— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.

Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.

— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.

— Miks'ette?

— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli sangen viisas ihminen.

— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.

— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.

— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.

— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.

Vieras hieman punastui.

— Gregorics Pál, — hän vastasi.

— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen pieni mies, joka kuolemansa jälkeen…

— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta kullekin.

— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa…

— Niin, tuota, tuota… (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)
Minä olen asianajaja Wibra.

Nyt oli rouva Müntzin vuoro joutua hämilleen.

— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän. Kyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen iloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen aika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies. Tunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei testamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo vanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja katsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä. Tulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran sateenvarjon sieltä…

— Viisikymmentä florinia minä silloin kouraanne pistäisin, rouva Müntz.

Kuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät kiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen katsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika, joka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia saivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien puotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan tikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.

— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan, — lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden vinnille?

Rosalia rouva purskahti käsiänsä yhteen lyöden iloiseen nauruun.

— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan minulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään… (Hän silitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.

Puolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän jo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo viisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.

— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä astuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut sateenvarjoa.

— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään niistä ei ollut se oikea.

Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.

— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi. Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut vähääkään älyä…

— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik, meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen hänen kädessänsä.

— Minkä näköinen se olikaan?

— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.

Rosalia rouva huudahti:

— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti…

— Siinä hän teki pahasti.

Rosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:

— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei hänellä ollut aavistustakaan…

— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.

Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran takinkaulukseen:

— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain, hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani… erittäin pulska ja komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.

Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin. Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli tatuoitu härän pää.

Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista lehmää vielä myyty.

— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista tuoppia päivässä.

— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin nenään.

— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi florinia lehmän hintaa.

Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille, huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.

— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!

— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella ja punnita hampaitakin?

— Vielä tuo kelvoton potkiikin!

— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen teurastatte ja sitte vasta palottelette?

Kunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle hän alensi hintaa vielä viisi florinia.

Sittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän jäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun Wibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:

— Tulkaa, herra Müntz, minulla olisi vähän asiaa!

Peläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi florinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut iltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka eivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.

— Mitä asiaa?

— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä teillekään.

— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu irvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.

— Käydään vähäsen tuonnemmaksi!

Asianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä yksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli ympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä, kuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä haiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja joita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi tiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa Bábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.

Bábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä apteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte kielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen; Puu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois… Kyllä laajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.

Wibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi isävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.

— Tiedättekö te jotain siitä?

— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi kuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.

— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan ja onnistutte sen löytämään.

Säikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia vanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua! Yhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.

— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi vilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden vuoksi sanan: luullakseni.

— Kertokaa kaikki, mitä tiedätte.

Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.

— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa. Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki, sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.

— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz, keskeytti vieras maltitonna.

— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.

— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.

— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi kumminkin, että otaksumani oli väärä.

— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.

— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.

— Siis mahdollisesti…

— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja, joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää, jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."

— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.

— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria. Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.

Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi epäselväksi ja raukeaksi.

— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.

— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä taipaleella.

— Nii-in.

— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään. Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon. Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä kauhistavammaksi.

— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.

— Todellakin?

— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän; mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias. Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja jatkoi matkaansa."

Asianajaja hypähti innoissaan:

— Vain niin! Jatkakaa, jatkakaa!

— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti. Tuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan sijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.

— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin lompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä vaivoistanne. Hyvästi!

Hän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi mennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja ajopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.

Kiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan edustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.

— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui, että voin antaa teille hyvän neuvon.

— Pyydän…

— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa herra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne mukaisesti puhutella?

— Varsin oikein, — vastasi asianajaja.

— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot. Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.

— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.
Kiitän teitä ystävällisyydestänne.

— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi florini olisi riittänyt.

Asianajaja hymähti.

— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.

Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.

KORVARENKAAT.

Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi, ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina, päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla, pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa kanssa.

Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.

Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin hanhenpojat hävinneet laitumella?

Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut, mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita ilmaisemaan.

Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:

"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon, luvataan kohtuullinen palkinto."

Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.

— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan heistä.

— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.

— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä taivasta kohden.

— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan katso maahan, — huomautti neljäs.

Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.

Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen silmä.

Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä muutenkin jouten torilla liikuskeli!

Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi, ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole muuta kuin parisenkymmentä askelta.

Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä asiaa.

Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.

Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät sisällisten taistojen jäljet.

Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.

Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset sen sieltä sitte löytäkööt.

Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä, että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.

— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.

— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva neuvosmies Fajka.

Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.

— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?

Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi lentää korkeammalle kuin itse kotka.

— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.

Herra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!

— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota rakeet, vaan ruumiin kuletus.

Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.
Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.

— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.

Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa ja puuttui innoissaan puhumaan:

— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.

— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.

Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.

Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään… Kaitselmushan on aina varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!

Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa vieraalle.

— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?

— Tekö olette pormestari?

— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari kuin Mravucsán?)

— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.

— Niin on.

— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.

Pormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.

— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.