Sitte kääntyi hän neuvosmiehiin:

— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä on sellainen mahdollista.

Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi häntä pidättää.

— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä on luvattu palkinto.

— Minä en siitä huoli.

— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää, pyydän, niin sanoko!

En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa! Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan eräässä sadussa.

— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.

— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.

— En, — kenen?

— Glogovan papin sisaren.

Asianajaja murti ivallisesti suutaan.

— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte nähdä…

— Minne olisi mentävä?

— Tänne viereiseen huoneeseen.

Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan ja veti hänet mukanaan.

— Mutta herra, minun olisi kiire.

— Olkoon, mutta tulla pitää.

Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.

— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän korvarenkaanne!

Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.

Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty. Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.

Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:

— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!

Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan seisoalle.

Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.

— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän korvarenkaanne, neiti.

Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen, — hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman, mutta silti herttaisen.

— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.

Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä, samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu 'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.

Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.
Palkintoako?

Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.

Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi… mitenkä sanoisinkaan…

Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.

— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito käsiänsä yhteen.

— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä madame-rukka.

Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.

Wibra hymähti.

— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.

Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä enemmän Mravucsán vilkastui:

— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No, sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää. — Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni. Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.

Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan. Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi, jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi, alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:

— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito…

— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunasiksi.

— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis, mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?

— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei koneellisesti.

Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä täällä luonani.

— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?

Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.

— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan; korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään väristä… ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne korjaamaan.

— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat torilla perässään…

— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko kovastikin, madame Krisbay?

Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut hiuslaite.

— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja ummisti jälleen silmänsä.

Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin irtautunut.

— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin. Herranen aika, mitä nyt tehdä?

— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?

— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.

Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta. Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on ihraleuka.

Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.

— Kaiketi te kovasti pelästyitte.

— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.

— Pappiko?

— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.

— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, — hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.

Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä, jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen niskassaan.

— Noillako hevosilla? En koskaan!

— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika, kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin, se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne neiden aivan koreasti kotiin.

— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat! Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka…

— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies, kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt. Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.

Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa, niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies…

Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, — aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.

Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta esiin pulpahtaa.

— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat. Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä; minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin, nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.

Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:

— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät kotiin.

— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?

— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.

— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis heidät kotiin?

Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.

— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.

— Niin.

Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.

— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän hymähti.

— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?

Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan, syvään huoaten.

— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa; ehkemme voikaan lähteä kanssanne.

— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa, kyllä me mahdutaan.

— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?

— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?

— Vai ette tiedä?

— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.

— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.

Wibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!

— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".

— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.

— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.

— Olkaa hyvä ja puhukaa.

Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden — niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous hyväksyttävä.

— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi
Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca
Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä
Notre-Damen torni kaatunut.

Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin, kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka kääntyi häneen.

— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.

Wibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.

— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta
Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.

— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin, jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa. Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?

Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse. Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria, Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden keskellä toimitti iltapesuansa.

Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai vaunuissa.

— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa taivaalle.

— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.

Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.

— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.

Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.

— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.

Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä, että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla, käskien ajaa hänen pihaansa.

Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko, leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.

Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa oloissa oli tapana.

— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt! Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni. Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle sattuu. Koskeeko kovastikin?

— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.

— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?

Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.

— Vai niin? Tuota, tuota… — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden, mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota? Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa! Ja varmaan tuo nuori herrakin.

— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja tarjoankin, — Wibra vastasi.

Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan, jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs. Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.

— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.

Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten talutetuksi portaista alas.

Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.

— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.

Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden, kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.

— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.

Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.

Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.

Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi", viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä" soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa, joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä pihassa katoksen alla.

— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan, jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?

Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.

Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden, syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:

— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?

Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.

— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan joutunut.

Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.

— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että itse olet juopunut sika.

Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.

— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.

Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta tuollaisilla säärillä!"

Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta piipottavan.

— Madame, madame, mitä nyt?

Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille, mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten, pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.

Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.

Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.

— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan joutunut!

NELJÄS OSA.

BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

PORMESTARIN ILLALLISET.

En tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan Kristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että vaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän kantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.

Tuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin enää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä aikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi heidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.

Minä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa Mravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame Krisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti ensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan huudahti:

— Voi, kurkussani on jotain purevaa!

Vielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt käärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin kädestään, pahasti irvistellen:

— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.

Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.

Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. — Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."

Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut hyvään maahan!

Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.

Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.

— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!
Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.

Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin olisi se ollut voissa paistettu.

Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten kaskun: Sedi na far Rafanides, istuu pitäjässä Rafanides, mutta hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja, vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun. Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun, tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:

— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa siitä ylpeillä.

Näin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: "Jos joku minua vaatisi todistajaksi, niin minä kieltäytyisin."

En siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin sanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.

Ja oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että madame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi korkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä maastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä eikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota toiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu, viisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka nauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen ollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki nuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin päästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä äänellään: "Muijani miehen terveydeksi!"

Oikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata tällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin. Keskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan jonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin saadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten esimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä pöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka silloin huudahti:

— Kas vaan! tulee ristiäiset, kuomaseni!

Rouva Mravucsán tietenkin punastui.

Veronka sen sijaan kysäsi viattoman näköisenä:

— Kuinka se ristiäisiä tietää?

Joko on tyttönen vielä suuri hanhi taikka jo suuri näyttelijätär.

Mitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee aikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita kantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli saapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs nainen alkoi selittää asiaa:

— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia, käy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin kumoon.

Veronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi päätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä väikkyvän.

— Mutta näinhän minä, miten kirkkoherra sen itse kaasi kädellään.

Tähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi sensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan jatkaen sitä kaiken iltaa.

— Leikkaa pois hanhenpaistista tuo rasvakerros, Wladin!

Harmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui hänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli suuttunut.

— Mutta juuri siitä minä parhaiten pidän.

— Vaikkakin, Wladin. Minä en salli. Terveys ennen kaikkea!

Nöyrästi leikkaa Wladin pois rasvaiset osat.

— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä?
Napita heti takkisi, Wladin!

Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.

— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.

Wladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.

— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan, onkohan ylen kylmää.

Wladin ojentaa rouvalleen vesilasin.

— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää. Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan tähden riittää!

Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.

— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.

Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi; sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa, huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut, tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:

— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.

— Kuulkaamme! Mitä?

— Koirien itsemurhasta!

— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!

Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan peräpuoleen.

— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.

Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.

— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!

Lasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:

— "Voi Wladin, Wladin!"

Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut mieheensä kiintynyt.

— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän pari haikua jo riitä.

— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt hankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.

Ihastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan; kuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.

— Sievä puku. Mistä ostitte?

— Teetin mitan mukaan räätäli Klenerillä, aivan on kuin ylleni valettu…

— Vai niin!

— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi päivän valossa nähdä.

— Niin, vaan paljoko maksoi? — tapaili puolalainen rouva hajamielisenä.

Pakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin paikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan erikoinen värivivahdus.

— Hyvä, hyvä, mutta minä kysyn hintaa.

Tuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois alottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa puhumaan.

— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä eräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella, hyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan tuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!

— Pehmoista kuin silkki… Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi vaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä siinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks, kaks, kolme!

Tämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt pääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka kaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen saanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran kanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä Beszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin olisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta muulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..

He puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä asioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä Veronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu toinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee kirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella romanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet Ankerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei ruvennut ruhtinaaksi.

— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten olisi syntynytkään tuo kaunis romaani?

Sitte asianajaja alkaa kysellä Glogovan oloja.

— Eikö siellä ole kovin ikävä?

Veronka loi kummastellen kysyjään tummansiniset silmänsä.

— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton kysyisi, eikö Parisi ole ikävä!

— Onko Glogovassa metsää?

— On ja mahtava onkin.

— Oletteko siellä käynyt?

— Montakin kertaa.

— Ettekä pelkää?

— Mitäpä häntä?

— Tiedättehän että metsässäkin on joskus asukkaita.

— Mutta meidän metsän asukkaatpa minua pelkäävät.

— Niinkö? Pitääkö teitäkin pelätä?

— Minä näet niitä otan kiini.

— Rosvojako?

— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia puhutte.

— Antakaan vaan, tässä käsi!

— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä perhosia.

— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin perhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.

Nytpä Veronka kehuskelemaan:

— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen, amiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on toinen siipi repeytynyt.

— Entä onko Hebe?

— On, ja niin suuri kuin kämmeneni.

— Onko teillä suurikin kämmen? Näyttäkää!

Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.

— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla sen leveyttä.

Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.

— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.

Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi perhosiinsa.

— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä metsällä käynti.

— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet rakastuvat vain kerran eläissään.

— Minäpä pidän heistä muista syistä…

— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset…

Närkästyneenä käänsi Veronka hänestä päänsä pois.

— Herra Wibra, tehän alatte käydä sietämättömäksi.

— Kiitoksia tunnustuksestanne.

— Mistä tunnustuksesta?

— Siitä että alan olla sietämätön. Siispä en ole ollut tähän asti.

— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen puheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän kanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.

Wibra asetti kätensä rukoilevasti yhteen.

— En tee niin enää. En milloinkaan. Kunhan vaan puhuisitte!

— Pidättekö te todellakin perhosista?

— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän kuin jalopeuroista ja tiikereistä.

— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset konsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät niiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan esimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin etusiipiin!

Uskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän metsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.

— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. —
Montako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?

Wladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan neuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat asiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään niin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta miestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.

— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin virstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen aika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?

Nyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin "uudeksiluojaa". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla äänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein saattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka synnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi pystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin elein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää. Tälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin kuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa, mutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt toinen toisensa perään.

— Jo päästit hallit irti kahleistaan, — kuiskasi Fajka Konopkalle.

Tuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen tyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin terveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä saapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain rouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli saanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli vanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana. Isäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan tervehdykseksi.

Kohosi äänekäs ja innostunut eläköönhuuto.

Sen vaiettua Szliminszky huudahti:

— Nyt on minun vuoroni!

— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä puhuminen vahingoittaa keuhkoja.

Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta, joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden aikakirjoissa tuntematon.

— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan eläköön neiti Bélyi Veronka!

Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.

Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä, vastenmielinen tunne hänet valtasi.

— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn puoleen kääntyen.

Kunnon rouva löi käsiään yhteen.

— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.

— Mitä on painettuna?

— Onpahan kertomus sateenvarjosta… Wladin, sinunhan on sangen vari, olet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?

— Minkä sateenvarjon? — uteli asianajaja kärsimättömästä.

— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on seuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli hänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi veljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä aikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi varmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut. Mistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta tipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.

— Minun sateenvarjoni, — pääsi asianajajalta äännähdys.

— Mitä?

— Ei mitään, ei mitään.

Veret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti, kädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan lasinsa kumoon.

— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta taholta.

Viinilaikku alkoi virrata rouva Szliminszkyä kohden.

— Onnittelen rouvaa, — härnäili kirkkoherra Rafanides.

Rouva loi silmänsä maahan.

— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?

Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.

— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.

— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.

— Se oli juutalainen Münz.

— Sanoitteko jotain?

Wibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.

— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.

— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.

— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.

— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.

— Jumalan kiitos!

Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt, ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa. Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi kuulua kummallista suhinaa.

— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti tiedusteli.

Saattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.

— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen
aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli…
Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.
Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?

— Kyllä.

Isäntä juoksi ikkunan luo.

— Napita takkisi, Wladin!

Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.

— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.

Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa ulos.

Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän huomautuksen:

— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!

Ylt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.

Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi, kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.

— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti. Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan suurta siunausta ja rikkautta.

Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.

— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.

— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.

Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.

— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.

Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.

— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät samalla sateenvarjollaan haudatakin.

Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla kuunnella naapuriensa keskustelua.

— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi tuolillansa kiikkuen.

— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili ivallisesti.

— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan…

— En.

— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja minkä tähden?

— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun…

Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.

Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on, vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä suurta tapausta.

Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo, ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.

— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?

Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää tätä keskustelua jätkääkään.

— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi; haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.

— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.

— Oletteko nähnyt sen?

— En, kysynpähän vain.

— Niin, onhan siinä reunassa sisäpuolella kukkia.

— Saako sitä nähdä?

— Tietysti, tuletteko katsomaan?

— Juuri senvuoksi lähdenkin Glogovaan.

— Senkö vuoksi? Miten sen käsitän, koskapa ette usko sen alkuperään?

— Juuri sen vuoksi. Jos uskoisin, enpä lähtisikään.

— Te olette huono ihminen. Pakana.

— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi loukkaantui, kävi totiseksi.

— Loukkasinko teitä? — hän kysyi lempeästi, katuvaisena.

— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat pettymystä.

— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.

Veronka hymähti.

— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin, taikka…

Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.

Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää yötä.

— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.

Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.

— Miten herra Tuomas käskee.

Wibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti:

— Se taas riippuu siitä, miten kauan pyhät nukkuvat.

Veronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku nyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:

— Vartokaa!

Wibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo uhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt pyhimykset samoin, jos kykenevät!