Pian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa miehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa. Rouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti sadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä hengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan Wibrankin kanssa.

— Se on todellakin ihana legenda, ainakin minä siitä suuresti pidän.

— Ah noita kurjia legendoja! — Wibra vastasi.

— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi siitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun, mikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.

— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus,
Wladin!

Asianajaja vaipui mietteisiin.

— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.

Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle, yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle yösijan.

— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.

Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille silmää.

Herra pormestari ymmärsi asian.

— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko eivät.

Näin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin korttipakan.

Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se henkinen kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää. Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:

— Minullapa on henkiässä!

Joskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.

Puuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen korttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat osaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi viinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä — venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta toiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on sangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa rukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes viimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen pöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan alla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä tuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan parta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun mies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!

Tätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän,
Kukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse
Mravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin
aika kometiia!

Tapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame Krisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut asettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa ja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen. Mravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän toi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä taas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä pitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.

Veronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin kauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen ovenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi avaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle avautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin liivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten antoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen muotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan. Jo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi tämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava poimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät verholehdet.

Jo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku hameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet ollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän kauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua…

Nyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä niin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin kissaksi lumottu kuninkaanpoika.

Säikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja kumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin vajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla kiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.

— Mars, kissa! Hyss, häijy kissa! Älä katso tänne, kissa!

Neitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen täydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui huonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki yritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.

Rouva Mravucsán kuuli tämän hätäkän ja kysyi seinän takaa:

— Mikä hätänä, neitiseni?

— En saa kissaa ulos, täti hyvä.

— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton elukka.

— Mutta kun se näkee, — vastasi Veronka hätääntyneenä.

Hän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo ilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä entistä selkeämmin.

— Varropas sinä utelias kissapaha, kyllä minä sinulle näytän.

Hän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan kuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla ja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään. Mutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa ja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja se oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt tulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.

— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin huivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat. Tiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.

Hän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien eteen. "Katsele nyt, jos voit!" — ja alkoi uudestaan riisuutua.

YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.

Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta — kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata. Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan; naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja, mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.

Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan. Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus. Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin miellyttäväkin…

Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä, lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena, puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen — sateenvarjoon.

Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob, pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuohon pikku Veronkaan).

Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa…
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.

Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta? Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"

Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:

    Lampur ei se, punnitun ken lihan syöpi,
    Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.

Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu hänen ajatuksensa aivan nurin närin.

Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut, että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.

Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."

Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä. Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko Beszterczen kaupunki.

Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.

— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin, kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se kuuluu minulle…

Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.

Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta, mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle", ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?

Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.

— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme, että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä? Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon sateenvarjon varteen kätkettynä?

Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!… Musta yö, anna hyvät neuvot!

Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.

Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on parempi, sitä en osaa sanoa.

Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat, suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei tarvitse kellekään tiliä tehdä.

Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi… Mutta ethän sinä totuutta etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.

Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän, varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.

Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan metsässä.

Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.

"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.

"Olen, entä te?"

"Minä olen pyhä Pietari."

"Mitenkä?"

"Aion allekirjoittaa erään todistuksen teidän hyväksenne."

"Minunko hyväkseni?"

"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne. Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota sateenvarjoa."

"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.
Palatkaamme kylään!"

"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun pitää mennä."

"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?"

Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.

Wibra totteli.

"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa
Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."

"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —
Kosikaa häntä minulle!"

Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla poispäin. — Hän heräsi.

Ovelle koputettiin.

— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.

Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.

— Tulin noutamaan kenkiä.

Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.

Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten. Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."

— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan asia muutenkin voinut mieleeni johtua.

… Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.

* * * * *

Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki, seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista hattuaan.

— Joko valjastetaan?

En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?

— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!

— Saat siis valjastaa, János.

Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain madame vielä korppuja pureskeli.

Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti veitikkamaisesti:

— Siinäpä tulee tuores mies!

— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät pöydän varassa ja parta sinetöitynä.

— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.

— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!

Kaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi veitikkamaisesti.

— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin töllistelette?

— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta ihastelemaan jääden, — miten… tuota… olettekaan niin kasvanut.

— Yhtenä yönäkö?

— Eilen olitte vielä pikku neitonen.

— Teidän silmiänne silloin huikaisi.

— Huikaiseepa vielä nytkin.

— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.

Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti ja hyvätuulisena.

— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut, nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi minuuttia.

— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?
Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.

— Kahvia, pyydän.

— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?

— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.

— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.

— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika herättämään.

— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, — puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet sitä tietää.

— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.

— Mitenkä?

— Siten että sen kerron.

— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit sanomalehdissä.

Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:

— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette nukkunut?

Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka ei illalla tahtonut riisuutua.

Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen naisen sopii:

— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa vyötäiset. Senkin pitää kestää.

— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!

— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen, jotta tämä repeytyi irti.

Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo tuollaisen valjakon.

Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. — Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten! Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni, kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.

— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi kotiin!

— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.

Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen. Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.

Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan, jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja koskettivat… En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.

János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:

— Hoi, hoi! — pysähtykää.

Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka muka oli jalostettua lajia.

Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta, säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.

Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle, kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.

Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui hiljaa hengittävän.

VIIDES OSA.

KOLMAS PAHOLAINEN.

CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.

Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään. Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon kappelin miesvainajansa muistoksi.

— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.

— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.

Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet, niin viimeinen niistä totuuden sanoo.

Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.

Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa, linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua, joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".

Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"

Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan, hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen kapakoitsijan tappaneet.

— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo kuolleet.

— Mutta heidän poikansa?

Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se, missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla, missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan "Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!

Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena. Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata, kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.

Mikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.

Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan, joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen kuolemaani asti."

Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt. Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää? Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani auttamaan.

Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä kasva siis täällä rosvojakaan.

Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin, huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.

Veronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.

— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.

— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan isäntä.

— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?

— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.

Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.

— Ai, kuinka komea ruusu!

Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan yhden kukan vuodessa.

Wibra jättäytyi jälelle, viitaten portinvartijaa luokseen.

— Noutakaa minulle tuo ruusu.

— Mitä ajattelettekaan, herra? Vainajan sielu siitä närkästyisi.

Wibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen kouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi varovasti ruusun.

— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.

— Ei, sillä toisella florinilla annan papin lukea messun vainajan puolesta.

Aivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo, ojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.

— Tässä Czobor Marian ruusu! Vaihdetaan tuohon neilikkaan, neiti!

Veronka veti kätensä selän taakse ja vastasi kylmästi:

— Teilläkö oli sydäntä katkaista se?

— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?

— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin sen tuolta neidolta varastanut.

— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?

— En.

Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.

Säälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.

— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo ruusurukka oli teille tehnyt?

— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.

— Mitä sitten? Pistikö teitä?

— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.

— Mitä niin?

— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.

— Sitä pikku lörpöttelijää!

Neidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin silmin.

— Olisin saanut rukkaset.

Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden, joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.

— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.

— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.

— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?

— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan aavistaa, ketä kosin.

— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna, kapeata polkua alas madamen perässä.

Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti, miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet, vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.

Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen? Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen — Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.

Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa. Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"

Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä ikänsä kasvanut.

Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun; hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.

Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla, ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat, käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa, joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion, jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan mahtui kaikki, kaikki…

Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.

Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään että se saisi jäädä.

— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun hiuksissani pysyä.

Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?

Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.

— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.

Vielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät kallioseinää harasivat.

János käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:

— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!

— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.

Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi liikkua, — János murisi.

— Ette pidä seudusta?

— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä mennä naimaan!

Wibra säpsähti. Olisikohan tuo jo jotain huomannut?

— Miten niin, János?

— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen palvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi pojilleen, ja hän oli viisas herra: "Älkää milloinkaan menkö naimaan semmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja missä terveysvettä kasvaa."

Tälle jutulle jo Veronkakin alkoi nauraa samoin kuin Wibra.

— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon suuttumaan.

— Minä jään siis vanhaksi piiaksi? — päivitteli Veronka leikillään.

János inttämään käsin jaloin vastaan.

— Voi neiti kulta, ettehän te, ette suinkaan te, jos vain…

Mies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään sopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta ankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä käänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa vajosi aimopyöräyksellä maahan.

— Voih, koira vieköön sentään! Etuakseli katkesi.

Naiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli todellakin poikki vasemmalta puolen.

— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä pitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.

— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia olisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä sillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.

Kuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä, koettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian korjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi läpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden. Mutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan ukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita ja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä vanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut. Eihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki kasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä ja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.

Kunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä liian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan maanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui niin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain Veronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen tatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman reunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian pieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan. Mutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.

Mutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului ääni: Auttakaa, auttakaa!

Wibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan läheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi nähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan kuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku huusi apua.

Wibra alkoi juosta pitkin halkeaman reunaa.

— Täällä ollaan! — hän huusi. — Kuka olet? Mikä hätänä?

— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua, jos lienet kristitty ihminen.

Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää reunaa.

— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?

— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.

— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?

— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.

— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole tästä mennyt ohi?

— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.

— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?

— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.

— Mies rukka! Odottakaa!

Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli pistänyt hänen taskuunsa.

— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun muun keinon.

Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos vielä suuttuu.

— Joko löysitte?

— Jo. Kiitoksia.

— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.

— En syö.

— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?

— Olen Glogovan kirkkoherra.

Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.

— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.

Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:

— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa johonkin kiinni.

János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun, miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?

Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.

— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät ylös!

Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.

Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään. Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani, — jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä Glogovan metsänlaidassa.

Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.

Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.

— Olen kai langetessani loukkautunut, koska en saata kävelläkään.

— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät minun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä aikaa kun me hiljaa kävelemme.

Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten tiellä kulkiessaan.

Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien varressa.

— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?

Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.

— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!

Wibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.

— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin, kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.

— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus olisi teitä sinne johdattanut.

— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä; muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.

Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.

— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole vielä kysynyt nimeännekään.

— Wibra György.

— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori! Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi…

Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.

— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?

— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?

Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla ajopeliä läheten.

— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä kernaasti jotain.

— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!

— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.

— Teidänkö vaunuissanne?

— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.

Pastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.

— Olipa mitä ikinä, niin saatte.

Tuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.

— Tuolla vaununi!

Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä, mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu, kukat, kasvot.

Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän, asianajajan käsivarteen tarttuen:

— Herra Jumala, minun Veronkani!

Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä rukoilevasti yhteen liittäen.

— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; — jos vain niin tahdotte.

Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:

— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame Krisbayn.

Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei ruvennut lasta säikäyttämään.

— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.

Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja löytymisen…

Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti leikkisästi:

— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?

Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.

— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.
— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.

— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.

— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. — Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.

— Hän pyytää paljo.

— Niinkö? — soperti neito kalveten.

— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.

Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet alkoivat värähdellä… Voi, jo pillahtaa itkemään!

— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!

Wibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:

— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!

Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.

— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua niin hävettää…

Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla päivillään kantamaan.