Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:

— Herra Jumala, missä minä olen?

Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.

Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.

Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin, yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla kullattuna.

Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on, hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.

Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle. Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru sateenvarjo.

Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita, jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.

Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.

Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon, antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.

Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi. Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän oli rukoillutkin.

"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."

Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:

— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.

Tämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.

Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.

Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin lahjoittava sen kirkolle.

Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi. Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla. Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa, nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä, joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin, jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.

TOINEN OSA.

GREGORICSIT.

TAHDITON GREGORICS.

Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.

Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin, olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli tullut yksi perillinen lisää.

Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan — hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä, mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni, vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden. Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä kyllä sensijaan löytyy.

Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet. Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.

Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies; hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.

Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin, että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.

Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita, pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.

— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.

Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään halpoja kahden kreutzerin sikareja.

Sekään ei ihmisille kelvannut.

— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!

Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.

Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:

— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.

Olipa heillä syytäkin suuttua.

Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä. Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala, kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!

Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa raukan nimen.

Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo, äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.

— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?

Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.

Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin tai maakunnan palvelukseen.

No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.

Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.

Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän, aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan… Uudenvuoden aattona sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella, mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa. Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos niiksi tulisi…

Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin: tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat tulevat viimeiseksi.

Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin eilen. Gregorics Pál sylkee verta!

Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän syleksii — mitä sinä siitä?

Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:

— Todellakin, arvokas mies.

Mutta ääneensä hän huudahtaisi:

— Tahdon häntä hoitaa.

Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan, ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät laskelmat:

— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.

Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän keskuudestanne puolisoa.

Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas; mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut, mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen koskettanut.

Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset. Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin, hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä; kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja, komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän- ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile, osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.

Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan, että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.

Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.

Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon. Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.

Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle seuraavan neuvon:

— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.

Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.

— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.
Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?

— Varmaankin vakoilutoimi.

— Rupean siis vakoilijaksi.

Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea. Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen, käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari. Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien paholaisten sukuun".

Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi, asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?

Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti lauleli:

Tukkipoika lautallansa, poltteleepi piippuansa.

Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa istunut.

— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä sisässä, niin kuulen paremmin.

Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:

    Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
    Kylmällä paadella viitallain,
    Siinä mä makaan,
    Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
    Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
    Kuulit jo kulta, näin elän vain.

Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:

— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!

Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.

— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.

Gregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:

— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!

Mutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.

— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.

Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.
Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:

— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä kadutkin.

Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.

Anna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.

— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä kerran lähentelette, niin minä karkaan.

Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?

Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:

— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?

Eukko nauroi.

— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?
Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!

Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia, että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja vavahteli.

Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut? Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.

Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia. Hän ihan odotti että isäntä pian taas käyttäytyisi tuhmasti. Mutta semmoistahan voi jouduttaa. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa. Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat nähdä rintojen liikunnankin.

Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia. Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla, missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:

— Hm, "krenatööri" on johonkin kompastunut.

Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä…

Gregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista nähty?

Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; — sukulaisia rauhoitellen.

— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri omaisuus jää lopultakin teille.

Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen lampaanvuonan kanssa.

Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.

— Hei, hevonen!

Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.

Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki, jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen, vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."

— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.

Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? — Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István, joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.

Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan, kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta, — Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin mieltyä.

HUONOJA ENTEITÄ.

Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin saneli:

— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!

Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän, vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli innoissaan hänestä Gregoricsille:

— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?

Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:

— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen menettäneeni.

Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.

— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois, herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn. Ymmärrättehän, herra Gregorics?

Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat: "Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä vetoa".

Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.

Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi ontuvasta emännästä taloonsa?

Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen. Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:

— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?

— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.

Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.

Hän tarttui tohtoria käteen:

— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.

Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan, vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.

Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.

Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt jotain myrkyllistä sientä?

Gyuri pudisti päätänsä.

— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —

Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.

— Älä hupsi, Anna!

Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut; ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.

Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.

— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä asettaisin hänet heidän tielleen.

Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.

— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.
Ymmärrätkö?

Poikanen pillahti itkuun.

Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.

— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen vaaraan, jos se saataisiin tietää.

Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:

— Kukahan on tuokin poikaviikari?

Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin kyökkipiian pentu.

Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.

— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.

Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.

Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa. Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.

Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään, iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin: "Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen Böömiin.

Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut, vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota maatilaansa.

Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.

Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi, jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe, jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin. Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin, joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.

Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä, kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä pidetty.

Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta. Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä sopottivat.

Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla. Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta alkoi vuotaa nenästä ja suusta.

Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti asian puheeksi.

— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.

— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?

— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin sepittäneet.

— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen, että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin, kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi sitte:

— Kun saat sateenvarjon omaksesi.

Gyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.

— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle nimipäivälahjaksi… ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?

Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä. Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin hän olisi nauranut sisäänpäin, omille ajatuksilleen.

— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana sateessa ja pahoissa säissä.

Sitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet kiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden arvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta samaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs tapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän heitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna päivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari Maros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin kalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi ei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka valmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa, paprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on näet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka viittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä ole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa sääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta maailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem, (Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).

Kuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri veneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni heidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics tehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen veneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka molskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.

Gregorics huudahti: "Voi, sateenvarjoni!"

Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta selälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti halveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:

— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi kelvannut enää muuhun kuin vehnämiehen käteen. (Vehnämieheksi kansa sanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten pelätiksi).

— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus epätoivoissaan.

Soutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo riisua saappaitaan:

— Eihän herra vain laske leikkiä?

— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin lompakostaan 100 florinin setelin.

Börcsök Jancsi, aito szegediläinen kalastaja kääntyi Kupeczkyn puoleen.

— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla tavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa alaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.

— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä, miten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää sitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta…

— Pian, pian — läähätti Gregorics.

Vielä yksi epäilys heräsi kalastajassa.

— Eihän tuo seteli ole vain väärä, hyvä herra?

— Ei ole, joudu, joudu!

Börcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti hän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida sateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:

— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä vaivaa itseäsi syyttä, suotta.

Säikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin suunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.

— Älkää huutako, taikka minä tapan… tapan tähän paikkaan. Tahdotteko te tuhota minut?

Vanha Márton pysyi aivan tyynenä.

— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!

— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.

— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. — Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan vatsasta.

Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan, palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.

— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?

— Mitä hittoa. Puuta oli.

— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?

— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja paikattu.

— Asiassa ei siis perää lienekään.

— On siinä perää.

Kupeczkykin otti kerran kahdenkesken Gyurin kanssa asian puheeksi:

— Voisinpa lyödä vetoa että vanhuksen pääkopassa on joku ruuvi irti.

— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää, mitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?

GREGORICS PÁLIN KUOLEMA.

Edellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin, vuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen jo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua, sillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä Beszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut. Vanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui näin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:

— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua hengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen mennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan Gregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut. Mutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.

Ja vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja senjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti, ettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä ilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin, että hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja hautajaiskustannuksiin.

Mitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän kukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein tehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta. Hiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei eläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä kaikki.

Gregorics Pál sensijaan toimitti tämänkin asian aika koreasti.

Oli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan vatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni senvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti nämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat, mutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.

Iltasella hän aukasi silmänsä, virkkoen:

— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu helpommalta.

Hän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot kauhusta vääntyneinä.

— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin markkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa. Minä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni Boldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: "Ei kelpaa tämä koni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen." Heidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja läimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä. Kuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. "Hevonen on minun — se sanoi, — minä sen ostan." Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema. Mutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, — myönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta; odottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!

Punaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki helmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.

— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta vaan vatsasta.

— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran on minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta minua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti paperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken hänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.

Vuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus kirjoitti paperille sanat: "Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman kielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi."

— Renki heti viemään sähkösanomaa!

Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää sähkösanomaa jättää.

Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas, ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.

Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna puolipäivän aikaan.

Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on entisellään."

Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä kysymässä, tarvitsiko hän jotain.

— En mitään.

— Eikö enää mihinkään koske?

— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.

— Onko kovinkin kipeä?

— Kovin on.

— Noudetaanko tohtori?

— Ei noudeta.

Illan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin hyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin. Käski tuoda uuden pullon tokajviiniä.

— Tuo sitä helmikuun satoa, Anna.

Tätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta. Se oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta, toinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa saavat.

"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi jäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista rypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää viiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter' (hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo parisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee hakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut, tahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla."

Kilistettiin lasia.

Gregorics maiskautti kieltään.

— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku, ja sillä minä nyt lopetan.

Kilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti esiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:

— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:

— On siinä koreita asioita.

— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit vastaan. — Mikäs kiire niillä?

Gregorics hymyili raukeasti…

— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta. Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.

— Olen sangen utelias, herra Gregorics.

— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta, upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota, oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa, mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan: "Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa". Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.

Notarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.

— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.

— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.

Gregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven perässään.

— Osaatteko olla vaiti?

Muurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi heistä vastasi:

— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.

— Eikä se ole niin kauan vaikeatakaan, kun ei osaa puhua.

— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos asia on sen arvoinen.

— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä laitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu ja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.

— Eikö muuta?

— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50 florinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.

Muurarit katsahtivat jälleen toisiinsa. Vanhempi heistä vastasi:

— Tehdään. Mihin se on tehtävä?

— Minä tulen näyttämään.

Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan vaikeata.

— Tulkaa perässä.

Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.

Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.

Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan. Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla. Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee sisässä ollut.

Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut, ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.

— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna pirukaan sitä paikkaa löydä.

— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.

— Nyt saatte mennä.

Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti menemään laskettiin.

— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä, jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.

Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon vahvan tammioven ja meni kotiin maata.

Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.

— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui Annalle:

— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.

Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää. Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai pappia?

Gregorics pudisti päätään.

— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?

Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.

— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.

Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee Matyin mennä.

Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:

— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu, jotta saisin varemmin tiedon.

Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.

Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli, tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.

— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.

Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.

— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.

Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.

Sairas huoahti:

— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt… Kätesi on kovettunut, Anna!

Sitte hän lisäsi:

— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin…

Hän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:

— Kuulitko mitään?… Hst! Aivankuin Matyin torvi…

— En kuule, minä en kuule mitään.

Hermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.