Tyttö niistä juopuikin. Keskellä näitä vieraita ihmisiä, jotka joka haaralla ympäröivät häntä, kävi Marcus hänelle yhä likeisemmäksi ja rakkaammaksi. Häneen hän saattoi täydellisesti luottaa. Nuori mies rauhoitti häntä ja lupasi ryöstää hänet pois Caesarin talosta; hän vakuutti ettei hän häntä heitä, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen Auluksen talossa oli hän puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensä. Nyt hän suoraan tunnusti, että hän rakasti Lygiaa, että hän oli hänelle rakkain ja kallein kaikista. Ensi kerran eläessään kuuli Lygia tällaisia sanoja miehen suusta ja jota enemmän hän niitä kuunteli, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen sielunsa heräsi kuin unesta, että hänet valtasi sekä ääretön riemu että ääretön levottomuus. Hänen poskensa alkoivat polttaa, sydän lyödä ja huulet avautuivat ikäänkuin hämmästyksestä. Hänet valtasi kauhu, kun hän huomasi, että hän kuunteli tällaisia asioita, ja kuitenkaan ei hän mistään hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan sanaa. Välistä hän loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas Vinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyväisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »puhu eteenpäin!» Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen savun tuoksu rupesi taasen pyörryttämään häntä. Roomassa oli tapana, että juhlissa oltiin levolla, pitkänään. Kotona Lygia aina oli levännyt Pomponian ja pikku Auluksen välillä. Nyt lepäsi hänen rinnallaan Vinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että hänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka sai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta hänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hänen kasvonsa kalpenivat, hänen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen. Kiihkeästi sykki hänen sydämensä purppuraisen tunikan alla, hengitys kävi lyhyeksi ja sanat särkyivät suuhun. Hän oli ensi kertaa näin likellä Lygiaa. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen suonissaan kiersi kuin tulen liekkejä, joita hän turhaan koetti sammuttaa viinillä. Hän juopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tytön likeisyys, tytön ihanat kasvot, hänen paljaat käsivartensa, hänen neitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla, ja koko hänen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin tarttui hän tytön ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja vetäen häntä luokseen, kuiskasi värisevin huulin:
"Minä rakastan sinua, Callina, sinä jumalaiseni!"
"Marcus, päästä minut!" huusi Lygia.
Mutta Marcus jatkoi, ja hänen katseensa oli kummallisen verhottu:
"Jumalattareni!… Rakasta minua!"
Samassa virkkoi Acte, joka lepäsi Lygian toisella puolella:
"Caesar katsoo teihin."
Vinitius vimmastui sekä Caesarille että Actelle. Acten sanat sammuttivat hänen hurmauksensa puuskan. Tällä hetkellä olisi hänen parhaimman ystävänsäkin ääni suututtanut häntä, mutta lisäksi hän luuli, että Acte tahallaan oli keskeyttänyt hänen ja Lygian keskustelun.
Hän nosti päätään, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja virkkoi ilkeästi:
"Se aika on ohi, Acte, jolloin sinä kemuissa lepäsit Caesarin rinnalla. Sanotaan, että sinä nykyään olet tulemaisillasi sokeaksi—kuinka siis taidat nähdä hänet?"
"Näen hänet kuitenkin," vastasi Acte surullisesti. "Hänkin on likinäköinen ja katselee teitä smaragdin läpi."
Ne, jotka istuivat likellä Neroa, vartioivat hänen jokaista liikettään. Se teki Vinitiuksen levottomaksi ja hän jäähtyi ja rupesi välinpitämättömin katsein silmäilemään Caesariin päin. Lygia, joka juhlan alussa oli ollut ikäänkuin pyörryksissä, oli silloin nähnyt Neron kuin sumun läpi. Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittäneet puoleensa koko hänen huomionsa, joten hän ei ensinkään ollut häneen katsonut. Nyt vasta hänkin äkkiä loi häneen uteliaat, pelästyneet silmänsä.
Acte oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut pöytää vastaan, räpytteli toista silmäänsä ja piteli hyppysillään toisen edessä pyöreää, hiottua smaragdia, jota hän tavallisesti käytti. Sen läpi hän paraikaa katseli heitä. Hetkisen perästä hänen katseensa sattui Lygian silmiin, ja kauhu pusersi kokoon tytön sydämen. Muinoin, kun hän lapsena oleskeli Auluksen maatiloilla Siciliassa, oli vanha egyptiläinen orjatar kertonut hänelle, että vuorten onkaloissa asuu hirveitä lohikäärmeitä—nyt valtasi hänet äkkiä tunne, että tuollaisen lohikäärmeen vihreät silmät tuijottivat häneen. Hän tarttui Vinitiusta käteen kuin lapsi, joka pelkää, ja hänen päähänsä lensi kaikenlaisten ahdistavien ajatusten tulva: tuoko nyt on hän? tuoko on se hirveä, se kaikkivaltias? Hän ei koskaan ollut häntä nähnyt, mutta hän oli kuvitellut hänet toisenlaiseksi. Hän oli ajatellut hänen kasvonsa julmiksi, kivettyneiksi, ajatellut, että ne ovat täynnä ilkeyden piirtoja; mutta tässä oli suuri naama paksun kaulan päässä. Tosin se oli julma, mutta samalla melkein naurettava ja—ainakin kaukaa katsoen—lapsellinen. Ametistinvärinen tunika, jonka käyttäminen muilta kuolevaisilta oli ankarasti kielletty, loi hänen lyhyiin, leveihin kasvoihinsa sinertävää heijastusta. Hänen tummat hiuksensa olivat Othon tuoman muodin mukaan järjestetyt neljään kiharariviin. Partaa hänellä ei ollut. Hän oli nimittäin hiljan uhrannut sen Jupiterille, ja siitä häntä ylisteli koko Rooma, vaikka kyllä miehestä mieheen kuiskailtiin, että hän sen uhrasi vain siitä syystä, että se oli punertava, kuten kaikilla hänen suvussaan. Hänen ulkonevassa otsassaan oli kuitenkin jotakin miltei olympolaista. Yhteenkasvaneet kulmakarvat todistivat kaikkivaltiaan itsetietoisuutta; mutta puolijumalan otsaan liittyi apinan, juopon ja ilveilijän alhainen, hekumallinen naama. Vaikka hän vielä oli nuori, olivat hänen kasvonsa ihraiset, sairaalloiset, hävyttömät. Lygiaan teki hän pahaa ennustavan, iljettävän vaikutuksen.
Hetken kuluttua laski Nero smaragdin kädestään ja lakkasi katsomasta tyttöön. Nyt huomasi Lygia hänen pulleat, siniset silmänsä, jotka lamppujen häikäisevässä valossa räpyttelivät. Ne olivat lasiset ja ilmeettömät kuin kuolleella.
Nero kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi:
"Tuoko se nyt on se panttivanki, johon Vinitius on rakastunut?"
"Juuri hän," vastasi Petronius.
"Mitä kansaa hän nyt olikaan?"
"Lygiläinen."
"Pitääkö Vinitius häntä kauniina?"
"Ota laho öljypuun oksa ja pue sen ylle naisen peplum—ja Vinitius pitää sitä kauniina. Mutta sinun kasvoistasi, oi verraton tuntija, luen jo tuomion! Sinun ei tarvitse sitä lausua! Olet oikeassa! tyttö on liian kuiva! liian laiha! Oikea kapeavartinen unikukka. Mutta sinä, jumalallinen esteetikko, joka annat arvoa naisen varrelle—olet tuhat kertaa oikeassa. Kasvot yksinään eivät mitään merkitse. Paljon olen sinulta oppinut, mutta vielä minulta puuttuu varma silmänluonti. Voisinpa melkein lyödä vetoa Tullius Senecion kanssa, että vaikka näin juhlissa, kun kaikki lepäävät pitkänään, on vaikea arvostella koko vartaloa, sinä jo olet hänen rakastetustaan tullut seuraavaan johtopäätökseen: »liian kaitainen lanteiltaan»."
"Liian kaitainen lanteiltaan," vastasi Nero silmiään räpytellen.
Petroniuksen huulilla liikkui tuskin huomattava hymy, mutta Tullius Senecio, joka juuri keskusteli Vestinuksen kanssa, tai oikeammin sanoen kiusoitteli häntä siitä, että hän uskoi uniin, kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, mistä Petroniuksen ja Neron välillä oli ollut kysymys:
"Sinä erehdyt!—Minä olen samaa mieltä kuin Caesar."
"Hyvä," sanoi Petronius. "Minä tässä juuri väitän, että sinulla sentään on hitunen järkeä, mutta Caesar vakuuttaa, että auttamattomasti olet aasi."
"Se oli hänelle oikein!" huudahti Caesar nauraen ja kiepautti alaspäin peukalonsa, kuten hänellä oli tapana tehdä sirkuksessa, merkiksi siitä, että voitetulle miekkailijalle oli annettava kuolinisku.
Mutta Vestinus, joka luuli että oli kysymys unista, puuttui nyt puheeseen:
"Minä puolestani uskon uniin ja Senecalta itseltään olen kuullut, että hänkin uskoo uniin."
"Minä näin viime yönä unta, että minusta oli tullut vestaalitar," huudahti Calvia Crispinilla, loikoen pöytää vasten.
Nero rupesi leipomaan käsiään, muut seurasivat esimerkkiä, ja hetken perästä kuului kättentaputuksia koko salista, sillä Crispinilla oli jo eronnut monesta miehestä ja hänen satumaisen hillitön elämänsä oli kuuluisa koko Roomassa.
Hän itse ei käynyt ensinkään hämilleen, vaan jatkoi:
"Entä sitten! Ne ovat kaikki vanhoja ja rumia. Ainoastaan Rubria on heistä enää ihmisen näköinen. Olisihan meitä sitten edes kaksi, vaikka Rubriakin aina kesällä saa kasvoihinsa teerenpisamia."
"Myönnä kuitenkin, kaikkein sivein Calvia," lausui Petronius, "että ainoastaan unessa voit tulla vestaalittareksi."
"Mutta jos Caesar käskisi?"
"Sitten uskoisin, että mahdottomimmatkin unet saattavat toteutua."
"Niin ne toteutuvatkin," väitti Vestinus. "Minä käsitän, että saattaa löytyä ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, mutta kuinka kukaan saattaa olla uskomatta uniin?"
"Entä ennustuksiin?" kysyi Nero. "Kerran minulle ennustettiin, että
Rooma häviää ja että minä tulen hallitsemaan kaikkia Itämaita."
"Ennustukset ja unet liittyvät likeltä toisiinsa," virkkoi Vestinus. "Kerran muuan varakonsuli, oikein epäuskoinen mies, lähetti orjan viemään Mopsuksen temppeliin kirjettä, joka oli sinetillä varustettu ja jota ei kukaan saanut avata, sillä varakonsuli tahtoi tietää, osaisiko jumala vastata suljetussa kirjeessä olevaan kysymykseen. Orja nukkui yön temppelissä saadakseen nähdä ennustavaa unta ja kertoi kotiin palattuaan: näin unessa nuorukaisen, joka paistoi kuin aurinko ja joka minulle lausui yhden ainoan sanan—sanan: »musta». Tämän kuullessaan kalpeni varakonsuli. Hän kääntyi vieraittensa puoleen, jotka niinikään olivat epäuskoisia, ja lausui: »tiedättekö, mitä kirjeessä oli?»"
Vestinus katkaisi hetkeksi puheensa, korotti pikarinsa ja joi.
"Mitä kirjeessä oli?" kysyi Senecio.
"Kirjeessä oli: »kummoisen härän minä uhraan, mustan vaiko valkean?»"
Tämä kertomus olisi varmaan herättänyt jonkinlaista huomiota, jollei Vitellius äkkiä olisi häirinnyt mielialaa. Hän oli jo juhlaan saapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkäänlaista aihetta aivan mielettömään nauruun.
"Mitä tuo ihratynnöri nauraa?" kysäisi Nero.
"Nauru erottaa ihmisen eläimestä," vastasi Petronius, "ja tuskinpa hän muulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika."
Vitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja rupesi katselemaan läsnäolevia kummissaan, ikäänkuin ei ikinä olisi nähnyt heitä.
Sitten hän nosti kätensä, joka oli pehmeä kuin tyyny, ja huusi käheällä äänellä:
"Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isältäni."
"Joka oli suutari," jatkoi Nero.
Vitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi etsimään sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista.
Silloin alkoi Vatinius matkia pelästyneen naisen huutoja, mutta Nigidia, nuori leski ja Calvian ystävätär, jonka lapsellisissa kasvoissa oli hekumalliset silmät, huusi ääneen:
"Hän etsii, mitä ei ikinä ole kadottanut."
"Ja mistä hän välittää viisi, jos löytäisikin," lisäsi runoilija
Lucanus.
Kemut kävivät yhä iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat pöytään yhä uusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat täytetyt lumella ja koristetut murattiköynnöksellä, otettiin joka hetki esiin pieniä sekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkä jaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja pöydälle ja pöydän ympärillä lepääville.
Petronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät vieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa puhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä tosin aina puuttui häneltä… Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt esiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska Apollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut jättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä todella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan, mutta se ei ollut auttanut… Hän aikoi pian lähteä Antiumiin hengittämään meri-ilmaa.
Lucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden nimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon tästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti kiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»
"Älä ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.
Nero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät nyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta Caesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan. Samalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen paremmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta käyttämättä.
Pian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa alla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin värisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen helminauha—joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli kultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin ehtinyt erota kahdesta miehestä.
Häntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi Augustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän tuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän yllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat olivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli käynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty mitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas uudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka Kristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut riistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä kysymys:
"Oi Marcus, onko se mahdollista?"
Viini oli huumannut Marcuksen. Sitäpaitsi häntä hermostutti, että tuollaiset asiat saattoivat vetää puoleensa tytön huomiota ja erottaa häntä hänen seurastaan ja sanoistaan.
"Niin," virkkoi hän, "onhan hän kaunis, mutta sinä olet sata kertaa kauniimpi. Et tunne itseäsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin Narcissus… Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus kylvettänyt omassaan. Sinä et tunne itseäsi, silmäteräni…! Älä katsele häntä. Käännä silmäsi minuun, silmäteräni…! Kosketa huulillasi tätä viinipikaria, niin minä sitten kosketan huulillani samaa kohtaa…"
Marcus tuli yhä likemmä, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa sentään syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillä Caesar nousi seisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen, jota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla säestää hänen lauluaan, likeni, kädessään nablium-niminen soittokone. Nero nojasi deltan pöytää vastaan ja nosti silmänsä. Hetkisen aikana vallitsi tricliniumissa syvä hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat, putoellessaan alas katosta.
Sitten hän kahden luutun säestämänä alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen laulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. Ääni, joskin hiukan käheä, ei ollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat omantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillä ylistyslaulu oli hänen mielestään kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen kunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmät korotettuina ylöspäin, teki komean vaikutuksen eikä ensinkään tuntunut niin hirvittävältä ja vastenmieliseltä kuin juhlan alussa.
Vieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: »oi taivaallinen ääni!» Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi kätensä ylös ja pitivät niitä sillä lailla laulun loputtuakin. Toiset pyyhkivät kyyneliä silmistään; koko salissa kävi hyörinä kuin mehiläispesässä. Poppaea nosti kultatukkaista päätään, vei huulilleen Neron käden ja piti sitä siinä kauan sanaakaan lausumatta. Nuori, erinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltä Pytagoras—sama, jonka kanssa Nero myöhemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa tahtoi pakottaa pappeja vihkimään itsensä, jopa kaikilla tavanmukaisilla juhlamenoilla—heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Mutta Nero katseli levottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hänelle tärkein.
"Mitä musiikkiin tulee," virkkoi Petronius, "niin mahtaa Orfeus tällä hetkellä olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tässä läsnäoleva Lucanuskin on; säkeisiin nähden taas haikeasti valitan, etteivät ne ole huonompia, jotta löytäisin sanoja niitä ylistääkseni."
Lucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka häntä syytettiin kateudesta. Päinvastoin hän loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli kuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi:
"Kirottu kohtalo, joka määräsi minut elämään tuollaisen runoilijan aikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja Parnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttiläkruunun valo himmenee auringon rinnalla."
Petronius, jolla oli aivan hämmästyttävä muisti, rupesi nyt toistamaan erityisiä kohtia ylistyslaulusta. Hän lausui yksityisiä säkeitä, kehui ja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen määrään, että hän unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron kasvoista paistoi ihastus ja ääretön turhamaisuus. Se ei enää ollut mielettömyyden rajoilla, vaan täydellisesti sen tasalla. Hän toisti nyt itsekin ne säkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin lohduttamaan Lukanusta: ei hänen pitänyt kadottaa rohkeuttaan; tosin ihminen pysyy sinä, miksi hän on syntynyt, mutta eihän kunnioitus, jonka ihmiset Jupiterille suovat, estä heitä kunnioittamasta muitakin jumalia.
Sitten hän nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka täytyi jättää juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero kehoitti heitä istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hän palasikin, sillä hän halusi hengittää enemmän suitsutusta ja ottaa osaa temppuihin, jotka hän itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten valmistaneet.
Taasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus voitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion, Inachuksen tyttären seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli tottumaton tällaisiin näytäntöihin, tuntui se kaikki ihmeeltä ja noituudelta. Käsien ja ruumiin liikkeillä osasi Paris saada aikaan sellaista, mitä ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Käsillään hapuili hän ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja väreili. Pilvestä kääriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis hekumallisesti väristen. Ei ollut tarkoituskaan esittää mitään tanssia. Esitettävänä oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia, kuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tämän kadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien ja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tyttöjen kanssa tanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja mellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, että tuli poltti hänen suonissaan, että salaman täytyi iskeä tähän taloon tai katon rämähtää vieraitten päälle.
Mutta lakeen kiinnitetystä kultaisesta verkosta tippui ainoastaan ruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hänen viereltään:
"Minä näin sinut suihkulähteen luona Auluksen talossa ja rakastuin sinuun. Oli varhainen aamu, ja sinä luulit ettei kukaan sinua nähnyt, mutta minä näin sinut… Ja samanlaisena näen sinut nytkin, vaikka peplum sinua verhoaa. Heitä se yltäsi, kuten Crispinilla on tehnyt. Näetkö! Jumalat ja ihmiset etsivät rakkautta. Ilman rakkautta ei löydy mitään maailmassa. Nojaa pääsi rintaani vastaan ja sulje silmäsi."
Raskaasti tykkivät suonet tytön ohimoilla ja käsissä. Hänet valtasi tunne että hän kiiti johonkin syvään kuiluun ja että Vinitius, joka tähän saakka oli tuntunut hänestä niin likeiseltä ja luotettavalta, nyt veti häntä syvyyteen, vaikka hänen olisi pitänyt pelastaa. Hän suri häntä, hän pelkäsi sekä tätä juhlaa että häntä ja itseään. Ääni, joka oli kuin Pomponian ääni, puhui vielä hänen sydämessään: Lygia, pelasta itsesi! mutta samalla luuli hän kuulevansa toisen äänen sanovan, että jo oli myöhäistä, että se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin, joka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydän on niin sykkinyt kuin hänen, kun Vinitius hänelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista huumausta kuin hän Marcuksen likeisyydessä—jo on auttamattomasti kadotettu. Hänen voimansa heikkenivät. Hänestä tuntui siltä kuin hänen täytyisi pyörtyä ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hän tiesi, että sitä, joka ennen Caesaria nousee pöydästä, kohtaa hänen vihansa. Mutta tuskin olisi hänellä ollut voimaa nousta, jollei tätä vaaraa olisi ollutkaan.
Kemut eivät vielä läheskään olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat pöytään yhä uusia ruokia ja täyttivät lakkaamatta pikareja. Pöydän eteen astui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininäytelmää.
He alkoivat kamppailla. Heidän väkevät, öljystä kiiltävät ruumiinsa leipoutuivat yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, luut ritisivät rautaisten käsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden välitse tunki uhkaavaa korinaa. Välistä ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa töminä permannolla, jolle oli siroitettu safrania. Välistä he seisoivat niin liikkumattomina, että olisi luullut heitä kivestä veistetyksi ryhmäksi. Roomalaisten silmät seurasivat ihastuneina taistelevien äärimmilleen pingoitettuja säärien ja käsivarsien jänteitä. Mutta kamppailu ei kestänyt kauankaan, sillä Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun johtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan väkevimpänä miehenä. Hänen vastustajansa hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja korisevammaksi, hänen kasvonsa sinettyivät, suusta pursui veri, ja vihdoin hän hervahti maahan.
Taistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kättentaputuksilla. Croton laski jalkansa vastustajansa olkapäälle, pani sitten käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili voittoisin katsein ympäri salia.
Sitten esiintyivät eläintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitä ei paljoakaan katsottu, sillä viini oli jo ehtinyt himmentää katsojien silmät. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi. Syyrialaiset tytöt, jotka äsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin, sekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kävi sotkuiseksi ja villiksi. Sitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptiläiset sistrot, torvet ja puhaltimet rämisivät. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat he huutaen käskemään pois soittoniekkoja. Ilma oli käynyt raskaaksi, sillä lemuavat kukat, väkevä öljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan alussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten hengitys oli täyttänyt sen ylenmäärin. Lamput paloivat himmeällä valolla, seppeleet juhlivien päässä retkottivat vinossa, kasvot kalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja.
Vitellius keikahti pöydän alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen päänsä Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikään oli humalassa, rupesi puhaltamaan kultajauhoja hänen hiuksistaan ja nosti ihastuksissaan silmänsä korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella kertoili Vestinus ainakin kymmenettä kertaa Mopsuksen vastausta varakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten pilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ääntään venytellen ja tuontuostakin nikottaen:
"Jos Ksenofaneen Spheros todella on pyöreä, niin sittenhän sellaista jumalaa voisi potkimalla kierittää edessään kuin mitäkin tynnyriä."
Mutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijää ja ilmiantajaa, loukkasi tämä puhe, ja vimmoissaan kaatoi hän tunikansa täyteen falernoviiniä. Hän oli aina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, että Rooma kerran häviää, mutta toiset väittivät, että se jo paraikaa on häviämässä. Ovat oikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei nuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettäkään. Ankarat, vanhat tavatkin ovat hylätyt, eikä kenenkään päähän pälkähdä, etteivät epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkään. Se olisi aivan turhaa! Sääliä nuorisoa, joka elää tällaisina aikoina! Huvituksista täytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivät siitä lopun.
Näin sanoen veti hän luokseen syyrialaisen tanssijatytön ja rupesi hampaattomalla suullaan koskettamaan hänen kaulaansa ja olkapäitään. Tämän nähdessään hymähti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua päätään, jonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi:
"Kuka sanoo, että Rooma häviää…? Sulaa tyhmyyttä…! Tottahan minä konsulina sen tiedän… Videant consules!… Kolmekymmentä legionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!"
Äkkiä hän nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi täyttä kurkkua huutamaan:
"Kolmekymmentä legionaa—kolmekymmentä legionaa! Britanniasta aina parttein rajoille asti!"
Samassa hän pysäytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi:
"Jumal'avita, niitä onkin kolmekymmentäkaksi…"
Samassa hän keikahti pöydän alle ja antoi ylen sekä flamingonkielet että paistetut ja jäädytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinäsirkat, kalat ja lihat—kaikki mitä oli syönyt ja juonut.
Rooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivät saattaneet rauhoittaa
Domitiusta.
"Ei, ei! Rooman täytyy hävitä, sillä usko jumaliin ja ankarat tavat ovat hävinneet! Rooman täytyy hävitä, ja se on vahinko! sillä elämä on sentään hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvää. Voi mikä vahinko!"
Hän kätki päänsä syyrialaisen tanssijatytön kainaloon ja rupesi itkemään.
"Mitä siitä tulevasta elämästä!… Achilles oli oikeassa, että parempi on olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana kimmeriläisillä mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on epäuskoa ja turmelee nuorison."
Sillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian hiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti murattiköynnökset vieressään seisovan vaasin ympäriltä ja seppelöi niillä nukkuvan. Tämän työn päätyttyä rupesi hän ihastunein ja kysyvin katsein silmäilemään läsnäoleviin.
Sitten kietoi hän itsensäkin ympärille murattia ja toisti moneen kertaan syvällä vakaumuksella:
"En ole mikään ihminen. Olen fauni."
Petronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka »jumalallisen» äänensä takia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa pikarin toisensa perästä ja juopunut. Hän tahtoi taasen esittää runojaan, tällä kertaa kreikankielisiä, mutta ei muistanutkaan niitä, vaan lauloi vahingossa erään Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja Terpnos koettivat häntä säestää, mutta jättivät sikseen koko puuhan, koska yhteistyö näyttäytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja estetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hänen käsiään. Näin kauniit kädet oli hän nähnyt vain kerran … mutta missä?
Hän nosti kätensä hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimään. Hetkisen perästä kuvastui hänen kasvoillaan kauhu.
"Niin todella! äidillähän ne olivatkin, Agrippinalla!"
Hänen eteensä nousi synkkä kuva.
"Sanotaan hänen öisin kuutamossa kulkevan merellä Baiaen ja Baulin tienoilla. Ei puhu mitään, kävelee vain kävelemistään, ikäänkuin etsisi jotakin. Liketessään venettä hän katsoo siihen ja astuu taas eteenpäin, mutta kalastaja, johon hän on katsonut, kuolee."
"Hyvä aihe" huomautti Petronius.
Vestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi salaperäisesti:
"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon—oi!"
Nero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.
"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun tarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun, täytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni murhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä olisi kuulleet minun laulavan."
"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!" huusi Domitius Afer.
"Viiniä! ja soikoot tympanit!"
Melu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan murattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:
"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!"
Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu, kuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa kalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui:
"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää. Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle, ymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!… Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan… Sinun täytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen … suutele pian!"
Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän tunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan, koettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta käsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen, ja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei mikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään, joka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut enää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri, joka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään. Turhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan. Vinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen päänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita huuliaan.
Mutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa tytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi Vinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan jättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli tutustunut Auluksen talossa.
Lygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa miltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.
Acte seurasi heitä.
Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.
"Lygia, Lygia!" huusi hän.
Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa raskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi tanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:
"Mitä on tapahtunut?"
Tyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja katseli häneen kuumin silmin.
"Juo!"
Vinitius joi ja retkahti maahan.
Suurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien, juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten—koko tämän tosin vielä kaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta ruusuja.
Ulkona tuntui jo päivän salo.
KAHDEKSAS LUKU.
Kukaan ei pidättänyt Ursusta eikä liioin vaatinut häntä tilille hänen menettelystään. Vieraat, jotka eivät maanneet pöytien alla, olivat kumminkin jo jättäneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat näkivät jättiläiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat he, että se oli joku orja, joka nouti juopunutta emäntäänsä. Olihan sitäpaitsi Acte heidän mukanaan, ja hänen läsnäolonsa turvasi heidät kaikilta epäluuloilta.
Pakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitä käytävään, joka vei Acten asunnolle.
Lygia oli käynyt niin voimattomaksi, että hän hervottomana kuin kuollut makasi Ursuksen käsissä. Vasta kun puhdas, viileä aamuilma tulvi häntä vastaan, avasi hän silmänsä. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat pylväikön läpi ja tulivat pääportille, mutta eivät poikenneet pihaan, vaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja pinjojen latvoja. Tämä osa palatsia oli tyhjänä, meluava soitto ja juhlivien huudot etenivät etenemistään. Lygiasta tuntui siltä kuin hänet olisi riistetty helvetistä ja tuotu jumalaisen päivän valkeuteen. Olihan maailmassa sentään vielä jotakin muutakin kuin tuo iljettävä triclinium: oli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. Äkkiä purskahti tyttö itkuun, nojautui jättiläisen olkapäätä vastaan ja vaikeroi siinä:
"Mennään kotiin, Ursus! Mennään kotiin, Auluksen taloon!"
"Mennään vaan!" sanoi Ursus.
He olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja Ursus laski Lygian marmoripenkille, vastapäätä suihkulähdettä. Acte rupesi rauhoittamaan tyttöä ja kehoitti häntä nukkumaan, vakuuttaen, ettei häntä tällä hetkellä uhannut mikään vaara, koska juopuneet vieraat varmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut rauhoittua. Hän vaan piteli käsillään ohimojaan ja toisti toistamistaan kuin lapsi:
"Mennään kotiin! Mennään Aulukselle!"
Ursus oli kyllä siihen valmis. Tosin porteilla seisoo pretoriaani-sotamiehiä, mutta entä sitten! Sotamiehet eivät pidätä kulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisiä lappaa myötäänsä. Ei kukaan heitä estä menemästä. He sekaantuvat kansan tulvaan ja lähtevät suoraa päätä kotiin. Mitä hänellä muuten onkaan sanomista tähän asiaan! Prinsessa käskee, ja hän tottelee. Sitä vartenhan hän on olemassa.
"Niin, Ursus, mennään," toisteli Lygia.
Mutta Acte rupesi puhumaan heille järkeä. Mennään! niin! Ei kukaan estä. Mutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa hänen majesteettiaan. Sopii lähteä, mutta illalla tuo sadanpäämies kuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan takaisin palatsiin, ja sitten hän on auttamattomasti hukassa. Jos taas Auluksen perhe ottaa hänet luokseen, niin sitä varmaan odottaa kuolema.
Lygian kädet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitään neuvoa. Turmion täytyi kohdata joko Plautiuksen perhettä tai häntä itseään. Muuta valikoimisen varaa ei ollut. Juhlaan mennessään oli hän saattanut toivoa, että Vinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hänet takaisin Pomponialle, mutta nyt hän tiesi, että Caesar juuri heidän yllytyksestään oli siirtänyt hänet Aulukselta. Ei ollut mitään neuvoa. Ainoastaan ihmeen kautta hän voi pelastua tästä kuilusta, ihmeen ja Jumalan voiman kautta.
"Acte," huusi hän epätoivoissaan, "kuulitko Vinitiuksen sanovan, että Caesar oli luvannut minut hänelle ja että hän tänä iltana lähettäisi orjansa noutamaan minut luokseen?"
"Kuulin," vastasi Acte.
Hän oikaisi käsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epätoivo ei herättänyt hänessä vastakaikua. Olihan hän itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka hän oli hyväsydäminen, ei hän käsittänyt tällaisen suhteen häpeällisyyttä. Entisenä orjattarena oli orjan käsityskanta liian syvään syöpynyt häneen, ja sitäpaitsihan hän yhä vielä rakasti Neroa. Jos Nero olisi tahtonut palata hänen luokseen, olisi hän ollut valmis ojentamaan kätensä häntä vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hän ymmärsi, että Lygian täytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi tai syöstä sekä itsensä että Auluksen talo perikatoon—eikä käsittänyt, kuinka hän saattoi horjua.
"Kyllä sinä," virkkoi hän hetken perästä, "Vinitiuksen luona olet yhtä hyvässä turvassa kuin Caesarinkin talossa."
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen sanansa, vaikka olivatkin todet, merkitsivät: »tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen rakastajattareksi». Mutta Lygia tunsi vielä huulillaan hänen eläimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitä muistellessa kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen.
"Ei ikinä!" huusi hän kiivaasti. "En jää tänne enkä mene Vinitiuksen luo."
Actea hämmästytti hänen kiivautensa.
"Vihaatko sinä sitten Vinitiusta?" kysyi hän.
Siihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hän purskahti uudestaan itkuun. Acte sulki hänet syliinsä ja rupesi rauhoittamaan häntä. Ursus hengitti raskaasti ja heristeli jättiläisnyrkkejään, sillä hän rakasti koiran uskollisuudella prinsessaansa eikä saattanut nähdä hänen itkevän. Hänen lygiläisessä, puolivillissä sydämessään syntyi hurja halu palata saliin ja kuristaa sekä Vinitius että tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hän ei sentään uskaltanut sitä tehdä, sillä hän pelkäsi vahingoittavansa emäntäänsä, sitäpaitsi ei hän varmaan tietänyt, olisiko sellainen teko—vaikka se hänestä tuntui kerrassaan viattomalta—sovelias ristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle.
Acte hyväili Lygiaa ja virkkoi uudelleen:
"Vihaatko häntä?"
"En," vastasi Lygia, "en saa vihata, sillä olen kristitty."
"Tiedän, Lygia. Tiedän myöskin Paavali Tarsolaisen kirjeistä, että teidän tulee säilyttää siveytenne ja pelätä syntiä enemmän kuin kuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?"
"Ei."
"Kuinka sinä sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?"
Syntyi hetkisen äänettömyys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton syvyys.
Nuori vapautettu jatkoi:
"Minä kyselen, sillä minun käy sääli sinua, sääli hyvää Pomponiaa, Aulusta ja heidän lastaan. Mutta minä olen tarpeeksi kauan elänyt tässä talossa tunteakseni mitä Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata karata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa sinut takaisin Pomponian luo."
Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan—Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa.
Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut riistää silmiään Lygiasta. Hän katseli hänen puhtaita kasvonpiirteitään, hänen päätänsä ja käsiänsä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi kirkkauttaan hänen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tässä häikäisevässä valossa näytti hän itsekin olevan pelkkää valoa. Hänen kalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, käsistä ja silmistä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki yliluonnollinen hartaus. Nyt Acte käsitti, ettei Lygia saattanut ruveta kenenkään rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestä poistui ikäänkuin peite ja hänen eteensä avautui ihan toinen maailma kuin se, mihin hän oli tottunut. Tuo harras rukous tässä rikoksen ja häpeän pesässä pani hänet hämmästyksiin. Vielä hetkinen sitten oli Lygia hänen mielestään ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hän rupesi uskomaan, että tapahtuu jotakin eriskummallista, että apuun ehtii pelastus voimakkaampi Caesariakin, että taivaasta tulee siivekäs sotajoukko neittä vapauttamaan tai että aurinko levittää säteensä hänen jalkainsa alle ja nostaa hänet luokseen. Hän oli kuullut puhuttavan, että kristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitä, ja tuli nyt vakuutetuksi, että puhe niistä oli totta, koska Lygia noin rukoili.
Vihdoin Lygia nousi ja toivo säteili hänen kasvoistaan. Ursuskin nousi, likeni penkkiä ja loi katseen emäntäänsä, ikäänkuin hänen käskyjään odotellen.
Mutta tytön silmät sumenivat ja hetken perästä vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskilleen.
"Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta," lausui hän. "Minä en saa syöstä heitä perikatoon, sentähden en ikinä enää näe heitä."
Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen ja lausui hänelle, ettei hänellä nyt enää ollut ketään muita maailmassa, vaan että Ursuksen täytyi olla sekä hänen isänään että holhoojanaan. He eivät saattaneet hakea turvaa Auluksen talosta, koska he siten yllyttäisivät Caesarin vihan sitä vastaan. Mutta ei hän liioin saattanut jäädä Caesarin eikä Vinitiuksen haltuun. Ursuksen täytyi saattaa hänet pois kaupungista ja kätkeä jonnekin, jonne ei Vinitius eivätkä hänen palvelijansa löydä. Vielä tänä päivänä hän lähtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse, barbarivaltakuntiin, missä ei tunneta Rooman nimeä ja minne ei Caesarin valta ulotu. Pelastakoon hänet Ursus, sillä hän on hänen ainoa turvansa maailmassa.
Lygiläinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui hän maahan ja kiersi käsivartensa Lygian jalkojen ympäri. Mutta Acten kasvoilla kuvastui pettymys, sillä hän oli odottanut ihmettä. Vai eikö se rukous saanutkaan aikaan sen enempää? Se, joka karkaa Caesarin talosta, tekee itsensä syypääksi majesteettirikokseen, jota seuraa rangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa Aulukselle. Jos hän välttämättä tahtoo paeta, niin paetkoon edes Vinitiuksen talosta; Caesar ei mielellään sekaannu muiden asioihin, ehkei hän edes huoli auttaa Vinitiusta etsimään Lygiaa. Ainakaan ei hänen tekoaan silloin pidetä majesteettirikoksena.
Mutta Lygia itse ajatteli: kotiväet eivät saa tietää mitään hänen olinpaikastaan, ei Pomponiakaan… Hän kyllä karkaa, mutta ei Vinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspäissään Vinitius tuli kertoneeksi, että hän illalla lähettää orjansa häntä noutamaan. Varmaankaan ei hän selvänä olisi ilmoittanut sitä. Luultavasti hän, ehkäpä yhdessä Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut Caesarilta lupauksen, että hän seuraavan päivän illalla saa lähettää noutamaan häntä. Ja jos he tänään unohtaisivatkin asian, niin lähettävät he hakemaan häntä huomenna. Mutta Ursus hänet pelastaa. Hän tulee, nostaa hänet kantotuolista, niinkuin hän hänet pelasti tricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ääriin. Ursusta ei kukaan saata vastustaa. Hänen rinnalleen ei pääse se hirveä painiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska Vinitius voi lähettää kovin paljon orjia, on parasta, että Ursus menee pyytämään neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitä kyllä armahtaa eikä jätä Vinitiuksen käsiin. Hän voi heidän avukseen lähettää kristityitä, jotka voittavat Vinitiuksen väet ja pelastavat Lygian. Sitten Ursus kyllä vie hänet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei Rooman valta löydä.
Hänen kasvoilleen valui puna ja hän rupesi hymyilemään, sillä lohdutus oli taasen täyttänyt hänen mielensä ja pelastuksen toivo muuttunut miltei varmuudeksi. Äkkiä hän heittäytyi Acten kaulaan, vei sulavat huulensa hänen poskeaan vastaan ja kuiskasi:
"Ethän sinä ilmaise aikomustamme, Acte, ethän?"
"Kautta äitini varjon," vastasi vapautettu "en ilmaise aikomustanne.
Mutta rukoilen Jumalaanne, että Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa."
Jättiläisen lapselliset sinisilmät säteilivät onnesta. Hänpä ei ollut osannut keksiä tätä keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut päätänsä, mutta käytäntöön hän kyllä osaa panna sen. Yöllä tai päivällä—se on ihan yhdentekevää! Hän käy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan merkkejä ja tietää sanoa, mitä pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Mitä taas kristittyihin tulee, niin heitä hän kyllä saa kokoon omin neuvoin. Vähäkös heitä oli hänen tuttavissaan, sekä orjissa että miekkailijoissa ja vapaissa miehissä, sekä Suburrassa että siltojen takana. Saisi heitä kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllä hän tästä neitinsä vapauttaa, johdattaa hänet pois kaupungista ja seuraa häntä. Siihen hän toki kykenee. Menevät sitten vaikkapa maailman ääriin, missä ei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista.
Hän jäi miettiväisenä silmäilemään eteensä, ikäänkuin saadakseen selville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hän virkkoi:
"Lähdetäänkö metsään? Hei vaan niitä metsiä, niitä metsiä!"
Hetken perästä hän sentään riistäytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja palasi todellisuuteen.
Kas, nyt hän paikalla lähtee piispan puheille, ja illalla on jo sata päätä odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittä kuljettamassa vaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehiä!… Paras on vaan olla likenemättä hänen nyrkkejään, vaikkapa rauta-asussa… Mitäs vahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein tönäisemään, niin kyllä se ihmisen pää raudankin sisästä halkeaa.
Lygia nosti lapsellisen vakavana sormensa ja lausui:
"Ursus! »ei sinun pidä tappaman»."
Lygiläinen nosti kouransa, joka oli kuin nuija, niskaansa, mutisi jotakin ja rupesi kiivaasti raapimaan korvantaustaansa: täytyyhän hänen ennen kaikkea pelastaa neitinsä, »silmäinsä valkeus»… Olihan neiti itsekin sanonut, että nyt on hänen aikansa tullut… Kyllähän hän tekee parastaan. Mutta entä jos sitten käy hullusti?… Täytyyhän hänen ennen kaikkea pelastaa neiti! Ja jos nyt täytyisi joku nutistaa, niin kyllä hän sitten katuu ja pyytää anteeksi viattomalta Karitsalta ja rukoilee, että ristiinnaulittu Karitsa armahtaisi häntä, syntistä… Eihän hän tahtoisi Karitsaa loukata, mutta kun hänellä kerran on sellaiset tukevat kädet…
Suuri hellyys henki hänen kasvoistaan, mutta hän koetti sitä salata, kumarsi ja virkkoi:
"Ja nyt minä lähden pyhän piispan luo."
Acte kiersi käsivartensa Lygian kaulaan ja rupesi itkemään. Taasen hän tunsi, että on olemassa maailma, jonka kärsimyksetkin antavat enemmän onnea kuin Caesarin komea palatsi kaikkine rikkauksineen. Taasen avautui hänen eteensä valkeuteen johtava ovi, mutta samassa hän tunsi, ettei hän ole otollinen kulkemaan siitä ovesta.
YHDEKSÄS LUKU.
Lygian kävi sääli Pomponia Graecinaa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta, sääli koko Auluksen taloa. Epätoivon tunne häneltä sentään vähitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, että hän uskonsa tähden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan kulkurielämään. Mahdollisesti hänen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin määrin viehätti elämä kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen joukossa, mutta johtavana voimana hänessä kuitenkin oli luottava usko siihen, että koska hän nyt menettelee »jumalallisen Mestarin» käskyn mukaan, Hän pitää huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja mitä hänelle niin ollen voi tapahtua? Jos kärsimyksiä tuleekin, niin hän kantaa ne Hänen nimessään. Jos taas odottamaton kuolema häntä kohtaa, niin Hän hänet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elää yhdessä iankaikkisesti. Monasti hän, vielä ollessaan Auluksen talossa, oli surrut, ettei hän kristittynä saata tehdä mitään Ristiinnaulitun hyväksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellä oli puhunut. Nyt, nyt oli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hän rupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte häntä kuitenkaan ymmärtänyt. Vapaaehtoisesti heittää kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat, temppelit, pylväiköt, kaikki, mikä on kaunista, heittää tämä aurinkoinen maa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki—ja minkätähden? Vain siitä syystä, että tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!… Eivät nämä asiat tahtoneet mahtua Acten päähän. Joskus hän ikäänkuin välähdykseltä tunsi, että tyttö ehkä saattaa olla oikeassa, että ehkä saattaa olla olemassa joku ääretön, salaperäinen onni, mutta selvää käsitystä ei hän voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessä vielä oli yritys, joka saattoi päättyä sangen huonosti, jossa hän suorastaan saattoi menettää henkensä. Acte oli luonteeltaan arka ja pelolla ja vavistuksella hän ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hän sentään Lygialle maininnut mitään pelostaan. Päivä oli valjennut ja aurinko paistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, että pantaisiin levolle, koska yö oli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu,—vielä niiltä ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta saanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton, mutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut. Tähän saakka oli hänen elämänsä muodostunut päivien raskaaksi sarjaksi—nyt se äkkiä tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hänen päänsä meni yhä enemmän sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui, vuoroin sulkeutui, mutta niinä hetkinä, jolloin se oli auki, häikäisi hänen silmiään sellainen kirkkaus, ettei hän selvästi voinut eroittaa mitään. Hän ainoastaan aavisti, että tuon kirkkauden sisään on kätketty joku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä. Jos esimerkiksi Caesar hylkäisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen, olisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei Caesarkaan, jota hän rakasti ja jota hän oli kunnioittanut miltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja että tämä palatsi numidilaisesta marmorista rakennettuine pylväikköineen oikeastaan oli vain kiviläjä. Vihdoin kuitenkin nämä ajatukset, joista hän ei mitenkään saanut selvää, rupesivat väsyttämään. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta levottomuus yhä kiusasi, eikä hän voinut. Vihdoin hän päätti ruveta puhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestä. Hän arveli nimittäin, ettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveät vaarat, saata nukkua, ja kääntyi sentähden häneen päin.
Mutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen raosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden valossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta käsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen hengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista.
"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."
Hetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta, joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka valitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean talon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu vaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.
"Ja minkätähden?"
Hän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan löytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa, kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka olivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen hengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.
"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!"
Lygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin taivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita hänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa kateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään heräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan kaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.
Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan siipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi, kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi tarkastamaan cubiculumia.
Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.
"Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi kreikattaren kasvot.
"Niin, Lygia."
"Onko jo ilta?"
"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."
"Eikö Ursus vielä ole palannut?"
"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen kanssa odottaa kantotuolia."
"Niin, todellakin."
He läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei hänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei tällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska sekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia näki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä, pinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä pintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita. Missä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen luola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja, joita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja, joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.
Puisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli hän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea. Hänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar olisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi oikein onnellinen.
Vihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän sydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän hänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.
Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.
"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli hyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta lygiläisten luo."
"Mutta rakastitko häntä silloin, kun hän oli Auluksen talossa?"
"Kyllä," vastasi Lygia ja painoi alas päänsä.
"Sinä et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minä," huudahti Acte hetken mietittyään. "Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinä olet panttivanki ja lygiläisten kuninkaan tytär. Aulus ja hänen vaimonsa rakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, että he ovat valmiit ottamaan sinut tyttärekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia."
Mutta tyttö vastasi hiljaa, vieläkin surullisempana:
"Mieluummin pakenen lygien luo."
"Lygia, tahdotko että paikalla lähden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hän nukkuu, niin herätän hänet ja sanon hänelle sen, minkä juuri sanoin sinulle. Niin, rakkaani, lähden hänen luokseen ja sanon hänelle: Vinitius, hän on kuninkaan tytär ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos rakastat häntä, niin palauta hänet Auluksen taloon ja vie hänet vaimonasi hänen vanhempiensa kodista."
"Menen lygiläisten luo," virkkoi tyttö niin hiljaa, että Acte tuskin saattoi kuulla hänen sanansa.
Ja kaksi suurta kyyneltä jäi riippumaan ripseihin, jotka reunustivat alaspainuneita silmiä.
Samassa katkesi keskustelu, sillä tieltä alkoi kuulua likenevien askelten töminää. Tuskin Acte ennätti nähdä kuka tulija olikaan, ennenkuin penkin edessä seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko mukanaan. Kaksi orjattarista piteli hänen päänsä päällä kultavartaitten neniin kiinnitettyjä kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa löyhyttelivät ja joilla he samalla suojelivat häntä syysauringon kuumilta säteiltä. Poppaean edellä kulki etiopialainen imettäjä, musta kuin ebenholtsi, rinnat täynnä maitoa ja kantaen käsivarsillaan lasta, joka oli kääritty kultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, että Poppaea kulkisi heidän penkkinsä ohitse kiinnittämättä huomiota heihin, mutta hän pysähtyikin ja puhutteli heitä.
"Acte," virkkoi hän, "tiu'ut, jotka lähetit nukelle, olivat huonosti neulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith ajoissa huomasi sen."
"Suo anteeksi, jumalainen," vastasi Acte, laskien kätensä ristiin rinnalle ja painaen alas päänsä.
Nyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa.
"Mikä orjatar tämä on?" kysyi hän vähän ajan perästä.
"Ei hän ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan kasvatti ja lygien kuninkaan tytär, joka joskus on annettu panttivangiksi roomalaisille."
"Onko hän tullut sinua tervehtimään?"
"Ei, Augusta. Pari päivää sitten muutti hän palatsiin."
"Oliko hän eilen kemuissa?"
"Oli, Augusta."
"Kenen käskystä?"
"Caesarin käskystä."
Poppaea rupesi vieläkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hänen edessään, pää kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmänsä, milloin päästäen silmäluomet niitä peittämään. Äkkiä Augustan kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja valtaansa, eli hän ainaisessa pelossa, että jonakin kauniina päivänä joku onnellinen kilpailijatar vielä tuhoaa hänet, kuten hän itse oli tuhonnut Octavian. Sentähden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan palatsin sisäpuolelle joutuivat, herättivät hänessä epäluuloa. Tuntijan silmällä mittasi hän heti ensi hetkenä Lygian kiireestä kantapäähän asti, tarkasti jokaista hänen kasvojensa ilmettä ja pelästyi. »Sehän on täydellinen nymfi», tunnusti hän itselleen. »Venus itse hänet on synnyttänyt.» Ja samassa lensi hänen päähänsä ajatus, jota ei vielä ainoakaan kaunotar ollut hänessä herättänyt, nimittäin, että hän itse on melkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hänet vavahtamaan, levottomuus valtasi hänet, ja kaikenlaiset epäilykset alkoivat risteillä hänen päässään. Mahdollisesti Nero ei ole nähnyt häntä, tai ehkei hän, smaragdin läpi katsoessaan, ole huomannut hänen kauneuttaan. Mutta kuinka käy, jos hän kohtaa hänet tällaisen ihanan, aurinkoisen päivän valossa?… Päällepäätteeksi tyttö ei ole edes orjatar, vaan prinsessa—tosin barbarikuninkaan tytär, mutta kuninkaan tytär joka tapauksessa!… Oi te kuolemattomat jumalat! Hän on aivan yhtä kaunis kuin minä, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen välissä kävivät yhä syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta, syntyi jäähdyttävä loisto.
Vihdoin hän kääntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti kyselemään:
"Oletko puhunut Caesarin kanssa?"
"En, Augusta."
"Miksi sinä tahdot olla täällä etkä Auluksen luona?"
"En tahdo olla täällä. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut
Pomponialta. Olen täällä vastoin tahtoani, oi herratar!"
"Tahtoisitko palata Pomponian luo?"
Viime sanat lausui Poppaea pehmeämmällä ja lempeämmällä äänellä. Lygian sydämessä heräsi äkkiä toivon kipinä.
"Herratar!" huudahti hän, ojentaen kättään hänen puoleensa, "Caesar lupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinä minun puolelleni ja palauta minut Pomponialle."
"Yllyttikö siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta luovuttaakseen sinut Vinitiukselle?"
"Kyllä, herratar. Vielä tänä päivänä aikoo Vinitius lähettää noutamaan minua. Mutta sinä, joka olet hyvä, armahda sinä minua."
Näin sanottuaan kumarsi Lygia maahan, tarttui Poppaean vaatteiden liepeeseen ja odotti sykkivin sydämin hänen vastaustaan. Poppaea hymähti ilkeästi ja katseli häneen hetkisen.
"Lupaan sinulle," lausui hän vihdoin, "että vielä tänä päivänä olet
Vinitiuksen orjatar."
Samassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat ainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä ruvennut itkemään.
Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten käteen ja lausui:
"Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu saattaa tulla."
He palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti. Pimeän tullessa kantoivat orjattaret huoneeseen neljä pikisoihtua, joiden loimu oli suuri ja kirkas. Sekä Lygia että Acte olivat hyvin kalpeat. Keskustelu katkesi heiltä yhtämittaa. Molemmat kuuntelivat kaiken aikaa, eikö joku jo tulisi. Lygia toisteli tuontuostakin, että vaikka hänestä tuntuukin surulliselta jättää Acte, hän kuitenkin iloitsee siitä, että kaikki tapahtuu jo tänään ja että Ursus odottaa häntä tuolla pimeässä. Mielenliikutus oli tehnyt hänen hengityksensä hätäiseksi ja läähättäväksi. Acte keräsi kiireesti niin paljon kalleuksistaan kuin taisi ja kätki ne Lygian peplumiin, pyytäen, ettei hän näin pakoretkelle lähtiessään hylkäisi niitä. Ajoittain vallitsi huoneessa kolkko hiljaisuus, joka oli omiaan synnyttämään kaikenlaisia harhaääniä. Milloin oli kuuluvinaan hiljaista kuiskintaa oviverhojen takaa, milloin lapsen itkua, milloin koiran ulvontaa.
Äkkiä avautuivat sisäänkäytävää peittävät verhot ja suuri, tumma, rokonarpinen mies ilmestyi atriumiin hiljaa kuin henki. Lygia tunsi hänet paikalla Atacinukseksi, Vinitiuksen vapautetuksi, joka oli käynyt Auluksenkin talossa.
Actelta pääsi huuto, mutta Atacinus kumarsi syvään ja virkkoi:
"Tervehdys jumalalliselle Lygialle Marcus Vinitiukselta, joka on valmistanut juhlat, koristanut talonsa vihannilla kasveilla ja odottaa."
Tytön huulet kävivät aivan valkeiksi.
"Tulen," vastasi hän.
Ja lausuessaan jäähyväisiä heittäytyi hän Acten kaulaan.