KYMMENES LUKU.
Vinitiuksen talo oli todella puettu vihreään juhlapukuun, kaikki seinät ja ovet myrtin ja muratin peitossa, pylväitten ympäri kiedottu viiniköynnöstä. Atrium, jonka käytäviä yökylmän tähden oli suojeltu purppurankarvaisilla kankailla, oli valoisa kuin päivällä. Lamput paloivat kahdeksalla tai kahdellatoista liekillä. Mikä lamppu oli astian muotoinen, mikä puun, mikä eläimen, mikä linnun muotoinen, minkä jalustana taas oli ihmisenkuva, joka kädessään piti lamppua. Toiset olivat alabasteria, toiset marmorista, toiset kullatusta korinttilaisesta vaskesta—viimeksimainitut tosin eivät olleet yhtä ihanat kuin se kuuluisa kynttiläjalusta, joka oli ryöstetty Apollon temppelistä ja joka oli Neron hallussa, mutta joka tapauksessa kauniit ja kuuluisain mestarien tekemät. Toisia lamppuja oli himmennetty aleksandrialaisella lasilla tai läpikuultavalla intialaisella, punaisella, sinisellä, keltaisella tai sinipunertavalla kudoksella, joten koko atrium oli täynnä mitä erilaisinta valoa. Kaikkialla lemusi nardus, johon Vinitius oli tottunut ja ihastunut Itämailla. Talon perälläkin, missä tuontuostakin liikkui sekä mies- että naisorjia, vallitsi sama kirkas valkeus. Tricliniumissa seisoi neljälle hengelle katettu pöytä, sillä paitsi Vinitiusta ja Lygiaa piti Petroniuksen ja Chrysothemiksen ottaa osaa juhlaan.
Vinitius oli kaikessa noudattanut Petroniuksen neuvoja. Petronius oli kieltänyt häntä itseään lähtemästä noutamaan Lygiaa ja sen sijaan kehoittanut häntä lähettämään Atacinuksen, muka Caesarin lupauksen johdosta. Vinitiuksen piti jäädä kotiin ottamaan vastaan Lygiaa, jopa ystävällisyydellä ja kunnianosoituksilla.
"Sinä olit eilen humalassa," virkkoi Petronius Vinitiukselle. "Minä katselin sinua: sinä käyttäydyit kuin kivenhakkaaja Albanian vuoristossa. Sinun ei olisi pitänyt antautua sellaisen kiihkon valtaan, vaan muistaa, että hyvää viiniä pitää nauttia vähitellen. Muista, että ihmiselle kyllä on suloista ikävöidä rakastettua, mutta vielä suloisempaa on tietää, että hän ikävöi…"
Tässä suhteessa oli Chrysothemiksella oma mielipide, joka joissakin määrin poikkesi Petroniuksen mielipiteestä. Mutta Petronius sanoi häntä vestalittarekseen ja kyyhkysekseen ja selitti, että toki täytyy olla ero harjaantuneen sirkusohjaajan ja poikasen välillä, joka ensi kertaa istuu kilpa-ajovaunuissa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi:
"Voita ensin hänen luottamuksensa, pidä huolta siitä, että hänen on hauska, kohtele häntä jalomielisesti. En viitsi olla surullisissa kemuissa. Vanno hänelle kautta Hadeksen, että saatat hänet takaisin Pomponian luo—silloin saat nähdä, ettei hän enää puhu palaamisesta kotiin, vaan rukoilee, että saisi jäädä luoksesi."
Hän osoitti Chrysothemista ja jatkoi:
"Viisi vuotta minä jo olen menetellyt tämän aran kyyhkyseni suhteen sillä tavalla, enkä saata valittaa, että hän olisi pahasti pannut vastaan…"
Chrysothemis läjäytti häntä viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon sulista, ja huudahti:
"Enkö minä ole pannut sinua vastaan, satyri?"
"No niin, edeltäjäni takia…"
"Etkö sinä heittäytynyt jalkojeni juureen?"
"Kyllä—pujottamaan sormuksia varpaisiisi."
Chrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa jalokivet todella kimaltelivat, ja sekä hän että Petronius purskahtivat nauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidän sukkeluuksiaan. Levottomasti sykki hänen sydämensä kauniisti kirjaellun syyrialaisen pappispuvun alla, johon hän oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan.
"Nyt heidän on täytynyt lähteä palatsista," virkkoi hän ikäänkuin itsekseen.
"Niin on," vastasi Petronius. "Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen ennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistä syystä, aina on jäänyt kesken."
Mutta Vinitius välitti viis sekä Apollonius Tyanalaisesta että Rufinuksen jutusta. Hänen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hän myönsi, että hän näytteli kauniimpaa osaa odottaessaan häntä näin kotona kuin jos hän olisi ryöstäjänä ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hän sääli jokaista hetkeä, jonka hän olisi voinut viettää katselemalla Lygiaa tai istumalla hänen kanssaan kahden kantotuolissa pimeällä kadulla.
Orjat kantoivat nyt tricliniumiin kolmijalan, jota pässinpäät koristivat, sekä hiilillä täytettyjä pronssisia maljoja, joihin sirottivat myrrhaa ja nardusta.
"Nyt he kääntyivät Carinaeta kohden," huudahti Vinitius taasen.
"Saapa nähdä, ettei hän pysy alallaan," virkkoi Chrysothemis. "Hän karkaa vielä heitä vastaan ja juoksee heidän ohitseen."
Vinitius hymähti hajamielisesti ja vastasi:
"Pysyn kuin pysynkin."
Mutta hänen sieramensa laajenivat ja hän hengitti kiivaasti. Petronius katseli häntä ja kohautti olkapäitään.
"Hän ei ollut filosofi sestersinkään edestä. Tästä Marsin pojasta ei minun ikinä onnistu tehdä ihmistä."
Vinitius ei kuullut, mitä Petronius sanoi.
"Nyt he ovat Carinaella," puheli hän itsekseen.
He olivat todella kääntyneet Carinaelle. Edellä kulki orjia, joita sanottiin »lampadareiksi», molemmin puolin kantotuolia taas toisia, joita mainittiin nimellä »pedisequi». Atacinus itse asteli perässä valvomassa koko kulkuetta.
Se liikkui ainoastaan hitaasti eteenpäin, sillä kaupunki oli ihan pimeä ja lyhdyt valaisivat huonosti. Palatsin likeiset kadut olivat aivan autiot, vain jokunen kulkija, lyhty kädessä, oli liikkeellä. Edempänä vallitsi harvinaisen vilkas liike. Sivukaduilta tulvi kansaa, astellen kolmen, neljän hengen suuruisissa ryhmissä, ilman tulisoihtuja ja kääriytyneinä tummiin viittoihin. Toiset liittyivät kulkueeseen ja astelivat rinnan orjien kanssa. Vastaan tuli yhä suurempia joukkoja. Jotkut hoipertelivat kuin juopuneet. Kulku kävi niin tukalaksi, että »lampadarien» täytyi huutaa:
"Antakaa tietä jalosukuiselle tribunille Marcus Vinitiukselle."
Syrjään vedettyjen verhojen aukosta näki Lygia mustat ihmislaumat, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Vuoroin elähdytti häntä toivo, vuoroin valtasi hänet epätoivo. »Nuo ovat heitä! Ursus on koonnut kristityt! Nyt se tapahtuu», äänteli hän vapisevin huulin. »Auta, oi Kristus! Pelasta, oi Kristus!»
Mutta Atacinuskin, joka ei alussa ollut kiinnittänyt mitään huomiota tavattoman vilkkaaseen liikkeeseen kadulla, kävi vihdoin levottomaksi. Yhä useammin täytyi lampadarien huutaa: »tietä jalosukuisen tribunin kantotuolille!» Vieraat ihmiset tuppautuivat niin likelle kantotuolia, että Atacinuksen täytyi käskeä orjia kepeillä ajamaan heitä pois.
Äkkiä kuului edestäpäin huuto ja samassa sammuivat kaikki lyhdyt.
Kantotuolin ympärillä syntyi tungos, hirveä sekasorto ja tappelu.
Atacinus ymmärsi, että oli karattu hänen kimppuunsa.
Ja tämän käsitettyään hän kauhistui. Sillä koko kaupunki tiesi, että Caesar seurueineen usein huvikseen pani toimeen rosvoretkiä Suburrassa ja muissa kaupunginosissa. Kaikki tiesivät niinikään, että hän usein palasi yöllisiltä seikkailuiltaan ruumis täynnä kuhmuja ja sinelmiä. Mutta se, joka uskalsi puolustautua, oli kuoleman oma, vaikka hän olisi ollut senaattori. Vahtitalo, josta piti vartioitaman kaupungin turvallisuutta, ei ollut kaukana, mutta näissä tapauksissa tekeytyivät vartijat sekä kuuroiksi että sokeiksi. Kantotuolin ympärillä oli hirveä hälinä. Ihmiset joutuivat käsikähmään, tappeluun. Toisia kaatui, toisia tallautui jalkojen alle. Atacinus käsitti, että tässä kiireessä piti koettaa pelastaa Lygia ja oma nahka. Muut jääkööt oman onnensa nojaan. Hän veti sentähden neidon kantotuolista, asetti hänet käsivarrelleen ja koetti paeta pimeyteen.
Mutta silloin Lygia rupesi huutamaan:
"Ursus! Ursus!"
Hän oli valkeissa vaatteissa, joten hänet oli helppo erottaa. Atacinus koetti vapaalla kädellään kaikin voimin saada häntä verhotuksi omaan viittaansa, mutta äkkiä kävi hirveä koura kiinni hänen kurkkuunsa ja hänen päänsä päälle putosi raskaana kuin kivi musertava jättiläispaino.
Atacinus kaatui siihen paikkaan kuin härkä, joka kirveen iskusta lankeaa
Jupiterin alttarin eteen.
Orjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, käyttäen hyväkseen pimeyttä, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jättäen jälkeensä kantotuolin, joka tappelussa oli mennyt säpäleiksi. Ursus kantoi Lygiaa Suburraan päin. Hänen toverinsa riensivät hänen perässään ja hajosivat vähitellen pitkin tietä.
Pelastuneet orjat kerääntyivät Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan. He eivät uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perästä palasivat he tappelupaikalle ja löysivät sieltä muutamia kuolleita. Atacinus vielä eli. Hän väänteli kuolintuskissaan ja jäi vihdoin liikkumattomana paikalleen.
Orjat korjasivat pois hänen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysähtyivät portille. Täytyi toki mennä herralle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut.
"Menköön Gulo," virkkoivat muutamat äänet. "Hänen kasvonsa ovat verissä niinkuin meidänkin ja hänestä herra pitää. Hänelle ei ole niin vaarallista kuin meille."
Germanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta ja jonka Vinitius oli perinyt äidiltään, Petroniuksen sisarelta.
"Kyllä minä puhun," sanoi hän, "mutta mennään kaikki, ettei herran viha lankea yksin minun päälleni."
Vinitius oli sillaikaa ehtinyt käydä kovin kärsimättömäksi. Petronius ja Chrysothemis nauroivat häntä, mutta hän asteli pitkin askelin edestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen.
"Heidän pitäisi jo olla täällä!… Heidän pitäisi jo olla täällä!"
Hän olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat pidättäneet häntä.
Äkkiä kuului eteisestä askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia. Seinustalle he seisahtuivat, nostivat siinä kätensä ilmaan ja rupesivat valittavalla äänellä huutamaan:
"Aaaa! … aa!"
"Missä Lygia?" tokaisi Vinitius hirveällä, oudolla äänellä.
"Aaaa!"
Gulo astui esiin, kasvot verissä, ja puhui hätäisesti ja valittaen:
"Olemme verissä, herra! me tappelimme! Olemme verissä, herra, olemme verissä!…"
Mutta hän ei saanut lopettaa, sillä Vinitius koppasi käteensä pronssisen soihdun ja musersi ainoalla iskulla hänen pääkallonsa. Sitten tarttui hän molemmin käsin päähänsä, raastoi hiuksiaan ja äänteli käheästi:
"Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!…"
Hänen kasvonsa sinettyivät, silmät pyörivät päässä ja huulille kokoontui vaahtoa.
"Ruoskaa!" kirkaisi hän vihdoin äänellä, joka ei enää ollut ihmisen ääni.
"Herra! Aaaa! … armahda meitä!" vaikeroivat orjat.
Mutta Petronius nousi ja hänen kasvoillaan kuvastui inho.
"Tule, Chrysothemis!" virkkoi hän. "Jos tahdot nähdä lihaa, niin käsken jonkun teurastajan avata myymälänsä Cariaen varrella."
Hän jätti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillä ja murattiköynnöksillä juhlaa varten, kuului hetkisen perästä vain voivotusta ja ruoskanläiskettä. Ja sitä kesti aamuun asti.
YHDESTOISTA LUKU.
Sinä yönä ei Vinitius yrittänytkään panna levolle. Jonkun aikaa Petroniuksen mentyä, kun eivät orjien valitukset saattaneet lieventää hänen tuskaansa enempää kuin hänen kiukkuaankaan, keräsi hän ympärilleen joukon muita palvelijoita ja läksi heidän kanssaan yön selkään etsimään Lygiaa. Hän haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus Sceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hän kiersi Kapitoliumin, kulki Fabritiuksen siltaa myöten saarelle, hakipa vielä Tiberin toiseltakin puolelta. Hänen ponnistuksensa olivat sentään kokonaan turhat, sillä hän ei itsekään uskonut voivansa löytää Lygiaa, ja hän haki häntä vain saadakseen jollakin lailla tämän hirveän yön kulumaan. Hän palasi kotiin vasta, kun päivä koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo rupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymälöitään. Palatessaan käski hän korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielä ollut uskaltanut koskea. Sitten hän käski lähettää ergastulumiin, s.o. kuritushuoneeseen, ne orjat, joiden käsistä Lygia oli viety. Tämä rangaistus oli heille kuolemaakin hirveämpi. Vihdoin hän heittäytyi atriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimään, millä keinoin Lygia olisi saatava pelastetuksi.
Hänen oli mahdoton käsittää, että hän olisi menettänyt hänet, kadottanut hänet, ettei hän enää saisi häntä nähdä. Kun hän sitä vain ajattelikin, vimmastui hän aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne oli ensi kerran hänen eläessään törmännyt yhteen toisen järkähtämättömän luonteen kanssa, ja hänen oli suorastaan mahdoton käsittää, kuinka joku uskalsi nousta vastustamaan hänen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin suonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin nähnyt aikeensa menevän myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty juuri hänen huuliltaan, ja se oli hänen mielestään niin kuulumaton tapaus, että se jo jumalien ja ihmisten edessä huusi kostoa.
Mutta ennen kaikkea hän ei saattanut alistua tähän kohtaloonsa sentähden, ettei hän eläessään ollut mitään niin halunnut kuin Lygiaa. Hänestä tuntui, ettei hän ilman häntä saata tulla toimeen. Hän ei saattanut käsittää, miten hän ilman häntä saa huomisen päivän kulumaan ja miten hän voi elää seuraavina päivinä. Tuontuostakin valtasi hänet raivo, miltei mielipuolen vimma, kun hän häntä ajatteli. Hän olisi tahtonut omistaa hänet saadakseen edes lyödä häntä, saadakseen raastaa häntä hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hänen tuskastaan. Mutta samassa valtasi hänet ääretön kaiho. Hän ikävöi hänen ääntään, hänen vartaloaan, hänen silmiään, ja hän tunsi olevansa valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa. Hän huusi häntä luokseen, puri sormensa verille ja painoi käsillä päätänsä. Hän pakottautui kaikin voimin ajattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltävä, mutta turhaan. Hänen aivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki toinen toistaan hullummat. Vihdoin välähti hänen päähänsä ajatus, ettei kukaan muu kuin Aulus ollut voinut ryöstää Lygiaa. Ainakin Auluksen täytyi tietää hänen piilopaikkansa.
Hän karkasi ylös ja päätti sen tiensä rynnätä Auluksen talolle. Jollei hän anna pois Lygiaa, jolleivät hänen uhkauksensa auta, niin hän paikalla menee Caesarin luo, syyttää vanhaa sotapäällikköä uppiniskaisuudesta ja toimittaa hänelle kuolemantuomion. Mutta sitä ennen hän kuitenkin urkkii häneltä tiedon Lygian olinpaikasta. Hän kostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat Lygian. Tosin he kerran ottivat hänet taloonsa ja hoitivat, mutta mitä se merkitsee! Tällä yhdellä rikoksellaan he ovat vapauttaneet hänet kaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkää, ärsytettyä mieltä hiveli ajatella Pomponia Graecinan epätoivoa, kun centurio vanhalle sotapäällikölle tuo kuolemantuomion. Hän tiesi, että sen hankkiminen hänelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllä auttaa. Eihän Caesar sitäpaitsi koskaan kiellä mitään ystäviltään augustianeilta, kunhan eivät heidän pyyntönsä joudu ristiriitaan hänen omien etujensa ja mielihalujensa kanssa.
Hetkiseksi sai vihankiihko hänen sydämensä seisahtumaan.
Mutta entä jos Caesar itse on ryöstänyt Lygian?
Kaikki tiesivät, että Caesar usein pani toimeen yöllisiä partioretkiä saadakseen vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa noihin huvituksiin. Päätarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia, heittää heidän ympärilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidät maahan, niin että he menivät tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tätä huvittelua »helmien pyydystämiseksi», koska monasti köyhän kansan hökkelin pohjalta saattoi löytyä todellinen nuoruuden ja kauneuden helmi. »Sagatio»—joksi sanottiin sitä, kun sotamiehen viitta ansana viskattiin toisen niskaan—muuttui nyt todelliseksi naisryöstöksi, ja »helmet» saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin lukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar myöskin lahjoitti helmen jollekin ystävälleen. Näin oli saattanut käydä Lygiankin. Caesar oli nähnyt hänet juhlassa, eikä Vinitius hetkeäkään epäillyt, että hän oli pitänyt häntä kauneimpana naisena, minkä ikinä oli tavannut. Kuinkas muuten! Tosinhan tyttö oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero olisi siis julkisesti voinut ottaa hänet, mutta Petronius oli aivan oikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdä julkisia rikoksia: hän saattaisi toimia julkisesti, mutta hän valitsee aina mieluummin salaiset tiet. Tällä kertaa on häneen ehkä vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan. Vinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut väkivallalla ottaa haltuunsa tyttöä, jonka Caesar on Vinitiukselle luvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdä? Mahdollisesti sama jättiläiskokoinen, sinisilmäinen lygiläinen, joka oli uskaltanut tulla tricliniumiinkin ja sylissään kantaa hänet pois juhlasta? Mutta jos hän olisi hänet korjannut, niin minne hän olisi saattanut hänet viedä? Ei! orja ei olisi uskaltanut. Sitä ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin Caesar.
Kun Vinitius näitä ajatteli, pimenivät hänen silmänsä ja hikihelmet nousivat otsalle. Siinä tapauksessa hän oli kadottanut Lygian ikipäiviksi. Kaikkien muiden käsistä hän olisi ollut riistettävissä, mutta ei niistä käsistä. Nyt oli syytä huudella: voi minua onnetonta! Hän saattoi selvästi nähdä Lygian Caesarin sylissä ja ensi kerran eläessään hän ymmärsi, että on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on aivan mahdoton kärsiä. Vasta nyt hän käsitti, kuinka hän häntä rakasti. Niinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentää koko hänen mennyt elämänsä, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hän oli viettänyt Lygian kanssa. Hän näki hänet, hän kuuli jokaisen hänen sanansa. Hän näki hänet suihkulähteellä, näki hänet Auluksen talossa ja sitten kemuissa. Hän oli häntä niin likellä, että hän tunsi hänen hiustensa lemun, hänen ruumiinsa lämmön ja suudelmien hekuman, painaessaan suutaan hänen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hän hänen silmissään sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja rakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hän ajatteli, että Nero pitää hallussaan kaikkea sitä, mikä oli syöpynyt hänen sydämeensä, mikä oli muuttunut hänen lihakseen ja verekseen, niin valtasi hänet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, että hänen teki mieli hakata päätään atriumin seinään, kunnes se menisi mäsäksi. Hän tunsi, että tämä saattaa viedä hulluuteen, ja varmaan hän olisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielä olisi pitänyt häntä vireillä. Vasta hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän saata elää, jollei saa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei hän saata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hänet. Tämä ajatus tuotti hänen tunteilleen jonkinlaista lievennystä. »Minä rupean sinun Cassius Chaereaksesi», toisteli hän itsekseen ja ajatteli Neroa. Äkkiä koppasi hän kourallisen multaa impluviumia ympäröivästä kukkaisvaasista ja vannoi sekä Erebukselle, Hekatelle että kaikille kotijumalilleen kauhean valan, ettei lepää ennenkuin Lygia on kostettu.
Tämä tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Olihan hänellä nyt päämäärä, jonka edestä kannatti elää ja joka antoi hänen ajatuksillensa ravintoa sekä yöllä että päivällä. Hyljättyään tuumansa lähteä Auluksen luo käski hän kannattaa itsensä Palatinukselle. Matkalla hän mietti, että jolleivät päästä häntä Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko hänellä aseita, niin se todistaa, että Caesar on ryöstänyt Lygian. Hän ei kuitenkaan ottanut mukaansa mitään aseita. Hänen päänsä oli sekaisin, ja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa keskittyvät yhteen ainoaan kohtaan, niin hänenkin ajatuksensa kaiken aikaa hautoivat kostoa. Hän ei tahtonut ryhtyä toimeen ennen aikojaan. Tärkeintä oli hänelle tavata Acte, sillä hän arveli häneltä saavansa kuulla totuuden. Ajoittain välähti hänen mieleensä toivon säde: entä jos hän täällä tapaakin Lygian itsensä! Ja tämä ajatus pani hänet värisemään. Entä jos Caesar sattui ryöstämään hänet tietämättä, kuka hän oli, ja lähettääkin hänet tänään Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenä hän kumosi tämän arvelun. Sillä jos siinä olisi ollut perää, niin olisi Lygia jo eilen lähetetty hänelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen näihin ongelmiin ja sentähden oli Acte tavattava ennen kaikkea.
Päästyään selville tästä asiasta käski hän orjien kiiruhtaa, ja pitkin matkaa risteili hänen päässään mitä epämääräisimpiä ajatuksia Lygiasta ja kostosta. Hän oli kuullut, että egyptiläisen Pacht-jumalattaren papit mielensä mukaan saattoivat siirtää tauteja toisesta toiseen. Hän päätti sentähden kääntyä kysymään neuvoa heiltä. Itämailla hänelle niinikään oli kerrottu, että juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa vihamiehensä ruumiin täyteen paiseita. Hänen orjiensa joukossa oli juutalaisiakin, ja hän päätti kotiin palattuaan käskeä kiduttaa heitä, kunnes saisi heidät ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla hän sentään ajatteli lyhyttä roomalaista miekkaa, joka helposti avaa verelle väylän—sehän se oli pulpauttanut esiin verisäteen Cajus Kaligulastakin ja jättänyt kulumattomat merkit porttikäytävän pilareihin. Vinitius olisi tällä hetkellä ollut valmis surmaamaan koko Rooman. Jos joku ystävällinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltä kaikki muut ihmiset paitsi hänet ja Lygian, niin ei hän suinkaan olisi pannut vastaan.
Porttiholville päästyään hän sai takaisin mielenmalttinsa, ja nähdessään pretoriaanivartijat johtui hänen mieleensä taasen ajatus, että jos he vähimmälläkään tavalla vastustavat hänen sisäänpääsyään, niin se todistaa, että Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio hymähti hänelle ystävällisesti, astui pari askelta häntä vastaan ja virkkoi:
"Terve, jalo tribuni! Jos tahdot päästä Caesarin puheille, niin olet valinnut sopimattoman hetken. En tiedä, saatatko nähdä häntä."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vinitius.
"Jumalallinen pikku Augusta sairastui äkkiarvaamatta eilen. Sekä Caesar että Augusta Poppaea ovat hänen luonaan parantajien kanssa, joita on kutsuttu tänne koko kaupungista."
Se oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet: extra humanum gaudium. Ennen synnyttämistä oli senaatti erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa, missä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia näytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero, joka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin rajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä, että se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli yllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa kanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota centurion sanoihin, vaan virkkoi:
"Minä tahdon tavata vain Actea."
Hän astui sisään portista.
Mutta Actekin oli lapsen luona, ja hän sai kauan odottaa, sillä Acte palasi asuntoonsa vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli väsynyt ja kalpea, ja kun hän näki Vinitiuksen, kalpeni hän vieläkin enemmän.
"Acte," virkkoi Vinitius, tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle atriumia, "missä Lygia on?"
"Samaa minä juuri aioin kysyä sinulta," vastasi kreikatar, katsellen häntä soimaavasti.
Mutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi hän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan vääntäminä:
"Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta."
Hetkisen perästä hän rauhoittui, tuli likemmä Actea ja rupesi puhumaan hampaitansa kiristellen:
"Kuule Acte… Jos elämä on sinulle rakas ja jos tahdot ehkäistä onnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin sano minulle totuus: onko Caesar ottanut hänet?"
"Caesar ei koko eilispäivänä jättänyt palatsia."
"Kysyn sinulta kautta äitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessä: eikö hän ole palatsissa?"
"Kautta äitini varjon, Marcus—hän ei ole palatsissa, eikä Caesar myöskään ole häntä ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikä Nero ole poikennut hänen kehtonsa äärestä."
Vinitius hengitti syvään. Siitä, mikä häntä eniten oli hirvittänyt, hän toki oli pelastunut. Hän istuutui penkille ja puserteli käsiään nyrkeiksi.
"Sitten Aulus on ryöstänyt hänet ja voi silloin Aulusta!"
"Aulus Plautius kävi täällä tänä aamuna. Hän ei saanut tavata minua, sillä minä olin lapsen luona, mutta hän oli kysellyt Epaphroditukselta ja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin minua tapaamaan."
"Hän tahtoo turvata itsensä epäluuloilta. Jollei hän olisi tietänyt, mitä Lygialle oli tapahtunut, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä minun talostani."
"Hän kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistä näet hänen tietävän, että Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti Lygian hänen talostaan. Hän edellytti siis, että tyttö oli lähetetty sinun luoksesi, ja kävi tänään varhain talollasi. Siellä hänelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut."
Näin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun, jonka Aulus oli jättänyt.
Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja virkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten:
"Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta tahdosta."
"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.
Acte katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:
"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi."
"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?"
"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar."
Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei tarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet vaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä haluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän antaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän kyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai lähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo löytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.
Vinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi hänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli mahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte kyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden Vinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.
Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut päästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli hän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa vastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo koko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen pyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.
Mutta Acte virkkoi:
"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet
Caesarin käskystä löydät."
Vinitius rypisti kulmakarvojaan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän.
"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi sylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on loihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat, hänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy päinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa noituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet perii."
Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:
"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut."
"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä kannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa mistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin pikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean koston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot jumalat suojaansa tyttö raukan!"
"Rakastatko sinä häntä, Acte?" kysyi Vinitius synkästi.
Entisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.
"Kyllä. Rakastin häntä."
"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani."
Acte katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko hän täyttä totta.
"Oi," virkkoi hän sitten, "sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän sinua!"
Nämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin hullu.
"Se ei ole totta!"
Lygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden päivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta se on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden, kaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman—mutta hylkää seppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa! Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee hulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin aarteisiin—mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea ja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa käsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.
Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja Pomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli tahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet, tunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet tähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä riettaiden kemujen näkemisellä—sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä kuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja Pomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut käsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat Caesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että hän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä Vinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia, mutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa, että Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian luo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla, joka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle, Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet, loukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään häntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan epäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.
Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi. Tieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia myöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin tyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan. Varmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä ajatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa autuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi siis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko hänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen kynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla hänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo pyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän olisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.
Miksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut. Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin eivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin Lygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn, mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa, vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.
Myöhäistä!
Ammottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei käsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti Acte toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että hänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.
Koneentapaisesti kiersi hän togan ympärilleen ja oli jo lähtemäisillään, huomaamatta edes lausua Actelle hyvästiä, kun äkkiä etehisen ja atriumin välinen verho vedettiin syrjään ja hänen eteensä ilmestyi Pomponia Graecinan surulliset kasvot.
Nähtävästi hänkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi kuulemaan uutisia Actelta, arvellen, että hänen oli helpompi kuin Auluksen päästä Acten puheille.
Kun hän näki Vinitiuksen, käänsi hän häneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja virkkoi:
"Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, minkä olet tehnyt meille ja Lygialle."
Vinitius seisoi hänen edessään maahan tuijottaen Hän oli epätoivoissaan, häntä painoi syyllisyyden tunne eikä hän voinut käsittää, mikä jumala hänelle saattaa suoda anteeksi. Minkätähden Pomponiakin puhui hänelle anteeksiannosta, kun olisi pitänyt puhua kostosta!
Pihaan ja pylväikköihin oli kerääntynyt joukottain väkeä. Palatsin orjien seassa saattoi nähdä ritareja ja senaattoreja, jotka olivat tulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan uskollisuuttaan—vaikkapa vain caesarilaisten orjien nähden. Viesti »jumalattaren» sairastumisesta oli nähtävästi levinnyt hyvin nopeasti, sillä porteille ilmestyi yhtämittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla kierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nähdessään Vinitiuksen tulevan palatsista, kääntyivät useat hänen puoleensa kysymään uutisia, mutta Vinitius ei vastannut heidän kysymyksiinsä, vaan astui eteenpäin ja oli törmäämäisillään Petroniusta vastaan, joka niinikään oli tullut tiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysäytti hänet.
Varmaan Vinitius hänet nähdessään olisi raivostunut ja tehnyt itsensä syypääksi johonkin laittomuuteen keskellä Caesarin palatsia, jollei hän olisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin nujerrettuna ja muserrettuna, että synnynnäinenkin tulisuus tällä hetkellä oli hänestä sammuksissa. Hän yritti työntää tieltään Petroniuksen, mutta Petronius pysäytti hänet väkisin.
"Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hän.
Mutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja hetkessä leimahti hän ilmi liekkiin.
"Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!" huusi hän hampaitaan kiristellen.
"Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen ja jatkoi sitten kiireesti:
"Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Täällä en kerro mitään. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa arveluni."
Hän laski kätensä nuoren soturin olkapäälle ja vei hänet kiireen kautta pois palatsista.
Se hänen päätarkoituksensa näkyi olevankin, sillä uutisia Lygiasta ei hän tietänyt. Mutta koska hän oli viisas mies ja koska hän eilisestä loukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekä vihdoin tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli hän jo ryhtynyt toimenpiteisiin.
"Olen," virkkoi hän heidän istuuduttuaan kantotuoliin, "pannut orjani vartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan selityksen sekä tytöstä että tuosta jättiläisestä, joka nouti hänet pois Caesarin kemuista, sillä ei ole epäilemistäkään, ettei hän nytkin olisi korjannut häntä. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kätkeä hänet jollekin maatilalleen. Siinä tapauksessa saamme heti tietää, mihin suuntaan vievät hänet. Jollei häntä taas porteilla nähtäisi, niin se todistaa, että hän yhä on kaupungissa ja että voimme alkaa etsiä häntä."
"Aulukset eivät tiedä, missä hän on," huomautti Vinitius.
"Tiedätkö sen varmaan?"
"Tapasin juuri Pomponian. He etsivät häntä hekin."
"Illalla ei hän ole saattanut jättää kaupunkia, sillä portit olivat suljetut. Kaksi minun miehistäni vartioi jokaista porttia. Toisen on määränä seurata Lygiaa ja jättiläistä, toisen paikalla rientää tuomaan minulle tietoja."
"Jos he ovat kaupungissa, löydämme heidät, sillä helpostihan tuon lygiläisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitä sinä onneasi, ettei Caesar ole tyttöäsi ryöstänyt—ja minä uskallan sinulle vakuuttaa, ettei hän ole sitä tehnyt, sillä Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en minä tuntisi."
Vinitius rupesi nyt purkamaan hänelle tunteitaan, ja niissä oli tuskaa enemmän kuin vihaa. Mielenliikutus teki hänen puheensa aivan katkonaiseksi. Hän kertoi Petroniukselle, mitä oli kuullut Actelta, mikä hirveä vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, että—jos lähetit hänet löytäisivät—hän tarkimmalla tavalla oli kätkettävä Poppaean vihalta. Sitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan neuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin. Lygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet joka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi. Jota syvemmälle hän syventyi kertomukseensa, sitä enemmän hänen mielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet hänen silmistään.
Petronius ei ikinä olisi aavistanut, että hänen nuori sukulaisensa tuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikävöidä. Nähdessään hänen epätoivoiset kyyneleensä, nousi hänen hämmästyksensä äärimmilleen, ja hengessä puhkesi hän sanoihin:
"Oi sinä Kypron mahtava herratar, sinä hallitset sekä jumalia että ihmisiä!"
KAHDESTOISTA LUKU.
Kun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija, ettei ainoakaan kaupungin porteille lähetetyistä orjista vielä ollut tullut takaisin. »Atriensis» oli käskenyt viedä heille ruokaa ja uudestaan ilmoittaa, että heidän ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitää silmällä kaikkia, jotka jättivät kaupungin.
"Näetkö," huudahti Petronius, "he ovat epäilemättä kaupungissa, ja siinä tapauksessa me kyllä löydämme heidät. Pane sentään sinäkin väkesi vartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa, koska he helposti tuntevat hänet."
"Käskin lähettää heidät maalle kuritushuoneisiin," vastasi Vinitius, "mutta saatanhan peruuttaa käskyni ja lähettää heidät porteille."
Hän kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen
Petroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle.
Sitten he läksivät sisempään pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille ja rupesivat juttelemaan.
Kultatukkainen Eunike ja Iras työnsivät heidän jalkojensa alle pronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen pöydän. Sitten he kaatoivat pikareihin viiniä ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka oli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta.
"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen lygiläisen?" kysyi Petronius.
"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen kantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin."
"Sääli häntä," sanoi Petronius. "Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä sinua että minua."
"Aikomukseni oli vapauttaa hänet," huomautti Vinitius. "Mutta vähät siitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri…"
"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin… Tietysti emme löydä häntä tänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit minua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä. Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan Auluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan. Siinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta."
"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa ainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee, niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on Lygian syy."
"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt siitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt joitakin keinoja keksimme."
Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten:
"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen… Jos me nyt päästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin kyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä Aulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on tapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla apulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon niin paljon ihmisiä?"
"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä."
"Ja saavat monasti verellään maksaa yksimielisyytensä. Niin! He auttavat toisiaan, mutta eivät toki toinen toista vastaan, ja tässä tapauksessa heidän olisi pitänyt tietää, että sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus ja rangaistus. Kun sinä nyt ilmaiset heille epäileväsi pahoja henkiä, niin he paikalla vakuuttavat omin silmin nähneensä niitä, sillä laillahan he voivat puhdistautua sinun silmissäsi… Kysypä koetteeksi, eivätkö he nähneet Lygian lentävän ilmaan ja—kautta Zeusin—he vannovat paikalla, että näkivät."
Vinitius, joka myöskin oli sangen taikauskoinen, katsahti äkkiä
Petroniukseen hyvin levottomana.
"Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisiä ja jollei hän yksinään ole saattanut ryöstää häntä, niin kuka hänet sitten on ryöstänyt?"
Petronius rupesi nauramaan.
"Näetkö nyt," huudahti hän, "kyllä he uskovat mitä hyvänsä, koska sinäkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tämä meidän maailmamme, joka pilkkaa jumalia. Kyllä me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin ettei kukaan enää etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa hiljaisuudessa toimitamme hänet pois kaupungista ja kätkemme jonnekin, joko sinun tai minun huvilaani."
"Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitä?"
"Heidän uskonheimolaisensa," vastasi Petronius.
"Kutka? mitä jumalia Lygia palvelee? Sehän minun pitäisi tietää paremmin kuin sinun."
"Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epäilemättä Pomponia on kasvattanut hänet palvelemaan samoja jumalia, joita hän itse palvelee. Mutta mitä jumalaa hän palvelee, sitä en tiedä. Se ainakin on varmaa, ettei kukaan koskaan ole nähnyt häntä meidän temppeleissämme uhraamassa meidän jumalillemme. Tosin häntä on syytetty siitä, että hän olisi kristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on julistanut hänet vapaaksi syytöksestä. Kristityt kuuluvat palvelevan aasin päätä, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitä hirveimpiä rikoksia. Siitä syystä Pomponia ei saata olla kristitty."
"Onhan hänen siveytensä yleisesti tunnettu, eikä ihmissuvun vihaaja ikinä kohtelisi orjia sillä lailla kuin hän."
"Ei heitä missään talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella," keskeytti Vinitius.
"Siinä näet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi, kaikkivaltias ja laupias. Mihin hän sitten on kätkenyt kaikki muut jumalat—jääköön se hänen asiakseen. Pääasia meille on, ettei tuo hänen Logoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan päinvastoin sangen turhanpäiväinen jumala, jollei sillä olisi kuin kaksi tunnustajaa, nimittäin Pomponia ja Lygia ynnä heidän lisäkseen Ursus. Ei, noita tunnustajia täytyy olla enemmän, ja juuri ne ovat auttaneet Lygiaa."
"Heidän oppinsa käskee antamaan anteeksi," virkkoi Vinitius. "Tapasin Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille."
"Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa! Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa merkiksi tytön syliisi."
"Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en kylpeä enkä nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lähden kaupungille etsimään. Ehkä löydän hänet jossakin valepuvussa. Olen sairas!"
Petronius katsahti häneen säälien. Vinitiuksen silmät olivat todella kuopilla ja silmäterät kiiluivat kuin kuumeessa. Hänen partansa oli aamulla jäänyt ajamatta ja sänki ympäröi tukevia poskia tummana ja sakeana. Hiukset olivat epäjärjestyksessä, hän oli todella sairaan näköinen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat häntä säälien, mutta ei hän enempää kuin Petroniuskaan näyttänyt heitä huomaavan. Heille merkitsi orjatarten läsnäolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi ollut pari koiraa.
"Sinussa on kuumetta," virkkoi Petronius.
"Niin on."
"Mutta kuule nyt mitä sanon… En tiedä, mitä parantaja määräisi sinulle, mutta tiedän, mitä minä tekisin sinun sijassasi. Hakisin väliaikaisesti toisaalta sitä, mitä minulta puuttuu. Näin sinun huvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. Älä nyt vastustele… Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, tiedän myöskin, ettei toinen voi korvata haluttua valittuani. Mutta sievä orjatar saattaa sentään aina tuottaa hetkellistä huvia."
"En tahdo!" vastasi Vinitius.
Mutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut lieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.
"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen silmissäsi," huudahti hän hetkisen perästä. "Mutta katsopa—ja siinä hän rupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista, kunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren lanteille,—katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi minulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän tähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen ei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota hänet!"
Nämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate. Hän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä odottavan hänen vastaustaan.
Mutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:
"Ei, ei!… En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!… Kiitos vain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä antaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin toiselle puolelle… Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!"
Hän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden. Vinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä vastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei suinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi myttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:
"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen taloon."
Mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä rukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa. Hän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita hypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo! Hän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa vaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.
Tyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja ojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi vastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät. Hän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta sen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä molempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti vastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta eikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän katseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:
"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan."
Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan kuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan seurassa.
"Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hänelle kaksikymmentäviisi raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa."
Tämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen marmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin pidot».
Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen määrään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä. Varsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen johtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku Augustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen pyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa jollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden ja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti Petroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä hän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran kannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin Chrysothemiksen luo.
Matkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty palvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron vartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut Teireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan rypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.
Mutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.
"Joko sinä sait raippasi?"
Tyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa lievettä ja virkkoi:
"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!…"
Hänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat saatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi hänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa. Ihmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan rakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.
"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?" kysyi hän.
Tyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi niin hiljaa, että ääni tuskin kuului:
"On, herra!…"
Hän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja hänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona antoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.
"Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hän nyökäyttäen päätään orjiin päin.
Mutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä hänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.
Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että kauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea vastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista hymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.
Syötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen asuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän luokseen Teireisiaan.
"Saiko Eunike raippansa?" kysyi hän.
"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa."
"Enkö hänestä antanut mitään muuta käskyä?"
"Et, herra," vastasi »atriensis» levottomasti.
"Hyvä on. Kuka orjista on hänen rakastettunsa?"
"Ei kukaan, herra."
"Mitä sinä tiedät hänestä?"
Teireisias alkoi puhua hiukan epävarmalla äänellä:
"Eunike ei koskaan öisin jätä cubiculumia, jossa hän nukkuu vanhan
Acrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyäsi, herra, ei hän koskaan
jää kylpylaitokseen… Toiset orjat nauravat häntä ja nimittävät häntä
Dianaksi."
"Riittää," virkkoi Petronius. "Sukulaiseni Vinitius, jolle tänä aamuna lahjoitin Euniken, ei huolinut hänestä. Hän saa siis jäädä taloon. Saat mennä."
"Saanko vielä puhua Eunikesta, herra?"
"Käskinhän sinun kertoa kaikki, mitä hänestä tiedät."
"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni ja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet."
"Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikä mies se on?"
"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa sen sinulle."
"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa tribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan luokseni."
»Atriensis» kumarsi ja läksi.
Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti hänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän Lygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen taloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike suosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui äkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen mieleensä äkkiä—hän ei itsekään tietänyt mistä syystä—että hän tänään oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän ajatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän kuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan Eunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan liian vähän.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan kehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta vielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä rauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta se vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi pelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin myöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut vähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat. Vinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä selittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen epäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset itseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä pyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän, puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta löytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia liikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus ollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli joutunut.
Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää Lygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi kysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.
"Saamme paikalla nähdä hänet," virkkoi Petronius.
"Hän on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee järjestämään togani poimuja, saa antaa hänestä likempiä tietoja."
"Onko se sama tyttö, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?"
"On sama, jonka eilen hylkäsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen siitä, sillä hän on paras vestiplica, poimujen järjestäjä koko kaupungissa."
Tuskin oli hän lakannut puhumasta, kun vestiplica tuli huoneeseen, otti togan, joka oli kääritty norsunluulla kirjaellulle tuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, hänen silmistään loisti ilo.
Petronius katseli häntä ja huomasi, että hän oli hyvin kaunis. Käärittyään hänen ympärilleen togan rupesi tyttö järjestelemään sitä ja kumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, että hänen hartioidensa väri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja että rinta ja käsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri.
"Eunike," virkkoi hän, "onko mies tullut, josta eilen puhuit
Teireisiaalle?"
"On, herra."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Chilon Chilonides, herra."
"Kuka hän on?"
"Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittää ihmisten kohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat."
"Onko hän sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?"
Euniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti.
"On, herra."
"No mitä hän sinulle ennusti?"
"Että minua kohtaa tuska ja onni."
"Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kädestä. Onni on vielä tulematta."
"Jo se on tullut, herra."
"Millä lailla?"
Tyttö kuiskasi hiljaa:
"Sainhan minä jäädä tänne."
Petronius laski kätensä hänen kullankarvaiselle päälaelleen.
"Sinä olet tänään hyvästi järjestänyt poimut, ja minä olen sinuun tyytyväinen, Eunike."
Hänen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmänräpäyksessä kyyneleet tytön silmiin, ja hänen povensa alkoi kiihkeästi kohoilla.
Mutta Petronius ja Vinitius läksivät atriumiin, missä Chilon Chilonides heitä jo odotti. Heidät nähdessään teki hän syvän kumarruksen, mutta Petroniuksen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli eilen epäilleensä, että tämä mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hänen edessään, ei saattanut olla kenenkään naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento, puoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hän ollut vanha: hänen siivottomassa parrassaan ja kiharaisessa pörrössään ei saattanut erottaa montakaan harmaata hiusta. Hänen vatsansa oli sisään painunut ja olkapäät kuperat, joten häntä ensi näkemältä olisi luullut kyttyräselkäiseksi. Kyttyrän keskeltä nousi suuri pää, jonka kasvot muistuttivat sekä apinaa että kettua. Katse oli läpitunkeva, kellertävä iho täynnä nyppyjä, ja nenä, niinikään nyppylöiden vallassa, todisti hellää rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota täydensi tumma, pukinvilloilla täytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko todellista tai teennäistä köyhyyttä. Hänet nähdessään tuli Petronius ajatelleeksi homerolaista Thersitestä ja viitaten kädellään vastaukseksi hänen kumarrukseensa, lausui hän:
"Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka Ulysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitä hän itse nykyään toimittaa Elysiumin kentillä?"
"Jalosukuinen herra," vastasi Chilon Chilonides, "viisain vainajista, Ulysses, lähettää minun kauttani viisaimmalle elävistä, Petroniukselle, pyynnön, että hän uudella viitalla peittäisi risani."
"Kautta Hecate Triformiksen!" huudahti Petronius, "vastauksesi ansaitsee uuden viitan."
Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Vinitius virkkoi äkkiä:
"Tiedätkö tarkkaan, mistä on kysymys?"
"Ei ole vaikea tietää," vastasi Chilon, "kun kahden kuuluisan talon orjakunnat eivät muusta puhu kuin siitä yhdestä asiasta ja kun sitäpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidän puheensa. Toissa iltana ryöstettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa, nimeltään Lygia, tai oikeammin sanoen Callina—kun orjasi, oi herra, olivat saattamassa häntä Caesarin palatsista sinun »insulaasi». Minä puolestani lupaan löytää hänet kaupungista tai, jos hän olisi poistunut kaupungista—mikä ei ole luultavaa—antaa sinulle, jalosukuinen tribuni, tiedon hänen pakopaikastaan."
"Hyvä on," virkkoi Vinitius, jota vastauksen täsmällisyys miellytti.
"Mitä keinoja aiot käyttää?"
Chilon hymähti viekkaasti.
"Keinot ovat sinun käsissäsi, herra. Mutta minulla on äly."
Petronius hymähti. Hän oli täysin tyytyväinen vieraaseensa.
"Tuo mies saattaa löytää neidon," mietti hän.
Vinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan.
"Jos sinä, kurja" virkkoi hän "vain voitonhimosta petät minua, niin annan ruoskia sinut kuoliaaksi."
"Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo—varsinkaan ei sinun jalomielisen lupauksesi jälkeen."
"Vai olet sinä filosofi?" kysyi Petronius. "Eunike sanoi, että olet parantaja ja ennustaja. Mistä sinä Euniken tunnet?"
"Hän tuli kysymään minulta neuvoa, sillä maineeni oli kaikunut hänenkin korviinsa."
"Mitä neuvoa hän tahtoi?"
"Neuvoa rakkautta vastaan. Hän tahtoi parantua toivottomasta rakkaudesta."
"Entä paransitko hänet?"
"Tein enemmänkin, sillä annoin hänelle amuletin, joka tuottaa vastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi herra, säilytetään Venuksen vyö. Annoin hänelle kaksi langanpätkää tästä vyöstä, suljettuina mantelin kuoreen."
"Ja otit hyvät maksot tietysti?"
"Vastarakkauden lahjasta ei kukaan koskaan voi maksaa tarpeeksi. Kas, oikeasta kädestäni puuttuu kaksi sormea ja sentähden puuhaan itselleni kirjuri-orjaa, jotta hän kirjoittaisi muistiin ajatukseni ja toimittaisi oppini maailman tietoon."