"Mihin kouluun sinä sitten kuulut, jumalallinen tietäjä?"
"Olen kyynikko, herra, sillä viittani on risainen; olen stoikko, sillä kannan köyhyyteni kärsivällisyydellä; peripatetikkokin olen, sillä en omista kantotuolia, vaan kuljen jalkaisin viinikellarista viinikellariin ja opetan matkalla niitä, jotka lupaavat tarjota minulle viiniruukun."
"Käytkö sitten viiniruukun ääressä puhujaksi?"
"Herakleitos sanoi: »kaikki juoksee», ja voitko sinä herra, väittää, ettei viini juokse?"
"Hän sanoi myöskin, että tuli on jumaluus, ja se jumaluus hehkuu sinun nenälläsi."
"Jumalallinen Diogenes Apollonialainen sanoi ilmaa kaikkien kappalten alkulähteeksi. Jota lämpimämpi ilma, sitä täydellisempiä olentoja se synnyttää, ja lämpimässä ilmassa syntyvät viisasten sielut. Kun syksy käy kylmäksi, täytyy todellisen tietäjän lämmittää sieluaan viinillä… Sillä ethän voine kieltää, herra, ettei ruukku, vaikkapa ohuempikin, kuten capualaiset ja telesialaiset, johtaisi lämpöä tämän katoavan ihmisruumin luihin asti."
"Chilon Chilonides, missä on syntymäseutusi?"
"Mustanmeren rannalla. Olen kotoisin Mesembriasta."
"Chilon, olet suuri!"
"Ja tuntematon! lisäsi tietäjä surumielisesti."
Vinitius kävi taasen kärsimättömäksi. Toivonsa elähdyttämänä olisi hän tahtonut, että Chilon paikalla olisi ryhtynyt toimeen, ja koko tämä keskustelu tuntui hänestä turhalta ajan hukalta. Häntä harmitti Petroniuksen puheet.
"Koska alat etsiä?" kysyi hän, kääntyen kreikkalaisen puoleen.
"Olen jo alkanut," vastasi Chilon. "Tässäkin, vastatessani ystävällisiin kysymyksiisi, etsin paraikaa. Luota vain minuun, arvoisa tribuni, niin saat nähdä, että löytäisin yksin kenkäsi nauhankin, jos sattuisit pudottamaan sen, tai ihmisen, joka nauhasi kadulta otti."
"Onko sinua ennenkin käytetty tällaisiin toimiin?" kysyi Petronius.
Kreikkalainen loi silmänsä kohti korkeutta.
"Meidän päivinämme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vähän arvoa, että filosofinkin täytyy käyttää muita keinoja henkensä elatukseksi."
"Mitä keinoja sinä sitten käytät?"
"Minä näen kaikki, mitä tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville."
"Jotka maksavat sinulle—eikö niin?"
"Oi herra, minun täytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan minun kanssani."
"Jollet tähän asti ole saanut kokoon niin paljoa, että olisit voinut hankkia siistin viitan, niin eivät palveluksesi mahda olla suuriarvoisia."
"Vaatimattomuus on estänyt minua ylvästelemästä. Muista sitäpaitsi, herra, ettei näihin aikoihin enää ole sellaisia hyväntekijöitä kuin ennen. Heille oli yhtä suuri ilo saada kullalla peittää mies, joka oli heille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri. Palvelukseni eivät ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun joskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hänet löytäisi, jollei isäni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista Poppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka hakee kirjoista Caesaria vastaan tähdätyt säkeet? Kuka antaa ilmi, mitä senaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei rohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka tietää kaikki viinikellarien ja leipäpuotien salaisuudet, kenelle uskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina puutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka tietää, mitä puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla, miekkailukouluissa, orjakauppiaiden hökkeleissä, yksin arenoillakin? …"
"Kautta jumalien! riittää jo, jalosukuinen tietäjä!" huudahti Petronius, "taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja kaunopuheisuutesi tulvaan. Riittää jo! Tahdoimme tietää, kuka olet, ja nyt sen tiedämme."
Mutta Vinitius iloitsi, sillä hän arveli, että tämä mies, kerran päästyään vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikä väsy, ennenkuin on piilopaikan löytänyt.
"Hyvä," virkkoi hän. "Tarvitsetko joitakin tietoja?"
"Tarvitsen aseita."
"Kummoisia?" kysyi Vinitius ihmeissään.
Kreikkalainen avasi toisen kätensä ja rupesi liikuttamaan toista, ikäänkuin laskeakseen rahaa.
"Ajat ovat sellaiset, herra!" huudahti hän huoaten.
"Sinä rupeat siis aasiksi," lausui Petronius, "joka valloittaa linnoituksen kultasäkkien avulla."
"Olen vain köyhä filosofi, herra," vastasi Chilon nöyrästi. "Kulta on teidän hallussanne."
Vinitius heitti hänelle kukkaron, ja kreikkalainen koppasi sen kiinni ilmasta, vaikka hänen oikeasta kädestään todella puuttui kaksi sormea.
Sitten hän nosti päätään ja virkkoi:
"Herra, tiedän enemmän kuin luuletkaan. En ole tullut tänne tyhjin käsin. Tiedän, ettei Auluksen väki ole ryöstänyt neittä, sillä olen puhutellut hänen palvelijoitaan. Tiedän, ettei hän ole Palatinuksella, jossa kaikki parhaillaan häärivät sairaan pikku Augustan ympärillä. Tiedän ehkä senkin, miksi herrat tahtoivat etsiä neittä minun avullani eikä käyttämällä vartijoita tai Caesarin sotamiehiä. Tiedän, että palvelija, joka on kotoisin samasta maasta kuin hänkin, auttoi hänet pakenemaan. Orjat eivät ole auttaneet heitä, sillä orjat vetävät yhtä köyttä ja he eivät olisi asettuneet sinun orjiasi vastaan. Ainoastaan uskonheimolaiset ovat voineet heitä auttaa…"
"Kuulepa, Vinitius," keskeytti hänet Petronius, "enkö sanonut sinulle sanasta sanaan tätä samaa!"
"Se on suuri kunnia minulle," lausui Chilon. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi: "epäilemättä neito palvelee samaa jumaluutta kuin siveä, jalo roomatar Pomponia. Olen myöskin kuullut, että Pomponia oli kutsuttu kotituomioistuimen eteen vastaamaan joidenkin vieraiden jumalien palvelemisesta. En kuitenkaan saanut hänen palvelijoiltaan tietää, mitä jumalia ne ovat ja miksi niiden tunnustajia sanotaan. Jos vain saisin sen tietää, lähtisin heidän luoksensa, rupeaisin hurskaammaksi kuin kukaan heistä onkaan ja voittaisin heidän luottamuksensa. Mutta etkö sinä, herra, joka, kuten olen kuullut, olet viettänyt muutamia kymmeniä päiviä jalosukuisen Auluksen talossa, voi antaa minulle tietoja näistä asioista?"
"En voi," vastasi Vinitius.
"Te olette, jalosukuiset herrat, kauan kysyneet minulta kaikenlaisia asioita, ja minä olen vastannut kysymyksiinne. Sallikaa nyt minunkin tehdä teille muutamia kysymyksiä. Etkö nähnyt, arvoisa tribuni, Pomponian tai jumalallisen Lygiasi käyttävän joitakin kuvia, joitakin uhreja, joitakin merkkejä tai amuletteja? Etkö nähnyt heidän keskenään käyttävän joitakin merkkejä, joita eivät muut ymmärtäneet?"
"Merkkejäkö?… Odotapa!… Kyllä! Näin kerran Lygian piirtävän hiekkaan kalan."
"Kalanko? Aa! Ooo! Tekikö hän sen yhden kerran vai useampiakin?"
"Yhden ainoan kerran."
"Ja oletko, herra, varma, että hän piirsi kalan? Ooo!…"
"Olen," vastasi Vinitius, jota keskustelu huvitti. "Voitko aavistaa mitä se merkitsi?"
"Voinko minä aavistaa!" huudahti Chilon.
Hän kumarsi jäähyväisten merkiksi ja lausui:
"Suokoon teille Fortuna runsaat lahjansa, jalot herrat!"
"Käske antaa itsellesi viitta!" huusi Petronius hänen jälkeensä.
"Ulysses kiittää sinua Thersiteen puolesta," vastasi kreikkalainen.
Hän kumarsi vielä kerran ja läksi.
"Mitä arvelet tästä jalosukuisesta tietäjästä?" kysyi Petronius
Vinitiukselta.
"Arvelen, että hän löytää Lygian!" huudahti Vinitius iloisesti. "Tahdon sentään lisätä, että jos olisi olemassa roistojen valtakunta, niin tämä mies kelpaisi sen valtakunnan kuninkaaksi."
"Epäilemättä. Minun täytyy vielä likemmin tutustua tähän stoikkoon, mutta sitä ennen pitää täällä atriumissa savuttaa hänen jälkensä."
Chilon Chilonides kääriytyi uuteen viittaansa, piteli sen poimujen alla kädessään Vinitiuksen antamaa kukkaroa ja iloitsi yhtä paljon sen painosta kuin sen helinästä. Hiljalleen asteli hän eteenpäin, tutkiskeli tuontuostakin, katselisiko joku Petroniuksen talosta hänen peräänsä, sivuutti Liviuksen portin ja kääntyi Virbiuksen mäen kulmassa Suburraan päin.
"Lähdenpä tästä Sporuksen luo," puheli hän itsekseen, "ja valan Fortunalle hiukan viiniä. Vihdoinkin olen löytänyt sen, mitä kauan olen etsinyt. Hän on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja valmis lygiläisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas sellaista minä jo kauan olen hakenut. Täytyy sentään olla varuillaan, sillä nuo hänen kulmakarvojensa rypistykset eivät tiedä hyvää. Voi! sudenpenikat ne tähän aikaan hallitsevat maailmaa!… En minä sitä Petroniusta pelkäisi. Oi jumalat, välittäjätoimi tuottaa näihin aikoihin paljon enemmän kuin hyve. Hahhah! Vai piirsi hän hiekkaan kalan! Ottaisinpa tukahtuakseni pukinjuusto-palaseen, jos saisin tietää, mitä se merkitsee. Mutta minä hankin siitä vielä tiedon! Koska kalat elävät veden alla ja niitä on vaikeampi löytää veden alta kuin maan päältä, täytyy minun tästä kalasta saada erityiset maksot. Jos vielä saisin toisen tällaisen kukkaron, voisin heittää kerjäläispussit metsään ja ostaa orjan… Tai mitä sanoisitkaan, Chilon, jos neuvoisin sinua orjan asemesta ostamaan orjattaren?… Tunnen sinut! Tiedän että suostut!… Jos hän vielä olisi kaunis kuten esimerkiksi Eunike, niin hän nuorentaisi sinut ja toimittaisi sinulle hauskan ja varman toimeentulon. Möin Eunike-raukalle kaksi langanpätkää omasta vanhasta viitastani… Hän on tyhmä, mutta jos Petronius lahjoittaisi hänet minulle, niin kyllä ottaisin vastaan!… Niin, niin, Chilon Chilonin poika… Sinä olet kadottanut sekä isäsi että äitisi… Olet orpo, osta siis huviksesi edes orjatar. Hänen täytyy tietysti asua jossakin—Vinitius saa vuokrata hänelle asunnon, jossa sinäkin saat suojaa; hänen täytyy käydä vaatteissa—Vinitius saa maksaa hänen vaatteensa; hänen täytyy syödä—Vinitius saa elättää hänet. Oi, kuinka elämä on raskasta! Niitäkin aikoja, jolloin yhdellä oboluksella saattoi ostaa niin paljon papuja ja silavaa kuin ikinä sylissään jaksoi kantaa, tai niin pitkän palasen pukinverimakkaraa kuin kaksitoistavuotisen pojan käsivarsi!"
"…Mutta tuossahan Sporus, senkin roisto, jo onkin! Viinikellarissa on aina helpompi kuulla uutisia."
Näin puhellen astui hän viinikellariin ja käski tuoda itselleen ruukullisen »tummaa». Nähdessään isännän epäilevät silmäykset otti hän kukkarosta kultarahan, laski sen pöydälle ja virkkoi:
"Kuule, Sporus, olen tänään tehnyt työtä Senecan kanssa aamun koitosta aina puolipäivään asti, ja tämän antoi ystäväni minulle lähtiessäni."
Sporuksen pyöreät silmät kävivät rahan nähdessään vieläkin pyöreämmiksi, ja pian oli tilattu viini Chilonin edessä. Chilon kastoi sormensa viiniin, piirsi pöydälle kalan kuvan ja virkkoi:
"Tiedätkö mitä tämä merkitsee?"
"Eikö se ole kala? Kala merkitsee tietysti kalaa!"
"Olet tyhmä, vaikka sekoitatkin viiniisi niin paljon vettä, että sieltä voisi löytää kaloja. Se on vertauskuva, joka filosofien kielessä merkitsee: Onnettaren hymy. Jos olisit arvannut oikein, olisit ehkä sinäkin löytänyt onnesi. Kunnioita filosofiaa, sen sanon sinulle, sillä muutoin muutan minä toiseen viinikellariin. Persoonallinen ystäväni Petronius on jo aikoja sitten kehoittanut minua tekemään sen."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Seuraavina päivinä ei Chilonia nähty missään. Vinitius taas, joka saatuaan Actelta tietää, että Lygia häntä rakastaa, yhä kiihkeämmin oli ruvennut häntä ikävöimään, ryhtyi nyt omin neuvoin häntä etsimään. Caesarin apua ei hän tahtonut eikä olisi voinutkaan käyttää, koska pienen Augustan sairaus oli upottanut Caesarin huoliin korvia myöten.
Temppeleissä uhrattiin ja rukoiltiin, lääkärit koettivat taitoaan, vihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon päästä kuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen syntyessä oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt tulemaisillaan hulluksi surusta. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä kahteen päivään huolinut mistään ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain senaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientäneet lausumaan ilmi surunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hän ei tahtonut nähdä ketään. Senaatti kokoontui ylimääräiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen jumalaksi; sille päätettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin oma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhä uusia uhreja, hänen kuvansa valettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui ennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella Caesarin peittelemättömiä surunilmauksia, itkeä kilpaa hänen kanssaan, ojentaa kätensä anomaan almuja ja ennen kaikkea pitää hauskaa harvinaisen näytelmän kustannuksella.
Tämä kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, että Poppaea piti noitumista kuoleman syynä. Samaa mieltä olivat lääkärit, jotka siten pääsivät selittämään syyn lääkkeiden tehottomuuteen, papit, joiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka pelkäsivät henkeään, ja koko kansa. Petronius oli hyvillään Lygian katoamisesta; eihän hän suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja Vinitiukselle hän tietysti soi kaikkea hyvää. Kun sitten sypressi, joka surun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, läksi hän senaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon, kuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estämään siitä mahdollisesti johtuvia seurauksia.
Hän tunsi Neron ja tiesi, ettei hän uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta tiesi myöskin, että Nero saattaisi teeskennellä uskovansa! Olisihan hänellä siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea kostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua päältään epäluulo, että jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan häntä hänen rikostensa takia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes omaa lastaan syvällä ja vilpittömällä rakkaudella; tosin hän oli rakastanut sitä tulisesti, mutta aivan varmaan hänen surunsa oli liioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja ritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmät tuijottaen yhteen kohtaan. Selvästi saattoi nähdä, että hän todellisen tuskan rinnalla ajatteli, minkä vaikutuksen hänen surunsa tekisi läsnäoleviin. Hän käytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta, kuten näyttelijä näyttämöllä. Hän ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut pysyä mykässä, kivettyneessä tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen ikäänkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai päästi syvän huokauksen. Kun hän näki Petroniuksen, säpsähti hän ja rupesi kaikkien kuullen huutamaan täydellisellä surunäytelmän äänellä:
"Voi, voi!… Sinäkin olet syypää hänen kuolemaansa. Sinun kehoituksestasi tuli näiden seinien sisäpuolelle paha henki, joka yhdellä silmäyksellään puhalsi elämän hänen rinnastaan… Voi minua, etteivät silmäni ikinä olisi nähneet Helioksen valkeutta!… Voi minua! voi minua!"
Hän korotti korottamistaan ääntään, kunnes se vihdoin yltyi aivan epätoivoiseksi. Mutta samassa päätti Petronius äkkiä tehdä lopun koko pelistä. Hän ojensi kiireesti kätensä ja vetäisi yhdellä otteella Neron kaulasta silkkisen huivin, jota tämä aina käytti, sekä asetti sen hänen suunsa eteen.
"Herra!" huudahti hän juhlallisesti "Rooma ja maailma ovat menehtymäisillään tuskasta—säästä meille toki äänesi lahja!"
Läsnäolijat hämmästyivät, ja hetkeksi hämmästyi itse Nerokin. Ainoastaan Petronius pysyi tyynenä. Hän tiesi varsin hyvin, mitä teki. Hänen mieleensä oli muistunut, että Terpnos ja Diodoros olivat saaneet nimenomaisen käskyn tukkia Caesarin suun, jos hän sattuisi korottamaan ääntään niin, että se saattaisi tuottaa hänelle jotakin vaaraa.
"Caesar," jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen tapaansa, "olemme kärsineet määrättömän tappion, salli meidän edes pitää tämä lohdutuksen aarre!"
Neron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perästä puhkesi hänen silmiinsä kyyneliä. Äkkiä laski hän kätensä Petroniuksen olkapäille, nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja virkkoi kesken itkuaan:
"Yksin sinä sitä ajattelet, yksin sinä! Petronius! yksin sinä!"
Tigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta.
"Lähde Antiumiin!" lausui Petronius. "Siellä hän syntyi maailmaan, siellä vuoti sydämeesi ilo, siellä tulet löytämään lohtuakin. Virvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittäkööt keuhkosi suolaista viileyttä. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle. Me lohdutamme sinua ystävyydellämme ja sinä lohdutat meitä laulullasi."
"Niin!" huudahti Nero surullisesti, "kirjoitan ylistyslaulun hänen kunniakseen ja sävellän sen."
"Sitten lähdet Bajaehen etsimään lämmintä aurinkoa."
"Ja sitten Kreikkaan etsimään unohdusta."
"Runouden ja laulun kotimaahan!"
Synkkä, painostava mieliala haihtui vähitellen, niinkuin pilvet haihtuvat peittämästä aurinkoa. Tosin keskustelusta vielä soi surumielisyys, mutta samalla se jo oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Juteltiin matkasta, taiteellisista esityksistä, jopa vastaanottojuhlallisuuksista, joita täytyi panna toimeen Tiridateen, Armenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllä vielä palata noituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kävi paikalla kiinni hyökkäykseen.
"Tigellinus," virkkoi hän, "luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?"
"Caesar puhui itse siihen suuntaan," vastasi hovimies.
"Suru puhui—ei Caesar. Mutta mikä on oma mielipiteesi asiasta?"
"Jumalat ovat niin mahtavat, ettei noituminen voi heitä voittaa."
"Ethän vaan tahtone kieltää Caesarin ja hänen perheensä jumaluutta?"
"Peractum est!" mutisi Epirus Marcellus, joka seisoi likeisyydessä. Hän käytti samaa huudahdusta, jota kansa käytti, kun miekkailija arenalla heti ensi tiellä sai sellaisen iskun, ettei enää toista tarvinnut.
Tigellinus kiehui vihasta. Hän ja Petronius olivat jo kauan kilpailleet Neron suosiosta. Tigellinus oli siinä suhteessa voiton puolella, että Nero hänen seurassaan kursaili aivan vähän tai ei ensinkään, mutta aina kun hän törmäsi yhteen Petroniuksen kanssa, voitti Petronius älyllään ja sukkeluudellaan hänet täydellisesti.
Niin kävi nytkin. Tigellinus ei voinut muuta kuin vaieta ja merkitä muistoonsa ne senaattorit ja ritarit, jotka seurasivat Petroniusta salin perälle ja kerääntyivät hänen ympärilleen, vakuutettuina siitä, että hän yhä edelleen pysyisi Caesarin suosiossa.
Petronius jätti palatsin ja läksi Vinitiuksen luo. Kerrottuaan ottelustaan Caesarin ja Tigellinuksen kanssa, virkkoi hän:
"Nyt olen torjunut vaaran sekä Aulus Plautiuksesta että Pomponiasta, sekä meistä molemmista että Lygiasta. Tyttöä ei ruveta etsimään, sillä kehoitin kuparipartaista apinaamme lähtemään Antiumiin ja sieltä Napoliin tai Bajaehen. Hän lähtee, sillä näihin saakka ei hän ole uskaltanut julkisesti esiintyä Rooman teattereissa. Sen sijaan hän jo kauan on aikonut esiintyä Napolissa. Sitten hän näkee unta Kreikasta. Hän tahtoo laulaa siellä kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja vihdoin panna toimeen voittokulun Roomassa, kaikkine seppeleineen, joita »graeculi», kreikkalais-nahjukset, hänelle uhraavat. Sillaikaa voimme me vapaasti etsiä Lygiaa ja vaaratta saattaa hänet turvapaikkaan. Mutta mitä? Eikö jalosukuinen filosofimme vielä ole tullut?"
"Jalo filosofisi on petturi. Ei, hän ei ole tullut, ei ole näyttäytynytkään eikä ikänä näyttäydy."
"Minulla on paremmat luulot hänestä, jollei juuri hänen rehellisyydestään, niin ainakin hänen älystään. Hän on jo kerran saanut iskeä kukkarosi suonta ja tulee aivan varmaan takaisin tehdäkseen sen toistamiseen."
"Varokoon, etten minä avaa hänen omaa suontaan."
"Älä tee sitä; ole kärsivällinen, kunnes saat hänet kiinni petoksesta. Älä enää anna hänelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hän tuo varmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?"
"Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivät häntä kuudenkymmenen miehen avulla. Se orjista, joka hänet löytää, saa vapauden. Sitäpaitsi olen lähettänyt väkeä kaikille Roomasta johtaville teille ja käskenyt majataloissa kuulustella lygiläistä ja tyttöä. Itse harhailen yöt, päivät kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta löytäväni hänet."
"Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillä minun täytyy lähteä Antiumiin."
"Hyvä."
"Mutta jos nyt jonakin aamuna herätessäsi huomaat, ettei tytön tähden sentään kannata kärsiä tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta, niin tule Antiumiin. Siellä ei tule olemaan puutetta naisista enempää kuin huveistakaan."
Vinitius rupesi kävelemään pitkin askelin. Petronius seurasi häntä jonkun aikaa ja virkkoi vihdoin:
"Sanopa minulle kerran suoraan äläkä puhu kuin hurjapää, joka on antautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpäiten kiduttaa itseään—puhu järkevän miehen kieltä ja vastaa ystävällesi: vieläkö sinä todella yhtä kiihkeästi ikävöit tuota Lygiaa?"
Vinitius pysähtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikäänkuin ei hän koskaan olisi häntä nähnyt. Sitten hän taasen jatkoi kävelyään. Saattoi nähdä, että hän tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman voimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hänen silmiinsä kaksi kyyneltä, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin kuin kaunopuheisimmatkaan sanat.
Petronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan:
"Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla—nainen sitä kannattaa, välistä pidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin."
"Niin!" lausui Vinitius.
He sanoivat toisilleen jo hyvästi, mutta samassa hetkessä tuli orja ilmoittamaan, että Chilon Chilonides on etehisessä odottamassa ja pyytää päästä herrojen puheille.
Vinitius käski paikalla päästää hänet sisään.
"Hahhah!" huudahti Petronius. "Enkö sanonut sitä! Kautta Herkuleen, pysy vain tyynenä! Muuten hän kohta käskee sinua, etkä sinä häntä."
"Tervehdys ja kunnia jalosukuiselle sotilastribunille, kuten myös sinulle, herra!" lausui Chilon, astuen huoneeseen. "Kasvakoon onnenne yhtä suureksi kuin kunnianne ja ulottukoon kunnianne Herkuleen pylväistä aina Parttein maan ääriin asti."
"Terve, sinä hyveen ja viisauden lainsäätäjä!" vastasi Petronius.
Vinitius koetti pysytellä näennäisen tyynenä.
"Mitä uutta?"
"Viime kerralla toin sinulle toivon että neito löytyy, nyt tuon varmuuden."
"Sinä siis et vielä ole löytänyt häntä?"
"En, herra, mutta olen saanut selvän siitä, mitä tietää merkki, jonka hän sinulle piirsi, tiedän, mitä väkeä ne ovat, jotka hänet ryöstivät, ja tiedän, minkä jumalien tunnustajien joukosta häntä tulee etsiä."
Vinitius oli jo karkaamaisillaan istuimeltaan, mutta Petronius laski kätensä hänen olkapäälleen ja kääntyen Chilonin puoleen virkkoi:
"Jatka!"
"Tiedätkö varmaan, herra, että neito piirsi hiekkaan kalan?"
"Tiedän!" tokaisi Vinitius vastaukseksi.
"Siinä tapauksessa hän on kristitty, ja kristityt hänet ovat vieneet."
Hetkiseksi vaikenivat kaikki.
"Kuuleppas, Chilon," virkkoi vihdoin Petronius. "Tämä sukulaiseni on päättänyt antaa sinulle aika paljon rahaa, jos löydät neidon, mutta sinä saat saman määrän raippoja, jos aiot pettää hänet. Edellisessä tapauksessa voit ostaa vaikkapa kolme kirjuria, jälkimmäisessä tapauksessa ei kaikkien seitsemän viisaankaan filosofia—oma viisautesi siihen luettuna—riittäisi voitelemaan haavojasi."
"Neito on kristitty, herra!" huudahti kreikkalainen.
"Maltapa, Chilon. Sinä et ole mikään tyhmä mies. Tiedämme kaikki, että Junia Silana ja Calvia Crispinilla haastoivat Pomponia Graecinan oikeuden eteen kristittyjen taikauskon tunnustamisesta, mutta tiedämme myöskin, että kotituomioistuin vapautti hänet syytöksestä. Aiotko sinä taasen uudistaa tuon syytöksen? Aiotko väittää meille, että Pomponia ja Lygia vihaavat ihmissukua, että he myrkyttävät kaivot ja suihkulähteet, että he palvelevat aasin päätä, että he surmaavat lapsia ja viettävät mitä riettainta elämää? Varo, Chilon, ettei väitteesi vastaväitteenä kimmahda takaisin omaan selkääsi."
Chilon oikaisi kätensä, merkiksi ettei se ole hänen syynsä.
"Herra!" huudahti hän, "lausupa kreikaksi seuraavat sanat: Jeesus
Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja."
"Hyvä! Minä lausun!… Entä sitten?"
"Ota nyt ensi kirjain jokaisesta sanasta ja aseta ne niin, että ne muodostavat sanan."
"Kala!" huudahti Petronius kummissaan.
"Kas siitä syystä »kala» on tullut kristittyjen tunnusmerkiksi," puhui
Chilon mietteissään.
Hetken ajan vaikenivat kaikki. Kreikkalaisen väite tuntui niin todenperäiseltä, että molempien ystävienkin täytyi vaipua mietteisiin.
"Vinitius," kysäisi Petronius, "ethän vain erehdy—piirsikö Lygia todella eteesi kalan?"
"Kautta kaikkien Manalan jumalien!" huudahti nuorukainen vimmoissaan. "Tässä tulee aivan hulluksi. Jos hän olisi piirtänyt linnun, niin tietysti sanoisin, että linnun!"
"Siis hän on kristitty!" toisti Chilon.
"Siis," puuttui Petronius puheeseen, "Pomponia ja Lygia myrkyttävät kaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettävät rietasta elämää! Tyhmyyksiä! Sinä Vinitiushan olit pitemmän aikaa heidän talossaan, minä olin vain käymätietä, mutta tunnen sekä Auluksen että Pomponian ja Lygian niin hyvin, että voin sanoa: panettelua! hullutusta! Jos kala on kristittyjen tunnusmerkki—mikä kyllä näyttää todenmukaiselta—ja jos he ovat kristittyjä, niin kautta Proserpinan! silloin eivät kristityt ole sitä, miksi heitä luulemme!"
"Sinä puhut kuin Sokrates, oi herra," lausui Chilon.
"Kuka koskaan on tutkinut kristittyjä? Kuka on ottanut selvää heidän opistaan? Kun kolme vuotta sitten kuljin Napolista tänne Roomaan—oi, jospa olisinkin jäänyt sinne!—liittyi seuraani muuan mies, parantaja, jonka nimi oli Glaucus ja joka oli kristitty. Mutta silti teki hän hyvän ja kelpo miehen vaikutuksen."
"Tältä kelpo mieheltäkö sinä sait tietää, mitä kala merkitsee?"
"Valitettavasti en, herra! Matkalla eräässä majatalossa pisti joku veitsen kelpo vanhuksen rintaan, mutta vaimon ja lapsen veivät orjakauppiaat. Heitä puolustaessani menetin nämä molemmat sormeni. Toivon kuitenkin, että ne kasvavat paikoilleen, koska kristittyjen kesken usein kuuluu tapahtuvan ihmeitä."
"Mitä? Koska sinä olet ruvennut kristityksi?"
"Eilen, herra, eilen! Kala sen sai aikaan. Katso, mikä voima siinä on. Ja muutaman päivän perästä olen minä oleva innokkaista innokkain, jotta pääsisin kaikkien heidän salaisuuksiensa perille ja saisin tietää, missä neito piilee. Ehkä kristillisyyteni näihin aikoihin kannattaakin paremmin kuin filosofiani. Lupasin tässä Mercuriukselle, että jos hän auttaa minua löytämään tytön, niin uhraan hänelle kaksi samanikäistä ja samankokoista hiehoa, joiden sarvet olen antanut kullata."
"Vai sallii eilinen kristillisyytesi ja entinen filosofiasi sinun uskoa
Mercuriukseen?"
"Minä uskon aina siihen, mihin minun milloinkin tarvitsee uskoa. Se on minun filosofiaani, ja siihen Mercuriuskin saa tyytyä. Te tiedätte kuitenkin, arvoisat herrat, että Mercurius on epäluuloinen jumala. Valitettavasti! Hän ei pane mitään arvoa rehellisten filosofien lupauksiin, vaan tulee luultavasti vaatimaan hiehot etukäteen. Se tuottaa hirveitä menoja. Senecoja ei ole paljo, ja minä en sellaisia rahoja saa mistään, jollei jalosukuinen Vinitius tahtoisi antaa jotakin siitä summasta, jonka…"
"Ei oboliakaan, Chilon!" huudahti Petronius, "ei oboliakaan! Vinitiuksen anteliaisuus on suurempi kuin aavistatkaan, mutta vasta sitten, kun Lygia on löydetty, nimittäin kun sinä olet ilmoittanut meille hänen piilopaikkansa. Mercuriuksen täytyy jäädä odottamaan hienojaan, vaikka se onkin hänelle vastenmielistä, kuten hänen älystään saatan päättää."
"Kuulkaa minua, korkeasti kunnioitetut herrat! Keksintöni on suuriarvoinen, sillä vaikka en vielä ole löytänyt neittä, niin olen löytänyt tien, jota myöten häntä tulee etsiä. Te olette lähettäneet sekä vapautettuja että orjia pitkin maita, mantereita, mutta onko kukaan heistä antanut teille osviittaa? Ei kukaan! Minä yksin olen antanut. Ja saattepa kuulla enemmänkin. Teidän orjienne joukossa saattaa olla kristittyjä, vaikkette sitä tiedä, sillä tämä väärä oppi on laajalti levinnyt, ja orjat ovat vieneet teitä harhaan, sen sijasta että olisivat auttaneet teitä. Paha on, että he näkevät minut täällä. Käske sentähden, jalosukuinen Petronius, Eunikeä pitämään suunsa kiinni, ja levitä sinä, jalosukuinen Vinitius, huhu, että olen käynyt täällä kauppaamassa voidetta, jolla voidellaan hevosia ja joka takaa niille voiton sirkuksessa… Minä tahdon yksinäni etsiä ja yksinäni löytää pakolaiset. Luottakaa te minuun ja tietäkää, että jos nyt saan etukäteen vaikka vähänkin rahaa, niin se vain kiihoittaa minua, kun aina toivon saavani yhä enemmän ja kun minä siten varmaan tiedän, ettei luvattu palkinto luista käsistäni. Niin, niin! Filosofina minä halveksin rahaa—Seneca, Musonius ja Cornutus eivät sitä tee, vaikkeivät olekaan kadottaneet sormiaan toista puolustaessaan ja vaikka osaavatkin kirjoittaa nimensä jälkimaailmalle. Mutta paitsi orjaa, jonka aion ostaa, ja paitsi Mercuriukselle lupaamiani hiehoja—te tiedätte, miten nautaeläimet ovat kallistuneet—tuottaa itse etsiminen paljon menoja. Kuunnelkaapa vain kärsivällisesti. Näinä muutamina päivinä ovat jalkani menneet ihan verille alituisesta kävelemisestä. Olen käynyt viinikellareissa juttelemassa ihmisten kanssa, olen käynyt leipurien, teurastajien, öljykauppiaitten ja kalastajien luona. Olen juossut ristiin rastiin kadut ja solat; olen käynyt karkuriorjien piilopaikoissa; olen hukannut miltei sata assia morapelissä; olen käynyt pesutuvissa, kuivatushuoneissa, köyhäinkeittiöissä, olen puhutellut muulinkuljettajia ja kuvanveistäjiä, puoskareita ja hampaanvetäjiä, olen lörpötellyt miesten kanssa, jotka kaupustelevat kuivia viikunoita, olen käynyt hautausmaalla—ja arvatkaapa mistä syystä? Kaikkialla piirtääkseni näkyviin kalan kuvan, katsoakseni ihmisiä silmiin ja kuunnellakseni, mitä he kuvastani sanovat! Pitkiin aikoihin en saanut kuulla mitään, mutta kerran tapasin suihkulähteen luona vanhan orjan, joka ammensi vettä ämpäreihin ja itki. Menin paikalla hänen luokseen ja kysyin, miksi hän itki. Istuuduimme sitten kaivon portaille, ja hän rupesi kertomaan, kuinka hän koko ikänsä oli säästänyt sestersin kerrallaan voidakseen ostaa vapaaksi rakkaan poikansa. Hänen herransa, muuan Pansa, oli ottanut rahat paikalla, kun ne näki, mutta ei ollutkaan antanut poikaa. »Ja minun täytyy itkeä», puheli vanhus, »vaikka toistamistaan toistankin: tapahtukoon Jumalan tahto! Sillä minä, vanha syntinen, en saata pidättää kyyneliäni.» Silloin minut valtasi ikäänkuin aavistus, minä pistin sormeni ämpäriin ja piirsin kalan. Mutta mies virkkoi: »minunkin toivoni on Kristuksessa.» »Tästä merkistäkö minut tunsit?» kysyin. Hän vastasi: »niin, ja rauha olkoon kanssasi!» Rupesin nyt urkkimaan häneltä asioita, ja se kelpo mies kertoi kaikki. Hänen herransa, vastamainittu Pansa, joka itse oli suuren Pansan vapautettu, toimitti kiviä Tiberiä myöten Roomaan. Kivet olivat aiotut rakennuksiksi, ja orjat ja päiväpalkkalaiset niitä purkivat kuormista yön aikana, jotteivät häiritsisi katuliikettä. Työmiesten joukossa on paljo kristittyjä, muitten muassa hänen poikansakin, mutta koska se työ on liian raskasta, oli hän päättänyt ostaa poikansa vapaaksi. Pansapa kuitenkin suvaitsi pitää sekä rahat että orjan. Tätä kertoessaan purskahti hän uudestaan itkuun, ja minä itkin hänen kanssaan—se oli minulle sangen helppoa, sillä olen hyväsydäminen ja sitäpaitsi olivat jalkani alituisesta kävelemisestä aivan verillä. Rupesin nyt kertomaan hänelle, että vasta pari päivää sitten olen tullut Napolista, etten tunne ketään veljistä enkä tiedä, missä he kokoontuvat pitämään yhteisiä kokouksiaan. Hän ihmetteli, etteivät Napolin kristityt olleet lähettäneet kirjeitä roomalaisille veljille, mutta siihen minä vastasin, että ne varastettiin tiellä. Hän kehoitti minua yön aikana tulemaan Tiberin toiselle puolelle, lupasi tehdä minut tutuksi veljien kanssa ja toimittaa minut rukoushuoneisiin ja vanhimpien luo, jotka johtavat kristillistä seurakuntaa. Tämän kuullessani ihastuin niin, että annoin hänelle sen summan, minkä hän tarvitsi poikansa lunastamiseksi, toivoen, että jalo Vinitius antaisi sen minulle takaisin kaksinkertaisena…"
"Kuule Chilon," keskeytti Petronius, "kertomuksessasi ui valhe totuuden pinnalla aivan kuin öljy veden päällä. Olet tuonut tärkeitä uutisia, sitä en tahdo kieltää. Myönnän, että Lygian etsimisessä on päästy aika askel eteenpäin, mutta älä sinä voitele uutisiasi valheella. Mikä on vanhuksen nimi, jolta sait tietää, että kristityt tunnusmerkkinään käyttävät kalaa?"
"Eurytius, oi herra. Hän on köyhä, onneton vanhus. Hän muistutti minusta parantaja Glaucusta, ja juuri se liikutti sydäntäni."
"Sen minä kyllä uskon, että tapasit vanhuksen ja että osasit käyttää hyväksesi hänen tuttavuuttaan, unitta rahaa sinä et antanut hänelle. Et antanut assiakaan, kuuletko! Et antanut mitään."
"Mutta autoin häntä nostamaan ämpäriä ja puhuin hänen pojastaan suurimmalla myötätuntoisuudella. Niin, herra! eihän tässä näy voivan salata mitään Petroniuksen tarkkanäköisyydeltä! En todellakaan antanut hänelle rahaa, tai annoin oikeastaan, sillä annoin hengessä ja annoin niin paljon, että sen pitäisi riittää hänelle, jos hän olisi todellinen filosofi… Tein sen, koska pidin tällaista lahjoitusta hyödyllisenä, jopa välttämättömänä. Ajattelin nimittäin, että se yhdellä iskulla liittää minut kaikkiin kristittyihin, avaa minulle pääsyn heidän joukkoonsa ja tuottaa minulle heidän luottamuksensa."
"Olet oikeassa," huomautti Petronius, "sinun täytyi se tehdä."
"Olen tullut tänne juuri voidakseni panna tuumani täytäntöön."
Petronius kääntyi Vinitiuksen puoleen:
"Käske maksaa hänelle viisituhatta sestertsiä, mutta vain hengessä, ajatuksissa…"
Mutta Vinitius virkkoi:
"Minä panen mukaasi pojan kantamaan tarvittavaa summaa. Sano sinä Eurytiukselle, että poika on orjasi, ja maksa hänen läsnäollessaan rahat vanhukselle. Koska olet tuonut tärkeitä tietoja, saat sinä itse saman määrän. Tule illalla hakemaan sekä poikaa että rahoja."
"Kas siinä vasta oikea Caesar!" huudahti Chilon. "Salli, herra, minun uhrata sinulle kaikki työni, mutta salli myöskin minun tänä iltana tulla noutamaan rahat yksistään, sillä Eurytius sanoi minulle, että kaikki veneet jo ovat tyhjennetyt ja että vasta muutaman päivän perästä odotetaan uusia kuormia Ostiumista. Rauha olkoon teidän kanssanne! Niillä sanoilla kristityt jättävät toisensa hyvästi… Nyt ostan itselleni orjattaren… tarkoitan orjan. Kas, kalat tarttuvat ongenkoukkuun, mutta kristityt tarttuvat kalaan. Pax vobiscum! pax! … pax! … pax!… Rauha olkoon teidän kanssanne! … rauha! … rauha! … rauha!…"
VIIDESTOISTA LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
Luotettavan orjan mukana lähetän sinulle Antiumista tämän kirjeen ja pyydän sinua viipymättä saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka tiedänkin, että kätesi ovat enemmän harjaantuneet miekan ja peitsen kuin kynän käyttämiseen. Lähtiessäni olit hyvillä jäljillä ja täynnä toivoa, arvelen siis, että olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian sylissä tai ainakin tulet tyydyttämään sen, ennenkuin kovat talvituulet puhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon opettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinä lygiläistä aamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei kalleinkaan marmori sellaisenaan mitään merkitse ja että se saa tosi arvonsa vasta kun kuvanveistäjän käsi sitä muovailee. Rupea sinä tuoksi kuvanveistäjäksi, oi rakkahimpani! Pitää osata rakastaa ja pitää osata opettaa rakastamaan. Nauttivathan eläimet ja alhaisokin tavallaan rakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistä juuri siinä, että hän tekee rakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen arvonsa takia on hänelle kallis ja joka tyydyttää hänen sieluansa eikä yksin hänen ruumistaan. Monasti, kun täällä ajattelen elämämme tyhjyyttä, epävarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen johtopäätöksen, että sinä ehkä sittenkin olet osannut oikeaan, kun et ole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkä ne kaksi ovatkin ainoat, joiden tähden kannattaa syntyä maailmaan ja elää.
Olet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua huvittaa kuulla, mitä Caesarin hovissa tapahtuu, niin lähetän sinulle silloin tällöin uutisia. Täällä Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme jumalallista ääntämme, vihaamme yhä Roomaa ja aiomme talveksi lähteä Bajaehen tai julkisesti esiintyä Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat kreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmän arvoa kuin Tiberin rannalla, jossa asuu sudensikiöitä. Sekä Bajaesta että Pompejista, Puteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitä kuulemaan. Meiltä ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikä seppeleitä. Tämä kaikki tulee yhä yllyttämään meitä lähtemään aiotulle retkellemme Kreikkaan.
Entä joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhä itkemme häntä. Laulamme hänelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, että sirenit kateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit sensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitä, jollei meren kohina olisi häiritsemässä. Meidän tuskamme ei ole vieläkään tyyntynyt, vaan me yhä näyttelemme sitä kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja pidämme erityistä huolta siitä, että se tulisi esitetyksi kauniina ja että ihmiset näkisivät sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielä kulhareina ja näyttelijöinä.
Kaikki augustianit, sekä miehet että naiset, ovat täällä. Sitäpaitsi on täällä viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja kymmenentuhatta palvelijaa. Välistä meillä on oikein hauskaa. Calvia Crispinilla vanhenee; kerrotaan hänen pyytäneen, että Poppaea kylvettyään sallisi hänen käyttää maitokylpyään. Lucanus syytti tässä hiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erään miekkailijan kanssa ja löi häntä vasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissä tappiolle ja sai antaa vaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on käynyt niin huonoksi, että häntä paremmin voisi pitää varjona kuin ihmisenä, vaikkei hän itse taida sitä tietää. Hänen kuolemansa on päätetty asia. Ja tiedätkö, mikä hänen rikoksensa on? Hän polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hän ei ole millään pelastettavissa. Sellainen se meidän maailmamme on!
Olemme, kuten tiedät, odottaneet Tiridatesta tänne, mutta sen sijaan saimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hän pyytää saada pitää Armenian Tiridatesta varten, koska hän on sen valloittanut, ja sanoo ettei hän siitä luovu, vaikkei pyyntöön suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja siksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella Pompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentään oli epäilevällä kannalla: nähtävästi hän pelkäsi kunniaa, joka lankeisi Corbulon osaksi, jos tämä saisi voiton. Oli puhetta siitäkin, että ylipäällikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitä vastaan nousi sentään Poppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hänen hyveitään.
Vatinius kertoi meille, että Beneventumissa pian tapahtuu joku merkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitä suutarit saavat aikaan meidän päivinämme, vaikka sananlasku sanookin: ne sutor supra crepidam, suutari pysy lestissäsi! Vitellius polveutuu suutarista, ja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkä itsekin kiertänyt pikilankaa! Näyttelijä Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta. Kysyin häneltä, koska hän on juutalainen, onko kristillisyys ja juutalaisuus samaa. Hän sanoi, että juutalaisilla on oma ikivanha uskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt Judassa. Siellä oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka tunnustajien luku päivä päivältä kasvaa ja jotka kunnioittavat häntä jumalana. Ymmärsin, etteivät he tahdo tunnustaa mitään muita jumalia, varsinkaan ei meikäläisiä, enkä käsitä, mitä haittaa niistä voisi olla heille.
Tigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttään. Tähän asti ei hän vielä ole voinut päästä minun tasalleni, mutta parissa suhteessa on hän minua etevämmässä asemassa. Ensinnäkin hän rakastaa elämää enemmän kuin minä ja toiseksi hän on suurempi konna kuin minä. Nämä ominaisuudet tekevät hänet Vaskiparralle likeiseksi ystäväksi. Ennemmin tai myöhemmin tulevat he molemmat ymmärtämään toisensa, ja silloin on minun vuoroni tullut. En vielä tiedä, koska tämä tapahtuu, mutta kerran sen täytyy tapahtua, ja yhdentekevähän on koska. Sillaikaa pitää nyt koettaa huvitella. Elämä itsessään olisi aika hauskaa, jollei Vaskipartaa olisi, mutta hän pitää huolta siitä, että ihmisen välistä täytyy inhota itseään. Turhaan on verrattu taistelua hänen suosiostaan sirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto kutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti käyttänyt tätä vertausta, mutta toisinaan olen mielestäni oikea Chilon enkä ensinkään parempi häntä. Lähetä hänet minun luokseni, kun et enää tarvitse häntä. Minä pidän hänen mieltäylentävistä puheistaan. Tervehdä jumalallista kristittyäsi ja pyydä minun nimessäni, ettei hän kohtelisi sinua kalan tunteilla. Kerro minulle terveydestäsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta rakastamaan. Jää hyvästi!»
»M.C. Vinitius Petroniukselle:
Lygiaa ei vielä ole löydetty! Jollen pian toivoisi löytäväni häntä, et saisi tätä kirjettä, sillä ei tee mieli kirjoittaa, kun elämä tuntuu inhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettääkö Chilon minua, ja sinä yönä, jolloin hän tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin ympärilleni sotilasviitan ja läksin huomaamatta seuraamaan häntä ja poikaa, jonka olin pannut hänen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille, seurasin heitä kaukaa ja kätkeydyin porttipilarin taa, saadakseni tietää, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia kymmeniä miehiä työssä tulisoihtujen valossa. He purkivat kiviä suurista veneistä ja lastasivat niitä rannalle. Näin Chilonin likenevän heitä ja puhuttelevan erästä vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hänen jalkainsa juureen. Toisia kerääntyi heidän ympärilleen, ja tuontuostakin pääsi heiltä hämmästyneitä huutoja. Näin nyt pojan ojentavan Eurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kädet korotettuina taivasta kohti. Hänen rinnalleen polvistui joku toinen, nähtävästi hänen poikansa. Chilon puhui vielä jotakin, mutta sitä en saattanut kuulla. Sitten hän siunasi molempia polvistuvia ja muitakin läsnäolevia sekä teki ilmaan ristin merkin, jota he nähtävästi kunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi halu astua heidän joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista sille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkäsin häiritseväni Chilonin työtä, viivyin vain hetkisen ja jätin heidät sitten.
Tämä tapahtui noin toistakymmentä päivää lähtösi jälkeen. Sittemmin on hän useita kertoja käynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta kunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynä siihen, ettei hän vielä ole löytänyt Lygiaa, sanoo hän olevan, että kristittyjä on jo Roomassa lukematon määrä. He eivät siis kaikki tunne toisiaan eivätkä voi tietää, mitä kaikkea heidän joukossaan tapahtuu. Sitäpaitsi he ovat varovaiset eivätkä puhu paljoa, mutta kunhan hän tutustuu heidän vanhimpansa, joita sanotaan presbytereiksi, toivoo hän saavansa selville kaikki heidän salaisuutensa. Muutamien perille hän jo on päässyt ja yhä enemmän hän on koettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herättäisi huomiota eikä vaikeuttaisi työtään. Vaikea minun on odottaa, ja kärsivällisyyteni on jo loppumaisillaan, mutta tunnen, että hän on oikeassa, ja odotan.
Lisäksi on hän kertonut, että heillä on yhteisiä rukouspaikkoja, monasti he kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa hiekkakuoppiinkin. Siellä he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja juhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, että Lygia tahallaan välttää niitä, missä Pomponia käy, jotta tämä rohkeasti voisi todistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen ja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet häntä varovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietää nämä paikat, aion lähteä hänen mukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nähdä Lygian, niin vannon kautta Zeun, ettei hänen enää pidä päästä pakoon käsistäni.
Ajattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo päästää minua mukaansa, sillä hän pelkää. Mutta en minä voi kotonakaan istua. Tunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin pitävät kokouksiaan yöllä, mutta tunnen minä hänet yölläkin. Tuntisin hänet äänestä ja liikkeistä missä tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun ja tarkastan joka tulijan ja menijän. Minun täytyy hänet tuntea, sillä ajattelen häntä alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten me menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lähettänyt maaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedän varmaan, että hän on täällä kaupungissa, ehkäpä aivan lähellä. Olen jo etsinyt monet talot, muka vuokratakseni niistä huoneita. Minun luonani tulee hänen paljoa parempi, sillä nyt hän elää keskellä köyhälistön vilinää. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä hänen tähtensä. Kirjoitat, että minä olen valinnut paremman osan—surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme niistä taloista, jotka ovat kaupungin sisäpuolella, sitten menemme muurien taakse. Joka aamu herää minussa uusi toivo, muuten minun olisikin mahdoton elää. Sinä sanot, että pitää osata rakastaa—oi, kyllä minä osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minä ikävöin. Odotan juuri Chilonia ja täällä kotona tuntuu sietämättömältä. Hyvästi.»
KUUDESTOISTA LUKU.
Chilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietänyt, mitä ajatella. Turhaan toisti hän itselleen, ettei etsiminen voi viedä varmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja vähitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kädet ristissä oli hänen luonteelleen niin vastenmielistä, ettei hän millään voinut siihen tottua. Hän oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan orjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen alkoi tuntua oman toimettomuutensa peittämiseltä. Se ei enää voinut rauhoittaa häntä. Hänen vapautettunsa—kaikki tottuneita miehiä, joille hän oli antanut toimeksi omin päin etsiä Lygiaa—osoittautuivat paljoa epäkäytännöllisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan kasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa pelinsä. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestä pitäen oli hän saanut tehdä mitä tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille asiansa. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, että joku yritys saattaisi häneltä epäonnistua tai että hänen pitäisi kieltäytyä jostakin. Tosin sotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hänen hillittömyyttään, mutta samalla se oli juurruttanut häneen sen käsityksen, että kaikki käskyt, mitä hän antaa itseään alemmille, ehdottomasti ovat täytettävät. Pitkä oleskelu Itämailla nöyrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden ihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hänessä sitä luuloa, ettei hänen tahdolleen ole rajoja. Tämä oli siis kova kolaus hänen itserakkaudelleen. Sitäpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako jotakin hänelle aivan käsittämätöntä. Se oli hänelle täydellinen arvoitus, ja hän ajatteli päänsä halki päästäkseen sen perille. Hän tunsi, että Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, että Lygia häntä rakasti. Mutta jos niin oli, niin minkätähden hän Vinitiuksen rakkauden, hellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hädän? Siihen kysymykseen ei hän saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hän hämärästi aavistaa, että hänen ja Lygian mielipiteiden, hänen ja Petroniuksen sekä Lygian ja Pomponia Graecinan maailman välillä on joku käsittämätön eroavaisuus, joku syvä kuilu, jota ei millään saa täytetyksi eikä tasoitetuksi. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, että hänen täytyy kadottaa Lygia, ja tämä ajatus riisti häneltä tasapainon viimeisenkin jäljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut säilyttää hänessä. Oli hetkiä, jolloin hän ei itsekään tietänyt, rakastiko vai vihasiko hän Lygiaa. Hän tunsi vain, että hänen täytyy löytää hänet, että hän mieluummin upottaa itsensä vaikka maan alle, kuin lakkaa haluamasta häntä nähdä ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla näki hän hänet välistä aivan selvästi, ikäänkuin hän olisi seisonut hänen vieressään; hän muisti jokaisen hänen sanansa, joka äännähdyksen, jonka oli hänen huuliltaan kuullut. Hän tunsi hänet ihan likellään, rinnallaan, sylissään, ja intohimo leimahti hänessä kuin tulen liekki. Hän rakasti häntä, hän huusi häntä luokseen. Kun hän sitten ajatteli, että Lygiakin rakasti häntä ja että hän vapaaehtoisesti olisi voinut saada kaikki mitä halusi, valtasi hänet raskas, rajaton tuska ja haikea ilo, joka mahtavana aaltona valautui hänen sydämeensä. Ajoittain teki kiukku hänet aivan kalpeaksi, ja silloin hän erityisellä nautinnolla heittäytyi ajattelemaan niitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, joita hän määrää Lygialle, kun hänet löytää. Hän ei tyydy siihen, että saa hänet omistaa: hän tahtoo omistaa hänet maan tasalle nujerrettuna orjattarena. Välistä hän saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jäljet syöpyisivät hänen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hän tunsi halajavansa suudella ruoskan jälkiä. Hänen päähänsä juolahti, että hän olisi onnellinen, jos saisi surmata hänet.
Tämä tuska, kidutus ja epävarmuus kuluttivat hänen terveyttään ja kauneuttaan. Hänestä tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa vapautetutkin, likenivät häntä vavisten, ja kun rangaistus ilman minkäänlaista syytä, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitä, rupesivat he salaa vihaamaan häntä. Hän sen kyllä tunsi, niinkuin hän tunsi kamalan yksinäisyytensä, mutta sitä suurempi syy oli hänestä kostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hän vielä hillitsi mieltään, sillä hän pelkäsi, että tämä heittäisi etsimistyönsä sikseen. Kun taas Chilon sen huomasi, tuli hän yhä vaateliaammaksi ja käskevämmäksi. Alussa käydessään Vinitiuksen puheilla oli hän aina vakuuttanut, että kaikki käy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia. Tosin hän aina muisti vakuuttaa, että etsiminen johtaisi toivottuihin tuloksiin, mutta hän ei enää salannut, että etsiminen tulee kestämään kauan.
Pitkien aikojen odotuksen perästä saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo niin synkän näköisenä, että nuori soturi kalpeni hänet nähdessään ja karatessaan häntä vastaan tuskin sai puhutuksi:
"Eikö hän ole kristittyjen joukossa?"
"Totta kai, hyvä herra," vastasi Chilon "mutta minä olen heidän joukostaan löytänyt Glaucuksen, parantajan."
"Mistä sinä nyt puhut? Kuka se on?"
"Sinä olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin Napolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nämä kaksi sormea, niin etten enää voi pitää kynää kädessäni. Rosvot, jotka ryöstivät hänen vaimonsa ja lapsensa, pistivät veitsen hänen rintaansa. Hän oli kuolemaisillaan, kun jätin hänet Minturnaen majataloon, ja minä surin häntä kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitä, että hän elää ja että hän kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan."
Vinitius ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti koko tällä jutulla. Sen hän vain oli ymmärtävinään, että tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian löytämistä. Hän koetti hillitä kiukkua, joka oli hänet jo valtaamaisillaan, ja virkkoi:
"Jos sinä olet puolustanut häntä, niin hänen pitäisi olla kiitollinen ja auttaa sinua."
"Oi arvoisa tribuni! Jumalatkaan eivät ole kiitolliset, mitä sitten ihmisistä! Niin, kyllä hänellä olisi syytä olla kiitollinen. Mutta valitettavasti vanhus on heikkomielinen. Aika ja kärsimykset ovat hänet paaduttaneet niin, ettei hän osaa olla kiitollinen. Mutta ei siinä kyllä. Hänen uskonheimolaisiltaan kuulin juuri hänen syyttävän minua siitä, että olisin toiminut yksissä neuvoin rosvojen kanssa ja että olisin syypää hänen onnettomuuteensa. Siinä palkka kahdesta sormesta!"
"Olen varma, lurjus, että hän puhuu täyttä totta!" huudahti Vinitius.
"Siinä tapauksessa, herra, tiedät enemmän kuin hän itsekään," lausui Chilon arvokkaasti, "sillä hän lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla saattaisi hän sentään ottaa avukseen kristittyjä ja kostaa minulle hirveällä tavalla. Sen hän varmaan viipymättä tekisikin, ja uskonheimolaiset olisivat epäilemättä valmiit häntä auttamaan, mutta onneksi ei hän tiedä nimeäni, ja rukoushuoneessa, jossa satuimme yhteen, ei hän nähnyt minua. Minä tunsin hänet sentään paikalla ja olisin heti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa, mutta varovaisuus pidätti minua. Olen näet tottunut punnitsemaan jokaisen toimen, johon ryhdyn. Kun sitten olimme matkalla pois rukoushuoneesta, rupesin kyselemään yhtä ja toista hänestä, ja hänen tuttavansa kertoivat, että se on se mies, jonka toveri petti matkalla Napolista… Muuten en laisinkaan tietäisi, että hän levittelee sellaisia juttuja."
"Mitä tämä minuun kuuluu? Kerro, mitä näit rukoushuoneessa."
"Sinuun, herra, ei se kuulu, mutta minuun se kuuluu yhtä paljon kuin oma nahkani. Minä tahdon, että oppini elää kuoltuanikin, ja sentähden olen mieluummin valmis luopumaan palkkiosta, jonka minulle lupasit, kuin tärvelemään elämäni turhan mammonan tähden. Sillä tosi filosofina voin kyllä sekä tulla toimeen että etsiä jumalallista oikeutta ilman mammonaa."
Vinitius likeni häntä, ilme hänen kasvoissaan ennusti pahaa, ja hän virkkoi matalalla äänellä:
"Kuka sinulle on sanonut, että kuolema sinua kohtaa Glaucuksen eikä minun käteni kautta? Mistä sinä tiedät, koira, etten paikalla aio kuopata sinua puutarhaani?"
Chilon, joka oli aika pelkuri, katsahti Vinitiukseen ja huomasi samassa silmänräpäyksessä, että ainoa varomaton sana auttamattomasti tuottaisi hänelle turmion.
"Minä etsin häntä ja löydän hänet!" virkkoi hän kiireesti.
Molemmat vaikenivat, eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin Vinitiuksen hätäinen hengitys ja etäältä puutarhassa työskentelevien orjien laulu.
Hetken perästä, huomattuaan nuoren patrisin hiukan tyyntyneen, virkkoi kreikkalainen:
"Kuolema astui minua vastaan, mutta minä katsoin sitä silmiin tyynenä kuin itse Sokrates. Ei, herra! en sanonut aikovani lakata neittä etsimästä. Tahdoin vain sanoa, että hänen etsimisensä näihin aikoihin voi olla minulle sangen vaarallinen. Epäilit tässä jo kerran, ettei Eurytiusta ole olemassa, ja vaikka omin silmin saatoit nähdä, että isäni poika oli puhunut sinulle totta, niin luulet taas Glaucusta keksityksi henkilöksi. Varjelkoon! Jospa hän vain olisikin mielikuva! Jospa voisinkin vaaratta vaeltaa kristittyjen joukossa kuten ennen, niin olisin valmis luopumaan siitä vanhasta orjaraukasta, jonka pari päivää sitten ostin vanhuuteni ja heikkouteni päivien varaksi. Mutta Glaucus elää, herra, ja jos hän saisi nähdä minut, niin et sinä enää milloinkaan minua näkisi, ja kuka sinulle silloin hakisi neidon?"
Chilon vaikeni ja rupesi pyyhkimään kyyneliä silmistään. Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Kuinka minä voin etsiä häntä, niin kauan kuin Glaucus elää? Minä saatan minä hetkenä hyvänsä kohdata hänet, ja niin pian kuin hänet kohtaan, olen surman oma, ja silloin tietysti etsiminenkin lakkaa."
"Mitä sinä nyt tahdot? minkä neuvon annat? ja mihin aiot ryhtyä?" kysyi
Vinitius.
"Aristoteles opettaa meille, että sivuseikat ovat uhrattavat pääasiain takia, ja kuningas Priamo sanoi usein, että vanhuus on raskas taakka. Kas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana painanut Glaucuksen hartioita, että kuolema olisi hänelle hyväntekijä. Ja eikö kuolema Senecan mukaan ole pelastus?"
"Petroniusta voit pitää narrinasi, mutta et minua. Sano, mitä tahdot?"
"Jos hyve on narripeliä, niin suokoot jumalat minun aina pysyä narrina. Tahtoisin saada Glaucuksen pois tieltä, sillä niin kauan kuin hän elää ja saa elää, on elämäni ja etsimiseni ainaisessa vaarassa."
"Palkkaa väkeä, jotka nuijalla lyövät hänet kuoliaaksi. Minä maksan heidän palkkansa."
"He nylkevät sinua, herra, ja käyttävät sitten hyväkseen salaisuuttasi. Roistoja on Roomassa tosin yhtä paljo kuin arenalla hiekkajyväsiä, mutta et aavista, miten kalliiksi he nousevat, kun rehellisen ihmisen joskus täytyy käyttää hyväkseen heidän roistomaisuuttaan. Ei! arvoisa tribuni. Entä jos vartijat saisivat kiinni murhaajat juuri murhatyössä? Varmaan he ilmoittaisivat, kuka heidät on palkannut, ja sinä saisit kaikenlaisia ikävyyksiä. Minua he eivät voi ilmiantaa, sillä minäpä en sano heille nimeäni. Väärin sinä teet, kun et minuun luota. Sinun pitäisi tietää, että minä teen kaiken voitavani kahdestakin syystä: ensinnä pelastaakseni oman nahkani ja sitten saadakseni palkinnon, jonka olet luvannut minulle."
"Paljonko sinä tarvitset?"
"Tarvitsen tuhat sestertsiä, sillä huomaa, että minun täytyy hankkia kelpo roistoja eikä sellaisia, jotka heti rahat saatuaan pötkivät tiehensä jälkeä jättämättä. Hyvästä työstä hyvä palkka! Täytyyhän minullekin jäädä jotakin, jolla voin kuivata kyyneleeni. Sillä minä tulen suremaan häntä. Jumalat ovat todistajinani, että olen häntä suuresti rakastanut. Jos tänään saan tuhat sestertsiä, on Glaucuksen sielu kahden päivän kuluttua Hadeksessa, ja vasta siellä hän saa nähdä, miten häntä rakastin—jos sielu siellä vain säilyttää muistonsa ja ajatuskykynsä. Vielä tänään hankin miehet ja ilmoitan heille, että huomisillasta alkaen lasken heidän palkkiostaan pois sata sestertsiä joka päivältä, jonka Glaucus vielä elää. Sitäpaitsi on minulla tuuma, joka tuntuu aivan pettämättömältä."
Vinitius lupasi maksaa pyydetyn summan ja kielsi puhumasta enempää Glaucuksesta. Hän tahtoi kuulla muita uutisia ja tietää, missä Chilon koko tämän ajan oli ollut sekä mitä hän oli saanut selville. Mutta Chilon ei voinut kertoa paljoakaan uutta. Kahdessa rukoushuoneessa hän vielä oli käynyt, oli tarkasti katsellut kaikkia ja varsinkin naisia, mutta siellä ei ollut näkynyt ainoatakaan, joka olisi ollut Lygian kaltainen. Siitä ajasta lähtien, jolloin Chilon oli ostanut vapaaksi Eurytiuksen pojan, olivat kristityt pitäneet häntä uskonheimolaisenaan ja kunnioittaneet häntä miehenä, joka seuraa »Kristuksen» jälkiä. Hän oli saanut kuulla, että muuan heidän suuri lainsäätäjänsä, nimeltään Paavali Tarsolainen, paraikaa on Roomassa vangittuna jonkun rikoksen takia, josta juutalaiset häntä syyttävät. Häneen oli Chilon päättänyt tutustua. Eniten häntä sentään huvitti toinen uutinen, nimittäin se, että koko uskonlahkon ylimmäisen papin, joka oli ollut Kristuksen opetuslapsi ja jolle Kristus oli uskonut koko kristityn maailman hallituksen, myöskin jonakin kauniina päivänä piti ilmestyä Roomaan. Häntä kaikki kristityt varmaan tahtovat nähdä, hänen oppiaan kuulla. Varmaan pannaan toimeen suuria kokouksia, ja niihin Chilonkin menee. Paras asia on, että sellaisessa joukossa helposti voi piiloutua, joten hän saattaa viedä Vinitiuksen mukaansa. Silloin he varmaan löytävät Lygian. Kun Glaucus vain on saatu pois tieltä, ei yritys tuota suurtakaan vaaraa. Kristityt kyllä osaavat ja tahtovat kostaa, mutta yleensä he ovat rauhallista väkeä.
Ja Chilon rupesi nyt hämmästyneenä kertomaan, ettei hän koskaan ollut huomannut heidän viettävän rietasta elämää, myrkyttävän kaivoja ja suihkulähteitä, vihaavan ihmissukua, palvelevan aasia ja syövän lasten lihaa. Ei! ei sinnepäinkään. Varmaan heidän joukostaan löytyy sellaisiakin, jotka rahasta suostuvat toimittamaan Glaucuksen pois tieltä, mutta ei heidän uskontonsa, mikäli hän tietää, käske tekemään rikoksia, päinvastoin se käskee antamaan anteeksi kärsityt vääryydet.
Vinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten luona oli lausunut, ja mielihyvällä kuunteli hän Chilonin kertomusta. Hänen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta tuntui sentään hyvältä kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia tunnustivat, ollut rikollinen eikä saastainen. Hänessä heräsi kuitenkin hämärä aavistus, että juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperäisen Kristuksen kunnioittaminen on erottanut hänet ja Lygian toisistaan, ja äkkiä hän rupesi pelkäämään ja vihaamaan sitä.