SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Chilonille oli todella tärkeää saada Glaucus pois tieltä. Vanhus oli kyllä iäkäs, mutta hän ei laisinkaan ollut mikään raihnas äijä. Kuvauksessa, minkä Chilon hänestä oli antanut Vinitiukselle, oli kyllä osa tottakin. Hän oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta pettänyt hänet, saattanut hänet rosvojen käsiin, ryöstänyt häneltä perheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hänet murhamiesten saaliiksi. Näiden tapausten muisto ei sentään laisinkaan painanut hänen omaatuntoaan, vaikka hän vielä lisäksi oli heittänyt kuolevan Glaucuksen kedolle Minturnaen likeisyyteen—eikä suinkaan mihinkään majataloon. Mutta eihän hän mitenkään ollut saattanut aavistaa, että Glaucus paranisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hän siis huomasi hänet rukoushuoneessa, pelästyi hän niin suuresti, että hän todella ensi hetkenä päätti lakata etsimästä Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti Vinitius häntä vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, että hänen täytyy valita joko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi voi lisäksi ennättää toinen vieläkin mahtavampi—Petronius. Näitä asianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epäilemästä. Hän huomasi, että vähäväkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hänen pelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia veritöitä, päätti hän sentään surmauttaa Glaucuksen vieraan käden avulla.
Nyt oli pääasia valita miehet, ja heistä hän oikeastaan oli tullut puhumaan Vinitiuksen kanssa. Hän oli viettänyt monet yöt viinakapakoissa ihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikä uskoa, ja heidän joukostaan kyllä helposti olisi löytänyt miehiä, jotka olisivat ottaneet tehdäkseen minkä työn hyvänsä, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet, että Chilonilla oli rahaa. Mutta vielä helpommin olisi voinut sattua, että olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan käsiinsä, olisivat petkuttaneet häneltä koko summan, uhaten jättää hänet vartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut inhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjäläisiä, jotka asustelivat epäilyttävissä hökkeleissä Suburrassa ja Tiberin takana. Hän tuomitsi kaikkia itsensä mukaan eikä ikinä ollut syventynyt kristinuskoon tai kristinoppiin. Sentähden hän arveli, että kristittyjenkin joukosta kyllä löytää sopivan välikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut, ja hän päätti esittää asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen suostu siihen yksin rahan tähden, vaan harrastuksesta.
Tätä tarkoitusta varten hän läksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hän tiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyväntekijätään. Varovaisena miehenä ei hän sentään aikonutkaan ilmoittaa hänelle todellista tarkoitustaan, sillä olihan se selvästi ristiriidassa vanhuksen hyveen ja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehiä, jotka olivat valmiit mihin tahansa, ja heille hän aikoi esittää asiansa niin, että he jo oman turvallisuutensa tähden tahtoivat pitää suunsa kiinni.
Ostettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen myymälän Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymälöjä vilisi siellä, ja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymään oliveja, papuja, kyrsiä ja hunajalla höystettyä vettä yleisölle, joka kävi katsomassa kilpa-ajoja. Chilon tapasi hänet paraikaa järjestämässä myymäläänsä. Hän tervehti häntä Kristuksen nimeen ja kävi paikalla puhumaan asiasta, jonka tähden hän oli tullut. Hän oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, että tämä puolestaan tekisi vastapalveluksen hänelle. Hän tarvitsee pari kolme voimakasta, rohkeata miestä torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekä häntä että kaikkia muita kristittyjä. Tosin hän nyt on köyhä, koska hän on antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hän on sentään valmis korvaamaan miehille heidän vaivansa, jos he vain luottavat häneen ja uskollisesti täyttävät hänen käskynsä.
Eurytius ja hänen poikansa Quartus kuuntelivat hyväntekijänsä sanoja miltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemään, mitä ikinä hän vaatii, he kun tiesivät, ettei niin pyhä mies saata vaatia mitään, joka ei olisi Kristuksen opin mukaista.
Chilon vakuutti heidän olevan oikeassa, nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti rukoilevan. Itse asiassa hän punnitsi, ottaisiko vastaan heidän tarjouksensa, joka voisi tuottaa hänelle tuhat sestertsiä. Mutta hetken mietittyään hän hylkäsi sen. Eurytius oli vanha, sekä kärsimysten että sairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon tarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta väkeä. Rahoista toivoi hän onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan itselleen.
Jonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivät ehdotuksessaan, mutta hellittivät, kun Chilon päättävästi kieltäytyi.
"Tunnen leipuri Demaan," virkkoi Quartus äkkiä "jonka myllyssä on työssä sekä orjia että päiväpalkkalaisia. Muuan päiväpalkkalaisista on niin väkevä, että hän voittaa neljä miestä. Olen itse nähnyt hänen nostavan kiven, jota ei neljä miestä saanut liikkumaan paikalta."
"Jos hän on jumalaapelkääväinen mies ja valmis uhrautumaan veljien edestä, niin tee minut tutuksi hänen kanssaan," lausui Chilon.
"Hän on kristitty, herra," vastasi Quartus, "sillä Demaan työmiehet ovat suurimmaksi osaksi kristittyjä. Siellä on väkeä sekä yötyössä että päivätyössä. Tämä on yötyössä. Jos nyt lähtisimme sinne, tapaisimme heidät illallisella ja saattaisimme vapaasti jutella heidän kanssaan. Demas asuu lähellä Emporiumia."
Chilon suostui ehdotukseen sangen mielellään. Emporium oli Aventinuksen juurella eikä siis kaukana suuresta sirkuksesta. Ei tarvinnut kiivetä vuorelle, vaan saattoi kulkea oikotietä jokea pitkin, Porticus Aemilian kautta.
"Olen vanha," lausui Chilon heidän astuessaan pilarikäytävän läpi, "ja ajoittain käy muistini hämäräksi. Niin, Kristuksemmehan petti yksi hänen omista opetuslapsistaan, mutta petturin nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan…"
"Se oli Judas, herra, joka sitten hirtti itsensä," vastasi Quartus, itsekseen kummastellen, että joku saattoi tuon nimen unohtaa.
"Niin, niin, Judas! Kiitos vain," vastasi Chilon.
Jonkun aikaa he kulkivat ääneti. Kun he tulivat Emporiumille, tapasivat he sen suljettuna. Silloin he menivät sen ohitse, kiersivät jyvämakasiinit, joista kansalle jaettiin viljaa, kääntyivät vasemmalle taloja kohti, joita jatkui Via Ostiensista pitkin Testaciuksen kummulle ja Forum Pistoriumille asti. Siellä he seisahtuivat puisen rakennuksen eteen, josta kuului myllynkivien kierinää. Quartus meni sisään, mutta Chilon, joka ei tahtonut näyttäytyä suuressa kansanjoukossa ja joka aina pelkäsi kohtaavansa parantaja Glaucuksen, jäi ulkopuolelle.
"Olenpa utelias näkemään Herkuleen, joka palvelee myllärillä," puheli hän itsekseen ja loi katseensa kirkasta kuuta kohti. "Jos se on viisas konna, niin hän kyllä tulee hiukan kalliiksi, mutta jos se on tyhmä kristitty ja kelpo mies, niin hän tekee ilmaiseksi kaikki, mitä tahdon."
Enempää ei hän ehtinyt ajatella, sillä Quartus palasi samassa. Hänen mukanaan oli toinen mies, puettuna tunikaan, jota sanottiin exomikseksi ja joka oli niin leikattu, että oikea käsivarsi ja rinnan oikea puoli jäivät paljaaksi. Työmiehet käyttivät tavallisesti tätä pukua, koska siinä oli hyvin vapaa liikkua. Nähdessään uuden tulijan hymähti Chilon tyytyväisesti, sillä hän ei iässään ollut nähnyt sellaista rintaa ja sellaisia käsivarsia.
"Kas tässä, herra," huudahti Quartus, "veli, jota halusit tavata."
"Kristuksen rauha olkoon kanssasi," lausui Chilon. "Mutta sano nyt sinä, Quartus, ansaitsenko minä uskoa ja luottamusta, ja palaa sitten Jumalan nimessä vanhan isäsi luo, ettei hänen tarvitse olla yksin."
"Hän on pyhä mies," virkkoi Quartus. "Hän luovutti koko omaisuutensa ostaakseen minut, tuntemattoman miehen, vapaaksi orjuudesta. Palkitkoon häntä Herramme ja Vapahtajamme taivaallisilla lahjoillaan."
Tämän kuultuaan kumartui jättiläiskokoinen orja suutelemaan Chilonin kättä.
"Mikä on nimesi, veli?" kysyi Chilon.
"Pyhässä kasteessa annettiin minulle nimi Urbanus."
"Urbanus, veljeni, onko sinulla aikaa jutella kanssani kahdenkesken?"
"Työmme alkaa vasta puoliyön aikana, ja paraillaan valmistetaan illallistamme."
"Sittenhän on aikaa yllin kyllin. Menkäämme joelle, niin saat siellä kuulla asiani."
He menivät ja istuutuivat kiviselle rahille rannalla. Oli aivan hiljaista, ainoastaan myllystä kuului kivien ritinä ja joen uomasta etäisten aaltojen loiske. Chilon tarkasteli nyt työmiehen kasvoja. Hän oli surullisen ja alakuloisen näköinen, kuten Roomassa asuvat barbarit tavallisesti, mutta samalla teki hän hyväntahtoisen ja rehellisen vaikutuksen.
"Niin, niin!" huudahti Chilon ajatuksissaan. "Se on tyhmä, kelpo mies, joka varmaan ilmaiseksi surmaa Glaucuksen."
"Urbanus," virkkoi hän, "rakastatko Kristusta?"
"Koko sielustani ja mielestäni," vastasi työmies.
"Entä veljiäsi, sisariasi ja niitä, jotka sinulle ovat opettaneet oikeutta ja totuutta Kristuksessa?"
"Rakastan heitä myöskin."
"Rauha olkoon kanssasi."
"Ja samaten sinun kanssasi, isä."
Molemmat vaikenivat, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin etäisyydestä myllynkivien ulina ja virran loiskina.
Chilon käänsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla, matalalla äänellä puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hän puhunut Urbanukselle, vaan paremmin ikäänkuin itsekseen ja johdattaakseen mieleensä Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille jotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Työmies itki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei Vapahtajan kuolinhetkellä ollut läsnä ketään, joka olisi häntä puolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin varjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sääli ja hillitty raivo barbarin kädet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman kuolema häntä liikutti, mutta kun hän ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli tehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hänen lapsellinen mielensä ja hänessä leimahti villi kostonhimo.
Chilon kysäisi äkkiä:
"Tiedätkö, Urbanus, kuka Judas oli?"
"Tiedän, tiedän! mutta hänhän hirtti itsensä," huudahti työmies.
Tuntui siltä kuin hän olisi surrut, että petturi omalla kädellään oli rangaissut itsensä ja ettei hän enään voinut saada häntä käsiinsä.
Chilon jatkoi:
"Jollei hän nyt olisikaan hirttänyt itseään ja jos joku kristityistä kohtaisi hänet maalla tai merellä, niin eikö hänen olisi velvollisuus kostaa Vapahtajan tuskaa, verta ja kyyneliä?"
"Kuka ei sitä tekisi, isä!"
"Rauha olkoon sinulle, sinä Karitsan uskollinen palvelija. Niin! Me saamme kyllä antaa anteeksi vääryydet, jotka itse olemme kärsineet, mutta kenellä on lupa antaa anteeksi Jumalaa kohtaan tehdyt rikokset? Mutta niinkuin käärme siittää käärmeen, synti synnin, petos petoksen, niin on Judaankin siemenestä kasvanut uusi petturi; ja niinkuin ensimmäinen Judas antoi Vapahtajan juutalaisten ja roomalaisten sotamiesten käsiin, niin tämäkin uusi, joka asuu meidän joukossamme, tahtoo syöstä hänen lampaansa susien suuhun. Jollei kukaan ehkäise vaaraa, jollei kukaan ajoissa särje käärmeen päätä, olemme me kaikki turmion omat, ja meidän kanssamme häviää Karitsankin kunnia."
Työmies katseli häneen kauhistuksissaan, ikäänkuin ei hän olisi saattanut käsittää, mitä omin korvin kuuli. Mutta kreikkalainen verhosi viittansa liepeellä kasvonsa ja lausui äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:
"Voi teitä, te Jumalan uskolliset palvelijat, voi teitä kristityt miehet ja naiset!"
Taas syntyi äänettömyys, eikä kuulunut kuin myllyn kivien ritinä ja virran pauhu.
"Isä," sanoi työmies, "kuka se petturi on?"
Chilonin pää painui alas. Kuka se petturi on? Judaan poika tietysti, hänen siemenensä sikiö, joka on olevinaan kristitty ja joka käy rukoushuoneissa vain voidakseen ilmiantaa veljiä Caesarille, kertomalla, etteivät he tunnusta Caesaria jumalaksi, että he myrkyttävät kaivot, surmaavat lapsia ja tahtovat hävittää kaupungin niin ettei kiveä jää kiven päälle. Kas, muutaman päivän perästä saavat pretoriaani-sotamiehet käskyn viedä vanhukset, naiset ja lapset vankeuteen, aivan kuten Pedanius Secunduksen orjat vietiin kuolemaan. Ja kaikkeen tähän on syypää toinen Judas. Mutta jollei kukaan rangaissut ensimmäistä, jollei kukaan kostanut hänelle, jollei kukaan puolustanut Kristusta hädän hetkenä, niin kuka ottaa rangaistaksensa tätä, kuka hävittääksensä, surmataksensa käärmeen, ennenkuin Caesar on ehtinyt kallistaa korvansa sen puoleen, kuka pelastaaksensa perikadosta veljet ja Kristuksen uskon?
Urbanus oli istunut kivisellä kaivonarkulla. Hän nousi äkkiä ja huudahti:
"Minä sen teen, isä."
Chilonkin nousi, katseli hetkisen työmiehen kasvoja, joita kuu valaisi, ja laski vihdoin kätensä hänen päälaelleen.
"Lähde kristittyjen joukkoon," virkkoi hän juhlallisesti, "mene rukoushuoneisiin ja kysy veljiltä parantaja Glaucusta. Ja kun he ovat hänet sinulle osoittaneet, niin tapa hänet Kristuksen nimeen!…"
"Glaucustako?…" kysyi työmies, ikäänkuin painaakseen mieleensä tuon nimen.
"Tunnetko hänet?"
"En, en tunne. Kristittyjä on Roomassa tuhansittain, joten eivät kaikki voi tuntea toisiaan. Mutta huomenna, yöllä, kokoontuvat veljet ja sisaret kaikki Ostrianumiin, sillä sinne tulee Kristuksen suuri apostoli opettamaan. Siellä voivat veljet osoittaa minulle Glaucuksen."
"Vai Ostrianumissa?" kysyi Chilon. "Siis kaupunginporttien ulkopuolella. Ja tulevatko sinne kaikki veljet ja sisaret? Yöllä? Kaupunginporttien ulkopuolella, Ostrianumissa…"
"Niin, isä. Siellä on meidän hautausmaamme Via Salarian ja Nomentanan välillä. Etkö sinä tietänyt, että suuri apostoli tulee sinne opettamaan?"
"En ole kahteen päivään ollut kotona enkä siten ole saanut hänen kirjettään. Ostrianumia taas en tiedä siksi, että vasta hiljan olen muuttanut tänne Korintosta, missä olin kristillisen seurakunnan johtajana… Mutta tee nyt se, että kun Kristus on sinua vahvistanut, poikani, niin menet yöllä Ostrianumiin. Siellä tapaat veljien joukossa Glaucuksenkin ja surmaat hänet sitten paluumatkalla kaupunkiin. Tämän teon takia saat kaikki syntisi anteeksi. Ja nyt ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi…"
"Isä…"
"Mitä sanot, oi Karitsan palvelija?"
Työmiehen kasvoilla kuvastui epäilys. Siitä ei ollut kauaa kun hän oli tappanut ihmisen, ehkäpä kaksikin, ja Kristuksen oppi kieltää tappamasta. Hän ei ollut tappanut heitä puolustaakseen itseänsä, mutta se ei sittenkään ollut luvallista! Ei hän myöskään ollut tehnyt sitä voitonhimosta, Jumala varjelkoon!… Piispa itse oli antanut väkeä hänen avukseen, mutta hän oli kieltänyt tappamasta, ja Urbanus oli sittenkin sen tehnyt, kun Jumala häntä oli rangaissut sellaisella voiman taakalla… Nyt hän saa raskaasti katua tekoaan… Toiset laulavat myllyssä, hän, onneton, vain miettii syntejään ja rikoksiaan Karitsaa vastaan… Miten paljon hän jo on rukoillut Ja itkenyt! Miten hartaasti pyytänyt anteeksi Karitsalta! Ja kuitenkin hän tuntee, ettei vielä ole katunut laisinkaan tarpeeksi… Ja nyt hän taasen on luvannut tappaa petturin… Mutta hyvä on! Vain mieskohtaiset vääryydet saa antaa anteeksi. Hän tappaa hänet siis, vaikkapa kaikkien Ostrianumiin kokoontuneitten veljien ja sisarten nähden. Mutta ensin täytyy vanhimpien veljien, piispan tai apostolin tuomita hänet. Tappaminen on pieni asia ja petturin tappaminen saattaa olla hauskaakin—onhan se samaa kuin suden tai karhun tappaminen, mutta entä jos Glaucus kuolisi syyttömänä? Kuinka hän saattaa laskea omalletunnolleen uuden murhan, uuden synnin ja rikoksen Karitsaa vastaan?
"Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani," virkkoi Chilon, "sillä petturi rientää Ostrianumista suoraa päätä Caesarin luo Antiumiin tai kätkeytyy erään patrisin taloon, jossa hän palvelee. Mutta tässä annan sinulle merkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin näytä se piispalle tai suurelle apostolille, ja he siunaavat sinun työtäsi."
Näin sanottuaan kaivoi hän esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan vyöstään veistä. Löydettyään veitsen, piirsi hän sen kärjellä ristinmerkin rahaan ja antoi sen työmiehelle.
"Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet saanut asiat kuntoon, menet vain näyttämään rahan piispalle, niin hän kyllä antaa anteeksi tämän murhan, johon sinä niin vastenmielisesti suostuit."
Vaistomaisesti ojensi työmies kätensä ottamaan rahaa, mutta viime murha oli vielä liian tuoreena hänen muistossaan, ja hänet valtasi kauhun tunne.
"Isä," virkkoi hän rukoilevalla äänellä, "vastaako sinun omatuntosi tästä teosta ja oletko todella itse nähnyt hänen pettävän veljiä?"
Chilon ymmärsi, että nyt täytyy vetää esiin todistuksia ja lausua nimiä, sillä muuten jättiläisen sydämeen voi hiipiä epäilys.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.
"Kuulepa, Urbanus," virkkoi hän, "minä asun Korintossa, mutta tulin tänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle tytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän palvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa, ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki kristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle, Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon…"
Äkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen, jonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.
"Mikä sinun on?" kysyi hän aivan pelästyksissään.
"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!…"
Kreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen olalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei oikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain päivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla ja mitä oli alkanut aavistaa.
Vihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa veti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen päälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:
"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?"
"Kyllä, isä."
"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
Sinun on käynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nähtävästi sekoittanut ajatuksesi ja vienyt sinulta järjen, sillä ethän sinä enää muista etkä ajattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni, niin näet, miten välinpitämättömäksi sinulle on käynyt kaikki, mikä ei koske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt häneen ja kuinka sielusi lakkaamatta kiertelee hänen ympärillään, kuten haukka saaliin ympärillä, johon se on iskenyt silmänsä. Kautta Polluxin! löydä hänet kiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinä muutut egyptiläiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen ja senjälkeen käyneen aivan välinpitämättömäksi ja kuuroksi ympäristölleen ja ainoastaan eläneen odottaakseen yötä, jolloin se kivettyneillä silmillään sai tuijottaa rakastettuunsa.
Juokse sinä vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi seurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikä on omiaan herättämään toivoa ja tappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi asia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykää sitten toimeen, sillä tuo Ursus, Lygian orja, näytti tavattoman voimakkaalta mieheltä. Palkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan eivät ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitä yleensä luullaan, koska Lygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitäpaitsi näyttäneet, että saavat aikaan paljonkin, kun joku heidän laumansa lampaista on vaarassa. Kun sinä nyt näet Lygian, niin tiedän, ettet voi hillitä itseäsi, vaan tahdot paikalla ottaa hänet haltuusi. Mutta miten te kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellä? Croton taas kyllä keksii keinoja, vaikka olisi tekemisissä kymmenen sellaisen miehen kanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeä sinua, mutta älä sääli rahoja Crotonia palkatessasi. Tämä on paras neuvo, minkä voin sinulle lähettää.
Täällä on jo lakattu puhumasta pienestä Augustasta ja hänen noiduttamisestaan. Poppaea häntä vielä joskus muistelee, mutta Caesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, että jumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja piankin katoaa hänen muististaan jäljettömiin. Olemme tässä olleet muutamia päiviä Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinä vain olet kyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on täytynyt soida kaiun elämästämme täällä, sillä Rooma ei muusta puhu kuin siitä. Napolista läksimme suoraa päätä Bajaehen, jossa meitä aluksi kiusasi muisto äidistä ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo on päässyt? Äidin murha antaa hänen silmissään vain aihetta runoilemiseen, ilveilyn ja murhenäytelmien esittämiseen. Ennen hän todella katui, sillä hän on pelkuri, mutta nyt hän on tullut vakuutetuksi, että maailma yhä seisoo entisillä perustuksillaan ja ettei yksikään jumala tahdo kostaa hänelle, ja nyt häntä vain huvittaa liikuttaa ihmisten mieliä kovan kohtalonsa esittämisellä. Välistä hän karkaa vuoteestaan keskellä yötä ja väittää Raivotarten ajavan itseään takaa. Hän herättää meidät, katselee ympärilleen, asettuu kaikenlaisiin Orestesta esittävän näyttelijän—huonon näyttelijän—asentoihin, lausuu kreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko häntä. Ja me, me tietysti ihailemme! Me emme sano hänelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari! kuten meidän pitäisi sanoa, vaan me raivoamme hänen kanssaan, niinikään murhenäytelmän nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta. Kautta Castorin! tottahan sinä olet kuullut, että me Napolissa esiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjäntoimittajat sekä Napolista että ympäristöstä olivat haalitut paikalle, ja he täyttivät arenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, että kiitin jumalia, kun ei minun tarvinnut istua ensimmäisissä riveissä augustianien kanssa, vaan sain olla näyttämön puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, että häntä vaivasi esiintymispelko? Hän pelkäsi todella! Tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hänen hengityksensä oli hätäinen, ja kun hänen piti lähteä näyttämölle, kalpeni hän pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivät otsan. Ja kuitenkin hän tiesi, että kaikilla riveillä istuu aseellisia pretoriaani-sotamiehiä, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttämään innostuksen tulta. Mutta ei sitä tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla ei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle, että sipulin haju leijaili aina näyttämölle asti. Nero kumarsi, painoi käden sydämelleen, heitteli yleisölle lentosuudelmia ja itki. Sitten hän karkasi meidän luoksemme, jotka odotimme näyttämön takana, käyttäytyi kuin juopunut ja huusi: »mitä ovat kaikki muut voitot tämän voittoni rinnalla?» Mutta arenalla ulvoi yhä roskaväki ja leipoi käsiään, hyvin tietäen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin, arpalippuihin ja vastaisiin kulharinäytäntöihin. En todellakaan kummastele heidän ihastustaan, sillä eihän sellaisia esityksiä ennen ole nähty eikä kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: »kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä!» Luulen, että hän siitä hetkestä asti on vihannut Roomaa entistä enemmän. Siitä huolimatta Roomaan vartavasten lähetettiin sanansaattajat viemään tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, että senaatilta näinä päivinä tulisi kiitos. Heti Neron ensimmäisen esiintymisen jälkeen sattui täällä merkillinen tapaus. Juuri kun yleisö oli ehtinyt poistua, romahti koko teatterirakennus äkkiä hajalle. Olin itse paikalla enkä nähnyt ainoatakaan ruumista vedettävän esiin raunioiden alta. Useat kreikkalaiset pitivät tätä jumalien vihan merkkinä siitä, että Caesarin arvoa on alennettu, mutta Caesar itse väittää, että tapaus päinvastoin osoittaa jumalien suosiota ja takaa heidän suojeluksensa sekä hänen laululleen että kaikille sen kuulijoille. Tämän johdosta tietysti on kannettu suuria kiitosuhreja temppeleissä, ja Caesarin halu matkustaa Akaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari päivää sitten hän sentään sanoi minulle pelkäävänsä, mitä Rooman väestö tähän sanoo: kunhan ei se suuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hänen poissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jää jakamatta köyhälle kansalle ja näytännöt antamatta.
Joka tapauksessa lähdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan komeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltä Helenan jumalallisten veljien suojassa Kreikkaan. Mitä minuun tulee, olen huomannut, että kun ihminen on hullujen joukossa, niin hän itsekin tulee hulluksi, vieläpä hulluus häntä voi viehättääkin. Kreikka ja matkustus siellä tuhansien sitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja bakkantinaisten keskellä, jotka ovat seppelöidyt viheriällä myrtillä, viinipuun lehvillä ja köynnöksillä, vaunut, joiden eteen on valjastettu tiikereitä, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto, runous ja koko Hellaan käsientaputukset—kaikki tämä on sangen kaunista! Mutta me haudomme vielä rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin itämaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa todellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtämittaiseksi elämän riemuksi. Me tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin Kreikan, Aasian ja Egyptin välille, elää ei ihmisten, vaan jumalten elämää, unohtaa jokapäiväisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissä purppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja Baal samassa persoonassa, olla rusovärisinä aamuruskon koittaessa, kultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita, laulaa, unelmoida. Ja uskotko, että minä, jolla vielä on sestertsian verta järkeä ja assin edestä älyä, joudun tuollaisten haaveiden valtaan ja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, että vaikka eivät olekaan mahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen satuvaltakunta olisi sentään jotakin, satuvaltakunta, joka vielä vuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistä unennäöltä! Jollei Venus pukeudu jonkun Lygian tai edespä jonkun Euniken hahmoon ja jollei elämää kaunista taide, niin se sinänsä on mitätön ja apinan näköinen. Mutta Vaskiparta ei toteuta näitä ajatuksiansa, ehkäpä siksi, ettei tuossa runouden ja Idän satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle ja kuolemalle, ja hänessä on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari, tyhmä ajuri ja älytön tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisiä, kun he jollakin tavalla tuottavat pettymystä. Torquatus Silanus-raukka on jo varjo. Hän avasi suonensa muutama päivä sitten. Lecanius ja Licinius ottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vältä kuolemaa, sillä hän uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielä onnistunut saada minulle käskyä, että avaisin suoneni. Minä olen vielä tarpeellinen sekä »kauneuden tuomarina» että neuvonantajana. Ilman minun apuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, että ennemmin tai myöhemmin minäkin saan samanlaisen lopun, ja tiedätkö mitä minä silloin tahtoisin? Sitä vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa myrrhamaljaani, jonka sinäkin kyllä tunnet ja jota ihailet. Jos sinä olet minun kuolinhetkenäni läsnä, niin annan sen sinulle, mutta jos silloin olet kaukana, niin lyön sen rikki. Mutta sitä ennen on meidän edessämme vielä suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum, Kohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hänen tiellään. Tällä kertaa jää hyvästi ja palkkaa palvelukseesi Croton, sillä muuten vievät vielä toisen kerran käsistäsi Lygian. Kun olet lakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lähetä hänet minun luokseni, missä ikinä ollenkin. Ehkäpä minun vielä onnistuu tehdä hänestä toinen Vatinius, ja ehkä konsulit ja senaattorit vielä kerran vapisevat hänen edessään, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessä. Sellaista näytelmää todella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet löytänyt Lygian, niin anna minulle sana, jotta tietäisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysiä täkäläisessä pyöreässä Venustemppelissä. Näin tässä joskus unta Lygiasta. Hän oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan suudelmiasi. Koeta nyt pitää huolta, että uni olisi ennustus. Olkoon taivaasi pilvetön, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillä ruusun ruso ja lemu. Jää terveeksi ja hyvästi!»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä, koska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän puheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.
"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti," huudahti Chilon, "sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut minulle."
"Mitä se merkitsee?" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän äärestä.
Chilon nosti päätään ja lausui:
"Heureka!"
Nuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.
"Oletko nähnyt hänet?" huudahti hän vihdoin.
"Olen nähnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hänen kanssaan."
"Entä tiedätkö heidän piilopaikkansa?"
"En, herra. Toinen kyllä minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja ilmoittanut hänelle arvanneensa hänen salaisuutensa, toinen taas olisi ruvennut urkkimaan häneltä tietoja hänen asunnostaan, mutta siitä olisi tietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enää ikinä olisi voinut ottaa osaa tämän maailman asioihin, tai olisi tytölle vielä tänä yönä hankittu uusi piilopaikka. Minä en tehnyt niin, herra. Minulle riitti tieto, että Ursus työskentelee erään myllärin palveluksessa Emporiumin likeisyydessä ja että myllärin nimi on Demas, aivan kuten erään sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista orjistasi ja lähettää hänet seuraamaan Ursuksen jälkiä ja siten saamaan selvää heidän piilopaikastaan. Minä puolestani tahdoin ainoastaan tuoda sinulle tiedon, että koska Ursus kerran on täällä, niin jumalallinen Lygiakin on Roomassa, sekä lisäksi ilmoittaa, että he tänä iltana miltei varmasti tulevat olemaan Ostrianumissa…"
"Ostrianumissako? Missä se on?" kysyi Vinitius, nähtävästi aikoen heti paikalla karata sennimiseen paikkaan.
"Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan välillä. Tuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra, ja jota he odottivat hiukan myöhemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa tänään siellä hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillä vaikkei vielä ole tullut mitään julistusta, joka kieltäisi sen, niin he tietävät kansan vihaavan sitä, ja sentähden heidän täytyy olla varuillaan. Ursus itse minulle kertoi, että kaikki heidän hengenheimolaisensa tänään kokoontuvat Ostrianumiin, sillä jokainen tahtoo nähdä ja kuulla sen, joka oli Kristuksen ensimmäinen opetuslapsi ja jota he sanovat apostoliksi. Heillä saavat naiset oppia aivan yhtä paljon kuin miehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista, joka ei ole läsnä, koskei hän voisi Aulukselle, vanhojen jumalien palvelijalle, selittää, minkätähden hän yöllä jättäisi kotinsa. Mutta Lygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena, lähtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa."
Vinitius oli tähän asti elänyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun toivo näytti olevan täyttymäisillään, valtasi hänet äkkiä sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hän on päässyt ylenmäärin rasittavan matkan päähän. Chilon huomasi hänen mielentilansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen.
"Tosin sinun väkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt epäilemättä tietävät. Mutta kristityt eivät tarvitse portteja, heille merkitsevät portit yhtä vähän kuin Tiberille. Joelta on kyllä pitkä matka Ostrianumiin, mutta johan sitä kulkee pitemmänkin tien, kunhan saa nähdä »suuren apostolin». Sitäpaitsi kristityt voivat käyttää hyväkseen tuhansia keinoja päästäkseen muurien yli, ja kyllä he niitä käyttävätkin. Ostrianumissa sinä, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hän tulisi sinne—olen muuten sangen varma hänen tulostaan—niin ainakin Ursus sinne tulee, sillä hän on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hän on itse sanonut, että hän juuri siellä tappaa hänet, kuuletko sen, jalosukuinen tribuni? Voit seurata hänen jälkiänsä ja siten saada selville, missä Lygia asuu, tai käskeä väkesi ottaa kiinni murhaajan ja saatuasi hänet käsiisi kiristää häneltä tiedon, minne hän on kätkenyt Lygian. Minä olen täyttänyt tehtäväni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi herra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viiniä, saadakseen hänestä puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut pelissä hukanneensa hänelle tuhat sestertsiä, tai kahdesta tuhannesta ostaneensa häneltä tärkeän tiedon… Tiedän, että sinä kaksin kerroin olisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt päättänyt tämän ainoan kerran eläissäni… Tarkoitan: niinkuin ainakin eläissäni olla rehellinen. Olen nimittäin vakuutettu siitä, että—kuten jalo Petroniuskin sanoi—sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki kuluni ja toiveeni."
Soturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa ja tekonsa, mutta nyt valtasi hänet hetkellinen heikkous ja hän virkkoi:
"Jalomielisyyteni tulee tyydyttämään sinut, mutta vasta sitten, kun olet minun kanssani käynyt Ostrianumissa."
"Minäkö Ostrianumissa?" kysyi Chilon, jolla ei ollut vähintäkään halua mennä sinne. "Jalosukuinen tribuni, minä kyllä lupasin sinulle löytää Lygian, mutta en ikinä ole luvannut ryöstää häntä sinulle. Koetappa ajatella, herra, miten minun kävisi, jos lygiläinen karhu, revittyään Glaucuksen kappaleiksi, saisi tietää surmanneensa Glaucuksen ilman pätevää syytä. Eikö hän silloin pitäisi minua, viatonta, syypäänä tekemäänsä murhaan? Muista, herra, että jota suurempi filosofi on, sitä vaikeampi hänen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin—ja mitä minä hänelle vastaisin, jos hän minulta kysyisi, minkätähden petin parantaja Glaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun sinulle osoitan talon, missä Lygia asuu. Pyytäisin kuitenkin, että jo tänään antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillä katso, oi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin—josta sinua kaikki jumalat varjelkoot—niin jäisin aivan ilman palkkaa, ja sitä sydämesi toki ei koskaan voisi kestää."
Vinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltä kukkaron ja työnsi sen Chilonille.
"Se sisältää pelkkiä »scrupuloita» [scripulum eli scrupulum oli pieni kultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.]," virkkoi hän, "mutta kun Lygia on talossani, saat saman määrän »aureuksia»."
"Oi Jupiter!" huudahti Chilon.
Vinitius rypisti kulmakarvojaan.
"Nyt saat mennä syömään ja sitten saat levätä. Mutta ennen iltaa et liiku tästä talosta mihinkään, ja yön tullessa lähdet minun kanssani Ostrianumiin."
Hetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epäilys, mutta sitten hän tyyntyi ja lausui:
"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä Ammonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat nämä rahat—siinä hän kosketti kukkaroa—jo poistaneet epäilykset, puhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta."
Vinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi tiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai selville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai paluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä ajatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän varmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna häntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen rikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä matkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän koristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan Ursuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä, vaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä tänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen kotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen nuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän kärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti hän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen omistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja lämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli rajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa nähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse Caesarkaan saata häntä riistää häneltä.
Vinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja rupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä laisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus yhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän rukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa Ostrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja peitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin pimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta seurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi. Aamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja otettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden loukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama. Hautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se herättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa tulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä pimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava matkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa voisivat olla suojana.
Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen mieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan nimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen yliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty kukkaro paljoa helpommalta ansaita.
Hyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen perästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän heidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on voideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan tuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan. Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen tietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta hänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet Vinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä oli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan hän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön seurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja toinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen tuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa kättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos näkevät edes nenäni pään.»
Nyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja sitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut epäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että palvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista, olivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon sitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen luonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta ja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin todisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi oli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto täydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä. Muuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä tiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.
"Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on erinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se osoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin Glaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi pitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu töintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen… Hän epäili eikä tahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan. Nähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki vääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!… Jollei Ursus tapa Glaucusta, vaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin kuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle haukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen käteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat jostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi riita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt ovat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen se maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa ei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten stoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen, vaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos minä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin minäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle sopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin palvelemaan… Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä, minkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä heillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä? Joskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua, Hermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän… Mutta jos sinä olet tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset, kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä, arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole osannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin sanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit paimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten minä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa, sillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On viisainta elää sovussa filosofien kanssa."
Päätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe Chilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat korjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi—tai oikeammin sanoen hänet herätettiin—vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi atriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan mahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko atriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri Vinitiukselle:
"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra, sillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on kutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä Afrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa tulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen mustan poskiluunsa."
"Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epäile, että niin käy, Croton."
"Sinä tulet kunnostamaan itsesi," puuttui nyt puheeseen Chilon. "Niin!… Muserra sinä vain hänen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja tuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis lyömään vetoa, että muserrat hänen poskensa. Voitele kuitenkin tänään öljyllä jäsenesi, Herkuleeni, ja vyötä itsesi, sillä tiedä, että saatat joutua tekemisiin todellisen rosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen suosimaa neitoa, on harvinaisen väkevä."
Chilon sanoi tämän vain ärsyttääkseen Crotonin kunnianhimoa.
"Niin on," virkkoi Vinitius, "en tosin itse ole häntä nähnyt, mutta olen kuullut kerrottavan, että hän käy kiinni härän sarviin ja kuljettaa sitä minne hyvänsä."
"Ohoh!" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin väkeväksi.
Mutta Croton naurahti ylenkatseellisesti.
"Lupaan, mahtava herra," sanoi hän, "tällä kädelläni nostaa ilmaan kenen tahansa ja toisella kädelläni suojella itseäni seitsemää sellaista lygiläistä vastaan sekä kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman kristityt kalabrilaisina susina hyppisivät kintereilläni. Jollen sitä tee, niin suvaitse tässä impluviumissa toimittaa minulle aika selkäsauna."
"Älä anna hänen tehdä sitä, herra!" huusi Chilon. "He rupeavat heittämään meitä kivillä, ja mitä hyötyä meillä silloin on koko hänen voimastaan. Eikö olisi parempi viedä tyttö kotoa kuin syöstä suoraan surman suuhun?"
"Niin on, Croton," lausui Vinitius.
"Sinä olet antanut rahat, ja minä teen kuten tahdot. Mutta älä unohda, herra, että huomenna lähden Beneventumiin."
"Minulla on viisisataa orjaa tässä kaupungissa," huomautti Vinitius.
Sitten hän antoi heille poistumisen merkin ja läksi itse kirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle:
»Chilon on löytänyt Lygian. Tänä iltana lähden hänen ja Crotonin kanssa
Ostrianumiin ja ryöstän tytön joko paikalla sieltä tai huomenna kotoa.
Vuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jää hyvästi, rakkahimpani, koska
ei iloni salli minun pitemmältä kirjoittaa.»
Hän laski ruokokynän kädestään ja rupesi kiirein askelin kulkemaan edestakaisin. Ilo oli vallannut hänen mielensä, mutta samalla oli hän täydessä kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tässä talossa, ajatteli hän. Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan, että jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis rupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että Lygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia myöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja ehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinä tapauksessa Lygia kyllä vähitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle, ymmärtäisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta.
Äkkiä Chilon tulollaan keskeytti näiden mieluisten ajatusten juoksun.
"Herra," huudahti kreikkalainen, "muistui tässä vielä mieleeni muuan asia. Eiköhän kristityillä mahtane olla joitakin merkkejä ja tunnussanoja, joiden avulla päästään Ostrianumiin? Tiedän että rukoushuoneisiin ainakin päästään sillä tavalla ja että Eurytiukselta kyllä voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun mennä hänen luokseen tarkasti kysymään ja ottamaan selkoa noista sanoista, jos niitä tarvittaisiin."
"Hyvä on, jalosukuinen tietäjä," vastasi Vinitius iloisesti. "Puhut kuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkää kiitosta. Jätä kuitenkin varmuuden vuoksi tälle pöydälle kukkaro, jonka sait."
Chilon, joka ei koskaan mielellään eronnut rahoista, kääntelihe, vääntelihe. Vihdoin hän kuitenkin totteli ja läksi. Carinaelta sirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkä matka, joten hän palasi hyvissä ajoin ennen iltaa.
"Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitä emme olisi päässeet sisään. Samalla olen tarkoin ottanut selvää tiestä. Sanoin Eurytiukselle tarvitsevani tunnussanoja ystäviäni varten, sillä itse en kuitenkaan lähde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkä, ja huomenna näen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllä sanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan."
"Mitä sanot? Ettetkö tulisi? Sinun täytyy!" huudahti Vinitius.
"Tiedän, että minun täytyy. Mutta peittäydyn huolellisesti viittaani ja kehoitan teitä tekemään samoin. Muuten voisimme pelästyttää linnut."
Pian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt käteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä, käyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin kiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.
KAHDESKYMMENES LUKU.
He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä Viminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius Tulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli käynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät vasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka olivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan pimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut noussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä Chilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä kulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset kantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa poimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä. Tottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä kulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai hautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä söivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen pääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja sitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella äänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta. Toisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten: »nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin kuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei sentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen päässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!» tai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti levottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä vähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka oli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä rupesi hän epäilemään omia silmiään.
Tie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt, mutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän ei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun laita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin kuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli, läähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja kysyi, oliko Ostrianum tässä.
Yö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset olennot—kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen, sillä hän vastasi epävarmalla äänellä:
"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he vain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia."
Hetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa rohkaisua.
"He kokoontuvat," virkkoi hän sentähden, "kuin murhamiehet, mutta murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo lygiläinen minut pettikään!"
Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut olla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa kokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.
"Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hän, "on joukossamme. Niin kristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden he sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin toisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?"
"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään. Olen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo olivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän levottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki juutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa, sillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja vihaa heitä."
Jonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon, jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi puhumaan:
"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos tuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin kelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä."
"Älä kehu heitä ennen aikojaan," virkkoi Vinitius.
He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden päällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä näkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se oli Ostrianum.
Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.
Portilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota joka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas, keskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde. Nähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä, joten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee vietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin sangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia lyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä. Ainoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa, lienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.
Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä kestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä äärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.
Äkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja silloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi vaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui siltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat olleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin mahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin, odottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli kyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon erilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran eläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen määrättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta. He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi täytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä ainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei Vinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät sen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt rakastaa heitä.
Vaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka hän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa sentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan. Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta paljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.
Hänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden äänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat polvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden ajon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa hautausmaan syrjällä.
Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:
"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!"
Mutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen toverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä. Nuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän huomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen yksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa johtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut hiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut palmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei ollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten, kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän kuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen pääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta, jonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi, niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen uskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi saattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei Vinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta hänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo salaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.
Pietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hän puhui kuin isä, joka varoittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elämä on elettävä. Hän käski heitä luopumaan ylellisyydestä ja nautinnoista, elämään köyhyydessä, tapojen puhtaudessa ja totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vainoja ja vastoinkäymisiä, tottelemaan päämiehiä ja esivaltaa, karttamaan vääryyttä, valhetta ja panettelemista sekä lopuksi antamaan hyvää esimerkkiä sekä toisilleen että pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestä kaikki, mikä saattoi hänelle palauttaa Lygian, oli hyvää, ja pahaa taas kaikki, mikä asettui esteeksi heidän välilleen—loukkasi ja suututti muutama näistä neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa vastaan vanhus hänen mielestään sekä tuomitsi hänen rakkautensa että riisti häneltä Lygian ja yllytti tyttöä vastarintaan. Vinitius ymmärsi, että jos Lygia on täällä, jos hän kuulee nuo sanat ja kätkee ne sydämeensä, täytyy hänen samana hetkenä pitää Vinitiusta uskonsa vihollisena ja vastustajana. Tätä ajatellessa valtasi hänet vihan puuska, ja hän rupesi itsekseen miettimään: »mitä uutta tässä on? Onko tämä olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen on kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisiä pysymään köyhinä ja rajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettä vanhana, luotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta tehtyä pöytää, ylistää kohtuutta, kehoittaa pysymään totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vastoinkäymisiä ja lujasti kestämään onnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret ovat nakerrelleet ja jota eivät ihmiset tahdo syödä siksi, että se haisee vanhalta». Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystä. Hän oli toivonut pääsevänsä tuntemattomien, salaperäisten taikavoimien perille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja tuossa hän nyt kuuli mitä yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja. Häntä kummastutti ainoastaan, että ihmisjoukko kuunteli niin äänetönnä ja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhä enemmän. Hän oli kehoittanut heitä pysymään hyvinä, hiljaisina, oikeutta rakastavina, köyhinä ja puhtaina; eikä vain saavuttaakseen rauhan eläessään, vaan saadakseen kuoleman jälkeen iankaikkisesti elää Kristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei kukaan ikinä ole maan päällä saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys oli häirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hänen täytyi kuitenkin myöntää, että vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen, stoikkojen ja muiden filosofien, sillä he suosittivat hyvää ja hyvettä järkevänä asiana, jolla on mitä suurin ja käytännöllisin merkitys elämässä. Vanhus taas pani päämääräksi kuolemattomuuden. Eikä hän kuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan alla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elämäksi. Hänen puheensa näkyi koskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli rajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elämän pettymykset sen sijaan tavattoman vähäpätöiset, sillä ajallinen kärsimys tulevan onnen saavuttamiseksi on aivan toista kuin kärsiminen vain siitä syystä, että luonnon järjestys käskee kärsimään. Vanhus sanoi vielä, että hyvettä ja totuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensä takia, koska korkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka siis rakastaa hyvää ja hyvettä, sitä rakastaa Jumala, ja hän on Hänen rakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmärtänyt kaikkea, mutta sanoista, jotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen saanut selville, että Jumala kristittyjen käsityksen mukaan on yksi ja kaikkivaltias. Kun hän nyt vielä sai kuulla, että Hän on kaikkihyvä ja kaikkivanhurskas, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että sellaisen Luojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat turhanpäiväinen, rähisevä joukko, jossa kaikki riitelevät yhtaikaa ja kukin tahtoo saada äänensä kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren miehen hämmästys, kun vanhus rupesi opettamaan, että Jumala myöskin on kaikkirakkaus ja että ihminen rakastaessaan toisia ihmisiä täyttää Hänen korkeimman käskynsä. Ei ole tarpeeksi, että ihminen rakastaa omia kansalaisiaan, sillä jumal-ihminen on vuodattanut verensä kaikkien edestä, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin Kornelius, sadanpäämies. Meidän ei pidä rakastaa yksin niitä, jotka meille tekevät hyvää, sillä Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka Hänet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hänet ristiinnaulitsivat. Meidänkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat, vieläpä rakastaa heitä ja maksaa heidän pahuutensa hellyydellä. Nämä sanat kuullessaan käsitti Chilon tehneensä turhaa työtä, sillä Ursus ei ikipäivinä uskalla tappaa Glaucusta, ei tänä yönä enempää kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hän myöskin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi häntä, jos näkisi ja tuntisi. Vinitius ei enää ehtinyt ajatella, olivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissään kyseli hän itsekseen: mikä jumala se on? mikä oppi se on? ja mitä väkeä nämä ovat? Kaikki, mitä hän kuuli, ei suorastaan mahtunut hänen päähänsä. Se oli hänelle uutta, ennenkuulumatonta. Hän tunsi, että jos hän olisi tahtonut kääntyä tuohon oppiin, olisi hänen täytynyt luopua ajatuksistaan, tavoistaan, luonteestaan, koko tähänastisesta mielestään,—polttaa ne kaikki poroksi ja täyttää sielunsa aivan toisenlaisella elämällä ja hengellä. Oppi, joka käski häntä rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, gallialaisia ja britanneja, antamaan anteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvällä, tuntui hänen mielestään hulluudelta. Mutta samalla hänellä kuitenkin oli tunne, että tämä oppi mielettömyydessäänkin on väkevämpi kuin kaikki tähänastinen filosofia. Mielettömyys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri siksi, että se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hän oli jo hengessä hylännyt sen, mutta samalla hän tunsi, että siitä, ikäänkuin kukkakentästä, nousee lemu niin hurmaava, että joka kerran on sitä lemua hengittänyt, se unohtaa kaiken muun ja ikävöi aina takaisin siihen, ikäänkuin lotofagien maahan. Tässä opissa ei ollut mitään todellista, mutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestä todellisuus sen rinnalla niin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta. Hänen eteensä avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hän ollut saattanut aavistaakaan, ääretön ala, jota pilvet peittivät. Koko tämä hautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttä, mutta samalla se oli kauhea, juhlallinen ja salaperäinen paikka, jossa paraikaa tuntui syntyvän maailmaan jotakin, jota ei sieltä ikinä ennen ollut löytynyt. Vinitius johdatti uudestaan mieleensä alusta alkaen kaikki, mitä vanhus oli puhunut elämästä, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hänen ajatuksensa kirkkaus oli niin häikäisevä, että se sokaisi Vinitiuksen silmät kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perätysten. Vinitius katseli kaikkia näitä asioita rakkautensa silmillä, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun hän on keskittänyt koko elämänsä intohimoon, ja noiden salamoiden valoa ihmetellessä selveni hänelle, että jos Lygia on täällä hautausmaalla, jos hän tunnustaa, seuraa ja rakastaa tätä oppia, niin ei hän ikinä rupea hänen rakastajattarekseen.
Ensi kerran koko sinä aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian, käsitti hän tällä hetkellä, että vaikka hän saisikin hänet käsiinsä, hän ei sittenkään omistaisi häntä. Sellaista mahdollisuutta ei hän ikinä ollut ajatellut eikä hän vieläkään oikein osannut tehdä itselleen selkoa siitä, sillä se ei hänen päässään ollut selvänä ymmärryksenä: hän ainoastaan sekavasti tunsi, että joku korvaamaton tappio, joku hirveä onnettomuus häntä uhkaa. Hänen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi. Hän vihasi kristittyjä yleensä ja tätä vanhusta erittäin. Mokomakin kalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta, oli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka hirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.