Huomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen. Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi tyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet tuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan Herrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli nähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen muistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki uudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat istuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa, ahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja ajatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin raskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut muureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet uneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana). Äkkiä he olivat heränneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin oli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen, hengästyksissään, hapset hajallaan ja huutaen: »he ovat ottaneet pois Herran!» Tämän kuultuaan olivat he nousseet ja lähteneet juoksemaan paikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut ensimmäisenä, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjäksi, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla, oli Pietari mennyt haudan sisälle ja kivillä nähnyt hikiliinan ja kääreliinat, mutta ei Herran ruumista.
Silloin he olivat peljästyneet, sillä he olivat ajatelleet pappien ottaneen pois hänen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vieläkin suuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja sekä yhdessä että kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon kaikkien herrojen Herran puoleen, että Hän kuulisi heitä. Sillä toivon henki oli heissä sammunut. He olivat odottaneet, että mestari vapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas päivä siitä kun hän kuoli, eivätkä he voineet ymmärtää, miksi Isä oli ylenantanut Poikansa. Eivät he enää olisi tahtoneet nähdä päivän valkeutta, vaan kuolla, niin raskas oli heidän kuormansa ollut.
Näitä kauhun hetkiä muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielä kyyneliä. Tulen valossa saattoi nähdä niiden kierivän harmaalle parralle. Hänen vanha, kalju päänsä rupesi painumaan, ja ääni rinnassa tukahtui. »Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!» mietti Vinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja naiset oli suru sulattanut nyyhkimään. Olivathan he monasti ennenkin kuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja sen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät rintoihinsa.
Vähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi heissä voitolle. Vanhus sulki silmänsä ikäänkuin paremmin voidakseen nähdä kaukaiset asiat ja jatkoi:
»Kun he näin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan huoneeseen, huutaen, että hän oli nähnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei hän heti ollut tuntenut Häntä, vaan ajatellut sen olevan puutarhan hoitajan, mutta Hän oli lausunut: »Maria!» ja silloin oli Maria heti sanonut: »Rabboni!» ja langennut Hänen jalkainsa juureen, mutta Hän oli käskenyt hänen mennä opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta opetuslapset eivät uskoneet häntä, ja kun hän itki ilosta, niin rupesivat toiset torumaan häntä, toiset taas ajattelivat, että suru oli vienyt hänen järkensä sekaisin, sillä hän kertoi niinkin, että oli nähnyt haudalla enkelejä. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen kerran ja tapasivat haudan tyhjänä. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli käynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltä suurella ilolla ja sanoivat: »me näimme totisesti Herran!» Ja he rupesivat riitelemään keskenään suljettujen ovien takana juutalaisten pelon tähden. Silloin Hän tuli ja seisoi heidän joukossaan, vaikkei oven avausta ollut kuulunut. Mutta he pelkäsivät suuresti, ja Hän sanoi: »rauha olkoon teille!»
* * * * *
»Ja minä näin Hänet, niinkuin kaikki muutkin Hänet näkivät, ja Hän oli niinkuin valkeus ja niinkuin meidän sydäntemme autuus, ja me uskoimme, että Hän oli noussut kuolleista ja että meret kuivuvat, vuoret ja maa lankeevat, mutta Hänen kunniansa ei muutu.»
* * * * *
»Mutta kahdeksan päivän perästä pisti Tuomas Didymus sormensa Hänen naulainsa sijoihin ja koski Hänen kylkeensä. Sitten hän lankesi Hänen jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun Jumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä sanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli meidän keskellämme.»
Vinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne. Hetkeksi hän kokonaan unohti missä oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsä. Hän seisoi kahden mahdottomuuden välissä. Hän ei uskonut vanhuksen sanoihin, mutta hän tunsi, että ainoastaan sokea oman järkensä kieltäjä saattoi väittää tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: »minä näin!» Hänen liikutuksensa, kyyneleensä, koko hänen esiintymisensä ja varsinkin kaikki nuo yksityiskohdat, jotka hän kertomukseensa liitti, tekivät kaikki epäilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui välistä, että hän näkee unta. Mutta hänen edessään oli äänetön ihmisjoukko, käry lyhdyistä tuntui hänen sieramiinsa, edempänä loimusivat soihdut, ja kivellä vieressä seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan todistaen: »minä näin!»
Hän jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin hänen täytyi pysähtyä, sillä hän kertoi hyvin tarkasti, ja selvästi saattoi huomata, että jokainen yksityiskohta oli syöpynyt hänen muistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He työnsivät yltään päähineet, voidakseen kuulla paremmin ja estääkseen ainoatakaan noista kalliista sanoista menemästä hukkaan. Yliluonnollinen voima näytti siirtävän heidät Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan pyhän maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui Tiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten silloin, kun Johannes oli huomannut hänet venheestä ja huutanut: »Herra se on!» mutta Pietari oli heittäytynyt veteen, pikemmin päästäkseen rakastetun jalkain juureen. Kuulijat näyttivät kokonaan unohtaneen elämän, heidän kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ääretön rakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkän kertomuksen aikana olivat nähneet näkyjä, ja kun hän nyt rupesi kertomaan, kuinka taivaaseenastumisen hetkenä pilvet olivat alkaneet levitä Vapahtajan jalkojen alle, verhota Häntä ja vihdoin peittää Häntä opetuslasten silmistä, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen. Syntyi äänetön odotus, ikäänkuin ihmiset olisivat toivoneet vieläkin saavansa nähdä Hänet tai ikäänkuin he olisivat odottaneet Hänen uudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli kaitsee hänelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan häntä ja laumaa.
Näille ihmisille ei tänä hetkenä Rooma eikä hullu Caesar, ei temppelit, jumalat eivätkä pakanat merkinneet mitään. Heille oli olemassa yksin Kristus, joka täytti maan, meren, taivaan ja maailman.
Puoliyö oli jo kulunut, sillä taloissa, joita oli siellä täällä Via
Nomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. Äkkiä tarttui Chilon
Vinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi:
"Herra, tuolla, vähän matkan päässä vanhuksesta näen Urbanuksen ja hänen vieressään naisen."
Vinitius heräsi kuin unesta, kääntyi, seurasi kreikkalaisen käden liikettä ja näki Lygian.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Hänet nähdessään tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypähtävän. Hän unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista käsittämättömistä asioista, jotka juuri oli kuullut, hän ei muuta nähnyt kuin Lygian yksinään. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien päivien levottomuuksien, vaivojen ja tuskien perästä hän siis oli löytänyt hänet! Ensi kerran eläissään sai hän kokea, että ilokin voi karata ihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hänen rintaansa niin että henki on lähtemäisillään. Hän, joka tähän asti oli luullut, että »Fortuna», Onnetar, oli velvollinen täyttämään kaikki hänen toivomuksensa, uskoi tällä hetkellä tuskin omia silmiään ja omaan onneensa. Varmaan hänen tulinen luonteensa olisi johtanut hänet johonkin varomattomaan tekoon, jollei hän olisi epäillyt ja ensin tahtonut ottaa selkoa, eikö hän vain yhä vielä ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen alaisena, joita hänen päänsä oli ollut täynnä, ja eikö hän vain nähnyt unta. Mutta ei ollut epäilystä: hänen silmänsä näkivät Lygian, ja ainoastaan muutaman askeleen etäisyys erotti heidät. Tyttö seisoi soihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli täysi vapaus ahmia häntä mielin määrin. Päähine oli valunut tytön hartioille ja hiukset irtaantuneet; hänen huulensa olivat hiukan auki, silmät tähtäsivät apostoliin, kasvot olivat jännityksessä ja säteilivät alttiudesta. Hän kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Vaikka hän oli huolissaan, ei hän saattanut olla hämmästymättä Lygian kasvojen jaloa kauneutta orjankin puvussa. Rakkaus leimahti hänessä liekiksi, hänet valtasi ääretön, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne. Lygian pelkkä näkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli häntä silmillään niinkuin janoinen juo raikasta vettä. Siinä jättiläiskokoisen lygiläisen rinnalla tuntui hän melkein pienemmältä kuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, että hän todella oli käynyt hennommaksi ja että ruumis oli ikäänkuin läpikuultava; hän oli kuin kukkanen tai henki. Kiihtymistään kiihtyi Vinitiuksessa halu saada omistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitä hän oli nähnyt ja omistanut sekä Itämailla että Roomassa. Hän tunsi olevansa valmis antamaan pois heidät kaikki, Rooman ja koko maailman kaupanpäälliseksi, kunhan hän saisi omakseen hänet, tämän yhden.
Varmaan hän olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon, joka pelkäsi hänen tekevän jotakin vaarallista, olisi vetäissyt häntä vaatteen liepeestä. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan. Äkkiä kajahti huuto »maranatha!» mutta sitten rupesi suuri apostoli suihkulähteen vedellä kastamaan niitä, jotka presbyterit esittivät valmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestä tuntui yö loppumattoman pitkältä. Hän olisi kiireen kautta tahtonut päästä ottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hänen asunnostaan.
Vihdoin toiset jo rupesivat lähtemään hautausmaalta.
"Lähdetään, herra," kuiskasi Chilon, "ulos portista, sillä ihmiset katselevat meihin, koska emme ole paljastaneet päätämme."
Chilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin kuullakseen, laskeneet viitan päähineet hartioilleen; he yksin eivät olleet noudattaneet esimerkkiä. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillä portilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia läsnäolijoita, varsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa.
"Seuratkaamme heitä," virkkoi Chilon, "niin saamme nähdä, mihin taloon he menevät. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tänään, asetat kaikille oville orjia ja otat hänet haltuusi."
"En!" huusi Vinitius.
"Mitä aiot tehdä, herra?"
"Seuraamme heitä heidän asunnolleen ja ryöstämme hänet paikalla. Otatko tehdäksesi sen, Croton?"
"Otan kyllä," vastasi miekkailija, "ja rupean vaikka orjaksesi, jollen katkaise selkärankaa puhvelihärältä, joka häntä vartioi."
Mutta Chilon rupesi kaikkien jumalien nimessä pyytämään ja rukoilemaan, että he luopuisivat tuumastaan. Crotonhan oli otettu matkaan vain puolustajaksi siltä varalta, että heidät tunnettaisiin ja että karattaisiin heidän kimppuunsa. Eihän tarkoitus ollut, että Croton ryöstäisi neidon. Ruveta taas ryöstämään häntä kahteen mieheen olisi ollut sama kuin syöstä suoraan surman suuhun. Sitäpaitsi hän siinä olisi voinut päästä karkuun heidän käsistään ja etsiä toisen piilopaikan kaupungissa tai jättää Rooman kokonaan. Mitä silloin olisi voitettu? Eikö ollut parempi valita varma tie kuin syöstä surman suuhun ja saattaa koko puuha vaaran alaiseksi?
Vinitius oli vaivoin saanut hillityksi mielensä, sillä hän olisi tahtonut heti hautausmaalla siepata Lygian syliinsä. Hän huomasi kuitenkin, että kreikkalainen oli oikeassa, ja olisi ehkä seurannut hänen neuvoaan, jollei Croton, jonka mieli teki palkkaa, olisi pannut vastaan.
"Tuki jo, herra, tuon vanhan pukin suu!" huudahti hän, "tai salli minun päästää nyrkkini hänen päälaelleen. Kerran vei Lucius Saturnius minut kilpailuihin Buxentumiin, ja siellä majatalossa hyökkäsi seitsemän juopunutta miekkailijaa kimppuuni, mutta ei yksikään heistä päässyt käsistäni ehein luin. En kehoita riistämään tyttöä keskeltä ihmisten joukkoa, sillä he voisivat heittää kiviä kintuillemme, mutta kotoa lupaan ryöstää hänet koska tahansa ja kantaa minne vain tahdot."
Nämä sanat olivat Vinitiuksen mieleen, ja hän virkkoi:
"Juuri niin, kautta Herkuleen! Huomenna ehkä sattumalta emme tapaisi häntä kotona, ja jos kerran olisimme pelästyttäneet heitä, toimittaisivat he hänet viipymättä toiseen paikkaan."
"Mutta se lygiläinen voi olla hirvittävän väkevä," vaikeroi Chilon.
"Ei sinua käsketäkään käymään käsiksi häneen," vastasi Croton.
Heidän täytyi vielä odottaa kauan aikaa, ja kukot kiekuivat jo aamulaulujaan, ennenkuin Ursus ja Lygia astuivat ulos portista. Heidän seurassaan oli muutamia muita henkilöitä, joiden joukosta Chilon oli tuntevinaan suuren apostolinkin. Hänen rinnallaan astui toinen vanhus, joka oli lyhyempi varreltaan, kaksi vanhanpuoleista naista ja poika, joka kantoi lyhtyä. Tämän ryhmän perässä kulki joukko, jossa saattoi olla parisataa henkeä, ja siihen liittyivät Vinitius, Chilon ja Croton.
"Katsopa, herra," virkkoi Chilon "neitosi on mahtavan suojeluksen alaisena. Suuri apostoli itse kulkee hänen rinnallaan! Katso kuinka ihmiset polvistuvat, kun hän astuu heidän ohitseen."
Ihmiset todella polvistuivat, kun hän astui heidän ohitsensa, mutta Vinitius ei katsellut heitä. Hän ei hetkeksikään päästänyt Lygiaa silmistään ja ajatteli yksinomaan hänen ryöstämistään. Sodassa tottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hän koko sotilaallisella täsmällisyydellään päässään valmiiksi ryöstösuunnitelman. Hän tiesi, että hänen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi myöskin, että rohkeat tuumat usein vievät voittoon.
Mutta tie oli pitkä, ja aikaa jäi yllin kyllin mietteisiin. Hän tuli ajatelleeksi sitä syvää kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut hänen ja Lygian välille. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miksi se oli tapahtunut. Siksi älykäs hän toki oli. Hän ei ollut tuntenut Lygiaa. Hän oli pitänyt häntä ihanana tyttönä, jolle ei kukaan vedä vertoja ja joka sytyttää hänen rakkautensa tuleen. Nyt hän ymmärsi, että tuo oppi tekee hänet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja että turha vaiva oli ruveta houkuttelemaan häntä rakkaudella, intohimolla, rikkaudella tai nautinnolla. Hän käsitti vihdoin senkin—mitä he eivät Petroniuksen kanssa ennen olleet käsittäneet—että tämä uusi uskonto valaa sieluun jotakin, jota ei heidän maailmansa tunne, ja ettei Lygia, vaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitään kristityistä totuuksistaan hänen tähtensä. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin se, mitä Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa. Kuka nainen hyvänsä hänen tuttavistaan olisi ruvennut hänen rakastajattarekseen—tämä kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi kuin hänen uhrikseen.
Tätä ajatellessa valtasi hänet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla hän tunsi, että hänen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ryöstäminen kyllä oli mahdollinen panna täytäntöön, jopa hän oli varma sen onnistumisestakin. Mutta yhtä varmaan hän tiesi, että sekä hän että hänen urheutensa ja mahtavuutensa tämän opin rinnalla oli aivan mitätön: eivät hänen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja sotilas, joka oli nähnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja luullut sen aina niiden vallan alla pysyvän, näki nyt ensi kerran eläessään, että niidenkin yläpuolella oli ehkä olemassa jotakin. Ja kummissaan kysyi hän itseltään: mitä se on?
Ei hän voinut antaa siihen selvää vastausta. Hänen päässään pyörivät kuvat hautausmaalta, hän näki kokoontuneet joukot ja Lygian koko sielullaan ja mielellään kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui kärsimyksestä, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta. Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla puolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli, sitä sekavammaksi kävi hänen päänsä.
Mutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan kohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän oli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle. Saattoiko häneltä enempää vaatia? Oliko hän ehkä luvannut pitää huolta neidon ryöstämisestä, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta puuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltä, joka tahtoi elää mietteissään, tieteessään ja hyveessään? Miten käy, jos sellainen mahtava herra kuin Vinitius saa jonkun vamman tyttöä ryöstäessään? Tietysti jumalat ovat velvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on sattunut, että jumalat ovatkin pelaamassa arpapeliä eivätkä pidä huolta maailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetään, sidotuin silmin. Hän ei näe päivällä, vielä vähemmin yöllä. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jos lygiläinen karhu heittäisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellä, viinitynnyrillä tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin Chilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikä palkkaa. Tietäjäparka on kiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander Makedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hänelle edes kukkaron, jonka hän lähtiessä näkyi pistävän vyöhönsä, niin saisi onnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttää kristityt. Oi, miksi eivät he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu varovaisuudesta ja kokemuksesta!
Vinitius veti kukkaron vyöstään ja viskasi sen Chilonin kouraan.
"Siinä saat, ja ole nyt vaiti."
Kreikkalainen tunsi, että kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi hänen mieltään.
"Ainoa toivoni," virkkoi hän, "on, että Herkules tai Theseus saavat aikaan vielä suurempia urotöitä. Ja mitä tämä likeinen persoonallinen ystäväni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en sanokaan puolijumalaksi, sillä sinä olet täydellinen jumala ja varmaankin sinä et tulevaisuudessa unohda köyhää, mutta uskollista palvelijaa, kun hän silloin tällöin tarvitsee hoitoa; sillä hän itse unohtaa kaikki tyyni, kun hän kerran pääsee syventymään kirjoihin… Vähäinen puutarha ja mökki kuistineen, joka suojaisi kesäkylmää vastaan, tuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni. Sieltä syrjästä minä sitten seuraisin sankaritöitänne, rukoillen teille Jupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin, että puoli Roomaa heräisi ja rientäisi avuksenne. Miten tämä tie on pahaa ja epätasaista! Öljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entä jos Croton, joka on yhtä jalomielinen kuin väkeväkin, ottaisi minut syliinsä ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hän saisi kokea, miltä tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisäksi, kuten Aeneas teki, puolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minäkin yrityksen onnistumiseen nähden saisin olla aivan levollinen."
"Mieluummin kantaisin lampaan raatoa, joka kuukausi sitten on kuollut ruttoon," vastasi miekkailija. "Mutta jos annat minulle kukkaron, jonka arvoisa tribuni heitti käteesi, niin otan kantaakseni sinut portille."
"Katketkoon jalastasi isovarvas!" virkkoi kreikkalainen. "Vai sen verranko sinä otit oppiaksesi tuolta kunnianarvoiselta vanhukselta, joka sanoi köyhyyden ja armeliaisuuden olevan päähyveitä?… Eikö hän nimenomaan kehoittanut rakastamaan minua? Mutta huomaan, etten ikinä saa sinusta syntymään minkäänlaista kristittyä ja että aurinko pikemmin pääsee paistamaan mamertilaisen vankilan muurien läpi kuin totuus pääsee tuon virtahevon kalloon."
Crotonilla oli pedon voimat, mutta ihmisen tunteet häneltä kokonaan puuttuivat.
"Älä pelkää!" huudahti hän, "en ikinä rupea kristityksi! En tahdo kadottaa leipäkannikkaani!"
"Niin, jos sinä tuntisit edes filosofian ensimmäiset alkeet, niin tietäisit, että kulta on multaa."
"Koetappa vain puhua minulle filosofiasta, niin pusken pääni mahaasi.
Silloin nähdään, kuka voittaa."
"Niin saattoi härkäkin vastata Aristoteleelle," huomautti Chilon.
Aamu jo hämärsi. Kalpea rusko alkoi valautua muurien harjoille. Puut tien varrella, rakennukset ja hautapatsaat, joita oli siellä täällä, tulivat vähitellen näkyviin hämärästä. Tie ei enää ollut autio. Vihanneskauppiaat odottelivat porttien avaamista, tavarat sälytettyinä aasien ja muulien selkään. Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa kuljetettiin metsänriistaa. Tiellä ja molemmin puolin tietä liikkui kevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempää näyttivät ihmiset, sumun sisästä katsoen, hengiltä. Vinitiuksen silmät riippuivat kiinni Lygian solakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kävi yhä hopeankarvaisemmaksi.
"Herra," virkkoi Chilon, "loukkaisin sinua, jos edellyttäisin, että anteliaisuutesi joskus loppuu, mutta koska nyt olet maksanut saatavani, et voine epäillä minun puhuvan omaan pussiini. Neuvoisin sinua vielä kerran ottamaan selkoa jumalallisen Lygian asunnosta ja sitten palaamaan kotiin noutamaan orjia ja kantotuolia. Älä kuuntele tuota norsunluista rumpua, tuota Crotonia! Hän tahtoo itse ryöstää neidon vain päästäkseen sinun kukkarosi kimppuun."
"Minä tiedän sellaisen paikan hartioittesi välissä, että jos siihen isken nyrkkini, niin sinä heität henkesi," huomautti Croton.
"Minä tiedän sellaista kefalonilaista viiniä, että jos sitä juon, niin tulen terveeksi," virkkoi Chilon.
Vinitius ei kiinnittänyt huomiota heidän puheisiinsa, sillä he likenivät juuri kaupungin portteja, ja siellä kohtasi heidän silmiään kumma näky. Apostolin astuessa ohitse lankesivat sotamiehet polvilleen, vanhus laski hetkiseksi kätensä heidän rautaisille kypäreilleen ja teki ristin merkin. Nuoren patriisin mieleen ei ikinä olisi juolahtanut, että jo sotamiestenkin joukossa saattaisi olla kristittyjä, ja täynnä hämmästystä tuli hän ajatelleeksi, että niinkuin palavassa kaupungissa talo syttyy toisensa perästä, niin tämäkin oppi päivä päivältä valloittaa yhä uusia sieluja ja leviää nopeammin kuin kukaan saattaa aavistaakaan. Kummallista! Jos Lygia olisi tahtonut paeta kaupungista, niin kyllä olisi löytynyt vartioita, jotka itse olisivat auttaneet häntä salaa katoamaan. Tällä hetkellä kiitti Vinitius hartaasti kaikkia jumalia, ettei niin ollut käynyt.
Päästyään asumattomilta kentiltä muurien taakse rupesi kristittyjen joukko hajoamaan. Silloin täytyi Vinitiuksen seurata Lygiaa edempää ja varovaisemmin, jottei herättäisi huomiota. Chilon puolestaan alkoi valitella, että hänen jalkojaan särkee ja että ne jo ovat vallan haavoilla. Hän jättäytyi yhä jälemmä, eikä Vinitius häntä estänyt, sillä hän arveli, ettei hän enää tarvitse tuota heikkoa ja pelkurimaista kreikkalaista. Hänen puolestaan hän olisi saanut vaikkapa pötkiä tiehensä, jos olisi tahtonut, mutta kunnianarvoisaa tietäjää pidätti varovaisuus ja uteliaisuus. Hän asteli yhä heidän perässään, tuontuostakin tullen, likemmä toistamaan neuvojaan tai lausumaan arvelujaan. Hän pelkäsi, että vanhus, joka kulki apostolin seurassa, mahdollisesti olisi Glaucus, jollei hän sentään ollut liian lyhyt vartaloltaan.
Kauan he vielä saivat kulkea, ennenkuin saapuivat Tiberin rannalle, ja aurinko oli jo nousemaisillaan, kun ryhmä, jossa Lygia oli, hajaantui. Apostoli, vanha vaimo ja poika jatkoivat matkaansa pitkin joenvartta, vastavirtaan. Se vanhuksista, joka oli lyhyempi varreltaan, Ursus ja Lygia poikkesivat kapealle kadulle, astuivat vielä satakunnan askelta ja menivät sitten taloon, jossa oli kaksi myymälää, toisessa kaupattiin oliveja, toisessa lintuja.
Chilon, joka oli seurannut Vinitiusta ja Crotonia noin viidensadan askeleen päässä, seisahtui kuin maahan naulattuna, painautui muuria vastaan ja rupesi viittomaan heitä takaisin.
He palasivat, sillä heidän täytyi neuvotella.
"Mene," sanoi Vinitius Chilonille, "katsomaan, pääseekö tästä talosta toiselle kadulle."
Chilon, joka juuri oli valittanut jalkojensa olevan verillä, juoksi nyt sellaista kyytiä, että olisi luullut hänen saaneen Mercuriukselta siivet, ja palasi hetkisen perästä.
"Ei," vastasi hän, "ei ole kuin tämä yksi ovi."
Hän pani kätensä ristiin.
"Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran, Baalin ja kaikkien Itämaiden ja Länsimaiden jumalien rukoilen sinua, herra, luopumaan tuumastasi… Kuule minua…"
Samassa hän sentään keskeytti puheensa, sillä hän huomasi, että Vinitiuksen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja hänen silmänsä säkenöivät kuin suden silmäterät. Hänen katseensa todisti selvästi, ettei mikään maan mahti olisi saattanut estää häntä toteuttamasta aikomustaan. Crotonin jättiläisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hän heilutti kehittymätöntä pääkalloaan, kuten rautahäkkiin suljettu karhu. Eivät hänen kasvonsa sentään ilmaisseet vähintäkään levottomuutta.
"Minä menen ensinnä sisään," sanoi hän.
"Sinä tulet minun jälessäni," virkkoi Vinitius käskevällä äänellä.
Hetken perästä olivat he kadonneet pimeään porttikäytävään.
Chilon juoksi likeisimpään kadunkulmaan ja jäi nurkan taa katselemaan mitä tapahtuisi.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Vasta portista astuttuaan ymmärsi Vinitius, mihin vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat Rooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nämä talot niin hätäisesti ja huonosti rakennetut, että tuskin vuosikaan oli mennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden päälle. Ne olivat oikeita mehiläiskekoja, korkeita ja kapeita, täynnä lukemattomia pieniä koppeja ja komeroja, joissa kuhisi köyhää kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla kaduilla ollut nimiä, olivat nämä talot aina numeroimattomat. Orjat kantoivat niistä omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivät kaupungin viranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistä, eivät orjat tavallisesti itsekään niitä tietäneet. Tavattoman vaikea oli sentähden kysyä tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut vartijaa.
Vinitius ja Croton tulivat pitkästä käytäväntapaisesta kapeaan, neliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympäröivät muurit ja joka nähtävästi oli koko talon yhteisenä atriumina. Keskellä pihaa oli suihkukaivo, jonka vesisäde valui maahan muurattuun, kiviseen säiliöön. Joka taholta nousi seiniä myöten portaita eri kerroksiin, ne olivat osaksi puusta, osaksi kivestä. Portaat kääntyivät parvekkeihin, joista päästiin asuntoihin. Alhaalla maaperässä oli niinikään asuntoja. Toisiin johti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho, sekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu.
Oli vielä varhainen aamu, eikä pihassa näkynyt elävää sielua. Nähtävästi kaikki vielä nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat käyneet Ostrianumissa.
"Mitä nyt teemme, herra?" kysyi Croton ja seisahtui.
"Odotamme tässä; ehkä joku sentään tulee," vastasi Vinitius. "On parasta ettei kukaan saa nähdä meitä pihamaalla."
Samassa hänen mieleensä muistui, että Chilonin neuvo ehkä voisi olla käytännöllinen. Muutamalla kymmenellä orjalla saattaisi miehittää portin, joka näytti olevan talon ainoa sisäänkäytävä, penkoa kaikki asunnot yhtaikaa ja siten päästä Lygiankin asunnolle. Muutoin kristityt, joita täältä varmaankaan ei puuttunut, voisivat ilmoittaa Lygialle, että häntä etsitään, ja siltä kannalta katsoen saattoi olla vaarallista panna vieraita ihmisiä tiedustelemaan häntä. Vinitius mietti jo, eikö liene parasta lähteä kotiin noutamaan orjia, kun äkkiä esirippu työntyi syrjään ja mies, seula kädessä, likeni suihkukaivoa.
Vinitius tunsi hänet paikalla Ursukseksi.
"Se on lygiläinen!" kuiskasi hän.
"Muserranko siltä luut rikki?"
"Odota."
Ursus ei huomannut heitä, sillä he seisoivat seinän varjossa. Pahaa aavistamatta pisti hän seulansa, joka oli täynnä vihanneksia, vesisäteen alle. Nähtävästi hän, vietettyään koko yön hautausmaalla, aikoi valmistaa niistä suurusta. Saatuaan vihannekset huuhdotuiksi, otti hän märän seulan ja katosi verhon taakse. Croton ja Vinitius hyökkäsivät hänen perässään, luullen tulevansa suoraan Lygian asuntoon.
Mutta he suuresti hämmästyivät, kun näkivät, ettei verho vienytkään asuntoon, vaan toiseen pimeään käytävään, jonka päässä näkyi pieni puutarha, muutama sypressi ja myrttipensas sekä pieni rakennus, pönkitettynä toisen kivimuurin ikkunatonta takaseinää vastaan.
He huomasivat molemmat paikalla, että asianhaarat olivat suotuisat. Pihassa olisi voinut syntyä aika kahakka, kun ihmiset olisivat rientäneet paikalle, mutta pienen rakennuksen yksinäisyys helpotti suuresti puuhaa. Pianhan he tässä suoriutuvat tytön puolustajasta, s.o. Ursuksesta, sitten he kiireesti koppaavat Lygian käsiinsä, ja kun saavat hänet kadulle, niin kyllä tulevat toimeen. Luultavasti ei kukaan heitä vastusta, ja jos joku yrittäisi, niin saisi kuulla, että he ovat korjaamassa haltuunsa Caesarin karannutta panttivankia. Vinitius saattaa siinä tapauksessa ilmoittaa asian vartijoille ja ottaa heidät avukseen.
Ursus oli jo miltei talon ovella, kun askelten kopina herätti hänen huomionsa. Hän seisahtui, näki kahden miehen likenevän, laski seulan kädestään ja kääntyi heidän puoleensa.
"Ketä te haette?" kysyi hän.
"Sinua!" vastasi Vinitius.
Samassa kääntyi nuori soturi Crotoniin päin ja kuiskasi kiireesti:
"Tapa hänet!"
Croton karkasi hänen kimppuunsa kuin tiikeri, ja ennenkuin lygiläinen oli ehtinyt päästä järkiinsä ja käsittää olevansa tekemisissä vihamiehen kanssa, oli miekkailija jo kietonut hänen ympärilleen rautaiset käsivartensa.
Vinitius, joka tunsi Crotonin yliluonnolliset voimat, ei viitsinyt odottaa ottelun päättymistä, vaan heitti heidät oman onnensa nojaan, riensi eteenpäin, tyrkkäsi oven auki ja tuli pimeään, vähäiseen huoneeseen, jota tuli liedestä valaisi. Loimu lankesi suoraan Lygian kasvoille. Hänen toverinaan valkean ääressä oli sama vanhus, joka yhdessä Lygian ja Ursuksen kanssa oli tullut Ostrianumista.
Vinitius karkasi huoneeseen sellaista kyytiä, ettei Lygia ehtinyt häntä huomatakaan, ennenkuin hän oli käynyt häneen käsiksi, nostanut hänet ilmaan ja työntyi takaisin ovelle. Vanhus tosin koetti estää häntä, mutta hän pusersi toisella kädellään Lygiaa rintaansa vastaan ja tuuppasi vapaalla kädellään tieltään vanhuksen. Samassa valui vaippa hänen päästään, ja Lygia näki hänen tutut kasvonsa, jotka tällä hetkellä olivat niin hirveät katsella, että veri suonissa seisahtui ja ääni tukahtui kurkkuun. Hän olisi tahtonut huutaa apua, mutta ei voinut. Hän tarttui ovenpieleen, tehdäkseen edes sillä lailla vastarintaa, mutta hänen sormensa luisuivat kiviseltä seinältä, ja kun Vinitius sai hänet puutarhaan, oli hän miltei pyörtymäisillään, sillä siellä oli heitä vastassa kamala näky.
Ursus piteli sylissään miestä, joka oli taivutettu aivan takakenoon, pää rentona roikkumassa, suu verissä. Kun hän näki Vinitiuksen, iski hän vielä viimeisen kerran nyrkkinsä miehen päähän ja karkasi sitten raivoisan pedon lailla Vinitiuksen kimppuun.
"Hän tappaa minut!" ajatteli nuori patriisi.
Ikäänkuin unessa kuuli hän Lygian huutavan: »älä tapa!» ja tunsi käsivartensa irtautuvan Lygian ympäriltä ikäänkuin ukkosnuolen iskusta. Sitten alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään ja koko maailma musteni.
* * * * *
Chilonissa oli uteliaisuus voittanut pelon ja hän asettui naapuritalon kulmaan seuraamaan asiain kulkua. Hän laski nimittäin, että olisi edullista olla Vinitiuksen likeisyydessä, jos hänen onnistuisi ottaa Lygia haltuunsa. Urbanusta ei hän enää pelännyt, hän oli aivan vakuutettu, että lygiläinen Crotonin kädestä saisi surmansa. Mutta jos autioilla kaduilla sattuisi syntymään ottelu, jos kristityt tai jotkut muut ihmiset rupeisivat tekemään vastarintaa Vinitiukselle, sopisi Chilonin esiintyä Caesarin vallan edustajana, käskeä vartijat nuoren patriisin avuksi roskaväkeä vastaan ja voittaa Vinitiukselta uusia armonosoituksia. Hengissä hän tosin koko ajan oli ollut sitä mieltä, että Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin luottaen hän sentään arveli sen onnistuvan. »Parhaimmassa tapauksessa voi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietä.» Mutta aika alkoi jo käydä pitkäksi, ja käytävässä, jonne Chilon piilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herättävä hiljaisuus.
"Jolleivät he löydä hänen asuntoaan, vaan nostavat melun, niin he pelästyttävät hänet."
Se ei Chilonin mielestä olisi ollut ensinkään paha, sillä hän tiesi, että Vinitius siinä tapauksessa taasen joutuisi hänen apunsa tarpeeseen ja tulisi luovuttaneeksi hänelle joukottain sestertsejä.
"Toimikoot nyt miten päin hyvänsä," puheli hän itsekseen, "minun hyväkseni he tietämättäänkin toimivat… Jumalat, jumalat, sallikaa ainoastaan…"
Hän säpsähti äkkiä, sillä tuntui siltä kuin joku olisi liikkunut käytävässä. Hän painui likemmä seinää, pidätti henkeään ja katseli vilkkumatta eteensä.
Joku pää pistäytyi todella ulos käytävästä ja katseli varovasti ympärilleen.
Hetkisen perästä se katosi.
"Se oli joko Vinitius tai Croton," mietti Chilon. "Mutta jos he ovat saaneet neidon käsiinsä, niin mitä he katua tarkastavat? Ihmisiä heidän joka tapauksessa täytyy tavata, sillä ennenkuin he ehtivät Carinaelle, on kaupunki jo täydessä touhussa. Mitä kummaa!? Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien!…"
Äkkiä nosti kauhu pystyyn hänen hiuksensa viimeisetkin tähteet.
Portista astui Ursus kantaen Crotonin ruumista roikkumassa olkapäänsä yli. Kerran hän vielä katseli ympärilleen, mutta rupesi sitten juoksemaan alas autiota katua, joelle päin.
Chilon painui muuria vastaan litteäksi kuin lauta.
"Olen surman oma, jos hän minut näkee!" mietti hän.
Mutta Ursus juoksi aika kyytiä naapuritalon ohitse ja katosi seuraavan rakennuksen taakse. Nyt ei mikään enää olisi saanut pidellyksi Chilonia; hän pakeni voimiensa takaa ensimmäiselle poikkikadulle, ja pelko ja hätä pani hampaat hänen suussaan kalisemaan. Hän juoksi sellaista kyytiä, että nuorempi tuskin olisi pysynyt hänen perässään.
"Jos hän palatessaan näkee minut, niin hän ottaa minut kiinni ja tappaa," mietti hän itsekseen. "Pelasta minut, oi Zeus, pelasta Apollo, pelasta Hermes, pelasta sinä kristittyjen jumala! Minä jätän Rooman ja palaan Mesembriaan, jos vain pelastatte minut tuon lemmon käsistä."
Ja lygiläinen, joka oli tappanut Crotonin, näytti hänen silmissään todella yliluonnolliselta olennolta. Siinä juostessaan pitkin katua tuli hän siihen johtopäätökseen, että joku jumala on mahtanut ottaa barbaarin hahmon. Ja sinä hetkenä uskoi hän kaikkiin maailman jumaliin ja kaikkiin jumal-taruihin, joita hän tähän asti oli pitänyt pilkkanaan. Ehkäpä itse kristittyjen jumala on tappanut Crotonin! Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän vain ajatteli, että oli tehnyt pilkkaa niin mahtavasta jumalasta.
Hiukan hän rauhoittui, kun oli päässyt muutamien katujen poikki ja huomannut joukon työmiehiä, jotka etäältä astelivat häntä vastaan. Hän oli juossut ihan hengästyksiin. Sentähden hän istuutui muutaman talon portaille ja rupesi viittansa liepeellä pyyhkimään hikeä otsaltaan.
"Olen vanha," lausui hän itsekseen, "ja tarvitsen lepoa."
Vastaantulijat hävisivät sivukaduille, ja ympärillä vallitsi taasen hiljaisuus. Kaupunki nukkui vielä. Aamuisin heräsivät varakkaammat kaupunginosat aikaisemmin, sillä rikkaissa taloissa täytyi orjien nousta päivän koittaessa, kun sen sijaan kaupungin vapaa väestö, jota valtio elätti ja joka niinmuodoin sai laiskotella, varsinkin talvella, heräsi sangen myöhään. Kun Chilon jonkun aikaa oli istunut portilla, tärisytti häntä kaamiva vilu. Hän nousi, tarkasti oliko Vinitiuksen antama kukkaro tallella ja jatko rauhoittuneempana matkaansa joelle päin.
"Ehkä minä näen vielä Crotonin ruumiin," virkkoi hän. "Oi jumalat! Jos tuo lygiläinen on ihminen, voisi hän vuoden kuluessa ansaita miljoonittain sestertsejä. Koska hän Crotoninkin nujersi kuin minkäkin koiran vain, niin kuka hänen kanssaan uskaltaisi käydä kamppailuun? Hän voisi jokaisesta esiintymisestään arenalla ansaita oman painonsa kultaa. Hän vartioi paremmin kuin ikinä Kerbero Manalaa. Nielköön Manala koko miehen! En tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on liian luiseva. Mutta mihin tässä oikeastaan on ryhdyttävä, sillä tässä on sattunut hirveä tapaus? Koska hän Crotonilta katkaisi kaulan, kituu varmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon päällä, hautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hän patriisi, Caesarin ystävä, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja sotajoukon päällikkö. Hänen kuolemansa ei voi jäädä kostamatta… Mitä jos tästä lähtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?…"
Chilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perästä yksinpuheluaan.
"Voi minua! Kuka hänet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minä itse?… Hänen orjansa ja orjattarensa todistavat, että minä kävin hänen luonaan, toiset tietävät mistä syystäkin. Miten minun käy, jos he väittävät minun tahallani johdattaneen hänet taloon, jossa hän joutui surman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut hänen kuolemaansa, voivat he sittenkin väittää minun tahtoneeni… Hän oli patriisi, enkä minä missään tapauksessa pääse vapaaksi ilman rangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lähden pois Roomasta ja pakenen jonnekin kauas, teen itseni vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi."
Pahalta näytti, katsoipa asiaa miltä puolelta hyvänsä. Oli vain saatava selville, miten pääsisi helpoimmalla. Rooma oli ääretön kaupunki, ja kuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestä ahtaalta. Kuka toinen hyvänsä olisi voinut mennä suoraa päätä vartijaprefektille ilmoittamaan asian ja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin määrään epäluulon alaiseksi, levollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitä laatua, että likempi tutustuminen sekä kaupungin että vartijoiden prefektiin olisi voinut tuottaa hänelle ikäviä ja vakavia rettelöjä sekä saattaa hänet vieläkin epäiltävämmäksi näiden virkamiesten silmissä.
Karkaaminen olisi sitäpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen luuloa, että Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut surmansa. Petronius oli mahtava mies. Hän saattoi hankkia käytettäväkseen koko valtakunnan poliisit ja lähettää heidät etsimään pahantekijää vaikkapa maailman ääristä asti. Ja nyt Chilonin päähän pälkähti, että ehkä olisi parasta suoraa päätä lähteä tapaamaan Petroniusta ja kertoa hänelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino. Petronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, että hän ainakin antaisi hänen puhua asiansa loppuun asti. Sitäpaitsi Petronius, joka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin syyttömyyteen kuin prefektit.
Ennenkuin Chilon kuitenkaan läksi tallustelemaan Petroniuksen luo, täytyi varmaan tietää, miten Vinitiuksen oli käynyt, ja sitä ei Chilon tietänyt. Tosin hän oli nähnyt lygiläisen hiipivän joelle, Crotonin ruumis sylissä, mutta kaikki muu oli hänelle tuntematonta. Vinitius saattoi olla tapettu, mutta saattoi myös olla haavoitettu tai vangittu. Ja nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivät kristityt ikinä ole uskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestä, joka oli augustiani ja ylhäinen sotaherra, sillä sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen vainon. Luultavasti he väkivallalla ovat pidättäneet hänet, ehtiäkseen toimittaa Lygian kätketyksi johonkin toiseen kaupunkiin.
Nämä ajatukset tuottivat Chilonille lohtua.
"Jollei lygiläinen lohikäärme heti ensi hyökkäyksellä ole kuristanut häntä kuoliaaksi, elää hän, ja jos hän elää, niin hän itse todistaa, etten ole pettänyt häntä. Silloin ei minua enää uhkaa mikään vaara. Päinvastoin—oi Hermes, sinä saatat taasen ruveta toivomaan molempia hiehojasi!—avautuu sinulle uusi toiminta-ala… Saatanhan ilmoittaa jollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistä hänen on etsiminen herraansa, ja menköön hän, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille. Minä puolestani en sitä tee… Mutta Petroniuksen luo kyllä saatan mennä ja sieltä varmaan korjaan hyvät palkat… Olen jo etsinyt Lygian, sitten saan etsiä Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian… Mutta ensi työkseni minun täytyy ottaa selkoa, elääkö hän vai onko kuollut."
Nyt hänen mieleensä johtui keino: entä jos yöllä lähtisi leipuri Demaalta kysymään Ursusta. Mutta sen tuuman hän samassa hylkäsi. Ei hänen tehnyt mieli olla missään tekemisissä Ursuksen kanssa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että jollei Ursus ollut tappanut Glaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hän oli ilmoittanut aikeensa, varmaan olivat kieltäneet häntä tekemästä tätä syntiä ja sanoneet petturin koettaneen vietellä häntä siihen. Chilonia puistatti kiireestä kantapäähän asti, kun hän vain Ursusta ajatteli. Mutta Eurytiuksen luo hän illalla päätti mennä, lähettääkseen hänet urkkimaan uutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitä ennen hänen sentään täytyi vahvistua, kylpeä ja levätä. Uneton yö, matka Ostrianumiin ja sieltä Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun kaikista hänen voimistaan.
Se häntä sentään suuresti lohdutti, että hänellä nyt oli kaksi kukkaroa: toisen oli Vinitius antanut hänelle kotona, toisen viskannut hänen käteensä kotimatkalla hautausmaalta. Näiden suotuisten tapausten johdosta, niinkuin myöskin siihen nähden, että hän juuri oli saanut ottaa osaa kaikenlaisiin tärisyttäviin näytelmiin, päätti hän syödä runsaasti ja juoda parempaa viiniä kuin tavallisesti.
Kun viinikellarit vihdoin avattiin, täytti hän todella aikomuksensa, jopa niin perinpohjaisesti, että täydellisesti unohti kylpynsä. Hän tahtoi ennen kaikkea nukkua, ja uneliaisuus kulutti hänen voimiansa siinä määrässä, että hän horjuvin askelin kulki asuntoonsa Suburrassa, missä Vinitiuksen rahoilla ostettu orjatar häntä odotti.
Päästyään pimeään cubiculumiinsa, joka oli kuin ketun luola, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui kuin pölkky.
Hän heräsi vasta illalla—tai oikeastaan orjatar hänet herätti, ilmoittaen, että joku tahtoo puhutella häntä tärkeän asian takia.
Chilon heräsi silmänräpäyksessä aivan valveille, viskasi viitan ylleen, ajoi orjattaren pois edestä ja katsahti varovasti ulos luolastaan.
Hän aivan jäykkeni, sillä cubiculumin kynnyksellä näki hän Ursuksen jättiläishahmon.
Hän tunsi kiireestä kantapäähän asti jäähtyvänsä jääkylmäksi, sydän lakkasi sykkimästä, ja koko ruumista puistatti… Aluksi ei hän saanut sanaa suustaan, hänen hampaansa kalisivat, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, oli hänen puheensa kuin ulvontaa.
"Syra! en ole kotona … en tunne … tätä … kelpo miestä…"
"Minä ilmoitin hänelle, että olet kotona ja että nukut, herra," vastasi tyttö, "mutta hän vain käski herättämään."
"Oi jumalat!… Sano paikalla…"
Odotus oli tehnyt Ursuksen kärsimättömäksi. Hän kumartui, pisti päänsä cubiculumiin ja virkkoi:
"Chilon Chilonides!"
"Pax tecum! pax, pax!" vastasi Chilon. "Oi, armahin kristitty! Niin, kyllä minä olen Chilon, mutta mahdat sittenkin erehtyä… En tunne sinua!"
"Chilon Chilonides," toisti Ursus, "herrasi Vinitius käski sanoa, että sinä yhdessä minun kanssani tulisit hänen luokseen."
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Vinitius heräsi tuikeaan tuskaan. Ensi hetkenä ei hän saanut selville, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen päässään humisi, ja silmät olivat kuin sumun peitossa. Vähitellen hän sentään pääsi tajuihinsa, ja silloin hän silmiään peittävän sumun läpi näki kolme miestä, jotka seisoivat kumarruksissaan hänen vieressään. Kaksi hän tunsi: toinen oli Ursus, toinen vanhus, jonka hän Lygiaa kantaessaan oli kaatanut kumoon. Kolmas, joka oli vallan vieras, piteli hänen vasenta kättään, kosketellen sitä pitkin pituuttaan kyynärpäästä olkapäähän asti, ja silloin teki niin kipeää, että Vinitius luuli joutuneensa kostajiensa käsiin.
"Tappakaa minut!" huusi hän hampaitaan kiristellen.
Mutta he eivät kiinnittäneet hänen sanoihinsa huomiota. Joko eivät he todellakaan kuulleet niitä tai pitivät he niitä tavallisena kivun ilmaisuna. Ursus, kasvot surumielisen julmistuneina kuten barbarilla ainakin, piteli käsissään valkeaa kangastukkoa, joka oli revitty pitkiin kaistaleihin. Vanhus ja se miehistä, joka piteli Vinitiuksen käsivartta, puhelivat keskenään.
"Glaucus," virkkoi vanhus, "oletko varma, ettei haava päässä ole kuolettava?"
"Olen, arvoisa Crispus," vastasi Glaucus. "Ennen, kun palvelin orjana laivastossa ja sittemmin asuessani Napolissa, hoidin paljon haavoja ja tuloillani, jotka toimeni tuotti, ostin sitten vapaaksi itseni ja perheeni… Haava päässä on vaaraton. Kun tuo mies (siinä hän nyökkäsi päätään Ursusta kohti) riisti tytön nuorukaisen käsistä, tuuppasi hän häntä muuria vastaan. Silloin nuorukainen nähtävästi ojensi käsivartensa torjuakseen vaaraa. Käsivarsi meni sijoiltaan ja taittui, mutta pää ja henki pelastuivat."
"Monta veljistä sinä jo olet hoitanut," virkkoi Crispus "ja kuulut olevan taitava lääkäri… Sentähden nytkin lähetin Ursuksen sinua noutamaan."
"Ja matkalla tunnusti hän minulle, että hänen aikomuksensa vielä eilen oli ollut surmata minut."
"Ensinnä hän sentään oli tunnustanut tuumansa minulle—ja minä, joka tunnen sinut ja rakkautesi Kristukseen, selitin hänelle, ettet sinä suinkaan ole mikään petturi, vaan että päinvastoin petturi oli se mies, joka häntä tahtoi yllyttää murhaan."
"Se oli paha henki, ja minä pidin häntä enkelinä," huudahti Ursus huoaten.
"Toisen kerran kerrot minulle koko jutun," puhui Glaucus, "sillä nyt meidän täytyy ajatella haavoitettua."
Ja näin sanottuaan alkoi hän sitoa Vinitiuksen käsivartta. Crispus kostutti vedellä hänen kasvojaan, mutta siitä huolimatta oli tuska niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Muuten oli se sairaalle oikeastaan vain onneksi, sillä siten hän säästyi tuntemasta, miten luut asetettiin paikoilleen ja miten käsivarsi sidottiin. Glaucus asetti sen kahden ohuen lastan väliin ja sitoi sen sitten lujasti ja kiireesti kiinni, jottei sairas saisi sitä liikkumaan.
Kun käsivarsi oli sidottu, heräsi sairas—ja näki Lygian.
Hän seisoi hänen vuoteensa ääressä ja piteli käsissään kuparimaljaa, jossa oli vettä ja johon Glaucus tuontuostakin kastoi sientä, sillä kostuttaakseen sairaan päätä.
Vinitius katseli häneen tuijottaen eikä uskonut omia silmiään. Hän luuli kuumeen loihtivan eteensä rakkaan kuvan ja uskalsi vasta pitkien aikojen perästä kuiskata: "Lygia…"
Kun Lygia kuuli hänen äänensä, rupesi vaskimalja hänen käsissään tärisemään, ja hän käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä surua.
"Rauha olkoon kanssasi!" lausui hän hiljaa.
Tyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään loisti sääli ja murhe.
Vinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä, jotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle. Hän katseli hänen kalpeita kasvojaan, jotka näyttivät käyneen entistä valkeammiksi, hänen tummia, kiharia hiussuortuviaan ja köyhää työläisnaisen pukua; hän katseli häneen niin herkeämättä, että tytön lumivalkea otsa hänen katseittensa alla alkoi punertua. Vinitiuksen ensi ajatus oli, että hän aina ja iäti tulee häntä rakastamaan, ja hänen toinen ajatuksensa oli, että hän on syypää tytön kalpeuteen ja köyhyyteen. Hän hänet riisti kodista, jossa häntä rakastettiin ja jossa häntä ympäröi ylellisyys ja mukavuus, hän hänet syöksi tähän kurjaan mökkiin, noihin köyhiin, tummiin villavaatteisiin.
Hän, joka sentään olisi tahtonut puettaa hänet kultakudoksiin ja kaiken maailman kalleuksiin! Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen surun, murheen ja säälin tunne, että hän varmaan olisi langennut polvilleen, jos vain olisi voinut liikkua.
"Lygia," virkkoi hän, "et sentään sallinut tappaa minua."
Tyttö vastasi lempeästi:
"Suokoon Jumala että parantuisit!"
Vinitiukselle, jota vaivasi syyllisyyden tunne sekä entisten että nykyisten Lygialle tuottamiensa kärsimysten takia, sisälsivät nämä sanat todella suloisen lohdutuksen. Hän unohti kokonaan, että mahdollisesti kristillinen oppi pani nuo sanat tytön suuhun, ja tunsi ainoastaan, että hänelle puhui hänen rakastettu naisensa, jonka sanoissa henki hellyys ja yliluonnollinen hyvyys, nivelien hänen sieluaan pohjia myöten. Hiljan olivat tuskat saaneet hänet menemään tainnoksiin, nyt häntä heikensi mielenliikutus. Hänet valtasi ääretön, suloinen voimattomuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut johonkin syvään kuiluun, mutta hänen ei ollut paha olla, hän oli päinvastoin onnellinen. Siinä maatessaan horroksissa luuli hän jumalallisen olennon seisovan vieressään.
Glaucus oli nyt saanut haavan päässä pestyksi ja pani siihen parantavaa voidetta. Ursus otti vadin Lygian käsistä, ja Lygia vei haavoittuneen huulille pikarin, jossa oli viinillä sekoitettua vettä. Vinitius joi kiihkeästi ja tunsi sanomattoman virkistyksen tunteen virtaavan läpi ruumiinsa. Kipu oli todella lieventynyt, kun haavat olivat saaneet hoitoa. Sairas voitti täydellisesti takaisin tajuntansa.
"Anna minun vielä juoda," pyysi hän.
Lygia läksi pikareineen toiseen huoneeseen. Crispus vaihtoi muutamia sanoja Glaucuksen kanssa, likeni vuodetta ja lausui:
"Vinitius, Jumala ei sallinut sinun saada täyttää pahaa aikomustasi. Kuitenkin Hän säästi henkesi, jotta sinä tulisit tuntemaan tilasi. Hän, jonka edessä me olemme pelkkä tomu ja tuhka, antoi sinut turvattomana meidän käsiimme, mutta Kristus, johon me uskomme, käskee meitä rakastamaan vihamiehiämmekin. Sentähden olemme sitoneet haavasi ja, kuten Lygia jo sanoi, rukoilemme Jumalaa, että Hän soisi sinun tulla terveeksi. Mutta kauemmin emme voi pitää huolta sinusta. Jää siis rauhaan ja ajattele, sopiiko sinun vielä ahdistaa Lygiaa, jolta jo olet riistänyt holhoojat ja kodin—sekä meitä, jotka sinulle olemme palkinneet pahan hyvällä."
"Tahdotteko jättää minut?" kysyi Vinitius.
"Tahdomme jättää tämän talon, jossa meitä voi kohdata kaupungin prefektin käsi. Toverisi sai surmansa, ja sinä, joka omaistesi joukossa olet mahtava mies, makaat haavoitettuna. Se ei ole tapahtunut meidän tahdostamme, mutta oikeuden vihan täytyy kuitenkin kohdata meitä…"
"Älkää peljätkö vainoa," sanoi Vinitius, "minä suojelen teitä."
Crispus ei tahtonut hänelle sanoa, että hänen pelkonsa koski muutakin kuin prefektiä ja poliisia—että hän nimittäin ei luottanut Vinitiukseen itseensä, vaan tahtoi turvata Lygian hänen etsimiseltään.
"Herra," huudahti hän, "oikea kätesi on terve: ota tämä taulu ja kynä ja kirjoita palvelijoillesi, että he illalla tulevat noutamaan sinut kotiisi, jossa sinun on mukavampi olla kuin meidän köyhyydessämme. Katso, me asumme täällä köyhän lesken huoneissa, joka palaa pian kotiin poikansa kanssa. Tämä poika tässä lähtee viemään kirjettäsi, ja me saamme kaikki ruveta etsimään toista turvapaikkaa."
Vinitius kalpeni, sillä hän ymmärsi, että miehet aikoivat erottaa hänet Lygiasta ja ettei hän enää koskaan saa häntä nähdä, jos hän nyt hänet kadottaa. Hän ymmärsi, että heidän välillään oli tapahtunut tärkeitä asioita, jotka vaativat aivan uusien keinojen keksimistä, jos hän mieli saada tytön omakseen. Mutta uusien keinojen keksimiseen ei nyt ollut aikaa. Vinitius ymmärsi niinikään, että jos hän lupaa,—vaikkapa vannomalla vakuuttaa—vievänsä Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillä on syytä olla uskomatta hänen sanoihinsa—eivätkä he niihin uskokaan. Olisihan hän voinut tehdä sen aikaisemmin. Olisihan hän voinut mennä Pomponian luo ja vannoa, että luopuu tytön etsimisestä. Silloin Pomponia olisi ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja toimittanut tytön kotiin. Mutta Vinitius oli itse ajanut takaa tyttöä, ja nyt hän tunsi, etteivät mitkään hänen vakuutuksensa pystyisi järkyttämään kristittyjen päätöksiä ja etteivät mitkään hänen valansa herättäisi heissä luottamusta. Eihän hän ollut edes kristitty, hän ei siis olisi voinut vannoa kuin kuolemattomien jumalien nimessä, joihin ei hän edes itsekään täysin uskonut ja joita kristityt pitivät suorastaan pahoina henkinä.
Kiihkeästi hän kuitenkin halusi saada Lygian ja hänen holhoojiensa aikomukset ehkäistyiksi. Varmaan hän keksisi jonkun keinon, kunhan saisi aikaa ajatella. Sitäpaitsi hän halusi saada edes jonkun päivän katsella Lygiaa. Niinkuin hukkuva pitää jokaista laudanpätkää ja oljenkortta pelastuksenaan, niin Vinitiuskin luuli muutaman päivän kuluessa keksivänsä jonkun sanan, joka saattaisi viedä hänet likemmä Lygiaa, saavansa kiinni jonkun pelastavan ajatuksen päästä.
Hän kokosi ajatuksensa ja virkkoi:
"Kuulkaa minua, kristityt. Eilen olin teidän kanssanne Ostrianumissa ja kuuntelin oppianne, mutta vaikken vielä sitä tunne, todisti käytöksenne, että olette hyviä, rehellisiä ihmisiä. Kehoittakaa leskeä, joka asuu tässä talossa, jäämään kotiin, jääkää te niinikään paikoillenne ja sallikaa minun jäädä tänne. Sanokoon tämä mies—siinä hän käänsi silmänsä Glaucukseen päin,—joka on parantaja ja joka ymmärtää haavojen hoitoa, voiko minua nyt siirtää. Olen sairas, käsivarteni on poikki. Minun täytyy edes muutamia päiviä saada pysyä liikkumattomana. Vakuutan siis teille, etten liiku mihinkään, jollette väkivallalla minua karkoita."
Siinä hän vaikeni, sillä hänen kipeästä rinnastaan loppui hengitys.
Mutta Crispus virkkoi:
"Ei kukaan, herra, tahdo harjoittaa väkivaltaa sinua vastaan. Me vain tahdomme turvata oman henkemme."
Nuorukainen, joka oli aivan tottumaton siihen että häntä vastustettiin, rypisti kulmakarvojaan.
"Antakaa minun vetää henkeäni," virkkoi hän.
Ja vasta hetkisen perästä hän jatkoi:
"Crotonia, jonka Ursus surmasi, ei kukaan kysy, sillä hänen piti tänään matkustaa Beneventumiin, jonne Vatinius oli kutsunut hänet, ja kaikki luulevat hänen lähteneen sinne. Kun me Crotonin kanssa tulimme tähän taloon, ei kukaan muu meitä nähnyt kuin muuan kreikkalainen, joka oli ollut kanssamme Ostrianumissa. Neuvon teille hänen asuntonsa, noutakaa hänet tänne, jotta saan käskeä häntä pitämään suunsa kiinni. Hän on minun palkkaamani. Kotiini kirjoitan kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni Beneventumiin. Jos kreikkalainen jo olisi ehtinyt viedä tiedon prefektille, vakuutan hänelle itse lyöneeni kuoliaaksi Crotonin ja kahakassa taittaneeni käsivarteni. Niin teen, vannon sen kautta isäni ja äitini varjon! Voitte siis aivan huoleti jäädä tänne, sillä ei ainoakaan hiuskarva ole teidän päästänne putoava.—Noutakaa kiireesti puheilleni kreikkalainen! Hänen nimensä on Chilon Chilonides."
"Jääköön siis Glaucus luoksesi, herra," virkkoi Crispus, "ja hoitakoon sinua yhdessä lesken kanssa."
Vinitius rypisti kulmakarvojaan vieläkin tuikeammin.
"Huomaa, vanha mies, mitä nyt puhun," sanoi hän. "Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa, ja sinä tunnut olevan hyvä ja kelpo ihminen, mutta tällä kertaa et ole minua kohtaan suora. Sinä pelkäät, että minä aion kutsua orjani tänne ja antaa viedä pois Lygian. Enkö ole oikeassa?"
"Olet!" vastasi Crispus vakavasti.
"Tiedä siis, että teidän kuultenne puhuttelen Chilonia, että teidän nähtenne kirjoitan kotiin kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni Beneventumiin, ja etten käytä palvelukseeni muita lähettejä kuin teitä… Mieti nyt tätä äläkä enää ärsytä minua."
Hän suuttui niin, että kasvot vääntyivät, ja jatkoi hetkisen perästä:
"Luuletko minun kieltävän, että tahdon jäädä tänne saadakseni nähdä Lygiaa?… Tyhminkin arvaisi ajatukseni, jos väittäisin vastaan… Mutta väkivallalla en enää aio koettaa anastaa häntä… Kuulepa vielä. Jollei Lygia saa jäädä tänne, repäisen terveellä kädelläni siteet haavoittuneen käsivarteni ympäriltä enkä huoli ruuasta enkä juomasta, vaan tulkoon kuolemani sinun ja veljiesi syyksi. Miksi sinä minua säästit, mikset käskenyt tappaa minua?"
Kiihko ja mielenliikutus tekivät hänet aivan kalpeaksi. Mutta Lygia, joka viereiseen huoneeseen kuuli koko keskustelun, tuli vakuutetuksi siitä, että Vinitius panee uhkauksensa täytäntöön, ja pelästyi suuresti. Hän ei millään muotoa saanut kuolla! Haavoittuneena ja turvattomana ei Lygia enää osannut pelätä häntä, vaan tunsi ainoastaan sääliä häntä kohtaan. Päästyään karkuun Vinitiuksen käsistä oli hän elänyt ihmisten joukossa, jotka viettivät päivänsä yhtämittaisessa uskonnollisessa huumauksessa eivätkä muuta ajatelleet kuin uhrautumista, itsensäkieltämistä ja rakkauden töitä. Hän oli itsekin niin täydellisesti vaipunut tähän uuteen henkeen, ettei hän enää kaivannut kotia, ei omaisia eikä kadotettua onneaan. Hän oli jo muuttunut yhdeksi noista kristityistä neitseistä, jotka sittemmin muuttivat maailman vanhan hengen uudeksi. Vinitius oli kuitenkin ehtinyt siksi paljon vaikuttaa hänen kohtaloonsa ja siksi paljon järkyttää hänen rauhaansa, ettei hän ollut voinut häntä unohtaa. Hän oli päiväkausia ajatellut häntä, lakkaamatta rukoillen, että Jumala soisi hetken koittaa, jolloin hän saisi noudattaa uskonsa hengen ääntä: palkita hänen pahuutensa hyvällä, kostaa hänen vainoomisensa lempeydellä, pelastaa hänet ja voittaa hänet Kristukselle. Nyt hän luuli hetken tulleen, jolloin hänen rukouksensa kuultaisiin.
Hän likeni Crispusta, hänen kasvonsa säteilivät innostuksesta, ja hän rupesi puhumaan äänellä, joka oli kuin toisen palveluksessa:
"Crispus, jääköön hän meidän joukkoomme, ja jääkäämme me hänen luokseen, kunnes Kristus suo hänen parantua."
Mutta kun vanha presbyteri, joka oli tottunut joka paikasta etsimään Jumalan sormen viittausta, näki neidon innostuksen, luuli hän paikalla korkeamman voiman puhuvan hänen suunsa kautta, laski käden sydämelleen ja painoi päänsä alas.
"Tapahtukoon niinkuin sinä sanot," virkkoi hän.
Vinitiukseen, joka kaiken aikaa oli katseillaan seurannut Lygiaa, teki Crispuksen kuuliaisuus omituisen, valtavan vaikutuksen. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että Lygia mahtoi olla kristittyjen joukossa joku Sibylla tai papitar, jota kunnioitetaan ja jonka sanaa totellaan. Ja vaistomaisesti tarttui Vinitiukseenkin sama kunnioituksen tunne. Hänen rakkautensa rinnalle tuli jonkinlainen pelko, joka teki itse hänen rakkautensa vähemmän rohkeaksi. Suhteet olivat muuttuneet: Lygia ei enää ollut riippuvainen hänen tahdostaan, vaan hän oli riippuvainen Lygian tahdosta, hän makasi kipeänä, raajarikkona; hän oli lakannut olemasta hyökkäävänä ja valloittavana voimana ja odotteli Lygian hoitoa kuin turvaton lapsi. Ennen olisi hänen ollut mahdoton tottua siihen tietoon. Hänen ylpeälle, itsekkäälle luonteelleen olisi sellainen suhde kehenkä toiseen ihmiseen hyvänsä ollut nöyryytys—mutta nyt ei hän tuntenut mitään nöyryytystä. Päinvastoin oli hän Lygialle kiitollinen kuin herrattarelleen. Nämä Vinitiuksen tunteet olivat hänelle aivan oudot. Edellisenäkään päivänä eivät ne vielä olisi voineet johtua hänen mieleensä, ja jos hän olisi kyennyt selvästi ajattelemaan, olisi hän tänäkin hetkenä kummastellut niitä. Mutta nyt ei hän laisinkaan koettanut tutkistella, minkätähden asiat olivat tällä kannalla. Hänestä oli kaikki niinkuin olla piti, ja hän oli onnellinen, kun tiesi saavansa jäädä paikoilleen.
Hän olisi tahtonut kiittää—sillä hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hänelle niin outo, ettei hän edes tietänyt sille nimeä—se oli nimittäin nöyryyttä. Mutta mielenliikutus oli tehnyt hänet niin heikoksi, ettei hän jaksanut lausua sanaakaan. Hän kiitti siis vain silmillään, joista loisti ilo ja onni. Saihan hän jäädä tänne, saihan hän nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, ehkä vielä kauan aikaa! Pian hänen iloonsa sentään sekaantui pelko: entä jos hän kadottaa sen, minkä jo on löytänyt! Ja hänen pelkonsa yltyi niin suureksi, että kun Lygia hetken perästä ojensi hänelle vettä, hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä, vaikka hänet valtasi halu sitä tehdä. Vinitius ei uskaltanut—hän, sama Vinitius, joka Caesarin kemuissa väkivallalla oli suudellut Lygian huulia ja joka hänen karattuaan oli päättänyt hiuksista raastaa häntä pitkin cubiculumia ja ruoskittaa hänet.