KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Hän rupesi myöskin pelkäämään, että joku odottamaton apu ulkoapäin tulisi sekoittamaan hänen iloansa. Chilon oli saattanut viedä tiedon hänen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille hänen kodissaan—ja siinä tapauksessa saattoivat vartijat minä hetkenä hyvänsä karata sisään. Tosin hänen päähänsä hetkiseksi lennähti ajatus, että silloin on hyvä tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hänet lukkojen taakse, mutta samassa hän tunsi, ettei hän saa eikä voi sitä tehdä. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen vaatiessa leppymätönkin, mutta hän ei sentään ollut mikään Tigellinus tai Nero. Sotilaselämä oli jättänyt häneen jonkun määrän oikeudentuntoa ja uskonnollisuutta sekä niin paljon järkeä, että hän ymmärsi sellaisen menettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hän vielä vihapäissään ja ollessaan täysissä terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hän oli hellällä mielellä, oli sairas. Hän toivoi vain, ettei mitään tulisi hänen ja Lygian välille.
Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei Lygia enempää kuin Crispuskaan siitä hetkestä alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hänen puolelleen, vaatineet häneltä mitään vakuutuksia. He näyttivät olevan varmat siitä, että heitä tarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan oli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillä kuultuaan apostolin opetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja mahdottomuuden välillä katoamistaan kadonneet ja poistumistaan poistuneet hänen silmistään. Pian hän sentään rupesi ajattelemaan asiaa järkevästi, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, että Chilon haettaisiin hänen puheilleen.
Crispus suostui hänen pyyntöönsä ja päätti lähettää Ursuksen toimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut orjiaan noutamaan Chilonia—vaikka tavallisesti turhaan—, selitti nyt lygiläiselle tarkasti, missä hän asui. Sitten hän kirjoitti taululle muutamia sanoja, kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:
"Panen taulun Ursuksen mukaan, sillä Chilon on häijy ja pahankurinen mies. Usein, kun lähetin noutamaan häntä, käski hän vastata miehilleni, ettei hän ole kotona, ja niin hän teki aina, kun ei hänellä ollut hyviä uutisia ja kun hän pelkäsi vihaani."
"Kun minä vain saan hänet käsiini," sanoi Ursus, "niin tänne minä hänet tuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan."
Hän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.
Ei ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan selitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa metsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin erittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi Chilonin asunnon.
Ei hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran eläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen vanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin toisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei kukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin tointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään ventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus, rauhoitti häntä vieläkin enemmän—todistihan se, ettei häntä aiottu houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät kristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.
"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hän itsekseen. "Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän minua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun."
Chilon rohkaisi siis mieltään ja kysyi:
"Hyvä mies, eikö ystäväni, jalosukuinen Vinitius, lähettänyt noutamaan minua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkiä matkoja."
"Ei lähettänyt," vastasi Ursus. "Kyllä meidän täytyy astua jalkaisin."
"Mutta entä jollen minä siihen suostuisi?"
"Suostu pois vain, sillä sinun täytyy lähteä mukaani."
"Lähden, lähden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi pakottaa, sillä olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystävä. Tietäjänä voin sitäpaitsi käyttää hyväkseni muitakin keinoja—voin muuttaa ihmiset puiksi tai eläimiksi. Mutta lähden—lähden! Otan tästä vain lämpöisemmän vaipan ja päähineen, jotteivät tämän kaupunginosan orjat minua tuntisi—muuten he yhtämittaa pysäyttäisivät meidät saadakseen suudella kättäni."
Näin sanottuaan puki hän ylleen toisen viitan ja peitti päänsä leveällä gallialaisella päähineellä, jottei Ursus, heidän päästyään täyteen päivänvaloon, tuntisi hänen kasvonpiirteitään.
"Minne viet minua?" kysyi hän Ursukselta, kun he jo olivat matkalla.
"Tiberin tuolle puolelle."
"En ole vielä ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkä koskaan ole käynyt
Tiberin tuolla puolella, mutta kai sielläkin asuu hyviä ihmisiä."
Mutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, että kreikkalainen hänen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka sitäpaitsi oli nähnyt hänen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa Lygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan:
"Älä valehtele, vanhus, sillä tänään sinä olet ollut sekä Ostrianumissa
Vinitiuksen kanssa että meidän porttimme alla."
"Vai niin!" huudahti Chilon, "vai on teidän talonne Tiberin tuolla puolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkä tiedä eri kaupunginosia. Niin on asia, hyvä ystävä! Olin kyllä porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien hyveiden nimessä Vinitiusta, ettei hän astuisi pihaan. Ostrianumissa kävin niinikään, ja tiedätkö miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa koettanut kääntää Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin välttämättömästi, että hän kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pääsisi tunkeutumaan hänen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet kristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vääryydestä?"
"Totta kai!" vastasi Ursus nöyrästi.
Nyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa.
"Vinitius on mahtava herra," virkkoi hän "ja Caesarin ystävä. Usein hän vielä kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain hiuskarva hänen päässään vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia kristittyjä."
"Meitä suojelee suurempi mahti."
"Tietysti, tietysti! Mutta mitä aiotte tehdä Vinitiukselle?"
"En tiedä. Kristus käskee olemaan laupias."
"Oikein vastasit. Pidä se asia vain aina mielessäsi, muutoin sinua kerran kärvennetään helvetissä kuin makkaraa pannussa."
Ursus huokasi, ja Chilon käsitti, että hän tuota miestä, joka ensi hetkessä oli tehnyt häneen niin hirvittävän vaikutuksen, saattoi johtaa kuinka vain tahtoi.
Häntä halutti nyt saada likempiä tietoja Lygian ryöstämisestä, ja hän jatkoi ankaran tuomarin äänellä:
"Mitä te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on."
Ursus huokasi taasen:
"Vinitius kertoo sinulle kaikki."
"Sinä olet siis lävistänyt hänet veitsellä tai surmannut kepillä."
"Minulla ei ole mitään aseita."
Taaskin täytyi kreikkalaisen hämmästyä barharin yli-inhimillistä voimaa.
"Antakoon sinulle Pluto!… Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle
Kristus anteeksi syntisi!"
Jonkun aikaa he astelivat ääneti eteenpäin, sitten virkkoi kreikkalainen:
"En minä rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita."
"Pelkään Kristusta enkä vartijoita."
"Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistä. Rukoilisin mielelläni puolestasi, mutta en tiedä vaikuttaisiko rukoukseni— ennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinä enää sormesi päälläkään koske kehenkään ihmiseen."
"En minä tahallani sitä murhaa tehnyt," vastasi Ursus.
Mutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensä kaikkien tapausten varalta, ei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikä kehoittamasta Ursusta lupausten tekoon. Hän koetti kyllä urkkia tietoja Vinitiuksestakin, mutta lygiläinen vastasi hänen kysymyksiinsä kovin vastenmielisesti ja aina vain lisäten, että hän Vinitiukselta itseltään saa tarvittavat tiedot. Näistä asioista keskustellen olivat he kulkeneet koko pitkän tien siitä kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina Tiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydän alkoi taasen levottomasti sykkiä. Pelästyksissään luuli hän huomaavansa, että Ursus oli ruvennut katsomaan häntä omituisen nälkäisillä silmillä. "Vähän siitä minulle on hyötyä", puheli hän itsekseen, "jos hän minut surmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan häntä ja kaikkia muita lygiläisiä. Lähetä heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!" Näin ajatellen kääri hän kireämmin ympärilleen gallialaisen viittansa, mutta huomautti tekevänsä sen suojellakseen itseään kylmältä. He astuivat porttiholvista ensimmäiseen pihaan ja siitä käytävään, joka johti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinä Chilon vihdoin äkkiä seisahtui ja virkkoi:
"Anna minun vetää henkeäni, sillä muuten en saa suustani ainoaa sanaa enkä saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja."
Näin sanottuaan jäi hän seisomaan—sillä vaikka hän kuinka olisi vakuuttanut itselleen, ettei tässä ole mitään vaaraa, tutisivat hänen jalkansa, kun hän ajatteli, että hän nyt seisoo keskellä noiden salaperäisten ihmisten asuntoja, joita hän oli nähnyt Ostrianumissa.
Samassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta.
"Mitä se on?" kysäsi Chilon kummissaan.
"Sanot olevasi kristitty etkä tiedä, että meillä aina aterian jälkeen on tapana ylistää Vapahtajaamme virsillä, vastasi Ursus.—Miriam poikineen on mahtanut palata kotiin. Ehkä apostolikin on siellä, sillä hän käy joka päivä tervehtimässä leskeä ja Crispusta."
"Vie minut suoraan Vinitiuksen luo."
"Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa suurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitä cubiculumeja, ja niissä me ainoastaan nukumme. Mennään pois sisään—siellä saat levätä."
He menivät. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä talvinen ilta oli pilvinen, eivätkä ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittäneet poistamaan pimeyttä.—Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestä, mutta hän arvasi, että se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi, huomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa päätä ja sivulle katsomatta Vinitiuksen luo—ikäänkuin hän olisi tuntenut siellä olevansa paremmassa turvassa.
"Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!" huudahti hän käsiään väännellen.
"Ole vaiti," lausui Vinitius "ja kuuntele!"
Hän alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja ankarasti. Hän tahtoi nähtävästi, että jokainen sana tekisi käskyn vaikutuksen ja painuisi ikipäiviksi Chilonin mieleen.
"Croton hyökkäsi kimppuuni ja tahtoi ryöstää ja tappaa minut—ymmärrätkö! Silloin surmasin hänet, ja nämä ihmiset ovat sitoneet haavat, jotka sain, kun hänen kanssaan kamppailin."
Chilon ymmärsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hän puhui tietysti jonkun sopimuksen hyväksi, jonka hän kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja tahtoi, että häntä uskottaisiin. Chilon näki sen hänen kasvojensa ilmeestäkin. Hän ei siis osoittanut pienintäkään hämmästystä tai ihmettelyä, vaan nosti silmänsä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:
"Sepä vasta oli oikea konna, hyvä herra! Varoitinhan minä sinua luottamasta häneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivät hänestä kuin herneet alas seinää. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kärsimyksiä kuin hän ansaitsisi. Sellaista se vain on, että joka ei ole kelpo ihminen, sen täytyy olla roisto. Ja onko kenenkään niin vaikea muuttua kelpo ihmiseksi kuin konnan? Karata hyväntekijänsä, sellaisen ylevämielisen herran kimppuun!… Voi jumalat!"
Samassa hän muisti, että matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa kristitty—ja vaikeni.
Vinitius jatkoi:
"Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hän tappanut minut."
"Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi vaikkapa edes veitsen."
Vinitius käänsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi:
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"
"Kuinka niin? Johan minä sanoin sinulle, herra, että olen tehnyt jumalille erään lupauksen, jotta sinä paranisit."
"Etkö mitään muuta?"
"Olin juuri lähtemäisilläni sinua tapaamaan, kun tämä kelpo mies tuli ilmoittamaan, että kutsut minua."
"Tässä on taulu. Lähde viemään sitä minun talooni ja kun tapaat vapautettuni, niin jätä se hänelle. Kirjoitin siihen, että olen lähtenyt Beneventumiin. Itse puolestasi saat niinikään kertoa, että tänä aamuna lähdin matkalle erään tärkeän kirjeen johdosta, jonka sain Petroniukselta."
Hetkisen perästä lisäsi hän, pannen painoa joka sanalle:
"Olen matkustanut Beneventumiin—ymmärrätkö!"
"Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona hyvästi—ja siitä asti on minun ollut niin ikävä, että, jollet jalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen onnettoman vaimon kävi, kun hän suri Itylosta."
Vinitius oli sairas ja ennestään tottunut kreikkalaisen liukkaisiin käänteisiin, mutta hänen täytyi hymähtää. Samalla hän kuitenkin oli hyvillään siitä, että Chilon heti oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
"No minä kirjoitan, että toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa kynttilä tänne."
Chilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hän nousi, astui pari askelta sivulle päin uunia kohti ja otti kynttilän seinältä.
Liikkuessa oli päähine valunut hänen hartioilleen, Ja valo pääsi lankeamaan suoraan hänen kasvoilleen. Äkkiä karkasi Glaucus lavitsalta, likeni nopein askelin ja seisahtui hänen eteensä.
"Etkö tunne minua, Cephas?" virkkoi hän.
Hänen äänessään oli niin hirvittävä sointu, että kaikki läsnäolijat säpsähtivät.
Chilon oli ottanut kynttilän käteensä, mutta pudotti sen samassa maahan ja rupesi vaikeroimaan:
"En minä ole mikään Cephas … en minä ole! … armoa!"
Glaucus kääntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja virkkoi:
"Tämä mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidät saattoi turmioon!…"
Glaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin tunsi ne. Hän ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hän tuontuostakin oli pyörtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinä oli luiskahtanut hänen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen sanat, välähti hänen mieleensä aavistus, joka valaisi hänen järkensä kuin salama pimeän yön. Nyt tunsi hän Chilonin, karkasi parilla harppauksella hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa, taivutti sitä sivulle ja huusi:
"Hän se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!"
"Armoa!" vaikeroi Chilon. "Minä annan teille… Herra! huusi hän ja kääntyi Vinitiuksen puoleen—pelasta minut! Sinuun minä turvaan, puolusta minua. Kirjeesi … vien perille… Herra! herra!…"
Vinitius seurasi tapahtumaa välinpitämättömämpänä kuin kukaan muu. Tunsihan hän perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hänen sydämessään ollut sijaa minkäänlaiselle, säälin tunteelle.
"Kuopatkaa hänet puutarhaan," virkkoi hän. "Joku toinen voi viedä perille kirjeen."
Hänen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hänen jäsenensä vapisivat Ursuksen väkevissä käsissä, ja tuska pusersi kyyneleet silmiin.
"Armoa! teidän Jumalanne nimessä!" huusi hän. "Olen kristitty!… Pax vobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielä kerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinä erehdyt. Sallikaa minun puhua! Tehkää minut vaikka orjaksenne… Älkää tappako minua! armoa…"
Tuska oli tukahduttanut hänen ääntään, ja se heikkeni heikkenemistään, kunnes apostoli Pietari äkkiä nousi pöydän takaa. Hetkisen pudisti hän valkeaa päätään, päästi sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmänsä kiinni, mutta vihdoin hän avasi silmänsä, ja hänen äänensä kaikui läpi hiljaisuuden:
"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele häntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'."
Hänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.
Glaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja virkkoi:
"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt minua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan."
Ursus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:
"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi."
Chilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin satimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin kuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei uskaltanut toivoa anteeksiantoa.
Vähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet värisivät yhä vielä pelosta.
"Mene rauhaan!" lausui apostoli.
Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi hän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän ei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä palveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi hänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle anteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän olikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen mielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden salaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin heidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän oli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen jotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän sentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään:
"Anna, herra, kirje! anna kirje!"
Hän tempasi Vinitiuksen käsistä taulun, kumarsi kristityille ja sairaalle ja karkasi seinää myöten hiipien ovelle.
Pimeällä pihalla nosti kauhu taasen hänen hiuksensa pystyyn, sillä hän oli varma, että Ursus karkaa hänen kimppuunsa ja tappaa hänet yön turvissa. Hän olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat eivät totelleet häntä, ja hetkisen perästä kävivät ne aivan hervottomiksi, sillä Ursus ilmestyi todella hänen rinnalleen.
Chilon heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida:
"Urbanus… Kristuksen nimeen…"
Mutta Urbanus sanoi:
"Älä pelkää. Apostoli käski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi pimeässä. Jos olet väsyksissä, saatan sinut kotiin."
Chilon nosti päätään.
"Mitä sanot? mitä!… Etkö tapa minua?"
"En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai vääntänyt luitasi, niin anna minulle anteeksi."
"Auta minut pystyyn," virkkoi kreikkalainen. "Etkö tapa minua? Mitä?
Saata minut nyt kadulle, niin sitten siitä kyllä kuljen yksin."
Ursus nosti hänet maasta ikäänkuin hän olisi ollut höyhen ja asetti hänet seisomaan. Sitten hän johti hänet pimeän käytävän läpi toiseen pihaan, josta he tulivat porttikäytävään ja kadulle. Käytävässä Chilon taasen toisteli itsekseen: "loppuni on totisesti tullut?" ja vasta kadulla hän rauhoittui ja virkkoi:
"Nyt minä kyllä kuljen yksin."
"Rauha olkoon kanssasi!"
"Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!… Kunhan tässä edes saan vetää henkeäni."
Ursuksen mentyä hengitti hän todellakin keuhkojen täydeltä. Sitten hän rupesi käsillään koettelemaan vyötään ja ristiluitaan, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä vieläkö hän elää, ja läksi sitten kiirein askelin kulkemaan eteenpäin.
Mutta päästyään muutaman kymmenen askelen päähän, hän seisahtui ja virkkoi:
"Minkätähden he oikeastaan eivät tappaneet minua?"
Hän oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hän oli joen rannalla selittänyt niitä Urbanukselle, hän oli ollut mukana Ostrianumissa ja nähnyt kaikki, mitä siellä tapahtui—mutta kuitenkaan hän ei voinut löytää vastausta siihen kysymykseen.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Samoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä, mitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin ajatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä ihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta olivat sitoneet hänen haavansa—siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut heidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin patriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja vähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi kuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin. Yöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä heidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan atenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin oli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten kärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin, käsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen sikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin Ostrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta hän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen elämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että Chilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes, jolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan, että useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi aloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa antaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos joku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda anteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle Jumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli kuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi surmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei hän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli suonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa, koska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon kuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva miekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen "kuninkaan"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla, nimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei sellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan oman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman onnettomuuden—ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa Vinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei hän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että ajallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta, mikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä suuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja ylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin lampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi, eikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan olentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin kummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen kasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli tuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:
"Kristus on sinussa voittanut!"
Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja ilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen hänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty kostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen kiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka oli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa Chilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli pidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja Crispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan sekaisin.
Vähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin tarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:
"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?"
"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme."
"Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin uhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi."
Mutta neito lausui:
"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä."
"Vain siksi, että hän on sinun…" uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.
Hänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.
Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen läsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi kätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen tilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian liikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän kuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta todellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä hautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli papittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän oli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun kunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli kaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta hänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa kalisivat, ja toisti toistamistaan: "älä tee sitä, herra, sillä neito on papitar ja 'Hän' kostaa." Vinitius ei ymmärtänyt, ketä "häntä" Chilon tarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä ryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka ympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian rinnalla ja huusi: "älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!" Ja hänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden valaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui heidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.
Siinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen. Tuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta valaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä lämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta. Vinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta. Apostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa juuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä ympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori, kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.
Lygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä pidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin. Hän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan Pietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen kuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että hänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli tullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja johtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään vakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee, miten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan mahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.
Silloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen
Kristuksesta.
"Siinä nimessä he aina vain elävät!" ajatteli Vinitius.
Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi heiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta kun Hän sanoi heille: "minä olen!"—lankesivat he maahan eivätkä uskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet toisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:
"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani Häntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan. Ja minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni, mutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä kalkkia, jonka Isä minulle antoi?'… Silloin he ottivat Hänet kiinni ja sitoivat."
Apostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät kultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi tuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:
"Kävi miten kävi, minä—hei!"
Hän vaikeni äkkiä, sillä Lygia oli laskenut sormen huulilleen. Senjälkeen Ursus ainoastaan hengittää läähätti, sillä hänen sielussaan kävi myrsky. Hän oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja, mutta sitä yhtä tapausta ei hänen luontonsa saanut sallituksi, ja jos hänen nähtensä kukaan vain—olisi satuttanut kätensä Vapahtajaan, jos hän sinä yönä olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllä kaikki, sekä sotamiehet että pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentäneet säpäleiksi… Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, kun hän tätä ajatteli. Sääli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan. Toiselta puolen hän päätteli, että hän kaikin voimin olisi puolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygiläisiä avukseen, toiselta puolen hän tunsi, että hän sitä tehdessään olisi ollut tottelematon Vapahtajalle ja estänyt lunastustyön täyttymistä. Näitä ajatellessaan ei hän voinut pidättää kyyneliään. Vähän ajan kuluttua Pietari otti käden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan kertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se, mitä hän tänään oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitä apostoli edellisenä yönä Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hän näyttäytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli näkevinään laajan vedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse Vinitius kaikin voimin ui heidän perässään, mutta kipeä käsivarsi esti häntä saavuttamasta heitä. Myrsky rupesi heittämään laineita hänen kasvoilleen, ja hän oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hän pelastusta. Silloin Lygia heittäytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Käänsi veneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pääsi sen avulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle.
Sitten oli Vinitius näkevinään suuren joukon ihmisiä uimassa veneen perässä. Laineet peittivät vaahdollaan heidän päänsä. Toiset olivat niin syvällä vedessä, ettei heistä näkynyt kuin käsi, mutta Pietari pelasti pelastamistaan hukkuvia ja keräsi heitä veneeseen, joka ikäänkuin ihmeen kautta aina suureni. Pian oli siinä melkein yhtä paljon kansaa kuin Ostrianumissakin oli ollut, pian vielä enemmän. Vinitius ihmetteli, miten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkäämään, että he hukkuisivat. Mutta Lygia lohdutti häntä ja osoitti hänelle jonkun valon, joka oli kaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tässä Vinitiuksen houreisiin taasen liittyi se, mitä apostoli Ostrianumissa oli kertonut Kristuksesta, kun Hän käveli veden päällä. Rannalla tuikkivan tulen valossa oli hän näkevinään olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettä. Ja jota likemmä rantaa he tulivat, sitä tyynemmäksi tyyntyi vedenpinta ja sitä suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista virttä, ja ilman täytti narduksen lemu. Vedessä välkkyi taivaankaan, ja järven pohja näytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja hiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja virkkoi: "tule, minä johdatan sinua!" Ja hän vei hänet valkeuteen.
* * * * *
Taasen Vinitius heräsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan vähitellen, eikä hän laisinkaan heti saanut selville, mikä oli unta, mikä totta. Jonkun aikaa hän vielä luuli olevansa järvellä ihmisten ympäröimänä. Äkkiä hän jostakin käsittämättömästä syystä rupesi hakemaan Petroniusta heidän joukostaan ja hämmästeli suuresti, ettei häntä näkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympäriltä ihmiset olivat hävinneet, herätti hänet vihdoin kokonaan, öljypuut syttyivät hitaasti punertavan tuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle, ja ne palaa roihottivat heleässä tulessa. Niiden valossa Vinitius näki Lygian, joka istui aivan likellä vuodetta. Hänen mielensä joutui kiivaaseen kuohuntaan. Hän muisti, että Lygia oli viettänyt edellisen yön Ostrianumissa ja että hän koko päivän oli hoitanut häntä. Nyt olivat kaikki muut lähteneet levolle, hän yksin valvoi hänen vuoteensa ääressä, ja helposti saattoi huomata, että hän oli väsyksissä, sillä hän istui liikkumattomana, silmät kiinni. Vinitius ei tietänyt, nukkuiko hän vai oliko hän vaipunut ajatuksiinsa. Hän katseli hänen kasvojensa piirteitä, silmäluomia, jotka olivat alaspainetut, käsiä, jotka olivat kytketyt ristiin polvelle, ja hänen pakanallinen päänsä alkoi työläästi oivaltaa, että tässä maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevän kreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen kauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevä.
Ei hän juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tätä kauneutta kristilliseksi kauneudeksi, mutta mitä taas Lygiaan tuli, niin oli mahdoton eroittaa häntä siitä opista, jota hän tunnusti. Lygia, jota vastaan Vinitius oli rikkonut, oli jäänyt tänne valvomaan, vaikka kaikki muut läksivät levolle, ja Vinitius ymmärsi hänen tehneen sen juuri siksi, että hänen uskontonsa sitä vaati. Hänen täytyi tällaista uskontoa kunnioittaa, mutta samalla häntä harmitti. Hän olisi suonut Lygian jääneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, että hän rakasti häntä, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hänen sopusointuista vartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystä, joka oli saanut niin monen kreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat käsivartensa hänen kaulaansa.
Mutta äkkiä hän tunsi, että jos Lygia olisi ollut toisten naisten kaltainen, niin ei hänessä olisi ollutkaan mitään rakastamista. Vinitius huomasi, että hänessä liikkui outoja tunteita, ja käsitti, että hänessä alkaa herätä uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille maailmalle, jossa hän tähän asti on elänyt.
Samassa Lygia avasi silmänsä, huomasi, että Vinitius häneen katsoi, likeni häntä ja virkkoi:
"Minä olen sinun luonasi."
Mutta Vinitius vastasi:
"Minä olen unissani nähnyt sinun sielusi."
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli selkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten puhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä, kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä. Löydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että olisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä. Vinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja tuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli kuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.
"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani," mietti hän itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät asettumaan."
Ääneen hän lausui:
"Hei, orja!"
Ursus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:
"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen vapaa mies enkä mikään orja."
Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta, kuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa, vaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki enempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.
"Etkö sinä kuulu Aulukselle?" kysyi hän.
"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen äitiäänkin, vapaasta tahdosta."
Hän vei taasen päänsä tulisijan ääreen ja puhalsi hiiliä, joiden päälle hän juuri oli heittänyt puita. Sitten hän veti pois päänsä ja virkkoi:
"Meillä ei ole orjia."
Mutta Vinitius kysyi:
"Missä Lygia on?"
"Vastahan hän tästä läksi ja jätti minut valmistamaan sinulle aamiaista.
Hän on tässä valvonut koko yön."
"Mikset sinä valvonut hänen puolestaan?"
"Hän tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella."
Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä, ja hetken perästä hän sanoi:
"Jollen olisi totellut häntä, et sinä, herra, enää eläisi."
"Joko sinä kadut, ettet tappanut minua?"
"En, herra. Kristus on kieltänyt tappamasta."
"Entä Atacinus ja Croton?"
"En muuta voinut," mutisi Ursus.
Ja hän rupesi surullisesti silmäilemään käsiään, jotka yhä pysyivät pakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin.
Hän asetti padan tulelle, kumartui lieden ääreen ja jäi miettiväisenä tuijottamaan liekkiin.
"Se oli sinun syysi, herra," huudahti hän vihdoin. "Miksi rupesit tavoittelemaan häntä, kuninkaan tytärtä?"
Ensi hetkessä kuohahti Vinitiuksessa viha siitä, että tuollainen barbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan häntä aivan tutunomaisesti, vieläpä soimaamaan häntä. Se vielä tarvittiin edellisen yön ihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisäksi. Mutta koska Vinitius oli sairas eikä hänellä ollut orjiakaan käskettävänään, hillitsi hän itsensä. Halu saada erityisiä tietoja Lygian elämästä voitti sitäpaitsi kiukun.
Hän rauhoittui ja rupesi kyselemään lygiläisten sodasta Vanniusta ja svevejä vastaan. Ursus vastasi mielellään, vaikkei hän juuri voinutkaan lisätä uusia tietoja niihin, mitä Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus Plautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillä hän oli seurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hän oli ainoastaan kuullut, että lygiläiset olivat lyöneet svevit ja jazygit, vaan että heidän kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen jälkeen oli tullut tieto, että semnonit olivat polttaneet metsät heidän maansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan kärsimäänsä vääryyttä, mutta panttivangit olivat jääneet Atelius Histerin luo, joka alun pitäen oli käskenyt kohdella heitä kuninkaallisella kunnioituksella. Myöhemmin kuoli Lygian äiti. Roomalainen päällikkö ei tietänyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi tahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen, sillä tiellä liikkui petoja ja villejä kansoja; kun sitten tuli tieto, että Pomponiuksen luo on saapunut lähetystö Lygian maalta tarjoamaan apua markomanneja vastaan, lähetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo. Perille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellä ollut mitään lähetystöä—ja silloin täytyi heidän jäädä leiriin, kunnes Pomponius vei heidät Roomaan. Mutta voittokulut pidettyään antoi hän kuninkaallisen lapsen Pomponia Graecinalle.
Ei Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta hän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä sukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli kuninkaallista syntyperää. Kuninkaan tyttärenä saattoi hän Caesarin hovissa näyttäytyä ylhäisten perheiden tyttärien rinnalla, varsinkin koskei se kansa, jonka valtiaan tytär hän oli, koskaan ollut sotinut Roomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa saattoi käydä Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillä, Atelius Histerin oman vakuutuksen mukaan, "lukematon määrä" sotaväkeä.
Ursus muuten täydelleen vahvisti Histerin väitteen, sillä hän vastasi
Vinitiuksen kysymykseen lygiläisistä:
"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja tiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on erämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä kaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät maailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme, mutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme me heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.
"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius ankarasti.
"Jumalat ovat pahoja henkiä," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta siellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan."
Hän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:
"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin, että hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä metsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat lähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin pakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä heidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole kuulleet puhuttavan Hänestä… Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä Hänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän paikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt puuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja kaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme antaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä."
Tätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt hän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä erämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle ja antoi sen huolellisesti jäähtyä.
"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi.
Sentähden Callina käski minun syöttää sinua."
Vai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes pälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän totteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai jumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen lautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän toimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen ilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies, joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt hänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia olisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt miettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä oikeastaan mahtoi liikkua.
Ursus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen. Pikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen huulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten perästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:
"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan…"
Vinitiusta huvitti sekä lygiläisen puuhat että puheet. Sirkuksessa hän oli nähnyt hirveitä härkiä, joita oli tuotu pohjoisista sydänmaista. Rohkeimmatkin pedot olivat pelolla käyneet niiden kimppuun, ja vain elefantit olivat olleet niitä suuremmat ja väkevämmät.
"Oletko koettanut käydä kiinni sellaisten petojen sarviin?" kysyi
Vinitius mietteissään.
"Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikävuoden, pelkäsin niitä," vastasi Ursus, "mutta kyllähän minä sittemmin olen otellut niiden kanssa."
Nyt hänen sairaanhoitonsa rupesi käymään entistä kömpelömmin.
"Minun täytyy pyytää avuksi Miriamia tai Nazariusta," sanoi hän.
Mutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivät esiripun takaa.
"Kyllä minä autan," sanoi hän.
Ja hetkisen perästä hän tuli cubiculumista, jossa hän nähtävästi oli ollut valmistumassa menemään levolle. Hän oli näet kaitaisessa tunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin capitiumeiksi, se ulottui kaulaan asti, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Hän koetti nuhdella häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta nukkumisestaan, mutta tyttö virkkoi iloisesti:
"Olen juuri lähtemässä levolle, mutta ensin autan Ursusta."
Hän otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi syöttämään Vinitiusta, joka heti paikalla kävi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia kumartui hänen puoleensa, sykki hänen lämmin ruumiinsa häntä vastaan, ja hänen hiuksensa valuivat hänen rinnalleen. Mielenliikutus sai Vinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellä intohimojensa tuskallista taistelua hän tunsi, että tuo olento on hänelle rakkain ja kallein ja että sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hän oli himonnut häntä, nyt hän oli ruvennut rakastamaan häntä kaikesta sydämestään. Tähän asti hän oli elänyt elämäänsä kuten ihmiset yleensä siihen aikaan—sokeassa, rajattomassa itsekkyydessä, välittämättä mistään muusta kuin omasta itsestään. Nyt hän ajatteli toisenkin onnea.
Hetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka
Lygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.
"Nyt riittää," sanoi hän "Lähde jo levolle, jumalattareni."
"Älä puhuttele minua sillä tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla sellaista."
Samassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo on poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut. Vinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus, ihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin. Hän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.
"Lygia," virkkoi hän hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen, mutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten nosta kättäni sinua tavoitellakseni."
Mutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.
"Olisin onnellinen," lausui hän "jos edes kaukaa saisin nähdä hänet, sillä en enää voi palata hänen luokseen."
"Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan.
"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö sinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut puheilleen Auluksen ja Pomponian ja—edellyttäen, että he olivat auttaneet minua pakenemaan—uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus saattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole kuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä karkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on joutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian—mutta vanhimpien neuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius, ehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme olisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme juurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun jätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua hänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää."
Hänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta pian hän rauhoittui ja jatkoi:
"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla lohdutus, joka puuttuu muilta.
"Niin," sanoi Vinitius "teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä en ymmärrä."
"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos niitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka teille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme onnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta päättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin laupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta ja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen."
"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se minusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin kuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko onnellinen?"
"Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton."
Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.
"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?"
"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo."
"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista."
Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten:
"En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani. Caesar ei pidä Plautiuksen perheestä. Sinulle on tuttua, että kaikki tiedot Roomassa leviävät orjien kautta. Jos minä palaisin, niin siitäkin puhuttaisiin kaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla. Silloin hän rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, että hän uudestaan riistäisi minut hänen talostaan.
"Niin," virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, "se on kyllä mahdollista. Hän tekisi sen, jollei muusta syystä, niin näyttääkseen, että hänen tahtonsa täytyy tapahtua. Hän on vastaiseksi unohtanut sinut tai hän ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hänen mielestään vahinko on tapahtunut minulle eikä hänelle. Mutta ehkä hän ottaisi sinut Aulukselta antaakseen sinut minulle—ja minä vuorostani palauttaisin sinut takaisin Pomponian luo."
Lygia virkkoi surullisesti:
"Tahtoisitko uudestaan nähdä minut Palatinuksella?"
Vinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi:
"En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!"
Ja äkkiä avautui hänen eteensä pohjaton syvyys. Hän oli patricio, oli sotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hänen maailmansa mahtavuuden päänä oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja häijyyksiä oli mahdoton edeltäkäsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille koko maailma, sen tuskat ja kärsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt mitään, saattoivat olla välittämättä Nerosta ja pelkäämättä häntä. Kaikkien muiden täytyi vavista hänen edessään. Vasta nyt avautui Vinitiuksen silmien eteen hänen aikansa koko turmelus. Hän ei saattanut antaa Lygiaa Aulukselle, sillä hänen täytyi pelätä, että Lygia mahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja että peto kääntäisi häntä kohti vihansa kärjen. Jos Vinitius ottaisi hänet vaimokseen, saattaisi turmio samasta syystä kohdata sekä häntä itseään että Lygiaa ja Auluksen perhettä. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidät kaikki. Ensi kerran eläessään tunsi Vinitius, että joko maailman täytyy muuttua ja uudestisyntyä, tai käy elämä suorastaan mahdottomaksi. Samaten hän nyt ymmärsi sen, mikä vielä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, että tällaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset.
Mutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kävi hänessä suru siitä, että hän omin käsin oli hämännyt Lygian ja oman elämänsä vyyhden niin, ettei siitä enää selvää saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hän puhumaan:
"Tiedätkö sinä, että olet onnellisempi minua? Köyhänä asuessasi tässä yhdessä huoneessa moukkien keskellä omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta minä en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinä minulta puutuit, olin köyhempi kuin kerjäläinen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä eikä leipää. Sinä olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minä etsin sinua, sillä en saattanut elää ilman sinua. En huolinut kemuista enkä unesta. Jollen olisi toivonut löytäväni sinua, olisin paiskautunut miekkaani. Mutta minä pelkäsin kuolemaa, sillä enhän sitten olisi saanut nähdä sinua. Puhun sinulle täyttä totta, sillä en saata elää ilman sinua, ja tähän asti on minua ylläpitänyt vain toivo saada nähdä sinut. Muistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinä piirsit minulle hiekkaan kalan kuvan, enkä silloin ymmärtänyt mitä se merkitsi. Muistatko kuinka me löimme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmän kuin elämääni, ja sinäkin jo rupesit ajattelemaan, että ehkä rakastat minua… Tuli sitten Aulus ja pelästytti meitä mainitsemalla Libitinaa ja keskeytti keskustelumme. Jättäessään hyvästi Petroniukselle sanoi Pomponia, että Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidän päähämme pälkähtänyt, että teidän Jumalanne on Kristus. Jos Hän vain antaa sinut minulle, niin minä lupaan rakastaa Häntä, vaikka Hän minusta tuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja köyhien Jumala. Sinä istut minun vieressäni etkä ajattele muuta kuin Häntä. Ajattele minuakin, sillä muuten rupean vihaamaan Häntä. Minulle olet sinä ainoa Jumala. Siunattu olkoon isäsi ja äitisi, siunattu maa, joka sinut on kasvattanut. Tahtoisin syleillä jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin kantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinä kolminkerroin jumalallinen! Et tiedä etkä saata tietää mitenkä sinua rakastan…"
Puhuessaan oli hän vienyt kätensä kalpealle otsalleen ja sulkenut silmänsä. Hänen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempää kuin vihalleenkaan. Hän puhui kiihkeästi, niinkuin ihminen tekee, kun hän on lakannut hillitsemästä itseään ja mittaamasta sanojensa ja tunteittensa määrää. Hän puhui sydämensä kyllyydestä ja vilpittömästi. Saattoi huomata, että tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa olivat kerääntyneet hänen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin sanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hänen sanansa Jumalan pilkkaamiselta, ja hänen sydämensä rupesi takomaan niin että tunica, joka hänen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeämäisillään. Hän ei saattanut olla säälimättä Vinitiusta hänen kärsimystensä takia ja häntä liikutti kuulla, että Vinitius puhutteli häntä sellaisella kunnioituksella. Hän tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen esineenä, tunsi, että tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko sieluineen ja ruumiineen kuuluu hänelle kuin orja, tunsi, että hän nöyrästi alistuu hänen tahtonsa alle—ja tämä tieto täytti hänen sydämensä suurella onnella. Ainoassa hetkessä heräsivät kaikki hänen muistonsa. Taasen kävi Vinitius hänen silmissään kauniiksi ja komeaksi kuin pakanallinen jumala, taasen hän kävi samaksi Vinitiukseksi, joka Auluksen talossa oli kuiskannut hänen korvaansa rakkauden sanoja ja herättänyt hänen lapsellisen sydämensä kuin unesta. Hän oli taasen sama Vinitius, jonka suudelmat vielä polttivat Lygian huulilla ja jonka syleilystä Ursus oli hänet temmannut kuin liekkien keskeltä. Mutta sellaisena kuin hän nyt oli, kiihkeänä, kasvoissa kipu ja tuska, otsa kalpeana, silmissä rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana, sydän täynnä alttiutta, ihailua ja nöyryyttä—juuri sellaisena hän silloin olisi tahtonut hänet omistaa, juuri sellaisena hän olisi voinut häntä rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hän oli hänelle kalliimpi kuin koskaan ennen.
Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää. Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä pakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron hoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja hullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia ei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki muutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään uskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta. Olihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja rakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon, rikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos Lygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan Kristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis huomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja pyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä takia.
Tämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja ottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti, että hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun Glaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei halveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli toivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen luonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli muuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat, itserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja petomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä kiitollisuudelle.
Lygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja levottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen puoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin vesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt myrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan, vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän näki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-, korybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla koristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian käsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»