KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Sittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin Vinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän huomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti hänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi, vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän puhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta samassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän kiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee häntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa taistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän koetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen täytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän ikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen halu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen koko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja tämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen. Eräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä, ja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi suudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä siihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.
Vinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus hänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa entistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin rakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää kohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli miettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan kansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus, jonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän kummasteli omia ajatuksiaan—mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta hän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli päiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen kertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Nazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen rakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi peltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut torilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian kiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius katosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:
"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä, että kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?"
"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat," sanoi Lygia, "tiedän vain, että Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen kummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista tunteenpurkauksista."
Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille ajatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen kuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa kuokkimaan maata, jalat kahleissa… Hän hillitsi kuitenkin itsensä, tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä:
"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja
Plautiusten ottolapsi."
Ja hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen, lupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita hänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi huvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot mahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän hänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa Nazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti. Tosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän tuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen silmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia voittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi yhtyä—vaikkapa vain ääneti ja itsekseen—siihen kunnioitukseen, jolla täällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään Lygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota enemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä yöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat juolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen täytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää ihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että jos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen rakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi maailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista syntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan ihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne omin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät valhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo arvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi kaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta käytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen käsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut sellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia—niin olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman yliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi—mikäli Vinitius käsitti—kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki säätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt? Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän. Tämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen luonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei käsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta koko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle selveni, että se—eikä mikään muu—eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä ajatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.
Samassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa Kristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai vihata—välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita. Hän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä Jumalaa—vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.
Lygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka hänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi hänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen katkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä oli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska merkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius—kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja rehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta ollut voinut vastaanottaa kristinoppia—kuinka sitten Vinitius! Ei sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin: hänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.
Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan vieroittanut häntä hänestä—päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta vertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle hänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen vieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa elämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi pystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen helmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui hengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen puoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.
Vihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli ja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän kalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä unettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton rukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla varhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä, muratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle koko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin talon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi sydämestään rakkautta Vinitiukseen.
Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa rukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään katuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän vain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän tähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut, jota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin maaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut saastuttaa—että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei yksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi. Helmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli aikonut uhrata Lygian Hänelle—sentähden tämä tieto täytti hänen mielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.
"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi," lausui hän ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut ansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät Vapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla verellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen, joka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala sinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja lakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on?—Antikristuksen ystävä ja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi, jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala vihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun ollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun päällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja röhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan."
Hän kiivastui kiivastumistaan, sillä enemmän kuin Lygian rikos sellaisenaan katkeroitti häntä ihmisluonto yleensä ja naisluonto varsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan heikkoudesta. Hänet valtasi syvä inho ja halveksimisen tunne. Se ei hänelle merkinnyt mitään, että neito oli säilyttänyt puhtautensa, että hän tahtoi paeta rakkauttaan ja että hän sielun hädässä ja katumuksessa oli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hänet enkeliksi ja nostaa hänet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitään muuta kuin rakkaus Kristukseen—ja tyttö rakastuu augustianiin! Tämä tieto täytti hänen sydämensä katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun tunteella. Ei! Hän ei voinut suoda sitä anteeksi Lygialle! Kiivauden sanat polttivat hänen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hän koetti vielä hillitä itseänsä ja olla lausumatta niitä sekä tyytyi heristelemään luisevia nyrkkejään hätääntyneen neidon pään päällä. Lygia oli kyllä tuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hän ollut ajatellut olevansa sitä siinä määrässä. Hän oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla Miriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki hänet maan tasalle: hän paljasti hänelle hänen sielunsa kurjuuden ja mitättömyyden sellaisena, jommoiseksi ei hän ikinä ollut voinut sitä ajatella. Hän oli odottanut, että vanha presbyteri, joka siitä asti kun hän Palatinukselta karkasi, isänä oli vaalinut häntä, osoittaisi hänelle hellyyttä, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi häntä.
"Minä uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani," puuttui Crispus puhumaan, "mutta sinä olet pitänyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillä sinä olet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen höyryt ovat myrkyttäneet sielusi. Sinä olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikäänkuin kallisarvoisen astian ja sanoa Hänelle: »täytä se armollasi, Herra!» mutta sinä valitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle syntisi anteeksi ja armahtakoon sinua—minä, joka pidin sinua Kristuksen valittuna … en voi, ennenkuin sinä olet karkoittanut käärmeen…"
Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä hän huomasi, etteivät he enää olleet kahden.
Kiertelevien viiniköynnösten ja iäti viheriöivän murattiverkon takaa näki hän kaksi miestä, joista toinen oli apostoli Pietari. Toista ei hän heti tuntenut, sillä karkeasta villakankaasta tehty puku eli n.s. cilicium peitti osaksi hänen kasvonsa. Ensi hetkessä luuli Crispus häntä Chiloniksi.
Crispuksen äänekäs puhe oli johtanut miehet lehtimajaan ja he istuutuivat nyt kiviselle rahille. Pietarin kumppani paljasti päänsä, ja samassa Crispus tunsi hänet. Hänen kasvonsa olivat laihat, päälaki kalju ja kiharoiden ympäröimä, silmäkannet punaiset, nenä käyrä—hän teki sekä vastenmielisen että ylevän vaikutuksen. Se oli Paavali Tarsolainen.
Lygia heittäytyi polvilleen, kietoi epätoivoissaan käsivartensa Pietarin jalkojen ympäri ja kätki soimatun päänsä hänen vaatteensa poimuihin, lausumatta sanaakaan.
Mutta Pietari virkkoi:
"Rauha teidän sieluillenne!"
Kun hän näki lapsen jalkainsa juuressa, kysyi hän, mitä oli tapahtunut. Silloin Crispus rupesi kertomaan, mitä Lygia oli hänelle tunnustanut, että häneen oli syttynyt syntinen rakkaus ja että hän aikoi paeta Miriamin talosta. Hän kertoi myöskin, kuinka hän suri sitä, että sielu, jonka hän oli tahtonut lumivalkeana uhrata Kristukselle, oli tahraantunut maalliseen tunteeseen, rakastumalla Vinitiukseen. Sillä ottihan tämä mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma rypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa.
Hänen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhä likemmäksi apostolia, ikäänkuin hän häneltä olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta.
Kun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hän neidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kätensä hänen päälaelleen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan vanhaa pappia:
"Crispus, etkö ole kuullut, että rakastettu Mestarimme oli häissä
Kaanaassa ja että Hän siunasi rakkauden yljän ja morsiamen välillä?"
Crispuksen käsivarret raukesivat rentoina riippumaan, ja kummissaan tuijotti hän puhujaan, ikäänkuin ei hän enää olisi saanut sanaa suustaan.
Pietari vaikeni hetkisen ja jatkoi sitten:
"Crispus, luuletko että Kristus, joka salli Maria Magdalenan olla jalkainsa juuressa ja joka antoi anteeksi syntiselle vaimolle, kääntäisi pois kasvonsa tästä lapsesta, joka on puhdas kuin kedon lilja?"
Nyyhkyttäen painautui Lygia yhä likemmä apostolia. Hän ymmärsi, ettei hän turhaan ollut paennut hänen turviinsa. Apostoli kohotti hänen kyyneltyneitä kasvojaan ja puhui hänelle:
"Niin kauan kuin silmät, joita rakastat, eivät ole avautuneet totuuden valolle, täytyy sinun välttää häntä, ettei hän viettelisi sinua syntiin, mutta rukoile hänen puolestansa ja tiedä, ettei rakkaudessasi rikosta ole. Ja se, että tahdoit viettelystä paeta, on sinulle ansioksi luettava. Älä kiduta itseäsi äläkä itke, sillä minä sanon sinulle, ettei Vapahtajan armo ole sinua heittävä, vaan rukouksesi on tuleva kuulluksi, ja surua on seuraava ilon aika."
Näin sanoen laski apostoli molemmat kätensä tytön päälaelle, nosti silmänsä taivasta kohti ja siunasi hänet. Hänen kasvoistaan paistoi taivaallinen hyvyys.
Mutta Crispuksen mieli oli murtunut ja nöyränä hän alkoi selittää:
"Olen rikkonut laupeutta vastaan, mutta minä luulin, että hän asettuisi
Kristusta vastaan, päästämällä sydämeensä maallisen rakkauden…"
Siihen Pietari vastasi:
"Minä kielsin Hänet kolme kertaa, ja kuitenkin Hän antoi minulle anteeksi ja käski minun kaita lampaitaan."
"…Ja kun sitäpaitsi," lopetti Crispus lauseensa, "Vinitius on augustiani."
"Kristus on murtanut kovempiakin sydämiä," sanoi Pietari.
Silloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski käden rinnalleen ja virkkoi:
"Minä olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita. Silloin kun Stefanus kivitettiin, olin minä vartioimassa niiden vaatteita, jotka häntä kivittivät; minä olen tahtonut juuria myöten hävittää totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja kuitenkin määräsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa maailmassa. Minä olen julistanut sitä sekä Kreikassa että Judeassa, saarilla ja tässä jumalattomassa kaupungissa siitä asti, kun minä ensi kerran vankina täällä asunut olen. Mutta nyt kun minun päämieheni Pietari minua kutsui, olen tullut tähän taloon taivuttamaan tätä kovakorvaista päätä Kristuksen jalkain juureen ja heittämään siementä kiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmälliseksi, jotta se kasvaisi runsaan hedelmän."
Hän nousi—ja Crispuksen silmissä näytti tuo pieni, käyrävartinen mies siinä hetkessä siltä, mikä hän todella oli, nimittäin jättiläiseltä, joka oli järkyttänyt maailman perustuksia myöten ja hallitseva maita ja sen kansoja.
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
»Armahda minua, rakkaani, äläkä seuraa kirjeissäsi lakedaimonilaisten tai Julius Caesarin esimerkkiä. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius Caesar: veni, vidi, vici! (tulin, näin, voitin!)—niin ymmärtäisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisältää päinvastoin: veni, vidi, fugi (tulin, näin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei laisinkaan sovi jättää asioita kesken, ja nyt sinä aivan lyhyesti kerrot, että sinä haavoituit ja että olet joutunut omituisten kohtalojen alaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystä. En uskonut silmiäni, kun luin, että lygilainen nutisti Crotonin yhtä helposti kuin kaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitä miehestä kannattaa maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa, ja hänestä voi milloin hyvänsä sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan kaupunkiin, tahdon tutustua häneen lähemmin ja valattaa itselleni hänen patsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun kerron hänelle, että se on tehty luonnon mukaan. Todelliset atleettiruumiit käyvät yhä harvinaisemmiksi Italiassa ja Kreikassa—Itämaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat, mutta heidän jänteidensä päällä on rasvakerros ja heissä on enemmän kokoa kuin voimaa. Kysypä lygiläiseltä, onko hän poikkeus vai onko hänen maassaan muitakin hänen kokoisiaan miehiä. Jos sinun tai minun osakseni joskus lankeaa kilpa-leikkien järjestäminen, niin olisi hyvä tietää, mistä parhaat vartalot ovat etsittävät.
»Mutta kiitos kaikkien itämaalaisten ja länsimaalaisten jumalien, että elävänä pääsit sellaisista hirveistä käsistä. Luultavasti sinun on kiittäminen pelastustasi yksin siitä, että olet patricio ja konsulin poika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki näkemäsi ja kokemasi: hautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidän tapansa kohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus, joka ilmenee lyhyessä kirjeessäsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillä siinä on paljon asioita, joita en ymmärrä. Tai jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmärrä kristittyjä, en sinua enkä Lygiaa. Älä hämmästele, että minä, joka en juuri välitä mistään muusta maailmasta kuin omasta itsestäni, kyselen sinulta näitä asioita näin innokkaasti. Olenhan minäkin osaltani vaikuttanut näihin tapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillä en varmaan tiedä sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran päässä vaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa täällä Beneventumissa voi hänen päähänsä äkkiä pälkähtää, että lähdetäänkin suoraan Kreikkaan eikä käydäkään Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes joksikin aikaa, jottei kansa, joka ikävöi Caesarin persoonaa (lue: kilpaleikkejä ja viljaa), kävisi levottomaksi. Siitä syystä en nyt tiedä miten käynee. Jos mielitekomme vie meidät Akaiaan, käymme ehkä samalla Egyptissä. Kehoittaisin sinua vakavasti lähtemään tänne, sillä olen varma, että matkustaminen ja huvitukset nykyisessä sieluntilassasi olisivat sinulle lääkettä, mutta ehket sinä enää tapaisikaan meitä täältä. Siinä tapauksessa olisi sinun toki parempi lähteä maatilallesi Siciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikä sinua koskee—ja jää hyvästi. Tällä kertaa en toivota sinulle muuta kuin terveyttä, sillä, kautta Polluxin! en tiedä, mitä muuta sinulle toivottaisin.»
Kirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vähintäkään halua vastata siihen. Hän luuli tietävänsä, ettei siihen kannata vastata, ettei siitä ole kellekään hyötyä ja etteivät asiat kuitenkaan selviä. Häntä vaivasi haluttomuus ja häntä painoi tunne elämän turhuudesta. Hän luuli, ettei Petronius missään tapauksessa häntä käsitä ja että oli tapahtunut jotakin, joka eroitti heidät toisistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella oli hän heikko ja väsynyt, ja ensimäisinä päivinä tuotti lepo täällä mukavuudessa ja ylellisyydessä hänelle todellista nautintoa. Mutta hänen tyytyväisyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Pian hän huomasi, että hänen elämänsä oli turha, että kaikki mikä tähän asti on kiinnittänyt hänen mieltään, on käynyt hänen silmissään joko aivan mitättömäksi tai muuttunut hyvin vähäarvoiseksi. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ne kielet, jotka tähän asti olivat sitoneet hänet elämään, nyt olisivat katkenneet hänen sielussaan eikä uusia ollut tullut sijaan. Kun hän ajatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elämää nautinnossa ja hekumassa, rupesi häntä iljettämään. »Minkätähden? Mitä hyötyä siitä on?» kysyi hän itseltään. Ensi kerran eläessään tuli hän ajatelleeksi, että jos hän lähtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja loistava esiintyminen, hänen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja jokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa häntä väsyttäisivät.
Toiselta puolen kuitenkin yksinäisyyskin jo alkoi häntä väsyttää. Kaikki hänen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hänen täytyi siis yksin istua kotona, pää täynnä ajatuksia ja sydän täynnä tunteita, joista hän ei päässyt selville. Ajoittain hän sentään oli sitä mieltä, että jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella näistä asioista, niin ehkä voisi päästä niihin jollakin lailla käsiksi, voisi järjestää ne ja ymmärtää ne paremmin. Tämän toivon perustuksella hän kuitenkin muutamia päiviä epäiltyään päätti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hän vielä tietänyt, lähettäisikö perille vastauksensa, mutta joka tapauksessa puki hän sen seuraaviin sanoihin:
»Sinä tahdot saada tarkempia tietoja. Täytän pyyntösi, mutta en tiedä, onnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillä useita solmuja en vielä itsekään kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen joukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiään—täydellä syyllä he saattoivat pitää minua ja Chilonia vihamiehinään—kerroin myöskin, kuinka hellästi he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta… Ei, rakkaani, eivät he minua säästäneet siitä syystä, että olen konsulin poika. Sellaiset seikat eivät heille merkitse mitään, sillä soivathan he anteeksi Chilonillekin, vaikka minä itse kehoitin heitä kuoppaamaan hänet puutarhaan. Sellaisia ihmisiä kuin he ei maailma vielä ole nähnyt, ja sellaista oppia kuin heidän ei maailma vielä ole kuullut. Muuta en saata sanoa, ja joka heitä tahtoo mitata meidän mittojemme mukaan, se—erehtyy. Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi mukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle osoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut kristityt. Jos hän olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hän olisi voinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydämeni, sillä päätin, että yksin rakkaus saattaa synnyttää sellaista hellyyttä. Monesti näin rakkauden loistavan hänen silmistään, ja uskotko, että silloin noiden moukkien keskellä, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekä keittiönä että tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei! Minä en ollut hänelle yhdentekevä. Vielä tänäkin päivänä olen siitä vakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietämättäni jätti Miriamin asunnon. Minä istun täällä päiväkaudet pää käsien varassa ja mietin: minkätähden hän sen teki? Joko minä kirjoitin sinulle, että itse kehoitin häntä palaamaan Aulusten luo? Tosin hän siihen vastasi, ettei se käy päinsä, koska Aulus perheineen on lähtenyt Siciliaan ja koska viestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat Palatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ryöstää hänet Aulukselta. Se kaikki on totta! Mutta hän tiesi, etten minä puolestani enää aja häntä takaa ja että olen hylännyt väkivallan tien. Hän tiesi myöskin, etten voi lakata häntä rakastamasta, etten voi elää ilman häntä ja että hartain haluni on taluttaa hänet seppelöityjen ovien alitse talooni sekä istuttaa hänet pyhitetylle taljalle lieden ääreen… Ja kuitenkin hän meni pakoon! Minkätähden? Mikään ei enää uhannut häntä. Jollei hän rakastanut minua, niin olisihan hän voinut hylätä minut. Seuraavana päivänä opin tuntemaan omituisen miehen, erään Paavali Tarsolaisen, joka puhui minulle Kristuksesta ja Hänen opistaan ja puhui niin voimakkaasti, että minusta tuntui siltä, kuin jokainen hänen sanansa, hänen tahtomattaankin, vielä voisi kääntää nurin koko meidän maailmamme perustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: "Kun Jumala avaa sinun silmäsi valolle ja kun Hän poistaa niistä kaihen, niinkuin hän minullekin teki, niin silloin sinä ymmärrät, että Lygia menetteli oikein, ja silloin sinä ehkä vielä löydät hänet!" Ja tässä minä nyt vaivaan päätäni, koettaen ymmärtää näitä sanoja aivan kuin olisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Välistä luulen jo jonkun verran ymmärtäväni. He rakastavat ihmisiä, mutta vihaavat meidän elämäämme, jumaliamme ja—rikoksiamme. Hän pakeni siis luotani siitä syystä, että kuulun siihen maailmaan ja että hänen minun kanssani olisi pitänyt jakaa elämä, jota kristityt pitävät rikollisena. Sanot, että hän yksinkertaisesti olisi voinut hylätä minut ja ettei hänen sentähden olisi tarvinnut paeta. Mutta entä jos hän rakasti minua? Siinä tapauksessa hän pakeni rakkautensa takia. Kun sitä ajattelen, valtaa minut halu lähettää orjia pitkin Rooman katuja ja käskeä heidän huutaa talojen pihoilla: "palaa, Lygia!" Mutta en voi käsittää miksi hän pakeni. Enhän minä missään tapauksessa olisi kieltänyt häntä uskomasta Kristukseen. Minä olisin itse puolestanikin pystyttänyt hänelle alttarin atriumiin. Mitä haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestä uudesta jumalasta, ja miksen minä olisi voinut uskoa häneen—varsinkin kosken ikinä ole erittäin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedän aivan varmaan, etteivät kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he vakuuttavat, että hän on noussut kuolleista. Sitä ei kukaan ihminen tähän asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen, mutta joka syntyperältään juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset kirjat, sanoi minulle, että profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat Kristuksen tuloa. Nämä asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan meidän ympärillämme on joka haaralla! Täällä puhutaan yhä vielä Apollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi löytyä kokonaisia jumalten laumoja, vaan että jumala on yksi, ja tämä väite tuntuu minusta sangen järkevältä. Luultavasti Senecakin on samaa mieltä, ja ennen häntä ovat ehkä olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tämä on aivan varmaa. En siis käsitä, minkä nojalla en uskoisi sitä ja minkätähden en pystyttäisi alttaria hänelle, koska olen ollut valmis rakentamaan alttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea kieltää vanhoja jumalia, sillä eihän ainoakaan järkevä ihminen kuitenkaan heihin usko. Mutta tämä kaikki ei näy riittävän kristityille. Ei ole siinä kylläksi, että Kristusta kunnioittaa, vaan täytyy vielä elää Hänen oppinsa mukaan. Ja siinä sinä vasta seisotkin kuin meren rannalla, josta sinua on käsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle rannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdä, niin he kyllä tuntisivat, että lupaus oli vain tyhjää sanahelinää. Paavali sanoi minulle sen aivan suoraan. Sinä tiedät kuinka minä rakastan Lygiaa, sinä tiedät, että olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen tähtensä. Mutta en voisi hänenkään pyynnöstään nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai ottaa käteeni Trasimenon järveä tai muuttaa mustia silmiäni sinisiksi, jommoiset lygiläisten silmät ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivät voimani siihen riittäisi. En ole filosofi, mutta en myöskään ole sellainen tyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedä miten kristityt asettavat elämänsä ja miten he voivat elää, mutta sen tiedän, että missä heidän oppinsa alkaa, siellä loppuu Rooman valta, loppuu Rooma, loppuu elämä. Ei ole enää eroa voittajan ja voitetun, köyhän ja rikkaan, herran ja orjan välillä. Kukistuvat tuomioistuimet, kukistuu Caesar, laki ja koko maailman järjestys. Mutta kaiken tämän sijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tähän asti ole ollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtäpitävä inhimillisen ja roomalaisen käsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmän kuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti saisi hävitä, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan asiaan. Kristityille ei riitä sanoin annettu suostumus, vaan täytyy tuntea, että heidän oppinsa on hyvä, ja sen täytyy täyttää koko sielu. Mutta—jumalat voivat sen todistaa—minä en saata! Ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitä oppia vastaan, ja vaikka minun suuni sitä ylistäisi ja vaikka minä sen vaatimuksiin suostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmärrykseni kuitenkin sanoisivat, että minä teen sen rakkauteni ja Lygian tähden ja että se olisi minulle inhoittavampi kuin mikään muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma kyllä, että tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmärtää ja samaten vanha theurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin kristittyjen joukossa—vaikka he ovat niin alhaista syntyperää. Ja tiedätkö mitä he nyt tekevät? He rukoilevat minun puolestani ja anovat minulle niinsanottua armoa, mutta minä elän vain levottomuudessa ja ikävöimisen! kasvaa kasvamistaan.
»Johan minä kirjoitin sinulle, että Lygia läksi salaa, mutta jätti lähtiessään minulle ristin, jonka hän itse oli vääntänyt kokoon puksipuun oksista. Herätessäni löysin sen vuoteeni vierestä. Säilytän sitä larariumissa enkä ensinkään osaa selittää, minkätähden likenen sitä kuin mitäkin jumaluutta, sydämessäni pelko ja kunnioituksen tunne. Minä rakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan sitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen olevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja kaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.
»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö kirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut Lygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen vastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien, jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten enää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus? Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän tunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan viipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan kuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä kuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani. Kaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi hävettämään ja—uskotko korviasi?—minun kävi sääli orjaraukkojani. Heidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni kirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita, joita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä. Muutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun viivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä kovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä tehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne huolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät, ojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja isäkseen. Ja minä—minua hävettää tunnustaa se sinulle—minäkin jouduin mielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset kasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni. Proh pudor! tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat… Minä tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha olla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat aavistaa… Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he olivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan täytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan arvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää ennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma hänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa ilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin uhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa pitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin, riensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten koskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä ylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni heidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen jonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja lapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli minulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja kiittää minua… Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko ajatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu siltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään, mikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni on muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua kiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja entisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan, tuomioistuimeen ja juhliin—sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä on vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun vielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden naisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja kevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan. Mutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme, niin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä pimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä, mihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin sanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän siitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että sen täytyy tapahtua… Mutta miten minun käy vuoden tai kahden perästä—sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää augustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja tuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus lupasi käydä minua katsomassa—ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle, että olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka vihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut minua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten nuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin muistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja katumusta… Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa, hämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se mitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Tähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei kirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän, että palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille ja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät kilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin läjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa maihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen teatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen siellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras palata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen aikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat vallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja tunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta ainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö oli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli, teki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta. Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo, mutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman ympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa runsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt häntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän on minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus kehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei uskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan sanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja rakkaudesta Kristukseen—ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen sielunkin pitää muuttua kristityksi»—lausui hän. Ja vaikka kaikki vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen kristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut päässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut, oli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman itsekkyytensä mittapuun mukaan—nyt hän vähitellen oli oppinut ajattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa kuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.
Usein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä kokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli hänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla häntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä harvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä yksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä Lygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja kärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman häntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen ponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko myötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse tuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli ollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta, nurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja Mars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään. Via Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret naiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan rukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle etsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi molossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja senaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan. Chrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka haaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi Vinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin pitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän muistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että Chrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut niin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli, joutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä Chrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli Vinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle. Illallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän tunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen luutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut. Falernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian nimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän oli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne pani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä pysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä, osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin Vinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan heittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä ikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän hetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että pahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä mistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja kyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain tunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä suuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan hyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui niin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen voinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan eikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman kantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.
Ilolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia hänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan pidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan. Vielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja nähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa, arvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei mikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman vastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin ei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet Kristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman huomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa hän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.
Hänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään, joita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella olisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä hän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa juuressa.
"Tiedätkö," virkkoi hän, "että korvasi juuressa on muutamia harmaita hiuksia?"
"Se on kyllä mahdollista," vastasi Vinitius, "en ihmettelisi, jos ne äkkiä kaikki valkenisivat."
Sitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikä hän ensi kertaa luonut silmäystään ihmissieluun ja ihmiselämään. Mutta yleensä elämä siinä maailmassa, jossa he elivät, saattoi olla joko ulkonaisesti onnellista tai ulkonaisesti onnetonta—sisällisesti se aina oli tyyntä. Kuten ukkonen tai maanjäristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin onnettomuuskin saattoi hävittää ihmiselämän, mutta sellaisenaan se oli kokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivät millään lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin uutta, ja ensi kerran Petronius näki edessään henkisiä solmuja, joita ei kukaan vielä ollut osannut aukaista. Hän oli siksi viisas, että hän käsitti niiden tärkeyden, mutta koko terävyydessään ei hän osannut vastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hän, kauan aikaa vaiettuaan, virkkoi:
"Tässä on käytetty noituutta."
"Niin minäkin olen päätellyt," sanoi Vinitius. "Monesti olen ajatellut, että sekä minä että Lygia olemme noidutut."
"Mutta," virkkoi Petronius, "jos sinä lähtisit puhuttelemaan Serapiksen pappeja. Epäilemättä heidän joukossaan, kuten pappien joukossa yleensä, harjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistä ovat osoittaneet hallitsevansa syviä, kummallisia salaisuuksia."
Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja itsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen neuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan.
Vinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.
"Noituutta… Olen nähnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa tuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nähnyt sellaisiakin, jotka ovat käyttäneet niitä vihamiestensä vahingoksi. Mutta kristityt elävät köyhyydessä, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat nöyryyttä, siveyttä, laupeutta—mitä hyötyä heillä voisi olla noituudesta?…"
Petroniusta harmitti, ettei hänen älynsä keksinyt tähän mitään vastausta. Hän ei kuitenkaan tahtonut sitä myöntää, vaan virkkoi jotakin sanoakseen:
"Se on uusi lahko…"
Ja hetkisen perästä hän alkoi:
"Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen tekee elämän ikäväksi! Sinä ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttä ja siveyttä, mutta minä sanon sinulle, että he ovat pahoja ihmisiä, koska he ovat elämän vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillä jo muutenkin on yllin kyllin! Emme enää tarvitse kristittyjä. Laskepa nyt: taudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat entisten quiritien jälkeläisinä, vapautetut, jotka istuvat senaatissa—kautta Castorin! jo riittää! Se on turmiollinen ja alhainen lahko! Oletko koettanut päästä huolista ja nauttia hiukan elämää?"
"Olen!" vastasi Vinitius.
Petronius hymähti ja virkkoi:
"Vai niin, sinä petturi! Orjat levittävät pian uutiset: minä tiedän jo, että olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!"
Vinitius teki kädellään inhoa osoittavan liikkeen.
"Minä kiitän sinua joka tapauksessa," puhui Petronius. "Lähetän hänelle tässä helmiompeleilla koristetut kengät. Se merkitsee rakkauteni kielessä samaa kuin: 'saat mennä!' Olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuudenvelassa: ensinnäkin siitä, ettet huolinut Eunikesta, ja toiseksi siitä, että vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua: tässä näet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt, juhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin tällöin sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elämä on ollut ikävää kuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut päästä synkistä ajatuksistaan. Mutta tiedätkö mikä niihin on ollut syynä? Se, että hän kaukaa on etsinyt sitä, mikä on ollut ihan hänen likellään… Kauniista naisesta kannattaa aina maksaa hänen painonsa verran kultaa, mutta naista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millään. Häntä et osta kaikilla Verreksen aarteilla. Nykyään elän seuraavan ohjesäännön mukaan: täytän elämäni onnella niinkuin täytän pikarini parhaalla viinillä, mitä maa tuottaa, ja juon, kunnes käsivarteni kankenee ja huuleni käy valkeaksi. Miten sitten käy, se ei koske minuun—siinä uusin filosofiani."
"Sitähän sinä aina olet tunnustanut. Ei siinä ole mitään uutta!"
"Siinä on sisältöä, jota siitä ennen puuttui."
Nämä sanat lausuttuaan kutsui hän Eunikeä. Tyttö tuli, puettuna valkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut orjatar. Hän oli ihana kuin rakkauden ja onnen jumalatar.
Petronius avasi sylinsä ja lausui:
"Tule!"
Eunike juoksi hänen syliinsä, istuutui hänen polvelleen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja pani päänsä hänen rinnalleen. Vinitius näki herkän punan vähitellen nousevan hänen poskilleen ja silmien loiston häipyvän ikäänkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan, rakkautta ja onnea esittävän ryhmän. Petronius tavoitteli kädellään matalaa vaasia, joka seisoi viereisellä pöydällä, sai kouransa täyteen orvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitä Euniken hiuksiin, rinnalle ja stolalle. Sitten hän työnsi tunikaa hänen hartioiltaan ja virkkoi:
"Onnellinen se, joka minun laillani on löytänyt rakkauden tällaisessa muodossa… Välistä minusta tuntuu siltä kuin me olisimme kaksi jumalaa… Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias luonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tällaista marmoria, näin lämmintä, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset suutelevat vaaseistaan laidat—minä puolestani etsin mieluummin nautintoa sieltä, mistä se todella on saatavissa."
Näin sanottuaan rupesi hän viemään huuliaan pitkin tytön hartioita ja kaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hänen silmänsä vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perästä Petronius nosti kaunista päätään ja kääntyi Vinitiuksen puoleen:
"Koeta nyt ajatella: mitä ovat tämän rinnalla sinun surkeat kristittysi?
Ja jollet ymmärrä eroa, niin lähde vain suoraa päätä heidän luokseen…
Mutta kyllä tämä näky sinut parantaa."
Vinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hän orvokkien lemua, joka täytti koko huoneen. Äkkiä hän kalpeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän noin saisi viedä huuliaan pitkin Lygian hartioita, niin se tuottaisi hänelle niin yliluonnollisen suurta autuutta, että koko maailma sitten saisi mennä nurin. Mutta koska hän jo oli tottunut aina pitämään silmällä menettelyänsä, huomasi hän nytkin, että hän taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain häntä eikä mitään muuta!
Petronius lausui:
"Eunike, jumalattareni, käske valmistaa seppeleet päähämme ja ateria."
Euniken mentyä kääntyi hän Vinitiuksen puoleen:
"Olisin tahtonut vapauttaa hänet, mutta arvaapa mitä hän vastasi minulle: »mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.» Eikä tahtonut suostua. Silloin vapautin hänet hänen tietämättään. Pretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hänen läsnäoloaan. Tyttö ei vieläkään tiedä mistään. Ei hän myöskään tiedä, että tämä talo ja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hänen omikseen kun minä kuolen."
Petronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi:
"Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmän. Minuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska Eunike pitää orvokeista, olen minäkin ihastunut niihin ja pidän nyt niistä enemmän kuin mistään muusta. Kevään alusta asti olemme hengittäneet pelkkää orvokinlemua."
Hän seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi:
"Entä sinä? Vieläkö sinä yhä pysyt narduksessa?"
"Anna minun olla rauhassa!" vastasi nuorukainen.
"Minä olen tahtonut, että sinä näkisit Euniken, ja minä olen kertonut sinulle hänestä sentähden, että sinäkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitä, mitä ehkä tavataan ihan likeltäsi. Ehkä sinullakin jossakin orjasi cubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydän. Vuodata siitä palsamia haavoihisi. Väität, että Lygia sinua rakastaa. Ehkä! Mutta mitä rakkautta se on, joka ei antaudu? Eikö sellainen menettely tiedä, että tunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike."
Siihen vastasi Vinitius:
"Kaikki minussa on paljasta tuskaa. Kun minä näin sinun suutelevan Euniken hartioita, ajattelin paikalla, että kunhan Lygia paljastaisi hartiansa minulle, niin saisi maa avautua meidät nielemään! Mutta tuskin olin tuon ajatuksen huomannut, kun minut jo valtasi kauhu: tuntui siltä kuin olisin himoinnut vestalitarta tai aikonut häväistä jumaluutta… Olet oikeassa: Lygia ei ole Eunike, mutta minä ymmärrän eroituksen heidän välillään toisella tavalla kuin sinä. Sinussa on rakkauden kautta tapahtunut se muutos, että pidät orvokeista enemmän kuin verbenasta. Minussa on rakkaus muuttanut sielun, ja kaikista kärsimyksistäni huolimatta tahdon, että Lygia pysyy sellaisena kuin hän on eikä tule samanlaiseksi kuin muut."
Petronius kohautti olkapäitään.
"Siinä tapauksessa sinä ansaitset kaikki kärsimyksesi. Mutta en minä sinua ymmärrä."
Vinitius tulistui.
"Niin!… Niin! Me emme enää saata ymmärtää toisiamme!"
Hetken äänettömyyden perästä Petronius virkkoi:
"Nielköön Hades kaikki kristittysi! He ovat täyttäneet mielesi levottomuudella ja hävittäneet kaiken elämänhalusi. Hades heidät nielköön! Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oppia hyvänä. Jos se olisi hyvä, niin se tuottaisi ihmisille onnea, nimittäin kauneutta, rakkautta ja valtaa—mutta kaikkia näitähän kristityt katsovat turhuudeksi. Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oikeudenmukaisena, sillä jos meidän pitää palkita paha hyvällä, niin millä me sitten palkitsemme hyvää? Ja jos sekä tästä että tuosta tulee sama palkka, niin minkätähden ihmiset yleensä koettaisivat olla hyviä?"
"Ei: palkka ei ole sama, mutta heidän oppinsa mukaan palkka hyvästä saadaan vasta tulevassa elämässä, joka on iankaikkinen."
"Siihen en minä luota ennenkuin itse näen, mikäli silloin voin nähdä… ilman silmiä. Mutta siihen asti pidän tätä kaikkea loruna. Ursus kuristi Crotonin siksi, että hänen jäsenensä olivat rautaiset, mutta kristityt ovat tyhmyrejä, ja eihän toki tulevaisuus voi joutua tyhmyrien käsiin."
"Heidän elämänsä alkaa silloin, kun he kuolevat."
"Samalla voisi sanoa: päivä alkaa, kun yö tulee. Aiotko ryöstää Lygian?"
"En. En saata palkita hyvää pahalla. Sitäpaitsi olen vannonut, etten sitä tee."
"Aiotko ruveta kristityksi?"
"Tahtoisin, mutta luontoni ei salli."
"Entä voitko unohtaa Lygian?"
"En."
"Rupea matkustelemaan."
Samassa ilmoittivat orjat, että ateria oli valmis, mutta Petronius luuli keksineensä hyvän tuuman ja jatkoi puhettaan heidän astuessaan tricliniumiin.
"Olethan sinä nähnyt kappaleen maailmaa, mutta soturin silmillä, jonka täytyy rientää määräpaikkaan ja joka ei saa pysähtyä matkalla. Tule meidän kanssamme Akaiaan. Caesar ei laisinkaan ole hylännyt matkustusaikeitaan. Yhtämittaa hän pysähtyy matkalla, laulaa, kokoaa seppeleitä, ryöstää temppelejä ja palaa vihdoin voittajana Italiaan. Koko matka tulee olemaan kuin jumalten kulkua, Bakkuksen ja Apollon yhdessä persoonassa. Augustianeja, miehiä, naisia, tuhansia sitroja—kautta Castorin! kyllä sitä kannattaa katsella, sillä maailma ei vielä milloinkaan ole nähnyt sellaista."
Hän laskeutui pitkäkseen lavitsalle Euniken viereen, ja orja pani hänen päähänsä vuokoista sidotun seppeleen.
"Mitä sinä näit ollessasi Corbulon palveluksessa? Et mitään! Oletko nähnyt edes oikeita kreikkalaisia temppelejä kuten minä, joka kaksi kokonaista vuotta kuljin yhden oppaan luota toisen luo? Oletko Rhodos-saarella nähnyt paikan, missä kolossi seisoi? Oletko Panopessa ja Phokiksessa nähnyt savea, josta Prometheus loi ihmisiä? Tai oletko Spartassa nähnyt munat, jotka Leda muni, tai Atenassa mainion sarmatialaisen panssarin, joka on tehty hevosenkavioista? Oletko Euboiassa nähnyt Agamemnonin laivan tai maljan, joka on valettu Helenan vasemmanpuolisen rinnan mukaan? Oletko käynyt Aleksandriassa, Memfiksessä, pyramideilla? Oletko nähnyt hiuksen, jonka Isis riisti tukastaan ikävöidessään Osirista? Oletko kuullut Memnonin soivan? Maailma on avara, ei se lopu Tiberiin! Minä seuraan Caesaria matkalle, mutta kun hän palaa, jätän hänet ja lähden Kyproon, koska tämä kultatukkainen jumalattareni tahtoo, että me yhdessä uhraisimme kyyhkysiä Venukselle Paphoksessa, sillä tiedä, että mitä hän tahtoo, se tapahtuu."
"Olen orjattaresi!" huudahti Eunike.
Petronius painoi seppelöidyn päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi hymyillen:
"Minä olen siinä tapauksessa orjattaren orja. Minä ihailen sinua, jumalattareni, kiireestä kantapäähän asti."
Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen:
"Lähde kanssamme Kyproon. Huomaa kuitenkin, että sinun pian pitää käydä Caesarin luona. Paha on, ettet vielä ole käynyt. Tigellinus voisi käyttää sitä sinun vahingoksesi. Tosin ei hän sinua erityisesti vihaa, mutta ei hän voi sinusta pitääkään, koska olet sisarenpoikani… Sanokaamme, että olet ollut sairas. Meidän täytyy niinikään miettiä valmiiksi, mitä sinun pitää vastata, jos hän kysyy sinulta Lygiaa. Paras on, että heilautat kättäsi ja sanot, että kyllästyit häneen. Sen hän ymmärtää. Voithan myöskin kertoa, että sinun sairautesi takia täytyi pysyä kotona ja että kuumeesi nousi surusta, kun et päässyt Napoliin kuulemaan hänen lauluaan. Parantumiseesi taas vaikutti yksinomaan se, että toivoit pian saavasi häntä kuulla. Älä pelkää liioittelua. Tigellinus sanoo keksineensä Caesaria varten jotakin, joka ei ole yksin suurta, vaan jättiläismäistä… Pelkään, että hän voittaa minut. Pelkään niinikään, ettet sinä suoriudu pälkähästä…"
"Tiedätkö," virkkoi Vinitius, "että on ihmisiä, jotka eivät pelkää Caesaria ja jotka elävät aivan levollisina, ikäänkuin ei Caesaria olisi koko maailmassa?"
"Tiedän kyllä keitä tarkoitat: kristittyjä."
"Niin. Heitä yksin… Mitä meidän elämämme on muuta kuin ainaista pelkoa?"
"Jätä minut rauhaan kristityiltäsi! He eivät pelkää Caesaria, sillä hän luultavasti ei ole kuullut heitä mainittavankaan, ainakaan ei hän tiedä heistä mitään eikä välitä heistä enempää kuin muutamasta kuihtuneesta lehdestä. Mutta minäpä vakuutan sinulle, että he ovat tyhmyrejä, ja sen sinä itsekin tunnet. Sinun luontosi inhoaa heidän oppiansa juuri siitä syystä, että tunnet heidän olevan tyhmyrejä. Sinä, mies, olet toista maata! Jätä siis sekä itsesi että minut heistä rauhaan. Me osaamme elää ja kuolla—mutta heidän osaamistaan emme tunne."
Nämä sanat hämmästyttivät Vinitiusta, ja kotimatkalla rupesi hän miettimään, että ehkä kristittyjen hyvyys ja laupeus johtui juuri heidän henkisestä raukkamaisuudestaan. Hän päätteli, ettei lujaluontoiset, voimakkaat ihmiset saattaisi sillä lailla antaa anteeksi. Ehkäpä hänen roomalainen luontonsa juuri siitä syystä inhosi sitä oppia. »Me osaamme elää ja kuolla» oli Petronius sanonut. Entä he? He osasivat antaa anteeksi, mutta eivät ymmärtäneet todellista rakkautta enempää kuin todellista vihaakaan.