KOLMASKYMMENES LUKU.
Tuskin oli Caesar palannut Roomaan, kun hän jo katui, että oli tullut. Muutaman päivän perästä hän alkoi suunnitella uutta matkaa Akaiaan. Hän antoi nyt julistuksen, jossa vakuutti, ettei viivy kauan poissa, joten ei valtakunnan hallitus tule siitä vähimmässäkään määrässä kärsimään. Sitten hän augustianien seurassa, joiden joukossa oli myöskin Vinitius, läksi Kapitoliumille uhraamaan jumalille ja rukoilemaan onnea matkalle. Mutta kun hän toisena päivänä kävi Vestan temppelissä, sattui tapaus, joka kumosi kaikki hänen aikeensa. Nero ei uskonut jumaliin, mutta sen sijaan hän niitä pelkäsi, varsinkin salaperäistä Vestaa. Kun hän astui jumalattaren pyhän tulen eteen, valtasi hänet sellainen kauhu, että hänen hiuksensa äkkiä nousivat pystyyn, hampaat suussa alkoivat kalista ja joka jäsen värisi. Hänen täytyi nojautua Vinitiuksen käsivarteen, joka sattui seisomaan hänen vieressään. Hänet kannettiin paikalta pois ja vietiin Palatinukselle. Siellä hän pian tuli tajuihinsa, mutta ei kyennyt koko päivänä nousemaan vuoteeltaan. Hän selitti nyt, kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi, siirtävänsä aiotun matkan tuonnemmaksi, koska jumalatar salaa oli varoittanut häntä kiirehtimästä. Tuntia myöhemmin toitotettiin jo julkisesti kaikille asukkaille koko Roomassa, että Caesarin, kun hän näki kansan surulliset kasvot, oli vallannut isällinen rakkaus lapsiinsa: hän ei jätä heitä, vaan jää heidän kanssaan jakamaan ilot ja surut. Kansa ihastui tästä sanomasta, vakuutettuna, ettei siltä tulisi puuttumaan kilpaleikkejä eikä viljaa, ja kerääntyi suurissa joukoissa Palatinuksen porttien eteen huutamaan jumalallisen Caesarinsa kunniaa. Caesar, joka augustianiensa kanssa parhaillaan pelasi luupeliä, keskeytti pelin ja virkkoi:
"Niin! kyllä minun täytyi jäädä kotiin. Egyptin ja Itämaiden herraus on jo ennustuksen kautta minulle määrätty ja joutuu siis empimättä haltuuni. Samalla minä tietysti saan Akaiankin. Ensi työkseni käsken kaivaa kanavan Korinton kannaksen poikki ja Egyptissä pystytän muistopatsaita, joiden rinnalla pyramidit ovat kuin lasten leluja. Käsken rakentaa sfinksin, joka on seitsemän kertaa suurempi kuin se, joka Memfiksen luona tuijottaa erämaahan, ja sillä pitää olla minun kasvojeni piirteet. Vuosisadat eivät tule muusta puhumaan kuin muistopatsaasta ja minusta."
"Sinä olet jo runoillasi pystyttänyt itsellesi muistopatsaan, joka ei ole seitsemän, vaan kolme kertaa seitsemän kertaa suurempi Keopsin pyramidia," huomautti Petronius.
"Entä laulullani?" kysyi Nero.
"Niin todellakin! Jospa joku voisi rakentaa sellaisen patsaan kuin Memnonin patsas, joka sinun äänelläsi soisi auringon noustessa! Egyptiä ympäröivät meret tulisivat silloin vuosisadat umpeensa olemaan täynnä laivoja, joissa kolmen maanosan laumat kuuntelisivat lauluasi."
"Totta tosiaan! Kukahan sen voisi tehdä?"
"Mutta voithan käskeä veistää itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen ohjaajana."
"Olet oikeassa! Sen teenkin."
"Sinä annat ihmiskunnalle suuren lahjan."
"Egyptissä voin niinikään naida Kuuttaren, joka nyt on leskenä. Silloin minusta tulee tosi jumala."
"Ja meille naitat tähtiä. Muodostamme siten uuden tähtisikermän, joka tulee saamaan Neron nimen. Naita sentään Vitellius Niilin kanssa, niin hänestä tulee virtahepojen isä, ja lahjoita Tigellinukselle erämaa, niin hänestä tulee shakalien kuningas…"
"Entä mitä sinä minulle määräät?" kysyi Vatinius.
"Apis sinua siunatkoon! Sinä valmistit meille Beneventumissa niin suurenmoiset kilpaleikit, etten saata toivottaa sinulle mitään pahaa. Yökylmällä palelee sfinksin käpäliä—valmista sinä sille jalkineet. Voit myöskin tehdä kengät kolosseille, jotka koristavat temppelille johtavaa puukujaa. Kyllä siellä jokainen saa sopivaa työtä. Domitius Aferista esimerkiksi tehdään rahavartia, hän kun on tunnettu rehelliseksi mieheksi. Minä pidän siitä, Caesar, että sinä uneksit Egyptistä, mutta tulin pahalle mielelle, kun siirsit matkasi tuonnemmaksi."
Nero virkkoi:
"Teidän kuolevaiset silmänne eivät mitään nähneet, sillä jumalatar tekee itsensä näkymättömäksi, kun ei hän tahdo näyttäytyä. Tiedättekö, että kun olin Vestan temppelissä, niin jumalatar itse tuli luokseni ja kuiskasi korvaani: »Siirrä matkasi tuonnemmaksi.» Se oli minulle niin odottamatonta, että pelästyin, vaikka minun tietysti tulisi olla jumalille kiitollinen tästä heidän erityisestä huolenpidostaan."
"Me pelästyimme kaikki," sanoi Tigellinus. "Vestalitar Rubria pyörtyi."
"Rubria, todellakin!" huudahti Nero. "Kuinka hänellä on lumivalkea kaula!"
"Mutta hän punastui sinut nähdessään, jumalallinen Caesar…"
"Niin! minäkin olin sen huomaavinani. Kummallista! Jokainen vestalitar tekee aina niin jumalallisen vaikutuksen, mutta Rubria on lisäksi hyvin kaunis."
Siinä hän hetkisen mietti ja virkkoi sitten:
"Sanokaapa: miksi ihmiset pelkäävät Vestaa enemmän kuin muita jumalia? Mikä siihen oikeastaan on syynä? Minutkin valtasi pelko, vaikka olen itse ylimäinen pappi. En muista muuta kuin että horjahdin taaksepäin. Luultavasti olisin kaatunut maahan, jollei joku olisi tarttunut kiinni minuun. Kuka sen tekikään?"
"Minä," vastasi Vinitius.
"Vai sinäkö, »ankara Ares»! Mikset ollut Beneventumissa? Minulle on kerrottu, että olet ollut sairas, ja kasvosi ovat todella muuttuneet. Mutta kuulepa, Crotonhan aikoi surmata sinut. Onko se totta?"
"On. Hän taittoi jo käsivarteni, mutta minä sentään puolustin itseäni."
"Taitetulla käsivarrellasiko?"
"Minua auttoi muuan barbari, joka oli väkevämpi kuin Croton."
Nero katseli häneen kummissaan.
"Väkevämpi kuin Croton—lasketko leikkiä! Ennen oli Croton väkevin ihmisten joukossa, nyt on etiopialainen Syphax."
"Kerron sinulle, oi Caesar, vain mitä omin silmin olen nähnyt."
"Missä on tämä helmi? Eikö hän ole tullut nemorilaiseksi kuninkaaksi?"
"En tiedä, Caesar. Olen kadottanut hänet näkyvistäni."
"Etkö edes tiedä mitä kansallisuutta hän on?"
"Käsivarteni oli poikki, joten en tullut ottaneeksi hänestä selvää."
"Etsi, kunnes löydät hänet."
Tigellinus puuttui nyt puheeseen:
"Sen otan minäkin tehdäkseni."
Mutta Nero puhui yhä Vinitiukselle:
"Kiitän sinua siitä, että minua tuit. Jos olisin kaatunut, olisi pääni voinut mennä puhki. Ennen sinä olit hyvä toveri, mutta sota ja palvelus Corbulon komennon alla on tehnyt sinut araksi, ja sinä tulet niin harvoin ihmisten joukkoon."
Nero vaikeni hetken ja jatkoi sitten:
"Entä kuinka sen tytön nyt on, joka oli niin kapea lanteiltaan… johon sinä rakastuit ja jonka minä otin Aulukselta sinulle…"
Vinitius kävi hyvin hämilleen, mutta Petronius riensi samassa hänen avukseen.
"Voit olla vakuutettu, herra," sanoi hän, "että se jo on unohdettu. Etkö näe kuinka hän käy hämilleen? Koetapa vain kysyä häneltä, kuinka monta henttua hänellä jo on ollut sen tytön jälkeen, ja hän tuskin tietää sanoa niiden määrää. Vinitiukset ovat hyviä sotureita, mutta vielä parempia naissankareja. He tarvitsevat naisia laumottain. Rankaise häntä sillä, herra, että kiellät häneltä pääsyn juhlaan, jonka Tigellinus kunniaksesi panee toimeen Agripan lammella."
"En, sitä en tee. Luotan Tigellinukseen ja tiedän, ettei juhlasta tule puuttumaan laumoja."
"Kuinka voisi puuttua sulottaria sieltä, missä Amor on?" huudahti
Tigellinus.
Mutta Nero puuttui puheeseen:
"Minä ikävystyn täällä pahanpäiväisesti! Olen jäänyt Roomaan jumalattaren tahdosta, mutta en voi tätä kaupunkia kärsiä. Kyllä minä lähden Antiumiin. Minä tukahdun näillä ahtailla kaduilla, keskellä näitä likaisia taloja ja siivottomia solia. Haiseva ilma tunkee aina palatsiini ja puutarhoihini asti. Jospa maanjäristys hävittäisi Rooman, jospa joku raivostunut jumala hävittäisi sen maan tasalle! Sitten vasta saisitte nähdä, kummoinen maailman pään ja minun asuinkaupunkini tulee olla."
"Caesar," virkkoi Tigellinus, "sinä lausuit: 'jospa joku raivostunut jumala hävittäisi kaupungin'—etkö lausunut?"
"Lausuin. Entä sitten?"
"Etkö sinä ole jumala?"
Nero heilautti kättään väsyneen näköisenä ja virkkoi:
"Saammepa nähdä, mitä sinä meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten minä lähden Antiumiin. Te olette kaikki niin pieniä sieluja, te ette voi käsittää, että minun sieluni vaatii suurta."
Näin puhuttuaan sulki Nero silmänsä merkiksi siitä, että hän kaipaa lepoa. Augustianit rupesivat vähitellen poistumaan. Petronius läksi yhdessä Vinitiuksen kanssa ja puheli hänelle matkalla:
"Sinä olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkäsi matkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hän tulee hulluttelemaan hurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekä kaupungilla että omassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja meillä on oikeutta huvitella. Sinä, Marcus, olet sangen sorja poika, ja siitä syystä minä niin paljon sinusta pidän. Kautta efesolaisen Dianan! Näkisitpä itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti ensi näkemältä tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun rinnallasi kuin mitäkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi olisi tullut väliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielä väittää minulle, etteivät he ole elämän ja ihmissuvun vihamiehiä… He kohtelivat sinua hyvästi, ja siitä kyllä voit olla heille kiitollinen, mutta sinun sijassasi vihaisin sydämeni pohjasta heidän oppiaan ja hakisin huvituksia sieltä, missä niitä on tarjolla. Olet kaunis poika, sanon sen vieläkin kerran, ja Rooma on täynnänsä huvituksia."
"Minä vain ihmettelen, ettei tämä kaikki sinua vielä väsytä," huomautti
Vinitius.
"Kuka sen on sanonut? Päinvastoin jo aikoja sitten olen siihen kyllästynyt, mutta en minä enää olekaan sinun iässäsi. Sitäpaitsi minulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minä pidän kirjoista, joista sinä et välitä, pidän runoudesta, joka sinua ikävystyttää, pidän vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista, joihin et sinä viitsi edes katsoa, minun ristiluitani särkee, ja sitä vaivaa et sinä tunne ensinkään, sitäpaitsi minä lisäksi olen löytänyt Euniken, ja mitään vastaavaa et sinä ole löytänyt… Minä viihdyn kodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinä tule estetikkoa. Minä tiedän, että jo olen saanut elämältä kaikki mitä saatan saada,—sinä et edes itsekään tiedä, että lakkaamatta etsit ja toivomistasi toivot jotakin. Sinä olet rohkea ja sinulla on paljon suruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinä kummastuisit ja pahoittelisit, että sinun jo pitää jättää elämä. Minä puolestani katsoisin kuolemaa välttämättömyydeksi ja vastaanottaisin sen siinä varmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enää ole sellaista marjaa, jota en minä olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en myöskään viivytä. Koetan ainoastaan pitää huolta siitä, että loppuelämäni olisi onnellinen. Maailmasta löytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensä ovat stoikot minun silmissäni tyhmyrejä, mutta heidän oppinsa on ainakin sitä laatua, että se karkaisee ihmistä. Sinun kristittysi sen sijaan eivät tuo maailmaan mitään muuta kuin surua, ja suru on elämälle samaa kuin luonnolle sade. Arvaapa mitä olen saanut kuulla?—että juhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella, naiset Rooman ylhäisimmistäkin perheistä tulevat esiintymään kaikessa vapaudessaan. Eiköhän heidän joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka voisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee myöskin olemaan neitsykäisiä, jotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvät nymfeinä. Sellainen se meidän roomalainen caesarivaltamme on!… Nyt on jo lämmin. Keskipäivän aurinko lämmittää veden niin, ettei se vahingoita paljastakaan ihoa. Entä tiedätkö sinä, Narcissus, ettei yksikään nainen voi sinua vastustaa, ei yksikään—vaikkapa hän olisi vestalitar!"
Vinitius löi kämmenellään otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka päässä alituisesti kiertää sama ajatus.
"Sellaisen ainoan löytämiseen vaaditaan onnea."
"Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivät kristityt! Mutta mitä muuta voi odottaa ihmisiltä, joiden tunnusmerkkinä on risti! Kuule minua: Kreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme voiman—mutta mitä arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedät, niin selitä se minulle, sillä kautta Polluxin! en itse saa sitä selville."
Vinitius kohautti olkapäitään.
"Näyttää siltä kuin pelkäisit minun rupeavan kristityksi."
"Pelkään vain, että sinä tärvelet oman elämäsi. Jollet voi olla kreikkalainen, niin ole roomalainen: elä ja nauti elämästä! Meidän hullutuksemmekin ovat sentään tavallaan oikeutetut, sillä niissä piilee aina oma sisältönsä. Minä halveksin Vaskipartaa siksi, että hän on kulharikreikkalainen. Jos hän esiintyisi roomalaisena, tunnustaisin hänellä olevan oikeutta hullutella. Lupaapa minulle, että jos kotimatkalla satut kohtaamaan jonkun kristityn, näytät hänelle kielesi. Jos se sattumalta olisi parantaja Glaucus, niin ei hän hämmästyisi. Näkemiin asti Agripan lammella!"
KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Pretorianit olivat ympäröimässä Agripan lammen rannalla kasvavia lehtoja, jotteivät katsojajoukot pääsisi häiritsemään Caesaria ja hänen vieraitaan. Oli nimittäin kerrottu, että kaikki mitä Roomassa ikinä oli rikasta, älykästä tai kaunista, ottaisi osaa näihin kemuihin, ja etteivät edes aikakirjatkaan tietäisi mainita niiden vertaisia Roomassa. Tigellinus tahtoi Caesarille korvata myttyyn menneen Akaian-matkan ja samalla voittaa kaikki kemut, joissa Nero oli ollut mukana, sekä osoittaa, ettei kukaan muu osaa häntä niin huvittaa. Hän oli jo oleskellessaan Caesarin kanssa Napolissa ja Beneventumissa ryhtynyt valmistuksiin, lähettämällä sanan, että maailman kaikilta kulmilta hankittaisiin eläimiä, lintuja, harvinaisia kaloja ja kasveja, puhumattakaan astioista ja puvuista, joita tarvittiin juhlaan. Tulot kokonaisista maakunnista käytettiin hullujen päähänpistojen tyydyttämiseen, mutta sitä ei Caesarin mahtavan suosikin tarvinnut katsoa. Hänen vaikutusvaltansa kasvoi päivä päivältä. Tosin ei Tigellinus vielä ollut Caesarille rakkaampi muita suosikkeja, mutta hän kävi hänelle yhä tarpeellisemmaksi. Petronius kyllä voitti hänet loppumattomalla loistollaan, älyllään ja terävällä sukkeluudellaan, sillä hän osasi puheellaan huvittaa Caesaria paremmin kuin kukaan muu, mutta onnettomuudekseen hän sukkeluudellaan vei voiton Caesarista ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi ei hän aina osannut olla tarpeeksi tottelevainen kaikille Caesarin käskyille, ja Caesar pelkäsi hänen arvosteluaan maku-asiassa: Tigellinuksen seurassa hän sen sijaan saattoi käyttäytyä aivan vapaasti. Yksin jo nimitys arbiter elegantiarum, joka oli annettu Petroniukselle, loukkasi Neron itserakkautta—sillä kenelle sen olisi tullut kuulua, jollei hänelle itselleen, Caesarille? Tigellinuksella oli kuitenkin siksi paljon järkeä, että hän tiesi mitä häneltä puuttui. Hän ei enää koettanutkaan pyrkiä Petroniuksen, Lukanuksen tai toisten miesten rinnalle, joilla oli syntyperän, opin tai taiteellisten lahjojen etevämmyys, vaan päätti voittaa heidän loistonsa alttiilla palveluksellaan ja ennen kaikkea juhlalla, jota itse Neronkin täytyisi ihmetellä. Hänen käskystään järjestettiin siis juhla kullatuista hirsistä tehdylle jättiläislautalle, jonka syrjät olivat reunustetut Punaisenmeren ja Intianmeren hohtavilla ja taivaankaaren väreissä kimaltelevilla näkinkengillä. Lautan sivuilla oli palmumetsiä, lotuslehtoja ja kukkivia ruusutarhoja, joiden keskeltä suihkulähteet pirskoittivat hyvänhajuista vettä. Lehdoista yleni jumalien kuvia ja pensastoissa riippui kulta—tai hopealangoista tehtyjä häkkejä, täynnä kirjavia lintuja. Keskellä lauttaa oli jättiläiskokoinen teltta, tai oikeastaan teltan katos—sillä teltta oli jätetty avonaiseksi, jotta vierailla olisi vapaa näköala—, tehty syyrialaisesta purppurasta ja laskettu hopeisten veneiden päälle. Telttaan oli vieraita varten katettu pöytiä ja niiltä hohti aleksandrialaista lasia, kristallia ja muita määrättömän kallisarvoisia astioita, joita oli ryöstetty Italiasta, Kreikasta ja Vähästä Aasiasta. Lautta, jolle oli ahdettu niin paljon kasveja, että se teki kokonaisen saaren tai puutarhan vaikutuksen, oli kultaisilla ja purppuraisilla nuorilla kiinnitetty veneisiin. Nämä veneet taas olivat kalojen, joutsenten, kalalokkien ja flamingojen muotoiset, ja kirjavien airojen hangoilla istui alastomia soutajia ja soutajattaria, joiden kasvot olivat erinomaisen kauniit, muodot ja liikkeet täynnä suloa ja voimaa, hiukset järjestettyinä itämaalaisella tavalla tai koottuina kultaiseen verkkoon. Kun Nero Poppaean ja augustianien seurassa oli saapunut paikalle ja istuutunut päälautalle purppurakatoksen alle, alkoivat veneet liikkua, airot halkoa vettä, kultanuorat pingoittua ja koko suuri lautta juhlivine vieraineen kierrellä pitkin lampea. Sen perässä riensi toisia veneitä ja pieniä lauttoja, joilla nuoret naiset soittivat harppua ja sitraa. Taivas näytti sineensä sulattavan heidän ruusunkarvaiset ruumiinsa, veden ja soittokoneiden välkynnän. Tämä kuva siinsi ja hohti, väikkyi, vivahteli ja heloitti kuin kukkakenttä.
Sekä rantojen lehdoista että kummallisista, juhlaa varten rakennetuista ja pensaikolla peitetyistä komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu soi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien äänen. Itse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella Pythagoras, oli hämmästyksissään. Mutta sitten hän vasta oikein ihastui, kun veneiden välille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatyttöjä, jotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreään verkkokudokseen, ja silloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero kuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietää arbiterin mielipidettä, mutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikä vastannut mitään ennenkuin Caesar nimenomaan kysyi.
"Minä olen sitä mieltä, herra," virkkoi hän silloin, "että kymmenentuhatta alastonta tyttöä tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi ainoa."
Caesaria tämä "purjehtiva juhla" kuitenkin miellytti, sillä olihan se ensimäinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa tarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, että ne olisivat saattaneet Apciksenkin kekseliäisyyden häpeään. Viinejä oli niin monta eri lajia, että Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen kahdeksaakymmentä eri lajia, varmaan tämän tulvan nähdessään olisi hypännyt järveen pelkästä häpeästä. Siinä pöydässä, missä paitsi naisia istui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki muut. Ennen olivat sekä hänen vartalonsa että hänen kasvonsa liiaksi muistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisälliset surut ja ruumiillinen kärsimys muovanneet hänen kasvonsa ikäänkuin kuvanveistäjän taiteellisella kädellä, Hänen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus, ja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jäänyt jäljelle. Silmät olivat käyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hänen vartensa oli kumminkin säilyttänyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka olivat ikäänkuin panssaria varten luodut. Mutta tämän legiona-soturin varsi loppui hienostuneen patricion, tekisipä mieli sanoa: kreikkalaisen jumalan päähän. Petronius oli kokeneena miehenä aivan oikein huomauttanut, ettei yksikään hovin naisista saata eikä tahdo häntä vastustaa. Häntä katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar Rubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin.
Viini, jäähdytettynä vuoristosta tuodussa lumessa, lämmitti pian juhlivien sydämet ja päät. Rannan tiheiköstä sukelteli yhtämittaa esiin heinäsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitä. Oli kuin näkymätön käsi olisi siroitellut lammen sinertävälle pinnalle kukkasia, tai kuin perhosparvet olisivat asettuneet sille lepäämään. Veneiden yläpuolella leijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjä kyyhkysiä ja muita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli jo ehtinyt kiertää suurimman osan taivaan piiriä, mutta päivä pysyi yhä lämpimänä, vieläpä paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa.
Lammen pinta väreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja lehdot seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja katselemaan mitä vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa, vieraat juopuivat juopumistaan ja melu kävi yhä äänekkäämmäksi. Kemut eivät vielä olleet puolivälissäkään, kun vieraat jo olivat sillä tuulella, etteivät välittäneet missä järjestyksessä istuivat pöydässä. Caesar itse antoi esimerkin: hän nousi paikaltaan ja käski Vinitiuksen, joka lepäsi vestalitar Rubrian rinnalla, jättää paikkansa hänelle. Päästyään Vinitiuksen sijalle alkoi hän itse kuiskaella vestalittaren korvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken päästä ojensi hänelle käsivartensa ja pyysi häntä pusertamaan kiinni auenneen rannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan väräjävin käsin, loi Poppaea häneen pitkien silmäripsiensä alta ujostelevan katseen ja ravisti kultaista päätänsä ikäänkuin olisi kieltäytynyt täyttämästä jotakin pyyntöä. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kävi punaisemmaksi ja laskeutui vähitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat olivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhä likemmä rantaa. Puiden ja kukkien välissä liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja miehiä, soittaen huiluja ja pillejä ja lyöden rumpua, sekä tyttöparvia nymfeinä, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hämärä maille, mutta juopuneet ryömivät ulos teltoistaan ja huusivat ylistystä Kuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja rantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhäisinten perheiden vaimoja ja tyttäriä hekumallisina ryhminä houkuttelemaan luokseen lautalla olevia vieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset ryntäsivät lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheiköissä ja luoliin, joita taidokkaasti oli rakennettu suihkulähteiden ääreen. Kaikki olivat kuin hulluina. Ei kukaan tietänyt minne Caesar joutui, kuka oli senaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja faunit ajoivat takaa nymfejä, tyrsos-sauvojen avulla lyötiin lamput sammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeäksi. Ilma oli täynnä äänekkäitä huutoja, naurua, kuisketta, läähätystä. Rooma ei todella ikinä ollut nähnyt tällaista juhlaa.
Vinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia oli levännyt hänen rinnallaan, mutta hänkin huumaantui ja juopui katsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hänet valtasi hekuman kuume. Hän ryntäsi metsään, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella kuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hänen ohitseen laulaen ja huutaen uusia dryadeja ja nymfejä, joita faunit, satyrit, senaattorit ja ritarit soiton helistessä ajoivat takaa. Vihdoin näki hän tyttöjoukon, jonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hän karkasi likempää katsomaan jumalatarta, hän luuli häntä, jonka hiuksissa kimmelsi puolikuun muotoinen koriste—Lygiaksi.
Tytöt häärivät vallattomina Vinitiuksen ympärillä. He nähtävästi tahtoivat houkutella hänet kilpajuoksuun, koska hetken päästä pyrähtivät pois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jäi seisomaan paikoilleen, ja hänen sydämensä sykki kiihkeästi, sillä vaikka hän oli huomannutkin, ettei Diana ollut Lygia eikä läheltä katsoen edes hänen näköisensä, niin oli mahtava vaikutus vienyt häneltä kaikki voimat. Hän alkoi kiihkeästi ikävöidä Lygiaa, ja rakkaus tulvi hänen rintaansa uutena, voimakkaana hyökyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta, puhtaalta ja kalliilta kuin tässä hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielä hetkinen sitten oli hän tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa samaan hillittömyyteen—nyt tunsi hän vastenmielisyyttä ja inhoa. Iljetys oli hänet tukahduttamaisillaan, hänen täytyi saada hengittää ilmaa, hänen täytyi saada nähdä tähdet, joita tämän hirveän lehdon pimeys ei kyennyt pimentämään. Hän päätti paeta, mutta hän ei vielä ollut ehtinyt liikahtaa, kun hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka pää oli verhottu huntuun. Nainen laski kätensä Vinitiuksen olkapäälle, ja hänen kuuma hengityksensä valui Vinitiuksen kasvoille.
"Minä rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan näe meitä: joudu!"
Vinitius heräsi kuin unesta:
"Kuka olet?"
Nainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi:
"Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!"
"Kuka olet?" toisti Vinitius.
"Arvaa!"
Ja sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja pusersi käsillään hänen päätään. Vasta kun häneltä loppui hengitys, päästi hän irti Vinitiuksen.
"Nyt on rakkauden yö … unohduksen yö!" kuiskasi häh, kiihkeästi hengittäen ilmaa keuhkoihinsa. "Tänään on kaikki luvallista!… Katso, tässä olen!"
Mutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hänen suudelmansa. Hänen sielunsa ja sydämensä oli muualla, eikä hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Lygiasta.
Hän työnsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi:
"Ole kuka olet, minä rakastan toista enkä huoli sinusta."
Mutta nainen korotti päätään hänen puoleensa.
"Nosta huntua!"
Samassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin unennäkö. Ainoastaan hänen naurunsa helisi vielä outona ja ikäänkuin pahaa ennustaen.
Petronius seisahtui Vinitiuksen eteen.
"Olen nähnyt ja kuullut kaikki," puhui hän.
Ja Vinitius vastasi:
"Lähtekäämme täältä!"
He läksivät ja riensivät luolista loistavien tulien, lehtojen ja ratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen.
"Minä tulen sinun luoksesi," sanoi Petronius.
He asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan.
Vasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius:
"Tiedätkö kuka se oli?"
"Eihän vain Rubria?" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitä, että vestalittaresta edes ajatteli sellaista.
"Ei."
"Kuka sitten?"
Petronius alensi ääntään.
"Vestan tuli on häväisty, sillä Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua puhutteli…"
Hän jatkoi vieläkin hiljemmin:
"Jumalallinen Augusta."
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten hän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne estääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä, tunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet kadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin."
Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:
"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista, Tigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä tavalla! En voi! Ymmärrätkö?"
"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä missään rajoissa!… Vinitius!"
"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä."
"Entä sitten?"
"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne, häpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!"
"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?"
Nuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin epätoivoissaan:
"En vielä! en vielä!"
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Petronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä. Nyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet ymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt yllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä vaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää yrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen ivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli vaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa tämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön tapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli Augustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa—mietti Petronius—tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius joko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä määrätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen—johon hänen tämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan—ja siinä tapauksessa auttamattomasti on surman oma—ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi että olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa Tigellinuksen hyväksi… Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se aina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt kuolemaa—jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään odotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen johtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa! Mielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää Palatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla torjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä tietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten vielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti toimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa, sillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan, Tigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa. Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.
Hän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan häntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä, karkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut karkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa. "Purjehtivan juhlan" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui tuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän koskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai turmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi kokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin vieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu Caesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä haluavat.
Petronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta roomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta. Yhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi sairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin uusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron omasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä Antiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.
Mutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka Caesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.
"Siellä on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun palaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo."
"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius, "merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi."
Petronius katseli luetteloa ja jatkoi:
"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä ainoastaan pyyntö."
"Mutta entä jollei sitä tottelisi?"
"Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen käskyn, käskyn, joka määräisi menemään sellaiselle retkelle, ettei sieltä koskaan palaisi. Vahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jättänyt Roomaa. Nyt sinun täytyy lähteä Antiumiin."
"Nyt minun täytyy lähteä Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elämme ja kummoisia orjia me olemme!"
"Nyt vastako sinä sen olet huomannut?"
"En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan väitit, että kristinoppi on elämän vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko löytyä raskaampia kahleita kuin ne, mitä me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen maailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan. Missä meidän valtamme on?"
"Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hänelle, sillä minua ei tänäpäivänä laisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minä en ole syypää siihen, että ajat ovat tällaiset, enkä minä niistä ole velvollinen vastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedä, että sinua siellä odottaa suuri vaara ja että sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka kuristi Crotonin, kuin lähteä Antiumiin. Mutta sinun täytyy lähteä."
Vinitius teki jonkun hitaan kädenliikkeen ja huudahti:
"Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka silmänräpäyksessä kallistuu joku pää varjojen valtakuntaan."
"Pitääkö minun tässä luetella sinulle kaikki, joille ei elämä ole antanut liikaa älyä ja jotka kuitenkin ovat eläneet koko Tiberiuksen, Kaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentäkin ikävuotta? Riittäköön esimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hän saanut harmaantua, vaikka hänen koko elämänsä on ollut konnantyötä ja rikosta."
"Ehkä siksi! ehkä juuri siksi!" vastasi Vinitius.
Hän rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitä:
"Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius Nerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispäin! Mikä murhaajien ja roistojen kokoelma! Ja nämä ne hallitsevat maailmaa!… Eikö heille nyt paremmin sopisi kuljettaa kylillä jotakin egyptiläistä tai syyrialaista jumalankuvaa—rämistää rumpua ja ansaita leipänsä povaamisella ja hypyllä!…"
"Tai näyttelemällä oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat luvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius.—Se on aivan totta. Mutta puhukaamme tärkeämmistä asioista. Kuuntele nyt ja paina mieleesi mitä sanon: minä kerroin Palatinuksella, että olet sairas etkä saata liikkua mihinkään. Siitä huolimatta on nimesi pantu luetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja että joku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitä voisi olla mitään hyötyä, sillä hänen silmissään olet soturi, jonka kanssa korkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka runoudesta ja soitosta ei ymmärrä mitään. Poppaea siis on pitänyt huolta siitä, että nimesi on joutunut luetteloon. Ja tämä osoittaa, ettei hänen tunteensa ole ollut ohimenevää mielitekoa: hän tahtoo voittaa sinut."
"Kas vain, mikä rohkea Augusta!"
"Niin, rohkea todella, ja voi lisäksi syöstä sinut auttamattomasti turmioon. Sytyttäköön häneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden liekin, mutta sillaikaa, kun hän nyt sinua haluaa, täytyy sinun olla niin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllästynyt häneen ja pitää enemmän Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estäisi häntä loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille."
"Siellä lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinähän sen kuulit, ja tiedätkö mitä minä hänelle sanoin! Sanoin että rakastan toista enkä huoli hänestä."
"Mutta minä vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessä: älä nyt kadota sitä järjen hiventä, jonka kristityt vielä ovat jättäneet päähäsi. Edessäsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato—epäiletkö, mikä sinun on valittava? Enkö jo sanonut sinulle, että olet surman oma, jos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittäytyä miekkaasi, sillä sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos suututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estäisikö se sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielä, että Poppaea näki hänet Palatinuksella ja että hän helposti arvaa, kenen takia sinä hylkäät hänen ylhäisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllä kaivaa esiin Lygian vaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekä Lygialle että itsellesi. Ymmärrätkö?"
Vinitius kuunteli hajamielisesti, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet muualla.
"Minun täytyy hänet nähdä," virkkoi hän vihdoin.
"Kenet? Lygiako?"
"Niin."
"Tiedätkö missä hän on?"
"En."
"Aiotko taasen alkaa etsiä vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?"
"En tiedä, mutta minun täytyy hänet nähdä."
"Hyvä. Hän on ehkä kristittynäkin järkevämpi sinua ja epäilemättä hän onkin, jollei toivo sinun perikatoasi."
"Hänhän minut pelasti Ursuksen käsistä."
"Siinä tapauksessa saat pitää kiirettä, sillä Vaskiparta ei viivyttele matkaansa. Kuolemantuomio voi yllättää sinut Antiumistakin."
Vinitius ei enää kuunnellut. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hän tahtoi nähdä Lygian, ja mietti vain millä keinoin.
Silloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltä kaikki esteet: seuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo.
Hän oli kurjan ja laihtuneen näköinen, kasvot nälän kalvamat; vaatteet risoina. Palvelijat eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois häntä, koska he ennen olivat saaneet käskyn päästää hänet herransa puheille minä vuorokauden aikana hyvänsä. Hän pääsi siis suoraa päätä atriumiin ja virkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen:
"Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman vallan!"
Ensi hetkenä teki Vinitiuksen mieli heitättää hänet ulos ovesta, mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kreikkalainen ehkä tietää kertoa jotakin Lygiasta, ja hänen uteliaisuutensa pääsi voitolle.
"Vai sinäkö siinä?" sanoi hän. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"
"Ei mitään hyvää, oi Jupiterin poika," vastasi Chilon. "Todellinen hyve on tavaraa, jota ei kukaan meidän päivinämme kysy, ja todellinen tietäjä saa olla iloissaan, jos kerran viidessä päivässä voi ostaa teurastajalta pässin pään ja kyynelin kastaen kalvaa sitä nälkäänsä räystään alla. Oi herra, kaikki mitä minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja sitten vielä varastivat minulta ja tekivät minut keppikerjäläiseksi. Orja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan loput siitä, minkä sinä jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen kerjäläinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minä menisin, jollen sinun luoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestä elämäni uskalsin?"
"Mitä varten sinä sitten olet tullut ja mitä uutisia tuot?"
"Baalin avulla tuon sinulle hätäni, kyyneleeni, rakkauteni ja erään uutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkä muistat, herra, kerroin sinulle aikoinani, että jumalallisen Petroniuksen orjattarelle olin luovuttanut langanpätkän Paphoksen jumalattaren vyöstä?… Olet myöskin aivan varmasti huomannut tämän langanpätkän vaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedät mitä Petroniuksen talossa on tapahtunut ja missä asemassa Eunike siellä nyt on. Minulla on vielä yksi samanlainen langanpätkä, jonka olen säilyttänyt sinulle."
Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan rypistyä, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa välttääkseen:
"Minä tiedän missä jumalallinen Lygia asuu ja näytän sinulle talon ja kadun."
Vinitius koetti hillitä mielenliikutustaan, jonka tämä uutinen hänessä herätti, ja virkkoi:
"Missä hän on?"
"Linuksen, erään vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellä hänen kanssaan ja käy, kuten ennenkin, työssä myllärillä, jolla on sama nimi kuin sinun entisellä taloudenhoitajallasi. Hänen nimensä on nimittäin Demas… Juuri niin! Ursus tekee työtä öisin. Jos siis yöllä karkaat taloon, niin et siellä tapaa Ursusta… Linus on vanha mies … eikä talossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttä."
"Mistä sinä kaiken tämän tiedät?"
"Sinä varmaan muistat, että minä kerran lankesin kristittyjen käsiin, mutta että he säästivät minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua syypääksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitä vakuutettu, kuten on vieläkin, ja kuitenkin he minut päästivät vapaaksi. Älä siis hämmästele, herra, että kiitollisuus täytti sydämeni. Olen vanhojen, hyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa ystäväni ja hyväntekijäni? Eikö olisi kovaa jättää tiedustelematta, mitä heille kuuluu ja missä he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen! sellaiseen minä en saata tehdä itseäni syypääksi. Alussa pelkäsin, että heillä olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli suurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, että he niin helposti antavat anteeksi kaikki kärsimänsä vääryydet. Ennen kaikkia kuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti, mutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyä sellaiseen? Nyt olen siis valmistanut sinulle voiton. Talo on yksinäinen. Voit antaa orjiesi piirittää sen niin huolellisesti, ettei hiirikään pääsisi pakoon. Oi, herra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestäsi, onko ylevämielinen prinsessa jo tänä yönä talossasi. Mutta jos niin käy, niin muista, että sinun siitä on kiittäminen isäni köyhää, nälkääntynyttä poikaa."
Veri karkasi Vinitiuksen päähän. Vielä kerran pani kiusaus koko hänen olentonsa vapisemaan. Niin! siinä oli keino ja vihdoinkin varma keino. Kun hän kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hänet häneltä ryöstää? Kun hän vain on saanut hänet rakastajattarekseen, niin mikä hänellä muu on edessä kuin ikipäiviksi jäädä hänen omakseen? Hiiteen kaikki opit. Mitä kristityt hänelle voivat laupeuksineen ja ankarine oppineen? Eikö jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eikö jo liene aika alkaa elää niinkuin kaikki muutkin elävät? Mutta mihin toimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyä ja kuinka hänen oppinsa ja hänen kohtalonsa voivat sulautua yhteen—se on vähäpätöinen asia eikä mitään merkitse! Pääasia on, että Vinitius saa hänet omakseen ja vielä tänään. Eiköhän sitäpaitsi mahtane koko oppi lähteä hänen sielustaan, kun hän pääsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun hänen aluksi, vaikkapa pakosta, täytyy antautua niihin? Tämä voi tapahtua vielä tänä päivänä. Paras vain pidättää Chilon talossa ja ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton ilo.
»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä, rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä, koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä, koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän on eikä toisenlainen? Äkkiä Vinitius tunsi, ettei riitä että Lygia on hänen talossaan ja että hän väkivallalla sulkee hänet syliinsä—hänen rakkautensa tarvitsee enemmän, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja sielun. Siunattu hänen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen katon alle, siunattu päivä ja hetki, siunattu koko elämä! Silloin heidän onnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta jos hän ryhtyy ryöstämään Lygiaa väkivallalla, niin hän ikipäiviksi surmaa heidän onnensa ja hävittää, tahrii ja tappaa sen, mikä on kalleinta ja armainta elämässä.
Pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Hän loi silmänsä Chiloniin, joka niinikään katseli häneen, pidellen kättään pistettynä ryysyjensä sisään ja levottomasti väännellen hänen edessään. Vinitiuksen valtasi viha ja vastustamaton halu polkea entinen apumiehensä jalkojensa alle likaisen madon tai myrkyllisen käärmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hänelle, mitä hänen tulee tehdä. Hänen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan tietänyt määrää, ja hän kääntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui:
"En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lähteä pois ilman palkkaa, pitää sinun saaman mitä ansaitset: käsken antaa sinulle kolmesataa raippaa koti-ergastulumissani."
Chilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmä päättäväisyys, ettei Chilon hetkeäkään uskaltanut toivoa luvatun palkinnon olevan vain julmaa leikkiä.
Kiireesti hän siis heittäytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi tuskallisesti vaikeroimaan:
"Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?… Sinä armon pyramiidi ja lempeyden kolossi—kuinka? Olen vanha, nälkäinen, kurja … olen palvellut sinua… Niinkö sinä minut palkitset?…"
"Niinkuin sinä kristittyjä!" sanoi Vinitius ja huusi paikalle taloudenhoitajan.
Chilon viskautui hänen eteensä maahan ja syleili hänen jalkojaan tuskallisella kiihkolla. Hänen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hän yritti vielä rukoilla:
"Herra, herra!… Olen vanha! viisikymmentä riittää… Älä määrää kolmeasataa! Viisikymmentä riittää!… Armoa, armoa!"
Vinitius potkaisi hänet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle käskynsä.
Silmänräpäyksessä karkasi kaksi väkevää kvadilaista Chilonin kimppuun, tarttuen hänen hiustensa tähteisiin ja sitoen hänen kaulaansa hänen omia ryysyjään. Niin kuljettivat he hänet ergastulumiin.
"Kristuksen nimessä! … huusi kreikkalainen käytävän ovelta."
Vinitius jäi yksin. Rankaisemiskäsky, jonka hän oli antanut, tyydytti ja elähdytti häntä. Hän koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja järjestää niitä. Hänen mielensä valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hän oli saanut itsestään, antoi aihetta hänelle kauniiseen toivoon. Hän luuli astuneensa hyvän askelen likemmä Lygiaa ja oli varma siitä, että hänen täytyy saada palkinto työstään. Ensi hetkestä ei hän tullut edes ajatelleeksikaan tehneensä väärin Chilonia kohtaan ja käskeneensä ruoskia häntä saman palveluksen tähden, josta hän ennen oli häntä palkinnut. Hänen mielensä oli vielä siksi roomalainen, ettei toisen ihmisen kärsimys herättänyt hänessä vähääkään sääliä. Hän ei osannut pitää tuollaisen kurjan kreikkalaisen kärsimystä minään. Jos hän olisi tullut sitä ajatelleeksi, olisi hän pitänyt velvollisuutenaan antaa rangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hänen ajatuksensa viipyivät Lygian luona, ja hengissä puhui hän hänelle: en palkitse hyvyyttäsi pahuudella, ja jos joskus saat tietää miten minä kohtelin sitä, joka tahtoi yllyttää minua nostamaan kättäni sinua vastaan, niin olet oleva minulle kiitollinen. Samassa hän rupesi miettimään, mahtaisiko Lygia kiittää häntä hänen menettelystään Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia tunnustaa, käskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet anteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta nyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: »Kristuksen nimessä!» Hän muisti Chilonin sillä huudolla pelastuneen lygiläisen käsistä ja päätti peruuttaa rangaistuksen.
Hän oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tämä itsestään astui hänen eteensä ja puhui:
"Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneekö kuollutkin. Vieläkö käsken jatkamaan ruoskimista?"
"Herätä hänet eloon ja tuo hänet tänne."
Atriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herättäminen mahtoi olla vaivaloista, koska Vinitius vielä sai odottaa kauan aikaa. Hän rupesi jo käymään malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisään Chilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lähteä pois.
Chilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hänen jalkojaan kierteli verisäikeitä, jättäen merkkejä atriumin mosaikkiin. Hän oli kuitenkin tajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi käsivartensa Vinitiuksen puoleen ja puhkesi puhumaan:
"Kiitän sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!"
"Koira!" huusi Vinitius, "tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan
Kristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni."
"Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä."
"Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle talon, jossa Lygia asuu."
Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.
"Herra," puhui hän heikolla äänellä, "olen todella nälissäni… Lähden mukaasi, herra, lähden! Mutta kun ei minulla ole voimia… Käske antaa minulle edes koiriesi ruoan jätteitä, niin tulen…"
Vinitius käski antaa hänelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen ja nälkä olivat siihen määrään heikentäneet Chilonia, ettei hän aluksi saattanut syödä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, että Vinitius pitäisi hänen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan käskisi ruoskia häntä.
"Kunhan saisin vähän viiniä, niin se minua lämmittäisi," puhui hän, ja hampaat kalisivat hänen suussaan. "Sitten olisin valmis lähtemään vaikkapa Isoon Kreikkaan."
Jonkun ajan kuluttua oli hän päässyt niin voimiinsa, että he saattoivat lähteä. Matka oli pitkä, sillä Linus, kuten suurin osa kristittyjä, asui Tiberin takana, likellä Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti Vinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympäröi ja joka oli kokonaan murattiköynnöksen peitossa.
"Tuolla, herra," sanoi hän.
"Hyvä on," vastasi Vinitius. "Nyt saat lähteä tiehesi, mutta kuule ensin mitä sinulle sanon: unohda mitä olet kuullut, unohda missä Miriam, Pietari ja Glaucus asuvat, unohda myöskin tämä talo ja kaikki kristityt. Joka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa sinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielä vakoilet kristittyjä, niin ruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin käsiin."
Chilon kumarsi ja lausui:
"Unohdan."
Mutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon rupesi heristelemään hänelle nyrkkiään ja huusi:
"Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!"
Samassa hän taasen meni tainnoksiin.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Vinitius läksi suoraa päätä taloon, jossa Miriam asui. Portilla tapasi hän Nazariuksen, joka kovin hämmästyi hänet nähdessään, mutta Vinitius tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä näyttämään missä hänen äitinsä asui.
Siellä hän, paitsi Miriamia, tapasi Pietarin, Glaucuksen, Crispuksen ja
Paavali Tarsolaisen, joka hiljan oli palannut Fregellaesta. Kun nuori
tribuuni astui huoneeseen, kuvastui hämmästys kaikkien kasvoilla, mutta
Vinitius lausui:
"Tervehdän teitä Kristuksen nimessä, jota palvelette."
"Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti."
"Olen nähnyt miten siveää elämää te vietätte ja saanut kokea teidän hyvyyttänne, tulen sentähden ystävänä luoksenne."
"Mekin tervehdimme sinua ystävänä," vastasi Pietari. "Istu, herra, ja ja'a kanssamme ateriamme."
"Istun pöytäänne ja ja'an kanssanne aterianne, mutta kuulkaa minua ensin, sinä Pietari ja sinä Paavali Tarsolainen, jotta olisitte vakuutetut vilpittömyydestäni. Tiedän missä Lygia on, sillä minä kävin Linuksen talolla, joka on likellä tätä asuntoa. Caesar on antanut minulle Lygian, ja talossani on viisisataa orjaa. Olisin helposti voinut piirittää hänen piilopaikkansa ja anastaa hänet itselleni, mutta en ole sitä tehnyt enkä aio sitä tehdä."
"Siitä on Jumala antava sinulle siunauksensa ja puhdistava sydämesi," lausui Pietari.
"Kiitän sinua, mutta kuulkaa minua vieläkin: en ole tehnyt sitä, vaikka olen elänyt kärsimyksessä ja ikävässä. Jollen olisi teihin tutustunut, olisin empimättä ryöstänyt hänet ja pitänyt hänet luonani väkivallalla, mutta teidän siveytenne ja oppinne, vaikken sitä tunnusta, on jollakin lailla muuttanut minun mieleni, enkä minä enää saata harjoittaa väkivaltaa. En minä itsekään tiedä, miten se on tapahtunut—sen vain tiedän, että niin on. Tulen nyt teidän luoksenne, koska lienette Lygian isän ja äidin sijaisina, ja sanon teille: antakaa hänet minulle vaimoksi, ja minä vannon teille, etten estä häntä palvelemasta Kristusta, vaan päinvastoin itsekin aion ruveta oppimaan kristinuskoa."
Hän oli puhunut pystyssä päin ja varmalla äänellä, vaikka hänen mielensä oli niin kuohuksissaan, että jalat vapisivat juovikkaan puvun alla. Hänen sanojaan seurasi syvä äänettömyys, ja hän rupesi pian taasen puhumaan ikäänkuin estääkseen heitä antamasta epäsuotuisaa vastausta.
"Tiedän, että teillä on esteitä, mutta rakastan häntä kuin silmäterääni ja vaikken vielä olekaan kristitty, niin en myöskään ole teidän enkä Kristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte minuun luottaa. Tässä on kysymys elämästäni, mutta tahdon kuitenkin olla suora. Toinen sanoisi teille ehkä: kastakaa minut!—minä sanon: valaiskaa ymmärrystäni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska totuutta rakastavat ihmiset kuoleman jälkeen näkivät hänet. Uskon, koska itse olen sen nähnyt, että oppinne synnyttää siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta eikä suinkaan rikoksia, kuten väitetään. En sitä vielä paljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkä teitä teoistanne, Lygian ja teidän puheestanne olen voinut ymmärtää ja päättää. Mutta, kuten sanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin palvelijoitani rautaisin kourin—nyt en enää taida sitä tehdä. Ennen en tuntenut sääliä—nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin Agripan lammelta, sillä inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen luotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minä en enää tunne itseäni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua iljettävät, iljettää Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki rikokset. Mutta kun ajattelen, että Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla, niin rakastan häntä vieläkin enemmän. Kun muistan, että teidän oppinne on tehnyt hänet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa sen! Mutta minä en ymmärrä sitä enkä tiedä, saatanko elää sen mukaan ja sietääkö luontoni sitä. Sentähden elän levottomuudessa ja tuskassa, ikäänkuin kulkisin pimeässä. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hänen puheensa kävi yhä hätäisemmäksi ja mielenliikutus sai hänet yhä enemmän valtoihinsa."
"Katsokaa, kuinka rakkaus ja epäilykset minua kiduttavat. Minulle on sanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elämää eikä iloa, ettei se suvaitse onnea eikä oikeutta, ei järjestystä, hallitusta eikä roomalaista herruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, että Te olette hulluja ihmisiä—sanokaa minulle: Mitä te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti? Onko iloitseminen synti? Onko synti ikävöidä onnea? Oletteko te elämän vihollisia! Täytyykö kristityn tulla kerjäläiseksi? Täytyykö minun luopua Lygiasta? Kummoinen teidän oikeutenne on? Teidän sananne ja tekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitä sen veden pohjalla on? Te näette, että olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielä on minulle sanottu näin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden, Rooma voiman, mutta mitä kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle siis: mitä te tuotte? Jos teidän porttienne sisäpuolella on valoa, niin avatkaa minulle!"
"Me tuomme maailmaan rakkauden," vastasi Pietari.
Ja Paavali Tarsolainen jatkoi:
"Jos minä ihmisten ja enkelien kielillä puhuisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski…"
Mutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydämen, kun hän näki tuon sielun kärsivän kuin linnun, joka häkissä räpyttelee päästäkseen ilmaan ja auringon valoon, ja hän ojensi kätensä Vinitiuksen puoleen ja lausui:
"Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun päälläsi.
Sentähden siunaan minä sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman
Vapahtajan nimeen."
Vinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hän nyt kuuli Pietarin siunauksen, karkasi hän hänen luokseen, ja silloin sattui kumma tapaus. Quiritien vanha jälkeläinen, joka vielä joku aika sitten ei ollut pitänyt vieraan kansan jäseniä ihmisinäkään, tarttui galilealaisen vanhuksen käteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitä huuliaan vastaan.
Pietari iloitsi huomatessaan, että siemen oli langennut uuteen peltoon ja että hänen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisää.
Läsnäolijatkin iloitsivat siitä, että Jumalan apostolia oli kohdeltu kunnioituksella, ja lausuivat yhteen ääneen:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"
Vinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan:
"Minä näen, että onni voi asua joukossanne, sillä minä olen täällä onnellinen ja minä uskon, että voitte poistaa sielustani muutkin epäilykset. Mutta minä sanon teille vielä, ettei se saata tapahtua Roomassa; Caesar lähtee Antiumiin ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan, sillä olen saanut käskyn. Tiedätte, että joka ei tottele, sen täytyy kuolla. Mutta jos olen löytänyt armon teidän silmissänne, niin tulkaa mukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellä ole suuremmassa vaarassa kuin minäkään. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellä saarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, että Acte on kristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, sen tiedän itse, sillä näin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi, Pietari, Nomentanan portin luona. Minä omistan Antiumissa huvilan, ja siellä me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessä kuuntelemaan teidän oppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, että te yhden sielun tähden olette valmiit vaeltamaan maailman ääriin asti—tehkää nyt minulle se minkä teitte niille, joiden tähden läksitte tänne Judeasta asti. Tehkää se ja älkää hylätkö sieluani!"
Kun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenään ja iloitsivat suuresti oppinsa voitosta ja siitä vaikutuksesta, jonka augustianin ja vanhan roomalaisen suvun jäsenen kääntyminen oli tekevä pakanamaailmaan. He olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tähden vaeltamaan maailman ääriin asti, ja eiväthän he Mestarin kuoleman jälkeen olleet mitään muuta tehneetkään. Kieltävän vastauksen antaminen ei siis johtunut kenenkään mieleenkään. Mutta Pietari oli sillä haavaa kokonaisen seurakunnan paimenena eikä siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan Paavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta ja joka juuri varustautui lähtemään pitkälle matkalle Itämaihin tervehtimään sikäläisiä seurakuntia ja antamaan niille uutta, elähdyttävää intoa, suostui lähtemään nuoren tribunin toveriksi Antiumiin. Sieltä hänen kyllä sitten olisi helppo löytää laiva, joka purjehtisi Kreikan merille.
Vinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hän jo oli niin kiintynyt, voinut lähteä hänen mukaansa, mutta hän kiitti sentään vilpittömästi Paavalinkin seurasta. Hän kääntyi nyt vanhan apostolin puoleen viimeisellä pyynnöllään.
"Minä tiedän Lygian asunnon," sanoi hän, "ja voisin siis itse lähteä häneltä kysymään, tahtooko hän ottaa minut miehekseen, jos sieluni kääntyy kristityksi, mutta minä tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli minun nähdä hänet, tai saata itse minut hänen luokseen. En tiedä kuinka kauan minun täytyy viipyä Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan Caesarin likeisyydessä saata olla varma huomisesta päivästään. Petronius jo vakuutti minulle, että oloni siellä käy hyvinkin vaaralliseksi. Minä tahtoisin ennen lähtöäni nähdä Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmäni hänen silmiinsä ja kysyä häneltä, onko hän unohtanut pahuuteni ja palkitseeko hän sen minulle hyvyydellään."
Pietari hymyili ystävällisesti ja vastasi:
"Kuka sinulta saisi kieltää oikeutettua iloa, poikani."
Vinitius painui taasen suutelemaan hänen kättänsä, sillä hänen sydämensä oli ylen täysi. Mutta apostoli painoi hänen päänsä käsiensä väliin ja lausui:
"Älä sinä pelkää Caesaria, sillä minä sanon sinulle, ettei hiuskarvaakaan pidä päästäsi pudota."
Sitten hän lähetti Miriamin noutamaan Lygiaa sanoen, ettei Lygialle saisi ilmoittaa kuka heidän luonaan oli, jotta neidollekin tulisi sitä suurempi ilo.
Matka ei ollut pitkä, ja pian näkivät huoneessaolijat Miriamin ja Lygian käsi kädessä astuvan puutarhan myrttipensaiden keskitse.
Vinitius olisi tahtonut karata heitä vastaan, mutta kun hän näki Lygian rakastetun hahmon, kävi hän aivan voimattomaksi. Hänen täytyi jäädä paikoilleen seisomaan ja sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada hengitetyksi. Jalat tuskin häntä kannattivat, hänen mielensä oli tällä hetkellä paljoa enemmän kuohuksissa kuin silloin, kun parttien nuolet ensi kerran vinkuivat hänen päänsä ympärillä.
Neito astui mitään aavistamatta huoneeseen, mutta kun hän näki
Vinitiuksen, seisahtui hän ja jäi siihen paikkaan ikäänkuin naulattuna.
Ensin nousi puna hänen kasvoilleen, mutta äkkiä kävi hän hyvin kalpeaksi
ja rupesi hämmästynein ja pelästynein katsein silmäilemään ympärilleen.
Mutta kaikkien läsnäolevien kasvot olivat iloiset ja hyväntahtoiset, ja apostoli tuli Lygian luo ja kysyi:
"Lygia, vieläkö häntä rakastat?"
Hetkisen ajan vaikenivat kaikki. Lygian huulet rupesivat vapisemaan niinkuin lapsen, joka taistelee itkua vastaan ja jonka täytyy tunnustaa paha tekonsa.
"Vastaa!" lausui apostoli.
Lygia lankesi polvilleen apostolin eteen, ja hänen äänestään soi nöyryys ja valitus, kun hän vastasi:
"Rakastan…"
Samassa lankesi Vinitius polvilleen hänen viereensä. Mutta Pietari laski kätensä heidän päällensä ja lausui:
"Rakastakaa toisianne Herrassa ja Hänen kunniakseen, sillä ei teidän rakkaudessanne syntiä ole."