KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
He astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken sen, minkä hän apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hänen sydämensä syvyydestä, kun hän kertoi hänelle rauhattomuudestaan, muutoksesta, joka hänen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitä äärettömästä ikävöimisestä, joka hänen elämänsä oli täyttänyt siitä asti kun hän jätti Miriamin asunnon. Hän tunnusti Lygialle koettaneensa unohtaa hänet, vaikka turhaan. Hänen oli täytynyt ajatella häntä yöt päivät. Puksipuun oksista väännetty risti, jonka Lygia oli hänelle jättänyt, oli aina ollut muistuttamassa häntä. Hän oli asettanut sen larariumiin ja ehdottomasti hänen oli täytynyt kunnioittaa sitä kuin jumalallista olentoa. Hänen ikävöimisensä oli päivä päivältä käynyt mahtavammaksi, sillä hänen rakkautensa oli väkevämpi häntä itseään. Se oli anastanut valtaansa koko hänen sielunsa jo silloin, kun hän oli ollut Auluksen talossa… Muiden ihmisten elämänlangat kehräävät Kohtalottaret, mutta hänen elämänlankansa kehrää rakkaus, ikävä ja tuska. Hänen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli aiheutunut. Hän oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja Palatinuksella, rakastanut häntä Ostrianumissa, kun hän näki hänen kuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut häntä silloinkin, kun hän Crotonin kanssa tuli häntä ryöstämään, kun Lygia valvoi hänen vuoteensa ääressä ja kun hän sitten läksi hänen luotaan—kaiken aikaa. Vihdoin oli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hänelle Lygian asunnon ja kehoittanut ryöstämään hänet. Mutta hän oli rangaissut Chilonia ja lähtenyt apostolien luo pyytämään heiltä totuutta ja Lygiaa… Ja siunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hänen mieleensä tullut, sillä onhan Lygia nyt hänen luonaan ja eihän hän enää pakene häntä niinkuin hän viime kerran pakeni Miriamin talosta?
"Enhän minä sinua paennut," sanoi Lygia.
"Ketä sinä sitten pakenit?"
Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi:
"Tiedäthän sinä…"
Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hän oikein osannut kertoa kuinka se oli tapahtunut, sillä hän ei itsekään ollut tehnyt itselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hän luuli tietävänsä, että Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista ei tähän asti maailmassa ollut nähty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis kuva, vaan samalla henki. Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä juuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee olemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian sydämen suurella ilolla.
Vinitius ei enää saanut puhutuksi. Hän tarttui Lygian käteen ja katseli ihastuksissaan elämänsä onnea, jonka hän vihdoinkin oli saavuttanut, ja toisteli toistamistaan hänen nimeänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän todella on löytänyt hänet ja että hän on tässä hänen luonaan:
"Oi Lygia! oi Lygia!"
Vihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle rakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt hänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa Vinitiukseen.
"Minä vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut ryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa, että minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani naida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni sudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen kironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain kulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin enkä oppinut ymmärtämään sinua…"
"Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut luokseen."
Vinitius nosti kummastuneena päätään.
"Olet oikeassa," sanoi hän vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin kristittyihin… Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja, sillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan sinä siellä rukoilit puolestani."
"Kyllä!" vastasi Lygia.
He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen peitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli karannut Vinitiuksen kimppuun.
"Tässä," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinä olisi minua pelastanut."
"Älä muistele sitä," sanoi Lygia "äläkä sano Ursukselle mitään siitä."
"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti? Päinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi ollut orja."
"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet."
"Muistatko," sanoi Vinitius, "että kerran jo tahdoin palauttaa sinut Auluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi saada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot."
"Kuinka niin, Marcus?"
"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat vaaratta käydä heidän luonaan. Niin!… Sillä jos Caesar saisikin siitä tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja hän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy Antiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei minun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on opettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne. Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen—palaavathan he jo näinä päivinä kaupunkiin—ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan minä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi rakkahimpani, oi rakkahimpani!"
Vinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja puhui:
"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä
Cajakin olla»."
"Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinä niin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun kodissani."
Vähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt heidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.
Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia. Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla äänellä puhumaan:
"Käske Ursuksen mennä Auluksen taloon, koota vaatteesi ja lapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle."
Lygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko.
"Tapa määrää toisin," sanoi hän.
"Tiedän. Pronuba [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hänelle neuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta häiden jälkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja muistelen sinua siellä."
Hän pani kädet ristiin ja rupesi pyytämään kuin lapsi:
"Pomponia palaa näinä päivinä. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!"
"Tehköön Pomponia niinkuin itse tahtoo," vastasi Lygia, ja »pronubaa» mainitessa kävivät hänen poskensa vieläkin heloittavammiksi.
He vaikenivat, sillä rakkaus täytti heidän rintansa niin, että he tuskin saivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapäätään sypressin runkoon, ja puun varjossa näyttivät hänen kasvonsa aivan vaaleilta. Hänen silmänsä olivat alas painetut, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestä. Vinitiuksenkin kasvot olivat käyneet aivan kalpeiksi. Illan hiljaisuudessa kuulivat he omien sydäntensä lyönnit, ja piha sypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidän silmissään rakkauden puutarhaksi.
Mutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitä ilta-aterialle. He istuutuivat apostolien väliin, ja nämä katselivat lempein silmin nuorta polvea, jonka huoleksi heidän kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen kylväminen.
Pietari mursi ja siunasi leivän. Kaikkien aterioitsevien kasvoista loisti rauha, ja ääretön onni tuntui täyttävän koko huoneen.
"Katso," virkkoi vihdoin Paavali kääntyen Vinitiuksen puoleen, "olemmekohan me elämän ja ilon vihollisia?"
Vinitius vastasi:
"Tiedän, ettette ole, sillä en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin teidän joukossanne."
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Kun Vinitius saman päivän iltana palasi kotiin Forumin kautta, näki hän Vicus Tuscuksen päässä Petroniuksen kullatun kantotuolin ja kahdeksan bitynilaista sitä kuljettamassa. Hän heilutti kättään, sai heidät pysähtymään ja likeni verhoja.
"Oletko nukkunut hyvää ja kaunista unta?" kysyi Vinitius ja hymyili nähdessään Petroniuksen nukkuvan.
"Sinäkö siinä!" sanoi Petronius herätessään. "Niin, nukuin todella, sillä koko yön vietin Palatinuksella. Olen paraikaa matkalla ostamaan itselleni lukemista Antiumiin… Mitä kuuluu?"
"Käytkö sinä kirjakaupoissa?" kysyi Vinitius.
"Käyn. En tahdo päästää kirjastoani epäjärjestykseen, hankin sentähden matkaa varten erityisen varaston. Varmaankin Musoniukselta ja Senecalta on ilmestynyt jotakin uutta. Haen sitäpaitsi Persiuksen teoksia ja erästä Vergiliuksen eklogien laitosta, jota minulla ei ole. Oi kuinka olen väsyksissä ja kuinka käsiäni särkee kääröjen alituisesta avaamisesta… Mutta kun kerran joudut kirjakauppaan, käyt uteliaaksi ja mielesi tekee katsella yhtä ja toista. Olen ollut Avirnuksella, Atractuksella Argiletumin varrella ja vielä Sosiusten kaupassa Vicus Sandalariuksen varrella. Kautta Castorin! kuinka minua nukuttaa!…"
"Koska olet ollut Palatinuksella, niin tottahan sinulta saa tietää mitä sinne kuuluu. Mutta kuulehan! lähetä pois kantotuoli ja kirjakääröt ja tule minun luokseni, niin saamme puhua Antiumista ja muusta."
"Hyvä," vastasi Petronius ja astui kantotuolista. "Tottahan sinä tiedät, että ylihuomenna lähdetään Antiumiin."
"Mistä minä sen tietäisin?"
"Missä maailmassa sinä oikein elät? Minäkö vasta sinulle sen uutisen tuon? Niin! Ole nyt valmiina varhain ylihuomis-aamuna. Herneet ja oliviöljy eivät ole auttaneet, huivi, kierrettynä paksun kaulan ympäri, ei myöskään auttanut, ja Vaskiparran ääni on yhä käheä. Asiain niin ollen ei viivyttelemistä ole ajatteleminenkaan. Hän kiroilee Roomaa ja Rooman ilmaa, hän haluaisi hävittää koko kaupungin maan tasalle ja tuhota sen tulella. Hän haluaa kiireen kautta päästä meren rannalle ja sanoo, että haju, joka nousee kapeilta kaduilta, vie hänet hautaan. Tänään on uhrattu suuria uhreja kaikissa temppeleissä, jotta hänen äänensä palaisi, mutta voi roomalaisia ja varsinkin senaattoreja, jollei ääni pian palaa!"
"Eihän olisi syytä lähteä Akaiaan, jos se palaisi."
"Eikö meidän jumalallisella Caesarillamme sitten muka ole muita lahjoja kuin ääni? huudahti Petronius hymyillen.—Voisihan hän esiintyä Olympon leikeissä runoilijana ja esittää Trojan palon; tai vaununohjaajana, soittajana, painiskelijana, vaikkapa tanssijana. Varmaan hän joka kerralla korjaisi kaikille voittajille määrätyt seppeleet. Tiedätkö, miksi apina sairastui? Eilen hän tahtoi näyttää olevansa yhtä hyvä tanssija kuin Pariksemme ja esitti meille tanssien Ledan seikkailut, mutta hiestyi ja kylmettyi. Hän oli aivan yhtä märkä ja limainen kuin ankerias, joka juuri on nostettu vedestä. Yhtämittaa hän muutteli naamaa, kieritteli kuin hämähäkki ja riuhtoi käsillään kuin juopunut merimies. Inhoittavaa oli katsella hänen suurta vatsaansa ja ohuita sääriään. Paris oli opettanut häntä jo kahden viikon ajan, mutta koetapa ajatella Vaskipartaa Ledana tai jumalallisena joutsenena. Siinä se on joutsen! En tiedä mitä enää sanoisin! Mutta hän aikoo julkisesti esittää saman pantomimin, ensin Antiumissa, sitten Roomassa."
"Hänen esiintymisensä julkisena laulajana on jo herättänyt paheksumista, ja onhan kuulumatonta, että roomalainen Caesar esiintyy miminä, matkijana. Ei, sitä totisesti ei Roomakaan siedä!"
"Rakkaani! Rooma sietää mitä hyvänsä, ja senaatti kiittää »isänmaan isää» kaikesta."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Roskaväki ylpeilee siitä, että Caesar on sen kulharina."
"Sano nyt itse: voiko ihminen sen alemmaksi vaipua?"
Petronius kohautti olkapäitään.
"Sinä elät täällä hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai kristittyjä. Taidat siis tuskin tietää, mitä hovissa tapahtui pari päivää sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen kanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennättäneen huippuunsa, vai mitä? Ja uskotko, että papit juhlallisesti vahvistivat avioliiton. Minä olin itse läsnä ja vakuutan sinulle, että vaikka minä voin sietää paljon, niin kyllä minä silloin ajattelin, että jumalien täytyy antaa joku merkki, jos heitä on olemassa… Mutta Caesar ei usko jumaliin ja lienee oikeassa."
"Hän on siis yhtaikaa ylimäinen pappi, jumala ja jumalankieltäjä," virkkoi Vinitius.
Petronius hymähti.
"Niin on! En ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siinä on asema, jonka kaltaista tähän asti tuskin on nähty maailmassa."
Hän vaikeni ja jatkoi hetken perästä:
"Lisättäköön vielä, että ylimäinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja jumala, joka pilkkaa jumalia—samalla ateistina pelkää heitä."
"Sen todistaa selvästi tapaus Vestan temppelissä."
"On tämä kaunis maailma!"
"Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset!—Mutta ei tätä kauaa kestä."
Jutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen illallinen heitä odotti. Vinitius kääntyi vielä kerran Petroniuksen puoleen ja toisti:
"Ei, rakkaani, maailman täytyy uudestisyntyä."
"Emme me sitä synnytä uudestaan," vastasi Petronius. "Sillä Neron aikana on ihminen kuin perhonen: hän elää armon auringossa ja kuolee, kun ensi kylmä henkäys häntä kohtaa … kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan pojan! olen monesti kysynyt itseltäni, minkä ihmeen kautta tuollainen Lucias Saturninus saattoi elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanhaksi, elää vielä Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jälkeen?… Mutta vähät siitä. Sallitko minun lähettää kantotuolisi noutamaan Eunikeä? Väsymykseni on kadonnut jäljettömiin, ja tahtoisin pitää hauskaa. Käskepä sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua Antiumista. Täytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun."
Vinitius lähetti noutamaan Eunikeä, mutta ilmoitti, ettei hän vain viitsi vaivata päätään Antiumin-matkalla. Vaivatkoot päätään ne, jotka eivät voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon säteissä. Ei maailma Palatinukseen pääty, ei ainakaan niiden mielestä, joiden sydän ja sielu on toisaalla.
Hän puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, että Petroniusta hämmästytti. Hän katseli sisarenpoikaansa hyvän aikaa ja kysyi vihdoin:
"Mikä sinun oikein on? Nythän sinä olet aivan samanlainen kuin ennen, kun vielä kannoit kultaista bullaa rinnallasi."
"Olen onnellinen," vastasi Vinitius. "Pyysin sinua luokseni juuri saadakseni ilmoittaa sen sinulle."
"Mitä sinulle on tapahtunut?"
"Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan."
Näin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynärpäänsä tuolin kaidepuihin, laski kätensä pään varaan ja rupesi puhumaan, kasvot loistaen onnesta.
"Muistatko, kuinka me kerran yhdessä kävimme Aulus Plautiuksen talossa ja sinä siellä ensi kerran näit jumalallisen tytön, jota itsekin vertasit kevääseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen, sen ihanimman tyttöjen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?"
Petronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikäänkuin hän olisi epäillyt, että hänen päänsä oli sekaisin.
"Kenestä sinä puhut?" kysyi hän vihdoin. "Tietysti minä Lygian muistan."
Mutta Vinitius lausui:
"Minä olen hänen kihlattunsa."
"Mitä?"
Vinitius hypähti äkkiä istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa.
"Käske kaikki orjat tänne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!"
"Oletko hänen kihlattunsa?" kysyi Petronius uudestaan.
Hänen tointuessaan hämmästyksestä tulvi Vinitiuksen talon äärettömään atriumiin tulvimistaan väkeä. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehiä, jotka olivat miehuutensa parhaimmassa iässä, naisia, poikia ja tyttöjä. Joka hetki virtasi atriumiin uutta väkeä; käytävistä, joiden nimenä oli »fauces», kuului kaikenlaisia eri kieliä. Vihdoin olivat he kaikki asettuneet riveihin pitkin seiniä ja pylväskäytävään. Vinitius seisoi impluviumin vieressä ja kääntyi siitä vapautettunsa Demaksen puoleen, lausuen:
"Kaikki, jotka ovat palvelleet talossani kaksikymmentä vuotta, tulkoot huomenna pretorin luo, jossa he saavat vapautensa; ne, jotka eivät ole palvelleet tätä aikaa, saavat kolme kultarahaa ja kaksinkertaiset annokset viikon aikana. Kuritushuoneisiin maalle on lähetettävä käsky, että rangaistukset ovat lakkautettavat, kahleet otettavat miesten jaloista ja heille annettava tarpeeksi ruokaa. Tietäkää, että tämä päivä on tuottanut minulle suuren onnen, sentähden tahdon, että ilo asuisi talossa."
Hetkisen ajan seisoivat orjat äänettöminä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet omia korviaan, mutta sitten nostivat he kaikki kätensä ja puhkesivat huutamaan:
"Aa! herra! aa!…"
Vinitius antoi heille merkin poistua. He olisivat mielellään heittäytyneet hänen jalkainsa juureen kiittämään, mutta hänen käskystään he jättivät kiireesti huoneen, ja pian täytti heidän ilonsa koko talon, laesta lattiaan asti.
"Huomenna," puhui Vinitius, "käsken heitä vielä kävelemään puutarhaan. Kukin saa siellä piirrellä hiekkaan mitä tahtoo. Sen, joka piirtää kalan kuvan, vapauttaa Lygia."
Petronius, joka ei koskaan kauaa hämmästellyt mitään asiaa, virkkoi jo aivan levollisena:
"Vai kalan! Ahaa! Muistan kyllä Chilonin sanoneen, että kristityt pitävät sitä tunnusmerkkinään."
Sitten hän teki kädellään liikkeen Vinitiusta kohti ja huudahti:
"Onni on aina siellä, missä ihminen näkee sen olevan. Sirotelkoon Flora tiellenne kukkia läpi koko elämänne. Toivotan sinulle kaikkea, mitä itsekin toivot."
"Kiitän sinua. Olin pelännyt sinun rupeavan vastustamaan aikomuksiani.
Mutta se olisi ollut turha vaiva."
"Minäkö vastustamaan? En lainkaan. Olen päinvastoin sitä mieltä, että teet aivan oikein."
"Vai niin, sinä tuuliviiri!" huudahti Vinitius iloisesti.
"Etkö muista mitä sanoit minulle silloin, kun palasimme kotiin Graecian talosta?"
Petronius vastasi kylmäverisesti:
"En! Mutta minä olen vaihtanut mieltä."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Rakkaani! Roomassa vaihtelee kaikki. Miehet vaihtavat vaimoja, vaimot vaihtavat miehiä—miksi minä sitten en vaihtaisi mieltä? Nero oli jo menemäisillään naimisiin Acten kanssa. Sitä varten korotettiin Acte jo kuninkaalliseen säätyyn. Ja entä sitten! Nero olisi saanut kelpo vaimon ja me kelpo Augustan. Kautta Proteuksen ja hänen hedelmättömien meriensä! minä tulen aina vaihtamaan mieltä niin pian kuin huomaan sen mukavaksi tai hyödylliseksi. Lygian kuninkaallinen syntyperä epäilemättä on varmempi kuin Acten. Mutta varo sinä Antiumissa Poppaeaa, sillä hän on kostonhimoinen."
"Vähät hänestä! Antiumissa ei tule hiussuortuvakaan putoamaan päästäni."
"Sinä luulet nähtävästi, että taasen saat minut hämmästymään—erehdyt.
Mutta mistä sinä sen tiedät?"
"Apostoli Pietari sanoi sen minulle."
"Vai sanoi apostoli Pietari! No, sitten ei ole vetoamistakaan mihinkään todistuskappaleihin. Salli minun sentään varovaisuuden vuoksi viitata muutamaan näkökohtaan, vaikkapa vain siltä varalta, että apostoli Pietari osoittautuisi vääräksi profeetaksi, sillä jos apostoli Pietari sattumalta erehtyisi, voisi luottamuksesi turmeltua, ja se olisi epäilemättä apostoli Pietaristakin ikävää."
"Tee mitä tahdot, mutta minä häneen uskon, ja jos sinä luulet voivasi horjuttaa luottamustani sillä, että noin purevalla äänellä lausut hänen nimensä, niin erehdyt."
"Salli minun vielä tehdä viimeinen kysymys: joko olet ruvennut kristityksi?"
"En vielä, mutta Paavali Tarsolainen lähtee minun mukanani opettamaan minulle Kristuksen oppia, ja sitten otan kasteen, sillä se on valhetta, että kristityt olisivat elämän ja ilon vihamiehiä."
"Sitä parempi sekä sinulle että Lygialle," vastasi Petronius.
Olkapäitään kohauttaen jatkoi hän sitten, ikäänkuin itsekseen:
"Kummallista, kuinka nuo ihmiset ymmärtävät hankkia opilleen tunnustajia ja kuinka se lahko leviää."
Mutta silloin puhkesi Vinitius puhumaan sellaisella kiihkolla, että vähintään olisi luullut häntä itseään kristityksi:
"Niin! heitä on tuhansia ja kymmeniä tuhansia Roomassa, Italian kaupungeissa, Kreikassa ja Aasiassa. Legioneissa ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, heitä on itse Caesarin palatsissakin. Orjat ja porvarit, köyhät ja rikkaat, patricit ja plebejit sitä oppia tunnustavat. Tiedätkö, että useat Corneliukset jo ovat kristittyjä, Pomponia Graecina on kristitty, Octavia luultavasti on kristitty ja Acte on kristitty? Niin, se oppi valloittaa maailman ja yksin se voi maailman uudesti-synnyttää. Älä kohauttele olkapäitäsi, sillä mistä tiedät, etkö itse kuukauden tai vuoden perästä tunnusta samaa oppia?"
"Minäkö?" huudahti Petronius. "En, kautta Lethen pojan! en minä sitä tunnusta, vaikka siinä asuisi kaikki ihmisten ja kaikki jumalten viisaus. Siihen täytyy panna vaivaa, enkä minä tahdo nähdä vaivaa. Se vaatii ihmiseltä kieltäytymistä, ja minä en tahdo kieltäytyä mistään tässä elämässä. Sinun luontoisellesi miehelle, joka on kuin tulta ja kiehuvaa vettä, voi sellainen käydä päinsä, mutta ei minulle. Minulla on gemmani, korkokuvani, vaasini ja Eunikeni—muuta en kaipaa. Olympoon en luota, vaan valmistan sen itselleni maan päällä ja nautin, kunnes jumalallisen jousimiehen nuoli minut lävistää tai kunnes Caesar käskee minun avata suoneni. Sitäpaitsi pidän orvokkien lemusta ja mukavista tricliniumeista. Pidän myöskin jumalistamme … kielellisinä kuvina … ja Akaiasta, jonne pian lähden lihavan, hoikkasäärisen, verrattoman jumalallisen Caesarimme, Augustuksemme, Periodoniceksemme … Herkuleksemme ja Neromme kanssa!…"
Petroniusta huvitti suuresti pelkkä ajatus, että hän antautuisi tunnustamaan galilealaisten kalastajien oppia, ja hän rupesi itsekseen hyräilemään:
»Myrttiin vihriään miekkani kiedon,
Harmodion ja Aristogeitonin jälkeen…»
Samassa hän sentään lakkasi, sillä palvelija tuli ilmoittamaan, että
Eunike oli saapunut.
Hänen tultuaan asetuttiin aterialle, ja sen aikana esittivät sitransoittajat muutamia lauluja. Vinitius kertoi Petroniukselle, että Chilon oli käynyt hänen luonaan ja että juuri kun kreikkalaista ruoskittiin, hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuuma lähteä suoraa päätä apostolin puheille.
Petronius, jota taasen oli alkanut unettaa, laski käden otsalleen ja virkkoi:
"Tuuma oli hyvä, koska kerran siitä on ollut hyviä tuloksia. Mutta Chilonille olisin minä sinun sijassasi antanut viisi kultakappaletta enkä selkäsaunaa. Jos taas välttämättömästi tahdoit häntä ruoskittaa, niin olisit ruoskittanut oikein perinpohjin, sillä kuka tietää, eivätkö senaattorit vielä aikoinaan kumartele hänen edessään niinkuin nyt kumartavat ritarillemme Suutari-Vatiniukselle. Hyvää yötä."
Petronius ja Eunike ottivat seppeleen päästään ja läksivät kotiin, mutta heidän mentyään läksi Vinitius kirjastoonsa ja kirjoitti Lygialle seuraavan kirjeen:
»Kun sinä, jumalattareni, aamulla avaat ihanat silmäsi, niin sanokoon tämä kirje sinulle: hyvää huomenta! Sentähden tahdon kirjoittaa tänään, vaikka huomenna saan sinut nähdä. Ylihuomenna lähtee Caesar Antiumiin, ja voi kauhistus! minun täytyy lähteä mukaan. Kuten jo sanoin sinulle, tuottaisi tottelemattomuus kuoleman, ja nyt ei minulla olisi voimaa kuolla. Mutta jos sinä tahdot toisin, niin kirjoita sananen, ja minä jään tänne. Petronius saa sitten käyttää kykyään ja torjua vaarat pääni päältä. Tänään minä onneni huumauksessa annoin lahjoja kaikille orjilleni ja ne, jotka ovat palvelleet talossa kaksikymmentä vuotta, vien huomenna pretorin luo ja teen heidät vapaiksi. Sinun, armaani, täytyy kiittää minua, sillä luulen toimineeni sinun lempeän oppisi mukaisesti. Olen tehnyt sen sinun tähtesi. Sanon heille huomenna, että heidän on vapaudestaan kiittäminen sinua, sillä tahdon, että he olisivat sinulle kiitolliset ja että he ylistäisivät sinun nimeäsi. Sen sijaan minä itse puolestani nyt antaudun sinun ja onnen orjaksi, ja suokoon Jumala, etten koskaan pääsisi vapaaksi siitä orjuudesta. Kirottu olkoon Antium ja koko Vaskiparran matka. Iloitsen sentään siitä, etten ole yhtä viisas kuin Petronius, sillä silloin minun ehkä täytyisi lähteä Akaiaankin. Eron aikana tahdon lohduttaa mieltäni suloisella muistollasi. Ja kun vain suinkin voin riistäytyä irti, istuudun hevosen selkään ja karautan Roomaan, jotta minun silmäni saisivat sinut nähdä ja korvani kuulla suloisen äänesi. Kun en itse voi tulla, lähetän orjani viemään kirjettä ja noutamaan tietoja sinusta. Tervehdin sinua, jumalattareni, ja syleilen jalkojasi. Älä suutu siitä, että sanon sinua jumalattareksi. Jos kiellät, tottelen. Mutta tänään en keksi muuta nimeä. Lähetän sinulle tervehdyksen tulevasta kodistasi—koko sydämestäni.»
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Koko Rooma tiesi, että Caesar matkalla tahtoi poiketa ostamaan Ostiaa tai oikeastaan maailman suurinta laivaa, joka hiljan oli tuonut jyviä Aleksandriasta ja jonka sieltä piti Via Littoralista pitkin lähteä Antiumiin. Tarpeellisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty jo monta päivää sitten. Sentähden oli ihmisvirta varhaisesta aamusta alkaen yhtämittaa liikkunut Porta Ostiensista kohti. Siinä oli kaupungin roskaväki ja ihmisiä kaikista maailman kansallisuuksista, ihmisiä, jotka tahtoivat pitää hauskaa ja katsella Caesarin seuruetta, sillä Rooman kansa ei koskaan saanut siitä näytelmästä tarpeekseen. Tie Antiumiin ei ollut pitkä eikä vaivaloinen, ja itse kaupunki oli täynnä mitä ihanimpia palatseja ja huviloita, joissa oli toteutettu kaikki mahdolliset mukavuuden vaatimukset ja joissa vallitsi sitäpaitsi mitä loistavin ylellisyys. Siitä huolimatta oli Caesarin tapana ottaa mukaansa matkalle kaikenlaisia mieli-esineitään, alkaen soittokoneista ja taloustarpeista veistokuviin ja mosaikkeihin. Ne otettiin mukaan silloinkin, kun hän aikoi viipyä vain vähän aikaa lepäämässä tai vahvistumassa, Sentähden tarvitsi hän myös joka matkaa varten laumoittain palvelijoita, puhumattakaan pretoriani-sotamiehistä ja augustianeista, joista viimemainitutkin puolestaan kuljettivat mukanaan suuria palvelijajoukkoja. Matkapäivän aamuna varhain ajoivat päivettyneet pukinnahkaisiin jalkineihin puetut paimenet viisisataa aasintammaa Campanialta Porta Ostiensiksen läpi. Poppaean piti näet aamulla, Antiumiin saavuttuaan, saada tapansa mukaan kylpeä niiden maidossa. Nauraen ja pilapuheita lasketellen katseli katuyleisö aasien pitkiä korvia, jotka lupsottelivat tomupilvien seassa, ja kuunteli huvikseen piiskanläiskettä ja paimenten villejä huutoja. Aasien kadottua näkymättömiin karkasi tielle poikalauma, joka huolellisesti puhdisti tien ja sitten sirotteli sille kukkasia ja pinjanneuloja. Ihmisjoukko toisteli kehuen, että koko tie Antiumiin asti peitetään kukkasilla, joita on keräilty yksityisten puutarhoista ja ostettu kalliilla rahalla kauppiailta Porta Mugioniksen luona. Jota pitemmälle päivä joutui, sitä enemmän ihmistungos kasvoi. Toiset olivat tuoneet tien vierille koko perheensä. Ajankuluksi asettelivat he eväitänsä kiville, joista piti rakennettaman uutta temppeliä Cerekselle, ja söivät aamiaisensa siinä taivasalla. Pitempimatkaisiakin oli joukoittain saapunut paikalle. Juteltiin Caesarin matkasta, hänen entisistä matkoistaan ja matkoista yleensä. Merimiehet ja entiset sotilaat kertoivat kummia asioita maista, joista he kaukaisilla matkoillaan olivat kuulleet puhuttavan ja joita ei yksikään roomalainen silmä vielä ollut nähnyt. Kaupunkilaiset, jotka eivät ikinä olleet käyneet Via Appiaa etempänä, kuuntelivat kummissaan Intian ja Arapian ihmeistä, Britanniaa ympäröivistä saarista, joista eräälläkin särkällä Briarius oli ottanut vangiksi nukkuvan Saturnuksen ja jolla asui henkiä, hyperborealaisten maista, sumuisista meristä ja valtameren vingunnasta ja ulvonnasta, kun laskeva aurinko tipahtaa niiden vesisyvyyksiin. Roskaväki uskoi kaikki nämä jutut tosiksi—eihän se kumma ollut, kun sellaisetkin miehet kuin Plinius ja Tacitus niihin uskoivat. Juteltiin myöskin laivasta, jota Caesarin piti käydä katsomassa, että se oli tuonut vehnää kahdeksi vuodeksi, neljäsataa matkustajaa, kaikenlaisia varustuksia ja paljon petoeläimiä, joita tarvittiin kesäisiin kilpaleikkeihin. Joukossa vallitsi mitä tyytyväisin mieliala, kun se ajatteli Caesariaan, joka ei ainoastaan elättänyt kansaansa vaan vielä piti huolta sen huvituksista. Kaikki varustautuivat tervehtimään häntä suurella innostuksella.
Nyt tuli näkyviin osasto numidialaista hevosväkeä, joka kuului pretorianijoukkoihin. Miehillä oli keltaiset puvut, punaiset vyöt ja suuret korvarenkaat, joista heidän tummille kasvoilleen lankesi kullankarvainen hohde. Heidän bambusta tehtyjen peitsiensä päät välkkyivät auringossa kuin tulen liekit ja heidän jäljessään tuli matkasaatto, joka oli kuin mikäkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivät tunkeutua likemmä, mutta pretorianien jalkaväki asettui riviin molemmin puolin porttia, joten tie jäi vapaaksi. Ensinnä tuli vaunuja, joissa oli purppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta tehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin itämaalaisia mattoja, sitruunapuisia pöytiä, mosaikkeja, keittoastioita, häkkejä lintuineen, joita oli keräilty idästä, lännestä ja etelästä ja joiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin pöydälle, viinitynnyrejä ja koreja täynnä hedelmiä. Särkyviä esineitä, joita ei uskallettu panna vaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kävellen. Siten oli liikkeellä satoja ihmisiä, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia. He kulkivat kaikki ryhmittäin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset kreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset aleksandrialaisia lasitavaroita. Näitä seurasi pieni joukko pretoriani-sotamiehiä jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmällä oli oma vartiansa kädessä piiska, jonka päässä läiskähtävän siiman asemesta oli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen kannettaviaan hitaasti astuivat tietä pitkin, tekivät matkustajajoukon jonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtäläisyys kävi vieläkin silmiinpistävämmäksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja hovin soittokonevarasto. Siinä oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja, heprealaisia ja egyptiläisiä luuttuja, formingeja, huiluja, pitkiä kierrettyjä torvia ja symbaleja. Kun näki nuo lukemattomat soittokoneet, joiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani säteilemään, niin olisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli kauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja tanssijattaria, järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat käsissä. Heitä seurasivat heidän palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli pieniä poikia ja tyttöjä, joita oli keräilty koko Kreikasta ja Vähästä-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinä kiharoiksi ja kytkettyinä kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta heidän kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian ilma pääsisi polttamaan heidän hienoa ihoaan.
Taasen tuli osasto pretoriani-sotamiehiä, parrakkaita, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmäisiä, jättiläiskokoisia sykambreja. Heidän edessään kulkivat n.s. »imaginarii», lipunkantajat, jotka kuljettivat roomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja roomalaisia jumalankuvia sekä Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia. Sotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivät heidän ruskettuneet, väkevät käsivartensa. He olivat kuin mitäkin sotakoneita ja kantoivat ilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut liikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidän tasaisten, raskaiden askeltensa alla, ja ikäänkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat voineet käyttää vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he halveksivasti katuyleisöä, nähtävästi unohtaen, että useat olivat saaneet marssia tähän kaupunkiin kahleissa. Heitä ei kuitenkaan ollut paljoa, sillä pretorianien päävoima oli jäänyt pääkaupunkiin vartioimaan sitä ja pitämään sitä kurissa. Soturien jäljessä kuljetettiin kahleissa Neron tiikerejä ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne vaunujensa eteen, jos hän sattumalta haluaisi näytellä Dionysosta. Hindulaiset ja arapialaiset miehet niitä taluttivat rautakahleissa, jotka olivat punotut täyteen kukkasia, niin että pedot näyttivät kulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttäjien kasvattamat elukat katselivat ihmisjoukkoa vihreillä, unisilla silmillään ja kohottivat tuon tuostakin suuria päitään, ahneesti särpien sieramiinsa ihmishajua ja nuoleskellen suitaan terävillä kielillään.
Nyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitä oli pieniä ja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillä ja kaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Näitä seurasi taasen pieni osasto pretoriani-sotamiehiä, tällä kertaa vapaaehtoista,[1] italialaista väkeä roomalaisissa puvuissa; sitten kulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni itse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillä huudoilla.
[1] Italian asukkaat olivat vielä Augustuksen aikana vapaat sotapalveluksesta, jonkatähden n.s. »Cohors Italicaan», joka tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia. Niinikään palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen muukalaisten rinnalla.
Tungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran eläissään tahtoi nähdä Caesarin. Hänen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun peitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan rajua ja hillitöntä joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden temppelirakennukseen määrätyistä kivistä apostolin eteen, jotta tämä nousisi sen päälle ja siten näkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin näkivät lygiläisen liikuttavan kiveä yhtä keveästi kuin laiva siirtää aaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, että hän yksinään kantoi kiven, jota neljä heidän väkevimmistä miehistään tuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hämmästykseksi, ja joukko puhkesi huutamaan: macte! tilaa! Samassa saapui Caesar. Hän istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessä oli kuusi valkoista, idumealaista kultakengillä kengitettyä orhia. Vaunut, jotka olivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jätetyt avonaisiksi, jotta joukot voisivat nähdä Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeä, mutta Nero, joka tahtoi, että yleisön huomio jakamattomana kääntyisi häneen, ajoi yksinään läpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan kaksi kääpiötä. Hän oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen togaan, joka loi sinertävää valoa hänen kasvoilleen. Hänen päässään oli laakeriseppel. Napolin-matkan jälkeen oli hän huomattavasti lihonut. Hänen kasvonsa olivat käyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket paisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli näyttänyt olevan liian likellä nenää, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan ympärille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hän korjaili sitä yhtämittaa valkealla, lihavalla kädellään, jonka iho kasvoi pitkiä, punaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hän nimittäin ei ollut sallinut karvannyppijöiden poistaa niitä, sillä hän oli kuullut, että kädet siitä rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut luutunsoittoa. Ääretön turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron kasvoista, mutta samalla hän oli väsynyt ja ikävystyneen näköinen. Hänen muotonsa oli sekä hirveä että hullunkurinen. Kulkiessaan käänteli hän päätään joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillään ja kuunteli tarkasti kuinka häntä tervehdittäisiin. Häntä kohtasi huutojen ja käsientaputusten myrsky. Huudettiin: »terve jumala! Caesar, keisari, terve voittaja! terve verraton—Apollon poika, terve Apollo!» Näitä sanoja kuunnellessaan Nero hymähti, mutta silloin tällöin nousi hänen kasvoilleen ikäänkuin pilvi, sillä Rooman roskaväki osasi, luottaen lukumääräänsä, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin voittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti tiedettiin, että kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan, oli huudettu: »Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupää ryöstäjä tulee!» Mutta Neron ääretön itserakkaus ei sietänyt mitään arvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui nytkin: »Vaskiparta!… Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi? Pelkäätkö, että se sytyttäisi Rooman tuleen?» Huutajat eivät tietäneet, että heidän leikkinsä sisälsi hirveän ennustuksen. Eivät nämä huudot sentään suututtaneet Neroa. Olihan hän jo aikoja sitten uhrannut partansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikä siitä syystä käyttänyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja temppelirakennusten nurkkien takaa: »Äidintappaja! Nero, Orestes, Alcmeon!» Ja taas toisia: »Missä Octavia on?» »Riisu päältäsi purppura!»—Poppaealle, joka tuli Neron perässä, huudettiin: »flava comaz!» keltatukka! Sitä nimitystä käytettiin tavallisesti katutytöistä. Neron tarkka korva kyllä eroitti nämäkin huudot. Hän nosti hiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja voivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin, joka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä ihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli joutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni, toinen—tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus—oli ikiajoiksi ottava haltuunsa maailman ja kaupungin.
Caesarin mentyä ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen kaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hän oli, kuten Nerokin, ametistinvärisissä vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa, ja istui liikkumatta, välinpitämättömänä niinkuin mikäkin kaunis ja ilkeä jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hänen kintereillään kulki taasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekä kokonainen rivi vankkureita, joihin oli mätetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli jo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipäivän korkeudesta, kun tuli augustianien vuoro. Heitä oli heleä, välkkyvä jono, joka käärmeenä kierteli eteenpäin ja näytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava Petronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa, ja joukko tervehti häntä innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden eteen oli valjastettu pieniä, punavalkeilla höyhenhelyillä koristettuja hevosia. Hän nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja nähtävästi odotti, että Caesar antaisi hänelle merkin nousta vaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleisö kättentaputuksilla, Vitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillä. Konsuleja Liciniusta ja Lecaniusta kohdeltiin välinpitämättömyydellä, mutta Tullius Senecio—josta kansa piti, vaikkei kukaan tietänyt mistä syystä—ja Vestinus saivat osakseen kättentaputuksia. Hovilaisten lukumäärä oli aivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja tunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero matkusti, oli hänen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hänen matkaseurueensa lukumäärä voitti legionan [keisarivallan aikana kuului legionaan 12,000 miestä.] miehistön. Nyt tuli vuorostaan Domitius Afer ja käyrävartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei vielä ollut lähtenyt sotaretkelleen Judeaan—samalle retkelle, josta hän palasi vastaanottamaan keisarikruunua, hänen poikansa, nuori Nerva, Lucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan, kauneudestaan, hillittömyydestään ja hekumallisuudestaan tunnettuja naisia. Tunnetuista henkilöistä siirtyi ihmisjoukko katselemaan valjaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisiä pukuja, joita oli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivät oikein tietäneet, mitä tuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan loisto, purppuraiset ja sinipunervat värit, kalliiden kivien kimmellys, byssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde häikäisi sekä silmää että aivoja. Auringonsäteetkin näyttivät hukkuvan Caesarin seurueen loistoon. Katselijajoukossa oli kyllä köyhiäkin, joiden silmistä loisti nälkä ja joiden ruumista syömättömyys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja kateuden rinnalla heräsi heissä tätä komeutta katsellessa riemu ja ylpeys siitä, että Rooma oli niin voittamaton, että koko maailma palveli ja kumarsi sitä. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut ajatella muuta kuin että Rooman valta kestäisi iankaikkisesti ja hallitsisi kaikkia kansoja, sekä ettei mikään mahti maan päällä uskaltaisi nousta sitä vastaan.
Vinitius ajoi kulkueen päässä. Hän ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa täällä, mutta kun hän näki hänet ja apostolin, hyppäsi hän alas vaunuista, tervehti heitä loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan kiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa.
"Vai tulit sinä! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, Lygia!… Jumala ei olisi voinut antaa minulle parempaa ennettä. Sanon sinulle siis vieläkin hyvästi, mutta en pitkäksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta, ja kun vain tulee vapaa päivä, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan palaan. Jää hyvästi!"
"Jää hyvästi, Marcus!" lausui Lygia ja jatkoi entistä hiljemmin:
"Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hän Sielusi Paavalin sanoille."
Vinitius riemuitsi siitä, että Lygia toivoi hänen pian kääntyvän kristinuskoon.
"Silmäteräseni," vastasi hän, "käyköön niinkuin sinä sanot. Paavali tahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hän tulee olemaan luonani, toverinani ja ystävänäni… Nosta huntua, armaani, että vielä ennen matkaa saan sinut nähdä. Miksi sinä noin olet peittänyt itsesi?"
Lygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja kauniit, hymyilevät silmänsä.
"Oliko se paha?" kysyi hän.
Hänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius katseli häntä ihastuksissaan ja vastasi:
"Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua."
Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.
"Vartioi häntä kuin silmäterääsi, sillä hän ei ole yksin sinun herrattaresi—hän on minunkin!"
Vinitius vei hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä yleisön suureksi kummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut käsittää, miksi loistava augustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren halvassa puvussa.
"Jää hyvästi!…"
Vinitius kiirehti pois, sillä keisarillinen saatto oli jo päässyt hyvän matkan päähän. Pietari teki hyvästi jättäessään muiden huomaamatta ristinmerkin, ja hyväsydäminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta patriciota. Ilokseen sai hän silloin kokea, että hänen herrattarensa mielihyvällä kuunteli hänen sanojaan ja kiitollisesti katseli häneen.
Saatto eteni etenemistään ja jäljelle jäi vain paksuja, kullankarvaisia tomupilviä, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielä kauan silmillään poistuvien jälkiä. Vihdoin tuli mylläri Demas, jonka myllyssä Ursus öisin oli työssä, heitä puhuttelemaan.
Suudeltuaan apostolin kättä rupesi hän pyytämään, että he tulisivat hänen luokseen aterialle. Hän sanoi asuvansa aivan lähellä Emporiumia ja arveli heidän olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat viettäneet suurimman osan päivää portilla.
He menivät siis yhdessä, ja syötyään ja levättyään läksivät Lygia ja apostoli hänen kodistaan sekä palasivat illansuussa Tiberin taakse. Heidän tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin, sentähden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen kukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta apostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hänen silmiensä edessä, ulottuen kauas etäisyyteen, ja ajatteli sen äärettömän kaupungin mahtavuutta, jolle hän oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa kiertäessään oli hän kyllä eri maissa nähnyt legionia ja muita Rooman herrauden merkkejä, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisiä ilmaisumuotoja siitä voimasta, jonka hän tänään ensi kerran oli nähnyt ruumistettuna Caesarin persoonassa. Tämä ääretön, saaliinhaluinen, ryöstönhimoinen, irstas, pohjia myöten turmeltunut ja kuitenkin yli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar, velisurmaaja, äidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillä alituisesti hiipi yhtä paljon verisiä varjoja kuin hänen hovissaan oli kansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken maan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut hovilaiset, jotka eivät tietäneet näkisivätkö huomisen päivän, mutta jotka siihen asti elivät kuninkaitakin mahtavampina,—kaikki tämä yhdessä teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan vaikutuksen. Hänen yksinkertainen mielensä hämmästeli, kuinka Jumala saattoi antaa saatanalle niin määrättömän vallan, kuinka Hän saattoi sallia saatanan kansoittaa maan, kääntää sen mullin mallin, polkea sen alleen, pusertaa siitä kyyneliä ja verta, lennättää sitä kuin tuuli akanoita, järkyttää sitä myrskyn voimalla ja liekkinä polttaa sitä. Näitä ajatellessa kävi hänen sydämensä murheelliseksi, ja hengissä puhkesi hän puhumaan Mestarille: »Herra, mitä voin minä tälle kaupungille, jonne olet minut lähettänyt? Sen hallussa ovat meret ja maat, eläimet maan päällä ja kalat meressä, se hallitsee kuninkaita, kaupunkeja ja kolmeakymmentä legionaa, jotka sen valtaa vartioivat, mutta minä, Herra, olen kalastaja vähäiseltä mereltä! Mitä minun pitää tehdä? Miten saatan minä tämän kaupungin pahuuden voittaa?»
Näin sanottuaan nosti hän harmaan, vapisevan päänsä taivasta kohti, rukoili ja huusi sydämensä syvyydestä tuskassa ja ahdistuksessa avukseen taivaallista Mestariaan.
Äkkiä keskeytti Lygian ääni hänen rukouksensa.—Koko kaupunki on kuin tulessa, virkkoi tyttö.
Auringonlasku näytti todella oudolta. Päivän suuri kehä oli puoleksi painunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen vallassa. Siitä paikasta, missä he seisoivat, oli avara näköala. Oikealla näkivät he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden päällitse kohosi Palatinus. Vastapäätä heitä oli Forum Boarium, Velabrium ja Kapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylväiköt ja temppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut. Kaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko laski, sitä punaisemmaksi kävivät ruskot, ja niiden loimut hehkuivat kuin tulen liekit. Ruskot levisivät, laajenivat, ottivat vihdoin haltuunsa Rooman seitsemän kukkulaa ja valuivat siitä ympäri seudun.
"Koko kaupunki on kuin tulessa," toisti Lygia.
Mutta Pietari laski käden silmilleen ja lausui:
"Jumalan viha lepää raskaana sen päällä."
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Vinitius Lygialle:
»Orjani Flegon, jonka lähetän viemään tätä kirjettä, on kristitty, siis yksi niistä, jotka sinun kädestäsi, rakkaani, saavat vastaanottaa vapauden. Hän on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti kirjoittaa sinulle, varmana siitä että kirje joutuu omiin käsiisi. Kirjoitan Laurentumista, johon olemme pysähtyneet kuumuuden takia. Otho omisti täällä komean huvilan, jonka hän aikoinaan lahjoitti Poppaealle, ja vaikka Poppaea erosikin miehestään, katsoi hän sentään sopivaksi pitää hänen antamansa kauniin lahjan… Kun minä ajattelen niitä naisia, jotka täällä minua ympäröivät, ja sinua, tulen väkisinkin uskoneeksi, että Deukalionin kivistä on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisiä ja että sinä kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja rakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta, mutta kai minun täytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin kuulumisistani sekä hoviuutisista. Caesar on täällä ollut Poppaean vieraana, joka salaa oli valmistanut hänelle loistavan vastaanoton. Kemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius ja minä. Aterian jälkeen soudimme kultaisissa veneissä merellä, joka oli niin tyyni, että olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin sinun silmäsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillä Augustaa nähtävästi huvitti istua konsulien ja heidän poikiensa soudettavana, Caesar seisoi perässä puettuna purppuratogaan ja lauloi hymniä meren kunniaksi, jonka hän edellisenä yönä oli sommitellut ja säveltänyt Diodoruksen avulla. Toisissa veneissä oli intialaisia orjia, jotka osasivat soittaa näkinkengänkuorilla, ja vedessä liikkuili lukemattomia delfinejä, jotka soitto todella näkyi houkutelleen esille Amphitriteksen syvyyksistä. Arvaapa, mitä minä tein! Ajattelin sinua ja ikävöin sinua. Olisin tahtonut koota käteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni lähettää ne sinulle. Emmekö joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren rannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellä on mantelipuumetsä, joka keväisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka ulottuu niin likelle merta, että oksien latvat koskettavat vettä. Siellä tahdon sinua rakastaa, siellä tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali minulle opettaa, sillä tiedän jo, ettei se kiellä ihmiseltä rakkautta ja onnea. Tahdotko?… Mutta tähän kysymykseen toivon saavani vastauksen omilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitä veneessä tapahtui. Kun ranta jo oli jäänyt kauas taaksemme, huomasimme etäällä edessämme purjeen, ja silloin syntyi väittely, oliko se tavallinen kalastajavene vaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minä satuin ensinnä osaamaan oikeaan, ja silloin huomautti Augusta, että minun silmiltäni nähtävästi ei mikään voi pysyä salassa. Äkkiä laski hän hunnun alas kasvoilleen ja kysyi, voisinko sen takaa tuntea hänet. Petronius vastasi paikalla, ettei aurinkoa voi nähdä pilvien takaa, mutta Poppaea väitti hymyillen, ettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terävää katsetta kuin minun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhäisten naisten nimiä, kysyen ketä minä rakastan. Minä vastasin hänelle aivan levollisesti, mutta lopulta hän mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan paljasti hän kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin silmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillä hän käänsi samassa hetkessä veneen ja yleinen huomio kääntyi pois minusta. Jos minun olisi pitänyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai ilkeää, niin en ikänä olisi voinut hillitä mieltäni, vaan minut olisi vallannut halu airolla musertaa tuon ilkeän ja inhoittavan naisen pää… Muistatko, mitä lähtöni edellisenä iltana Linuksen talossa kerroin sinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkää minun puolestani. Vielä tänäpäivänä rukoili hän minua, etten loukkaisi Augustan itserakkautta. Mutta Petronius ei enää ymmärrä minua. Hän ei käsitä, ettei minulla ole enää muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinä, ja että Poppaea minussa herättää ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinä olet jo muuttanut minut siihen määrään, etten enää voisi palata entiseen elämääni. Mutta älä pelkää, että minä täällä olen vaarassa. Poppaea ei rakasta minua, sillä hän ei kykene ketään rakastamaan. Hänen mielitekonsa johtuvat vain siitä, että hän on vihoissaan Caesarille, joka yhä vielä on hänen vaikutuksensa alainen ja joka ehkä vielä pitää hänestä, vaikka ei enää välitä niin paljoa, että salaisi menettelyänsä ja hillitöntä elämäänsä. Kerronpa sinulle vielä jotakin, joka varmaan sinua rauhoittaa: ennen lähtöä sanoi Pietari, ettei minun pidä pelätä Caesaria, sillä ei hiuskarvakaan ole putoava päästäni. Minä uskon hänen sanoihinsa. Rinnassani on ikäänkuin ääni, joka sanoo, että kaikki hänen sanansa toteutuvat, ja koska kerran hän on siunannut rakkautemme, niin ei Caesar, eivät kaikki Hadeksen voimat eikä Kohtalokaan voi temmata sinua minun käsistäni, oi Lygia! Sitä ajatellessa olen onnellinen kuin Taivas—ainoa, joka on täydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua, kristittyä, ehkä loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle siinä tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani. Risti ei vielä ole puhdistanut minua, vaan sydämeni on kuin tyhjä astia, joka Paavali Tarsolaisen tulee täyttää samalla suloisella opilla, jota sinä tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, että se on sinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkä se, että olen tyhjentänyt astiasta sen entisen sisällön ja etten päästä sitä takaisin, vaan riennän janoisena miehenä kirkkaalle lähteelle. Suo minulle armosi, rakkahimpani. Antiumissa tahdon yöt päivät kuunnella Paavalia. Hän oli heti ensi päivänä saavuttanut sellaisen vaikutusvallan väkeeni, että he yhtämittaa häärivät hänen ympärillään ja pitivät häntä sekä ihmeitten tekijänä että yliluonnollisena olentona. Eilen näin hänen kasvonsa loistavan ilosta, ja kun! kysyin häneltä mitä hän tekee, vastasi hän: "minä kylvän". Petronius tietää, että hän on väkeni joukossa, ja haluaa nähdä häntä, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hänestä. Mutta jo sammuvat tähdet ja aamuinen "Lucifer" käy yhä kirkkaammaksi. Pian punaa aamurusko meren, mutta ympärilläni on kaikki vielä unessa—ainoastaan minä valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdän aamun koita ja sinua, "sponsa mea"!»
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Vinitius Lygialle:
»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole, niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan. Laurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen vieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan veden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen, että tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia, kuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja heti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden sinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille saavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana. Puhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä kauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin en sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani ja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa voisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät mitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes saan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa mahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja Caesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron luona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa Trojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun hän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja ennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi häntä tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hän, "minä sitten lähtisin hengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi täytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin Antiumin palo?" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman komeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman, muuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa siinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi suunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän sen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään, jonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti: "minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat minuun todella kiintyneitä." Tunnustan, että kun kuulin hänen niin puhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani, Roomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja augustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin hulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa tähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana, kapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi, ja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen korviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut seurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin tahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus saattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä, jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki, jolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu. Silloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Ursus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin kummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta loistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius istuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo hämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan hiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.
"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit
Antiumista Caesarin tietämättä?" kysyi Lygia.
"Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi päiväksi sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän tekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään muuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan katsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä, että luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset, joiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan nopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää saattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani, armahin armaani!"
"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo nauroivat minua."
Selvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli heittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään, valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä nousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt pari punaista vuokkoa.
Vinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.
Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.
"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista onnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt vasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan, jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta rauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle aivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä kuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea, josta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän, minkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset… Niin!… Kristus sen tekee…"
Silloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:
"Marcus, rakkaani…"
Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä rakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi ikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä. Vinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi häntä vastaansa ja lausui:
"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen nimensä."
Lygia vastasi hiljaa:
"Rakastan sinua, Marcus."
Sitten he molemmat vaikenivat, sillä heidän sydämensä olivat tulvillaan, eivätkä he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla sammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa hopeitaan puutarhaan.
Hetkisen perästä puhkesi Vinitius puhumaan:
"Kyllä minä tiedän sinun ajatuksesi… Sillä tuskin olin suudellut rakasta kättäsi, kun luin silmistäsi kysymyksen: joko olet ottanut vastaan opin, jota minä tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielä ole kristitty, ja tiedätkö, kukkaseni, mistä syystä? Paavali sanoi minulle: 'Minä olen nyt todistanut sinulle, että Jumala tuli maailmaan ja antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi, mutta pesköön Pietari sinut puhtaaksi armon lähteessä, koska hän ensinnä laski kätensä sinun päällesi ja siunasi sinut.' Minä sitäpaitsi tahtoisin, että sinä, armaani, olisit läsnä kun minut kastetaan, ja että Pomponia olisi kumminani. Siitä syystä en vielä ole kastettu, vaikka kyllä jo uskon Vapahtajaan ja hänen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt vakuutetuksi sen totuudesta, hän minut on kääntänyt, ja eihän olisikaan saattanut käydä toisin. Sillä kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen maailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hänen opetuslapsensa, ja Paavali, jolle Hän on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Häntä Jumalaksi, kun hän on noussut kuolleista? Nähtiinhän Hänet kaupungissa, merellä ja vuorella, ja ne, jotka hänet näkivät, olivat ihmisiä, joiden suu ei valhetta tunne. Minä uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan Ostrianumissa, sillä ajattelin jo silloin: kuka hyvänsä tässä maailmassa saattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minä näin!' Mutta minä pelkäsin teidän oppianne. Luulin sen ryöstävän sinut minulta. Luulin, ettei siinä ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikä onnelle. Mutta nyt olen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, että maailmaa valheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen sijasta hyve, vääryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus? Kuka ei sitä soisi? Ja juuri sitähän teidän uskontonne opettaa. Toisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttä, mutta yksin tämä tekee ihmissydämen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydämen puhtaaksi, niinkuin Pomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydämen uskolliseksi, niinkuin sinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitä huomaisi. Ja kun Kristus-Jumala vielä on luvannut antaa sekä iankaikkisen elämän että niin äärettömän onnen, että ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa sellaisen antaa, niin mitä ihminen vielä voi toivoa? Jos kysyisin Senecalta, minkätähden hän puolustaa hyvettä, vaikka hillittömyys tekee ihmisen onnellisemmaksi, niin hän varmaankaan ei voisi antaa minulle järkevää vastausta. Mutta nyt minä tiedän, minkätähden ihmisen tulee elää siveästi: sentähden, että hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta, sentähden, että kun kuolema sulkee silmäni, löytäisin elämän, onnen, oman itseni ja sinut, rakkahimpani… Kuinka saattaa olla rakastamatta oppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman? Kuka ei mieluummin valitsisi hyvää kuin pahaa! Ennen minä luulin tämän opin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se ryöstä hitustakaan onnestamme, vaan että se päinvastoin lisää sitä. Eihän tämä kaikki tahdo mahtua päähäni, mutta tunnen, että niin on, sillä en koskaan ole ollut näin onnellinen enkä ikinä olisi voinut tulla näin onnelliseksi, jos väkivallalla olisin vienyt sinut talooni. Lausuithan sinä juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitä sanoja en vaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, järkeni sanoo, että tämä oppi on jumalallinen ja kaikista paras, sydän sen tuntee—ja kuka saattaisi sellaisia voimia vastustaa?"
Lygia kuunteli hartaasti hänen sanojaan ja katseli häneen sinisillä silmillään, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperäiset kukat, joissa kaste kimmeltelee.
"Niin, Marcus, olet oikeassa!" virkkoi hän ja painoi yhä hellemmin päätään hänen rintaansa vastaan.
Sinä hetkenä täytti heidän sielunsa ääretön onni, sillä he ymmärsivät, ettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenä heidän välillään, vaan että heitä yhdistää toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidän rakkautensa epäitsekkääksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa kuolemankin. Heidän sydämiinsä valui täydellinen varmuus siitä, että vaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivät lakkaa rakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tämä tieto valoi heidän sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius, että tämä rakkaus on sekä puhdas että syvä ja samalla aivan uusi, tunne, jommoista ei maailma vielä ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut synnyttää. Kaikki, mitä hänen ympärillään oli, suli hänen sydämessään yhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana lepäsi sypressien latvoilla, lämmin yö—se oli hänen silmissään kaikki yhtä.
Hetkisen perästä jatkoi hän hiljaisella, väräjävällä äänellä:
"Sinä tulet olemaan samaa sielua kuin minä, sinä tulet olemaan minun rakkaimpani maailmassa. Sydäntemme sykintä tulee olemaan yhteinen, yhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani! Me saamme elää yhdessä, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja tietää, että kun kuolema tulee, silmämme uudestaan avautuvat ja me pääsemme suloisesta unesta uuteen kirkkauteen—voimmeko enempää toivoa! Minä hämmästelen vain sitä, etten ennen ole tätä käsittänyt. Ja tiedätkö, minä luulen, ettei kukaan voi vastustaa tätä oppia. Kahden- tai kolmensadan vuoden päästä koko maailma sitä tunnustaa. Ihmiset unohtavat Jupiterin eivätkä palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit häviävät—ei jää muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillä kuka ei haluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja Petroniuksen keskustelun, ja tiedätkö mitä Petronius lopuksi sanoi: »se ei sovi minulle» muuta hän ei voinut sanoa."