"Kerropa mitä Paavali puhui," pyysi Lygia.
"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää puhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin lausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius, kieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket silloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet, ja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni vääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan mitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä asioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi, että uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän, »kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot meidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on hauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin vastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko teidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin yksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla levolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia, joka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi? Sinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa olisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska olet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja hylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa olisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat Kristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka eivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle, jolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit olla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden ikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot hänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän joukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto täällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota voitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden sydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan, kuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai palvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette omien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa hirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin tehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy kuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi Pandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen, elää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta ja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat alamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan rakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri. Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän, kun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän roomalaisen valtanne sijassa."
"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi minulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän sentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi, sinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi väittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja mielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia, josta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta maaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi miestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä heitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka kaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten voisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja kunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa yhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin olisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden, että karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä Caesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan—ikävöin ainoastaan sinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin kauas."
Päätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:
"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne
Auluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä…"
Riemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:
"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on ihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät, tuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa… Elämä siellä on sulaa onnea…"
Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.
"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja istuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada rakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!"
He vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa. Vinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun valossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?" kysyi Lygia.
"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan. Vuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä tervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan."
Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta Vinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:
"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua—anna minulle kätesi!"
"Minä rakastan sinua."
Vinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet muuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä pidätellen…
Äkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea, joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja rauhoitti häntä.
"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa."
He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa säilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja, sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien ristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat ikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin valittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja kumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt tulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen, surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.
Vinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:
"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki vivariot täynnä petoja."
He astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan kaupungilla yltymistään yltyvän.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Jokainen päivä Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja augustianeista, jotka hänen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta. Tigellinuksen vaikutus väheni aivan mitättömäksi. Roomassa, jossa tuon tuostakin täytyi toimittaa vaaralliseksi käyneitä henkilöitä pois tieltä ja ryöstää heidän omaisuutensa, järjestää valtiollisia asioita, panna toimeen näytäntöjä turmeltuneen ja huonon maun tyydyttämiseksi, ja vihdoin noudattaa Caesarin äärimäiseen hulluuteen asti rajoittuvia mielitekoja—Roomassa oli Tigellinus osoittautunut välttämättömäksi, sillä hän oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitäpaitsi valmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missä palatsit kuvastuivat meren sineen, eli Caesar helleniläistä elämää. Aamusta iltaan luettiin, hiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksiä niihin hyviä käänteitä, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen kaikesta, mitä kreikkalainen nero oli synnyttänyt ja millä se oli maailmaa kaunistanut. Tällaisten asianhaarojen vallitessa tietysti sukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja älykkään Petroniuksen täytyi viedä voitto sivistymättömästä Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin augustianeista. Caesar haki hänen seuraansa, kuunteli hänen mielipiteitään, kysyi häneltä neuvoja omiin töihinsä ja osoitti häntä kohtaan suurempaa ystävyyttä kuin koskaan ennen. Läsnäolijat tulivat siihen vakaumukseen, että Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren voittonsa ja että hänen ja Caesarin välinen suhde nyt oli saavuttanut pysyväisen kannan, joka kestää vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat katselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt hääräämään hänen ympärillään ja hakemaan hänen suosiotaan. Mutta monet myöskin vilpittömästi iloitsivat siitä, että vaikutusvalta oli joutunut miehelle, joka todella tiesi, mitä mistäkin ihmisestä oli ajateltava, ja joka epäilijän hymyllä otti vastaan eilisten vihamiestensä imartelut, käyttämättä valtaansa heidän vahingokseen tai turmiokseen—lieneekö sitten säästänyt heitä siksi, että se hänen laiskalle luonteelleen oli mukavinta, tai siksi, että halusi komeilla jalomielisyydellään. Monesti hänellä kyllä olisi ollut tilaisuus syöstä Tigellinuskin turmioon, mutta hän tyytyi pitämään häntä pilkkanaan ja vetämään esiin hänen sivistymättömyyttään ja alhaista syntyperäänsä. Rooman senaatti päästeli helpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut langetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekä Antiumissa että Roomassa kerrottiin kummia asioita Caesarista ja hänen suosikistaan sekä siitä hienostuneesta elämästä, joka oli astunut entisen hillittömyyden sijaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siinä, että Caesar hienostuneena oli miellyttävämpi kuin Caesar eläimistyneenä Tigellinuksen käsissä. Tigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo, olisiko ehkä paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa oli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikä koko hänen hovissaan ollut kuin kaksi sielua, jotka kykenivät ymmärtämään toisensa, kaksi todellista helleniä, nimittäin hän ja Petronius.
Petronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, että ihmiset todella uskoivat hänen vaikutusvaltansa olevan pysyvämpää laatua kuin muiden. Kukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, että Caesar tulisi toimeen ilman häntä. Kenen kanssa hän silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja kilpailuista, kenen silmiin hän katselisi saadakseen tietää, olivatko hänen tekonsa täydelliset. Petronius puolestaan esiintyi välinpitämättömänä kuten tavallisesti, panematta mitään arvoa asemalleen. Hänen käytöksensä oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton, ivallinen. Hänestä sai nyt sata kertaa enemmän kuin ennen sen vaikutuksen, että hän tekee pilkkaa ihmisistä, itsestään, Caesarista ja koko maailmasta. Monesti hän uskalsi moittia Caesaria vasten silmiä, ja kun silloin muut luulivat hänen uskaltaneen liian paljon, jopa suorastaan syöksyneen turmioon, osasi hän kääntää moitteensa juuri sillä tavalla, että siitä muodostui voitto hänelle itselleen. Hämmästyneet läsnäolijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sellaista pulmaa, josta ei hän voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa myöhemmin kuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle Troja-runojaan. Hänen lopetettuaan kaikui hänen ympärillään ihastuksen myrsky, mutta Petronius, johon hän oli kääntänyt kysyvän katseensa, virkkoi.
"Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen työntää."
Läsnäolijoiden rinnoissa seisahtui sydän, niin he kauhistuivat, sillä Nero ei lapsuudestaan lähtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista arvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius kalpeni, sillä hän luuli Petroniuksen, joka ei yleensä koskaan juonut liiaksi, tällä kertaa juopuneen.
Neron ääni oli makea kuin hunaja, vaikkei hänen kuitenkaan onnistunut kokonaan peittää syvästi loukattua itserakkauttaan, kun hän kysyi:
"Miksi sinä pidät niitä huonoina?"
Petronius keskeytti hänet ja puuttui puhumaan:
"Älä usko heitä—siinä hän kädellään osoitti läsnäolevia—, he eivät ymmärtäneet mitään. Kysyt, miksi pidän runojasi huonoina. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvät ollakseen Vergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja—mutta sinulle ne eivät kelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei leimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivät räiskähtele tarpeeksi. Älä kuuntele Lucanuksen imartelua; jos hän olisi kirjoittanut nämä runot, tunnustaisin hänet neroksi, mutta sinulle ne eivät riitä. Tiedätkö minkätähden? Siksi, että olet suurempi häntä. Siltä, jolle jumalat ovat antaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmän. Mutta sinä laiskottelet. Sinä nukut mieluummin päivällisunta kuin hiot runojasi. Sinä saatat suorittaa tehtäviä, jommoisia ei maailmassa vielä ole nähty, ja sentähden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!"
Hän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen moitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:
"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat antaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo minulle totuuden vasten silmiä—ja se merkitsee vielä enemmän."
Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty Delphosta, polttaakseen runonsa.
Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen.
"Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle."
"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on valmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta paperit."
Hetken kuluttua rupesi hän puhumaan:
"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi loistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin ajatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut liian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit silmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka mainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole koskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani todellisuutta."
"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää."
Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä:
"Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: säälitkö sinä sitä, että
Troja paloi?"
"Säälinkö minä?… Kautta Venuksen ramman puolison: en vähääkään! Ja selitänpä heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi lahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa Priamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi voinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi kirjoittanut Iliadia. Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailma on enemmän voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin omistaessaan pienen pahanpäiväisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva ja likainen ja jossa joku sinne määrätty prokuraattori riitelisi kaupungin areopagin kanssa, ikävystyttäen sinua aika lailla."
"Kas niin puhuu järkevä mies!" lausui Caesar. "Kaikki on uhrattava runouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle aiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nähdä isänmaansa perikadon! Mutta minä, minä en koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia!"
Kaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus:
"Johan minä sanoin sinulle, Caesar, että käske, ja minä sytytän Antiumin tuleen. Taikka kuulepa! jos sinä säälit näitä palatseja ja huviloita, niin käsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon puisen kaupungin, jonka itse voit sytyttää. Tahdotko?"
Nero loi häneen mitä ylenkatseellisimman silmäyksen.
"Vai pitäisi minun katsoa töllöttää puisen kaupungin palamista. Sinun ajatuskykysi, Tigellinus, on käynyt aivan hedelmättömäksi! Huomaan sitäpaitsi, ettet pidä kykyäni etkä Troja-runojani suuri-arvoisina, koska arvelet, ettei niiden tähden kannata tehdä suurempaa uhrausta."
Tigellinus kävi aivan hämilleen, mutta Nero nähtävästi tahtoi vaihtaa puheainetta, koska hän hetkisen perästä virkkoi:
"Kesä kuluu kulumistaan… Kuinka siellä Roomassa nyt mahtaa haista!…
Ja kuitenkin meidän täytyy palata sinne kesä-kilpaleikkeihin."
Tigellinus puuttui nyt puheeseen:
"Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jäädä luoksesi, kun muut augustianit ovat poistuneet…"
Tuntia myöhemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla.
"Minä jo pelkäsin sinun puolestasi," puhui Vinitius.
"Luulin sinun humalapäissäsi syöksyvän suoraan surman suuhun. Sinun tulee muistaa, että leikkikalunasi on kuolema."
"Sellainenhan minun arenani on," vastasi Petronius huolettomasti, "ja minua huvittaa tietää, että olen paras sen gladiatoreista. Näithän nyt kuinka kävi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tänäkin iltana. Nyt hän lähettää minulle runonsa rasiassa, joka—lyödäänkö vetoa?—on hyvin korea ja hyvin mauton. Lääkärini saa sitten säilyttää siinä vatsalääkkeitäni. Tein temppuni siitäkin syystä, että Tigellinus, nähdessään miten sellaisia tehdään, varmaan koettaa seurata esimerkkiäni. Saatan jo kuvitella kuinka hän hämää vyhtensä. Hän tulee käyttäytymään aivan kuin pyrenealainen karhu köydellä tanssien, ja minä tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin, voisin epäilemättä syöstä Tigellinuksen ja päästä kaupungin pretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta säkissäni. Mutta en minä viitsi. Minä tyydyn mieluummin elämääni sellaisena kuin se on, Caesarineen ja runoineen päivineen."
"Kyllä sinä olet taitava, kun osaat kääntää loukkauksetkin kohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hänen runonsa todella niin huonot? Minä en sellaisia asioita ymmärrä."
"Eivät ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentään yhden ainoan sormen päässä enemmän lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta onhan hänelläkin joku määrä. Ainakin, hän äärettömästi pitää runoudesta ja soitosta. Kahden päivän perästä meidän tulee olla hänen luonaan kuulemassa säestystä, jonka hän on säveltänyt hymniin Afroditen kunniaksi ja joka tänään tai huomenna valmistuu. Meitä tulee vain pieni piiri: minä sinä, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni runoista, sanoin sinulle kerran käyttäväni hänen runojaan samaan tarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!… Välistä ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan liikuttavat. Hän siinä vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut löytämään hänen valituksilleen varsin sopivan muodon—ehkä siitä syystä, että hän itse tuskassa synnyttää jokikisen runonsa… Välistä minun käy häntä sääli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin Kaligulakin oli päästään sekaisin, mutta ei hän toki tällainen kummitus ollut."
"Kuka saattaa edes aavistaa, mihin äärimäisyyksiin Vaskiparran hulluus vielä johtaa?" huudahti Vinitius.
"Ei kukaan. Hän voi saada aikaan asioita, jotka vielä pitkien aikojen kuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain häntä ajattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus käy aikani kyllä pitkäksi kuin Jupiter Ammonilaisen erämaassa, mutta luultavasti se kävisi vielä sata kertaa pitemmäksi, jos joku toinen Caesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvä puhuja, sen tunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia, niin varmaan meidän jumalamme saavat ruveta käymään vakavaa puoluesotaa, jolleivät tahdo joutua kahleisiin. Elämämme olisi tietysti varmempi jos Caesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittäessään syitään ei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, että juuri tuo epävarmuus tekee elämän minulle viehättäväksi. Pelaamalla voi ihminen kadottaa omaisuutensa ja hän säästyy siitä, jollei hän ollenkaan pelaa, mutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen tuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat ruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitävän elämääni leikkikaluna. Olet oikeassa. Sillä se huvittaa minua, mutta teidän kristillinen hyveenne ikävystyttäisi minut yhtenä päivänä aivan yhtä perinpohjin kuin Senecan selitykset. Sentähden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan. Pitäisihän hänen käsittää, etteivät sellaiset ihmiset kuin minä ikinä ota vastaan hänen oppiaan. Sinä olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi miehen täytyy joko vihata kristityn nimeä tai heti paikalla ruveta kristityksi. Minä tunnen vaistomaisesti, että hän on oikeassa. Mutta me riennämme mielipuolina syvyyttä kohti, meidän allamme ratkeaa maa ja meidän rinnallamme kuolee ihmisiä, mutta vähät siitä! Me osaamme kuolla. Emme anna kuoleman tärvellä elämäämme emmekä alistu sen palvelijoiksi ennenkuin se meidät ottaa. Elämä on olemassa itsensä tähden eikä kuolemaa varten."
"Minun käy sinua sääli, Petronius."
"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa."
"Ikävöin nytkin Roomaa!"
"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu siellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua moiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina surumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin hymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi! Roomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden! en seuraa minä teidän jälkiänne."
"Siihen on omat syynsä," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle—en kautta Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon—etten vielä milloinkaan ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän. Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen huomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran uhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi, minä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn lähestyvän."
"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja viipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt tyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa mikään vaara."
"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli
Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa."
"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua minun tahtoni alle."
Vinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:
"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti saa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse pelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle erään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana niinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin lausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä vain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun kuin uhkaus, kuin tapaturman enne… Sinä tiedät, etten minä ole mikään pelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet ja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä vaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani … vaikkapa noita jalopeuroja vastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä muuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en saata!"
Petronius hymähti.
"Sellaista ei vielä ole tapahtunut," puhui hän, "että konsulien poikia tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota se kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi takaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat mylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja merkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen tekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti: jos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa nykyistä seuraani!…"
Hän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:
"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän teitäkin voi varjella kuolemasta."
"Voi kyllä," vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä tähtiä.
NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Nero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon hän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja tunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa laajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi sellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt läsnäolijainkaan kiitosta—ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko hänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina sitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja virkkoi:
"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat."
Ja näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.
"Tulkaa te kanssani," virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka istuivat salin perällä. "Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä olen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista."
He läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja sirotettu täyteen safrania.
"Täällä on väkevämpi hengittää," lausui Nero. "Mieleni on kuohuksissa, olen alakuloinen, vaikka näenkin, että julkisesti saatan esittää sen, mitä tässä koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedänkin, että voittoni on oleva suurempi kuin kenenkään toisen roomalaisen."
"Voit esiintyä täällä sekä Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko sielustani ja mielestäni, oi jumalallinen!" vastasi Petronius.
"Sen uskon. Olet liian laiska viitsiäksesi imarrella. Sitäpaitsi olet vilpitön kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevämpi häntä. Kerroppa minulle, mitä sinä ajattelet musiikista?"
"Kun kuuntelen runoja, kun näen sinun ohjaavan nelivaljakkoa sirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppeliä tai kuvia, niin tunnen, että vaikutus lämpöisenä virtaa läpi koko olentoni ja että minä Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitä ihailuni esineessä on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi, avautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minä ajan niitä takaa, minä tavoittelen niitä, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne käsiini, on sieluuni virrannut yhä uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja läpikuultavia kuin meren aallot, joiden lähteenä on äärettömyys. Me seisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata nähdä."
"Oi mikä syvä tuntija sinä olet!" huudahti Nero. "Vähän aikaa he astelivat äänettöminä, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidän jalkainsa alla."
"Lausuit aivan kuin minun ajatukseni," puhkesi Nero vihdoin puhumaan. "Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmärrä kukaan muu kuin sinä. Juuri niin. Minun käsitykseni musiikista on aivan sama. Soittaessani ja laulaessani näen sellaista, jommoista en ole aavistanut löytyvän valtakunnassani enkä koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma on minun ja minä saatan tehdä mitä tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa minulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, meriä ja uusia nautintoja, joista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea niitä sanoihin enkä täydelleen ymmärrä niitä—tunnen ainoastaan. Tunnen jumalat, näen Olympon… Taivaallinen ilma löyhyttelee vastaani; eteeni avautuu ikäänkuin sumun läpi äärettömiä kenttiä, tyyninä ja valoisina kuin auringon nousu… Koko iäisyys soi sävelinä ympärilläni, ja minä vakuutan sinulle… (Neron ääni vapisi hämmästyksestä), että minä, Caesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko uskoa sitä?"
"Kyllä. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla olevansa pienet."
"Tänä yönä hallitsee vilpittömyys, sentähden tahdon avata sinulle sydämeni ja puhua sinulle kuin ystävälle… Luuletko minua sokeaksi tai hulluksi? Luuletko, etten tiedä mitä Roomassa tapahtuu? että siellä muurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, että minua siellä sanotaan äidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi … että sanovat minua julmuriksi ja hirviöksi, sentähden, että Tigellinuksen kehoituksesta olen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiäni… Niin, rakkaani, he pitävät minua hirviönä, ja minä sen kyllä tiedän. Mutta he eivät ymmärrä, että ihminen joskus saattaa olla hirveä, silti olematta hirviö. Oi, kukaan ei usko, ehket sinäkään, rakkaani, että minä monesti, kun musiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvä kuin lapsi kehdossaan. Vannon sinulle kautta näiden tähtien, jotka tässä päämme päällä tuikkivat, että puhun totta: ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää tässä sydämessä on ja mitä aarteita minä sieltä löydän, kun musiikki pääsee avaamaan sen ovet."
Petronius ei laisinkaan epäillyt, että Neron sanat sinä hetkenä olivat vilpittömät. Epäilemättä musiikki todella saattoi paljastaa jalompia taipumuksia hänen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja rikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa.
"Ihmisten pitäisi tuntea sinut niin likeltä kuin minä sinut tunnen," virkkoi Petronius, "Rooma ei koskaan ole ymmärtänyt antaa sinulle tarpeeksi arvoa."
Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten huonouden taakka olisi painanut häntä.
"Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hän, "senaatissa kuiskattavan, että Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä. Senkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan, sinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai soittavatko he yhtä hyvin?"
"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he—he ovat harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on kuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet."
"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen sinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi hankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan."
"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa taidetta taiteen tähden, oi jumala."
"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta katsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni aloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse, nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut—sentähden minä en saata elää tavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa yliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka jumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt, kuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän huippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta minä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen siksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en löydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla suuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla suurimmaksi taiteilijoista."
Siinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa
Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:
"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman uhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi, että jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä mieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta… Mutta ne uhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet autuaitten asuntoihin avautuvat—ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit tahtovat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon sinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin kuolema ja mellastaa kuin Bakkus—mutta vain siitä syystä, että tämän tavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän tahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla… Oi, kuinka tämä maailma tulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!… Ei kukaan vielä aavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri siitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan, että sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka mustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa."
"Otan koko sydämelläni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani koko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua."
"Minä olen niinikään aina pitänyt hänestä," virkkoi Nero "vaikka hän palveleekin Marsia eikä taidetta."
"Hän palvelee ennen kaikkea Afroditea," lausui Petronius.
Hänessä heräsi äkkiä tunne, että nyt oli sopiva tilaisuus järjestää sisarenpojan asiat ja poistaa hänen tieltään kaikki uhkaavat vaarat.
"Hän on rakastunut kuin Troilus Cressinaan," alkoi Petronius. "Salli hänen, herra, lähteä Roomaan, sillä muuten hän lakastuu käsiini. Se lygilainen panttivanki, jonka hänelle lahjoitit, on, kuten kai tiedät, jo löydetty, ja Antiumiin lähtiessään jätti Vinitius hänet erään Linuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tästä asiasta niin kauan kuin luit hymniäsi, sillä sehän on kaikista tärkein asia. Vinitius aikoi ottaa hänet rakastajattarekseen, mutta kun tyttö sitten osoittautui siveäksi kuin itse Lucretia, rakastui hän hänen siveyteensä ja tahtoisi nyt mennä naimisiin hänen kanssaan. Tyttö on kuninkaan tytär, Joten häntä ei tarvitse hävetä, mutta todellisena sotamiehenä sulhanen tässä nyt ähkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta."
"Eihän Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitä hän minun suostumuksellani tekee?"
"Hän jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin."
"Sitä suuremmalla syyllä hän saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan tyttö kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti hänen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa."
"Mutta johan minä sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta jumaliin. Etkö sinä muista, oi jumalallinen, kuinka sinä hymähdit ja lausuit heti: habet!"
"Muistan."
Ja Nero kääntyi Vinitiuksen puoleen.
"Rakastatko häntä niinkuin Petronius sanoo?"
"Rakastan, herra!" vastasi Vinitius.
"Siinä tapauksessa käsken sinun huomisaamuna lähteä Roomaan naimaan hänet. Et saa näyttäytyä kasvojeni edessä ennenkuin sormessasi on vihkisormus."
"Kiitän sinua, herra, koko sielustani ja mielestäni."
"Oi, kuinka suloista on tehdä ihmisiä onnellisiksi!" huudahti Nero.
"Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdä."
"Suoppa meille vielä armonosoitus, oi jumalallinen," pyysi Petronius. "Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi naida naista, josta ei Augusta pidä, mutta sinä, herra, saatat ainoalla sanalla poistaa hänen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa tahtosi."
"Hyvä on," sanoi Caesar, "sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltää mitään."
Hän suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius seurasivat häntä iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi mieluiten heittäytynyt Petroniuksen syliin, sillä näyttäväthän nyt kaikki vaarat ja vastukset voitetuilta.
Huvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan kanssa. Terpnos ja Diodoros virittivät sitroja. Nero istuutui tuoliin, joka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellä seisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jäi odottamaan.
Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen, otti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:
"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset."
"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea, arvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi kädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:
"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle lygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida."
Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi
Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.
Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli sormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.
Kiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:
"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt hyväkseni."
"Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistä Caesarin laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää häiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta."
"Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen."
"Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillä nyt tarttuu Caesar forminksiin. Paras on, että kuuntelet henkeä pidätellen ja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin käteensä ja nostanut silmänsä taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten ei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin kivettyneenä. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti säestää Caesaria, kääntelivät päätään, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat Caesarin huulia, odottaen laulun ensi säveltä."
Samassa alkoi eteisestä kuulua melua ja ääniä, ja hetkisen perästä syöksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekä hänen perässään konsuli Lecanius.
Neron kulmakarvat rypistyivät.
"Anteeksi, jumalallinen Caesar," puhui Phaon hengästyneenä, "Roomassa on tulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa."
Kaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen kädestään, lausuen:
"Jumalat!… Nyt minä saan nähdä palavan kaupungin ja päätän
Troja-runoni!"
Sitten hän kääntyi konsulin puoleen:
"Ehdinkö minä, jos paikalla lähden liikkeelle, näkemään tulipaloa?"
"Herra," vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, "kaupunki on ainoana tulimerenä. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittäytyvät kuin mielipuolet tuleen… Rooma hukkuu, herra!"
Vähän aikaa vaikenivat kaikki. Äkkiä kirkaisi Vinitius:
"Vae misero mihi!…"
Nuori mies viskasi togan yltään ja karkasi paljaassa tunicassa palatsista.
Mutta Nero nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:
"Voi sinua, sinä Priamon pyhä kaupunki!"
NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Vinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen käskyn, että he seuraisivat häntä, kun hän jo heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Antiumin autioita katuja, läpi yön pimeyden, Laurentumia kohti. Kauhea tieto oli saattanut hänet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan huumaustilaan, joten hän ei ajoittain voinut ensinkään ajatella. Hänellä oli tunne, että hänen takanaan hevosen selässä istui itse onnettomuus, kirkuen hänen korvaansa: »Rooma palaa!» ja ruoskien häntä ja hevosta, syöstäkseen heidät suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan päänsä hevosensa kaulaa vastaan ja syöksyi, yllään ainoastaan tunica, eteenpäin kuin sokea, syrjään katsomatta, esteitä väistelemättä. Hiljaisessa yössä, jota tähdet valaisivat, kuun paisteen läpikuultamina olivat ratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen orhi, korvat taaksepäin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen vauhdilla eteenpäin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi valkeiden huviloiden ympärillä. Tie oli laskettu litteillä kivillä, ja kavioiden kapse herätti siellä täällä koirat haukkumaan kummallista kulkijaa. Ne hämmästyivät hänen vinhaa häviämistään, nostivat kuononsa kuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja joilla oli pienemmät hevoset, jäivät piankin jälkeen. Myrskynä kiidettyään nukkuvan Laurentiumin läpi kääntyi hän Ardeaa kohti, johon hän, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut hevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin päästä Antiumista Roomaan. Tämän muistettuaan ajoi hän hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean tuolla puolella luuli hän näkevänsä punaista loimua taivaan koillisella rannalla. Mahdollisesti siellä jo hohti aamun koi, sillä yö oli kulunut myöhään, ja näin heinäkuussa rupesi päivä tuntumaan aikaisemmin. Mutta Vinitiukselta pääsi vimman ja epätoivon huudahdus, sillä hän luuli näkevänsä tulipalon kajastuksen. Kun hän muisti Lecaniuksen sanat: »koko kaupunki on ainoana tulimerenä»—tunsi hän olevansa hulluuden partaalla, sillä varmaankaan ei hän enää saata pelastaa Lygiaa, hän ei edes ehdi perille ennen kuin koko kaupunki on tuhkaläjänä. Hänen ajatustensa juoksu kävi paljoa nopeammaksi kuin hänen hevosensa karku. Ajatukset liihoittelivat hänen edellään hirveinä, armottomina ja synkkinä kuin musta lintulauma. Hän tosin ei tietänyt, missä kaupunginosassa tulipalo oli saanut alkunsa, mutta hän edellytti sen alkaneen kaupunginosassa Tiberin tuolla puolen, joka oli täynnä rappeutuneita rakennuksia, puusta tehtyjä puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tämä osa ensinnä oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein tulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ryöstö ja väkivalta, varsinkin kaupunginosissa, joissa asui köyhää, puoleksi barbaarista väestöä. Mitä sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa kaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerääntynyt roskaväki piti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllä Ursus ja hänen yliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hänellä olisi ollut titanin väkevyys, niin mitä hän olisi voinut tulen hävittävälle voimalle? Orjien kapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelännyt. Kerrottiin, että satatuhatta orjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt valmiina, odotellen otollista hetkeä, jolloin sopisi hyökätä sortajien ja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa siis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkä pretorianit Caesarin käskystä olivat hyökänneet kaupunkiin surmaamaan ihmisiä. Kauhu nosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hän muisti, että Caesarin hovissa viime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli valittanut, että hänen täytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia, ja hänen vastauksensa oli ollut sangen ylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittänyt, että poltettaisiin Antium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti Vinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia katuja. Niin! Caesar oli varmaankin käskenyt sytyttää kaupungin tuleen. Hän yksin sen oli uskaltanut tehdä, ja Tigellinus yksin oli ottanut pannakseen täytäntöön hänen käskynsä. Mutta jos Rooma palaa Caesarin käskystä, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman käskyn nojalla surmata?—Kyllähän Caesar-hirviö oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo, orjien kapina ja verilöyly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot valloillaan—ja keskellä tätä sekasortoa Lygia! Vinitius ähki ja voihki, ja hevonen, jonka oli pitänyt laukata täyttä karkua loppumatonta ylämäkeä Ariciasta asti, ähki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Kuka hänet riistää palavasta kaupungista, kuka hänet pelastaa? Vinitius oikaisi pitkäkseen hevosen päälle, upotti sormet hiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta samassa viillätti hänen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja, joka tuli Roomasta päin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan Vinitiuksen ohi huusi hän: »Rooma hukkuu!» ja meni menojaan. Vinitiuksen korviin sattui sitten ainoastaan sana »jumalat»—kaikki muu hävisi kavioiden kapseeseen. Mutta se sana herätti Vinitiuksen kuin unesta. Jumalat! … kohotti äkkiä päänsä, oikaisi käsivartensa taivasta kohti ja rupesi rukoilemaan: »En huuda avukseni teitä, joiden temppelit paraikaa palavat, vaan Sinua!… Sinä olet itse kärsinyt, Sinä yksin olet laupias! Sinä yksin ymmärrät ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan opettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitä! Jos olet sellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet liekkien keskeltä. Sinä voit sen tehdä! Anna hänet minulle, minä annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo tehdä sitä minun tähteni, niin tee se hänen tähtensä. Hän rakastaa Sinua ja luottaa Sinuun. Sinä olet luvannut elämää ja onnea kuoleman jälkeen, Sinä olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hän ei vielä tahdo kuolla. Anna hänen elää. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet Roomasta. Sinä sen voit tehdä, jos tahdot…»
Hän taukosi äkkiä, sillä hän tunsi, että hänen rukouksensa pian olisi voinut muuttua uhkaukseksi, ja hän kavahti loukkaamasta Jumalaa tällä hetkellä, jolloin hän enemmän kuin koskaan ennen oli Hänen apunsa ja armonsa tarpeessa. Hän kauhistui, kun hän vain sitä ajattelikin, ja estääkseen mieleensä pääsemästä edes uhkauksen varjoa rupesi hän kiireen kautta ruoskimaan hevostaan. Hän olikin jo päässyt puolitiehen Roomasta, sillä tuossa näkyivät Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa. Hän antoi hevosen täyttä laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin sivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nähtävästi tieto onnettomuudesta jo oli ennättänyt tänne, koska temppelin edustalla vallitsi tavaton hälinä. Vinitius huomasi ohitse viillättäessään, että portailla ja pylväiköissä vilisi ihmisiä, jotka palavat tulisoihdut käsissä olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enää ollut autio eikä vapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmäkseen syrjäteitä riensivät temppeliä kohti, mutta valtatielläkin liikkui suuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun ratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului äänten hyminä. Vinitius ratsasti myrskynä kaupunkiin ja tönäsi mennessään kumoon muutamia ihmisiä. Joku jäi hänen hevosensa kavioiden alle. Hänen ympärillään kuului huutoja: »Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa Rooma!»
Hevonen kompastui, mutta Vinitius vetäisi sen voimakkain käsin pystyyn ja pääsi onnellisesti majataloon, jonne hän oli sijoittanut toisen hevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikäänkuin olisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hän oli käskynsä antanut, karkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius äkkäsi samassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nähtävästi oli matkalla viemään Roomasta sanaa Antiumiin. Hän riensi paikalla miesten luo ja rupesi kysymään:
"Mikä osa kaupunkia palaa?"
"Kuka sinä olet?" kysyi kymmenmiehistön päämies.
"Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!"
"Tulipalo sai alkunsa myymälöistä Suuren Sirkuksen luona. Kun meidät lähetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa."
"Entä Tiberin-takainen puoli?"
"Tuli ei vielä silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla voimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen ja savuun. Pelastus on aivan mahdoton."
Samassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppäsi sen selkään ja riensi eteenpäin.
Hän ratsasti Albanumiin päin, jättäen Alba-Longan ihanine järvineen oikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekä näköalan edestäpäin että Albanumin, joka oli sen toisella puolella. Vinitius tiesi kuitenkin, että hän harjalle päästyään näkee sekä Bovilten että Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset häntä odottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittäin maa molemmin puolin Appian tietä tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan vesijohtokaaret kulkevat eikä mikään peitä näköalaa.
"Vuoren harjalta näen liekit," mietti Vinitius.
Ja hän rupesi taasen kannustamaan hevostaan.
Mutta ennenkuin hän ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hänen sieramiinsa.
Samassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta.
"Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius.
Mutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja kaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi johtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius pääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.
Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän jättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki oli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja muistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.
Punaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta, paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu ikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana, suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon kuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun alitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin tuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta päästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät. Sabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.
Ensi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa eikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä liekkien ja savun merestä.
Tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo oli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet kuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä ympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat säteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja savu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi. Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat harhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo oli vaikea hengittää.
Vinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän päätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on», mietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa. Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella puolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on ollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon. Ei myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa raivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian pitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on voittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan ja lupasi—vanhan, totutun tapansa mukaan—tehdä Kristukselle suuria palveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle. Päästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai takaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi Ursusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi hänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen silmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen esiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että jokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen sanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut apostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi, koska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi lentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja mielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa liekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis edeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi kasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin heidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian rakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä sakeampana leviää peittämään Campaniaa.
Se kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina liekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius ei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi, että hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty täyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia porvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että tuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien pylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu pystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen sekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius kääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia ihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja sekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon seurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät orjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista, ryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten kanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.
Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen batavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat tiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen luona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain välillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista asti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.
"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja puodit sen ympärillä," puheli Junius.
"Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyään
Palatinuksen pääsivät liekit Carinaelle…"
Juniuksella oli Carinaen varrella ihana insula, täynnä taideteoksia, joita hän rakasti. Kun hän sen muisti, otti hän maasta kourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvään.
Vinitius laski kätensä hänen olkapäilleen.
"Minun taloni on myöskin Carinaen varrella," sanoi hän, "mutta menköön, koska kerran muutkin menevät."
Äkkiä hänen mieleensä muistui, että Lygia ehkä on seurannut hänen neuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon.
"Entä Vicus Patricius?" kysyi hän sentähden.
"Tulessa!" vastasi Junius.
"Entä Tiberin-takainen kaupunginosa?"
Junius loi häneen kummastuneen katseen.
"Mitä minä Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!" huudahti hän sitten, painellen sormillaan särkeviä ohimojaan.
"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu
Rooma!" pääsi Vinitiukselta tulisesti.
"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta, sillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa… Vai aiot Tiberin toiselle puolelle?… En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt sinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat tietävät…"
Junius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:
"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä ole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa… Kuulin sen itse… Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin tuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan … kuoleman uhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen… Kansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty palamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset häviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa… Rooman loppu on tullut!…"
Ja taas hän puhkesi valittamaan:
"Voi kaupunkia ja voi meitä!"
Mutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.
Hänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi, sillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli aivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka taholta… Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke ja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.