NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.
Jota likemmä kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitä selvemmin hän huomasi, että oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on päästä itse keskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerääntyneen ihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja temppelit molemmin puolin tietä—kaikki olivat muutetut majapaikoiksi. Marsin temppelistä Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet päästäkseen katon alle yöksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet haltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi verisiä tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo siitä, mitä itse Rooman muurien sisäpuolella tapahtui. Siellä olivat kaikki käsitykset laista ja järjestyksestä lakanneet olemasta, kaikki perhesiteet ratkenneet ja kaikki säätyrajat poistuneet. Orjat pieksivät kepeillä kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ryöstäneet Emporiumista viiniä ja juopuneet, kiertelivät suurissa joukoissa pitkin katuja, kiljuivat kuin petoeläimet, viskelivät kumoon ihmisiä, tallasivat heitä jalkainsa alle ja ryöstivät heidät paljaiksi. Barbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytäviksi, karkasivat myymälöistä. Tulipalo ja kaupungin häviö merkitsi heille vapautta ja kostonhimon tyydyttämistä. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden koko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epätoivoissaan nostivat kätensä korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivät nämä riemusta kirkuen heidän joukossaan, riistivät vaatteita heidän yltään ja kiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo pitkän aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjäläisiä, jotka eivät muuta omistaneet kuin vyön, joka verhosi heidän lanteitaan, ja takakatujen hirveitä hylkiöitä, jotka eivät koskaan päivisin uskaltaneet näyttäytyä kadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet. Tämä lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, trakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rääkyi kaikilla maailman kielillä, rajuna, hurjana, hyljättynä, arvellen että hetki nyt oli koittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kärsimykset olivat kostettavat. Auringon ja liekkien valossa välkkyivät aaltoilevan ihmislauman joukosta pretorianien kypärät. Kaupungin rauhallisempi väestö oli antautunut heidän turviinsa, ja heillä oli aika työ varjella sitä eläimistyneen roistoväen hyökkäyksiltä. Vinitius oli eläessään nähnyt monta valloitettua kaupunkia, mutta ei hän ikinä ollut nähnyt tällaista epätoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden, vimman ja höltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja näiden aaltoilevien, huulluuntuneiden ihmislaumojen päiden päällä palaa hurisi kukkuloillaan maailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkäyksiään ja peittäen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nähdä taivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elämänsä alttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinä hän huomasi, että pääsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli mahdoton, sillä tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin puolen oli niin hehkuva, että se värisi. Porta Trigenian luona, vastapäätä Hyvän jumalattaren temppeliä ei silloin vielä ollut siltaa, joten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettävä Subliciuksen sillan kautta, siis Aventinuksen kukkulan ympäri. Mutta se kaupunginosa oli paraikaa tulimerenä ja kulku sitä tietä niinmuodoin oli mahdoton. Vinitius ymmärsi, että hänen oli käännyttävä Ustrinumiin päin, poikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle ja päästävä Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan. Sekään ei ollut helppo asia, sillä sekamelska Appian tiellä kasvoi kasvamistaan. Siellä olisi melkein pitänyt raivata tietä miekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitään aseita, hän kun oli lähtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt Caesarin huvilalle. Mercuriuksen lähteellä hän huomasi tutun pretoriani-sadanpäämiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana puolusti temppelin sisäänkäytävää. Vinitius käski hänen seurata, ja sadanpäämies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin käskyä vastaan, totteli.
Vinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen Paavalin opetukset lähimmäisenrakkaudesta, lyöden ja hosuen molemmin puolin, tietä läpi ihmisjoukon. Hän ratsasti sellaista kyytiä, että moni, joka ei ajoissa päässyt tieltä, vahingoittui. Silloin sateli hänen perässään kiviä ja kiroussanoja, mutta hän sitä tuskin huomasikaan, sillä hän koetti kaikin voimin rientää väljemmille paikoille. Kulkuun vaadittiin sentään mitä suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat valinneet majapaikkansa, eivät tahtoneet väistyä sotamiesten tieltä, vaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat joukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden äänten syyttävän Neroa tulipalon sytyttämisestä. Sekä hänelle että Poppaealle huudettiin kuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: »sannio!» (kulhari), »histro!» (näyttelijä), »äidinsurmaaja!» Toiset ehdottivat, että Nero viskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, että Rooman kärsivällisyys nyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minä hetkenä hyvänsä saattoivat puhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnä kääntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova työ päästä tungoksen läpi, kun kadulle lisäksi oli kannettu joukoittain kaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinä oli rasioita, ruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja, vuoteita, ajopelejä ja pikku tavaroita. Siellä täällä syntyi käsikahakka, josta pretorianit sentään helposti suoriutuivat, ihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin päästyään Latiumin, Numiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan huviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitä tuli Vinitius vihdoin Vicus Alexandrille, jota myöten hän sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma siellä oli jo viileämpi ja savua vähemmän. Pakolaiset, joita ei täältäkään puuttunut, tiesivät kertoa, että vasta muutamat Tiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon leviämistä sentään oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehiä tahallisesti kävi sytyttelemässä taloja ja kieltämässä ihmisiä ryhtymästä pelastustyöhön, selittäen, että he toimivat käskyn mukaan. Nuori tribuni ei enää vähääkään epäillyt, että Caesar itse oli käskenyt sytyttää Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui Vinitiuksen mielestä aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu Rooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa vahinkoa? Jo oli mitta täysi, jo oli hulluus noussut hirveytensä huippuun, jo oli rehellisten ihmisten elämä tehty mahdottomaksi. Vinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, että palavan kaupungin raunioiden täytyisi kaatua kulharihirviön päälle haudatakseen hänet rikoksineen päivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka asettuisi epätoivoisan kansan etunenään, niin voisi kaikki kehittyä muutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita, kostonhimoisia ajatuksia. Entä jos hän ottaisi ohjakset käsiinsä? Vinitiuksen perheestä oli lähtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin asti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivätkä kansanjoukot tarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisällinen sota oli jo ollut syttymäisillään silloin, kun neljäsataa prefekti Pedanius Secunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan—miten nyt olikaan käyvä, kun Roomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellä kahdeksaan vuosisataan ollut nähty eikä kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit, mietti Vinitius itsekseen, se varmaan lyö Neron ja saa pukeutua purppuraan. Minkätähden ei hän, Vinitius, voisi sitä tehdä? Olihan hän väkevämpi, sitkeämpi ja nuorempi kuin muut augustianit… Tosin Nero hallitsee kolmeakymmentä legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan valtakunnan rajoja, mutta eivätkö vain sekä legionat että heidän johtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, että Rooma ja sen temppelit ovat poltetut?… Silloin voisi Vinitius päästä Caesariksi. Augustianien kesken oli jo kuiskaeltu, että purppuraa oli ennustettu Otholle. Oliko Vinitius häntä huonompi? Ehkä Kristuskin riennättäisi jumalallisen voimansa hänen avukseen, ehkä se on Hänenkin tahtonsa?… »Jospa niin kävisi!» huudahti Vinitius hengissä… Ensi työkseen hän kostaisi Nerolle, että Lygian on täytynyt häälyä alituisessa vaarassa, sekä oman levottomuutensa. Sitten hän ryhtyisi hallitsemaan oikeudella ja rehellisyydellä, levittäisi Kristuksen opin Eufratista aina Britannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja tekisi hänet maailman herrattareksi.
Mutta tuskin olivat nämä ajatukset välähtäneet hänen päähänsä, kun ne jo sammuivat, ikäänkuin olisivat olleet kimppu kipinöitä palavasta rakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius katseli tuhotyötä silmästä silmään, tarttui häneen taasen pelko ja tuska. Tässä kauhean todellisuuden, tämän tuli- ja savumeren edessä kuoli hänen sydämestään kaikki toivo, hän tiesi, ettei apostoli Pietari ole voinut pelastaa Lygiaa. Hänen epätoivonsa lisääntyi lisääntymistään. Kun hän saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan, ei hän enää muistanut, mitä vastaantulevat pakolaiset viimeistään portilla olivat sanoneet, nimittäin että suurin osa tätä puolta vielä oli säilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo päässyt joen poikki.
Tiberin-takainen puoli oli aivan täynnä savua ja pakenevia ihmisiä. Koska heillä täällä oli ollut enemmän aikaa, olivat he pelastaneet enemmän tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pääsy joukkojen läpi vieläkin vaikeampi. Päätie oli monessa kohden aivan tukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina läjinä. Kapeammat kadut, joille sakein savu oli kerääntynyt, olivat suorastaan mahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain. Vinitius sai matkallaan nähdä hirveitä kuvia. Monesti syöksyi kaksi vastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi verinen ottelu. Ihmisiä haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin. Tungoksessa joutuivat perheiden jäsenet eroon toisistaan, äidit huutelivat epätoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hän ajatteli, miltä mahtoi näyttää aivan tulen likeisyydessä. Melulta ja rähinältä oli vaikea saada ääntään kuuluville ja ymmärtää toisten puhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia savupilviä, jotka painuivat maahan asti, peittäen ihmiset ja rakennukset kuin yön pimeyteen. Pian tulipalon synnyttämä veto ne sentään hajoitti, ja Vinitius saattoi päästä eteenpäin, kohti maaliansa, Linuksen taloa. Oli helteinen heinäkuun päivä, ja palavista kaupunginosista läähättävä hehku teki kuumuuden sietämättömäksi. Savu kirveli silmiä, keuhkot eivät saaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tähän saakka olivat toivoneet, ettei tuli pääsisi joen yli ja jotka sentähden olivat pysyneet kodeissaan, läksivät nyt liikkeelle, ja tungos kävi hetki hetkeltä suuremmaksi. Pretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jäivät jäljelle. Joku iski vasaralla hänen hevostaan otsaan, joten se verissään syöksyi eteenpäin, nousi takajaloilleen eikä enää tahtonut totella ohjaajaansa. Sitäpaitsi olivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan augustianiksi, ja hänen ympärillään alkoi kuulua huutoja: »kuolema Nerolle ja hänen murhapolttajilleen!» Vinitius joutui suureen vaaraan, sillä satoja käsivarsia kohoutui häntä tavoittelemaan, mutta pelästynyt hevonen kiidätti häntä eteenpäin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitä eteen sattui. Äkkiä teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeäksi. Silloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppäsi maahan, rupesi juoksemaan, tunkeutui eteenpäin pitkin muureja ja pysähtyi tuon tuostakin odottamaan, että ihmisvirta menisi ohitse. Hänen järkensä sanoi, että kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enää ollut kaupungissa, ehkä hän paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinä tapauksessa oli helpompi löytää meren rannalta nuppineula kuin tässä sekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensä kaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hänen täytyi tuon tuostakin seisahtua hieromaan silmiään. Hän repäisi tunicastaan kappaleen ja peitti sillä sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpäin. Jota likemmä jokea hän pääsi, sitä hirvittävämmäksi kävi kuumuus. Tietäen, että tuli oli päässyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius ensin, että hehku johtuisi siellä palavista raunioista. Forum Boarium ja Velabrum, jotka olivat aivan sirkuksen läheisyydessä, luonnollisesti myöskin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kävi ihan sietämättömäksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli Vinitiusta vastaan, kiirehti eteenpäin kainalosauvojen varassa ja huusi mennessään: "älä likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!" Eteenpäin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa, missä Linuksen talo sijaitsi, näki nuori tribuni savupilvien joukosta liekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin saman kadun pää, jonka varrella Lygian asunto oli.
Vinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, että Linuksen talon ympärillä oli puutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se häntä hiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysähtyä tuon tyhjän kentän laitaan. Siinä toivossa karkasi hän eteenpäin, vaikka jokainen tuulahdus puuskutti häntä vastaan sekä savua että tuhansittain kipinöitä, jotka koska hyvänsä saattoivat sytyttää talot kadun toisessakin päässä tuleen ja siten estää häneltä pääsyn takaisin.
Vihdoin hän savuverhojen takaa saattoi nähdä sypressit Linuksen puutarhassa. Vastamainitun tyhjän kentän takana palaa roihottivat rakennukset jo täydessä tulessa kuin mitkäkin lautatapulit, mutta Linuksen pieni »insula» oli vielä koskematonna. Vinitius loi kiitollisen katseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hänet kärventämäisillään. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntäsi niitä vastaan, niin että ne aukenivat, ja pääsi pihaan.
Puutarhassa ei näkynyt elävää sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjänä.
"Ehkä he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen," ajatteli Vinitius.
Hän rupesi huutamaan:
"Lygia! Lygia!"
Mutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etäältä tulen hurina.
"Lygia!"
Äkkiä kohtasi hänen korvaansa sama kamala ääni, jonka hän kerran ennen oli kuullut tässä puutarhassa. Vivariot saarella, likellä Aesculapiuksen temppeliä, joissa säilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa jalopeuroja, olivat nähtävästi syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat hädissään. Mutta kauhun puistatus kävi läpi koko Vinitiuksen ruumiin, sillä jo toisen kerran kuuli hän nuo hirveät äänet juuri sellaisena hetkenä, jolloin hän koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan, ja nuo äänet kumisivat hänen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen tulevaa onnettomuutta.
Tämä vaikutus oli sentään aivan hetkellinen, sillä hirveämpi petojen kiljuntaa oli liekkien räiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion puoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkä hän oli menemäisillään tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius karkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjä ja mustanaan haikua. Hän hapuili käsillään huonetta löytääkseen cubiculumeihin vievät ovet ja huomasi silloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa kotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu. Nuoren katekumenin päähän lensi nuolen nopeudella ajatus, että risti varmaan tarjoaa hänelle tuota lamppua, jotta hän sen avulla löytäisi Lygian. Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan cubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja katsoi.
Sielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian cubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska vuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät likinnä ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten käsivarrelleen ja jatkoi etsintäänsä. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa kellaritkin olivat pian tarkastetut. Missään ei ollut elävää sielua. Varmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten kaikki muutkin tämän kaupunginosan asukkaat. »Nyt täytyy koettaa etsiä heitä ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta», mietti Vinitius.
Eihän ollut kumma, ettei hän ollut kohdannut heitä Via Portuensiksella, sillä he olivat saattaneet kulkea toista tietä, Vaticanuksen kukkulalle päin. Joka tapauksessa saattoi edellyttää heidän pelastuneen, ainakin tulen käsistä. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hän oli nähnyt, että pakeneminenkin oli äärettömän vaarallista, mutta hän muisti Ursuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti häntä. »Nyt minun täytyy», päätteli hän itsekseen, »kiireen kautta paeta täältä ja rientää Domitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltä varmaan löydän hänet. Siellä ei ole näin hirveästi savua, sillä tuuli puhaltaa sabinilaisilta vuorilta.»
Hän ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillä tuliaallot likenivät likenemistään saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei koko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui vedossa. Päästyään kadulle juoksi hän täyttä laukkaa Via Portuensista kohti, siis samaan suuntaan, josta hän oli tullut, mutta tulipalo seurasi häntä puhaltaen hänen perässään kuumia henkäyksiään, peittäen hänet yhä uusiin savupilviin ja sirotellen hänen hiuksiinsa, hänen rinnalleen ja puvulleen kipinöitä. Hänen tunicansa alkoi jo useista kohden kyteä, mutta hän ei välittänyt siitä, pelkäsi ainoastaan, että savu tukahduttaisi hänet. Hänen suussaan oli käryn ja palaneen maku, kurkussa ja keuhkoissa läähätti ikäänkuin liekki. Veri kiehui hänen päässään, ja kaikki, yksin savukin, näytti hänen silmissään verenkarvaiselta. »Minä olen itsekin kuin elävää tulta», mietti hän itsekseen. »Paras olisi heittäytyä maahan kuolemaan!» Hänen voimansa kävivät yhä heikommiksi. Päästä, rinnasta ja hartioista valui hiki virtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hän olisi varmaan jäänyt tielle, jollei hän tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeä ja varjellut suutaan hänen »capitiumillaan». Hetkisen perästä ei hän sentään enää tuntenut katua, jolla juoksi. Hänen tajuntansa heikkeni heikkenemistään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hänen täytyy rientää, koska Lygia, jonka apostoli Pietari on hänelle luvannut, odottaa häntä aukealla kentällä. Äkkiä hänet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska: kuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestä, niin hänkin nyt tunsi, että hänen täytyy nähdä Lygia, ottaa hänet vaimokseen ja sitten kuolla hänen kanssaan.
Hän jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta puolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko jättiläiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikä tähän asti oli hiljalleen kytenyt, puhkesi täyteen liekkiin. Ei enää ollut savua, jota tuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerääntyneet savupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi tullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa pilvessä. Mutta hän saattoi nyt nähdä eteensä ja juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli vaipumaisillaan maahan, äkkäsi hän kadun pään, ja se antoi hänelle uusia voimia. Hän kääntyi kadulle, joka vei Via Portuensikselle ja Codetanus-kentälle. Kipinät olivat lakanneet ahdistamasta häntä. Hän ymmärsi, että jos hän jaksaa juosta Via Portuensikselle asti, niin hän pelastuu, vaikkapa sitten pyörtyisi siihen paikkaan.
Kadun päässä oli taasen ikäänkuin ääretön pilvi, joka näytti läpitunkemattomalta. »Jos se on savua», mietti Vinitius, »niin en pääse eteenpäin.» Hän pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli, tullut täyteen kipinöitä, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita. Hän riisti sen yltään ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja päätään Lygian capitiumilla. Päästyään likemmä huomasi hän, että se mitä hän oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisääniä.
"Joukko ryöstää taloja," ajatteli hän itsekseen.
Hän juoksi kaikin voimin ääniä kohti. Olihan siellä toki ihmisiä, jotka ehkä saattoivat auttaa. Siinä toivossa pysytteli hän yhä vielä pystyssä ja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hänen voimansa päättyikin: kaikki kävi hänen silmissään verenkarvaiseksi, keuhkoista loppui ilma, jäsenistä voima, ja hän kaatui.
Hänet oli kuitenkin nähty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestä karkasi hänen avukseen, käsissä vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain ylenmääräisen rasituksen takia. Hän oli täydessä tajussaan, kävi molemmin käsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen.
"Kiitos," lausui hän, "nostakaa minut pystyyn, niin kyllä omin voimin pääsen eteenpäin."
Toinen työmiehistä valeli vedellä hänen päätään, sitten he yhdessä nostivat hänet pystyyn, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat toveriensa luo. Pian olivat kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen ja kyselivät levottomina, oliko hän saanut jonkun vamman. Heidän huolenpitonsa hämmästytti Vinitiusta.
"Miehet," kysyi hän, "keitä te olette?"
"Hajoitamme tässä rakennuksia, jottei tuli pääsisi Via Portuensikselle," vastasi yksi työmiehistä.
"Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minä kiitän teitä."
"Meidän ei sovi kieltää apuamme keneltäkään," vastasi pari ääntä.
Vinitius, joka aamusta alkaen oli nähnyt ainoastaan eläimistyneitä, rosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan työmiesten kasvoja ja virkkoi:
"Palkitkoon vaivanne … Kristus."
"Kiitetty olkoon hänen nimensä!" vastasivat miehet kuorossa.
"Missä Linus?" kysyi Vinitius.
Hän ei kuitenkaan jaksanut jatkaa eikä myöskään hän kuullut miesten vastausta, sillä hän pyörtyi. Mielenliikutus ja voimainponnistus oli ollut liian suuri. Kun hän heräsi, oli hän Codetanus-kentällä ja hänen ympärillään oli miehiä ja naisia.
"Missä Linus?" kysyi hän taasen ensi työkseen.
Vähään aikaan ei kukaan vastannut, mutta sitten ääni, joka tuntui
Vinitiuksesta tutulta, äkkiä virkkoi:
"Ulkopuolella kaupunkia, Nomentanan portin takana. Hän läksi Ostrianumiin … kaksi päivää sitten… Rauha olkoon sinulle, oi Persian kuningas!"
Vinitius kohosi istualleen ja näki suureksi hämmästyksekseen edessään
Chilonin.
Kreikkalainen puhui:
"Talosi, herra, on tuhkana, sillä koko Carinae joutui liekkien uhriksi, mutta sinä pysyt aina rikkaana kuin Midas. Voi tätä onnettomuutta! Kristityt, oi Serapiksen poika, ennustivatkin aikoja sitten, että tuli hävittäisi Rooman… Linus ja Jupiterin tytär ovat Ostrianumissa!… Voi, mikä onnettomuus tätä kaupunkia on kohdannut!…"
Vinitius kävi hyvin heikoksi.
"Oletko nähnyt heidät?" kysyi hän.
"Olen, herra!… Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitä, että sallivat minun hyvillä uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta minä palkitsen sen sinulle vielä paremmin, oi Osiris! Kautta tämän palavan Rooman palkitsen!"
Tuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin päivällä, sillä tulipalon vauhti yhä kasvoi. Ei enää saattanut puhua yksityisten kaupunginosien palamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa. Taivas oli rantojaan myöten punainen ja maille lankesi yö verenkarvaisena.
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
Liekit palavasta kaupungista peittivät loimuillaan koko taivaanlaen. Suurena nousi vuorten takaa täysikuu, näyttäen tulipalon paahteessa syttyneen palamaan ja käyneen äärettömän, sulatetun kuparipallon kaltaiseksi. Miettiväisenä näytti se korkeudestaan katselevan maailmaa hallitsevan kaupungin häviötä. Taivaan ruusunkarvaisella kannella vilkkuivat tähdet niinikään ruusunkarvaisina, mutta vastoin tavallisuutta oli maa tällä kertaa valoisampi kuin taivas. Äärettömänä roviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi nähdä etäisempiä vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejä, kuvapatsaita ja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria myöten kierteli kaupunkiin. Mutta vesijohtokaarille oli kerääntynyt suuria kansanjoukkoja, joko vaaraa pakoon tai sieltä katselemaan tulipaloa.
Raivoisat luonnonvoimat sytyttivät yhä uusia kaupunginosia tuleen. Epäilemättä jotkut rikolliset kädet olivat ottaneet toimekseen kaupungin sytyttämisen, koska etäällä itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi ilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu, tulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat täynnä viisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymälöitä ja puisia, kaikenlaisia näytäntöjä varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja. Täällä säilytettiin myöskin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita, oliveja, viljaa, pähkinöitä, pinjakäpyjä, joiden siemeniä köyhä kansa käytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tällöin armossaan suvaitsi käskeä jakaa kaitaisten katujen rääsyisille asukkaille. Täällä tapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja täällä puhkesi rovio rovion viereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivät kokonaiset kadut tuleen. Ihmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet vesijohtokaarille, koettivat liekkien väristä arvata, mikä aine milloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista tuhansia ja miljoonia palavia pähkinän- tai mantelinkuoria, jotka loistavien perhosten lailla äkkiä lensivät ilmaan—paukkuen haljetakseen tai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle tai kaupunkia ympäröiville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja sekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin väestö näet pakeni minkä ehti porteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistä kaupungeista tulvi tuhansittain ihmisiä palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja Campanian puolivillit paimenet taas riensivät paikalle saaliin toivossa.
Huuto »Rooma hukkuu!» kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja näihin aikoihin tiesi Rooman kaupungin häviö yliherruuden loppumista ja kaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittäneet ihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja karkulaisjoukkoa ei vähääkään surrut Rooman herruuden häviämistä. Takasihan häviö sille vapautuksen kahleista, ja tämän vapautensa nojalla asettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ryöstönhimo kasvoi. Yksin palava kaupunki näkyi vielä kiinnittävän puoleensa ihmisten huomion ja pidättävän heitä yltymästä panemaan toimeen veri löylyä. Mutta varmaan verilöyly likeni samassa määrin kuin kaupunki muuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat näyttivät unohtavan, että Roomaan kuului muutakin kuin temppelejä ja muureja, nimittäin muutamia kymmeniä legionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan johtajaa ja komentosanaa.—Mainittiin jo Spartacuksen nimeä, mutta Spartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi väliaikaisesti varustaumaan aseikseen kaikki mitä irti sai. Mitä kummallisimpia huhuja lensi portilta portille. Toiset väittivät, että Vulcanus Jupiterin käskystä hävittää kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, että Vesta kostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka näin ajattelivat, eivät ryhtyneet mihinkään pelastustyöhön, vaan kerääntyivät temppelien ympärille rukoilemaan jumalilta armahdusta. Useimmat sentään huusivat, että Caesar oli käskenyt polttaa Rooman päästäkseen hajusta, joka leviää Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa uuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tätä ajatellessa raivostuivat ihmiset, ja varmaan olisi käynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut, nimittäin että jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron kuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti.
Monet väittivät, että Nero oli tullut hulluksi ja käskenyt pretorianien karata suin päin kansanjoukkoon ja panna toimeen täydellisen verilöylyn. Toiset vannoivat kautta jumalien, että kaikki pedot Vaskiparran käskystä olivat päästetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nähty jalopeuroja, harja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsähärkiä, jotka tallasivat jalkojensa alle mitä vain eteen sattui. Näissä puheissa oli sen verran perää, että norsut, nähdessään tulipalon lähestyvän, todella muutamissa paikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen päästyään olivat ne sitten hurjistuneina ja hädissään alkaneet juosta poispäin tulipalosta, hävittäen kaikki tieltään kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti kymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissä. Paljon ihmisiä todella sai surmansa. Toiset heittäytyivät, kadotettuaan kaiken omaisuutensa tai rakkaimpansa, epätoivoissaan ja tahallisesti tuleen. Toiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin, Viminalin ja Esquilinuksen sekä Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden seutuvilla, missä kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli esiin niin monessa kohden yhtaikaa, että kun ihmisjoukot koittivat paeta toiselle taholle, heitä äkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi liekkiseinä. Silloin täytyi heidän kohdata kamala kuolema tulimeressä. Yleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset lopulta tietäneet minne paeta. Kadut olivat täynnä tavaroita, monet ahtaammat kohdat aivan läpipääsemättömiä. Siinä, minne myöhemmin rakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin, Liviuksen porttikäytävän ja hiukan ylempänä olevien Junon ja Lucinan temppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan välillä, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka näillä olivat etsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivät kuumuuteen. Sellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, löydettiin myöhemmin satoja hiiltyneitä ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellä täällä olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan sisään etsiäkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan keskikaupungilla asuvista perheistä ollut pelastunut kokonaan. Sentähden kuului porteilta ja teiltä haikeita valituksia. Epätoivoissaan kierteli siellä naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa tungoksessa tai tulessa.
Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren onnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin temppelin eteen, oikoivat käsiään ja huusivat: "Jos olet vapauttaja, niin vapahda alttarisi ja kaupunki!" Joukon vimma kääntyi etupäässä vanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillä heidän olisi, kansan käsityksen mukaan, paremmin pitänyt varjella kaupunkia. He olivat osoittautuneet aivan voimattomiksi, sentähden heitä sadateltiin. Mutta kun Via Asinarialta päin saapui saatto egyptiläisiä pappeja, kantaen Isis-kuvaa, joka oli pelastettu eräästä Porta Caelimontanan likeisyydessä sijaitsevasta temppelistä, karkasivat ihmisjoukot keskelle saattoa, pysäyttivät vaunut, vetivät kuvan Appian portille ja kantoivat sen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta täten oli rohjettu loukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista, Baalia tai Jehovaa. Näiden jumalien tunnustajat olivat paenneet Suburrasta ja Tiberin takaa, ja kentät kaupunginmuurien ulkopuolella kaikuivat heidän huutoaan ja parkuaan. Heidän huudostaan soi kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivät heidän kuoroonsa ylistämään "maailman herraa", suuttuivat toiset heidän riemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellä täällä veisasivat miehuutensa täysissä voimissa olevat miehet, vanhukset, naiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsiä, joita ei kukaan saattanut ymmärtää mutta joissa yhtämittaa toistuivat sanat: "Jo tulee tuomion päivä, se suuri vihan ja tuskan päivä". Raivoisan meren lailla vyöryivät ja hyrskyivät ihmisaallot palavan kaupungin ympärillä.
Mutta eivät auttaneet rukoukset enempää kuin uhkaukset ja virretkään. Hävitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse sallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona säilytettiin suuria hamppu- ja köysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekä kaikenlaisia koneita, joita käytettiin kilpaleikeissä. Nämä samaten kuin piki- ja tervavarastot, joita tarvittiin köysien voitelemiseen, syttyivät tuleen. Muutaman tunnin perästä loisti se osa kaupunkia, jossa Mars-kenttä oli, ainoana heleänkeltaisena liekkinä. Kauhu oli siihen määrään tylsistyttänyt ihmiset, että he lopulta luulivat yleisen sekasorron vaikuttaneen päivän ja yön vaihteluunkin: he uskoivat näkevänsä auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perästä vei tasainen, verenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvärisiltä liekeiltä. Tulimerestä nousi hehkuvaa taivasta kohti ikäänkuin jättiläiskokoisia suihkulähteitä ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi luudiksi ja höyheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne kultaisiksi langoiksi ja säkenöiviksi hiussuortuviksi ja lennätti alas Campanialle, Albanin vuoria kohti. Yö kävi yhä valoisammaksi. Ilma ei enää ollut pelkkää valoa—se tuntui olevan liekkiä. Tiber virtasi elävänä tulena. Onneton kaupunki muuttui täydelliseksi helvetiksi. Tulipalo otti yhtenään haltuunsa uusia aloja, valloitti väkirynnäköllä kukkulat, valautui tasangoille, täytti laaksot, mellasti, ryski ja raivosi.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
Kankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hänet sekä antoi hänelle ruokaa. Päästyään voimiinsa ilmoitti nuori tribuni aikovansa vielä tänä yönä lähteä etsimään Linusta. Macrinus, joka oli kristitty, kertoi kuten Chilonkin, että Linus erään vanhemman, Clemens-nimisen papin kanssa oli lähtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin piti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tässä kaupunginosassa tiesivät, että Linus kaksi päivää sitten oli uskonut talonsa erään Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitä, ettei Lygia eikä Ursus olleet jääneet kotiin, vaan että hekin olivat lähteneet Ostrianumiin.
Tämä tieto tuotti hänelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hänen olisi varmaan käynyt vaikeaksi joka päivä kulkea Tiberin takaa Nomentanan portille asti ja sieltä taas takaisin Tiberin taakse. Epäilemättä hänen tarkoituksensa siis oli asua muutamat päivät jonkun uskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus tietysti olivat hänen kanssaan. He olivat siis päässeet pakoon tulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhotöitään aina Esquilinuksen taakse. Vinitius luuli tässä kaikessa huomaavansa Kristuksen varjeluksen. Hän tunsi vaeltavansa Hänen turvissaan ja hänen sydämensä valtasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissä vannoi hän Kristukselle palkitsevansa Hänen armonsa koko elämällään.
Nyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hän löytää Lygian, Linuksen ja Pietarin, vie hän heidät jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa Siciliaan asti. Rooma palaa,—muutaman päivän perästä ei siitä ole jäljellä kuin tuhkaläjä—miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen kansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten orjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa, Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain löytäisi heidät!
Löytäminen ei ollut ensinkään helppoa. Vinitius muisti millä vaivalla hän oli päässyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitä kierroksia hänen oli täytynyt tehdä päästäkseen Via Portuensikselle. Sentähden hän nyt päätti valita toisen tien. Oli ehkä paras ensin kulkea Via Triumphatorista, sitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertää Pincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentän poikki, pitkin Pompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjää, Via Nomentanalle asti. Se olisi kyllä ollut lyhyin tie, mutta sekä Macrinus että Chilon kehoittivat häntä hylkäämään sen. Tosin ei tuli vielä ollut päässyt näihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan täynnä ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan Ager Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitä joen poikki kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse Porta Salarialle. Hetkisen epäiltyään päätti Vinitius seurata heidän neuvoaan.
Macrinuksen täytyi jäädä taloa vartioimaan, mutta hän hankki Vinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian vastaista kuljettamista varten. Hän tarjosi Vinitiukselle niinikään orjaa, mutta sitä Vinitius ei ottanut, koska hän arveli pian tapaavansa tieltä jonkun pretorianiosaston, jonka voisi käskeä matkaansa. Hetken päästä riensi hän jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via Triumphatorikselle päin. Aukeilla paikoilla oli täälläkin pakolaisia, mutta helposti saattoi sentään päästä eteenpäin, sillä suurin osa asukkaita oli paennut Via Potruensista myöten merelle päin. Heidän päästyään Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien puutarhojen välitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleällä hohteella, ikäänkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kävi yhä vapaammaksi, ainoastaan silloin tällöin täytyi otella maalaisväestön kanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hänen perässään ja puheli yhtämittaa itsekseen:
"Kas, nythän se tulipalo jäi taaksemme ja lämmittää selkäämme. Tämä tie ei vielä koskaan öisin ole ollut näin valoisa. Oi Zeus! jollet pilvistäsi päästä aika sadekuuroa sammuttamaan tätä tulipaloa, niin osoitat, ettet välitä Roomasta. Ihmisvoima ei tällaista tulipaloa sammuta. Voi tätä kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja nyt saa kuka kreikkalainen hyvänsä paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka sitä olisi uskonut!… Ei ole enää Roomaa eikä Rooman valtiaita!… Kuka tahansa saa käyskennellä Rooman raunioilla, jahka ne vain jäähtyvät, ja vihellellä mielin määrin—ei kukaan tule kieltämään! Oi jumalat! vihellellä maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka kreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?… Ja kuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellä, sillä tuhkaläjä on tuhkaläjä, syntyipä se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta kaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkää hajoittaa." Tämän yksinpuhelunsa aikana hän tuon tuostakin kääntyi katselemaan tulipaloa, ja ilme hänen kasvoissaan oli sekä häijy että tyytyväinen. Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Se häviää, se häviää! Kohta sitä ei enää ole maan päällä. Minne maailma nyt lähettää viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistä kyyneliä ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa. Kapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on ollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nälkä, teurasti se yhden lampaista, söi lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi jumalien isä, taljan. Kuka, oi pilvienpitäjä, nyt pitää huolta teurastuksesta ja kenen käsiin sinä panet paimenen piiskan? Sillä Rooma palaa, palaa sellaisella vauhdilla, että luulisi sinun itsesi, isä, salamallasi sytyttäneen sen tuleen."
"Nukutko?" ärähti Vinitius äkkiä, "vai mitä sinä siellä teet?"
"Itken Roomaa, herra," vastasi Chilon. "Voi Jupiterin kaupunkia!…"
Jonkun aikaa he ratsastivat äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin tulen nurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat huviloiden likeisyydessä ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekä kaikkinaiset metsälinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkäät asujamet luulivat nähtävästi tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska niitä laumoittain syöksyi suin päin tuleen.
Vinitius alkoi ensinnä puhua:
"Missä sinä olit, kun tulipalo syttyi?"
"Olin juuri menossa ystäväni Eurytiuksen luo, joka piti kauppaa Suuren Sirkuksen luona, ja mietiskelin juuri Kristuksen oppia, kun ruvettiin huutamaan: 'Tuli on irti!' Ensinnä kerääntyivät ihmiset sirkusrakennuksen ympärille, joko pelastaakseen sitä tai uteliaisuudesta, mutta kun liekit ottivat haltuunsa koko rakennuksen ja kun siellä täällä muuallakin kaupungilla rupesi näkymään tulipalon oireita, ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ajattelemaan omaa pelastusta."
"Näitkö ihmisten kiertelevän sytyttelemässä taloja?"
"Kyllä minun täytyi kaikenkaltaisia nähdä, oi Aeneaksen jälkeläinen! Näin ihmisten miekka kädessä raivautuvan tungoksen läpi, näin heidän surmaavan toisiaan. Ihmisten sisälmyksiä oli kadulla, joukon jaloissa. Oi, herra, olisi luullut barbarien valloittaneen kaupungin ja panneen toimeen teloituksen. Ihmiset vaikeroivat maailmanlopun tulleen. Toiset menivät niin pyörälle päästään, etteivät koettaneetkaan päästä pakoon, vaan pysyivät tylsistyneinä paikoillaan, kunnes tuli heidät saavutti. Toiset tulivat hulluiksi, toiset kirkuivat epätoivoissaan. Oli sentään sellaisiakin, jotka kirkuivat ilosta, sillä katso, herra, maailmassa on paljon pahoja ihmisiä. Eivät he ymmärrä antaa arvoa teidän lempeälle hallituksellenne ja oikeudenmukaisille laeillenne, jotka sallivat teidän ottaa toiselta hänen omaisuutensa ja pistää sen omaan pussiinne. Ihmiset eivät osaa alistua jumalien tahdon alle!"
Vinitius oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä huomannut Chilonin äänessä väräjävää ivaa. Hänen pintaansa karmi kun hän ajatteli, että Lygian mahdollisesti oli täytynyt olla tuossa hirveässä sekamelskassa, kadulla, jolle oli viskattu ihmisten sisälmyksiä joukon tallattavaksi. Hän oli vähintään kymmenen kertaa käskenyt Chilonin kertoa kaikki mitä hän tiesi, mutta nyt hän kuitenkin vielä kerran kääntyi hänen puoleensa:
"Näitkö sinä omin silmin heidät Ostrianumissa?"
"Näin, oi Venuksen poika! Näin neidon, näin hyväsydämisen lygiläisen, pyhän Linuksen ja apostoli Pietarin."
"Ennen tulipaloako?"
"Ennen tulipaloa, oi Mitra!"
Mutta Vinitiuksen päähän pälkähti äkkiä ajatus, että Chilon ehkä valehtelee. Hän pysäytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen uhkaavan katseen ja kysyi:
"Mitä sinä siellä teit?"
Chilon joutui hämilleen. Hän oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset, ajatellut, että kun Rooman kaupunki häviää, niin Rooman valtakunnan piirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hän oli ypö-yksin Vinitiuksen kanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten uhalla käskeneen häntä jättämään kristityt—varsinkin Linuksen ja Lygian—rauhaan.
"Herra," huudahti hän, "mikset usko, että minä heitä rakastan? Puhun täyttä totta! Olen käynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen kristitty. Pyrrho opetti minua pitämään hyvettä suuremmassa arvossa kuin filosofiaa, sentähden etsin nykyään hyveellisten ihmisten seuraa. Olenhan sitäpaitsi köyhä mies ja sillaikaa kun sinä, Jupiter, olit Antiumissa, sain monesti kärsiä nälkää kirjojeni ääressä. Usein istuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillä kristityt jakelevat enemmän almuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensä, vaikka ovatkin köyhää kansaa."
Tämä selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttävältä. Hänen äänensä oli jo leppeämpi, kun hän kysyi:
"Etkö tiedä, missä Linus nykyään asuu?"
"Sinä rankaisit minua kerran hirveästi uteliaisuuden viasta, vastasi kreikkalainen."
Vinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa.
"Herra," virkkoi Chilon hetkisen perästä, "ilman minua et olisi löytänyt neittä. Jos nyt siis löydämme hänet, niin ethän unohda köyhää tietäjää?"
"Sinä saat talon viinitarhoineen likellä Ameriolaa," vastasi Vinitius.
"Kiitän sinua, Herkules! Sanoitko: viinitarhoineen?… Kiitän sinua!
Oi, kiitän! Viinitarhoineen!"
He sivuuttivat Vaticanuksen kukkulan, joka tulipalon hohteessa heloitti aivan punaisena, pääsivät Naumachian tuolle puolen ja kääntyivät oikealle. Heidän tarkoituksensa oli ratsastaa Vaticanuksen kentän poikki, tulla joelle, päästä sen yli ja siitä Porta Flaminalle. Äkkiä Chilon seisautti muulinsa ja virkkoi:
"Herra! Päähäni pälkähti hyvä tuuma."
"Puhu!" kehoitti Vinitius.
"Janiculuksen ja Vaticanuksen kukkuloiden välillä Agrippan lammen takana on kuoppia, joista otettiin kiviä ja hiekkaa, kun Neron sirkusta rakennettiin. Kuule nyt herra, mitä sanon! Kuten tiedät, asuu täällä Tiberin takana paljon juutalaisia. Nämä ovat viime aikoina hirveällä tavalla ruvenneet vainoamaan kristittyjä. Muistat ehkä, että Roomassa jo jumalallisen Klaudiuksen aikana oli sellaisia kahakoita, että Caesarin täytyi karkoittaa juutalaiset kaupungista. Sittemmin he palasivat takaisin ja nyt he elävät huolettomina Augustan suojeluksen alla ja kohtelevat kristittyjä kahta ankarammin. Minä tiedän sen. Olen omin silmin nähnyt! Tosin ei ole annettu mitään virallista julistusta heitä vastaan, mutta juutalaiset menevät kaupunginprefektin luo ja syyttävät heitä siitä, että he murhaavat lapsia, palvelevat aasia ja julistavat oppia, jota ei senaatti ole vahvistanut. Itse puolestaan he hyökkäävät heidän rukoushuoneisiinsa ja käyttäytyvät niin raivoisasti, että kristittyjen täytyy mennä piiloon."
"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi Vinitius.
"Sitä, herra, että kristittyjen vainoja välttääkseen täytyy pitää rukouksensa salaa, vaikka Tiberin takana kyllä on julkinen synagoga. He kokoontuvat autioihin latoihin tai santakuoppiin kaupungin ulkopuolella. Kristityt Tiberin takaa ovat valinneet käytettäväkseen juuri sen hiekkakuopan, joka on syntynyt sirkusta ja useita Tiberin rannalle tehtyjä taloja rakennettaessa. Nyt, kun kaupunki palaa, rukoilevat he lakkaamatta. Voimme tavata heitä lukemattomia määriä maakuopista. Sentähden ehdottaisin, herra, että poikkeaisimme tänne katsomaan."
"Mutta sinähän sanoit, että Linus oli lähtenyt Ostrianumiin!" huudahti
Vinitius kärsimättömästi.
"Mutta sinä lupasit minulle talon ja viinitarhan likellä Ameriolaa," vastasi Chilon, "ja sentähden tahdon minä etsiä neidon kaikkialta, mistä vain saatan toivoa löytäväni hänet. He ovat tulipalon sytyttyä voineet palata Tiberin taakse… He ovat ehkä kiertäneet kaupungin ympäri, kuten me nyt teemme. Linuksella on näet talo, hän on luultavasti tahtonut nähdä, syttyisikö sekin kaupunginosa tuleen, missä hänen talonsa on. Jos niin on käynyt, vannon sinulle, herra, kautta Persephoneen, että tapaamme heidät hiekkahaudasta. Ainakin saamme heistä tietoja."
"Olet oikeassa. Johda minut siis sinne," käski tribuni.
Hetkeäkään epäilemättä käänsi Chilon muulinsa vasemmalle, kukkulaa kohti. Kun he vähän aikaa olivat kiertäneet vuorta, peitti se heiltä tulipalon, joten he kulkivat pimeässä, vaikka likeiset kukkulat hohtivat täydessä punassa. Päästyään sirkuksen ohitse kääntyivät he vieläkin vasemmalle ja joutuivat jonkinlaiseen solaan, jossa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta pian huomasi Vinitius pimeydessä joukoittain tuikkivia lyhtyvalkeita.
"Tuossa he ovatkin!" huudahti Chilon. "Nyt heitä on täällä enemmän kuin koskaan ennen, sillä toiset rukoushuoneet ovat täynnä savua, kuten koko Tiberin-takainen kaupunginosa."
"Totta totisesti! kuulen veisuuta," virkkoi Vinitius.
Vuoren pimeästä aukosta kuului todella laulavia ihmisääniä, ja lyhdyt katosivat katoamistaan vuoreen. Mutta syrjäkäytävistä tulvi yhtämittaa uusia tulokkaita, ja ennen pitkää olivat Vinitius ja Chilon joutuneet keskelle ihmisjoukkoa.
Chilon astui muulin selästä, viittasi pojalle, joka sattui kulkemaan hänen rinnallaan, ja sanoi:
"Olen Kristuksen pappi ja piispa. Pidäppä muulejamme, niin saat minulta siunauksen ja syntisi anteeksi."
Hän ei odottanut pojalta vastausta, vaan viskasi ohjakset hänen käsiinsä ja sekaantui Vinitiuksen kanssa ihmisjoukkoon.
He suuntasivat kulkunsa maan alle ja astuivat lyhtyjen himmeässä valossa pimeän käytävän läpi. Siitä he tulivat avaraan onkaloon, josta nähtävästi ennen oli otettu kiviä, koska seinissä vielä oli tuoreet jäljet.
Siellä oli valoisampaa kuin käytävässä, sillä siellä paloi, paitsi lamppuja ja lyhtyjä, myöskin soihtuja. Niiden valossa näki Vinitius suuria ihmisjoukkoja polvillaan, käsivarret ojennettuina taivasta kohti. Lygiaa, apostoli Pietaria ja Linusta ei näkynyt missään, mutta kaikkien rukoilevien kasvoista loisti juhlallinen mielenliikutus. Toiset näyttivät odottavan, luottavan ja toivovan. Tulet kuvastuivat silmien valkuaisista, jotka tähtäsivät taivasta kohti, kalpeilta, liidunkarvaisilta otsilta valui hiki; toiset veisasivat virttä, toiset toistelivat tulisesti Jeesuksen nimeä, toiset löivät rintoihinsa. Saattoi selvästi nähdä, että kaikki odottivat jotakin yliluonnollista.
Äkkiä vaikeni veisuu, ja komeroon, joka nähtävästi oli syntynyt suuren kivilouhikon jäljeltä, nousi Vinitiuksen tuttava, Crispus. Hän kulki miltei kuin unissaan, kasvot kalpeina, ankaruutta ja uskonkiihkoa uhkuvina. Kaikkien silmät kääntyvät nyt häneen, ja toivon- ja lohdutuksenjanoiset näyttivät odottavan saavansa tyydytystä häneltä. Mutta kun hän oli siunannut kansan, rupesi hän puhumaan hätäisesti, miltei kirkuen:
"Katukaa syntejänne, sillä hetki on tullut. Jo on Herra lähettänyt tulensa hävittämään rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia! Tuomion, vihan ja koston hetki on tullut… Herra lupasi tulla, ja pian näette Hänen tulevan! Mutta hän ei enää tulekaan Karitsana, joka uhrasi verensä teidän syntienne tähden, vaan hirveänä tuomarina, joka vanhurskautensa vihassa syöksee syntiset ja epäuskoiset kadotukseen… Voi maailmaa ja voi syntisiä, sillä ei heille enää armoa löytymän pidä… Jo näen Sinut, Kriste! Tähdet putoavat sateena taivaalta, aurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta Sinä tulet torvien soidessa ja pyhät enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet keskellä pitkäisen jylinää. Minä näen ja kuulen Sinut, oi Kriste!"
Hän vaikeni, nosti silmänsä taivasta kohti ja jäi katsomaan ikäänkuin hän jossakin kaukana olisi nähnyt hirveän näyn. Äkkiä alkoi maan päältä kuulua kumeaa tärinää … tärähdys, toinen, kymmenes. Palavassa kaupungissa olivat nimittäin rakennukset pitkin kokonaisten katujen mittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjä piti siitä johtuvaa melua selvänä taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen päivän tulleen. Usko Kristuksen äkillisestä tulemisesta ja maailman lopusta oli näet levinnyt heidänkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa oli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tätä uskoa. Kauhistus valtasi siis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: "tuomiopäivä on tullut!…" Toiset peittivät käsillään kasvonsa, luullen maanjäristyksen raivoavan ympärillään ja halkeamista syöksyvän esiin helvetin petoja käymään syntisten kimppuun. Toiset huusivat: "Kriste, armahda meitä! Lunastaja, ole laupias!…"—toiset tunnustivat ääneen syntinsä ja toiset karkasivat ystäviensä syliin, jotteivät kauhistuksen hetkellä olisi yksin.
Joukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka näyttivät olevan kotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja joissa ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Tuon tuostakin nostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan käsittämättömiä sanoja käsittämättömillä kielillä. "Herää sinä, joka makaat!" kajahti jostakin luolan pimeästä nurkasta. Mutta ylinnä muita ääniä jyrisi Crispuksen huuto: "valvokaa! valvokaa!"
Ajoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltä kuin ihmiset henkeä pidätellen olisivat odottaneet, mitä tuleman piti. Silloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten pääsivät rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. "Lunastaja, ole laupias!" Tuon tuostakin korotti Crispus äänensä ja huusi: "Hyljätkää maallinen omaisuutenne, sillä vähän ajan perästä ei pidä maaperää teidän jalkainne alla oleman! Hyljätkää maallinen rakkautenne, sillä ei Herra huoli niistä, jotka rakastavat luontokappaleita enemmän kuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa eläjiä! voi miehiä, vaimoja ja lapsia!…"
Äkkiä tuntui hiekkahaudassa tärähdys, joka oli kovempi kuin kaikki edelliset. Ihmiset heittäytyivät silloin maahan ja laskivat käsivartensa ristiin rinnalle, ikäänkuin sillä merkillä suojellakseen itseään pahoja henkiä vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hätäistä hengitystä ja kauhistuneita kuiskauksia: "Jeesus, Jeesus, Jeesus!" sekä silloin tällöin lapsen itkua. Äkkiä lausui tyyni ääni polvistuvan ihmisjoukon päiden päällitse:
"Rauha olkoon teille!"
Puhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan.
Hänen äänensä sointu karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken kauhun. Oli kuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset nousivat maasta, likeisimmät pakenivat hänen jalkainsa juureen, ikäänkuin etsiäkseen turvaa hänen siipiensä varjosta. Hän ojensi käsivartensa heidän puoleensa ja lausui:
"Minkätähden te epäilette teidän sydämissänne? Kuka teistä tietää, mitä saattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllä hävitti tulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on lunastanut, on tapahtuva hänen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hänen nimensä huulillanne. Rauha olkoon teidän kanssanne!"
Crispuksen hirveiden, armottomien sanojen perästä vaikutti Pietarin puhe kuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus Jumalaan. Kristus kävi taasen heidän silmissään siksi, jota he apostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hän ei ollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kärsivällinen Karitsa, jonka laupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen tunne elähdytti kaikkien läsnäolijoiden mielet ja heidän sydämensä uhkui kiitollisuutta apostolia kohtaan. "Me olemme lampaitasi, ruoki meitä!" huudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmät lausuivat: "älä meitä heitä koston päivänä!" He olivat polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta kun Vinitius sen näki, likeni hän apostolia, tarttui hänen vaatteidensa liepeeseen, kumarsi päänsä ja puhui:
"Herra, auta minua! Olen etsinyt tyttöä tulipalon, savun ja tungoksen seasta enkä ole saattanut löytää häntä. Mutta minä uskon, että sinä voit hänet minulle palauttaa."
Pietari laski kätensä hänen päälaelleen.
"Usko," lausui hän, "ja seuraa minua."
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.
Kaupunki yhä paloi. Suuri Sirkus hajosi tuhkaksi, samoin ne kadut ja kaupunginosat, jotka ensinnä olivat syttyneet. Aina kun rakennukset romahtivat kasaan, leimahti liekki hetkeksi taivasta kohti. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi nyt tavattomalla voimalla mereltä päin, kuljettaen Caeliukselle, Esquilinukselle ja Viminalikselle tuliaaltoja, kekäleitä ja hiiliä. Nyt ajateltiin sentään jo pelastustakin. Tigellinus oli kolmantena päivänä saapunut Antiumista onnettomuuspaikalle, ja hänen käskystään oli ruvettu hajoittamaan rakennuksia Esquilinuksella, jotta tuli, joutuessaan tyhjälle paikalle, itsestään sammuisi. Tämä toimenpide tarkoitti sentään ainoastaan viimeisen kaupunginosan pelastamista, sillä sen pelastamista, joka jo oli syttynyt tuleen, ei enää ollut ajatteleminenkaan. Sitäpaitsi oli ryhdyttävä torjumaan kaikkinaisia muita onnettomuutta seuraavia vaaroja. Määräämättömät rikkaudet, koko asukkaiden omaisuus oli mennyt hukkaan yhdessä kaupungin kanssa, ja satojatuhansia ihmisiä hoippuili keppikerjäläisinä kaupungin muurien ulkopuolella. Jo seuraavana päivänä rupesi nälkä ahdistamaan ihmislaumoja, sillä kaupunkiin kootut äärettömät ruokavarastot olivat palaneet ja uusien hankkimista ei kukaan tämän yleisen, hirmuisen sekasorron vallitessa ollut ajatellut. Vasta Tigellinuksen saavuttua paikalle lähetettiin sanansaattajia Ostiaan, mutta sillaikaa oli kansa ehtinyt ottaa sangen uhkaavan asenteen.
Sen talon ympärille Aqua Appian varrella, jossa Tigellinus siihen aikaan asui, oli kerääntynyt laumottain naisia ja he huusivat lakkaamatta, aamusta myöhään yöhön asti: "antakaa leipää ja asuntoa!" Pretorianeja oli komennettu paikalle suurelta leiriltä Via Salarian ja Via Nomentanan välillä, mutta turhaan koettivat he saada aikaan jonkinlaista järjestystä. Monesti ryhtyivät ihmiset tekemään heille julkista vastarintaa. Tuon tuostakin viittasivat turvattomat joukot palavaa kaupunkia ja kirkuivat: "tappakaa meidät nyt tässä tulen valossa!" He sadattelivat Caesaria, augustianeja, pretoriani-sotamiehiä, ja hämmennys kasvoi kasvamistaan. Tigellinus, joka keskellä yötä katseli hävitystä ja näki tuhansien tulien loimuavan, luuli lopulta näkevänsä vartiotulia vihollisten leireistä. Hänen käskystään oli kaupunkiin tilattu suuret määrät jauhoja ja valmiita leipiä sekä Ostiasta että kaikista lähiseudun kylistä ja kaupungeista, mutta kun ensi lähetykset yöllä saapuivat Emporiumiin, mursi kansa Aventinuksen puoleisen pääportin ja hyökkäsi ruokavarojen kimppuun, saaden aikaan hirveän sekamelskan. Liekkien valossa syntyi nyt ottelu leivistä, sillä seurauksella, että suuri osa putosi maahan. Rikkoutuneista säkeistä varisseet jauhot peittivät valkeana lumitienä koko Drusuksen ja Germanicuksen porttien välin, ja melskettä kesti kunnes sotamiehet olivat valloittaneet rakennuksen ja nuolien ja heittokeihästen avulla hajoittaneet joukot.
Tällaista hävitystä ei Rooma ollut kokenut sitten kuin Brennuksen aikana, jolloin gallialaiset olivat hyökänneet kaupunkiin. Monet vertailivatkin kauhistuksissaan tätä tulipaloa senaikaiseen. Mutta olihan toki silloin edes Kapitolium säilynyt. Nyt ympäröi Kapitoliumiakin hirveä tuliseppel. Marmori tosin ei palanut tulessa, mutta öisin, kun tuuli hetkiseksi hajoitti liekit, saattoi vuorenhuipulta nähdä Jupiterin temppelin pylväsrivien loistavan ruusunkarvaisina, muuttuneina hehkuvien hiilten näköisiksi. Brennuksen aikana oli Rooman väestö ollut rehellistä yhtenäistä kansaa, joka rakasti kaupunkiaan ja alttarejaan, mutta nyt kierteli palavan kaupungin muurien takana joukko, jossa enimmäkseen oli orjia ja vapautettuja, raivostunutta, kapinallista väkeä, joka minä hetkenä hyvänsä nälän ja hädän yllyttämänä oli valmis nousemaan kapinaan kaupunkia ja hallitusta vastaan.
Tulipalon hirveä laajuus sai kuitenkin joukonkin sydämet vapisemaan ja pidätti sen intohimojen puhkeamista. Mutta tulipalon hävityksen lisäksi oli odotettavissa nälänhätä ja taudit. Ja sitä paitsi olivat hirveät heinäkuun kuumat juuri alkaneet. Ilmaa, joka oli täynnä tulta ja aurinkoa, oli miltei mahdoton hengittää. Yö ei tuottanut minkäänlaista virkistystä, sillä silloin muuttui näyttämö täydelliseksi helvetiksi. Päivälläkin tuntui se kyllä kamalalta ja pahaa ennustavalta. Keskellä jättiläiskaupunki kukkuloillaan, muuttuneena ainoaksi tulta syökseväksi hirviöksi—ympärillä, aina Albanian vuorille asti, sanomaton sekamelska: majoja, telttoja, koppeja, ajoneuvoja, rasioita, kääröjä, kimpsuja, kampsuja, tulisijoja, kaikki paksunaan tomua ja savua. Aurinko nousi punaisena tulipalon takaa, ilma oli täynnä melua, huutoja, uhkaa, vihaa ja kauhua, miesten, naisten ja lasten kasvoissa tylsä epätoivo. Quiritit, kreikkalaiset, raa'at, vaaleasilmäiset miehet pohjoisesta, Afrikasta ja Aasiasta—kaikki olivat sekaisin. Porvarien joukossa oli orjia, vapautettuja, miekkailijoita, kauppiaita, käsityöläisiä, poikanulikoita ja sotamiehiä: oikea ihmismeri vyöryi tulisaaren ympärillä.
Kaikenkaltaiset huhut liikuttelivat tätä merta niinkuin tuuli aaltoja. Uutiset olivat suotuisia tai vähemmin suotuisia. Kerrottiin, että Emporiumiin oli saapunut määräämättömän paljo viljaa ja vaatteita, joita ilmaiseksi piti jaettaman kansalle. Niinikään tiedettiin, että Aasian ja Afrikan maakunnissa oli Caesarin käskystä ryöstetty kaikki aarteet ja rikkaudet, jotta ne jaettaisiin Rooman asukkaille. Jokaisen piti muka saada niin paljon, että hän voisi rakentaa oman talon. Samaan aikaan liikkuili kuitenkin sellaisiakin uutisia, että vesijohtovesi on myrkytetty ja että Nero aikoo hävittää kaupungin maan tasalle muuttaakseen Kreikkaan tai Egyptiin ja sieltä alkaakseen hallita maailmaa. Kaikki huhut levisivät salaman nopeudella. Kansa oli taipuvainen uskomaan niihin kaikkiin, ja ne yllyttivät sen paikalla mielialaa vastaaviin tunteenpurkauksiin, milloin toivoon, milloin vihaan, pelkoon tai raivoon. Vihdoin joutui tämä tuhansiin nouseva, kirjava joukko kuin kuumeeseen. Sama usko, joka oli voittanut jalansijaa kristityissä, että nimittäin maailma pian hävitettäisiin tulella, oli levinnyt myöskin jumalien tunnustajien joukkoon ja voitti päivä päivältä enemmän alaa. Ihmiset menivät tainnoksiin tai tulivat mielipuoliksi. He luulivat pilvestä, joita tuliloimut valaisivat, näkevänsä jumalien katselevan maailman häviötä. Silloin korottivat he kätensä heitä kohti, rukoilivat heiltä armoa tai kiroilivat heitä.
Sillaikaa hajoittivat sotamiehet kaupunkilaisten avulla taloja Esquilinuksella, Caeliuksella ja Tiberin takana, ja tämän toimenpiteen kautta pelastui todella joku osa kaupunkia. Mutta määräämättömät aarteet, joita vuosikymmenten voitoilla oli keräilty, korvaamattoman kalliit taideteokset, ihanat temppelit ja mitä kallisarvoisimmat muistomerkit roomalaisesta menneisyydestä ja roomalaisten vallan loistosta paloivat poroksi. Koko kaupungista pelastui ainoastaan muutamia laitimaisia osia ja kymmeniätuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi. Jotkut levittelivät sellaisiakin huhuja, että sotamiehet hajoittavat taloja vain siitä syystä, ettei kaupungista jäisi kiveä kiven päälle, eikä suinkaan ehkäistäkseen tulen vauhtia. Tigellinus rukoili joka kirjeessään Caesaria tulemaan Roomaan, jotta hän läsnäolollaan rauhoittaisi raivostuneen kansan. Mutta Nero ei liikahtanut ennen kuin "domus transitoria" oli syttynyt tuleen, ja kiire tuli hänelle sitten vasta, kun hän pelkäsi sen hetken luistavan käsistään, jolloin tulipalo olisi saavuttanut mahtavuutensa huipun.
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tuli oli jo päässyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kääntyi tuuli. Liekit vetäytyivät silloin Via Latalle ja Tiberiin päin, ympäröivät Kapitoliumin, levisivät Forum Boariumille, hävittivät kaikki mitä ennen olivat säästäneet ja likenivät uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka oli koonnut ympärilleen kaikki pretorianien voimat, lähetti lähettämistään sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, että Caesar vain pitäisi varansa: tulipalo on tosin vielä yltymässä, mutta ennen pitkää komea näytelmä jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentään vasta yön aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi nautittavammillaan. Hän pysähtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti telttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hänen avullaan sopivia asentoja, kasvojen ilmeitä ja liikkeitä sekä neuvotteli siitä, miten käsivarret olivat pidettävät lausuessa sanoja: "oi pyhä kaupunki, mi lujemmalta Ida-vuorta näytit"—olivatko molemmat käsivarret pidettävät ylhäällä vai pitikö toisen käden pidellä forminksia ja toisen riippua suorana pitkin kylkeä, tai oliko ainoastaan yksi käsivarsi nostettava ilmaan. Sillä nämä kysymykset olivat hänen mielestään sinä hetkenä tärkeämmät kaikkea muuta. Illansuussa hän vihdoin läksi liikkeelle ja kysyi vielä silloin Petroniukselta, eikö hävitykselle pyhitettyjä runoja välttämättömästi olisi höystettävä muutamilla komeilla, jumalia vastaan tähdätyillä kirouksilla, ja eikö taiteenkin kannalta katsoen sellaisten aivan välittömästi täytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka paraikaa kadottaa isänmaansa.
Puoliyön aikaan hän ja hänen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin muureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja, vapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania oli asetettu molemmin puolin tietä valvomaan, että Caesar rauhassa ja vaaratta saisi kulkea, sekä pitämään raivostunutta kansaa sopivan matkan päässä. Kun kansa sai nähdä kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan ja viheltämään, mutta ei uskaltanut hyökätä kimppuun. Kuului sentään kättentaputuksiakin, sillä roskaväki, joka ei ollut omistanut mitään ja joka niinmuodoin ei ollut saattanut mitään kadottaakaan, toivoi, että sille nyt jaettaisiin jyviä, oliveja, vaatteita ja rahaa vielä anteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentään sekä huudot että vihellykset ja kättentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Tigellinus oli näet käskenyt ottaa vastaan Caesarin tällaisella kunnianosoituksella. Päästyään Ostian portille pysähtyi Nero hetkeksi ja virkkoi: "minä kodittoman kansan koditon valtias, mihin kallistan yöksi onnettoman pääni!" Sitten hän sivuutti Clivus Dalphinin ja nousi varta vasten valmistettuja portaita myöten Appian vesijohtokaarelle. Häntä seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen, luuttuineen ja muine soittokoneineen.
Kaikki pidättivät henkeään, odottaen että hän lausuisi joitakin suuria sanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen painettavat. Mutta hän seisoi juhlallisena, mykkänä, puettuna purppuraisiin vaatteisiin, päässä kultainen laakeriseppel, ja katseli liekkien yhä yltyvää valtaa. Kun Terpnos ojensi hänelle kultaisen luutun, nosti hän silmänsä taivasta kohti, jota liekit punailivat, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut innostusta.
Kansa näki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja osoitteli häntä sormellaan. Etempänä puhisivat tulikäärmeet, ja Rooman ikuiset, pyhät muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen temppeli, jonka Evander oli pystyttänyt, Jupiter Statorin temppeli, Lunan temppeli, joka oli rakennettu vielä Servius Tulliuksen aikana, Numa Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnä Rooman kansan kotijumalat. Liehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nähdä Kapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar itse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan tragillisen näyttelijän naamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta hämmästystä ja parhaiten saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.
Hän vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia laulujaan ja runojaan. Sentähden hän sydämestään iloitsi, että hän vihdoin oli saanut nähdä murhenäytelmän, jommoista hän oli kuvannut. Runoseppä riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen etsijä nautti kauheasta näytelmästä ja ajatteli ihastuneena, että Trojan hävitys tämän jättiläiskaupungin häviön rinnalla oli ollut leikintekoa. Saattoiko hän enempää toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva Rooma, ja hän, Caesar, seisoi vesijohtokaaren päällä, kädessään kultainen luuttu, kaikkien nähtävänä, puettuna purppuraan, hämmästyttävänä, komeana ja runollisena. Vähät siitä että kansanjoukko tuolla etempänä, hämärässä, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat vaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat ja ylistelevät runoilijaa, joka tällaisena yönä lauloi Trojan hävitystä ja paloa. Mitä on hänen rinnallaan Homeros? Mitä on hänen rinnallaan itse Apollo forminkseineen!
Nero nosti kätensä, kosketti kieliä ja puhkesi Priamon sanoihin:
"Oi isäini pesä, oi kallehin kehto!…"
Täällä taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan kansanjoukon melutessa tuntui hänen äänensä kummallisen vähäpätöiseltä, heikolta ja epävarmalta. Soittokoneiden helinä oli kuin kärpästen surinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki olivat kerääntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas päänsä ja kuuntelivat äänettömässä ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hänen laulunsa kävi yhä surullisemmaksi. Kun hän hetkiseksi vaikeni kootakseen henkeä, toisti laulajien kuoro viimeiset säkeet. Sitten Nero—liikkeellä, jonka Aliturnus oli opettanut—riuhtaisi hartioiltaan tragillisen "syrman", kosketteli kieliä ja jatkoi lauluaan. Kun edeltäkäsin sävelletty runo vihdoin loppui, rupesi hän improvisoimaan ja etsimään suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessään olevaa näytelmää. Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän totisesti ei surrut syntymäkaupungin häviötä, mutta hän nautti ja ihastui omien sanojensa juhlallisesta soinnusta siihen määrään, että hän äkkiä päästi luutun kolahtamaan maahan ja kääriytyi »syrmaansa». Siinä hän sitten seisoi aivan kuin kivettyneenä, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa koristavaa Niobidi-kuvaa.
Vähän aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kättentaputusten myrsky. Mutta etempää kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enää epäillyt, että Caesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen näytelmän ja tehdäkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot sadoistatuhansista kurkuista, kääntyi hän augustianien puoleen, ja hänen kasvonsa olivat surulliset. Hän hymyili tyyntä hymyä, kuten ihminen, jota on kohdeltu väärin mutta joka alistuu kohtaloonsa.
"Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni," virkkoi hän.
"Roistot!" vastasi Vatinius, "käske, herra, pretorianien hyökätä heidän kimppuunsa."
Nero kääntyi nyt Tigellinuksen puoleen:
"Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?"
"Saatat, jumalallinen," vastasi prefekti.
Mutta Petronius kohautti olkapäitään.
"Heidän uskollisuuteensa kyllä saatat luottaa, mutta et heidän lukumääräänsä. Pysy vain paikoillasi, sillä täällä olet parhaimmassa turvassa. Kansa on rauhoitettava."
Seneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltä. Raivo laaksossa yltyi yltymistään. Kansa hankki aseikseen kiviä, telttapaaluja, laudanpätkiä, joita se kiskoi irti ajopeleistä, ja kaikkinaisia rautaesineitä. Jonkun ajan perästä saapui muutama kohortinpäämies ilmoittamaan, että joukko ahdistaa pretorianeja sekä että sotamiehet suurimmalla vaivalla puolustavat linjaa. He eivät sentään uskalla ryhtyä mihinkään, koskeivät ole saaneet käskyä hyökätä kansan kimppuun.
"Jumalat!" huudahti Nero "mikä yö! Toisella puolen tulipalo, toisella raivoisa ihmismeri!"
Hän rupesi taasen etsimään sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken vaaraa, mutta samassa hän näki kaikkien ympärillä seisovien kalpeat, hätääntyneet kasvot, ja silloin hänkin pelästyi.
"Antakaa minulle tumma viitta päähineineen!" virkkoi hän. "Mahtaakohan tästä todella syntyä ottelu?"
"Herra," sanoi Tigellinus epävarmalla äänellä. "Olen tehnyt mitä ikinä olen voinut, mutta vaara on todella suuri… Puhu, herra, kansalle ja tee sille hyviä lupauksia."
"Vai pitäisi Caesarin puhua joukolle! Joku toinen saa tehdä sen minun nimessäni. Kuka ottaa sen tehdäkseen."
"Minä!" lausui Petronius tyynesti.
"Mene, ystävä! Sinä olet minulle aina uskollisin… Mene, äläkä säästä lupauksia."
Petronius kääntyi seurueen puoleen, kasvot huolettomina ja ivallisina.
"Läsnäolevat senaattorit," virkkoi hän, "ynnä Piso, Nerva ja Senecio seuratkoot minua."