Sitten hän hitaasti astui alas vesijohtokaarelta. Ne, joita hän oli käskenyt, seurasivat epäillen, mutta samalla jonkinlaisella mielihyvällä, sillä hänen tyyneytensä vaikutti heininkin. Kun Petronius oli päässyt kaaren juurelle, käski hän tuoda valkean hevosen ja istuutui sen selkään. Seurueen etunenässä hän sitten ratsasti pitkien pretorianirivien keskitse kohti mustaa, ulvovaa ihmislaumaa. Hänellä ei ollut muita aseita kuin kaitainen, elfenluinen keppi, jota hän tavallisesti piti kädessään.
Päästyään pretorianirivien päähän ratsasti hän suoraan ihmisjoukkoon. Tulipalon valossa näkyi uhkaavia nyrkkejä ja kaikenlaisilla aseilla varustettuja käsiä, kiiluvia silmiä, hiestyneitä kasvoja ja suita, jotka kiljuivat ja joiden pielissä oli vaahtoa. Pian ympäröi raivostunut aalto hänet ja hänen seurueensa. Ihmiset olivat todella heidän ympärillään kuin merenä, pää pään vieressä, ja meri aaltoili ja läikkyi kammottavan näköisenä.
Rähinä kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin eläimelliseksi karjunnaksi. Seipäät ja talikot, jopa miekatkin, vinkuivat Petroniuksen pään ympärillä, uhkaavat kädet kävivät kiinni hevosen suitsiin ja ratsastajaan, mutta hän ajoi yhä syvemmälle kansanjoukkoon, kylmänä, välinpitämättömänä, halveksivana. Tuontuostakin läjäytti hän kepillään röyhkeimpiä päähän, mutta vain ikäänkuin raivatakseen tietä tavallisen tungoksen läpi. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa ei saattanut olla hämmästyttämättä raivostunutta joukkoa. Vihdoin ihmiset tunsivat hänet, ja useat äänet rupesivat huutamaan:
"Petronius! Arbiter elegantiarum! Petronius!"
"Petronius!" kaikui jo kaikilta tahoilta.
Ja jota useammin hänen nimeään mainittiin, sitä enemmän lauhtuivat kasvot ja sitä enemmän tyyntyi rähinä, sillä tuo komea patricio, joka ei ikinä ollut koettanut saavuttaa kansan suosiota, oli kuin olikin sen suosikki. Häntä pidettiin inhimillisenä ja ylevämielisenä miehenä, ja kansa oli ruvennut suosimaan häntä varsinkin Pedanius Secunduksen rettelöiden aikana. Olihan hän silloin koettanut lieventää hirveää tuomiota, joka määräsi kuolemaan kaikki prefektin orjat. Varsinkin orjalaumat rakastivat häntä sillä rajattomalla rakkaudella, jolla poljetut ja onnettomat ihmiset tavallisesti rakastavat olentoa, joka heille osoittaa edes hiukkasen myötätuntoisuutta. Tänä hetkenä olivat ihmiset sitäpaitsi uteliaat kuulemaan, mitä Caesarin lähettiläällä olisi sanomista. Kukaan nimittäin ei epäillyt, että Caesar tahallaan oli lähettänyt juuri hänet.
Petronius riisui valkean, purppuralla päärmätyn togansa, nosti sen ilmaan ja heilutti sitä päänsä päällä, merkiksi siitä, että hän tahtoo puhua.
"Hiljaa! hiljaa!" huudettiin joka taholta.
Hetkisen perästä kansanjoukko todella vaikeni. Petronius kohosi seisomaan hevosen selkään ja rupesi puhumaan korkealla, tyynellä äänellä:
"Kansalaiset! toistakoot ne, jotka kuulevat sanani, etempänä seisoville mitä olen puhunut. Ja koettakoon jokainen käyttäytyä ihmisiksi eikä kuin peto arenalla."
"Puhu! puhu!…"
"Kuulkaatte siis! Kaupunki rakennetaan uudelleen. Luculluksen, Maecenaksen, Caesarin ja Agrippinan puutarhat avataan käytettäviksenne! Huomisesta alkaen jaetaan teille jyviä, viiniä ja oliveja niin runsaasti, että jokainen voi täyttää vatsansa kurkkua myöten! Sitäpaitsi Caesar valmistaa teille kilpaleikkejä, joitten vertaisia ei maailma vielä ole nähnyt, teitä odottaa juhlat ja lahjat. Rikkaammiksi tulette tulipalon jälkeen kuin ennen sitä olittekaan!"
Vastauksena hänen sanoihinsa alkoi kuulua murinaa, ja se leveni joka haaralle niinkuin aalto leviää vedessä, kun siihen on heitetty kivi: likempänä seisovat ilmoittivat kauempana seisoville hänen tiedonantonsa. Vähitellen rupesi kuulumaan huutoja ja vihan tai tyytyväisyyden ilmauksia ja vihdoin muuttui kaikki mahtavaksi meluksi.
"Panem et circenses!… Leipää ja sirkusleikkejä!"
Petronius kääriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hän oli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rähinä yltyi, se voitti jo tulipalonkin räiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhä syvemmältä, mutta lähettiläällä nähtävästi vielä oli jotakin sanomista, koska hän yhä odotti.
Vihdoin hän taasen heilautti kättään, kehoittaen kansanjoukkoa vaikenemaan, ja virkkoi:
"Lupasin teille panem et circenses, mutta korottakaa nyt te puolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidät ruokkii ja vaatettaa. Sitten saatte, ihmisrääsyt, panna levolle, sillä päivä alkaa pian sarastaa."
Näin lausuttuaan käänsi hän hevosensa, läiskäytti keveästi kepillään päihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellä, ja ratsasti hitaasti pretorianien rivejä kohti.
Hetkisen perästä hän jo oli vesijohtokaarella. Siellä vallitsi hirveä kauhistus. Herrat olivat nimittäin ymmärtäneet väärin huudon panem et circenses ja luulleet, että kansanjoukko oli päästänyt ilmoille uuden vihanpurkauksen. Eivät he myöskään olleet saattaneet odottaa, että Petronius suoriutuisi pälkähästä. Kun siis Nero sai hänet nähdä, karkasi hän aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta:
"No mitä? Miten siellä asiat nyt käyvät? Tuleeko todella ottelu?"
Petronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvältä ja virkkoi:
"Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku minulle kiireesti »epilimmaa», sillä muuten pyörryn."
Sitten hän kääntyi Caesarin puoleen.
"Lupasin heille viljaa, oliveja, pääsyn puutarhoihin ja kilpaleikkejä. He jumaloivat sinua taasen minkä jaksavat ja mylvivät vaahtoavin huulin sinulle kunniaa. Jumalat, kuinka se roskaväki osaa haista pahalta!"
"Pretorianini ovat valmiina," huudahti Tigellinus, "ja jollet olisi heitä rauhoittanut, olisin ikipäiviksi tukkinut kirkujien suun. Sääli, Caesar, ettet sallinut sotamiesten käyttää voimiaan."
Petronius katsahti puhujaan, kohautti olkapäitään ja virkkoi:
"Ei se vielä ole myöhäistä. Ehkä he jo huomenna saavat niitä käyttää."
"Ei, ei!" huudahti Caesar. "Käsken avata heille puutarhat ja annan jakaa viljaa. Kiitän sinua, Petronius! Valmistan heille kilpaleikit ja esitän julkisesti saman laulun, jonka tänään lauloin teille."
Näin sanottuaan laski hän käsivartensa Petroniuksen olkapäälle, vaikeni hetkisen, rauhoittui ja virkkoi vihdoin:
"Sanoppa suoraan: minkä vaikutuksen tein minä laulaessani?"
"Sinä olet näytelmän arvoinen, ja näytelmä oli sinun arvoisesi," vastasi
Petronius.
Sitten hän kääntyi tulipaloon päin ja lausui:
"Nyt katselemme vielä vanhaa Roomaa ja sanomme sille jäähyväiset."
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Apostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin maailmanloppu heidän mielestään aina oli likellä, mutta he alkoivat taasen uskoa, ettei hirveä tuomio ehkä aivan vielä tule ja että he ehkä vielä saavat nähdä Neron herrauden—ja se oli heidän silmissään samaa kuin Antikristuksen herraus—loppuvan, sekä Jumalan koston saavuttavan hänet hänen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet sydämilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen kukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkäpä Tiberinkin taakse, koska oli kerrottu, että tuli muutamissa kohdin oli saatu sammumaan ja että se tuulen kanssa oli kääntynyt poispäin joesta sekä että se, hävitettyään kaikki mitä saattoi hävittää, vihdoin oli lakannut leviämästä.
Apostolikin jätti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori tribuni ei uskaltanut häiritä hänen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa äänetönnä, rukoillen armoa silmillään ja vavisten tuskasta. Mutta monet monituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kättä tai vaatteen lievettä, äidit ojensivat lapsensa hänen puoleensa, toiset heittäytyivät polvilleen pimeään, pitkään eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja rukoilivat siunausta. Sitäpaitsi asteli heidän rinnallaan toisia, jotka veisasivat virsiä. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeä kysymysten tekemiseen eikä vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa. Vasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin väljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo näkyi, kääntyi hän Vinitiuksen puoleen ja lausui:
"Älä pelkää. Tässä likellä on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme Lygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on määrännyt tytön omaksesi, on suojellut hänet sinulle."
Vinitius horjahti ja jäi nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista, tapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun keskeltä, unettomuus ja hirveä levottomuus olivat heikentäneet hänen voimiaan, ja kun hän nyt kuuli, että se, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, on tässä likellä ja että hän pian saa hänet nähdä, niin menivät hänen viimeisetkin voimansa. Hän kävi äkkiä niin heikoksi, että lankesi apostolin jalkain juureen, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja jäi siihen, saamatta sanaa suustaan.
Apostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja kunnianosoitukset, lausui:
"Älä kiitä minua! Anna kunnia Kristukselle!"
"Mikä kelpo jumala!" virkkoi Chilon. "Mutta mihin minä oikeastaan panen muulit, jotka tuolla odottavat meitä?"
"Nouse ja seuraa minua," sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen käteen.
Vinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nähdä, että mielenliikutus oli pusertanut kyyneliä hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen huulensa värisivät ikäänkuin hän olisi rukoillut.
"Lähtekäämme," lausui hän.
Mutta nyt puuttui Chilon puhumaan:
"Herra, mihin minä panen muulit, jotka odottavat? Ehkä kunnianarvoisa profeetta mieluummin ratsastaa kuin kävelee."
Vinitius ei itsekään tietänyt mitä hän vastasi, mutta kuultuaan Pietarilta, että kivenhakkaajan maja oli aivan likellä, hän virkkoi vihdoin:
"Vie muulit Macrinukselle."
"Suo anteeksi, herra, jos muistutan sinulle taloa Ameriolassa. Tällaisen hirveän tulipalon aikana pikkuasiat helposti unohtuvat."
"Sinä saat talon."
"Oi, sinä Numa Pompiliuksen jälkeläinen, olen aina luottanut sanaasi, mutta koska itse ylevämielinen apostoli nyt sattuu olemaan tässä kuulemassa, pyydän vielä muistuttaa, että lupasit minulle myöskin viinitarhan. Pax vobiscum. Minä tulen pian luoksesi, herra. Pax vobiscum."
He vastasivat:
"Ja sinun kanssasi."
Sitten he kääntyivät oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius:
"Herra! pese minut kasteen vedellä, jotta voisin sanoa itseäni Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillä minä rakastan häntä koko sielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillä sydämeni on jo valmis. Minä teen mitä käsket, mutta käske sinä, sillä muuten en tiedä, mitä minun pitää tehdä."
"Rakasta ihmisiä veljinäsi," vastasi apostoli, "sillä vain rakkaudella voit Häntä palvella."
"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan niin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä."
Hän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:
"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja vaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin yksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin."
"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli.
He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa valoa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:
"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin taakse."
Pian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa luolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja ruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.
Joku tumma, jättiläiskokoinen olento nousi, läksi tulijoita vastaan ja kysyi:
"Keitä te olette?"
"Kristuksen palvelijoita," vastasi Pietari. "Rauha olkoon kanssasi,
Ursus."
Ursus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hän sitten tunsi
Vinitiuksen, nosti hän hänen kätensä huulilleen.
"Ja sinäkin, herra!" huudahti hän. "Siunattu olkoon Karitsan nimi sen ilon tähden, jonka valmistat Callinalle."
Näin sanottuaan avasi hän oven, ja he astuivat majaan. Kipeä Linus makasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja kellertävät, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ääressä istui Lygia, pujotellen pieniä kaloja rihmaan. Ne olivat nähtävästi määrätyt ilta-ateriaksi.
Hän pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain Ursuksen askeleet. Sentähden ei hän laisinkaan nostanut päätään. Mutta Vinitius likeni, lausui hänen nimensä ja ojensi käsivartensa hänen puoleensa. Silloin tyttö kiireesti nousi, riemun säde lensi hänen kasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan pitkien päivien perästä saa takaisin isänsä tai äitinsä, heittäytyi hän hänen avoimeen syliinsä.
Vinitius painoi häntä rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikäänkuin hän ihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hän päästi hänet syleilystään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli otsaa ja silmiä ja sulki taasen hänet syliinsä. Hän toisteli toistamistaan hänen nimeään, heittäytyi polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen kättään ja osoitti hänelle mitä hartainta, hellintä kunnioitusta. Hänen riemunsa oli rajaton kuten hänen rakkautensa ja onnensakin.
Vihdoin hän rupesi kertomaan, kuinka hän oli lähtenyt lentoon
Antiumista, kuinka hän oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta
Linuksen talosta, kuinka hän oli kärsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli
hänelle ilmoitti hänen piilopaikkansa.
"Mutta nyt," puhui hän, "kun vihdoinkin olen sinut löytänyt, en enää jätäkään sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset surmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat käyttäytyvät kuin ryövärit, Jumala yksin tietää mitä kärsimyksiä Rooman vielä on kestettävä. Mutta minä vapautan sinut ja teidät kaikki. Oi, sinä rakkaani!… Tahdotko lähteä mukaani Antiumiin? Siellä astumme laivaan ja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minä annan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hänen käsistään. Ei sinun enää, rakkaimpani, tarvitse pelätä minua. Kaste tosin ei vielä ole puhdistanut minua, mutta kysypä Pietarilta, enkö minä vähän aikaa sitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi ja enkö pyytänyt, että hän kastaisi minut, vaikkapa tässä kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa kaikki minuun."
Yhä kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia näitä sanoja. He olivat todella kaikki eläneet ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa, ensinnä juutalaisten vainojen tähden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta kurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi tehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen aikakauden heidän elämässään. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa yksin Lygian, olisi tyttö varmaan voittanut kiusauksen, sillä ei hän olisi suostunut heittämään apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan Vinitius sanonut: »Lähtekää mukaani! Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne!»
Lygia painui suutelemaan Vinitiuksen kättä kuuliaisuutensa merkiksi ja lausui:
"Sinun kotilietesi on minun kotilieteni."
Samassa häntä sentään rupesi hävettämään, että hän oli lausunut sanat, jotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta häissä. Hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän seisoi siinä tulen valossa pää alas painuneena, hämillään ja peläten, että hänen sanansa tulkittaisiin väärin.
Mutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin hän kääntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan:
"Rooma palaa Caesarin käskystä. Hän valitti jo Antiumissa, ettei hän koskaan ollut nähnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hän kavahtanut tekemästä sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitä vielä saattaa tapahtua! Kuka takaa, ettei hän, saatuaan kootuksi sotajoukot, käske surmata asukkaita. Kuka tietää, keitä kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka tietää, eikö tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nälkä? Suojelkaa siis omaa elämäänne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellä saatatte rauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte taasen kylvämään siementänne."
Samassa alkoi, ikäänkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa, Vaticanuksen kentältä päin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia huutoja. Kivenhakkaaja, mökin omistaja, palasi myöskin kotiin, sulki kiireesti oven ja puhkesi puhumaan:
"Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat ovat hyökänneet porvarien kimppuun."
"Kuuletteko!" huudahti Vinitius.
"Mitta täyttyy," lausui apostoli, "ja onnettomuudet ovat olevat äärettömät niinkuin meri."
Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:
"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet.
Lähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne."
Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla, huudahti:
"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi."
"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta etkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren rannalla: »ruoki minun lampaitani!»"
Vinitius vaikeni.
"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet jätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani onnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki pelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis minun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?"
Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:
"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun esikuvaasi?"
Vinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi taistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän tarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin päättäväisyys, kun hän virkkoi:
"Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinä Lygia! Minä puhuin inhimillisen ymmärrykseni mukaan, mutta teillä on toinen ymmärrys ja se ei katso omaa vaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan käskyjä. Niin! minä en ymmärtänyt asiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni, ja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja tahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa enemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että minäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni onnettomuuden päivänä."
Hän lankesi polvilleen ja joutui äkkiä haltioihinsa: hän korotti käsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan:
"Joko ymmärrän Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?"
Hänen kätensä vapisivat, silmät täyttyivät kyynelillä, uskon ja rakkauden yli vuotava tunne tärisytti hänen ruumistaan. Mutta apostoli Pietari otti savisen astian, jossa oli vettä, likeni häntä ja lausui juhlallisesti:
"Kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen, amen!"
Silloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki läsnäolijat. Heidän silmissään täyttyi mökki yliluonnollisella valolla, he olivat kuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidän päänsä päältä ja taivaasta liihoitteli enkelejä heidän luokseen. Mutta ylinnä näkyi risti, ja naulojen lävistämät kädet siunasivat heitä.
Ulkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa räiskähtelivät yhä ankarammin.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Kansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin Domitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentälle, Pompejuksen, Sallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikäytävät, pallonlyöntiä varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja eläinten kopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit, Afrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin kaunistamassa puutarhoja—kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin ruokavaroja niin runsaasti, että erilaiset alukset muodostivat ikäänkuin sillan, jota myöten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle. Viljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittäin kolmesta sestersistä, ja köyhimmät saivat sitä aivan ilmaiseksi. Äärettömiä viini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta kuljetettiin joka päivä lehmä- ja lammaskarjoja. Kerjäläiset, jotka ennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka monesti todella olivat olleet nälkään kuolemaisillaan, elivät itse asiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nälänhädän vaara oli kokonaan ehkäisty, mutta vaikeampi oli välttää ryöstöä, varkautta ja muuta vallattomuutta. Kulkurielämä vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata tulla kysymykseenkään, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin ihailijoita ja taputtivat käsiään aina kun hän näyttäytyi. Olojen pakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitä vallattomuutta, toimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerääntynyt koko maailman roskaväki, kävi elämä sellaiseksi, ettei sitä ihmiskielin saata kuvata. Öisin tapeltiin, murhattiin ja ryöstettiin naisia ja poikia. Porta Mugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysähtyivät, oteltiin niin kiivaasti, että sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu vilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois niitä, ja heinäkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vieläkin sietämättömämmäksi, mätänivät ne pian, täyttäen ilman mitä iljettävimmällä hajulla. Leireissä levisivät taudit, huolestuneet ihmiset rupesivat jo pelkäämään suurta ruttoa.
Kaupunki yhä paloi. Vasta kuudentena päivänä, kun tulipalo oli päässyt Esquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli hajoitettu, rupesi sen voima heikkenemään. Hehkuvissa hiililäjissä oli sentään vieläkin niin väkevä valo, ettei kansa saattanut uskoa onnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemäntenä yönä kävi tuli uudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi ainoastaan lyhyen ajan, koska siltä pian loppui paloaines. Siellä täällä romahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan tulikäärmeitä ja kipinäpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vähitellen mustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enää käynyt verenkarvaiseksi. Vain öisin, kun hävitetty kaupunki lepäsi mustana erämaana, nousi hiililäjästä sinertäviä kieliä väreilemään ilmaan.
Rooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun kekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa, surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja jossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat hautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa juhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden omaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten talojen paikoilla.
Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua. Tyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset, jotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa, eivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja jaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden sydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja isänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan "Rooman" nimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi. Tyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka augustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin, ajatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon suosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja kuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa ja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat augustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion. Tigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia Vähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän sai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.
Toiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi torjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa surmansa, niin ei yksikään augustianeista—paitsi mahdollisesti Petronius—hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin nimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän niskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.
He miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon alkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata oma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta, sillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja yksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin tunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti tunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa. Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin hirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän sentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.
Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että ikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja Vähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää oli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja vaarallinen.
Caesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:
"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata."
"Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten legionien etunenässä."
"Sen teenkin!" huudahti Nero.
Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut keksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt hänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana, mutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi ainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja pelastamaan heidät kaikki pälkähästä.
"Kuule minua, oi jumalallinen," virkkoi hän, "se neuvo on kerrassaan turha. Ennenkuin pääset Ostiaan, saattaa puhjeta sisällinen sota, ja kuka tietää, eikö joku jumalallisen Augustuksen jälkeläisistä huudata itseään Caesariksi, ja mitä me teemme, jos legionat asettuvat hänen puolelleen?"
"Pidämme jo edeltäkäsin huolta siitä," vastasi Nero, "ettei Augustuksen jälkeläisiä ole olemassa. Eipä heitä olekaan monta, joten on helppo päästä heistä."
"Saatamme kyllä hävittää heidät, mutta onko tässä kysymys yksin heistä?
Vasta eilen kertoi väkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, että
Caesarina pitäisi olla Traseaksen kaltainen mies."
Nero puraisi huultaan. Hetkisen perästä hän sentään nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:
"Kelvottomat, kiittämättömät! Heillä on yllin kyllin jyviä ja hiiliä, he voivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat—mitä he vielä tahtovat?"
Siihen vastasi Tigellinus:
"Kostoa."
Kaikki vaikenivat. Äkkiä Caesar nousi, nosti kätensä korkeutta kohti ja alkoi lausua:
»Sydän kostoa huutaa, kosto uhria.»
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ikäänkuin hän olisi unohtanut kaikki.
"Antakaa minulle taulu ja kynä," huudahti hän, "jotta kirjoittaisin muistiin tämän runon. Lucanus ei ikinä ole luonut tällaista. Huomasitteko, että se minulta syntyi silmänräpäyksessä?"
"Oi sinä verraton!" huusivat muutamat äänet. Nero kirjoitti taululle säkeen ja virkkoi:
"Niin! kosto huutaa uhria."
Sitten hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja jatkoi:
"Entä jos levittäisimme huhuna, että Vatinius on polttanut kaupungin, ja uhraisimme hänet kansan vihalle?"
"Oi jumalallinen! Minkä arvoinen minä olen?" huusi Vatinius.
"Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi… Entä Vitellius?…"
Vitellius kalpeni ja purskahti nauruun.
"Minun ihrani," sanoi hän, "saattaisi sytyttää uuden tulipalon."
Mutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hän vaivasi päätään miettimällä, kuka todella saattaisi tyydyttää kansan raivon, ja löysikin vihdoin mitä haki.
"Tigellinus," virkkoi hän hetkisen perästä, "sinä poltit Rooman!"
Läsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut laskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.
Tigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu puremaan.
"Poltin Rooman sinun käskystäsi," vastasi hän.
He jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin ehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.
"Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?"
"Tiedäthän sen, herra!"
"Uhraudu minun puolestani!"
"Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo raivoissaan ja vimmoissaan—tahdotko, että pretorianitkin vimmastuisivat?"
Vaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät selvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
Samassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen ilmoittamaan, että jumalallinen Augusta haluaa nähdä Tigellinusta, koska hänen luonaan paraikaa on miehiä, joiden tiedonantoja prefektin täytyy kuunnella.
Tigellinus kumarsi Caesarille ja jätti huoneen, kasvoissa tyyni, ylenkatseellinen ilme. Hän oli näyttänyt hampaansa heti kun häntä oli uhattu lyödä, hän oli tahallaan näyttänyt kuka hän oli. Tuntien Neron pelkuruuden oli hän nimittäin varma siitä, ettei maailman valtias enää toista kertaa uskalla nostaa kättään häntä vastaan.
Nero vaikeni hyvän aikaa, mutta huomatessaan, että läsnäolijat odottivat hänen sanojaan, lausui hän vihdoin:
"Olen elättänyt käärmettä povellani."
Petronius kohautti olkapäitään ikäänkuin huomauttaakseen, että sangen helposti saattoi vääntää niskat nurin sellaiselta käärmeeltä.
"Mitä sanot? Puhu, neuvo!" virkkoi Nero, joka oli huomannut hänen liikkeensä. "Yksin sinuun luotan, sillä sinulla on enemmän älyä kuin kaikilla muilla, ja sinä rakastat minua."
Petronius oli jo sanomaisillaan: »nimitä minut pretorianien prefektiksi, niin minä annan Tigellinuksen kansan käsiin ja rauhoitan kaupungin yhdessä päivässä». Mutta hänen synnynnäinen mukavuutensa pääsi voitolle. Prefektintoimi olisi velvoittanut häntä ottamaan niskoilleen koko Caesarin persoonan ja ryhtymään tuhansiin julkisiin asioihin. Minkätähden hän ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi oli hänen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja ja kuvapatsaita tai pidellä sylissään Euniken jumalallisen kaunista ruumista, kierrellä sormien ympäri hänen kultaisia kutrejaan ja suudella hänen korallinvärisiä huuliaan.
Petronius virkkoi siis:
"Minä neuvon sinua lähtemään Akaiaan."
"Oi," vastasi Nero, "odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kärsi minua. Jos minä lähden, niin kuka takaa, etteivät senaattorit liittoudu minua vastaan ja huudata toista miestä Caesariksi? Ennen oli kansa minulle uskollinen, mutta nyt se vetää yhtä köyttä heidän kanssaan… Kautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen pää!…"
"Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse säilyttää puolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi," lausui Petronius hymyillen.
Mutta Nero puhkesi valittamaan:
"Mitä minä välitän Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua toteltaisiin. Täällä minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki te valmistutte pettämään minua! Kyllä minä tiedän, kyllä minä tiedän!… Te ette välitä siitä, miten tulevat vuosisadat teitä tuomitsevat, kun petitte sellaisen taiteilijan kuin minä."
Äkkiä hän iski nyrkillä otsaansa ja huusi:
"Mutta todellakin!… Nämä huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan kuka olen."
Ja näin sanottuaan kääntyi hän Petroniuksen puoleen, ja hänen kasvonsa olivat kokonaan kirkastuneet.
"Petronius," lausui hän, "kansa on vimmoissaan, mutta jos minä ottaisin käteeni luutun ja lähtisin Mars-kentälle, jos siellä laulaisin kansalle saman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etkö luule, että lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?"
Tullius Senecio, joka halusi päästä Antiumista palaavien orjattariensa luokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllästynyt keskusteluun, puuttui nyt puheeseen.
"Epäilemättä, Caesar, jos kansa vain antaa sinun päästä alkuun."
"Lähtekäämme Hellaaseen!" huudahti Nero tyytymättömänä.
Samassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien silmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin ylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui Caesarin eteen.
Hän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului ikäänkuin raudan kalske.
"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä temppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät he käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole kunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat kaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle, mutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä polttanut… Kansa tahtoo kostoa—saakoon se himonsa tyydytetyksi! Kansa epäilee sinua—kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!"
Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen hänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä, myötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan, joka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta kohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.
Vihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:
"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat jumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on tehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken inhimillisyytensä, että polttivat sen?"
"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea.
Muutkin rupesivat nyt huutamaan:
"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa."
Nero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen, ikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut häntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi:
"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten rikosten arvoiset?… Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä vuosisatojen kuluttua kiittää minua."
Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi Lygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän tosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu. Sitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat ja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.
Hän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen tapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja augustianien epäestetisiä puuhia:
"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan lähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä! Mutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne pretorianit, teidän käsissänne voima—olkaa siis rehelliset edes silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta älkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin, saatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki siksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole polttaneet Roomaa!… Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi— tietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät huvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita, mutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja sipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita! Vakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan päällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen määrään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta asti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän Libethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä vuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun rinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei Rooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton! Minä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei ikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät ole sinun arvoisiasi, sillä—sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio. Ne saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen Caesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille»."
Petroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta tällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan: parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa helpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään hetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti, ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli viehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä, mikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on rakkaampi.»
Sielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi voitolle.
Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi oikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli tapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi. Vihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.
"Herra," virkkoi sen nähdessään Tigellinus, "salli minun lähteä täältä, koska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua täällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata sietää sellaisia sanoja."
"Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista kerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.
"Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä sinä näyttelet tänäkin hetkenä."
"Senkötähden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?"
"Sentähden, että sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka vastikään uhkasit yllyttää pretorianit häntä vastaan. Me ymmärsimme sinut kaikki, Caesar myöskin."
Tigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan lyödä pöytään sellaista valttia, kalpeni, hätääntyi ja meni aivan ymmälle. Mutta se olikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillä samassa virkkoi Poppaea:
"Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentää ihmisen päähän ja kuinka saatat sallia hänen lausua ne ääneen, suoraan vasten kasvojasi!"
"Rankaise röyhkeää!" huusi Vitellius.
Nero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja käänsi Petroniukseen lasimaiset, likinäköiset silmänsä.
"Niinkö," lausui hän, "sinä palkitset kaiken sen ystävyyden, jota olen sinulle osoittanut?"
"Jos erehdyn, niin todista se," vastasi Petronius, "mutta tiedä, että rakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitä lausuin."
"Rankaise röyhkeää!" toisti Vitellius.
"Tee se!" kuului useita ääniä.
Atriumissa syntyi hälinää ja liikettä, sillä miehet rupesivat vetäytymään erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hänen uskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli osoittanut olevansa häneen erittäin kiintynyt. Hetkisen perästä seisoi Petronius yksinään vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen togansa poimuja ja odotti, mitä Caesar vielä sanoisi tai tekisi.
Nero virkkoi:
"He tahtovat, että minä rankaisisin sinua, mutta sinä olet toverini ja ystäväni. Tiedä siis, että vaikka oletkin haavoittanut sydäntäni, minun sydämeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan … anteeksiantoa."
"Olen pelannut ja joutunut tappiolle," ajatteli Petronius.
Caesar nousi. Neuvottelu oli lopussa.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Petronius läksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivät Poppaean atriumiin. Siellä heitä odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli puhutellut.
Heitä oli kaksi »rabbia» Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin viittoihin, hiipat päässä, nuori kirjuri, joka avusti heitä, ja Chilon. Caesarin nähdessään papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat käsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvään.
"Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas," lausui vanhin, "terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinä jalopeura ihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin seeteripuu Libanonilla, kuin lähde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami."
"Ettekö te tunnusta minua jumalaksi?" kysyi Caesar.
Papit kävivät vieläkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistä korotti taaskin äänensä:
"Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypäleterttu ja kuin kypsä viikuna, sillä Jehova on täyttänyt sydämesi hyvyydellä. Mutta vaikka isäsi edeltäjä, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivät lähettiläämme tunnustaneet häntä jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan lain käskyjä."
"Käskihän Kaligula heittää heidät jalopeurojen eteen?"
"Ei, herra, Caesar Cajus pelkäsi Jehovan vihaa."
He nostivat päänsä, sillä mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitä. Luottaen hänen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin.
"Syytättekö kristittyjä Rooman polttamisesta?" kysyi Caesar.
"Me syytämme heitä, oi herra, vain siitä, että he ovat lain vastustajia, ihmissuvun vihamiehiä, Rooman ja sinun vihamiehiäsi, sekä siitä, että he jo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput kertoo sinulle tämä mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska hänen äitinsä suonissa virtasi valitun kansan veri."
Nero kääntyi Chilonin puoleen:
"Kuka olet?"
"Ihailijasi, oi Osiris, ja köyhä stoikko…"
"En kärsi stoikkoja," huomautti Nero, "vihaan Traseasta, vihaan Musoniusta ja Cornutusta. Minä en siedä heidän puhettansa, he halveksivat taidetta ja elävät vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa."
"Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyä pöytää—minä olen valmis omistamaan niitä kaksi kertaa niin paljon, jos sinä vain käsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppelöi, oi säteilevä Caesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili—niin minä olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, että epikurealaisten korvat halkeavat."
Nero, jota nimitys "säteilevä" mairitteli, hymähti ja lausui:
"Sinä miellytät minua!"
"Se mies maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa," huomautti
Tigellinus.
Chilon puuttui puheeseen:
"Täytä, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillä muuten tuuli puhaltaa pois makson…"
"Totta totisesti, et sinä painollasi voita Vitelliusta," huomautti
Caesar.
"Ehei, sinä hopeakaarinen kuu, eivät minun sukkeluuteni ole lyijystä!"
"Huomaan, ettei lakisi estä sinua nimittämästä minua jumalaksi."
"Oi, kuolematon! Sinä olet minun lakini: sitä lakia ovat kristityt herjanneet ja sentähden minä heitä vihaan."
"Mitä sinä tiedät kristityistä?"
"Sallitko minun itkeä, jumalallinen?"
"En," vastasi Nero, "se on niin ikävää."
"Olet kolmin kerroin oikeassa, sillä silmät, jotka sinut ovat nähneet, eivät ikinä enää saa vuodattaa kyyneliä. Herra, varjele minua vihollisistani."
"Puhu kristityistä," huomautti Poppaea malttamattomasti.
"Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot, oi Isis," vastasi Chilon. "Hamasta nuoruudestani olen uhrannut elämäni filosofialle ja etsinyt totuutta. Olen etsinyt sitä vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan Akademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan kristityistä arvelin, että he muodostavat jonkun uuden koulun, josta mahdollisesti saatan löytää muutamia totuuden siemeniä. Tutustuin siis heihin—onnettomuudekseni! Ensimäinen kristitty, jonka seuraan ilkeä kohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Häneltä sain vähitellen tietää, että he kunnioittavat erästä Kristusta, joka oli luvannut hävittää maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta säästää heidät, jos he auttaisivat häntä hävittämään Deukalionin lapset. Sentähden, oi herra, he vihaavat ihmisiä, sentähden he myrkyttävät kaivot, sentähden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia temppelejä, joissa meidän jumaliamme palvellaan. Kristus ristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, että kun Rooma on tulella hävitetty, niin hän toisen kerran palajaa maailmaan—ja antaa heille maailman herrauden…"
"Nyt kansa kyllä ymmärtää, minkätähden Rooma paloi," keskeytti
Tigellinus.
"Monet sen jo ymmärtävät, herra, sillä minä kuljen puutarhoissa ja Mars-kentällä opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun asti, niin ymmärrätte, mistä syystä minä tahdon heille kostoa. Parantaja Glaucus ei alussa ilmoittanut minulle, että hänen oppinsa käski vihaamaan ihmisiä. Päinvastoin! Hän sanoi, että Kristus on hyvä jumala ja että hänen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellä sydämeni ei saattanut vastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja luottamaan häneen. Jaoin hänen kanssaan jok'ikisen leipäpalaseni, jokaisen rahakolikkoni, ja tiedätkö, herra, kuinka hän minut palkitsi? Matkalla Napolista Roomaan iski hän minua veitsellä rintaan, ja vaimoni, nuoren, kauniin Berenikeni hän möi orjakauppiaille. Jos Sofokles tietäisi tekoni … mutta mitä minä puhunkaan! kuunteleehan minua se, joka on parempi kuin Sofokles."
"Mies-raukka!" huudahti Poppaea.
"Se, joka on nähnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan minä niitä paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta. Tultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni oikeutta Glaucukselta. Arvelin, että he pakottaisivat hänet antamaan takaisin vaimoni… Tutustuin heidän pääpappiinsa ja sitten toiseen, nimeltä Paavali, joka jonkun aikaa oli täällä vankeudessa mutta joka sitten päästettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen, Cletukseen ja moniin muihin. Tiedän, missä he asuivat ennen tulipaloa, tiedän heidän nykyiset piilopaikkansa, saatan näyttää maakuopan Vaticanuksen kukkulan likellä ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa he viettävät rivoja juhliaan. Olen siellä nähnyt apostoli Pietarin ja olen nähnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi pirskoittaa heidän vertansa läsnäoleviin. Olen myöskin nähnyt Lygian, Pomponia Graecinan kasvattityttären ylpeilevän siitä, että hän, joka ei saata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle lapselle, nimittäin pikku Augustalle, teidän tyttärellenne, oi Osiris ja Isis, jonka hän noitui!"
"Kuuletko, Caesar!" huudahti Poppaea.
"Olisiko se mahdollista?" pääsi Caesarilta.
"Minä saatoin antaa anteeksi vääryyden, jonka itse kärsin," jatkoi Chilon, "mutta kun kuulin puhuttavan teidän kärsimyksistänne, olisin tahtonut pistää veitsen heidän kurkkuunsa. Valitettavasti asettui jalosukuinen Vinitius, joka tyttöä rakastaa, tielleni."
"Vinitiusko? Eikö tyttö paennut hänen luotansa?"
"Pakeni kyllä, mutta Vinitius etsi hänet, sillä hän ei voinut elää ilman häntä. Kurjasta maksusta autoin minä häntä etsimään tyttöä, joka asui kristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessä, ja miekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli palkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se on, oi herra, hirveän väkevä mies, joka vääntää härältä niskat nurin yhtä helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitä syystä Aulus ja Pomponia hänestä pitivätkin."
"Kautta Herkuleksen!" huudahti Nero, "sille kuolevaiselle, joka kuristi
Crotonin, pitäisi pystyttää kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinä,
vanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillä Vinitiushan veitsellä surmasi
Crotonin."
"Niin ne ihmiset pettävät jumalia! Oi herra, näin omin silmin, kuinka Crotonin selkäranka taittui Ursuksen käsissä, joka sitten karkasi Vinitiuksen kimppuun. Hän olisi tappanut hänetkin, jollei Lygia olisi ehtinyt hätään. Vinitius oli sitten pitkän aikaa sairaana, mutta kristityt hoitivat häntä, toivoen, että rakkaus kääntäisi hänetkin kristityksi. He arvasivat oikein: nyt hän on kristitty."
"Vinitiusko?"
"Niin."
"Ehkä Petroniuskin?" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.
Chilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:
"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! … se on hyvin mahdollista, se on hyvin mahdollista!"
"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä."
Nero rupesi nauramaan.
"Petronius kristittynä!… Petronius elämän ja nautinnon vihollisena! Ei, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet."
"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon kautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua mikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta palkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha ja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen, etten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä, ja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen, Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan teille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja hautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän vankiloihinne!… Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua armosta, joka päälleni vuotaa!… Olen vanha enkä vielä ole saanut elää—sallikaa elämäni nyt alkaa!…"
"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään," sanoi Nero.
"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään."
"Et erehdy, filosofi."
Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan ja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion kylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen sydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää toisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati kostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen liljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli puhunut tytön liian kapeista lanteista—saattoihan hän Caesarin päähän mättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti ensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi kilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla oli Poppaea päättänyt tuhota hänet.
"Herra," rukoili hän, "kosta lapsemme kuolema!"
"Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet piiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat palanneet."
"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä," sanoi
Tigellinus.
"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat viisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon. Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma."
Tigellinus loi katseensa Neroon.
"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että sisarenpojasta?"
Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:
"Ei! ei vielä!… Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa, että Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman. Heidän talonsa olivat liian kauniit… Nyt tarvitaan muita uhreja, heidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin."
"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni," pyysi Chilon.
"Tigellinus saa pitää huolta siitä."
"Vastaiseksi saat asua minun luonani," sanoi prefekti.
Ilo alkoi säteillä Chilonin silmistä.
"Minä toimitan heidät kaikki teidän käsiinne, kunhan kiiruhdatte!
Kiiruhtakaa!" huusi hän käheällä äänellä.