VIIDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Jätettyään Caesarin kannatutti Petronius itsensä taloonsa Carinaella, joka oli pelastunut tulipalosta, sitä kun kolmelta puolelta ympäröi puutarha ja edessä oli pieni Forum Caecilii.
Toiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana suuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan häntä sitäpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja ystävyys, jota Caesar viime aikoina oli hänelle osoittanut, oli kaikin puolin näyttänyt tämän väitteen todeksi.
Mutta nyt oli Fortunan lempipojalla täysi syy ihmetellä äitinsä huikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellä hänen ja Chronoksen yhtäläisyyttä—Chronoksen, joka söi suuhunsa omat lapsensa.
"Jos minun taloni," puheli Petronius itsekseen, "gemmani, etruskilaiset astiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni olisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa vallassani oli päästä pretorianien prefektiksi. Jos olisin myöntänyt Tigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hän todella on, jos olisin puettanut hänet kidutustunicaan ja antanut kansan käsiin, olisin pelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietää, vaikka rehellisten ihmisten elämä sitten olisi käynyt turvallisemmaksi. Minun olisi pitänyt se tehdä, vaikkapa vain Vinitiuksen tähden. Jos minulle olisi karttunut liian paljon työtä, olisin voinut uskoa hänelle prefektin toimen—Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!… Vinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit, vaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitä olisi ollut mitään haittaa! Nero hurskaana, Nero siveänä, laupiaana—olisi ollut aika huvittavaa sitä nähdä!"
Hänen huolettomuutensa oli niin suuri, että hän rupesi nauramaan. Mutta hetkisen perästä hänen ajatuksensa kääntyi toisaalle. Hän oli olevinaan Antiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hänelle:
"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius: jos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö teidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?"
Nämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:
"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä paljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle rakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa… Mutta ehkäpä se pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon oppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden minun pitää avata suoneni… Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin loppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin toisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään tapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina ole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat enimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra. Sen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan."
Hän kohautti olkapäitään:
"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa hiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee ruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa, koska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta olisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia Elyseumin kenttiä, joilla varjot… Jos Eunike kerran tulisi minun luokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä on… Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa! Ei heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja olisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä kelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni."
Hän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo syntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät perinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava, mutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja hän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä ihan tarpeekseen.
Pian hän kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hän oli tarkkanäköinen ja huomasi sentähden paikalla, ettei hänellä likeisimmässä tulevaisuudessa ole mitään vaaraa. Nero oli ratkaisevana hetkenä lausunut muutamia kauniita ja yleviä sanoja ystävyydestä ja anteeksiannosta—ja niillä hän vastaiseksi oli sitonut kätensä. Hänen täytyi ensin etsiä tekosyitä, ja niiden löytämiseen saattoi kulua paljon aikaa. "Aluksi hän nyt valmistaa kilpaleikkejä kristittyjen kustannuksella" puheli Petronius itsekseen "ja vasta toisessa sijassa hän ajattelee minua, mutta asian näin ollen ei kannata ruveta huolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa Vinitiusta!…"
Eikä Petronius enää muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hän päätti pelastaa.
Nopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkaläjien ja uunien ohitse, joita Carinae oli täynnä, mutta Petronius kehoitti heitä vieläkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin päästäisiin kotiin. Vinitius, jonka "insula" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui onneksi olemaan kotona.
"Oletko tänään nähnyt Lygiaa?" kysyi Petronius heti astuessaan sisään.
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Kuule nyt mitä sanon äläkä tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tänään päätettiin Caesarin luona, että syy Rooman palosta syydettäisiin kristittyjen niskoille. Heitä uhkaa vaino ja vaiva. Näytelmä saattaa alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse tai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillä matka Tiberin taakse on Palatinukselta lyhyempi kuin täältä!"
Soturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hän kuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinä ja huolestuneina, mutta osoittamatta minkäänlaista pelkoa. Taistelunhalu ja puolustuksenvietti heräsivät hänen mielessään niin pian kuin vaaran hetki oli käsissä.
"Lähden," virkkoi hän.
"Vielä sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen kristittyjäsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta."
Vinitius oli jo atriumin ovella.
"Lähetä orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta," huusi Petronius hänen jälkeensä.
Yksin jäätyään alkoi hän astella edestakaisin pylväskäytävässä, joka oli atriumin edessä, ja miettiä, miten kävisi. Hän tiesi, että Lygia ja Linus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin takana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tämä asianhaara ei ollut suotuisa, sillä vaikeampi olisi ollut löytää heitä ihmisjoukoista. Hän toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella tietäisi heidän asuntoaan ja että Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle ennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, että Tigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin suinkin, on mahtanut levittää nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa pretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hän lähetä kuin kymmenen miestä Lygiaa noutamaan, arveli Petronius,—niin lygilainen jätti yksinään rutistaa heidän luunsa. Ja entä sitten, kun Vinitius rientää hänen avukseen! Tätä ajatellessa hän rauhoittui. Tosin pretorianien vastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria vastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, että jos Vinitius pelastuu Neron kostosta, niin sama kosto saattaa kohdata häntä itseään. Mutta sitä hän ei pelästynyt. Häntä huvitti suuresti ajatella, että hän tekisi turhiksi Neron ja Tigellinuksen puuhat, ja hän päätti olla säälimättä sekä rahaa että väkeä. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kääntänyt kristinuskoon suurimman osan hänen orjistaan, joten saattoi olla varma siitä, että he olisivat valmiit tekemään mitä uhrauksia hyvänsä, kun oli kysymyksessä kristityn naisen puolustaminen.
Euniken tulo teki lopun hänen mietteistään, sillä kun Petronius hänet näki, hävisivät hänen huolensa ja harminsa jäljettömiin. Hän unohti Caesarin, unohti joutuneensa epäsuosioon, unohti augustianien ylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjä, Vinitiusta ja Lygiaa—hän vain katseli, estetikon silmillä, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli rakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna läpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen, jonka läpi hänen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella kaunis kuin jumalatar. Hän tunsi Petroniuksen ihailevan katseen seuraavan itseään, hän rakasti häntä koko sielustaan ja ikävöi alituisesti hänen hyväilyään—sentähden riemu nytkin nosti punan hänen kasvoilleen. Hän ei näyttänyt rakastajattarelta, vaan viattomalta tytöltä.
"Mitäs sanot, Charis?" huudahti Petronius tarttuen hänen käteensä.
Tyttö painoi kultaisen päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi:
"Herra, Anthemios laulajineen on tullut ja kysyy, tahdotko tänään häntä kuunnella."
"Antaa hänen odottaa. Aterian jälkeen hän saa laulaa meille hymninsä Apollolle. Ympärillä on vielä tuhkaa ja hiiliä, mutta me kuuntelemme hymniä Apollolle! Kautta Paphoksen lehtojen! Kun näen sinut tuossa Coa vestiksessä, luulen Afroditen verhoutuneen pilvenhattaraan ja laskeutuneen alas eteeni."
"Oi herra!" huudahti Eunike.
"Tule tänne, Eunike, kiedo käsivarret ympärilleni ja ojenna minulle huulesi… Rakastatko minua?"
"En rakastaisi Zeusta enemmän kuin sinua."
Hän painoi huulensa hänen huuliaan vasten, ja onni pani hänet värisemään hänen sylissään.
Hetkisen perästä Petronius lausui:
"Mutta entä jos meidän täytyisi erota?…"
Eunike loi häneen pelästyneen silmäyksen:
"Kuinka, herra?…"
"Älä pelästy!… Katso, kuka tietää vaikka minun pitäisi lähteä pitkälle matkalle."
"Ota minut mukaasi…"
Petronius vaihtoi äkkiä puheenainetta ja kysyi:
"Sanoppa, onko puutarhan nurmikolla asfodelililjoja?"
"Sypressit ja nurmikot puutarhassa ovat käyneet aivan keltaisiksi tulipalon takia, lehdet ovat varisseet myrttipensaista ja koko puutarha on kuin kuollut."
"Koko Rooma on kuin kuollut ja kohta se muuttuu oikeaksi hautausmaaksi. Tiedätkö, että pian julistetaan edikti kristittyjä vastaan ja aletaan vainota heitä? Silloin tuhannet ihmiset saavat surmansa."
"Minkätähden heitä rangaistaan, herra? He ovat hyviä ja hiljaisia ihmisiä."
"Juuri sentähden."
"Lähtekäämme meren rannalle. Sinun jumalalliset silmäsi eivät pidä verestä."
"Hyvä, mutta nyt minun täytyy kylpeä. Tule elaeothesiumiin voitelemaan käsivarsiani. Kautta kyprottaren vyön! en vielä ikinä ole nähnyt sinua näin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle näkinkengän-kuoren muotoisen kylpyammeen, niin sinä lepäät siinä kuin kallis helmi… Tule, kultatukkaisen!!"
Hän jätti huoneen, mutta tuntia myöhemmin asettuivat he molemmat pöydän ääreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi puetut pojat olivat heitä palvelemassa, itse he joivat viiniä murattiköynnöksillä koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymniä Apollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen säestämänä lauloi. Mitä he siitä välittivät, että heidän ympärillään huvilat muuttuivat tuhkaläjiksi uunien ympärille tai että tuulenpuuskat hajoittivat palaneen Rooman tuhkaa—he olivat onnelliset eivätkä muuta ajatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidän elämänsä ikäänkuin jumalalliseksi uneksi.
Mutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin yliorja.
"Herra," huudahti hän äänellä, joka vapisi levottomuutta, "sadanpäämies ynnä osasto sotaväkeä seisoo portin edessä, vaatien Caesarin käskystä saada nähdä sinua."
Laulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki läsnäolijat, sillä ystävällisessä seurustelussa ei Caesarin ollut tapana käyttää lähettiläinään pretorianeja. Heidän tulonsa ei siis tietänyt mitään hyvää. Petronius vain ei osoittanut vähintäkään mielenliikutusta. Hän puhui kuin mies, joka on väsynyt ainaisiin kutsuihin:
"Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes syödä rauhassa."
Sitten hän kääntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui.
"Päästä sisään!"
Orja katosi verhon taakse. Hiukan myöhemmin alkoi kuulua raskaita askelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpäämies Aper, täysissä aseissa, rautakypärä päässä.
"Jalo herra," virkkoi hän, "tässä kirje Caesarilta."
Petronius ojensi laiskasti valkean kätensä taulua ottamaan, vilkaisi siihen ja antoi sen sitten tyynesti Eunikelle.
"Hän aikoo illalla lukea uuden Troja-laulun," selitti hän, "ja pyytää minua tulemaan luokseen."
"Minulle ei annettu muuta käskyä kuin jättää kirje, sanoi sadanpäämies."
"Vai niin. Siihen ei tule mitään vastausta. Mutta entä jos sinä, sadanpäämies, söisit hiukan kanssamme ja tyhjentäisit pikarillisen viiniä."
"Kiitän sinua, jalosukuinen herra. Pikarillisen viiniä minä mielelläni tyhjennän terveydeksesi, mutta syömään en saata jäädä, koska olen palveluksessa."
"Minkätähden ei lähetetty orjaa tuomaan kirjettä, vaan annettiin se sinulle?"
"En tiedä, herra. Ehkä siksi, että minut lähetettiin muillekin asioille tännepäin."
"Minä tiedän," sanoi Petronius, "ne koskevat kristittyjä."
"Niin, herra."
"Onko siitä jo kauan, kun vainot ovat alkaneet?"
"Muutamia osastoja lähetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapäivää."
Näitä sanoja lausuessaan sadanpäämies varisti maljasta hiukan viiniä
Marsin kunniaksi ja jatkoi sitten:
"Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitä toivot."
"Ota maljakin," sanoi Petronius.
Sitten hän antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymniä Apollon kunniaksi.
"Vaskiparta rupeaa leikkimään minun ja Vinitiuksen kanssa," ajatteli hän itsekseen, kun harput taasen helisivät. "Kyllä minä arvaan hänen aikeensa! Hän tahtoi pelästyttää minut ja lähetti siitä syystä centurion minua pyytämään. Illalla hän kysyy centuriolta, millä lailla minä otin hänet vastaan. Niin, niin, et sinä kovin hyvillesi tule, senkin julma, ilkeä nukke! Minä tiedän, ettet sinä unohda kärsimääsi loukkausta, tiedän myöskin, etten minä vältä turmiotani, mutta jos luulet, että minä rukoillen tulen katsomaan silmiisi tai että sinä kasvoistani löydät pelon tai nöyryyden ilmettä, niin erehdyt."
"Herra, Caesar kirjoittaa: »tulkaa, jos teitä haluttaa»", virkkoi
Eunike. "Menetkö?"
"Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan," vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla."
Päivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien käsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä Palatinukselle. Oli jo myöhäistä, ilta oli tyyni ja lämmin ja kuu paistoi niin kirkkaasti, että lampadari-orjat, jotka astuivat kantotuolin edellä, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellä hoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, päässä muratti—ja viiniköynnösseppeleet, käsissä myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat ryöstetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien toivo täytti ihmisten sydämet riemulla. Jossakin laulettiin hymniä, jossa ylistettiin "jumalallista yötä" ja rakkautta, jossakin tanssittiin kuunvalossa. Tuon tuostakin täytyi orjien pyytää tilaa "jalosukuisen Petroniuksen kantotuolille". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat huutamaan lemmikkinsä kunniaksi.
Petronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei häneltä ollut kuulunut mitään tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekäs ihminen, mutta Paavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapäiväiset kertomukset kristityistä olivat johonkin määrään muuttaneet hänen mieltään, vaikkei hän itsekään sitä tietänyt. Heistä oli löyhytellyt häneen ikäänkuin tuulahduksia, jotka olivat tuoneet hänen sieluunsa uusia, tuntemattomia siemeniä. Hän oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseään. Vinitiukseen hän sitäpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillä lapsuudesta asti hän hellästi oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen äitiä. Otettuaan osaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne häneen likeisesti. Sitäpaitsi katseli hän Vinitiuksen kohtaloa ikäänkuin jotakin murhenäytelmää.
Hän eli yhä siinä toivossa, että Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen pretorianeja tai että hän ainakin oli vapauttanut Lygian. Hän kaipasi kuitenkin varmuutta, sillä hän arvasi, että Palatinuksella ilmaantuisi kaikenkaltaisia kysymyksiä, joiden vastaamiseen oli hyvä valmistua.
Päästyään Tiberiuksen palatsin edustalle astui hän kantotuolista ja tuli hetkisen perästä atriumiin, joka jo oli täynnä augustianeja. Eiliset ystävät, hämmästellen, että Caesar yhä kutsui häntä luokseen, pysyttelivät vielä loitolla, mutta Petronius liikkui heidän joukossaan uljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikäänkuin suosionosoitusten jakaminen olisi ollut hänen vallassaan. Toiset rupesivat, nähdessään hänet, jo käymään levottomiksi siitä, että ehkä liian aikaiseen olivat osoittaneet hänelle välinpitämättömyyttä.
Caesar ei ollut näkevinään häntä eikä vastannut hänen kumarrukseensa, vaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus paikalla likeni häntä ja virkkoi:
"Hyvää iltaa, arbiter elegantiarum. Vieläkö yhä väität, etteivät kristityt ole polttaneet Roomaa?"
Petronius kohautti hartioitaan, taputti häntä olkapäälle, niinkuin herran on tapana tehdä orjalle, ja vastasi:
"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, mitä siitä on ajateltava."
"En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa."
"Teet siinä suhteessa aivan oikein, sillä muuten sinun täytyisi lausua määrätty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee meille. Et saisikaan rääkyä kuin riikinkukko etkä antaa epämääräisiä lausuntoja."
Tigellinus puri hammasta. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että Caesar tänään oli päättänyt lukea uuden laulunsa—sillä kiistakentällä hän nimittäin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero vaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, käänsi katseensa Petroniukseen, tarkasti katsellen, mitä hänen silmistään näkisi. Petronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, nyökäytti välillä myöntäen päätään ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikäänkuin saadakseen selville kuuliko hän oikein. Vihdoin hän rupesi kiittämään, moittimaan tai ehdottamaan, että muutamia säkeitä korjattaisiin tai sijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, että kaikki muut kehuivat ja ylistivät häntä oman etunsa vuoksi ja että yksin Petronius piti runoudesta runouden itsensä tähden, että yksin hän sitä ymmärsi, ja että runot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hän niitä kiitti. Lopuksi Nero rupesi keskustelemaan ja väittelemään hänen kanssaan, ja kun Petronius epäili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hän:
"Viimeisessä laulussa saat nähdä, minkätähden olen pannut sen tähän."
"Vai niin!" ajatteli Petronius, "jään siis odottamaan viimeistä laulua."
Mutta sen kuullessaan lausuivat useat läsnäolijoista hengissä:
"Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielä voi päästä armoihin ja syrjäyttää itse Tigellinuksenkin."
Ja he rupesivat taasen likentelemään häntä. Illan loppu ei kuitenkaan ollut yhtä onnellinen, sillä kun Petronius sanoi hyvästi Caesarille, synkistyivät tämän silmät äkkiä, hänen kasvoihinsa tuli ilkeä, vahingoniloinen ilme ja hän virkkoi:
"Miksei Vinitius tullut!"
Jos Petronius olisi ollut varma siitä, että Vinitius ja Lygia jo olivat kaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hän empimättä vastannut: "hän on sinun käskystäsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensä". Mutta nähdessään Neron kummallisen hymyn hän huomautti:
"Käskysi, oi jumalallinen, ei tavannut häntä kotona."
"Sano hänelle," lausui Nero, "että minä mielelläni olisin nähnyt hänet sekä ettei hän millään muotoa laiminlyö kilpaleikkejä, joissa kristityt esiintyvät."
Nämä sanat tekivät Petroniuksen levottomaksi, sillä hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Päästyään kantotuoliin käski hän orjien rientää vieläkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka, levoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enää tanssinut eikä laulellut, vaan miltei raivosi. Etäältä kuului huutoja, joista Petronius ei heti saattanut saada selvää mutta jotka kasvoivat ja kiihtyivät, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
Hovilaisten loistavat kantotuolit tunkeutuivat ulvovan ihmisjoukon halki. Palaneitten katujen syvyydestä tulvi yhä uusia laumoja, jotka kuultuaan huudon rupesivat sitä toistamistaan toistamaan. Uutinen siitä, että vaino oli alkanut ennen puoltapäivää ja että joukko murhapolttajia jo oli saatu kiinni, kulki suusta suuhun. Sekä vastaperustetuilla että vanhoilla kaduilla, kapeissa solissa, jotka olivat raunioina, Palatinuksen ympärillä, kummuilla ja puutarhoissa, pitkin koko Rooman pituutta kaikui pian yhä kiihtyvä kirkuna:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
"Lauma," lausui Petronius ylenkatseellisesti, "on Caesarinsa arvoinen."
Ja hänelle selveni, että tällaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan, jonka julmuudelle eivät barbaritkaan saattaneet vetää vertoja, jonka rikokset ja vallattomuus olivat äärettömät—oli mahdoton pysyä pystyssä. Rooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli myöskin paiseena maailman ruumiissa. Rooman rappeutuneelle elämälle lankesi jo kuoleman varjo. Siitä oli monesti ollut puhetta augustianienkin kesken, mutta Petroniuksen silmät eivät vielä milloinkaan olleet näin selvästi eroittaneet sitä tosiasiaa, että seppelöidyt kilpa-ajovaunut, joita voittajana ohjasi Rooma ja joita seurasi kahlehdittuja kansakuntien laumoja, syöksyivät syvyyttä kohti. Maailmaa hallitsevan kaupungin elämä näytti hänestä olevan jonkinlaista hurjaa tanssia, jonkinlaista hekuman riemua, jonka täytyy loppua.
Nyt hän ymmärsi, että yksin kristityt voivat laskea elämälle perustuksen, mutta arveli, että kristityt pian ovat hävinneet jäljettömiin. Ja entä sitten?
Hurjaa tanssia yhä jatkuu Neron johdolla, ja jos Nero poistuu näyttämöltä, astuu hänen sijalleen toinen samanlainen, ehkäpä vielä pahempi häntä, sillä tällainen kansa ja tällaiset patriciot eivät tarvitse laisinkaan parempaa Caesaria. Hekuman riemu pääsee uuteen vauhtiin, ehkäpä entistä likaisempana ja rumempana.
Mutta hekuman riemua ei saata kestää ikuisesti. Ihmisen täytyy lopultakin lähteä nukkumaan, jollei muusta syystä niin väsymyksestä.
Tätä ajatellessa Petronius tunsi olevansa sanomattoman väsynyt. Oliko elämä ainaisessa levottomuudessa, silmien edessä tällainen maailman järjestys, elämisen arvoista? Onhan kuoleman haltijatar yhtä kaunis kuin unenkin haltijatar. Onhan heillä molemmilla siivet hartioilla.
Kantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen samassa tuokiossa.
"Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?" kysyi Petronius.
"Hän palasi hetki sitten, herra," vastasi orja.
"Hän siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!" ajatteli Petronius.
Hän viskasi togan yltään ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellä kolmijalalla, pää käsien varassa ja painuneena polvien tasalle. Askelten liketessä hän kohotti kivettyneitä kasvojaan, ja vain hänen silmänsä loistivat kuin kuumesairaan.
"Tulitko liian myöhään?" kysyi Petronius.
"Tulin. Hänet oli vangittu ennen puoltapäivää."
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Oletko sinä nähnyt häntä?"
"Olen."
"Missä hän on?"
"Mamertilaisessa vankilassa."
Petronius säpsähti ja loi Vinitiukseen kysyvän katseen.
Vinitius ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
"Ei," vastasi hän. "Ei häntä toki viskattu Tullianumiin [Vankilan syvin, maanalainen osa, jonka katossa oli yksi ainoa aukko. Siellä kuoli Jugurta aikoinaan nälkään.] eikä edes keskimäiseenkään vankihuoneeseen. Lahjoin vartijan ja hän antoi hänelle huoneensa. Ursus asettui kynnykselle häntä vartioimaan."
"Miksei Ursus puolustanut häntä?"
"Oli lähetetty viisikymmentä pretoriania häntä noutamaan. Sitäpaitsi
Linus kielsi häntä."
"Entä Linus?"
"Linus on kuolemaisillaan. Siksi ei häntä otettu."
"Mitä nyt aiot tehdä?"
"Vapauttaa hänet tai kuolla yhdessä hänen kanssaan. Minäkin uskon
Kristukseen."
Vinitius puhui tyynesti, mutta hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että sääli karmi Petroniuksen sydäntä.
"Kyllä minä sinut ymmärrän," sanoi hän, "mutta miten sinä aiot hänet pelastaa?"
"Lahjoin vartijat, ensinnäkin, jotta he varjelisivat hänet häpeästä, ja toiseksi, jotteivät he estäisi häntä pakenemasta."
"Koska hänen pakonsa sitten tapahtuisi?"
"He sanoivat, etteivät nyt heti saata antaa häntä minulle, koska he pelkäävät vastuunalaisuutta. Mutta kun vankilat tulevat väkeä täyteen, käy vankien silmälläpito vaikeammaksi, ja silloin he luovuttavat hänet minulle. Se onkin viimeinen keino! Mutta pelasta sinä hänet ja minut! Olethan Caesarin ystävä. Hän itse Lygian minulle antoi. Mene hänen luokseen ja pelasta minut."
Petronius ei vastannut mitään, kutsui ainoastaan orjan paikalle ja käski hänen tuoda kaksi tummaa viittaa ja kaksi miekkaa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen.
"Matkalla kerron sinulle kaikki," virkkoi hän. "Kääriydy nyt ensi työksesi viittaan ja ota miekka, niin lähdemme vankilaan. Anna vartijoille satatuhatta sestertsiä, anna kaksin verroin, anna vaikka viisi kertaa enemmän, kunhan he paikalla luovuttavat sinulle Lygian. Muutoin on näet myöhäistä."
"Lähtekäämme," sanoi Vinitius.
Hetkisen perästä he molemmat olivat kadulla.
"Kuule nyt, mitä sanon," virkkoi Petronius. "En tahtonut tuhlata aikaa hukkaan. Olen tänään joutunut epäsuosioon. Oma elämäni riippuu hiuskarvan päässä ja sentähden en vähääkään saata vaikuttaa Caesariin. Uskonpa, että Caesar toimisi aivan vastoin pyyntöäni—valitettavasti! Luuletko, että minä olisin kehoittanut sinua pakenemaan Lygian kanssa ja vapauttamaan hänet, jolleivät asiat olisi olleet tällä kannalla? Vähät siitä, vaikka hänen vihansa kohtaisi minua, kunhan vain sinun olisi onnistunut paeta! Mutta aivan varmaan hän tänään olisi valmiimpi suostumaan sinun pyyntöösi kuin minun pyyntööni. Älä sentään luota siihen. Ryöstä tyttö vankilasta ja pakene hänen kanssaan! Sinulla ei ole muuta neuvoa. Jollei tuuma onnistu, koetan keksiä uusia keinoja. Tiedä kuitenkin, ettei Lygia ole suljettu vankilaan yksin kristinuskon takia. Poppaean viha uhkaa sekä sinua että häntä. Muistatko, että loukkasit Augustaa ja hylkäsit hänet? Hän tietää, että sinä teit sen Lygian tähden, jota hän on vihannut ensi näkemästä asti ja jonka hän jo koetti tuhota syyttämällä häntä lapsensa noitumisesta. Kaikissa näissä koukuissa piilee Poppaean vaikutus! Tai kuinka muuten olisi selitettävissä, että juuri Lygia ensinnä vangittiin? Kuka heille olisi voinut osoittaa Linuksen talon? Minä vakuutan sinulle, että Lygiaa jo kauan on vakoiltu! Tiedän, että kidutan sieluasi ja että riistän sinulta viimeisen toivon kipinän, mutta teen sen tahallani, sillä jollet sinä pelasta häntä ennenkuin Poppaea ja Nero saavat tietää aikeesi, olette molemmat surman omat."
"Olet oikeassa! Minä ymmärrän!" vastasi Vinitius kolkosti.
Oli myöhäinen yö, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija teki lopun heidän keskustelustaan, törmäten Petroniusta vastaan ja laskien kätensä hänen olkapäälleen. Hänen hengityksensä tuli viiniltä ja hän puhalsi sitä suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien käheällä äänellä:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
"Mirmillanilainen," virkkoi Petronius tyynesti, "seuraa nyt hyvää neuvoa ja mene tiehesi!"
Juopunut laski toisenkin kätensä hänen olkapäilleen.
"Huudatko kanssani mitä käsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt jalopeurojen eteen!"
Petroniuksen hermot olivat jo liian kauan kärsineet tuota huutoa. Se oli painajaisen lailla kiusannut häntä siitä asti, kun hän Palatinuksen jätti, ja se särki jo hänen korviaan. Kun hän siis näki jättiläisen seisovan edessään nyrkki pystyssä, loppui hänen kärsivällisyytensä.
"Ystävä," virkkoi hän, "sinä hajuat viiniltä ja olet tielläni."
Niin sanottuaan iski hän lyhyen miekkansa, jonka hän kotona oli pannut mukaansa, kahvaa myöten hänen rintaansa. Sitten hän tarttui Vinitiuksen käteen ja jatkoi puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Caesar lausui tänään: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, että hän saapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvät.' Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? He tahtovat panna näytteille sinun tuskasi. Se on päätetty asia. Ehkäpä meitä, sinua ja minua, siitä syystä vielä ei ole pantu vankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin … en tiedä mitä tehdä!… Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitä mitään hyötyä? Ehkä sicilialaiset maatilasi myöskin houkuttelevat Tigellinusta. Koetapa onneasi!"
"Minä annan hänelle kaiken omaisuuteni," vastasi Vinitius.
Carinaelta Forumille ei ole pitkä matka, joten he pian tulivat perille.
Yö oli alkanut valjeta, linnan muurit erottautuivat selvästi hämärästä.
Heidän astuessaan mamertilaista vankilaa kohti Petronius äkkiä seisahtui ja huudahti:
"Pretorianeja!… Liian myöhäistä!"
Kaksinkertainen sotilasrivi ympäröi todella vankilaa. Sarastus hopeoi heidän rautaiset kypäränsä ja terävät peitsensä.
Vinitiuksen kasvot kävivät valkeiksi kuin marmori.
"Menkäämme! sanoi hän."
Hetkisen perästä he seisoivat sotilasrivien edessä. Petronius, jolla oli erinomainen muisti, tunsi paitsi päällikköjä useita sotamiehiäkin. Huomatessaan tutun kohortin päällikön viittasi hän hänet luokseen.
"Mitä kummaa, Niger," huudahti hän, "oletteko saaneet käskyn vartioida vankilaa?"
"Olemme, jalosukuinen Petronius,—Prefekti pelkäsi, että murhapolttajia mahdollisesti yritettäisiin vapauttaa."
"Ettekö saa päästää sisään ketään?" kysyi Vinitius.
"Saamme, herra. Tuttavat saavat käydä tervehtimässä vangittuja, ja sillä lailla me koppaamme käsiimme yhä enemmän kristittyjä."
"Päästä siis sisään minut!" sanoi Vinitius.
Hän painoi Petroniuksen kättä ja virkkoi hänelle:
"Mene puhuttelemaan Actea, niin minä tulen sinun luoksesi kuulemaan, minkä neuvon hän antaa…"
"Tule," vastasi Petronius.
Samassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu, joka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan. Miesten, naisten ja lasten äänet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko vankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta äänet eivät olleet surulliset eivätkä epätoivoiset. Niistä kajahteli päinvastoin voitonriemu.
Sotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimäinen kultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle.
VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Huuto "kristityt jalopeurojen eteen!" levisi leviämistään pitkin kaupunkia. Ensi hetkessä ei kukaan uskonut heitä turmion todellisiksi alkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei myöskään tahtonut epäillä heidän syyllisyyttään, koska heidän rankaisemisensa lupaili erinomaisella tavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pääsi kuitenkin vallalle sekin mielipide, ettei onnettomuus ikinä olisi saattanut paisua niin äärettömäksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia. Temppeleissä käskettiin nyt uhrata "piaculoita" eli sovitusuhreja. Sibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja Proserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkässä saatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettä, jolla sitten pirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja yövalvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistä, uhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkaläjien keskelle perustettiin uusia, leveitä katuja. Siellä täällä laskettiin jo komeiden talojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea rakennettiin kuulumattoman nopeasti ääretön, puinen amfiteatteri, jossa kristittyjen oli määrä kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen talossa oli pidetty, lähetettiin varakonsuleille käsky, että heidän tuli hankkia villejä petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten kaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hänen käskystään toimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan väestön täytyi ottaa osaa. Aasiasta tuotiin tiikereitä ja elefantteja, Niilistä krokodileja ja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja, Hiberniasta villejä koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta puhvelihärkiä ja jättiläiskokoisia metsähärkiä. Vangittujen lukumäärä oli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset, mitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki tulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla verilöylyllä, ettei sen vertaista ollut nähty.
Kiihtynyt väestö oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni kristittyjä. Tehtävä ei ollut ensinkään vaikea, sillä asuihan joukoittain kristittyjä muun väestön kanssa puutarhoissa ja tunnustivathan he kovalla äänellä uskonsa. Kun heitä otettiin kiinni, lankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttä ja seurasivat vastarintaa tekemättä kiinniottajia. Mutta heidän kärsivällisyytensä ainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet, mistä tuo kärsivällisyys johtui, vaan pitivät sitä uppiniskaisuutena ja paatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, että kansanjoukko riisti kristittyjä pretorianien käsistä ja repi heidät kappaleiksi omin käsin; naisia laahattiin hiuksista vetäen vankiloihin, lapsia surmattiin lyömällä heidän päänsä kiviä vastaan. Tuhannet ihmiset juoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkaläjistä, uuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin viinitynnyrejä ja järjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin kuunneltiin ihastuksella jymisevää huutoa, joka pani koko kaupungin kaikumaan. Vankilat olivat täynnä tuhansia ihmisiä, ja joka päivä hankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sääli sammui kokonaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen helteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan täynnä hulluutta, verta ja rikosta.
Mutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden ikävöiminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidän vanhimpiensa ankara kielto olisi pidättänyt heitä. Heidän kokouksiaan pidettiin ainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja patricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhäisistä kristityistä ei nimittäin tähän asti ollut vangittu ketään. Palatinuksella kyllä tiedettiin, että Flavius, Domitilla, Pomponia Graecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen tunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epäili, että kansa saataisiin uskomaan heidän polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen kaikkea välttämätön, päätettiin lykätä heidän kestämisensä ja rankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, että mainittujen patricioiden oli kiittäminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli aivan perätön. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lähtenyt suoraa päätä Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeä. Hän eli nimittäin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkä jaksoi Caesaria ja Poppaeaa, koska hän ainoastaan siten saattoi säilyttää henkensä.
Hän kävi kuitenkin vankilassa tervehtimässä Lygiaa, vei hänelle ruokaa ja vaatteita ja suojeli häntä ennen kaikkea väkivallasta vartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa tarkoitusta varten.
Petronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi tarvinnut virua vankilassa, jollei häntä hänen kehotuksestaan olisi ryöstetty Auluksen talosta. Sitäpaitsi häntä halutti voittajana päästä pelistä, jota hän paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentähden oli hän valmis uhraamaan sekä rahoja että vaivaa. Muutamien päivien kuluessa oli hän puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta hän toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista Pythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyyntöihin Caesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyään oli Vatiniuksen rakastajattarena, oli hän koettanut saada Vatiniustakin taipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hän pannut likoon suuria rahoja ja lupauksia.
Mutta kaikki hänen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka ei itsekään ollut varma huomisesta päivästä, rupesi selittämään hänelle, että kristityt, jolleivät olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat uhrattavat sen hyväksi, sanalla sanoen: hän piti verilöylyä välttämättömänä valtiollisista syistä. Terpnos ja Diodoros pistivät rahat taskuunsa, mutta eivät tehneet mitään. Vatinius ilmoitti Caesarille, että häntä oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka alussa oli katsellut kristittyjä nurjin silmin, rupesi nyt säälimään heitä, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytää, että hänet vapautettaisiin. Mutta hän ei mitään saanut aikaan. Caesar vastasi:
"Luuletko sinä minua vähemmin ylevämieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman hyväksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?"
Kun Petronius kuuli nämä sanat, virkkoi hän:
"Koska hän jo on keksinyt keinon verrata itseään Brutukseen, niin ei tyttö enää ole pelastettavissa."
Hänen kävi suuresti sääli Vinitiusta ja hän rupesi pelkäämään, että Vinitius surmaisi itsensä. "Nyt", ajatteli hän itsekseen, "pelastusyritykset vielä pitävät häntä pystyssä, hän saa hänet vielä nähdä ja känsiä hänen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevät myttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinä sammuu, niin hän, kautta Castorin, heittäytyy miekkaansa, sillä hän ei saata elää ilman tyttöä." Petroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmärtää, että ihminen sillä lailla päättää päivänsä, kuin hän ymmärsi, että ihminen sillä lailla saattaa rakastaa ja kärsiä. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitä ikinä saattoi keksiä Lygian pelastamiseksi. Hän kävi tervehtimässä augustianeja ja hän, joka ennen oli ollut sangen ylpeä, rukoili nyt heiltä apua. Vitelliuksen välityksellä hän tarjosi Tigellinukselle sicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hän vain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut loukata Poppaeaa, kieltäytyi niitä vastaanottamasta. Vinitius olisi ollut valmis menemään Caesarinkin luo, syleilemään hänen polviaan ja rukoilemaan häneltä armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun Petronius sai kuulla hänen aikeensa, virkkoi hän:
"Entä jollei hän suostu pyyntöösi, entä jos hän kohtelee sinua ivalla tai häpeällisellä uhalla, niin niitä sitten teet?"
Vinitiuksen kasvot vääntyivät vihasta ja tuskasta, ja hänen kuristetusta kurkustaan tunkeutui käheä ääni.
"Niin," lausui Petronius, "sentähden kehoitan sinua luopumaan siitä tuumasta. Sinä sulkisit kaikki pelastuksen tiet!"
Vinitius koetti hillitä mielenkuohuaan ja sivalsi kädellään otsaansa, joka oli kylmässä hiessä.
"Ei, ei!" sanoi hän sitten. "Olen kristitty."
"Sen sinä unohdat kuten äskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdä loppu itsestäsi, mutta tyttöä sinä et saa syöstä turmioon. Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."
Hän ei ollut täysin vilpitön tätä lausuessaan, sillä hänelle oli Vinitiuksen pelastus paljoa tärkeämpi kuin Lygian. Mutta hän tiesi, ettei mikään niin varmasti pidättäisi Vinitiusta vaarallisesta teosta kuin pelko, että hän tuottaisi turmion Lygialle. Hän toimi muuten sangen viisaasti, sillä nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja hänen käyntiään varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin.
Vinitius oli jo kärsinyt kaiken, mitä ihmismieli saattaa kärsiä. Hän rakasti Lygiaa sata kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli joutunut vankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti häntä. Hengissä alkoi hän osoittaa hänelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella häntä yliluonnollisena olentona. Ja kun hän sitten ajatteli, että hänen täytyy kadottaa tuo rakastettu, pyhä olento, että hänen rakastettuansa ennen kuolemaa saattaa kohdata kärsimys, joka on kuolemaakin kauheampi— silloin jähmettyi veri hänen suonissaan, koko hänen sielunsa suli valitukseksi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Ajoittain tuntui hänestä siltä, kuin hänen pääkallonsa olisi ollut täynnänsä tulta: tämän tulen täytyy joko polttaa hänet poroksi tai särkeä hänet. Hän ei käsittänyt miksi tämä kaikki tapahtui, hän ei käsittänyt miksei Kristus, tuo laupias Kristus ja Jumala rientänyt tunnustajiaan auttamaan, minkätähden eivät Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero, augustianit, pretorianien lauma ja koko tämä rikosten kaupunki romahtaneet maan alle. Hän otaksui vihdoin, että sen täytyy tapahtua ja että kaikki, mitä hänen silmänsä nyt katselevat, mikä painaa ja kalvaa hänen sydäntään, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti hänelle, että se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat arenarakennukselta, vakuuttivat hänelle, että se on totta, ja selvää kieltään puhui myöskin kansan ulvonta ja täytetyt vankilat. Silloin alkoi hänen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hänelle ehkä suurempaa tuskaa kuin kaikki muu.
Lisäksi virkkoi vielä Petronius:
"Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut etsimään sekä Caesarin että Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota, hän oli runsaasti maksanut heidän tyhjät lupauksensa ja suurilla lahjoilla saanut heidän suosionsa kääntymään puoleensa. Hän kävi puhuttelemassa Augustan ensimäistä miestä Rufius Crispinusta ja sai häneltä kirjeen; hän lahjoitti hänen pojalleen ensimäisestä avioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tällä toimenpiteellä hän vain ärsytti Caesaria, joka ei sietänyt poikapuoltaan. Hän lähetti taatun sanansaattajan viemään kirjettä Poppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko omaisuutensa eikä suinkaan säästänyt omaa itseään, kunnes huomasi olevansa vain leikkikaluna ihmisten käsissä sekä että hänen pikemmin olisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hän vähemmin olisi ollut valittavinaan hänen vangitsemisestaan.
Saman huomion teki Petroniuskin. Mutta päivät kuluivat ja amfiteatteri valmistui valmistumistaan. Jaeltiin jo "tesseroita" s.o. pääsylippuja "ludus matutinukseen". Tällä kertaa "päivänäytäntöjen" täytyi kestää päiviä, viikkoja ja kuukausia, koska uhreja oli aivan kuulumattoman paljon. Ei enää tiedetty minne kristityt saataisiin mahtumaan. Vankilat olivat täydet ja niissä raivosi kuume. Yhteiset kopit, joissa orjia tavallisesti pidettiin, rupesivat nekin täyttymään ääriään myöten. Alettiin pelätä, että tauti leviäisi koko kaupunkiin, ja sentähden täytyi pitää kiirettä.
Kaikki nämä huhut ennättivät Vinitiuksen korviin ja veivät häneltä viimeisenkin toivon välähdyksen. Niin kauan kun vielä oli hyvää aikaa, oli hän saattanut kuvitella keksivänsä jonkun pelastuksen keinon, mutta nyt ei enää ollut aikaa. Näytäntöjen piti alkaa. Lygia saattoi milloin tahansa joutua sirkuksen "cuniculumiin", josta ei enää ollut pääsyä muualle kuin arenalle. Vinitius, joka ei tietänyt, minne kohtalo ja hirveä ylivoima hänet viskaisi, rupesi etsimään häntä kaikista sirkuksista. Hän lahjoi vartijat ja petojen kesyttäjät ja teki heille kaikenkaltaisia ehdotuksia, joita oli mahdoton panna täytäntöön. Välistä hän käsitti, ettei hänen puuhistaan enää saata olla muuta hyötyä kuin mahdollisesti se, että Lygian kuolema voi käydä vähemmän hirveäksi, ja juuri silloin tuntui hänestä siltä kuin pääkallossa aivojen asemesta olisi ollut hehkuvia hiiliä.
Ei hän muutoin aikonutkaan jäädä henkiin Lygian kuoltua. Hän päätti kuolla hänen kanssaan. Luultavasti tuska sitäpaitsi polttaisi poroksi hänen henkensä ennenkuin kauhun hetki ehti tullakaan. Hänen ystävänsä, Petroniuskin, olivat sitä mieltä, että varjojen valtakunta pian hänelle avautuu. Vinitiuksen kasvot kalpenivat niin, että lopulta olivat kuin "larariumin" vahanaamiot. Ilme hänen piirteissään kankeni, hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut ia mitä saattaisi tapahtua. Kun joku puhutteli häntä, vei hän koneentapaisella liikkeellä kädet päätä kohti, rupesi painelemaan ohimojaan ja loi puhujaan pelästyneen, kysyvän katseen. Yöt hän vietti Ursuksen kanssa Lygian oven edustalla vankilassa. Kun Lygia käski häntä menemään levolle, palasi hän Petroniuksen luo ja käveli aamuun asti edestakaisin atriumissa. Usein tapasivat orjat hänet polvillaan, kädet korotettuina taivasta kohti tai otsa painettuna maata vasten. Hän huusi avukseen Kristusta, sillä Hän oli hänen viimeinen toivonsa. Kaikki toiveet olivat pettäneet. Yksin ihme saattoi pelastaa Lygian. Vinitius löi siis otsansa kiviseen permantoon ja rukoili ihmettä.
Hänelle oli kuitenkin jäänyt niin paljon järkeä, että hän ymmärsi
Pietarin rukouksen tehokkaammaksi omaansa. Pietari oli luvannut hänelle
Lygian, Pietari hänet oli kastanut, Pietari oli itse tehnyt
ihmeitä—antakoon nyt pelastusta ja apua!
Eräänä yönä hän läksi häntä etsimään. Kristityt, joita tosin ei enää ollut jäljellä paljoakaan, kätkivät apostolia nyt huolellisesti toisiltaankin, jottei kukaan heikkouden hetkenä ilmiantaisi häntä, joko ehdoin tahdoin tai vasten tahtoaan. Yleisen sekasorron vallitessa ja pettymystensä painamana sekä ponnistaessaan kaikki voimansa pelastaakseen Lygiaa vankilasta oli hän kadottanut apostolin silmistään. Sinä aikana, joka oli hänen kastamisensa ja vainojen välillä, ei hän ollut nähnyt häntä kuin yhden kerran. Kivenhakkaajalta, jonka töllissä kastaminen oli tapahtunut, sai hän tietää, että kristityt kokoontuvat eräässä Cornelius Pudensin kellarissa Porta Salarian likellä. Kivenhakkaaja lupasi saattaa Vinitiuksen paikalle ja vakuutti, että he siellä tapaavat Pietarin. Hämärissä he siis läksivät liikkeelle ja kun he olivat päässeet muurien ulkopuolelle ja kulkeneet kuoppien ohi, jotka kasvoivat kaislaa, tulivat he yksinäiseen, autioon viinitarhaan. Kokous oli kellarissa, jossa tavallisesti säilytettiin viiniä. Vinitiuksen korvaa kohtasi pian rukouksen hyminä, ja sisään astuessaan näki hän lamppujen himmeässä valossa muutamia kymmeniä ihmisiä polvillaan, rukoukseen vaipuneina. He lukivat jonkinlaista litaniaa, ja kuoro, jossa oli sekä mies—että naisääniä, toisteli yhtämittaa: "Kriste, armahda meitä!" Heidän äänissään värisi syvä, sydäntäsärkevä suru ja tuska.
Pietarikin oli siellä. Hän oli polvillaan kynnyksellä, puusta tehdyn ristin juurella, joka oli naulattu seinään. Siinä hän rukoili. Vinitius tunsi kaukaa hänen valkeat hiuksensa ja kädet, jotka olivat korotetut taivasta kohti. Nuori patricio aikoi ensi työkseen tunkeutua joukon läpi, heittäytyä apostolin jalkain juureen ja huutaa: "pelasta!" Mutta rukouksen juhlallisuus tai väsymys vaikutti häneen niin, että polvet ikäänkuin kankenivat. Hän polvistui siis ovelle ja rupesi tuskallisesti ja käsiään väännellen toistelemaan: "Kriste, armahda!" Jos hän olisi ollut täysissä tajuissaan, olisi hän kyllä ymmärtänyt, ettei yksin hänen rukouksensa ollut niin tuskallinen ja ettei yksin hän täällä valittanut hätäänsä, suruaan ja murheitaan. Kokoontuneiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei hiljan olisi kadottanut jotakin rakastettua olentoa. Kun rohkeimmat ja järkähtämättömimmät Kristuksen tunnustajat olivat vangitut, kun joka hetki levisi uusia huhuja häpeästä ja kärsimyksistä, joita vankiloissa oli kestettävä, kun hädän voima paisui kaikkia edellytyksiä suuremmaksi, kun ainoastaan tämä kourallinen kristittyjä oli jäänyt jäljelle,—silloin ei enää ollut ainoatakaan sydäntä, jonka usko ei olisi horjunut ja joka ei epäillen olisi kysynyt: missä Kristus on? minkätähden Hän on sallinut pahuuden paisua Jumalaa mahtavammaksi?
Mutta he rukoilivat Häneltä kuitenkin epätoivoissaankin armoa, sillä jokaisen sielussa eli vielä toivon kipinä että Hän tulee, särkee pahuuden vallan, syöksee Neron syvyyteen ja ryhtyy hallitsemaan maailmaa… Heidän katseensa olivat yhä tähdätyt taivaaseen, yhä he kuuntelivat, yhä jatkoivat rukoustaan vavistuksessa. Jota useammin Vinitius toisti sanoja "Kriste, armahda!", sitä enemmän hänet valtasi sama huumaus kuin kivenhakkaajan töllissä. Sydämensä syvyydestä huutavat he Häntä nyt avukseen, Pietari huutaa häntä avukseen—taivaan täytyy aueta, maan perustusten täytyy täristä ja Hänen astua alas sanomattomassa loistossa, jalkojen kärjissä tähdet, laupiaana ja hirmuisena vapauttamaan uskollisiaan ja tuomitsemaan turmioon heidän vainoojansa.
Vinitius peitti kasvot käsillään ja lankesi maahan. Hetkisen ajan vallitsi hänen ympärillään syvä hiljaisuus, ikäänkuin pelko olisi kahlehtinut kaikkien suut ja estänyt niitä huutamasta. Hänestä tuntui, että nyt vihdoinkin tapahtuu jotakin, että ihmeen hetki vihdoin on koittanut. Hän oli varma, että kun hän nostaa päänsä ja avaa silmänsä, niin hän näkee valon, joka häikäisee jokaisen kuolevaisen silmät, ja kuulee äänen, joka vie tainnoksiin sydämet. Mutta äänettömyyttä yhä kesti, ja naisten huokaukset siitä vihdoin tekivät lopun.
Vinitius nousi ja rupesi kivettynein silmin tuijottamaan eteensä.
Yliluonnollisten valojen asemasta tuikki kellarissa lyhtyjen heikkoja liekkejä, ja kuun säteet, jotka tunkivat sisään katossa olevasta aukosta, täyttivät sen hopeaisella hohteella. Ihmiset, jotka olivat polvillaan Vinitiuksen ympärillä, nostivat ääneti kyyneltyneet silmänsä ristin puoleen. Sieltä täältä kuului nyyhkytyksiä ja ulkoa erottautuivat vartijoiden varovaiset vihellykset. Pietari nousi, kääntyi joukon puoleen ja lausui:
"Lapset, ylentäkäät sydämenne meidän Vapahtajamme puoleen ja uhratkaat
Hänelle kyyneleenne."
Hän vaikeni.
Äkkiä puhkesi naisen ääni puhumaan täynnä tuskaa ja rajatonta kärsimystä:
"Olen leski, minulla oli ainoa poika, joka minua elätti… Anna hänet minulle takaisin, herra!"
Syntyi taasen hiljaisuus. Pietari seisoi polvistuvan joukon edessä, vanhana, huolestuneena, ollen tällä hetkellä kuin ruumistettu raihnaus ja voimattomuus.
Jo alkoi toinen ääni valittaa:
"Pyövelit häpäisivät tyttäreni, ja Kristus salli sen!"
Sitten kuului kolmas:
"Olen jäänyt yksin lasteni kanssa, mutta jos minut vievät, min kuka heille antaa leipää ja vettä?"
Sitten neljäs:
"Linuksen, jonka ensin jättivät paikoilleen, veivät kuitenkin kidutettavakseen, herra!"
Sitten viides:
"Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidät. Emme tiedä minne piiloutuisimme."
"Voi meitä! Kuka meitä suojelee!"
Yön hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja sulki silmänsä ja pudisti valkeaa päätänsä, kun hän ajatteli ihmisten tuskaa ja hätää. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin vartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta.
Vinitius päätti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo vaatiakseen häneltä apua, mutta äkkiä hän näki ikäänkuin syvyyden aukeavan eteensä, ja silloin hänen jalkansa lamaantuivat. Miten käy, jos apostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hän vakuuttaa Rooman Caesarin olevan väkevämmän kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitä ajatellessa nosti kauhu hänen hiuksensa pystyyn. Hän tunsi, että silloin syvyys nielee sekä hänen toivonsa tähteet että hänet itsensä, hänen Lygiansa, hänen rakkautensa Kristukseen, hänen uskonsa ja koko hänen elämänsä. Jäljelle jää vain kuolema ja yö, määrättöminä kuin meri.
Nyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hänen äänensä niin hiljainen, että sitä tuskin saattoi kuulla:
"Lapseni! Minä näin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle. Kuulin vasaran iskut ja näin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta kansa näkisi Ihmisen pojan kuolevan…"
* * * * *
"…Ja minä näin kuinka he avasivat Hänen kylkensä ja kuinka Hän heitti henkensä. Mutta silloin käännyin ristiin päin ja huusin tuskissani kuten te nyt huudatte:"
"Voi meitä, voi meitä, Herra! Sinä olet Jumala! miksi sallit tämän tapahtua, miksi kuolit, miksi kidutat meidän sydämiämme, jotka uskoivat, että Sinun valtakuntasi lähestyisi?…"
"…Mutta kolmantena päivänä hän, Herramme ja Jumalamme, nousi kuolleista ja oli meidän keskellämme, kunnes hän suurella kunnialla meni valtakuntaansa… Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden, voimistuimme sydämissämme ja kylvimme Hänen siementään…"
* * * * *
Nyt hän kääntyi sinne päin, mistä valitukset ensinnä olivat kuuluneet, ja hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän lausui:
"Miksi te valitatte?… Jumala itse antoi itsensä kärsimykseen ja kuolemaan, mutta te tahdotte, että Hän teitä säästäisi. Oi te heikkouskoiset! ettekö te ole ymmärtäneet Hänen oppiansa, eikö hän ole luvannut teille muuta kuin tämän elämän? Nyt hän tulee teidän luoksenne ja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hän nostaa teidät luokseen, mutta te käytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidät!' Tomu olen minä Jumalan edessä, mutta teidän edessänne olen Jumalan apostoli ja Hänen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitä kuolema, vaan elämä, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei orjuus, vaan herraus! Minä, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski: sinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elämään, ja sinä tulet elämään yhdessä hänen kanssaan. Sinulle, isä, jonka viattoman tyttären pyövelit häpäisivät, vakuutan, että olet tapaava hänet valkeampana Hebronin liljoja! Teille, äidit, jotka he riistävät orvoilta, teille, jotka kadotatte isänne, teille, jotka valitatte, teille, joitten täytyy nähdä rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette surulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla Kristuksen nimeen, sanon, että te heräätte niinkuin unesta iankaikkiseen elämään ja niinkuin yöstä Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen nimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus."
Näin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan luihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten painama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.
"Amen!" huusivat useat äänet.
Mutta hänen silmiensä loisto kävi yhä kirkkaammaksi ja hänestä virtasi voimaa, majesteettia ja pyhyyttä. Päät taipuivat hänen edessään, ja kun amen-huuto oli vaiennut, jatkoi hän:
"Te kylvätte kyynelillä, että te ilolla saisitte niittää. Miksi te surette tämän maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja hallitsee Herra, joka asuu teissä. Kivet ovat kostuvat kyynelistä, veri on kasteleva hiekan ja teidän ruumiinne ovat täyttävät notkot, mutta minä sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan tätä rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hänen legionansa! Ja niinkuin Hän itse kärsimyksillään ja verellään on ostanut maailman vapaaksi synneistä, niin Hän tahtoo, että tekin kärsimyksillänne ja verellänne ostaisitte tämän vääryyden pesän vapaaksi synneistä!… Sen Hän teille julistaa minun suuni kautta."
Hän levitti kätensä ja loi silmänsä taivasta kohti. Mutta heidän sydämensä ikäänkuin lakkasivat sykkimästä, sillä he tunsivat, että hänen silmänsä näkevät jotakin, jota eivät heidän kuolevaiset silmänsä taida nähdä.
Apostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja käyneet säteilevän kirkkaiksi. Jonkun aikaa hän vaikeni, ikäänkuin huumaus olisi tehnyt hänet mykäksi, mutta hetkisen perästä hän taasen korotti äänensä:
"Sinä olet täällä, Herra, ja osoitat minulle tiesi!… Kuinka, oi Kriste!… Tämänkö saatanan kaupungin, etkä Jerusalemia, Sinä tahdot tehdä pääkaupungiksesi? Näistä kyynelistä ja tästä verestäkö Sinä tahdot rakentaa seurakuntasi? Täälläkö, missä Nero tänään hallitsee, Sinun valtakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja näitten heikkouskoistenko Sinä käsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun henkenikö Sinä käsket vallita heitä ja maailman kansoja?… Katso, Sinä annat voimasi virrata herkkoihin, että he väkeviksi tulisivat, ja Sinä käsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ääriin asti… Ylistetyt olkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna! Hosianna!…"
Ne, jotka olivat pelänneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka olivat epäilleet, valui uskon virta. "Hosianna!" huusi pian joku ääni, ja toinen jatkoi: "Kristuksen tähden!" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas, kesäinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat kasvot.
Pietari rukoili kauan, näkyihinsä vaipuneena, mutta vihdoin hän heräsi, käänsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui:
"Niinkuin Herra on nyt voittanut epäilyksen teissä, niin menkää tekin voittamaan Hänen nimessään!"
Ja vaikka hän tiesi, että he voittavat, vaikka hän tiesi, mitä heidän kyynelistään ja verestään oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin hänen äänensä vapisemaan, kun hän otti ristin, siunasi heitä ja lausui:
"Ja nyt vihin minä teidät, lapseni, kärsimykseen, kuolemaan, iankaikkisuuteen!"
Mutta he kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat: "Me olemme jo valmiit, mutta suojele sinä pyhää päätäsi, sillä sinä olet Kristuksen sijainen ja huoneenhaltija". Näin sanoen tarttuivat he hänen viittansa liepeeseen, mutta hän laski kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä kutakin erikseen, niinkuin isä siunaa lapsia, jotka ovat lähdössä pitkälle matkalle.
He alkoivat heti rientää pois kellarista, sillä heidän oli kiire kotiin, kotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidän ajatuksensa irtaantuivat maailmasta ja liitelivät iäisyyden maille. He kulkivat kuin unissaan, kiihkeällä alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa taistelussa ylivoimaa ja "petojen" julmuutta vastaan.
Nereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietä viinitarhasta kotiinsa. Läpi valoisan yön seurasi heitä Vinitius, ja kun he tulivat Nereuksen mökille, heittäytyi hän apostolin jalkain juureen.
Apostoli tunsi hänet ja kysyi:
"Mitä haluat, poikani?"
Seurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enää uskaltanut pyytää mitään. Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi nyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen lohdutusta.
Apostoli virkkoi:
"Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile hänen puolestaan."
"Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin ympäri. "Herra! minä olen kurja matonen, mutta sinähän olet tuntenut Kristuksen. Rukoile Häntä! Puolusta Lygiaa!"
Tuskissaan vapisi hän kuin lehti ja löi otsansa maahan, sillä hän oli nähnyt apostolin voiman ja tiesi, että yksin hän saattoi palauttaa hänelle Lygian.
Hänen tuskansa liikutti Pietaria. Hän muisti, että Lygia kerran, Crispuksen uhkaamana, niinikään oli heittäytynyt hänen jalkainsa juureen anomaan lohdutusta. Hän oli silloin nostanut ylös tytön pään ja silittänyt hänen päätään. Samoin teki hän nyt Vinitiukselle.
"Poikani," sanoi hän, "minä tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta muista, mitä vasta lausuin heikkouskoisille: että Jumala itse kärsi ristin tuskat. Muista myöskin, että tätä elämää seuraa toinen, ikuinen."
"Tiedän!… Kuulinhan, pääsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin keräsi ilmaa keuhkoihinsa.—Mutta, katso herra … en saata. Jos tarvitaan verta, niin rukoile Kristusta että Hän ottaa minun vereni… Olenhan soturi. Minä tahdon kärsiä hänelle määrätyt tuskat kaksinkertaisina, kolminkertaisina, kunhan hän pääsee vapaaksi! Hän on vielä lapsi, oi herra! Mutta Kristus on väkevämpi kuin Caesar. Minä tiedän, että Hän on väkevämpi!… Pidäthän sinäkin Lygiasta. Siunasithan sinä meidät! Hän on vielä viaton lapsi!…"
Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja toisti toistamistaan:
"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee!
Asetu Lygian puolelle!"
Pietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.
Kesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen silmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän—tai kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului myllynkivien kumea jyrinä.
"Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinä?"
"Herra, olisinko muuten tullut tänne?" vastasi Vinitius.
"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka näkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko yhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä tahdon rukoilla sinun kanssasi."
Hän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:
"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta sitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias Kriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran kalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!"
Vinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden:
"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!"
Idän taivas alkoi jo valjeta.