Mutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin tyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta. Kaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka arvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit likenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi. Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden nuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat jääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen kylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen kiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen. Toiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat peloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin. Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli ollut elävää, makasi henkitoreissaan.
Silloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne lapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat kerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella kiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja kaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko oli jo melkoisesti alentunut.
Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät saattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.
Näytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan, ilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen päässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat käsissä.
Caesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja kumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä, ikäänkuin innostusta odottaen.
Vihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:
»Oi säteilevä Leton poika
Ja Tenedoksen valtaherra,
Jonka haltuhun myös
Pyhä Ilion uskottu oli,
Miten sallitkaan
Akiivien ankaroiden
Verellä trojalaisten sammuttaa
Ikivalkean alttariltas?
Sun puolehes, suuri Apollo,
Kyllä huusi vanha ja nuori,
Sun puolehes pohjasta poven
Kohos äitien haikea itku:
Oi armahda lapsiamme!
Tää parku paadenkin helläks sais,
Mut paatta vähemmin liikutti
Sua, Smintheus, ihmistuskat.»
Laulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä Caesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:
»Miks jumalaisen soittos hyminällä
Et julmaa tuskaa vaimentanut,
Kun nytkin vielä silmään,
Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel
Tuon laulun mykistä sävelistä,
Mi etehemme tuhkan alta nostaa
Tulen liekit, kauhut hirmupäivän…
Miss' olit silloin, suuri Smintheus!…»
Siinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien silmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut loppua tulla.
Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului rattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä jäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s. »puticuloihin».
Apostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja virkkoi hengissä:
"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden
Sinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?"
VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Aurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti illan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin ja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin. Ainoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan poistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin ympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.
Yleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se ei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan ihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt viriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen »jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen rintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön eikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti, ja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun johdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta Caesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi Petroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:
"Puhu…"
Petronius vastasi kylmästi:
"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi."
"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa…?"
"Saatatko toivoa, että roskaväki ymmärtäisi antaa arvoa runoudelle?"
"Huomasitko siis sinäkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta kuin olisin ansainnut."
"Olit valinnut huonon hetken."
"Kuinka niin?"
"Kun roskaväki on saanut hengittää veren hajua keuhkojensa täydeltä, ei se tietysti enää saata kuunnella tarkkaavasti."
Nero pui nyrkkiään ja lausui:
"Äh, niitä kristittyjä! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne vahingoittavat minua minkä jaksavat. Mitä rangaistuksia minä vielä saattaisin niille keksiä?"
Petronius huomasi astuneensa väärälle tielle, sillä hänen sanansa olivat saaneet aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tahtonut. Nyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentähden Petronius painui hänen puoleensa ja kuiskasi:
"Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin sentään tehdä: neljännen värssyn kolmas säe jättää runomittaan nähden hiukan toivomisen varaa."
Neron kasvoille nousi häpeän puna, ikäänkuin hänet olisi yllätetty pahanteosta, hän loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi hiljaa:
"Kaikki sinä huomaatkin!… Minä kyllä tiedän! … korjaan sen!… Mutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan … siitä … jos… elämäsi on sinulle rakas…"
Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja äreästi:
"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan, mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka vähän minä kuolemaa pelkään."
Sen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen perästä virkkoi Caesar:
"Älä minua ärsytä… Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan…"
"Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen.
"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta säettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet huomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni."
Sen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että hänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista temppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä sitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi, että hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi, kieltäytyi jyrkästi.
"Minun täytyy lähteä maalle, herra," lausui hän, "odottamaan kuolemaa, sillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät."
Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin. Eivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli heikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina hänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.
Nero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.
"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hän.
"Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni.
Sentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä
saa liikkua minnekään."
Nero hymähti ja jatkoi:
"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin lähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän päämiehekseen?"
"Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer.
"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte hänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi Chilon."
Nero katseli ympärilleen ja kysäsi:
"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?"
Chilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:
"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta sinun laulusi paransi minut."
"Lähetän sinut Akaiaan," sanoi Nero. "Sinun täytyy tarkalleen tietää, miten paljo kalleuksia joka temppelissä on."
"Tee se, Zeus, ja saat nähdä, että jumalat antavat sinulle runsaammin veroa kuin koskaan ennen."
"Tekisin sen mielelläni, mutta en sentään tahdo ryöstää sinulta kilpaleikkien iloa."
"Oi Baal!" pääsi Chilonilta.
Kun augustianit huomasivat Caesarin hyvän tuulen palanneen, purskahtivat he nauruun ja huusivat:
"Niin herra! Älä riistä tältä miehekkäältä kreikkalaiselta kilpaleikkien iloa."
"Mutta vapauta minut herra, näiden kirkuvien Kapitoliumin hanhenpoikain rähinästä, joiden aivot eivät yhteensä täyttäisi edes pähkinänkuortakaan," sanoi Chilon.
"Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistä hymniä sinun kunniaksesi ja sentähden tahtoisin mielelläni viettää muutamia päiviä runottaren temppelissä, rukoillakseni häneltä innostusta."
"Mitä vielä!" huudahti Nero. "Sinä tahdot päästä seuraavista kilpaleikeistä. Siitä ei tule mitään!"
"Vannon sinulle, herra, että kirjoitan hymniä."
"Saat kirjoittaa öisin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hän Apollon sisar."
Chilonin pää painui alas ja hän loi ilkeän katseen läsnäoleviin, jotka taasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kääntyi Senecion ja Sullius Nerulinuksen puoleen ja virkkoi:
"Ajatelkaa, että tuskin puolet tämän päivän osalle määrättyjä kristittyjä saatiin pois tieltä."
Vanha Aquilus Regulus, joka oli erittäin tarkka tuntija kaikissa amfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten:
"Ne näytännöt, joissa ihmiset esiintyvät sine armis et sine arte, kestävät aivan yhtä kauan, mutta eivät ole laisinkaan niin huvittavat."
"Käsken tästälähin antaa heille aseita," vastasi Nero.
Taikauskoinen Vestinus heräsi äkkiä mietteistään ja kysäisi salaperäisellä äänellä:
"Huomasitteko, että he kuollessaan näkivät jotakin? He katselevat ylöspäin ja heittävät henkensä ikäänkuin ilman tuskaa. Olen varma siitä, että he näkivät jotakin."
Tämän lausuttuaan loi hän katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka päälle yö jo oli levittänyt tähtien täyttämän »velariuminsa». Toiset nauroivat häntä ja tekivät pilaa kristittyjen näyistä kuoleman hetkillä. Samassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja jätti sirkuksen. Häntä seurasivat vestalittaret, senaattorit, virkamiehet ja augustianit.
Yö oli kirkas ja lämmin. Sirkuksen ympärillä kierteli vielä uteliaita ihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkä mieliala. Kaikki vaikenivat. Siellä täällä yritti joku taputtaa käsiään, mutta herkesi samassa. »Spoliariumista» kuljetettiin yhä narisevilla rattailla kristittyjen verisiä jäännöksiä.
Petronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he saapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius:
"Oletko ajatellut, mitä sinulle sanoin?"
"Olen kyllä," vastasi Vinitius.
"Uskotko, että kysymys on nyt minullekin erinomaisen tärkeä. Minun täytyy hänet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me käymme taistelua, jossa minä olen päättänyt voittaa, me pelaamme peliä, joka minun täytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi… Tämäkin päivä on ollut omiaan vahvistamaan päätöstäni."
"Palkitkoon Kristus hyvyytesi!"
"Saatpa nähdä."
Keskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt kantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi:
"Onko jalosukuinen Vinitius täällä?"
"On," vastasi tribuni. "Mitä tahdot?"
"Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja
Lygiasta."
Vinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin soihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin ymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:
"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi."
Mutta Vinitius huudahti:
"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!"
Hän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä
Petronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.
"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita," kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt, päivät."
"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?"
"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat yhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat huonon ilman takia."
"Kuka sinä olet?" kysyi Petronius.
"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka luona Lygia asui."
"Ja kristitty?"
Poika loi Vinitiukseen kysyvän katseen, mutta huomasi Vinitiuksen vaipuneen rukoukseen, nosti päätään ja vastasi:
"Niin olen."
"Kuinka sinä pääset vankilaan?"
"Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni veljiäni ja saattaakseni heille viestejä kaupungista."
Petronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisiä silmiä ja mustia, kiharaisia hiuksia.
"Mistä maasta sinä olet, poika?" kysyi hän sitten.
"Olen galilealainen, herra."
"Soisitko, että Lygia pääsisi vapaaksi?"
Poika nosti silmänsä taivasta kohti:
"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla."
Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:
"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla. Toimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat hänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte kantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat kantaa."
Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo herätti soturissa eloon entisen tarmon.
Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:
"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi."
"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?"
"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä kiduteta eikä rangaista."
"Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit päästämään hänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii, ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta muutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot rauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä ruumista."
"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi
Petronius. "Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?"
"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja lapsensa."
"Mistä sinä saat heitä käsiisi?"
"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat lahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat."
"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius.
Mutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat tuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.
"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille," puhui Petronius. "Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että hän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme epäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon tai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä kehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja sitten…"
Petronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:
"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika."
"Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinä puhut Siciliasta, mutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan…"
"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet parantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla vuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?"
"On kun onkin! On kyllä!" vastasi Vinitius hätäisesti. "Vuoristossa Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään, kun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa."
Petronius ojensi hänelle taulun.
"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän sanansaattajan paikalla matkalle."
Hän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen haltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki Corioliin päin…
"Soisin," sanoi Vinitius, "että Ursus seuraisi häntä… Olisin silloin levollisempi."
"Herra," huudahti Nazarius, "sillä miehellä on yliluonnolliset voimat.
Hän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan
kohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita.
Toimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta."
"Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo, mutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai kolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin löydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te todella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte suoriutua miten tahdotte."
Sekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja vaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun koittaessa.
Hän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta sitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään huomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti lahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita vankilasta.
Ovessa hän vielä pysähtyi, vei Vinitiuksen syrjemmälle ja kuiskasi hänelle:
"Herra, en virka kenellekään mitään aikomuksestamme, en äidillekään. Mutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja hänelle minä kerron kaikki."
"Tässä talossa sinä huoleti saat puhua ääneen," vastasi Vinitius.
"Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa.
Lähden muuten itse mukaasi."
Hän käski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he läksivät.
Petronius hengitti syvältä.
"Toivoin," ajatteli hän, "että tyttö kuolisi kuumeeseen. Se olisi Vinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan Esculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hän vain paranee… Äh, sinä Vaskiparta! sinä aiot valmistaa itsellesi näytelmän rakastavan ihmisen tuskista! Sinä, Augusta, kadehdit tytön kauneutta ja soisit voivasi niellä hänet elävältä, kun Rufiuksesi kuoli… Sinä, Tigellinus, tahtoisit tuhota hänet minun kiusakseni!… Saammepa nähdä! Minä sanon teille, etteivät teidän silmänne saa nähdä häntä arenalla, sillä hän kuolee joko luonnollisen kuoleman tai minä riistän hänet kuin suden suusta… Riistänpä niin, ettette tiedä mistään, ja aina kun sitten teidät näen, mietin itsekseni: voi teitä hölmöjä, jotka Petronius sai petetyksi!"
Tyytyväisenä läksi hän tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa ilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejä. Ulkona oli tuuli ruvennut nostamaan pilviä Soracten puolelta, ja äkillinen rajuilma teki lopun kauniin kesäyön rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen jyrinää seitsemän kukkulan päältä, mutta Petronius ja Eunike lepäsivät rinnatusten pöydän ääressä, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka sointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja alkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan yön suloista lepoa.
Sitä ennen palasi sentään Vinitius kotiin. Petronius läksi paikalla häntä puhuttelemaan.
"No… Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pääsi vankilaan?"
"Jo," vastasi nuorukainen järjestäen hiuksiaan, jotka sade oli kastellut. "Nazarius läksi tekemään kauppoja vartijan kanssa, ja minä näin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan."
"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he kantaa hänet vankilasta…"
"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä."
"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle."
Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.
Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger, tuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin ja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden vuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.
Vinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja mielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa. Suudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:
"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren poskiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?"
Vinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin »ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli tarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui väkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.
"Hän on siis kristitty!" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.
Vinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän lausui samassa:
"Minä olen myöskin kristitty…"
Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta sitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:
"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa."
Hän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan hänen otsaansa, itkien onnesta.
Hiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.
"Hyviä uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa.
Uutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume, joka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa vankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat kaupat jo tehdyt.
"Olemme tehneet läpiä arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi hengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää jonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien ohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut silmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on valmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme varanneet valmiiksi."
Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli häntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen edeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.
"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius.
"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä muutamia kymmeniä," vastasi poika. "Meidän täytyy aluksi kulkea samassa saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja jättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa jalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän muista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon Jumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin."
"Kyllä Jumala pimeän yön tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas, ja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on aamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja sateista yötä."
"Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius.
"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa Libitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana."
Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä hengitys.
Petronius kääntyi hänen puoleensa:
"Sanoin eilen," virkkoi hän, "että me menettelisimme viisaiten, jos pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi yhdessä kohden… Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi meidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta epäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse nostaa hänet arkusta…"
"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet kotiin Corioliin," vakuutti Niger.
Siihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse.
Nazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan.
Vinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon
vaiheilla häälyvä odotuksen päivä.
"Yrityksen täytyy onnistua, sillä se on hyvin suunniteltu," lohdutti Petronius. "Paremmin ei sitä olisi voinut suunnitella. Sinun täytyy olla surevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jättää. Heidän täytyy saada nähdä sinut!… Kaikki on niin hyvin järjestetty, ettei vaara voi tulla kysymykseenkään. Mutta voitko täydellisesti luottaa taloudenhoitajaasi?"
"Hän on kristitty," vastasi Vinitius.
Petronius katsahti häneen kummissaan, kohautti olkapäitään ja rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:
"Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviää! ja kuinka se osaa vallata ihmisten sielut!… Tällaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten kiireen kautta kääntyvän roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten jumalien puoleen. Mutta kummallista se on… Kautta Polluxin!… Jos minä vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman menoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista härkää ja Kapitoliumin Jupiterille kaksitoista… Tee sinäkin lupauksia Kristuksellesi äläkä ensinkään tingi…"
"Olen jo antanut Hänelle sieluni," vastasi Vinitius. "He erosivat. Petronius palasi cubieulumiin. Vinitius läksi katselemaan vankilaa, vaikkapa etäältäkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan rinteelle kivenhakkaajan majaan, missä apostoli oli hänet kastanut. Tuntui siltä kuin Kristus paremmin kuulisi hänen rukouksensa siellä majassa kuin muualla. Sentähden hän riensi sinne, heittäytyi maahan ja rukoili koko kärsivän sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hän enää tietänyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut."
Vasta iltapäivällä torventoitotus Neron sirkuksesta päin herätti hänet. Silloin hän jätti majan ja katseli ympärilleen hajamielisenä, ikäänkuin hän vasta olisi herännyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta rikkoi vain kellon ääni, joka kuului silloin tällöin, ja heinäsirkkojen siritys. Ilma kävi sietämättömän helteiseksi. Kaupungin päällä kaarteli vielä sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman rannalle mustia pilviä.
Vinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti häntä Petronius.
"Olen käynyt Palatinuksella," sanoi hän. "Tahdoin tahallani näyttäytyä siellä ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitää tänä iltana kemut: lupasin mennä niihin, mutta vasta puoliyön jälkeen, koska sitä ennen tahdon nukkua. Minun pitää siis mennä sinne, ja hyvä olisi jos sinäkin tulisit."
"Eikö ole kuulunut mitään Nigeristä ja Nazariuksesta?" kysyi Vinitius.
"Ei. Tapaamme heidät vasta puoliyön aikana. Oletko huomannut, että nousee myrsky?"
"Olen."
"Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen näyttelyn. Ehkä sade sentään estää heidän aikeittensa toteuttamisen."
Hän likeni Vinitiusta, nojasi hänen käsivarteensa ja virkkoi:
"Mutta et sinä tapaa häntä ristinpuulla—Coriolissa sinä hänet tapaat! Kautta Castorin! Sitä hetkeä, jona me hänet vapautamme, en vaihtaisi kaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta käsissä…"
Ilta likeni todella ja hämärä lankesi tavallista aikaisemmin, koska pilvet peittivät taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja päivän helteessä kuumentuneista katukivistä nousi sellainen höyry, että se peitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti.
"Meidän täytyy kiirehtiä," huomautti Vinitius vihdoin. "Ehkä rajuilman takia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta."
"Lähtekäämme!" vastasi Petronius.
He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin ja läksivät puutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen veitsensä eli niinsanotun »sican», jota hän yöllisillä retkillään käytti tavallisesti aseenaan.
Kaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repäisi salama rikki pilvet ja valaisi häikäisevästi uusien talojen vastamaalatut seinät ja tekeillä olevat uutisrakennukset sekä märät katukivet. Pitkän aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa äkkäsivät kummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekä kummun juurella ihmisiä, muuleja ja hevosia.
"Niger!" huudahti Vinitius hiljaa.
"Täällä olen, herra!" kuului ääni sateen läpi.
"Onko kaikki valmiina?"
"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää toki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä myrskyä! Varmaankin tulee rakeita."
Nigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne olivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Ilma viileni paikalla.
He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja juttelivat matalalla äänellä.
"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään," virkkoi Niger, "niin emme voisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa myrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät ruumiiden kuljettamisen huomiseen."
"Ei tätä raesadetta kauaa kestä," huomautti Petronius. "Meidän täytyy odottaa aamunkoittoon asti."
Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä kaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja pinnalle.
Äkkiä huudahti Niger:
"Näenpä sumun seasta valoa … yksi, kaksi, kolme … soihdut!"
Samassa hän kääntyi palvelijoiden puoleen:
"Älkää päästäkö muuleja hirnumaan!…"
"He tulevat!" lausui Petronius.
Valo kävi todella yhä kirkkaammaksi. Hetkisen perästä saattoi jo eroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tällöin pani leimahtelemaan.
Niger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkä saatto likeni likenemistään, kunnes se äkkiä, Libitinan temppelin kohdalle päästyään, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetäytyivät vaieten vallin taakse, käsittämättä mitä pysähdys saattoi merkitä. Mutta kantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen huivia. Haju »puticulien» läheisyydessä oli nimittäin aivan sietämätön. Hetkisen perästä he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa.
Ainoastaan yksi arkku jäi maahan vastapäätä temppeliä.
Vinitius karkasi sitä kohti ja hänen perässään Petronius, Niger ja kaksi brittiläistä orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli.
Mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, kuulivat he Nazariuksen tuskallisesti puhuvan:
"Herra, he veivät hänet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan… Me kannamme toista ruumista! Hänet he veivät jo ennen puoliyötä!…"
* * * * *
Petronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään lohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat vieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä siten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli sydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä harmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat epäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.
"Fortuna näkyy heittävän minut," puheli hän itsekseen. "Mutta jumalat erehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään, jommoista Vinitius elää."
Hän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät selällään.
"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius.
Vinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä, joka oli kuin sairaan lapsen:
"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa."
Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.
VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Sadetta kesti kolme päivää, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesän aikana. Rakeita tuli niinikään tuon tuostakin, eikä yksin päivin ja illoin, vaan aivan vastoin luonnon järjestystä keskellä yötä. Kilpaleikit olivat keskeytettävät. Kansa pelästyi. Ennustettiin, että tulisi huono viinisato. Eräänä päivänä sulatti salama Kapitoliumilta pronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri uhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissä. Cereksen papit panivat liikkeelle huhun, että kristittyjä on rangaistu liian hätäisesti ja julmasti ja että jumalten viha siitä syystä uhkaa Roomaa. Kaikesta huolimatta kansa vaati, että kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta huolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin julistettiin, että keskeytyneitä kilpaleikkejä kolmen päivän perästä taas jatkettaisiin.
Sillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli amfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellä oli tuhansia ihmisiä. Caesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana. Näytelmän tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella keskenään. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli annettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin käyttivät sekä puolustaessaan että hyökätessään. Mutta siinäpä nousikin vastaan pysty. Kristityt heittivät verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja rupesivat syleilemään toisiaan, rohkaisten toistensa mieliä ja kehoittaen uljaasti toisiaan kestämään kidutusta ja tuskaa. Syvä suuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivät kristittyjä pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset väittivät, etteivät he tahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin päästettiin Caesarin käskystä heidän joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nämä tekivät silmänräpäyksessä lopun aseettomista, polvistuvista kristityistä.
Kun ruumiit olivat korjatut pois, muuttui näytelmä. Miekkataistelu loppui, ja alettiin esittää mytologisia kuvia, joihin Caesar itse oli tehnyt suunnitelmat. Herkules näyttäytyi Oitos-vuorella tulen keskellä. Vinitius vapisi, sillä hän pelkäsi, että Ursus mahdollisesti olisi valittu esittämään Herkuleksen osaa, mutta Lygian uskollisen palvelijan vuoro nähtävästi ei vielä ollut tullut, koska palavaan paaluun oli kiinnitetty joku toinen kristitty, jota Vinitius ei tuntenut. Seuraavassa kuvaelmassa sai Chilon—jota ei Caesar ollut suvainnut vapauttaa olemasta läsnä näytelmässä—nähdä tuttaviaan. Esiteltävänä oli Daedaluksen ja Icaruksen kuolema. Daedaluksen osaa näytteli Eurytius,—sama vanhus, jolta Chilon aikoinaan oli saanut tietää, mitä kalan kuva merkitsi—Icaruksen osaa hänen poikansa Quartus. Erityisen koneiston avulla viskattiin molemmat ensin ilmaan ja pudotettiin sitten äkkiä äärettömästä korkeudesta takaisin arenalle. Nuori Quartus putosi niin likelle Caesarin podiumia, että hänen vertansa räiskähti sekä purppuralla verhotulle rintanojalle että sisäkoristuksille. Chilon ei nähnyt hänen putoamistaan, sillä hän piti silmiään kiinni. Mutta hän kuuli raskaan läjäyksen, ja kun hän hetkisen perästä silmänsä avasi, oli hänen ympärillään verta. Hän oli taaskin pyörtymäisillään.
Kuvaelmat vaihtelivat vaihtelemistaan. Nuoria neitsyitä kidutettiin sillä tavalla, että petoeläimiksi puetut miekkailijat häpäisivät heidät ennen kuolemaa. Kansa oli sitä katsellessa haltioissaan. Cybelen ja Cereksen papittaret, Danaidit, Dirke ja Pacifae esiintyivät. Vihdoin näytettiin nuoria, kehittymättömiä tyttöjä ja pantiin villihevosia repimään heidät kappaleiksi. Kansa paukutti hurjasti käsiään jokaiselle Caesarin uudelle tuumalle. Caesar itse istui paikoillaan ylpeänä, nauttien suosionosoituksista. Hän ei hetkeksikään ottanut smaragdia silmiensä edestä, vaan katseli ahmimalla valkeita, miekan paloittamia ruumiita ja tuskallisesti väänteleviä uhreja. Näytelmää jatkettiin esittämällä kuvaelmia kaupungin historiasta. Kun tyttöjen esitys oli loppunut, ilmestyi näyttämölle Mucius Scaevola, jonka käsi oli kiinnitetty palavaan kolmijalkaan. Palaneen lihan käry täytti koko amfiteatterin, mutta mies esiintyi todellisena Scaevolana, sillä hän ei päästänyt huuliltaan pienintäkään valitusta ja sopersi sinettynein huulin rukousta. Kun hän oli kuollut ja hänen ruumiinsa korjattu spolariumiin, seurasi tavanmukainen päivällislepo. Caesar, vestalittaret ja augustianit jättivät amfiteatterin ja menivät jättiläiskokoiseen, vartavasten rakennettuun purppuraiseen telttaan, jossa Caesaria ja hänen vieraitaan odotti komea »prandium». Kansa seurasi enimmäkseen hänen esimerkkiään. Ihmiset läksivät ulos, kerääntyivät hauskoihin ryhmiin teltan ympärille, lepuuttivat pitkän istumisen aikana väsyneitä jäseniään ja söivät ruokia, joita orjat Caesarin armollisesta käskystä tarjosivat. Uteliaimmat katselijat olivat lähteneet arenalle, koskettelivat siellä veristä hiekkaa ja keskustelivat tuntijan kiihkolla siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli odotettavissa. Pian hekin sentään jättivät amfiteatterin, jotteivät myöhästyisi kesteistä. Ainoastaan jotkut harvat katselijat jäivät paikoilleen. Heitä ei pidättänyt uteliaisuus, vaan myötätunto: he säälivät uhreja ja koettivat piiloutua istuimien taakse tai alimmille paikoille.
Arenan hiekka oli sillaikaa tasoitettu ja siihen alettiin nyt tehdä kuoppia. Niitä kaivettiin vieretysten, rivittäin, pitkin koko piiriä, laidasta laitaan, niin että viimeinen rivi joutui noin muutaman kymmenen askeleen päähän Caesarin podiumista. Sirkuksen ulkopuolella melusi kansa, huutaen ja taputtaen käsiään, mutta sirkuksen sisäpuolella tehtiin kuumeentapaisella kiireellä yhä uusia kidutusvalmistuksia. Pian avautuivat cuniculumit ja kaikista arenalle johtavista ovista alkoi tulvia laumoittain kristittyjä. He olivat alasti ja kantoivat hartioillaan ristiä. Heitä vilisemällä vilisi amfiteatterissa. Vanhukset olivat sortumaisillaan puupölkkynsä painon alle, heidän rinnallaan kulki miehiä parhaassa iässään, naisia, hapset hajalla, joilla he koettivat peittää alastomuuttaan, keskenkasvuisia poikia ja aivan pieniä lapsia. Sekä ristit että uhrit olivat miltei kaikki koristetut kukkaköynnöksillä. Sirkuksen palvelijat löivät onnettomia kepeillä ja komensivat heitä laskemaan ristinsä valmiiksi kaivettujen kuoppien viereen sekä itse asettumaan riveihin niiden luo. Niitä, jotka eivät edellisissä kilpaleikeissä olleet mahtuneet koirien ja tai petojen kitoihin, odotti nyt kuolema ristinpuulla. Mustat orjat kävivät heihin käsiksi, asettivat heidät selälleen ristille ja rupesivat kuumeentapaisella kiireellä naulaamaan heidän käsiään puuhun. Kansan piti näet lomahetken loputtua tavata kaikki ristit pystyssä. Sentähden kumahtelivat vasaraniskut amfiteatterissa, jotta kaiku vastasi ylimmiltä riveiltä. Ne kuuluivat amfiteatterin ulkopuolellekin ja telttaan, missä Caesar kestitsi vestalittaria ja augustianeja. Siellä juotiin viiniä, laskettiin pilaa Chilonin kustannuksella ja kuiskaeltiin kuumia sanoja Vestan papitarten korviin. Arenalla tehtiin toista työtä: kristittyjen kädet ja jalat lävistettiin nauloilla, ja lapiot ajoivat multaa kuoppiin, joihin ristit olivat pystytetyt.
Uhrien joukossa, joiden vuoro hetkisen perästä oli tuleva, oli Crispuskin. Jalopeurat eivät olleet viitsineet repiä häntä, sentähden hänelle nyt oli määrätty ristinkuolema. Hän oli aina ollut valmis kuolemaan ja iloitsi viimeisen hetkensä lähenemisestä. Muuten hän tänään oli sangen oudon näköinen, sillä hänen laiha ruumiinsa oli aivan alaston, ainoastaan lanteita verhosi murattiköynnöksestä punottu vyö ja päässä oli ruususeppel. Mutta hänen silmistään loisti entinen tarmo, ja kasvot, jotka pilkoittivat seppeleen alta, henkivät ankaruutta ja uskonkiihkoa. Hänen sydämensäkin oli pysynyt aivan muuttumattomana, sillä hän ei lohduttanut kanssauhrejaan, vaan nuhteli heitä aivan kuten hän viimein cuniculumissa oli Jumalan vihalla uhannut nahkoihin ommeltuja uskonveljiään.
"Kiittäkää Vapahtajaa," virkkoi hän, "että Hän sallii teidän kuolla samalla tavalla, jolla hän itse kuoli. Ehkäpä osa teidän rikoksistanne siten tulee teille anteeksi annetuksi. Pelätkää kuitenkin, sillä oikeuden täytyy tapahtua, eivätkä pahat saata saada samaa palkkaa kuin hyvät saavat."
Vasaraniskut säestivät hänen sanojaan. Uhrien käsiä ja jalkoja naulaeltiin lakkaamatta, ja ristejä kohosi kohoamistaan arenalle. Crispus kääntyi niiden puoleen, jotka vielä seisoivat ristiensä ääressä, ja jatkoi:
"Näen taivaan avoinna, mutta näen myöskin ammottavan kuilun… En itsekään tiedä kuinka voin vastata Herralle teoistani, vaikka olenkin uskonut ja vaikka olenkin vihannut vääryyttä. En pelkää kuolemaa, vaan ylösnousemusta, en tuskaa, vaan tuomiota, sillä vihan päivä on tullut…"
Äkkiä kuului jostakin likeisestä rivistä tyyni, juhlallinen ääni:
"Ei vihan päivä, vaan laupeuden, vapahduksen ja autuuden päivä, sillä minä sanon teille, että Kristus teitä lohduttaa ja asettaa teidät oikealle kädelleen. Luottakaa siihen, sillä taivas avautuu teille."
Kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Nekin, jotka jo riippuivat ristillä, nostivat kalpeat, kärsivät kasvonsa ja loivat silmänsä puhuvaan mieheen.
Hän likeni arenaa ympäröivää rintanojaa ja alkoi ristinmerkillä siunata uhreja.
Crispus ojensi kätensä häntä kohti ikäänkuin soimatakseen häntä, mutta kun hän näki hänen kasvonsa, vaipui hänen kätensä, hän retkahti polvilleen ja kuiskasi:
"Apostoli Paavali!…"
Sirkuspalvelijain suureksi hämmästykseksi lankesivat kaikki, jotka eivät vielä olleet naulatut ristiin, polvilleen. Paavali Tarsolainen kääntyi Crispuksen puoleen ja puhui:
"Älä heitä uhkaa, Crispus, sillä vielä tänä päivänä ovat he sinun kanssasi paratiisissa. Arveletko sinä, että he tulevat kadotetuiksi ja tuomituiksi? Mutta kuka heitä tuomitsee? Jumalako, joka heidän tähtensä antoi Poikansa? Kristusko, joka heidät lunastaakseen kuoli, niinkuin hekin nyt kuolevat Hänen nimensä tähden? Kuinka Se, joka heitä rakastaa, saattaa tuomita heidät kadotukseen? Kuka saattaa syyttää Herran valittuja? Kuka saattaa sanoa tätä verta kirotuksi?…"
"Herra, minä olen vihannut vääryyttä," huudahti vanha pappi.
"Mutta Kristus käski vielä enemmän rakastaa ihmisiä kuin vihata vääryyttä, sillä Hänen oppinsa on rakkautta eikä vihaa…"
"Olen syntiä tehnyt kuoleman hetkellä," sanoi Crispus.
Ja hän rupesi lyömään rintoihinsa.
Istuinrivien vartija likeni samassa apostolia ja kysyi:
"Kuka sinä olet, joka puhuttelet tuomittuja?"
"Rooman kansalainen," vastasi Paavali tyynesti.
Sitten hän kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:
"Luota siihen, että tämä on armon päivä, ja kuole rauhassa, Herran palvelija."
Kaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hänet puun päälle, mutta Crispus katsahti vielä kerran ympärilleen ja huusi:
"Veljeni, rukoilkaa puolestani!"
Hänen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kävivät tyyniksi ja lempeiksi. Itse hän oikaisi käsivartensa ristin poikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden työtä, käänsi silmänsä taivasta kohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hän näytti olevan aivan tunnotonna, sillä hänen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikä kasvoihin ilmaantunut vähintäkään tuskan merkkiä, kun naulat upotettiin käsiin. Hän rukoili, kun nauloja lyötiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti nostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa täytettiin ja poljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi lappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan, ikäänkuin häntä olisi harmittanut, että pakanallinen kansa tuli häiritsemään hänen suloisen kuolemansa rauhaa.
Kun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsä, jonka puihin on ripustettu ihmisiä. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille lankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkät varjot ikäänkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli. Tämä näytelmä tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan vielä ollut nähnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin täynnä ristejä, että palvelijat töin tuskin pääsivät tunkemaan niiden välitse. Sivuilla riippui parhaasta päästä naisia, mutta johtavana miehenä oli Crispus nostettu vastapäätä Caesarin podiumia, äärettömän suurelle ristille, jonka juuren ympäri oli kiedottu köynnöksiä. Uhrit olivat kaikki vielä hengissä, mutta muutamat niistä, jotka ensinnä olivat ristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikä rukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten päätään olkaansa vastaan, toisten pää oli vaipunut rinnalle, ikäänkuin he olisivat nukkuneet; toiset näyttivät miettivän, toiset tuijottivat taivaaseen ja liikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tässä hirveässä ristien metsässä, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden keskellä, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissä oli syönyt vatsansa täyteen, tuli meluten ja mitä parhaimmalla tuulella sirkukseen, mutta vaikeni äkkiä eikä tietänyt, mihin ruumiiseen kiinnittää silmänsä ja mitä ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enää tehnyt mitään vaikutusta. Ei kukaan lyönyt vetoa, kuka ensinnä heittäisi henkensä, kuten katselijat tavallisesti tekivät kun arenalla oli useita uhreja. Tuntui siltä kuin Caesarkin jo olisi ikävystynyt, sillä hän käänteli päätään, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja näytti uniselta.
Vastapäätä riippuvan Crispuksen silmät olivat jonkun aikaa olleet kiinni, ikäänkuin hän olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan. Äkkiä ne avautuivat ja iskivät Caesariin.
Crispuksen kasvot kävivät taasen niin armottomiksi ja hänen silmissään paloi sellainen tuli, että augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenään ja osoittamaan häntä sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa häneen ja nosti smaragdin silmänsä eteen.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Kaikkien silmät olivat tähdätyt Crispukseen, joka koetti liikuttaa oikeaa kättään, ikäänkuin olisi tahtonut irroittaa sen puusta.
Hetkisen perästä hänen rintansa kohosi niin, että kylkiluut selvästi erottautuivat, ja hän puhkesi puhumaan:
"Äidinsurmaaja!—voi sinua!"
Kun augustianit kuulivat tällaisen kuolettavan solvauksen viskattavan suoraan maailman herran silmille tuhansiin nousevan kansanjoukon läsnäollessa, pelästyivät he niin, että he tuskin uskalsivat hengittää. Chilon kävi aivan kankeaksi. Caesar säpsähti, ja smaragdi putosi hänen käsistään.
Yleisökin istui henkeä pidätellen. Mutta Crispuksen ääni kaikui yhä voimakkaampana läpi koko amfiteatterin:
"Voi sinua, vaimon ja veljen surmaaja, voi sinua, Antikristus! Syvyyden kuilu sinun eteesi aukeaa, kuolema sinua tavoittelee, hautasi on jo valmiina. Voi sinua, elävä raato, sillä kauhuun sinä kuolet ja kirottu sinä olet oleva iankaikkisesti!…"
Turhaan koetti hän kiskoa kättään irti puusta. Hän oli hirvittävän näköinen, kamala katsella kuin elävä luuranko ja horjumaton kuin itse kohtalo. Hän nyökäytti valkeaa partaansa Neron podiumia kohti, ja ruususeppeleestä, joka oli hänen päälaellaan, putoili lehtiä.
"Voi sinua, murhamies! mittasi on täysi, ja hetkesi likenee!…"
Hän oikaisi itseään vieläkin kerran. Näytti jo siltä kuin hän olisi ollut saamaisillaan kätensä irti rististä ja uhaten ojentamaisillaan niitä Caesaria kohti, mutta äkkiä hänen laihat käsivartensa oikenivat suoriksi, ruumis kävi hervottomaksi ja pää retkahti rintaa vastaan. Hän oli kuollut.
Ristimetsässäkin olivat jo heikoimmat nukkuneet kuolon uneen.
VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
"Herra," virkkoi Chilon, "meri on rasvatyvenenä ja aalto tuntuu nukkuvan… Lähtekäämme Akaiaan. Siellä sinua odottaa Apollon kunnia, siellä sinua odottavat seppeleet ja voitot siellä ihmiset sinua jumaloivat ja jumalat tervehtivät vertaisenaan. Täällä sen sijaan, herra…"
Hän keskeytti puheensa, sillä hänen alahuulensa vapisi niin, että sanat muuttuivat käsittämättömiksi ääniksi.
"Lähdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet," vastasi Nero. "Tiedän, että täällä jo muutenkin sanotaan kristittyjä »vahingoittumattomiksi ruumiiksi», »innoxia corpora». Jos minä lähtisin tieheni, kävisi puhe aivan yleiseksi. Mitä sinä pelkäät, senkin musta tatti?"
Nero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvän katseen, ikäänkuin pyytääkseen selitystä. Hän oli olevinaan tyyni, vaikka hänen mielensä oli kuohuksissa. Hän oli nimittäin viime näytännössä itsekin pelästynyt Crispuksen sanoja. Kotiin päästyään ei hän ollut saanut unta, sillä viha, häpeä ja pelko olivat häntä kalvaneet.
Taikauskoinen Vestinus, joka ääneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin keskustelua, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi salaperäisellä äänellä:
"Kuulitko, herra, mitä tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista väkeä… Heidän jumalansa tekee heidän kuolemansa helpoksi, mutta taitaa olla kostonhimoinen."
Nero vastasi hätäisesti:
"Minä en ole pannut toimeen kilpaleikkejä. Tigellinus sen on tehnyt…"
"Niin onkin! Minä sen olenkin tehnyt," vastasi Tigellinus, joka kuuli Caesarin vastauksen. "Minä sen olen tehnyt ja minä teen pilkkaa kaikista kristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla täytetty rakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyä pelästyksestä, jos hän näkee rutkavan kanan nostavan höyhenet pystyyn puolustaakseen poikasiaan."
"Hyvä on," virkkoi Nero, "mutta anna käsky, että kristityiltä tästälähin leikataan kieli tai että heidän suunsa tukitaan."
"Kyllä tuli heidän suunsa tukkii."
"Voi minua!" vaikeroi Chilon.
Mutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli rohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi:
"Katsokaapa miltä, Akilleksen jälkeläinen näyttää. Chilon oli todella hirvittävän näköinen. Hiustähteet hänen päälaellaan olivat käyneet ihan valkeiksi, ääretön levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hänen kasvoillaan. Ajoittain hän oli kuin tiedotonna, pyörryksissään. Monesti hän ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, toisinaan hän vimmastui ja saattoi käydä niin myrkylliseksi, että augustianit pitivät viisaimpana jättää hänet rauhaan."
Sellainen tuuli tuli hänelle nytkin.
"Tehkää minulle mitä tahdotte," huusi hän epätoivoissaan ja näpäytti sormiaan, "mutta minä vain en enää lähde kilpaleikkeihin!"
Hetken kuluttua Nero katsahti häneen ja virkkoi, kääntyen Tigellinuksen puoleen:
"Pidäpä huolta siitä, että tämä stoikko puutarhassa joutuu minun likeisyyteeni. Tahdonpa nähdä minkä vaikutuksen soihtumme häneen tekevät."
Caesarin äänessä väreili uhka, joka pelästytti Chilonia.
"Herra," huudahti hän, "en tule näkemään mitään, sillä yöllä en saata eroittaa mitään."
Mutta Caesar hymyili hirveää hymyä ja vastasi:
"Yö on oleva valoisa kuin päivä."
Sitten hän kääntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan kilpa-ajoista, jotka hän aikoi panna toimeen kilpaleikkien päätyttyä.
Petronius tuli Chilonin luo, kosketti hänen olkapäätään ja virkkoi:
"Enkö sanonut sinulle, ettet sinä kestäisi näytelmää?"
Chlion vastasi:
"Minua janottaa…"
Ja hän ojensi vapisevan kätensä ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedä sitä huulilleen. Kun Vestinus sen näki, otti hän maljan ja auttoi Chilonia. Sitten hän tuli ihan hänen korvansa juureen ja kysyi uteliaana ja hätääntyneenä:
"Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitä?…"
Vanhus tuijotti häneen suu auki, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt kysymystä, ja rupesi siristelemään silmiään.
Vestinus uudisti kysymyksensä:
"Ovatko raivottaret kimpussasi?"
"Ei," vastasi Chilon, "mutta edessäni on yö."
"Kuinka? Yökö… Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitä sinä sanoit?
Yökö?"
"Hirveä yö ja hämäryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua.
Mutta minä en tiedä mitä se on, vaan pelkään."
"Olen aina ollut vakuutettu, että löytyy noitia. Etkö ole nähnyt unia?"
"En, sillä en ole maannut. En saattanut ajatella, että heitä rangaistaisiin sillä tavalla."
"Säälitkö sinä heitä?"
"Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitä se ukko huusi ristiltä? Voi meitä!"
"Kuulin," vastasi Vestinus. "Mutta ovathan he murhapolttajia."
"Eivät ole!"
"Ovathan he ihmissuvun vihollisia."
"Eivät ole!"
"Ovathan he myrkyttäneet veden."
"Eivät ole!"
"Ja surmanneet lapsia…"
"Eivät ole!"
"Kuinka!" kysyi Vestinus kummissaan. "Itsehän sinä niin sanoit ja itsehän sinä heidät annoit Tigellinuksen käsiin?"
"Juuri sentähden minua nyt ympäröi yö ja kuolema likenee minua… Välistä minusta tuntuu siltä kuin jo olisin kuollut, ja te muut samaten."
"Ei! He kuolevat ja me jäämme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitä he kuollessaan näkevät?"
"Kristuksen…"
"Vai onko se heidän jumalansa? Onko väkeväkin jumala?"
Chilon vastasi hänkin kysymyksellä:
"Mitä soihtuja aiotaan sytyttää puutarhaan? Kuulitko mitä Caesar sanoi?"
"Kuulin kyllä ja tiedän muutenkin. Ne ovat nimeltään »sarmentitii» ja »semaxii»… Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen, sitten heidät sidotaan paaluihin ja sytytetään palamaan… Kunhan ei heidän jumalansa vain kostaisi kaupungille… Semaxii!! se on hirveä rangaistus."
"On se minusta sentään parempi kuin verenvuodatus," vastasi Chilon. "Käskepä orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi läikähtää, kun käteni vapisee vanhuuttaan…"
Toiset augustianit keskustelivat niinikään kristityistä. Vanha Domitius
Afer teki heistä pilkkaa.
"Heitä on niin paljo," sanoi hän, "että he huoleti voisivat nostaa sisällisen sodan, ja kuten muistatte pelkäsimmekin, että he ryhtyisivät puolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat."
"Koettakootpa muuta!" huusi Tigellinus.
Petronius puuttui samassa puhumaan:
"Te erehdytte. Kyllä he puolustautuvat."
"Millä lailla?"
"Kärsivällisyydellä."
"Se on aivan uusi keino."
"Niin on. Tai voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla? Ei! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä, jotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, s.o. meitä ja koko Rooman kansaa."
"Mitä hullutuksia!" huudahti Tigellinus.
"Hic Abdera!" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: »tyhmin tyhmistä».] vastasi Petronius.
Toiset, jotka huomasivat hänen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat kummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan:
"Hän on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellä tavalla."
"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa," huudahti Vestinus.
Muutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:
"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?"
Kreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:
"Kuolleistanousemuksen!…"
Hän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat äänekkääseen nauruun.