Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan. Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet. Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.
Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut niissä kasvoissa, jotka joka päivä—tai oikeammin sanoen joka yö—häntä ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin. Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:
"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota meidän Neromme hallitsee."
Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi vaatimattomasti:
"Ei Nero maailmaa hallitse—vaan Jumala."
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet, mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:
"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?"
"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias," vastasi Aulus Plautiuksen vaimo.
KOLMAS LUKU.
"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas," toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen kanssa. "Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja kuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti antaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa? Surressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa tämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä totisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas naisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua, mutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri Sanansa… Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja Platon varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin peippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua aivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos minä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin kyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi luullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja, mutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi minun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi…» Ja tiedätkö mitä hän vielä muistuttaa?—Kevättä!—eikä meidän italialaista kevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta jättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta, heleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa… Kautta kalpean Kuuttaren—minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä rakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut kappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion."
Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi puhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.
"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun minä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni. Minun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin hänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä sateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen suutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan sylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää hänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia jotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan…"
"Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin jonkun Suburran suutarin…"
"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi pyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla toimeen omin voimin… Aulus pitää Lygiaa tyttärenään—minkätähden minun sitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin koristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä sudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni."
"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme barbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee sitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle ajatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta en toki nainut häntä—ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä pidettiinkin Attaluksen tyttärenä… Rauhoitu… Muista, että jos tyttö tahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä. Sitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt liekkinsä… Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain kärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo ajatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella rakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa."
Molemmat vaikenivat—vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:
"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!"
"Ole kärsivällinen."
"Minne käskit kantaa meitä?"
"Chrysothemiksen luo."
"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi."
"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että hän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa pettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä joskus—nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen tyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa mielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi."
He antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.
Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen olalle ja huudahti:
"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!"
"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!"
"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus…"
"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni…?"
"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin hedelmän."
"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.
NELJÄS LUKU.
Petronius piti todella sanansa.
Palattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta illalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan tuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että kolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta pretoriaani-sotamiestä.
Näinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli sotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan sotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä tarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui koko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat nopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana, suuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä, alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista, koko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului huutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun. Toiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.
Ainoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet kotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun vaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:
"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä saamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme." Lempeästi työnsi hän pois vaimonsa, mutta tämä virkkoi:
"Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!"
Sitten hän lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillä voimalla, millä ihminen rukoilee, kun hän pelkää kadottavansa rakkaan olennon…
Aulus läksi atriumiin, missä centurio häntä odotti. Se oli vanha Cajus
Hasta, hänen alipäällikkönsä ja toverinsa Britannian sodista.
"Terve, päällikkö," huudahti hän. "Tuon sinulle käskyn ja tervehdyksen
Caesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitä, että tulen hänen nimessään."
"Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestä ja hänen käskynsä täytän," vastasi Aulus. "Terve, Hasta, ja sano minkä käskyn tuot."
"Aulus Plautius," alkoi Hasta, "Caesar on saanut tietää, että talossasi on lygien kuninkaan tytär, jonka heidän kuninkaansa vielä jumalallisen Klaudiuksen eläessä antoi roomalaisten käsiin vakuudeksi siitä, etteivät lygiläiset milloinkaan häiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero kiittää sinua, päällikkö, siitä, että kaikkina näinä vuosina olet antanut tytön nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero kuitenkaan enää tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina oltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentähden käskee Caesar sinun antaa hänet minun käsiini."
Sotilaana ja karaistuna miehenä ei Aulus tämän puheen aikana alentunut puhkeamaan mihinkään säälin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla näkyi äkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hänen kulmakarvojensa tuolla lailla rypistyessä vapisivat muinoin britannilaiset legionat—ja tänäkin hetkenä kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tämän käskyn edessä seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hän katseli tauluja, jotka olivat lähetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmänsä vanhaan sadanpäämieheen ja virkkoi tyynesti:
"Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan."
Ja näin sanottuaan läksi hän talon toiseen päähän, siihen saliin, jota sanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus pelolla ja vavistuksella häntä odottivat.
"Ketään ei odota kuolema eikä karkoitus kaukaisiin maan ääriin," ilmoitti hän, "mutta kuitenkin on Caesarin lähetti onnettoman sanoman tuoja. Asia koskee sinua, Lygia."
"Lygiaako?" huudahti hämmästyksissään Pomponia.
"Niin!" vastasi Aulus.
Ja kääntyen tytön puoleen alkoi hän:
"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että minä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme."
Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä. Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän käytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.
"Caesarin tahto on täytettävä," virkkoi Aulus.
"Aulus," huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin suojellakseen häntä, "parempi olisi hänen kuolla."
Lygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta sanotuksi kuin: »äiti, äiti!»
Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.
"Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hän synkästi, "niin en luovuttaisi häntä elävänä—ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta surmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia aikoja… Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen häntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen asti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme päiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä."
Näin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä levollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja tarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin värisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.
"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!" lausui hän.
Ja kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja sotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.
Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli Virginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet Appiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään ostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten pesä.
"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja pyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan, vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka puhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi. Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain silmänräpäyksen.—Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja kyyneleet riemuksi."
Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin!—hän näyttää tyyneltä, mutta hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä, silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä. Äiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee, että tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota heistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero, joka nyt tuottaa heille tuskia—niin ei hän käsitä, miten hän saattaa elää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt hän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle tuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa uusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi heidän silmiensä valoksi—lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi."
Vielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia lankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin. Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat hänen kasvonsa tyynemmät.
"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen lupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa."
Vielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he läksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle, vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli häntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.
Muuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi ja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja Pomponian jalkain juureen, lausuen:
"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin ja vartioisin Caesarin talossa."
"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina, "mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä lailla voisit häntä vartioida?"
"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin puu."
Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys, niin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti päinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä. He luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari vaati takaisin—luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen seurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen alaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön seurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei centurio saattanut panna sitä vastaan.
Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita palvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi germaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli kuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa. Samalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi kylvetyksi Caesarin taloon.
Hän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen Lygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin nuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän yleensä oli palatsin hyvä hengetär.
Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena asiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis laisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli, että heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin, sillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli. Uudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran laski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään häntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja heristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta puolustaakseen.
Vanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa
Pomponian kanssa pinakothekiin.
"Kuule, Pomponia," virkkoi hän. "Minä lähden Caesarin luo, vaikka pelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät hänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus, Petronius tai Vatinius suosiossa… Caesar luultavasti ei eläessään ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen luovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku puhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki."
Pomponia nosti äkkiä silmänsä.
"Petroniusko?"
"Tietysti."
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:
"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui taloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae panttivankia vaan jalkavaimoa."
Ja hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru rakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin tavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan nyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen taistelunsa oli.
"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hän, "mutta nyt en usko heidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö, nimeltä Nero."
"Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua
Jumalan edessä."
Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen elämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei ollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi,—eikä hän saattanut tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi, ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla katosi mitättömäksi.
Kun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen ajatuksensa, virkkoi hän:
"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä ei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai Vinitiukselle… Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon."
Hetkisen perästä kannettiin häntä Palatinusta kohti. Mutta yksin jäätyään läksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemästä sisartaan ja uhkaamasta Caesaria.
VIIDES LUKU.
Aulus tietysti otti lukuun senkin, että häntä mahdollisesti ei päästetä Neron kasvojen eteen. Hänelle vastattiin, että Caesar paraikaa oli laulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hän yleensä ottanut vastaan muita kuin niitä, joita hän itse oli kutsunut. Se merkitsi toisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa häntä tavata.
Sen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan sotapäällikön kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella, mutta kuultuaan hänen asiansa, hymyili hän katkerasti ja virkkoi:
"Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdä sinulle, jalosukuinen Plautius, etten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sääliä sinua kohtaan ja haluavani sinua auttaa, sillä voit olla varma, että jos Caesar saisi hiukankaan aavistusta siitä, niin ei hän ikinä antaisi takaisin Lygiaa, vaikkapa vain tehdäkseen minulle kiusaa."
Ei Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi, mahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka vaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi. Mutta luultavasti he Caesarille ilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja silloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta häntä. Vanha filosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kääntäen sen kärjen itseään vastaan.
"Sinä vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidä niistä, jotka vaikenevat. Kuinka sinä saatoit olla kehumatta hänen kauneuttaan, hänen hyveitään, hänen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja runojaan! Miten sinä saatoit olla ylistämättä Britannicuksen kuolemaa, miten laiminlyödä kiitospuheitten pitämisen äidinsurmaajan kunniaksi? Sinä et edes lähettänyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta. Aulus, Aulus, sinä et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset suosikit, olemme oppineet olemaan."
Niin sanottuaan otti hän pikarin, joka riippui hänen vyöllään, pisti vettä impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi puhettaan:
"Oi, Nerolla on kiitollinen sydän. Hän rakastaa sinua siksi, että kannoit hänen nimensä kunnian maailman ääriin, ja hän rakastaa minua siksi, että olin hänen opettajanaan hänen nuoruudessaan. Siitä syystä ei tämä vesi ole myrkytettyä, vaan tiedän, että huoleti voin sitä juoda. Viini minun talossani ei ole täysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen, niin juo rohkeasti tätä vettä. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta asti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttämään minun kaivoani, täytyy myrkyttää kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten näet, saattaa ihminen sentään vaarattomastikin viettää rauhallisia vanhuudenpäiviä tässä maailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmän sielun kuin ruumiin puolesta."
Se oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi Cornutuksella tai Traseaalla oli. Sentähden oli hän yhtä mittaa ollut liian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hän kyllä tunsi ja käsitti, että hänen Zenonin opin tunnustajana olisi pitänyt kulkea toisia teitä, ja tämä tuotti hänelle enemmän kärsimyksiä kuin kuolemanpelko.
Äkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.
"Jalo Annaeus," huudahti hän, "tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi kaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä lapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset hänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia keinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä."
"Petronius ja minä," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin miehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla hän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää ympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että hän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn erottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä oli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa: »ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta, niin ei mikään auta."
"Kiitän sinua siitäkin," lausui päällikkö.
Sitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja tuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen jälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä hänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat hikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina laineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia kysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja raivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut Caesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut hänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren soturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt sinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt hänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus, että joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.
Hillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä hetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken mielenmaltin.
"Päällikkö," huusi hän särkyneellä äänellä, "lähde kotiin ja odota siellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin kostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota minua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa."
Sitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka täysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään heristellen:
"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!"
Näin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle sanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen asuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.
Tyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin. Vihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi hänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi sanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin kaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata hänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi tehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun viimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli kuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin samanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi kestää kuin häpeä.
Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän rakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa heille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta illalla kumahti vasara porttiin.
Hetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli aina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan vapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin hätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan siitä.
Äkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi langennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.
"Lue," virkkoi hän vaimolleen.
Pomponia otti kirjeen ja luki:
»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja Petroniuskin alistumme.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
KUUDES LUKU.
Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli törmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei ovenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä ryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa. Vinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi permannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa ihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään:
"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?"
Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius tarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi sitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä kädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:
"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani kyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia sepältä."
Hänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan silmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän irti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan seisoi Vinitius hänen edessään.
"Teräksestä ovat kätesi," virkkoi hän, "mutta kautta kaikkien Manalan jumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa."
"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet, rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin kiittämättömyyttäsi."
"Missä Lygia on?"
"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."
"Petronius!"
"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi ikävissään."
He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili
Petroniukseen; sitten hän puhui:
"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni ihan sekaisin."
"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin Caesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut erääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että pelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi höyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta sestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt hän on kadottanut viimeisenkin järkensä."
"Petronius!"
"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin todella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle, ettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella asioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule tunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei tietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja kytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan huomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa karkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä puhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki, ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin hänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre sinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat—et ainoastaan hoitaa aarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se lisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia päiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen poika!"
"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?"
"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan neuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on kysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin palatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska hän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani ilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten käsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin kuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin sinulle paikan Lygian vieressä."
"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun käskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille."
"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda anteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka muistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron urkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin tahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes kyllästyn häneen."
Näin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja hänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi kokonaan.
"Minä olen syyllinen," huudahti hän. "Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja minä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä, mikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?"
"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti kaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet Lygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä puheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän tietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada teoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt, minkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma, ettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden, rehellisyyden ja hyveen varjon alla?… Minkätähden se näkee niin paljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin en minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille… Nero kirjoittaa—Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on pelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina selitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma, että paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi, että rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis: todellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin olen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että sofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun eteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta Lysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se saata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani hyveen kunniaksi."
Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät hyveestä.
"Huomenna," huudahti hän, "saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka."
"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun kimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien koston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia lausuntotunteja… Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten juuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen."
"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta."
"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella oikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa kutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut tricliniumissa Lygian rinnalla."
"Älä tee sitä," sanoi Vinitius. "Minun käy heitä kumminkin sääli, varsinkin Pomponiaa."
Hän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti viimeisetkin toiveet.
SEITSEMÄS LUKU.
Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät, että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella, joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi. Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä, että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.
Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla, niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli senaattoreja—pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla suostuivat olemaan narreinakin—, oli patriseja, sekä nuorempia että vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana, tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.
Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä, jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus, Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja kurjat, ala-arvoiset kyvyt—kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.
Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia, jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön, sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä, ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.
Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti. Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut. Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?
Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan. Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.
"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika, joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä maallista, hirveää jumalaa."
Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja, ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.
Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa ja virkkoi:
"Sinä olet niin hyvä, Acte!"
Actea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön rintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja puhui:
"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole."
Sitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja puheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:
"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja tahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui myöhemmin … sitten, kun hän lakkasi rakastamasta… Toiset hänet tekivät tällaiseksi … niin, toiset—ja Poppaea."
Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli häntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:
"Säälitkö häntä, Acte?"
"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi.
Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme.
Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:
"Rakastatko häntä, Acte?"
"Rakastan…"
Hetkisen perästä hän lisäsi:
"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."
He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka muistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi hän puhumaan:
"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen. Minä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut itseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee Poppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä itsevaltiaampi… Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin, mutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä sinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain kiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he ovat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian pyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka hän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä, pitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla toista mieltä kuin Petronius."
"Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut vietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen kehoituksestaan päätti noudattaa minut."
"Se olisi paha!" huudahti Acte.
Hetkisen mietittyään jatkoi hän:
"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen talossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä, että panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta eikä Pomponiasta… Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää sinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin… En tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta toisenlainen hän kumminkin on… Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin, joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin likeisistä?"
"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen."
"Caesar ei pidä heistä."
"Ja Senecan."
"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan päinvastoin."
Lygian kasvoille nousi heleä puna.
"Ja Vinitiuksen."
"Häntä en tunne."
"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta."
"Luuletko että Nero pitää hänestä?"
"Kaikki pitävät Vinitiuksesta."
"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?"
"Kyllä."
Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:
"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin, ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy… Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään pelastaisi. Mene, Lygia… Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja pian alkavat vieraat saapua."
"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."
Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius, mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi epäilemästä.
Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:
"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"
Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä, aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.
Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:
"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!… En pane niihin kultajauhoa, ne loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa… Ehkä sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän, vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan… Ihana mahtaa olla lygiläinen maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."
"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä on metsiä, metsiä, metsiä."
"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin, joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.
Saatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön ruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet pehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka päälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä järjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen leveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet nojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka kultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun vihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin keveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne tänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään, mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.
Pian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät pääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä pääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta marmorista veistetty pylväikkö.
Ryhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja Dianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan. Aurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia marmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen kävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli sekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka kauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen Herkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi pylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti Lygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä tunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä kreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain sekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän kertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja mietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä ja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään. Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät kaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita—kaikki teki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä täytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää. Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä palatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä sekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli surmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus nälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa Claudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin, saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin kasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa; ehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen ulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian pelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota väkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä tuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.
Vicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan, huusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita, orjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti vartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa näkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja, taiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja. Yhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria vastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.
Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin etsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa togissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui, kun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut, ystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen sydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän kalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen ikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta tukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta kaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt kesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen perästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli soinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.
Samassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän tänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli kasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua välttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa rikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi tahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt polvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen rikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä sumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen lyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän tuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli hän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet itsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten voiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut tajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse asettui hänen viereensä.
Äkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:
"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä, terve sinulle, jumalallinen Callina!"
Lygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti sivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressään.
Hän oli ilman togaa, koska sekä tapa että mukavuus käskivät riisumaan togan kemuissa. Hänen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvärinen ja hopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Käsivarret olivat paljaat ja itämaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveällä, kultaisella vanteella kyynärpään yläpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivät ne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jäntevät kuin ainakin soturin käsivarret, jotka ovat tottuneet käyttämään miekkaa ja kilpeä. Hänen päässään oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen nenän kohdalla, silmät loistivat, ruskea iho hohti. Hän oli kuin ruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestä näytti hän niin kauniilta, että, vaikka hän jo oli päässyt ensimmäisestä hämmästyksestään, hän tuskin sai lausutuksi vastauksensa:
"Terve sinulle, Marcus!"
Nuorukainen jatkoi:
"Onnelliset ovat silmäni, jotka saavat sinut nähdä, onnelliset korvani, jotka saavat äänesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja sitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon rinnalleni lepäämään tänä iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin valitsisin sinut, oi jumalallinen!"
Ja hän rupesi katselemaan häntä ikäänkuin tyydyttääkseen nälkäänsä hänen näkemisellään, ikäänkuin silmillään polttaakseen hänet sieluunsa. Hänen katseensa luisui tytön kasvoilta hänen kaulalleen ja paljaille käsivarsilleen, hän ihaili hänen sopusointuista vartaloaan, ihastui häneen, ahmi ja nieli häntä silmillään. Hänen intohimonsa oli hereillä, mutta samalla valaisi hänen sydäntään onni, rakkaus ja rajaton ihastus.
"Tiesin näkeväni sinut Caesarin talossa," puheli hän edelleen, "mutta kun sinut todella näin, niin valtasi koko sieluni suuri riemu, ikäänkuin minua olisi kohdannut aivan odottamaton onni."
Toinnuttuaan ja käsitettyään, että Marcus koko tässä joukossa oli ainoa olento, johon hän voi luottaa, rupesi Lygia puhumaan hänelle ja kyselemään kaikkea, mitä ei hän käsittänyt ja mitä hän pelkäsi. Mistä Marcus tiesi, että hänet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hän oikeastaan oli täällä? Miksi Caesar otti hänet pois Pomponian luota? Hän pelkäsi täällä ja tahtoi palata kotiin. Hän kuolisi ikävään ja huoleen, jollei hän saisi toivoa, että Marcus ja Petronius puhuvat hänen puolestaan Caesarille.
Vinitius selitti saaneensa tietoja hänen ryöstämisestään Aulukselta itseltään. Ei hän tietänyt, miksi hän on täällä. Caesar ei tee kenellekään tiliä teoistaan ja toimistaan. Ei hänen kuitenkaan pitänyt pelätä. Olihan hän, Vinitius, hänen luonaan ja jäisi hänen luokseen. Mieluummin hän kadottaisi silmänsä kuin lakkaisi Lygiaa katselemasta, mieluummin hän heittäisi henkensä kuin luopuisi hänestä. Hän on hänen elämänsä, ja hän varjelee häntä kuin elämäänsä. Alttarin hän hänelle rakentaa taloonsa ja pitää häntä jumalanaan, jolle hän uhraa myrrhaa ja aloeta, mutta keväisin safranin ja omenan kukkia… Ja jos hän pelkää Caesarin taloa, niin hän lupaa, ettei hän jätä häntä siihen taloon.
Mutta vaikka hän puhui kierrellen ja vaikkeivät hänen sanansa olleet kokonaan yhtäpitävät totuuden kanssa, niin hänen äänessään kaikui totuus, sillä hänen tunteensa olivat todelliset. Hänen kävi Lygiaa todella sääli. Kun tyttö rupesi häntä kiittämään ja vakuutti, että Pomponia rakasti häntä hänen hyvyytensä tähden ja että hän, Lygia itse, koko elämänsä läpi tulisi olemaan hänelle kiitollinen, tekivät hänen sanansa häneen syvän vaikutuksen, ja hän tunsi, ettei hän koskaan eläessään saattaisi vastustaa hänen pyyntöään. Hänen sydämensä suli. Tytön kauneus huumasi hänet, ja hän himosi häntä. Mutta samalla hän tunsi suuresti rakastavansa häntä ja olevansa valmis palvelemaan häntä kuin jumalallista olentoa. Hänet valtasi myöskin sanomaton halu saada puhua hänelle hänen kauneudestaan ja omista tunteistaan. Kun melu juhlassa kävi äänekkäämmäksi, vetäytyi hän likemmäksi tyttöä ja alkoi kuiskata hänelle kauniita, suloisia sanoja. Sanat tulvivat hänen sielunsa pohjalta, soivat kuin musiikki ja juovuttivat kuin viini.