KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän puhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi käymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän ihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä onnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän väitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani täytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe oli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.
"Miksi sinä tätä kerrot?" tutkisteli Petronius.
"Olen huolissani Caesarista," vastasi Scevinus. "Muuan minun sukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu pretorianeihin, ja häneltä minä olen saanut tietää mitä leirissä tapahtuu… Tyytymättömyys kasvaa sielläkin. Katso, olihan Kaligulakin hullu, mutta siksipä ilmestyikin Cassius Chaerea… Hänen tekonsa oli julma, ja tuskinpa kukaan meistä sitä kiittää, mutta kuitenkin täytyy myöntää, että Chaerea vapautti maailman hirviöstä."
"Sinä tarkoitat siis," virkkoi Petronius, "näin: »en kehu Chaereaa, mutta hän oli päättäväinen mies, ja suokoot jumalat, että meillä olisi sellaisia niin paljo kuin suinkin!»"
Samassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan Pisoa. Hän ylisti hänen perhettään, hänen jalosukuisuuttaan, hänen hellää suhdettaan vaimoonsa hänen älyään, tyyneyttään ja miten erinomaisella taidolla hän osasi voittaa kansan suosion.
"Caesar on lapseton," sanoi hän, "ja kaikki pitävät Pisoa hänen seuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi häntä pääsemään valtaan. Fenius Rufus rakastaa häntä, Anneuksen suku on häneen hellästi kiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hänen tähtensä menemään vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius, Sulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin."
"No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hyötyä," huomautti
Petronius. "Vestinus pelkää omaa varjoaankin."
"Vestinus kyllä pelkää unia ja henkiä," myönsi Scevinus, "mutta hän on sentään taitava mies, josta varmaan vielä tehdään konsuli. Ja ethän sitä lukene hänelle viaksi, että hän hengissään on kristittyjen vainoja vastaan. Soisithan itsekin, että siitä hullutuksesta tulisi loppu."
"En itseni, mutta Vinitiuksen tähden," vastasi Petronius. "Vinitiuksen tähden tahtoisin pelastaa erään tytön, mutta en voi tehdä mitään, sillä olen joutunut Vaskiparran epäsuosioon."
"Kuinka? Etkö näe, että Caesar jo lähestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja selitänpä heti minkätähden. Hän hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo kreikaksi esittää omia laulujaan. Hän haluaa kiihkeästi päästä tälle matkalle, mutta samalla hän pelkää kreikkalaisten ivaa. Hän kuvittelee, että hän tällä retkellä tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai lankeamaan epäonnistumisen syvimpään kuiluun. Hän tarvitsee hyviä neuvoja ja tietää, ettei kukaan pysty jakelemaan niitä niin runsaassa määrin kuin sinä. Siitä syystä sinä taasen pääset armoihin."
"Voisihan Lucanus täyttää minun sijani."
"Vaskiparta ei kärsi häntä. Hengissä hän jo aikoja sitten on tuominnut hänet kuolemaan. Nyt hän vain etsii tekosyytä—hän etsii aina sellaisia. Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä."
"Kautta Castorin!" huudahti Petronius. "Saatat olla oikeassa! Mutta tiedänpä vielä toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian päästä suosioon."
"No, minkä?"
"Sen, että menen kertomaan Vaskiparralle, mitä sinä juuri kerroit minulle."
"Enhän minä ole sanonut mitään!" huudahti Scevinus huolissaan.
Petronius laski käden hänen olkapäälleen.
"Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, että Pisosta tulee hänen seuraajansa, ja lausuit: »Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä». Minkätähden te sitten tahdotte pitää kiirettä, rakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvän aikaa he katselivat toisiaan silmästä silmään."
"Ethän kerro mitään!!"
"Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinä minut tunnet! Ei! en kerro. En ole kuullut mitään… Ymmärräthän! Elämä on lyhyt, ei tässä edeltäkäsin viitsi ryhtyä mihinkään! Pyydän vain, että tänäpänä kävisit tervehtimässä Tigellinusta ja että puhuisit hänen kanssaan yhtä kauan kuin olet puhunut minun kanssani! Mistä hyvänsä vain!"
"Minkätähden?"
"Sentähden, että jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: »Scevinus kävi sinun luonasi», minä voisin vastata: »hän kävi samana päivänä sinunkin luonasi»."
Kun Scevinus tämän kuuli, taittoi hän norsunluisen kepin, joka oli hänen kädessään, ja virkkoi:
"Kohdatkoon onnettomuus tätä keppiä! Menen kun menenkin tänään Tigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinäkin tulet? Joka tapauksessa kai näemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa silloin viimeiset kristityt esiintyvät!… Näkemiin asti!"
"Ylihuomenna!" toisti Petronius jäätyään yksin. "Aika on täpärällä. Vaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkä hän sentähden ottaa sanoistani vaarin."
Hän päätti koettaa viimeistä keinoaan.
Nervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levätä vastapäätä Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hän tahtoi neuvotella siitä, missä kaupungeissa olisi paras esiintyä, missä nimittäin saattoi toivoa suurinta menestystä. Atenalaisten suosio hänellä oli silmämääränä, mutta heitä hän pelkäsi. Muut augustianit kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen temmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten myöhemmin käyttää sitä hyväkseen omanaan.
"Tuntuu siltä kuin en tähän asti olisi elänytkään," virkkoi Nero, "ja kuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan."
"Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen," vastasi Petronius.
"Toivon, että niin käy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos voittajana palaan kotiin, uhraan hänelle hekatombin, jonka vertaista ei yksikään jumala vielä ole saanut."
Scevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa:
»Sic te diva potens Cypri sic fratres Helenae, lucida sidera, ventorumque regat Pater…»
[»Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar,
Helenan veljet, loistavat tähdet
ja tuulien isä…»]
"Laiva odottaa jo Napolissa," virkkoi Caesar. "Tahtoisin lähteä matkalle vaikkapa huomenna."
Silloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui:
"Salli, oi jumalallinen, että ennen lähtöä panen toimeen hääjuhlat, joihin ennen muita pyydän sinut."
"Hääjuhlat? Kenen?" kysyi Nero.
"Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygiläisen kuninkaantyttären ja sinun panttivankisi kanssa. Tosin hän tällä hetkellä on vankeudessa, mutta ensinnäkin häntä panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinä itse lupasit Vinitiukselle, että hän saa naida hänet. Koska sinun päätöksesi ovat yhtä järkähtämättömät kuin Zeuksen, niin käske päästää hänet vapaaksi vankeudesta, ja minä annan hänet sulhaselle."
Petroniuksen kylmäverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron hämilleen. Hän joutui aina hämilleen, kun joku puhutteli häntä sillä tavalla.
"Tiedän kyllä," sanoi hän, painaen silmänsä maahan. "Olen kyllä ajatellut sekä häntä että jättiläistä, joka nujersi Crotonin."
"Siinä tapauksessa he molemmat ovat pelastetut," vastasi Petronius tyynesti.
Mutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi.
"Hän on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius, että Caesarin päätökset ovat järkähtämättömät."
Kaikki läsnäolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivät tarkalleen, mistä oli kysymys. He vaikenivat sentähden ja odottivat uteliaina miten keskustelu päättyisi.
"Hän on vankeudessa siksi, että sinä olet erehtynyt, siksi, ettet tunne kansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa," huomautti Petronius painolla. "Sinä olet Tigellinus, tyhmä mies, mutta et toki sinäkään väittäne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten väittäisitkin, niin ei Caesar sinua uskoisi."
Nero oli jo tyyntynyt. Hän rupesi räpyttelemään likinäköisiä silmiään ja ilme hänen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeä.
"Petronius on oikeassa," sanoi hän hetken kuluttua. Tigellinus katseli häneen kummissaan.
"Petronius on oikeassa," toisti Nero. "Huomenna avautuvat tytölle vankilan ovet, ja hääjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa."
"Jouduin taaskin tappiolle," ajatteli Petronius.
Kotiin palattuaan oli hän aivan varma siitä, että Lygian viimeinen hetki oli käsissä. Ylihuomenna lähetti hän jo erään luotetun vapautettunsa amfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, että hän luovuttaisi hänelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittäin antaa sen Vinitiukselle.
KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Ennen oli iltanäytäntöjä annettu sekä sirkuksessa että amfiteatterissa ani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kävivät tavallisiksi. Augustianit pitivät niistä, sillä niitä seurasi tavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivät aamuun asti. Kansa oli tosin jo kyllästynyt vereen, mutta kun se kuuli, että kilpaleikit nyt ovat loppumaisillaan ja että viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan näytännössä, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin. Augustianit saapuivat paikalle joka mies, sillä he tiesivät, ettei näytäntö olisi tavallista laatua, vaan että Caesar oli päättänyt valmistaa itselleen murhenäytelmän Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli pitänyt salassa, mikä kidutuskeino oli määrätty nuoren tribunin morsiamelle, ja tämä asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistä uteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nähneet Lygian Plautiusten luona, kertoivat kummia hänen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti siitä, saisivatko he todella tänään nähdä hänet arenalla, sillä useat niistä, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen Petroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat selittivät sen nimittäin niin, että Nero antaa tai ehkä on jo antanut neidon Vinitiukselle: olihan hän panttivanki, joka vapaasti sai palvella mitä jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista.
Epävarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki läsnäolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa ruvettiin taasen kuiskaileman, että tänään varmaan tapahtuu jotakin erinomaista. Caesarin seurassa oli nimittäin paitsi Tigellinusta ja Vatiniusta Cassius, jättiläiskokoinen ja tavattoman väkevä sadanpäämies, jonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hän tarvitsi puolustajaa, esimerkiksi kun hänen tuli halu lähteä yöllisille huviretkille Suburraan—niiden nimeksi oli pantu »sagatio»—ja urheiluna oli pyydystää vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleisö huomasi, että itse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita oli lisätty, eikä heidän komentajanaan ollut sadanpäämies, vaan tribuni Subrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi. Selvästi saattoi huomata, että Nero oli tahtonut varustautua ottamaan vastaan kaikkia Vinitiuksen epätoivonpurkauksia, ja se oli tietysti omiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistä enemmän.
Kaikkien katseet kääntyivät jännitetyllä uteliaisuudella siihen paikkaan, missä onneton sulhanen istui. Hän oli hyvin kalpea ja otsalta valui hikipisaroita. Ei hän illan tapahtumista tietänyt enempää kuin muutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi häntä sielun pohjaa myöten. Petronius, joka tosin ei itsekään tarkalleen tietänyt mitä tapahtuisi, ei ollut sanonut hänelle mitään. Nervan kemuista palatessaan hän vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hän myöskin oli kysynyt, tulisiko hän näytäntöön. Vinitius oli molempiin kysymyksiin vastannut: »kyllä!», mutta sitten hänen pintaansa oli alkanut karmia, sillä hän oli käsittänyt, ettei Petronius tehnyt kysymyksiään suotta. Hän oli viime aikoina elänyt ikäänkuin ulkopuolella elämää, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen kuolemaa Lygialle, sillä olihan kuolema tuottava heille sekä vapauden että erottamattoman yhdyselämän. Mutta nyt hän tunsi, että on aivan toista etäältä kuvitella viimeistä hetkeä rauhallisena nukkumisena kuin lähteä katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elämää rakkaampi. Kaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt epätoivo alkoi taasen raivota hänen sielussaan; hänet valtasi vanha halu: hän tahtoi pelastaa Lygian mistä hinnasta hyvänsä. Hän oli aamusta alkaen koettanut päästä cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissä, mutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja käskyt olivat tällä kertaa olleet niin ankarat, etteivät tututkaan sotamiehet taipuneet rukouksien eikä kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, että epävarmuus tappaa hänet jo ennenkuin hän ehtii näytäntöä nähdäkään. Hänen sydämensä pohjalla kyti sentään vielä se toivo, että Lygia ehkä ei ole amfiteatterissa ja että hänen pelkonsa ehkä on turha. Ajoittain hän tarttui tähän toivoon kaikin voimin. Hän koetti ajatella, että Kristus on voinut kutsua hänet luokseen vankilasta, sillä sirkuskidutukseen Hän ei voi sallia hänen joutua. Ennen oli Vinitius päättänyt kaikessa alistua Hänen tahtoonsa, mutta nyt, kun hän tyhjin toimin palasi cuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hän huomasi, että kaikki häneen uteliaasti katselivat, tunsi hän, että hirveimmätkin otaksumat saattavat toteutua. Silloin hän kiihkeästi rupesi hengissään rukoilemaan pelastusta ja hänen rukouksensa kävi miltei uhkaavaksi. »Sinä voit!» toisteli hän toistelemistaan ja väänteli epätoivoissaan käsiään. »Sinä voit!» Hän ei ollut saattanut ajatella, että tämä hetki todellisuudessa olisi niin hirveä. Hän ei tietänyt mitä hänen sielussaan tapahtui, ainoastaan sen hän tiesi, että jos hänen täytyy nähdä Lygiaa kidutettavan, niin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hänen uskonsa epätoivoksi. Samalla nämä tunteet häntä kauhistuttivat, sillä hän pelkäsi loukkaavansa Kristusta, jolta hän juuri oli rukoillut armoa ja ihmettä. Ei hän enää rukoillut, että Lygia saisi jäädä eloon, hän tahtoi vain, että hän kuolisi ennenkuin hänet kuljetettaisiin arenalle. Hän rukoili tuskansa syvimmästä kuilusta: »Älä kiellä minulta tätä yhtä ainoaa! Minä lupaan sitten rakastaa sinua vielä paljoa enemmän kuin tähän asti.» Vihdoin hänen ajatuksensa särkyivät niinkuin aallot, joita vihuri repii. Hänet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hänen teki hurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hänet koko yleisön nähden, ja samalla hän tunsi, että hän sillä halulla loukkaa Kristusta ja rikkoo Hänen käskynsä. Tuon tuostakin hänen päähänsä vielä välähti toivo, että kaikkivoipa ja laupias käsi torjuu vaaran, joka hänen sieluaan tärisyttää, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ääretön alakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hävittää tämän sirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkäsi hänet, vaikka tyttö Häneen luotti ja Häntä rakasti puhtaan sydämensä koko voimalla. Siellä hän nyt makaa pimeässä cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylättynä, eläimistyneiden vartijoiden armojen varassa, ehkäpä henkitoreissaan, ja Vinitiuksen täytyy neuvotonna odottaa tässä hirveässä amfiteatterissa, tietämättä mikä kidutustapa hänelle on määrätty ja mitä hän hetkisen perästä saa nähdä. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitä sen syrjällä kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hänen mielensä alkoi kuohua, tarttui ajatukseen, että yksin usko hänet voi pelastaa. Ei ollut jäljellä muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, että usko voi järkyttää maan perustukset!
Hän kokosi siis voimansa, tukahutti epäilyksensä, keskitti koko olentonsa voimat sanaan: »uskon» ja odotti ihmettä.
Mutta kuten liiaksi jännitetyn kielen täytyy katketa, niin hänenkin jännityksensä laukesi. Kalman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja ruumis alkoi kangeta. Hän ajatteli, että hänen rukouksensa oli kuultu, sillä nyt hän kuolee. Varmaan Lygia myöskin kuolee, ja Kristus ottaa heidät sillä lailla luoksensa. Arena, lukemattomien läsnäolijaan valkeat togat, tuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hänen silmistään.
Mutta tämä voimattomuus ei kestänyt kauaa. Hetkisen perästä hän heräsi, kärsimättömän yleisön jalkojen töminä hänet herätti.
"Olet sairas!" huudahti Petronius. "Anna kantaa itsesi kotiin!"
Ja välittämättä Caesarista nousi hän tukemaan Vinitiusta ja päätti seurata häntä kotiin. Hän sääli häntä sydämensä pohjasta ja samalla häntä harmitti niin, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielensä kun hän näki Caesarin smaragdin läpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvällä tutkivan hänen tuskiaan, ehkäpä sitten kirjoittaakseen niistä pöyhkeitä säkeitä ja saadakseen yleisön kättentaputuksia.
Vinitius ravisti päätään. Hän saattoi kuolla tänne amfiteatteriin, mutta liikahtaa paikaltaan hän ei voinut. Saattoahan näytäntö sitäpaitsi alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Seuraavana hetkenä kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin ja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapäätä Caesarin podiumia narisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle Ursus.
Jättiläinen räpytteli silmiään, sillä nähtävästi arenan valo häikäisi häntä. Sitten hän asteli keskelle arenaa ja katseli ympärilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa, mikä häntä täällä oikeastaan kohtaa. Kaikki augustianit ja suurin osa katselijoita tiesi, että tämä mies oli tappanut Crotonin. Hänen ilmestyessään näyttämölle alkoi kaikilta riveiltä kuulua mutinaa. Roomassa ei ollut puutetta miekkailijoista, joiden väkevyys voitti tavallisten ihmisvoimien määrän, mutta tällaista eivät quiritien silmät ikinä olleet nähneet. Cassius, joka seisoi Caesarin podiumissa, näytti tämän lygiläisen rinnalla aivan mitättömältä ihmiseltä. Senaattorit, vestalittaret, Caesar, augustianit ja kansa katselivat tuntijan ja harrastajan nautinnolla hänen voimakkaita, tukevia pohkeitaan, jotka olivat kuin pölkyt, rintaa, joka oli kuin kahdesta kilvestä yhdistetty, ja herkulesmaisia käsivarsia. Melu kasvoi joka hetki. Kansanjoukolle ei suorastaan olisi voinut tarjota suurempaa nautintoa kuin nähdä tuollaiset lihakset jännityksessä ja kamppailussa arenalla. Melu muuttui huudoiksi. Kysyttiin, missä se kansa asuu, josta lähtee tuollaisia jättiläisiä. Mutta Ursus seisoi keskellä arenaa, alastomana, muistuttaen kivistä kolossia enemmän kuin ihmistä, surumieliset barbaari kasvot ällistyksissään. Kun hän huomasi arenan tyhjäksi, rupesi hän taivaansinisillä silmillään, jotka olivat viattomat kuin lapsen, katselemaan ympärilleen, vuoroin yleisöön, vuoroin Caesariin, vuoroin cuniculumien ristikkoihin, joista hän odotti pyöveleitään.
Arenalle astuessaan oli hänen yksinkertaiseen sydämeensä vielä viimeisen kerran välähtynyt toivo, että häntä ehkä odottaa risti, mutta kun ei hän nähnyt ristiä eikä valmista kuoppaa, arveli hän, ettei hän ollut mahdollinen saamaan osakseen sellaista armoa, vaan että hänen täytyy kuolla toisella tavalla—varmaan petojen kynsissä. Hänellä ei ollut aseita, ja hän päätti kuolla tyynesti ja kärsivällisesti, niinkuin »Karitsan» tunnustajan sopii. Ensinnä hän kuitenkin tahtoi rukoilla Vapahtajaa. Hän lankesi siis polvilleen arenalle, pani kädet ristiin ja nosti silmänsä tähtiä kohti, jotka tuikkivat sirkuksen kattoaukon läpi.
Tämä asentopa ei laisinkaan miellyttänyt joukkoa. Se oli saanut ihan tarpeekseen kristityistä, jotka kuolivat kuin lampaat. Ymmärrettiin, että näytäntö menee aivan hukkaan, jollei jättiläinen rupea puolustamaan itseään. Siellä täällä alettiin usutella. Jotkut huusivat mastigoforeille, joiden tehtävä oli ruoskia miekkailijoita, jolleivät he tahtoneet taistella. Hetkisen perästä kaikki sentään vaikenivat, sillä eihän kukaan tietänyt, mikä jättiläistä odotti ja eikö hän taistelisi, kun joutuisi katselemaan kuolemaa suoraan silmiin.
Odotusta ei enää kestänyt kauaa. Äkkiä alkoi kuulua messinkitorvien läpitunkevia toitotuksia. Tämä merkki avasi ristikon vastapäätä Caesarin podiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja germanilainen härkä, sarvissa kantaen naisen ruumista.
"Lygia, Lygia!" huusi Vinitius.
Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen, jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla äänellä toistelemaan:
"Uskon! uskon!… Kristus! ihmettä!!"
Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet. Hänen päähänsä ei jäänyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ääntelivät kuin mielisairauden tilassa:
"Uskon! uskon! uskon!"
Amfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat kaikki paikoiltaan, sillä arenalla tapahtui kummia. Kun tuo nöyrä ja kuolemaan valmistunut lygilainen näki prinsessansa villin pedon sarvissa, säpsähti hän ikäänkuin tuli olisi karannut hänen suoniinsa, oikaisi selkänsä suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perässä.
Kaikkien rinnoista tunki lyhyt hämmästynyt huuto, jota seurasi synkkä hiljaisuus: lygilainen oli silmänräpäyksessä saavuttanut raivostuneen härän ja käynyt kiinni sen sarviin.
"Katso!" huudahti Petronius, riistäen togan Vinitiuksen silmien edestä.
Vinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpäin kalmankalpeat kasvonsa ja rupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle.
Yleisö ei uskaltanut edes hengittää. Amfiteatterissa olisi saattanut kuulla kärpäsen surinan. Ihmiset eivät olleet uskoa omia silmiään. Sellaista ei ollut ikinä nähty, niin totta kuin Rooma oli Rooma.
Lygilainen piti villiä petoa sarvista. Hänen jalkansa kaivautuivat nilkkoja myöten hiekkaan, selkä taipui kuin jännitetty jousi, pää upposi hartioiden väliin, käsivarsien lihakset pingoittuivat niin, että iho oli halkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta härkä ei päässyt paikoiltaan. Sekä mies että peto pysyivät niin liikkumattomina, että katselijat luulivat näkevänsä Herkuleksen tai Theseuksen urotöitä esittävän kuvan tai kiveen hakatun ryhmän. Mutta tuon näennäisesti rauhaisen kuoren alla kamppaili kaksi äärimmilleen jännitettyä voimaa. Sekä härkä että mies painoivat jalkansa hiekkaan, mutta härän tumma, karvainen ruumis kiemuroi niin, että se oli kuin jättiläiskokoinen kerä. Kumpi väsyy, kumpi ensinnä kaatuu? Se kysymys merkitsi tänä hetkenä kamppailutaidon tuntijoille ja harrastajille enemmän kuin heidän oma kohtalonsa, koko Rooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidän silmissään puolijumala, joka ansaitsi sekä kunniaa että kuvapatsaita. Jo nousi Caesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hän ja Tigellinus tahallaan päättäneet panna toimeen tällaisen näytelmän. Leikkiä laskien olivat he puhuneet keskenään: »voittakoon vain Crotonin-surmaaja härän, jonka hänen kanssakamppailijakseen valitsemme», mutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidän edessään, ikäänkuin eivät olisi voineet käsittää sitä todelliseksi. Amfiteatterissa oli ihmisiä, jotka olivat nostaneet kätensä ilmaan ja jääneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikäänkuin he itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut muuta kuin lamppujen sihinää ja soihduista putoilevien karsien kahahdukset. Ääni kuoli katselijain huulille, mutta sydän löi sen sijaan niin, että rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestävän vuosisatoja.
Mutta mies ja peto pysyivät yhä paikoillaan kauheassa jännityksessä, ikäänkuin maahan naulattuina.
Kumea, härän mylvinnän kaltainen ääni kuului nyt arenalta, ja samassa pääsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki. Ihmiset luulivat näkevänsä unta: jo rupesi härän ääretön pää kiertymään barbarin kourissa.
Lygiläisen kasvot, niska ja käsivarret kävivät niin punaisiksi kuin purppura, ja hänen selkänsä taipui vieläkin enemmän. Saattoi huomata, että hän keräsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekä ettei niitä enää kauaa riittäisi.
Härän mylvinä kävi yhä kumeammaksi, käheämmäksi ja tuskallisemmaksi. Jättiläisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pää kiertyi kiertymistään, ja kidassa loksahti pitkä, vaahtoinen kieli.
Hetken perästä kuulivat likinnä istuvat katselijat ikäänkuin luiden ritinää, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vääntynyt nurin.
Jättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön syliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja käsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin tiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.
Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon.
Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen seinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen aikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan alas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen. Kaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia, itsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi. Jättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi ja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.
Hän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta, mutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen hän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja sylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva ilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!"
Yleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että ritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen sylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot, alabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara, josta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja rakkautensa—kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat näkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi äkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan kuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa molemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.
Ursus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja silmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta Vinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti ensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan hänen alastoman ruumiinsa.
Sitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen arvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa kansan puoleen.
Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole vielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat äänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet ainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän rakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän silmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar viivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut Vinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään hyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön ruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen julmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti sellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon aivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun hän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua joukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä ryhtymästä sitä vastustamaan.
Hän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi sormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä. Petroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen Vestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin. Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus, Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän näki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä, mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa Petroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:
"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!"
Nero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius pretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia. Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti kättään korkealla ilmassa, armoa anoen.
Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi tomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi eroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»
Nero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen. Ensinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa, toiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille ja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä vastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.
Vielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki rypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka tuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.
Silloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan asti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta, sillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei Caesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.
KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Neljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon. Vinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin. He astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli ryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna. Hän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa vankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat menneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen erottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui sittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä todellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa lepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on hän! Kristus on hänet pelastanut!" Hänen mieleensä muistui, että spolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut joku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää henkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän luuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli tähtiä täynnä, ja rukoili.
He riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot häikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä täällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet kulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli kestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian:
"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän sarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja varmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan mielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!"
Vinitius lausui:
"Siunattu olkoon Hänen nimensä!"
Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä tärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä maahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.
Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja edeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali Tarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden. Heidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat pelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut heikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.
Samana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa, korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä verbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Se hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli jäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen lempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan päällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin; hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja heikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi kysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.
Vinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi kätensä hänen otsalleen ja lausui:
"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!"
Hänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada selvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys alkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja Theokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan terveyden.
Mutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Koko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin ääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles cubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin, huudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä hengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.
Hän eli kuin puoleksi taivaan mailla.
KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi päästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla, mitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.
Nero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin kuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen, mutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter elegantiarumin» sopi.
"Tiedätkö, jumalallinen," virkkoi hän, "mikä ajatus mieleeni juolahti? Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin härän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä, ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät."
Neron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin syytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle tilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana. Hetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:
"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa hyvyyttäni?"
"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa ilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko maailmaa."
"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?"
"Kautta Polluxin!" huudahti Petronius.
Ja tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei Nero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi sitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä vakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin Lygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki Vinitiuksen, sanoi hän hänelle:
"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään keinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa minua."
Vinitius hymähti ja vastasi:
"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti."
"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen," vastasi Petronius hiukan kärsimättömästä, "mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa häntä… Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä toistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään toista tekojaan."
"Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hänet Pomponia Graecinan luo."
"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat näihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja varjonanne kesällä!"
Sen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi
Theoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.
Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen puutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet hyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin suinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän perästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli huvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius koristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla, jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi kädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja kärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut Vinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja vetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa: häneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet vähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä menneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi rauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta, sanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon Roomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla—heitä varjelee valtias, joka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä ja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja muiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat äänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen katselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein Lygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä. Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei se enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa. Vankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen. Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää Lygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli itsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä kaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet viemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin kentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti häntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen ääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut kokonainen maailma.
KUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Sanoma Lygian ihmeellisestä pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen joukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka elivät hajallaan siellä täällä. Uskonheimolaiset riensivät silloin katsomaan niitä, joille Kristus niin selvästi oli osoittanut armoaan. Ensinnä saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli Pietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, myöskin Vinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat Ursuksen kertomusta äänestä, joka oli ruvennut soimaan hänen sisässään ja joka oli käskenyt häntä taistelemaan villiä petoa vastaan. Mutta kaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki salli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hän itse tulee hirveälle tuomiolle. Ja tämä toivo rohkaisi heidän sydämiään, sillä ei vaino vielä ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleisön ääni vain mainitsi kristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat vankeuteen. Tosin uhrien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, sillä useimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka vielä olivat säilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin kaukaiseen maakuntaan odottamaan, että rajuilma menisi ohitse, tai piiloutuivat niin, etteivät uskaltaneet kokoontua pitämään yhteisiä rukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitä vainottiin kuitenkin yhä vielä, sillä vaikka varsinaiset kilpaleikit jo olivat loppuneet, niin heitä säästettiin seuraaviin tai heidät surmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enää heitä pitänyt kaupungin murhapolttajina, mutta se katsoi heitä sen sijaan ihmissuvun ja valtansa vihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitä vastaan, pysyi yhä voimassa.
Apostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut näyttäytyä Petroniuksen talossa. Eräänä iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hänen aikovan saapua. Lygia, joka jo oli pystyssä, ja Vinitius karkasivat häntä vastaan ja syleilivät hänen jalkojaan; mutta hän tervehti heitä suurella mielenliikutuksella, sillä harvoja lampaita oli jäänyt siihen laumaan, jonka Kristus oli uskonut hänen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hänen ylevän sydämensä tuskasta itkemään. Vinitius sanoi: »Sinun ansiosi on, että Vapahtaja palautti hänet minulle!» Mutta Pietari vastasi: »Uskosi tähden Hän hänet sinulle palautti. Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien nimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen surullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat täyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa. Vinitius ja Lygia huomasivat, että hänen hapsensa olivat käyneet aivan valkeiksi, että hänen vartalonsa oli käyristynyt ja että hänen kasvoihinsa oli uurtunut sellainen surun ja kärsimyksen ilme, että olisi luullut hänen itsensä saaneen kärsiä saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden ja hurjuuden uhrit olivat saaneet kärsiä. Mutta he ymmärsivät jo molemmat, ettei kukaan pääse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin alistui tuskaan ja kuolemaan. Sydäntä kuitenkin vihlaisi, kun he näkivät apostolin noin vuosien, vaivojen ja kärsimysten murjomana. Vinitiuksen tarkoitus oli muutaman päivän perästä lähteä viemään Lygiaa Napoliin, jossa heidän piti tavata Pomponia, sekä sitten eteenpäin, Siciliaan. Nyt hän rupesi rukoilemaan, että apostoli jättäisi Rooman yhdessä heidän kanssaan.
Mutta apostoli laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:
"Kuulen hengissä Herran sanat, jotka Hän minulle Tiberian meren rannalla lausui: »Koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja menit, kuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinut ja vie, kuhunka et sinä tahdo.» On siis oikein ja kohtuullista, että seuraan laumaani."
He vaikenivat, sillä eivät he ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta hän jatkoi:
"Työni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran huoneessa."
Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja lausui: »Muistelkaa minua, sillä minä olen teitä rakastanut niinkuin isä lapsiaan ja tehkää kaikki, mitä te elämässä teette, Herran kunniaksi.»
Näin sanoen nosti hän vanhat, vapisevat kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä, mutta he painuivat hellästi hänen puoleensa, sillä he tunsivat, että tämä ehkä oli viimeinen siunaus, jonka he hänen kädestään saivat vastaanottaa.
Kerran he sentään vielä saivat nähdä hänet. Muutamia päiviä myöhemmin toi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, että muuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja häneltä oli löydetty apostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja Johanneksen kirjoittamia kirjeitä. Tigellinus oli kyllä aikoja sitten tietänyt, että Pietari oleskeli Roomassa, mutta hän oli luullut hänen saaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt kävi selville, että molemmat uuden opin päämiehet elivät ja olivat pääkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistä hinnasta hyvänsä. Vasta heidän kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut revityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin antaneen käskyn, että Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen päivän kuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekä että kokonaisia pretorianiosastoja oli lähetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia taloja.
Kun Vinitius sai tiedon tästä, päätti hän lähteä varoittamaan apostolia. Illalla hän ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivät kasvonsa ja läksivät Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli Tiberin-takaisen kaupunginosan syrjällä, Janiculus-kukkulan juurella. Tiellä näkivät he jo sotamiesten piirittävän taloja ja kuljettavan pois tuntemattomia ihmisiä. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli kerääntynyt joukoittain. Siellä täällä kuuluivat sadanpäämiehet urkkivan vangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta.
Ursus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti
Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia.
Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin
saapuvilla.
Kun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät kaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen portilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli mennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat päässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi pelastettava.
"Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna kaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme Antiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin ja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja siunaat kotilieteni."
Ilomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia seuraamaan hänen neuvoaan.
"Varjele itseäsi, paimenemme," sanoivat he, "äläkä jää Roomaan. Suojele elävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme. Kuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme."
"Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hänen vaatteensa liepeeseen.
Hän vastasi heille:
"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun."
Mutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt mitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan kytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli hajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli kukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli hävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat jääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan kalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja kysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä? Kuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa vastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»
Niin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä toistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi—mitä siis nyt käsket minun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi tähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme Sinun nimeäsi?»
Hän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä totuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli, ettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun Herra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa mahtavampana kuin Nero.
Monesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin uskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois, Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille, paimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin alkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi halu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä vanhuksen silmiin.
Hän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja levottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?
Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat repivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin puutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta Pietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne, mitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen kattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:
"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän pedon pesään?"
Kolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut nauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa »hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja kun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin tekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen työnsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka rautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä ollut nähnyt—toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana, niin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.
Sentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata voimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.
Kaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä, kun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä ahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:
"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä."
Vihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.
"Herra!" virkkoi hän, "Vapahtaja käski sinun ruokkia lampaitaan, mutta niitä ei enää ole täällä, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa—mene siis sinne, missä niitä vielä taidat löytää. Eläähän Jumalan sana vielä Jerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitä sinä voit tehdä, jos jäätkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat pedon voittoa, Eihän Herra Johanneksenkaan elämälle pannut määrää. [Johanneksesta luultiin, ettei hän kuolisi ennenkuin saisi nähdä Herran tulemisen päivän.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei häntä taideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut, opettaja, niin silloin kaikki, joiden sydämet jo ovat särkyneet, kysyvät: kuka on suurempi Neroa? Sinä olet kallio, jonka päälle Jumalan seurakunta on rakennettu. Anna meidän kuolla, mutta älä salli Antikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa äläkä palaa tänne ennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat."
"Katso meidän kyyneliämme!" toistelivat kaikki läsnäolijat.
Kyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perästä hän nousi, ojensi kätensä polvistuvien puoleen ja lausui:
"Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hänen tahtonsa!"
SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä
Campanian tasangolle päin.
Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja ahdistetut uskonveljensä.
Idän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita vähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät kaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui vähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet ruskopilviä.
Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu hälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse pilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.
Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita kaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan juhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun matkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.
Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.
Pietari seisahtui ja virkkoi:
"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"
"En näe mitään," vastasi Nazarius.
Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:
"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."
Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.
Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.
"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.
Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hämmästys, riemu ja ihastus.
Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:
"Kriste! Kriste!…"
Hän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.
Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto:
"Quo vadis, Domine?…" ["Minne menet, herra?…"]
Nazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti surumielisen, suloisen äänen lausuvan:
"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi."
Apostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana, ääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan maasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.
Kun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:
"Quo vadis, Domine?…"
"Roomaan," vastasi apostoli hiljaa.
Ja hän kääntyi takaisin.
* * * * *
Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet hämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti hänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen apostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja täynnä riemua:
"Minä näin Herran!"
Ja vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.
Hän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta marttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa, ne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä, kaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän antoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.
Kun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he sen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa; nimittäin rakkauden onnen.
Mutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa saattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi sitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin, miksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten, hillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa. Kaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että sielut.