language: Finnish

RAAKALEENKORJUU

Kirj.

Sheila Kaye-Smith

9. painoksesta ("Green Apple Harvest") suomentanut

Valfrid Hedman

Uusia romaaneja 12

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

I OSA

1.

Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa.

Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi; ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen, mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia.

Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset — heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin höyrysi tuikean huumaavana.

Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha, kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta naapurien silmissä.

Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä, paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista, jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen. Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja.

Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista, joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa.

2.

Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla, odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan. Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta, niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä, jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin.

»Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa.

Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen tulensa lämpöä tai leimahteina.

Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi, kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään.

»Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä, vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian kuumaksi… joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat, laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.»

»Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen hörpittäväkseen».

»Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele, että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.»

»Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa.

Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja huolettomuutta.

»Missä Clem on?» kysyi Mary.

»Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon kupillisen teetä.»

»Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli tuonut tullessaan.

Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin.

»Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa
'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan
Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.»

James Fuller huokaisi.

»Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.»

»Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert aloitti:

»Käy verivirta kuohuen haavoista Kristuksen.»

»Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James.

Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla kouluttamattomalla äänellään:

»Mä uskon, tahdon uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon.»

James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna.

»Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth.

»Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa jumalanpilkkaan…»

»Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?»

»Sinä veisasit sitä pilkataksesi?»

»Enpä niinkään.»

»Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan meistä ehdi kappeliin».

James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi.

Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään, ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään pihaportista.

»Uuhi»

»Sinäkö siinä, Clement?»

»Niin, isä — minä ja Polly.»

Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi kädessä.

»Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin. Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta… Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän, jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa, esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!»

Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois.

»Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen. »Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.»

»Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem.

»Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.»

Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi, ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas…» mutta James kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti, koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut kiikkiin.

3.

Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka, joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot, suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän ahavoittuman alta.

Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua, ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin — koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista heikommiksi.

Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä, mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille.

Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan. Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella istuvaa tytärtä.

Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.»

Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä, sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä vaatevaarnoja ja vasuja.

Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen. Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin, joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista. Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen… Sitten hän ihmeekseen näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi.

Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen. Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan, huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään.

Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen. Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua… Ihmeellistä, että tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen, sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä silloinkin, kun vilkuili tyttöjä…

Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt… Tähdet leimahtelivat, niinkuin ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat, pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja pannuja… Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin? Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle. Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!» Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin… Oih!

Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen. Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla.

»Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina seurakunnalle!»

Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut, jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus. Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan, hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan.

Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään. Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän…? Oi, kuinka Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»

Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista tämän seisoessa siinä valittujen joukossa.

4.

Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin, koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta. Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä juodessa.

»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän, mutta hän söi runsaasti.

»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»

Bob liikahteli tuolillaan.

»En tiedä.»

»Mitä tarkoitat…? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle… Miksi nousit seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»

Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.

»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.

Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.

»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet, jollet vain liene mitään pahempaa.»

Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.

»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.

Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat niskalihaksensa.

»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»

»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»

»Bob!»

»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle, ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»

»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»

Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.

»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän hiisku mitään isälle.»

»En suinkaan.»

»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»

»Minä lupaan juhlallisesti.»

»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni: 'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan. Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»

»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»

»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»

»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»

»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan — jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät minulta, miltä pelastus tuntuu!»

»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole pelastettu.»

»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»

»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»

»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin ihan tavallinen syntinenkin.»

Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.

»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi, »kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»

»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»

»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen. Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni, koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»

»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman hupsun.»

Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.

»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»

Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja pimento erotti heidät.

5.

Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia lammikolle:

    »Kun ma istuin nuotiolla,
    iskin silmää neidolleni…»

Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi äitipuolelleen:

»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen hänelle siitä kiitollinen.»

»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein oma itsensä».

Mary tuhautti nenäänsä.

»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle ei lopuksi kunnian kukko laula.»

»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»

»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan nenääni nyrpistämättä käryä haistella … Kah, kattila jo kiehuu, enkä ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»

Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu. Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin) kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa, ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut, kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan, runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri maineensa säilyttäen.

Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa. Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.

Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua juoda itsensä humalaan… kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein ryyppäilivät.

Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan, vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:

»Polly.»

Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni…in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa, jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi, vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona. Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen, jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen, kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta huonomaineisesta kodista…»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille. Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.

6.

Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi, että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina. Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä, joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta, ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella. Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät, punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin suuri siipi… Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän edellään punoittavan tantereen yli… ja sitten ylös jälleen, melkein hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun…

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon. Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa — hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen, minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui, oli pari siirtynyt eteenpäin.

Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata. Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan, punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.

Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden — joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea hiuskihara valui otsalle.

»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan, mitä hän vain tahtoo».

»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi minua armaaksi».

Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.

»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa pojalle ihmistapoja».

Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut kaunis.

»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»

»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»

Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa. Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.

Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi. Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika, milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä… Uh, kunnon ihmistä ihan ällötti!

Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»

Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi, kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta, mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä oli painettuna.

7.

He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin? Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:

»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»

Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä
Robertin käheä ääni pieluksesta:

»Voisit vetää saappaat jalastani.»

Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.

»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas, kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»

»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»

Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti selälleen.

»Clem, eikö se ole aika soma?»

»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä häijyllä tytöllä oli elävissä.»

»Sinähän näit meidät?»

»Näinhän toki.»

»Clem, hän on narttu.»

»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»

Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan.
»Mutta mitäs ajattelet, poikanen? Hän ei huoli minusta.»

»Ei huoli sinusta?»

Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään
Clemin äänessä.

»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»

»Ehkä hänellä on joku muu poika.»

»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani hänet ja minä tahdon.»

»Mutta kun ei hän huoli sinusta…»

»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»

»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle näyttänyt, ettet ole pelastettu.»

»Enhän minä ole näyttänyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa… Minä sanon sinulle, nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»

»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»

»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen. Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen… hänen suunsa on kuin sievän pikku paholaisen… hän tuoksuu ruoholta… ja varjossa hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni. Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin hukuttautua.»

Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.

»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta. Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna laittaa sinivatukkaputinkia.»

»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi syntynytkään!»

8.

Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.

Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.

Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä, ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen kielellään: »Missä on Hanna Iden? … Oletko jälleen käynyt Hanna Ideniä tapaamassa?… Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni. Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.

Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää. Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla, puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä vesilätäkkö.

Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja kyntäessä hän sai hikoillakin… Hän piti syystöistä, katsoi mielellään uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa — ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.

Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.

Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin viimemainittu oli kielletty pojan kodista.

Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa. Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa, joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.

Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa. Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei ollut mies eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut varhaista avioliittoa… Mutta tänään hän suutahti Robertille, yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein…