Elija erosi tämän maallisen elämän vaiheista tulisissa vaunuissa; joka kuvasi sitä hengellistä ihanuutta ja korotusta, joka maallisen kilpajuoksun päättyessä odottaa niitä Seurakunnan jäseniä, jotka ovat jälellä ja elävät viimeisinä päivinä. Mutta meidän on myös muistettava, että hänen poisottamisensa tapahtui tuulispään tahi myrskyn kautta; ja myrsky on hädän esikuva samoin kuin tuliset vaunut kuvaavat voittoa ja ihanaa pakoa hädästä.
Johannes Kastajan viimeisten kokemuksien tunnusmerkkinä on vielä selvempi hädän piirre. Vaikka kansa ei totellut häntä (Matt. 17: 12), niin tunnustettiin hänet vähän aikaa Jumalan palvelijaksi ja profeetaksi (Joh. 5: 35); mutta sitten kun hän oli ilmottanut Messiaksen läsnäolon, alkoi hänen vaikutuksensa pian vähetä, niinkuin hän oli todistanut käyvän, kun hän sanoi Kristuksesta: "Hänen on kasvettava, mutta minun tulee vähetä". Niin on oleva tämänkin ajan lopussa: Johannes-luokan (Elija-luokan) tehtävä päättyy ilmottamalla, että taivaanvaltakunta on käsissä, ja että Kuningas on läsnä. Tämä on nyt tapahtumaisillansa; ja Johanneksen todistus kelpaa sanasta sanaan ja samalla voimalla nyt Herramme toisen tulemisen aikana: "Keskellänne [läsnä] seisoo se, jota ette tunne", "hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisunsa aittaan; mutta ruumenet hän polttaa sammumattomalla tulella" — suuren hädän aika — Joh. 1: 26; Matt. 3: 12.
Samoin kuin Johannes väheni — kun hänen erityinen tehtävänsä, sanomansa esiintuominen, oli suoritettu — samoin on Seurakuntakin lihassa vähenevä, kun sen viimenen sanoma on esitetty, kunnes sen viimenen jäsen on laskenut vihkiytyneen elämänsä alttarille ja mennyt esiripun kautta kirkkauteen ollakseen sen jälkeen ihanan, hallitsevan Kristushenkilön jäsen. Niinkuin Johannes sanoi, että Jeesuksen tuli kasvaa, voimme mekin nyt, kun todellista valtakuntaa ollaan pystyttämäisillään, luottamuksella sanoa, että Kuningas on läsnä, ja että hänen valtakuntansa tulee kasvaa, kunnes se täyttää maan. Ja Johanneksen ilmotus "elonkorjuusta" — vehnän korjuusta ja akanain yli tulevasta hädästä — saa myös vastaavan täyttymisen nykyisessä ajassa.
Johannekselta riistettiin vapaus kohta senjälkeen, kun hän oli esittänyt sanomansa, ilmotettuaan tuosta Läsnäolevasta ja hänelle uskotusta tehtävästä; ja hänet heitettiin vankeuteen, kun hän oli nuhdellut kuningasta luvattomasta yhteydestään naisen kanssa (Matt. 14: 4). Ja vaikka uskolliset Jumalan lapset usein ovat osottaneet, että yhteys Seurakunnan ja valtiomahdin välillä ei ole paikallansa ja että sitä Raamatussa kutsutaan aviorikokseksi (Ilm. 17: 5), ja vaikka maailma suureksi osaksi on vetäytynyt pois Seurakunnista, jatkuu kumminkin yhteys, ja Raamattu näyttää viittaavan, että lähestyvän hädän aikana nimikirkot [tai seurakunnat], oman tunnustuksensa mukaan Kristuksen neitsyeet, tulevat seisoman maan kuninkaiden puolella ja yhtyvät heihin; ja totinen Seurakunta tulee esikuvansa, Johannes Kastajan, lailla olemaan kansalle vastenmielinen ja siltä tulee riistettäväksi vapaus uskollisuutensa ja eksytyksien vastustamisen ja tuomitsemisen tähden.
Johannesta samoin kuin Elijatakin, vainosi nainen — jolloin kuningas palveli asiamiehenä ja aseena: totiselle Seurakunnalle on käynyt kuten sen esikuville ja samalla tavalla tulee epäilemättä käymään sen kanssa tulevaisuudessakin — jolloin naista esittää nimiseurakunta ja kuningasta maalliset hallitukset. Eikä siinä kyllin, että ennustus osottaa likempää yhteyttä näiden kahden välille, kuin mikä nyt on olemassa, vaan jokainen tarkkanäköinen tarkastaja saattaa nähdä, että pääasiallisin nostovipu, jota kuninkaallinen ylimystö käyttää hyväkseen joukkoja hallitessaan, on se taikausko, että Jumala on määrännyt nämä "suuret miehet", vaikka usein ovatkin heikkolahjasia ja paheellisia, hallitsemaan heitä; ja että kapinaan nouseminen hirmuvaltaa ja vääryyttä vastaan sekä oikeuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden oikeuksien vaatiminen on Jumalan tahdon vastustamista. Niinmuodoin käy hallituksien ja kirkkojen pyrkimys julkista tahi salaista yhtymistä kohti keskinäiseksi menestymiseksi tulevassa rajuilmassa.
Eikä siinä kyllin, vaan tulee tuleva taistelu kaikissa sivistyneissä maissa ylimysten ja joukkojen välillä olemaan siinä määrin ennen kuulumaton, aivan erilainen kaikkia, mitä ennen on nähty, että tyynimieliset, vanhoilliset, uskonnollisystävälliset henkilöt, peläten yhteiskunnan täydellisesti menevän perikatoon sekasorrossa ja anarkiassa, luonnollisesti tulevat pitämään yksinvaltaa, sortoa ja pakkoa parempana, kuin mitä tahansa muuta, joka varmasti on pahempaa. Luonnollisesti tulevat sellaiset yhtymään kirkkoon ja valtioon, rikkauteen ja ylimystöön, yhteisien ponnistusten kautta pidättämään ja estämään välttämätöntä yhteentörmäystä — "sotaa Jumalan, Kaikkivaltiaan, suurena päivänä".
Lopuksi tulevat nähtävästi ainoat poikkeukset tästä menettelytavasta rauhan ja totisen uskonnon ystävien joukossa olemaan ne, joille kaikkien kuningasten Kuningas suvaitsee Sanansa kautta ilmottaa suunnitelmansa (Joh. 16: 13), ja jotka täydellisesti luottavat hänen viisauteensa ja rakkauteensa kuin myös hänen kykyynsä antaa kaiken vaikuttaa hänen lupauksiensa toteuttamiseksi. Ainoastaan sellaiset vanhoilliset ja järjestystä rakastavaiset, jotka näkevät mikä merkitys tulevalla yhteiskunnallisella mullistuksella täytyy olla Jumalan suunnitelmassa, vanhentuneiden järjestelmien poistamisessa, joiden aika on mennyt, ja maailman valmistamisessa, suuren tasottamistoimen kautta, tuhatvuotiskauden vanhurskaudellista hallitusta varten, kykenevät käsittämään asiain tilan ja toimimaan sen mukaisesti. Mutta näitä tullaan käsittämään väärin, ja heidän ponnistuksillensa osottaa asiain oikeaa tilaa, ja ainoaa ja oikeaa parannuskeinoa, tulevat nähtävästi ne panemaan esteitä, jotka eivät näe ihanaa lopputulosta, ja jotka, vastahakoisia kun ovat luopumaan omasta tahdostansa, ajatuksistansa ja suunnitelmistansa, eivät kykene näkemään Jumalan suunnitelmia. Kun estäviä, supistavia ja pakottavia toimenpiteitä katsotaan tarpeellisiksi, eivät sellaiset toimenpiteet ainoastaan tule suunnattaviksi työväenjärjestöihin ja julkaisuihin, jotka ajavat heidän asiaansa, olkoonpa kysymys heidän oikeuksistansa tahi kärsityistä vääryyksistä, vaan myös muita sellaisia kohtaan, jotka osottavat Jumalan suunnitelmaa ja todellista syytä ja ainoaa parannuskeinoa kansakuntien suureen hätään. Niin, se aika ei todennäköisesti ole monenkaan vuoden päässä, jolloin estäviä toimenpiteitä tullaan tekemään jokaista pyhimysten ponnistusta vastaan levittäessään iloista sanomaa tulevasta valtakunnasta, kaikki sillä perustuksella, että kaikkien etu ja yleinen hyöty vaatii tätä.
Siten tulevat ennustukset toisessa psalmissa täyttymään ja luultavasti lopulta katkerammalla tavalla kuin nyt saattaa kuvaellakaan, vaikka se jo on osittain toteutunut ruumiin Päälle. — Apt. 4: 25—29. Sama välttämättömyys sananvapauden supistamiseksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, tulee luultavasti kohtaamaan vapautta lausua ajatuksiansa uskonnollisissakin kysymyksissä, jotka todellisesti ovat kaiken vapauden perustuksena. Ei olisi ihmeteltävää, jos "vahva hallitus" monarkiia, jonakin päivänä tulisi korvaamaan nykyistä suurta Ameriikan tasavaltaa; ja on aivan luultavaa, että yksi ainoa yhteinen uskonto tulee pidettäväksi kohtuullisena ja tulee julistettavaksi, josta poikkeavaa opetusta tullaan pitämään valtiollisena rikoksena, jota käsitellään ja rangastaan sen mukaan. Sellainen vaino tämän aikakauden lopussa, ei ainoastaan muodostaisi yhtä rinnakkaisuutta lisää juutalaiselle elonkorjuulle (Apt. 4: 10—13, 23—30; 5: 29—41; 11: 19), vaan antaisi se myös laajemman ja syvemmän merkityksen apostolien Paavalin ja Johanneksen sanoille (2 Tim. 4: 3; Ilm. 13: 17) sekä totisen Seurakunnan maallisen matkan loppua valaiseville esikuville, sellaisina kuin ne esitetään Elijan ylösottamisessa tuulispäässä ja Johannes Kastajan vangitsemisessa ja mestauksessa.
Kaksi opetusta me voimme eduksemme saada tästä, osottakootpa sitte tulevaiset tapahtumat, että olemme lukeneet profeetallisen todistuksen oikein tai väärin, ja ne ovat nämä: ensiksikin tulee meidän olla niin valmistetut, niin asestetut, niin perinpohjin varustetut voittamattomalla totuudella, että vaino ainoastaan voi vaikuttaa meissä suurempaa uutteruutta viekottelematta meitä yllätyksen tai pelvon kautta alentamaan lippumme tunnussanaa tai antautuman, kun maailman kuninkaat nousevat ja kansain uskonnollisten ruhtinaiden kanssa kokoontuvat meitä vastaan ja niitä totuuksia vastaan, joista Jumala on suonut meille etuoikeuden todistaa hänen palvelijoinaan ja lähettiläinään (1 Joh. 3:1); toiseksi tulee sellaisien ajatuksien tulevaisuudesta verrattuina etuihin nykyisyydessä olla omiaan innostamaan jokaista vihkiytynyttä Jumalan lasta käyttämään ahkeruudella nykyisiä suuria elonkorjuutilaisuuksia ja etuisuuksia, muistaen, että "elonkorjaaja saa palkan" yhtä varmasti kuin se, joka on istuttanut ja kastellut, ja että tämä nyt on paras aika korjata hedelmiä ijankaikkista elämää varten. Tämä nykyisen ajan pieni rauha suurempine vapauksineen ja etuineen kaikella tavalla on jumalallisesti järjestetty, jotta Jumalan totisten palvelijoiden merkitseminen (totuuden) leimalla heidän otsaansa (ymmärrykseensä) tapahtuisi. — Ilm. 7: 3.
"Vain hetkinen, niin päiv' on laskenut,
Ja loisto kirkas kohta poistunut."
Mestari sanoi: "Niin kauvan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja, joka lähetti minut; tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Älkää toimittako sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy ijankaikkiseen elämään".
Näemme siis sen ajan nyt olevan, että profeetta Elija on tullut, ennen Herran suurta ja ihanaa päivää, niinkuin oli ennustettu. Ja me kuulemme hänen viimeisen todistuksensa Johanneksen tavoin sanovan: "Keskellänne seisoo se, jota te ette tunne" — hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta lusteet hän polttaa [lusteina — eikä ihmisinä] tulella, jota on mahdoton sammuttaa, suuren hädän aikana — kirouksessa, joka välttämättömästi on tuleva valmistamaan tietä suurelle kuninkaiden Kuninkaalle. Hänen on kasvettava, mutta Elija on vähentyvä ja lopulta kokonaan sidottava. Emme ainoastaan kuule tätä todistusta muutamilta Elija-luokkaan kuuluvilta nyt, vaan jokainen, joka kuuluu Elija-luokkaan tulee ennen pitkää julistamaan tätä sanomaa ja toimimaan Elija-työssä. Ainoastaan sellaiset, jotka sillä tavalla ovat uskolliset, tulevat kuulumaan kirkastettuun Elijaaseen, ja sallitaan heidän ottaa osaa kaiken ennalleenasettamistyöhön, joka tuhatvuotiskautena tulee kruunattavaksi suuremmoisella menestyksellä. Elija nimellä on syvä merkitys. Se merkitsee Jehovan Jumala [Voimallinen]. Se on siten sopiva nimitys Herran Voidellulle, jonka suurena tehtävänä tulee olemaan kaiken ennalleenasettaminen, josta Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa kautta maailman alusta alkaen.
Ennenkuin jätämme tämän aineen, huomautamme lyhyesti, että profeetta Elija matkansa päässä kutsui Elisan, joka uhrattuansa, jätti kaikki ja seurasi Elijata ja tuli hänen jälkeisekseen profeetaksi, kun Elija otettiin pois tuulispäässä; hän sai Elijan päällysvaatteen, merkiksi, että tämä valtuus ja melkoinen määrä hänen henkeänsä ja voimaansa siirtyi hänelle. (1 Kun. 19: 16.) Ja koska Elija esitti Kristuksen ruumista lihassa — voittavaa seurakuntaa, määrättyä joukkoa, — onkin järkevää otaksua, Elisankin esittäneen jotain luokkaa, luokkaa, joka tulee olemaan syvässä sopusoinnussa Elija-luokan kanssa ja yhteydessä sen kanssa seuraamaan Herran johdatusta; ja kumminkin luokkaa, joka ei tule odottamaan tulevansa kirkastetuksi. Nämä tulevat hädän "tuulispään" kautta erotettaviksi Elija-luokasta, mutta tulevat siitä huolimatta säilyttämään jonkun verran innostusta ja tulevat siunatuiksi. Elijan mentyä pois, tuli Elisa rohkeaksi ja voimalliseksi, niin että sen ajan jumaluusoppineet ("profeettain pojat") sanoivat: Elijan henki lepää nyt Elisan yli!
Elisa nimen merkitys on voimallinen vapauttaja, ja Elisan elämänradan tuntomerkkinä olikin ennalleen asettamistyö. Tämä esikuvaa epäilemättä sellaiselle luokalle kuuluvaa tehtävää, joka tulevaisuudessa tulee olemaan toimellisena aseena ennalleenasettamistyössä tehden sitä silloin kirkastetun Seurakunnan voimassa. Muiden ihmeellisien tekojen mukana, joita Elisa toimitti, paransi hän veden, ettei se enään aikaansaanut kuolemantapauksia tahi maan hedelmättömyyttä; lisäsi köyhän lesken öljyä, jotta hän saattoi maksaa velkansa; herätti Sunamilaisen vaimon pojan elämään; ja kun oli kallis aika maassa, ja jumaluusoppineiden ("profeettain poikien") keitos padassa huomattiin olevan myrkytetyn, ettei kukaan voinut siitä syödä, niin paransi hän sen ja teki siitä terveellistä ruokaa. Hän saattoi leivän, jota ei ollut kuin muutamille, yllin kyllin riittämään suurelle joukolle. Hän paransi Naaman'in spitalista. Hän oli myös Jumalan edustaja Jehua voideltaessa, jonka tuli, Herran sanan mukaan Elijan kautta, kokonaan tuhota Ahabin kuninkaallinen perhe, Jesabel siihen luettuna, samoin kuin kaikki hänen pappinsa. — 2 Kun. 2: 19—22; 4: 1—7, 18—44; 5: 1—10; 9: 1—37; 10: 28.
Ei ole vaikea näissä Elisan töissä huomata niissä ilmenevää suurta yhtäläisyyttä juuri sen ennalleenasettamistyön kanssa, joka kohta on odotettavissa, kun totuuden vesi ei enää ole epäterveellistä eksytyksen johdosta vaan jo itse lähteellään parannetaan Jumalan sanan selvemmän ymmärtämisen kautta; jolloin köyhiä autetaan antamalla iloöljyä murheellisen hengen asemasta; jolloin kuolleet asetetaan jälleen elämään; jolloin kalliina aikana, ravinto (totuus) tehdään terveelliseksi ja runsaaksi; ja jolloin ne vallat ja järjestelmät, joita Ahab ja Jesabel ja kaikki, jotka ovat yhtä mieltä heidän kanssaan Jumalaa vastaan, tulevat kerta kaikkiaan ja perinpohjin kukistettaviksi.
YHDEKSÄS LUKU.
SYNNIN IHMINEN — ANTIKRISTUS.
Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran päivää. — Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. — Profeetallinen kuvaus. — Hänen syntymisensä. — Hänen nopea kehityksensä. — Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. — Hänen valtakuntansa on matkimista. — Hänen päänsä ja suunsa huomattavat. — Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. — Hänen rienaavat oppinsa. — Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. — Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. — Antikristus lyöty hengen miekalla. — Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.
"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi." — 2 Tess. 2: 3.
Näiden apostoli Paavalin varmojen sanojen johdosta ilmenee, että sellainen luonne, jota hän kutsuu "Synnin Ihmiseksi", on esiintyvä ennen Herran päivän tulemista, (jonka olemme osottaneet jo alkaneen koittaa), ja on siis välttämätöntä tarkastaa, onko sellaista luonnetta vielä esiintynyt. Sillä jos sellainen luonne, jota Paavali ja toiset apostolit niin huolellisesti kuvaavat, ei ole vielä tullut, ovat yllämainitut Paavalin sanat pidettävät kaikkien toisien todistuksien kieltämisenä, todistuksien, jotka koskevat Herran läsnäoloa ja hänen valtakuntansa pystyttämistä juuri nyt. Ja tämä kieltäminen pysyy järkähtämättömänä todistuskappaleena, kunnes on esiintynyt se, joka kaikissa suhteissa vastaa profeetallista kertomusta Synnin ihmisestä.
Aivan selvästi ilmotetaan, ei ainoastaan, että tämän Synnin ihmisen ensin on noustava, vaan että se on kehittyvä ja edistyvä, ennenkuin Herran päivä tulee. Ennen Kristuksen päivää ovat sen vallan edistyminen ja vaikutus täytyneet saavuttaa huippunsa ja olla vähentymässä; Herramme läsnäolon kirkkaan valon kautta hänen toisessa tulemisessansa, tuhotaan tämä Synnin ihminen täydelleen. Meidän on otettava huomioon edellämainitut asianhaarat, nähdäksemme, soveltuuko tämä varotus Paavalin aikaiselle Seurakunnalle vielä meidänkin päivinämme. Nyt, kahdeksantoista vuosisadan perästä, väitetään jälleen, että Kristuksen päivä on tullut. Siksi herää tärkeä kysymys: Lieneekö jotain, jota Paavali sanoi oikaistessansa tessalonikkalaisten eksytystä, todistamassa tätä väitettä vastaan nyt?
Apostolin kehotuksista Seurakunnalle tarkastelemaan Herran palaamista huomioonottamalla vahvaa profeetallista sanaa, ja sitä huolellisuutta, jolla hän osotti Kristuksen läsnäolemisen merkkejä, hänen tekojensa luonnetta sinä aikana j.n.e., ilmenee, hänen pitäneen yhtä tärkeänä, että Seurakunta voisi tuntea Herran läsnäolon kun hän tulisi, kuin etteivät he tulisi viekotelluiksi siihen eksytykseen, että hän oli tullut, ennenkuin aika hänen läsnäolollensa olisi käsissä. Joutua tähän jälkimäiseen eksytykseen, tämän aikakauden varhaisessa alussa, asetti heidät, jotka omaksuivat sen, alttiiksi antikristus-periaatteen petokselle, joka jo silloin vaikutti; kun taas kykenemättömyys tuntea Herran päivää ja hänen läsnäoloansa aikana, jolloin hänen läsnäolonsa aika on käsissä, asettaa ne, jotka eivät saata häntä tuntea, yhä edelleen alttiiksi Antikristuksen petoksille ja väärille opeille ja tekevät heidät sokeiksi tämän ajan suurille totuuksille ja erityisille eduille. Tästä johtuu apostolin huolenpito Seurakunnasta tämän aikakauden sekä alku- että loppupuolella ja hänen varotuksensa: — "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla". Tästä johtuu myös hänen huolellinen kuvauksensa Synnin ihmisestä, että se aikanansa tulisi tunnetuksi.
Kun kristityt tämän aikakauden lopulla ovat taipuvaiset unohtamaan lupauksetkin Herran palaamisesta, ja kun muistavat sen, ajattelevat he sitä ainoastaan pelvolla ja surullisilla aavistuksilla, niin odotti varhainen Seurakunta innokkaasti ja ilolla sitä, heidän toiveittensa toteuttajana, uskollisuutensa palkintona ja heidän murheidensa lopettajana. Siksi olivat sen ajan uskovaiset valmiit tarkasti kuuntelemaan jokaista oppia, joka sanoi, että Herran päivä olisi joko hyvin lähellä tahi tullut; ja olivat siis vaarassa tulla petetyiksi siinä kohden, jolleivät vaan hyvin huolellisesti tutkineet mitä apostolit opettivat tästä aineesta.
Tessalonikan Seurakunta, joka oli saanut vaikutuksia muutamien vääristä opetuksista, että Herra nimittäin oli palannut ja että he elivät hänen päivänänsä, uskoivat nähtävästi tämän mielipiteen olleen yhtäpitävän sen kanssa, mitä Paavali oli opettanut heille ensimäisessä kirjeessään, jossa hän oli sanonut (1 Tess. 5: 1—5), että Herran päivä oli salaa hiipivä heidän ylitsensä ja huomaamatta kuin varas yöllä, ja että, vaikkakin toiset hapuilisivat tietämättömyydessä siitä, eivät pyhät kumminkaan olisi pimeydessä tästä asiasta. Kun Paavali sai tietää heidän langenneen siihen arveluttavaan eksytykseen, että luulivat päivän Herran läsnäolemiselle jo tulleen, kirjotti hän heille toisen kirjeen, joka pääasiallisesti tarkotti tämän erehdyksen korjaamista. Hän sanoo: "Mutta mitä tulee Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä, veljet, ettette anna minkään hengen eikä sanan eikä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä niiden peljästyttää itseänne, ikäänkuin Herran päivä jo [enestemi] olisi käsissä. Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus [apostasi] tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, jota jumalaksi [voimakkaaksi hallitsijaksi] tahi jumaloitavaksi nimitetään, niin että asetakse Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Ettekö muista, että minä, kun vielä olin luonanne, sanoin tämän teille? Ja nyt te tiedätte mikä häntä pidättää, niin että hän [Kristus] vasta [määrätyllä] ajallaan ilmestyy. Laittomuuden salaisuus [Kristusta vastaan] on näet jo vaikuttamassa; jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää; niin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava [parousiansa] läsnäolonsa ilmestyksellä." Paavali saattoi kirjottaa näin varmasti synnin ihmisen kehittymisestä ennen Herran päivää, koska hän oli lukenut Danielin ennustusta, johon Herrammekin viittasi (Matt. 24: 15); ja todennäköisesti myös, koska hän itse "näyissään ja ilmestyksissään" oli saanut nähdä sen suuren hävityksen, jonka tämä luonne aikaansaisi Seurakunnassa.
On huomattava, ettei Paavali käyttänyt sellaisia vastaväitteitä, joita nykyaikana kernaasti tuodaan esille sitä väitettä vastaan, että Herran päivä on alkanut. Hän ei sanonut: "Oi teitä mielettömiä tessalonikalaisia, ettekö te tiedä, että kun Kristus tulee ovat silmänne näkevät hänet ja korvanne ovat kuulevat Jumalan kauhistuttavan pasuunan äänen? ja että sen lisäksi todistaa tätä huojuvat hautapatsaat ja haudasta kohoutuvat pyhimykset?" Eikö ole itsestään selvää, että jos sellainen huomautus olisi ollut paikallaan, ei Paavali olisi viipynyt käyttämästä näin yksinkertaista ja helposti saatua vastaväitettä? Ja, sitäpaitsi eikö se asianlaita, ettei Paavali käyttänyt tätä todistusta, todista, ettei sellainen todistus ole, eikä voisi olla, totuuteen perustuva?
Se seikka, että Paavali koettaessaan niin tarmokkaasti oikaista heidän erhetystänsä, esitti ainoastaan tämän vastalauseen heidän väitteesensä, todistaa selvästi, että hän piti heidän käsitystänsä ylipäänsä Herran päivästä oikeana — että se saattoi alkaa monen ollessa tietämättömyydessä siitä, ja että se saattoi tulla ilman ulkonaisia tunnusmerkkejä. Mutta hänen vastalauseensa ainoa perustus oli, että ensin on lankeemus tuleva, ja tämän lankeemuksen johdosta, Synnin ihmisen kehitys — joka, mikä se sitte mahtanee olla (joko yksityinen henkilö tahi suuri antikristillinen järjestelmä, jonka hän täten oleellistuttaa) on nouseva, kukoistava ja alkava taantua — ennen Herran läsnäolon päivää. Siis, jos ei tämä ainoa vastalause, jonka Paavali esitti, enää tee estettä — jos me selvästi voimme nähdä luonteen olevan todella olemassa, jonka historia jokaisessa yksityiskohdassaan vastaa profeetallista kuvausta Synnin ihmisestä olemisensa alusta alkaen nykyiseen aikaan asti — silloin ei Paavalin tekemä ainoa vastaväite, joka oli aivan paikallaan sinä aikana, enää ole mikään tehokas todistus sen väitteen todenmukaisuutta vastaan, että me elämme Herran päivänä, Herran läsnäolon päivänä. Ja lisäksi, jos Synnin ihminen voidaan ilmeisesti huomata, jos hänen syntynsä, kehityksensä ja taantumisensa selvästi saatetaan nähdä, tulee siitä vielä yksi sitova todistus siihen, mitä edelliset luvut ovat opettaneet, nimittäin, että me elämme Herran päivänä.
Ennustuksen kuvaus hänestä.
Se, joka tutkii ennustuksia, huomaa, että pyhät kirjat kauttaaltaan selvästi esittävät Synnin ihmisen, ei ainoastaan antamalla selvää kuvausta hänen luonteestaan, vaan myös näyttämällä ajat ja paikat hänen alkamisellensa, kehittymisellensä ja taantumisellensa.
Tätä luonnetta kuvataan hyvin voimakkaasti niissä nimityksissäkin, joita henkeyttämät kirjailijat antavat sille. Paavali kutsuu sitä "laittomaksi", "synnin (laittomuuden) ihmiseksi", "laittomuuden salaisuudeksi" ja "turmeluksen" (tahi "kadotuksen") lapseksi; Johannes "Antikristukseksi"; profeetta Daniel kutsuu sitä "hävityksen kauhistukseksi" (Dan. 11: 31; 12: 11); ja meidän Herramme mainitsee samaa luonnetta "hävityksen kauhistuksena, josta oli sanottu profeetta Danielin kautta" (Matt. 24: 15) ja jälleen "pedoksi". (Hm. 13: 1—8.) Tätä samaa luonnetta esikuvattiin myös pienen sarven kautta, s.o. valtaa, joka nousi hirmuisen pedon päästä, jonka Daniel näki profeetallisessa näyssä, jolla sarvella oli silmät ja suu, joka puhui suuria asioita, ja joka edistyi ja taisteli pyhiä vastaan ja sai voiton heistä. (Dan. 7: 8, 21.) Johannes näki myös tämän luonteen ja varotti Seurakuntaa sitä vastaan, sanoen: "Te olette kuullut, että Antikristus tulee." Senjälkeen antoi hän heille neuvoja, miten heidän oli kartettava Antikristuksen vaikutusta. (1 Joh. 2: 18—27.) Ilmestyskirja sisältää myöskin suureksi osaksi seikkaperäisen esikuvauksellisen ennustuksen tästä samasta Antikristuksesta — vaikkakin me tässä ainoastaan luomme silmäyksen tähän asiaan jättämällä sen käsittelyn johonkin seuraavaan osaan.
Nämä erilaiset nimitykset ja lyhyet kuvaukset ilmasevat halpamaista, viekasta, ulkokultaista, hirmuvaltaista ja julmaa luonnetta, joka kehittyy keskellä kristittyä Seurakuntaa; ensin madellen eteenpäin ja ylös aivan vähitellen, sitten nopeasti nousten valtaan ja vaikutukseen, kunnes saavuttaa maallisen vallan, rikkauden ja kunnian huipun — sillaikaa käyttäen vaikutustansa totuutta vastaan ja pyhiä vastaan ja omaksi suurenemiseksensa, ja lopuksi vaateliaasti väittäen omistavansa erinomaisen pyhyyden ja vallan ja voiman Jumalalta.
Tässä luvussa on aikomuksemme osottaa, että tämä Synnin ihminen on järjestelmä eikä yksityinen henkilö, kuten monet näyttävät otaksuvan; että, niinkuin Kristushenkilöön kuuluu totinen Herra ja totinen Seurakunta, niin on Antikristus matkimisjärjestelmä, johon kuuluu väärä herra ja luopunut seurakunta, jonka jonkun aikaa sallitaan esittää totuutta väärässä valossa, harjottaa vilppiä ja matkia todellisen Herran ja hänen Seurakuntansa valtaa ja tulevaista hallitusta ja juovuttaa kansat väärillä väitteillä ja vaatimuksilla.
Toivomme voivamme jokaiselle tunnontarkalle lukijalle tyydyttävällä tavalla todistaa, että tuo suuri, Paavalin mainitsema apostasi, tahi luopuminen, on tullut, ja että tällä synnin ihmisellä on ollut kehityksensä, on istunut "Jumalan temppelissä" (todellisessa, eikä esikuvauksellisessa), on täyttänyt kaikki apostolien ja profeettain ennustukset hänen teoistaan, luonteestaan, y.m., on ilmestynyt ja on nyt, vuodesta 1799 alkaen häviämäisillänsä Herran suun hengen (totuuden) kautta ja tulee täydellisesti tuhottavaksi tänä Herran vihan ja ilmestymisen päivänä koston tulessa, joka jo on alkanut liekehtiä.
Ilman vähintäkään halua halventaa toisten käsitystä pidämme kumminkin tärkeänä osottaa muutamia mahdottomuuksia, jotka esiintyvät tavallisen mielipiteen yhteydessä Antikristuksesta, että tätä asiaa koskevan totuuden arvo ja järjellisyys esiintyisivät oikealla tavalla vastakohtana sille ahdasmieliselle käsitykselle, että joku yksityinen sananmukainen ihminen tulisi toteuttamaan kaiken sen, mitä Raamattu ennakolta lausuu tästä luonteesta. Tämä ihminen, sanotaan, tulee niin lumoomaan koko maailman, että hän muutamissa lyhyissä vuosissa tulee saavuttamaan kaikkien ihmisten kunnioituksen ja jumaloimisen, jotka ihmiset olisivat niin helposti petettävät, että he uskovat tämän miehen olevan Jumalan ja uudelleen rakennetussa juutalaisessa temppelissä palvelisivat häntä Kaikkivaltiaana Jehovana. Kaikki tämä tulee tapahtumaan salaman nopeudella — kolmessa ja puolessa vuodessa, sanotaan, väärin käsittäen esikuvauksellisen ajan kuin väärin tulkiten esikuvauksellisen "ihmis"-käsitteen. Satumaiset runoelmat ja hullunkurisimmat lastenmielikuvitukset eivät likimainkaan vastaa niitä liioteltuja mielipiteitä, joita muutamilla Jumalan kalliilla lapsilla on, jotka kompastuvat Paavalin sanain kirjaimelliseen tulkitsemiseen, ja tulevat sen kautta itse soaistuiksi useille kallisarvoisille totuuksille ja sokaisevat toisia, jotka eksytyksien johdosta, eivät kykene näkemään tätä valossa, jota ennakkoluulot eivät himmennä. Miten suuri myötätunto meillä onkaan heitä kohtaan, pakottaa heidän "sokea uskonsa" hymyilemään, kun he todenteolla luettelevat Ilmestyskirjan erilaisia esikuvia, joita eivät ymmärrä, sovelluttaen niitä väärällä tavalla kirjaimellisesti ihme-ihmiseensä. Tässä suurimmassa epäilysten aikakaudessa, minkä maailma on tuntenut, on hän, väittävät he, kolmen ja puolen vuoden lyhyellä ajalla, näkevä jalkainsa juuressa koko maailman, palvellen häntä Jumalana, kun roomalaisien Caesarien, Aleksanderin, Napoleonin, Muhamedin, ja muiden, oli kahlattava veressä ja käytettävä monta kertaa kolme ja puoli vuotta saavuttamatta tuhannennenkaan osan siitä, mitä tästä ihmisestä väitetään.
Ja kumminkin oli kaikilla näillä vallottajilla suuren tietämättömyyden ja taikauskoisuuden edut apunansa, meidän nykyään eläessämme olosuhteissa, jotka ovat erittäin epäedulliset sellaisen viekkauden ja petollisuuden kehittymiselle; päivänä, jolloin kaikki, mikä on salattua, ilmaistaan ennen kuulumattomalla tavalla; päivänä, jolloin kysymyksessä oleva petos on varsin eriskummallista ja naurettavaa, tullakseen huomioonotetuksi. Meidän aikamme suunnassa on itse asiassa kunnioituksen puute ihmisiä kohtaan, olkootpa sitten miten hyviä, lahjakkaita ja kelvollisia tahi olkoon heillä mitä luottamus- ja valta-paikkoja tahansa. Niin suuressa määrässä on tämä totta enemmän kuin koskaan ennen, että on tuhatta kertaa uskottavampaa, että koko maailma tulee kieltämään, että Jumalaa ollenkaan on olemassa, kuin että milloinkaan tultaisiin palvelemaan kanssa-ihmistä Kaikkivaltiaana Jumalana.
Tätä asiaa ajateltaessa on suurena esteenä se ahdas käsitys, joka tavallisesti on vallalla jumala sanan merkityksestä. He eivät huomaa, että kreikkalainen lauseparsi teos (jumala) ei aina tarkota Jehovaa. Se merkitsee voimallista henkilöä, hallitsijaa, ja etenkin uskonnollista tahi papillista hallitsijaa. Uudessa Testamentissa käytetään teos sanaa harvoin muutoin kuin Jehovasta, koska apostolit harvoin, tuskinpa ollenkaan puhuivat vääristä uskonnoista ja sentähden harvoin koskettelivat heidän pyhiä hallitsijoitaan tahi jumaliaan. Kumminkin käytetään seuraavissa raamatunpaikoissa sanaa jumala (teos) muista kuin korkeimmasta olennosta, Jehovasta — nim. Joh. 10: 34, 35; Apt. 7: 40, 43; 17: 23; 1 Kor. 8: 5.
Jos on selvillä kreikkalaisen teos sanan laajakantoisuus, näkee kohta, että apostolin lausunto Antikristuksesta — että hän tulee asettumaan Jumalan temppeliin esiintyen Jumalana — ei välttämättömästi merkitse, että Antikristus koettaisi kohottautua Jehovan yli, tahi edes asettua Jehovan paikalle. Se sisältää yksinkertaisesti sen, että hän tulee esiintymään uskonnollisena hallitsijana harjottaen valtaa toisten uskonnollisten johtajien yli, väittäen itsellänsä olevan hallitsijaoikeuden. Vieläpä kohottaa hän itsensä seurakunnassa, joka on Jumalan totinen temppeli, väittäen omistavansa vallan ja herruuden sen ensimäisenä ja valtuutettuna johtajana ja toimien sen mukaisesti. Kun kreikan kielessä teos sanaa käytetään Jehovan erisnimenä, on sillä tavallisesti määrätty artikkeli, mutta yllämainituissa raamatunpaikoissa, jotka tarkottavat toisia Jumalia, ja kysymyksessä olevassa tekstissä (2 Tess. 2: 4), joka tarkottaa Antikristusta, ei ole sellaista määräystä.
Kun näkee tämän selvästi, on suuri loukkauskivi raivattu tieltä pois, ja silloin on valmis etsimään tämän ennustuksen toteutumista oikeassa suunnassa: huomata Antikristus, mutta ei sellaista, joka väittää olevansa Jumala, vaatien itseänsä sellaisena palveltavaksi, vaan sellainen, joka väittää olevansa kirkon ensimäinen, ylin opettaja, siten riistäen kunnian Kristukselta, joka on Jumalan määräämä Pää, Herra ja Opettaja.
Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat Herran tulemista nyt minä hetkenä tahansa. Miksi eivät kaikki saata nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana. Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan nyt millä hetkellä tahansa? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.
Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat käsitykset Herramme tulemisen tavasta emme tapaa mitään epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä koeteltava.
Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee Antikristuksen nimen. Sellainen järjestelmä saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.
Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta, täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta eli luopumisesta — sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, — muutamien opettajien halussa olla suurimmat.
Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä, jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta, älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa, että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet, Antikristus. Ei kukaan yksityinen ihminen ole se Antikristus, se "Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut, ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä. Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko, pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä milloinkaan ole kuvattu ihmisenä s.o. miehisenä olentona. Päinvastoin on aina nainen se kuva, jota käytetään esittämään päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja ottamaan hänen nimensä — Kristus — samalla lailla ei luopunut seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi vallaksi, jota väärin on nimitetty kristikunnaksi — joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.
Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin sovitetulle totuudelle — sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle — tuhatvuotiskautena.
Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita, ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi; että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa — tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan, tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.
Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se, kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua. He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo kuiskasi: — Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "odottamaan" Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös (ajattelivat he) että Seurakunta saa päämiehen — joka edustaa poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä — päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa — nimittäin Herran toinen tuleminen — ja uusi toivo anasti sen paikan — toivo menestymisestä ja suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen sekä opissa että elämässä.
Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin, kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista. Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki, paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" — hämmästyi, pettyi, hämmentyi — "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä edelliseen — täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma milloinkaan on tuntenut — Antikristuksen.
Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee ensiksi: Kristusta vastaan; toiseksi: Kristuksen sijasta (s.o. valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta. Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia — Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan tässä merkityksessä nimeä Antikristus. Se sivuuttaa kaikki sellaiset viholliset ja käyttää Antikristus nimitystä sen ylempänä mainitussa toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta vastaan, s.o. sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee häntä, anastaen oikean Kristuksen sijan. Johannes huomauttaa siten: "Te olette kuulleet, että [se] Antikristus [Kreikan kielessä on määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron sen erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet, ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen — ja siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [tuon erityisen] Antikristuksen henki.
Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme paavikunnassa: emme Kristuksen nimen vastustamista, vaan Kristuksen vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä —- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja — paljon pahempi julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä omallatunnolla menneet harhaan — "eksyttäen ja itse eksyen."
Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, mikä ja kuka se on ja ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän todistuksensa tai myöntymisensä.
Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.
Suuri luopumus. — Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, ennen paavikunnan, Synnin ihmisen, kehitystä — s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?
Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme. — [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]
"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli tunkenut tieltään pois."
Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]: "Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi neljännellä vuosisadalla] jatkui suuri ja yleinen turmelus, joka oli alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin. Taikausko ja tietämättömyys laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman valtansa suurentamiseksi."
Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."
Mosheim seuraa kirjassaan Kristinuskon Historia ("History of Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä." Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti — jolloin kuolema äkkiä keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen käsittelyyn tulee. Lordin "Old Roman Worldista" (Vanha Roomalainen Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut poistetuksi tieltä. Hän sanoo: —
"Ensimäisellä vuosisadalla ei kutsuttu monta viisasta tahi jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä. Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan. Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa, ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.
"Toisella vuosisadalla ei esiinny muita suurempia nimiä kuin Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen. Seurakunnan keskuudessa oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä, vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet yhteiskunnan hallitsemista. Mutta he olivat vetäneet puoleensa hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin. Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."
Järjestely vallan tavottelemiseen.
"Tällä vuosisadalla luotiin kaikessa hiljaisuudessa seurakunnan yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti; kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta laski siten perustuksen tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa.
"Kolmas vuosisata näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena. Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit järjestettiin [s.o. määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden, että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet; kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.
"Vasta neljännellä vuosisadalla — kun keisarillinen vaino oli lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, kun kirkko yhtyi valtioon; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin; kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka [uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat kirkolliskokouksien käskyjä — alkoivat arvoluokkiin kuuluvat miehet liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit. Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien kunnioitus toi kuvia kirkkoon — joka oli lähde yleiseen epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi. Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän käytännölliset puolet.
"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla, joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille — kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi, vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti virkaan papistonsa. Kirkko oli yhtynyt valtioon ja uskonnollisia opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."
Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena oli Rooman piispa.
"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. Seurakunnan tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa. Kristillisyys oli komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä, taikauskoa ja muodollisuutta."
Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti, toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme, että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson, tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin Kristuksen nimessä ja, kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi suuri Antikristus — totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.
Este poistettu.
Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä, kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan, tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan, joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja sellaisena sai hän myös nimityksen Pontifeks Maksimus — s.o. ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen "voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille hallitsijoille. — Ilm. 13: 2.
Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus, johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa, perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]: "On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi paljon korkeammalle aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella. Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen vallan alla, keisarillinen Pontifeks Maksimus kunnioitti uskonnon ja omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa kansallis-jumalille.
Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä, että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus tarjoutui — nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta, kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.
Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: —
"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on, että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten mieltymyksen itseensä… Maailmallinen kunniantunto osotti tien keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta. Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi… Mitään erityistä piispaa ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa. Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon Nikean kirkolliskokouksen, asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä viimeksimainittua vastaan. Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin kanssa." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]
"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti [käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon opit…. Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II nid. siv. 269.]
Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks Maksimus tuli itsiänsä siksi tunnustavan, mutta todellisuudessa luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni, saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi — Pontifeks Maksimukseksi.
Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin, oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat suuriarvoisia Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" — totisen vihkiytyneen Seurakunnan — asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan, josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.
Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana, joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä, tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: —
"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien (käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta, jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana. Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas usko, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.
"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa, Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo Gibbon, että Paavali oli keisarillinen Dusenario tahi prokuraattori, kahdensadan sestertian vuosipalkalla, — joka on lähemmä 400,000 markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä, ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon aarteita heille."
Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä, paavina — saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.
Antikristuksen nopea kehitys.
Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.) Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle. Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:
"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia [seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin, Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten marttyyrien haudoille."
Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis anomaan tunnustusta ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän vaatimuksensa kantaa arvonimeä Pontifeks Maksimus oli, väittäen, että koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden eläville edustajille — piispoille — samanlainen kunnioitus. Siitä huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä. [Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]
Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja, joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä, käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman nimeäkin kohtaan.