Meillä ei ole mitään suoranaista tiedonantoa Raamatussa israelilaisten esikuvauksellisten Riemuvuosien pitämisestä, joka näyttäisi, mikä oli viimeinen, joka pidettiin. Me pidämme sen Riemuvuoden vuosiluvun, joka oli lähinnä ennen Baabelm vankeutta ja maan seitsenkymmenvuotista autiona oloa viimeisenä, kahdesta syystä: Ensinnäkin se ei voinut olla autiona olemisen jälestä, koska varmaan esikuva silloin lakkasi, "katosi", sillä kun maa oli autiona seitsemänkymmentä vuotta ja kansa vankeudessa vieraassa maassa, niin Riemuvuosi, joka sattui johonkin aikaan näinä seitsemänäkymmenenä vuotena, täytyi jäädä pitämättä. Tarvitaan ainoastaan silmäys nähdäkseen, että käskyt ja määräykset Riemuvuoden pitämisestä eivät voineet tulla täytetyiksi, kun he kansana olivat vankeudessa, ja maa oli autiona. Siten me näemme, että esikuva katosi joko silloin tai ennen tätä autionaoloaikaa. Jälkeenpäin se ei voinut tapahtua. Ja milloin tahansa esikuvan pitäminen lakkasikaan, on suuri vastakuvan jakso pakosta alkanut vieriä. Yksi ainoa pitämättä jäänyt esikuva ilmaisi, että esikuva oli lakannut, ja että se jakso, joka johtaa vastakuvaan, oli alkanut. Sitäpaitsi eivät israelilaiset Baabelin vankeuden jälkeen enää koskaan täydellisesti omistaneet maata; he ja heidän maansa ovat siitä asti olleet pakanain vallan alla.
Toiseksi: Jokaisesta tätä ennen sattuneesta vankeudesta pelasti Jumala heidät vihollisistansa kyllin ajoissa, jotta he ennättäisivät takaisin omaan maahansa pitämään Riemuvuotta, ja siten jatkaakseen sitä esikuvana oikeaan aikaan asti, kunnes suurta (50X50) jaksoa alettaisiin laskea; sillä heidän edelliset vankeutensa eivät milloinkaan, niinkuin näyttää, kestäneet neljääkymmentä vuotta kauvemmin, joten he siis riemuvuosijärjestyksen mukaisesti saattoivat tulla vapaiksi ja kukin saada takasin perintönsä kunakin Riemuvuonna. Sitäpaitsi, kun kohta tulemme näyttämään, että, laskemalla noiden Baabelin seitsemänkymmenen autiona olemisen vuoden alusta, suuri jakso päättyy vuotena 1875, tulee kaikille selviämään, ettei se voinut alkaa ennen Baabelin vankeutta; sillä jos me ajattelemme sen alkaneen ainoastaan yhtä riemuvuotta aikasemmin, johtuisi siitä, että jakso päättyisi viittäkymmentä vuotta ennen 1875:tä, nim. 1825, ja varmastikaan ei sinä vuonna alkanut mikään ennalleenasettamisen Riemukausi.
Siten vakuutettuina, ettei viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi, josta suuri (50X50) jakso lasketaan, ollut ennen eikä voinut olla Baabelin vankeuden jälkeen, ja että se siis, joka oli lähinnä ennen vankeutta, oli viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi, ja että sen päätyttyä suuri hiljainen jakso alkoi kulua, menemme nyt määräämään tarkkaa aikaa viimeiselle esikuvaukselliselle Riemuvuodelle, seuraavalla tavalla: —
Koska vuosisabbattijärjestelmä oli yhteydessä heidän maansa, Kaanaan, ja heidän perintö-osansa kanssa, siinä olisi ensimäistä neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksoa, joka johti ensimäiseen riemuvuoteen, alettava laskea heidän tulostansa Kaanaaseen. Tämä hyvin perusteltu otaksuma saa täyden vahvistuksen Herran sanassa: "Kun te tulette siihen maahan, jonka minä teille annan, niin maa pitäköön Herralle lepoa. Kuusi vuotta pitää sinun peltosi kylvämän, ja kuusi vuotta viinimäkesi leikkaaman, ja sen hedelmät kokooman, mutta seitsemäntenä vuonna [tulon jälkeen maahan] pitäköön maa Herralle sen suuren lepopyhän, jona ei sinun pidä kylvämän sinun peltoasi, taikka leikkaaman sinun viinimäkeäsi." Siis alkoi se jakso, jossa oli seitsemän kertaa seitsemän, tahi neljäkymmentäyhdeksän vuotta (7X7=49) heti kulua, ja viideskymmenes vuosi tulon jälkeen Kaanaaseen oli ensimäinen esikuvauksellinen Riemuvuosi.
[Muutamat ovat esiintuoneet sen ajatuksen, että kun kuusi vuotta kului sotiin, ennen kuin maan jakaminen päätettiin, ei riemujaksojen laskeminen voinut alkaa sitä ennen. Mutta ei, he tulivat maahan, kun menivät Jordanin yli, ja käsky kuuluu: "Kun te tulette siihen maahan", eikä: Kun te olette jakaneet maan. Maa jaettiin pala palalta näiden kuuden vuoden aikana, mutta he eivät saaneet omistaa koko maata näinä vuosina, eikä jonkun aikaa sen jälkeenkään — ennenkuin viholliset olivat karkotetut, joka ei eräissä suhteissa koskaan tapahtunut. (Katso Josua 18: 2, 3; 17: 12, 13; 23: 4, 7, 13, 15). Siis jos olisivat jättäneet jaksojen laskemisen alottamisen kunnes täydellisesti olisivat omistaneet koko maan, eivät he milloinkaan olisi voineet sitä alkaa.]
Me näemme kääntymällä ajanlaskulliseen tauluun, että 969 vuotta kului tulosta Kaanaaseen aina seitsenkymmenvuotiseen autiona oloon asti.
Maan jakamiseen…………. 6 vuotta
Tuomarien aikakausi……… 450 "
Kuninkaiden aikakausi……. 513 "
Yhteensä 969 "
Me saamme tietää montako riemuvuotta olivat pitäneet siihen asti jakamalla 969 vuotta 50:nellä. Viisikymmentä sisältyy yhdeksäntoista kertaa 969:sään, joten se siis oli riemuvuosien luku, ja jälellä olevat 19 vuotta ilmottavat meille, että yhdeksästoista, joka oli viimeinen esikuvauksellisista Riemuvuosista, oli juuri yhdeksäntoista vuotta ennen maan autiona olemisen ja heidän, Baabelin vankeudessa olonsa alkua, ja yhdeksänsataaviisikymmentä vuotta Kaanaaseen tulon jälkeen.
Siis silloin, tasan yhdeksäntoista vuotta ennen heidän maansa "seitsenkymmenvuotista autiona oloa" viimeisen riemuvuoden — yhdeksännentoista loputtua — alettiin laskea suurta 2500 vuoden (50X50=2500) jaksoa; ja tulee olemaan aivan yksinkertainen asia saada selville, milloin nämä 2500 vuotta päättyivät ja milloinka siis kahdestuhannesviidessadas vuosi, suuren vastakuvauksellisen riemuajan alkaminen, alkoi. Niinkuin seuraa: —
Viimeisestä tahi yhdeksännestätoista
Riemuvuodesta maan autionaolemiseen……………. 19 vuotta
Autiona olemisen aika………………………… 70 "
Siitä ajasta, jolloin Kyyro asetti Israelin kansan
ennalleen, siihen vuoteen, jota nimitetään A.D.
(Anno Domini — Herramme vuosi)……………….. 536 "
____
Siis heidän viimeisestä riemuvuodestaan vuoteen 1 . 625 "
Niiden vuosien lukumäärä, joita tarvitaan v:sta 1
täyttämään 2500 vuotisjaksoa…………………. 1875 "
Viimeksi pidetystä Riemuvuodesta — ____
Yhteensä 2500 "
Siten huomaamme, että kahdestuhannesviidessadas vuosi alkoi v. 1875 alussa, joka juutalaisen porvarillisen ajan mukaan laskettuna (3 Moos. 25: 9) alkoi noin lokakuussa 1874. Jos siis suuri riemuaika olisi kestänyt vaan yhden vuoden, olisi se, esikuvansa lailla, alkanut lokakuussa 1874, 2499 vuoden lopulla, ja päättynyt lokakuussa 1875. Mutta tämä ei ole esikuva, vaan todellisuus: se ei ollut riemuvuosi, vaan vastakuvauksellinen aika kaiken ennalleen asettamisen tuhatta vuotta, jotka alkoivat lokakuussa 1874.
Siten näemme, ettei Israelin Riemuvuosi ainoastaan selvästi ja nimenomaan esikuvannut suuria "kaiken ennalleenasettamisaikoja, joista Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta maailman alusta asti", vaan ilmaisee myöskin sen laskemistapa yhtä selvästi vuosiluvun maan suuren Riemuvuosikauden alkamiselle. Jos emme omaksu näitä päätelmiä, emme huomaa muuta vaihtoehtoa, kuin että tämä esikuva hävisi täyttämättä, vaikka Herramme mitä varmimmin sanoi, ettei niin voinut käydä — että maan ja taivaan olisi helpompi hukkua kuin ainoankaan kirjaimen tahi rahdun häviäminen täyttymättä. (Matt. 5: 18.) Me omaksumme ne tosiasiat, jotka tällä tavalla ovat jumalallisesti ilmotetut, miten hämmästyttäviä ne johtopäätökset ovatkaan, jotka niistä järjellisesti täytyvät johtua.
Mutta mitkä ovat ne päätökset, joihin näistä Raamatun opetuksista tullaan? Ajatelkaamme järjen kannalta, mitä tästä täytyy seurata, ja katselkaamme sitten, antavatko toiset Raamatun paikat tukea, taikka vastustavatko ne näitä johtopäätöksiä. Ensiksi päätämme, että kun hetki on tullut ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, niin silloin on hetki myös tullut suuren ennalleenasettajan läsnäololle, Tämä olisi hyvin järkevä väitös, mutta siitä tulee paljon enemmän kuin väitös, kun apostolin varma, henkeyttämä lausunto vahvistaa sen sanoessaan: "jotta (kun engl. Raam.) Herran [Jehovan] kasvoilta, koittaisi virkistyksen ajat… ja hän lähettäisi teitä varten määrätyn Kristuksen Jeesuksen. Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin asti, jolloin kaikki asetetaan kohdalleen (ennalleen) ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta." — Apt. 3: 19—21.
[Se ajatus, joka on pohjana tälle lausetavalle, on tavallinen meillä ja oli paljon tavallisempi itämaalla muinoin; kasvonsa näyttäminen oli merkki hyväntahtoisuudesta, ja selkänsä kääntäminen oli epäsuosion merkki. Niin oli kirjotettu Herrastamme ensimäisessä tulemisessa, että "me peitimme kasvomme" häneltä, s.o. hävettiin eikä tahdottu tunnustaa häntä. Samalla tavalla sanotaan Jehovasta, "ettei hän tahtonut katsella syntiä" ja peitti kasvonsa syntiseltä. Mutta nyt, kun lunastushinta on maksettu, odottaa Jehova määrättyä aikaa, ollakseen armollinen. Silloin hän ei enää tule olemaan epäsuosiollinen ihmisille, eikä kohtele heitä syntisinä, kääntäen selkänsä, vaan tulee lähettämään heille virvotusta kasvoistansa, suosiotansa, ja tulee lähettämään Jeesuksen, asiamiehensä kaiken ennalleenasettamisessa. Sama ajatus on englantilaisessa laulussa: "Käännä kasvosi puolemme, niin kaikki on valoisaa".]
Ainoastaan tässä henkeyttämässä lausunnossa, on meillä selvä todistus, että hetki on tullut Herramme toiselle tulemiselle, kun hetki oli tullut ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, s.o. lokakuussa 1874, niinkuin riemuvuosijärjestelmästä ilmenee. Näyttää todella olevan epäilemätöntä, että Riemuvuosi, kaiken muunkin tavalla tässä armotaloudessa järjestettiin "meidän sovitukseksemme, [meidän opetukseksemme], jotka olemme joutuneet maailman loppuaikoja elämään." (1 Kor. 10: 11.) Yksi asia näyttää selvältä — ellei se ole hyödyksi meille, on se tähän asti ollut melkein hyödytön; sillä Raamattu ilmottaa meille, etteivät juutalaiset milloinkaan täydellisesti ja oikealla tavalla pitäneet esikuvaa, edes yhdeksänätoista ensimäisenä Riemuvuonna. (3 Moos. 26: 35.) Heille oli epäilemättä melkein mahdotonta hillitä voitonpyyntiään. Se järjestettiin kaikkien ennustusten ja esikuvien tapaisesti, epäilemättä heittämään valoa, milloin ja missä sitä tarvittiin vanhurskasten tielle — johtamaan Kristuksen ruumiin "jalkoja".
Muistutelkaa nyt, mitä näytettiin edellisessä luvussa Herramme palaamisen ja ilmestymisen tavasta, ettette loukkautuisi väärien käsityksien johdosta, mitä tähän kohtaan tulee. Muistakaa myös, että "niinkuin oli Noan päivinä, niin on myös ihmisen Pojan läsnäolo [kreik. parusia] oleva; sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumista — — eivätkä tietäneet — — — niin on myös ihmisen Pojan läsnäolo oleva." (Matt. 24: 37—39.) Muistakaa myös, mitä me jo olemme oppineet henkeyttämästä lähteestä, että nimittäin ainoastaan ne, jotka uskollisesti pitävät katseensa kiinnitettyinä vahvaan profeetalliseen sanaan ja rakastavat ja odottavat hänen ilmestymistänsä, saattavat huomata hänen läsnäolonsa, kunnes hän ilmaisee sen maailmalle "tulen liekissä ja kostaa" — suuren hädän aikana. Se asianhaara siis, ettei hänen läsnäolonsa ole tunnettu eikä yleisesti huomattu maailman, eikä edes kristittyjenkään keskuudessa, ei millään tavalla vastusta tätä totuutta. Maailma ei usko ennustuksiin, eikä luonnollisestikaan saata nähdä mitään sen valossa. Ja haaleat kristityt (ja sellaisia on suurin enemmistö) eivät kiinnitä mitään huomiota "vahvaan profeetalliseen sanaan"; ja useat, jotka tunnustavat valvovansa, lukevat ennustuksia vanhojen ja kauvan suosittujen eksytyksillä värjättyjen silmälasien läpi ja surkean taikauskon himmentämillä silmillä. Kaikkien sellaisten on mentävä suuren Lääkärin luokse saamaan vähäsen nöyryyden silmävoidetta (Ilm. 3: 18) ja kerran kaikkiaan heitettävä pois inhimillisten perimätietojen värjätyt silmälasit ja kaikki omat ja toisten tieteisopit, jotka eivät ole yhtäpitäviä Jumalan Sanan todistuksen kanssa.
Mutta ei maailman tietämättömyys ja epäusko tahi se haalea välinpitämättömyys ja ennakkoluuloisuus, jota suuri enemmistö kristityiksi tunnustautuvia osottavat, tule olemaan kompastuskivinä Jumalan valituille — niille, jotka yksinkertaisella lapsellisella uskolla ottavat vastaan hänen siunatun sanansa todistuksen. Sellaiset eivät voi kompastua; eikä myöskään ole mahdollista, että he voisivat eksyä. Uskonsa kautta ja Jumalan johtamina tulevat sellaiset voittamaan kaikki. Älkää peljätkö, te kallisarvoiset jalokivet, jotka Herra itse on valinnut, nostakaa päänne ja iloitkaa, tietäen, että teidän pelastuksenne, teidän korotuksenne ja kirkkautenne lähestyy. — Luuk. 21: 28; 12: 32.
Toinen asia, jota oli syytä odottaa, jos ennalleenasettamisajat todellakin alkoivat 1874, ja jos Herramme toisen läsnäolon aika silloin oli tullut, oli se, että niiden, jotka valvoivat, tuli nähdä muutamia huomattavia merkkejä siitä, mitä Raamattu sanoo olevan hänen läsnäolonsa ajan ensimäisiä toimenpiteitä. Tähän kuuluu evankelisen ajan hedelmän korjaaminen, hänen valittuinsa kokoominen (hengelliseen yhdistykseen ja yhteyteen) ja ainakin muutamia valmistavia toimenpiteitä Kristuksen valtakunnan pystyttämiseksi. Muutamiin näihin merkkeihin olemme jo lyhykäisesti viitanneet; mutta tässä kohdassa on niin paljon huomattavaa, että me jätämme sen käsittelyn seuraavaan lukuun. Seurakunnan elonkorjuu on totisesti jo käsissä. Vehnää erotetaan parhaillaan lusteista; ja asiat maailmassa alkavat kiireellisesti järjestyä Kristuksen valtakunnan pysyväistä pystyttämistä varten. Ennustetut merkit tulevat täydellisesti sillä tavalla ja siinä järjestyksessä, jossa niistä on edeltäkäsin sanottu, selvästi ilmotettaviksi niille, jotka valvovat; mutta tämän jätämme tällä kertaa — sillä me tahdomme ensin tuoda esille toisia profeetallisia todistuksia. Lienee kylliksi tässä sanoa, että "viikate" tämän ajan "elonkorjuussa" on totuus, samoin kuin se oli juutalaistenkin "elonkorjuussa"; ja "enkelit" eli lähettiläät, jotka nyt käyttävät viikatetta, ovat Herran opetuslapset eli seuraajat, vaikka muutamat heistä nyt, niinkuin silloinkin hyvin vähän aavistavat, sen työn suuruutta, jota he toimittavat.
Vakuuttavia profeetallisia todistuksia.
Vaikka yllämainittu todistus, sellaisena kuin se seisoo, on vahva ja selvä, esitämme nyt profeetallisen todistuksen, joka vahvistaa sen, että aloimme laskea suuren (50X50) jakson oikeasta kohdasta. Taivaallinen Isämme tiesi, millä pelvolla ja vapistuksella meidän uskomme ottaisi vastaan näitä ylenmäärin suuria ja kalliita lupauksia, sentähden hän onkin moninkertaisesti vahvistanut sen jo itsessään lujan todistusten ketjun, joka meillä on laissa, antamalla lisätodistuksia profeettainsa kautta. Ja meidän kallis Lunastajamme ja Herramme, joka ojentaa meille tämän ketjun, ja jonka läsnäoloa tämä todistus osottaa meille, näyttää sanovan, kun hän tulee luoksemme tuhatvuotispäivän varhaisessa aamusarastuksessa, niinkuin hän kerran sanoi Pietarille (Matt. 14: 25—32): "Sinä heikko-uskoinen, miksi sinä epäilet? Tiedä, että olen henkiolento, jota eivät ihmissilmät enää näe. Minä ilmotan itseni tällä tavoin Sanan lampun valossa ymmärryksesi silmille, että, kun tulevina päivinä olen kävelevä maailmanhädän äärettömän myrskyisellä merellä, sinä et tarvitsisi peljätä, vaan voisit olla turvallisella mielin." Muista, minä se olen, äläkä pelkää sentähden.
Tämä todella ihmeellinen profeetallinen vahvistus, jota nyt lähdemme tarkastamaan, oli kätkettynä omaan yksinkertaisuuteensa, kunnes käsitys ja sovitus Riemuvuoden esikuvauksellisuudesta, sellaisena kuin se ylempänä on esitetty, antoi sille merkityksen.
Sitä seitsenkymmenvuotista ajanjaksoa, jota tavallisesti kutsutaan Baabelin seitsenkymmenvuotiseksi vankeudeksi, nimitetään Raamatussa maan seitsemäksikymmeneksi autiona olon vuosiksi. Tästä autiona olemisesta oli Jumala jo ennakolta sanonut profeetta Jeremian kautta näillä sanoilla: — "Ja koko tämä maa on oleva autiona ja kauhistuksena, ja… saavat palvella Baabelin kuningasta seitsemänkymmentä vuotta." (Jer. 25: 11.) "Sillä näin sanoo Herra: kun Baabelille on täysin seitsemänkymmentä vuotta kulunut, etsin minä teitä ja toteutan teissä minun hyvän sanani, tuottaen teidät tähän paikkaan."; (Jer. 29: 10.) 2:ssa Aikak. 36: 17—21 on tämän ennustuksen täyttyminen kerrottu; ja syyksi, miksi se juuri oli seitsemänkymmentä vuotta ja miksi maa tehtiin kokonaan autioksi, mainitaan seuraavaa: "Niin hän saattoi heidän päällensä Kaldealaisten kuninkaan [Nebukadnesarin, Baabelin kuninkaan]. … Ja ne, jotka olivat miekalta pääsneet, vietiin Baabeliin; ja he olivat hänen ja hänen poikainsa orjat siihen asti kunnes Persialaiset pääsivät valtaan: että täytettäisiin Herran sana, puhuttu Jeremian suun kautta, — siksi kuin maa oli maksanut sabbattinsa. Sillä koko hävityksen aikana oli lepo, siihen asti kuin seitsemänkymmentä ajastaikaa täytettiin."
Tästä näemme, että Israel oli laiminlyönyt oikealla tavalla pitää sabbattivuotensa, joista Riemuvuodet olivat tärkeimmät. Oli todellakin niin erinomaisen ahneelle kansalle vaikea koetus totella taivaallista Kuningasta, kun heitä käskettiin antamaan maan levätä, antamaan takasin entisille omistajille maapalstoja, jotka olivat ansaitut ja joita oli monta vuotta omistettu, ja antaa palvelijoille heidän vapautensa takasin — etenkin, kun tottelevaisuutta vaan käskettiin, eikä pakottamalla pakotettu. Jumala oli edeltäkäsin varottanut heitä Mooseksen kautta, että jos he olisivat tottelemattomia niitä lakeja vastaan, joita he kansana olivat velvoittautuneet tottelemaan, rankaisisi hän heitä siitä. Samassa luvussa, jossa hän puhuu seitsemän (kerran) ajan rangastuksesta pakanavallan alla, sanoo hän heille myös, että jos he laiminlöisivät vuosisabbatit, rankaisisi hän heitä siitä jättämällä heidän maansa autioksi. (Ja seitsenkymmenvuotinen autiona oleminen, oli myös todellisesti seitsemän pakana-ajan alkaminen, kuten jo on näytetty.) Herran uhkaus kuului näin: "Maanne on tuleva kylmille ja kaupunkinne raunioiksi. Silloin kelpaa maalle (saa maa) sabbattinsa, niinkauvan kuin se autiona on ja te olette vihollisten maalla, — — — koska se ei saanut pyhää pitää teidän sabbattivuosinanne, kun te asuitte siellä." — 3 Moos. 26: 33, 34, 35, 43.
Jumala salli vähäksi ajaksi heidän puoli tiehen menevää, ja puolesta sydämestä lähtevää tottelevaisuuttansa, mutta otti heidät lopulta kokonaan pois maasta, teki sen autioksi, ettei sinne jäänyt yhtäkään asukasta, ja antoi sille täyden luvun Riemuvuosia — ei ainoastaan niistä, joita he vaillinaisesti olivat pitäneet, vaan myös koko siitä määrästä tulevaisuudessa, joka hänen järjestyksensä mukaan oli kuluva, kunnes vastakuvallinen Riemuvuosikausi, ennalleenasettamis- eli tuhatvuotiskausi oli alkava. Ja koska esikuvauksellisien Riemuvuosien kokonaisluku, jotka olivat aijotut pidettäviksi ennen vastakuvan alkamista, siten todistetaan olleen seitsemänkymmentä, annetaan meille vielä toinenkin tapa, jolla voimme laskea ajan vastakuvan alkamiselle. Tämän ennustuksellisen ilmotuksen mukainen laskeminen koko riemuvuosien luvusta on yksinkertainen ja helppo; ja, niinkuin olemme odottaneetkin, käyvät nämä tulokset täydellisesti yhteen niiden kanssa, joita jo olemme saaneet lain osottamalla laskutavalla.
Kun koko luku on seitsemänkymmentä, ja Israel piti niistä puolinaisesti yhdeksäntoista ennen autiona olemista, seuraa, että jälellä olevat viisikymmentäyksi (70-19=51) osottavat ajan viimeistä, Israelin vajanaisesti pitämästä riemuvuodesta, suureen vastakuvaan. Mutta huomaa tässä eroavaisuutta laskutavassa. Lain vahvistamalla laskutavalla laskimme tulevaiset, yhtähyvin kuin menneetkin neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksot lisäämällä viidennenkymmenennen eli Riemuvuoden; sillä laki esittää asiat sellaisina kun ne olisivat olleet, jos israelilaiset olisivat pitäneet ne oikealla tavalla. Mutta ennustus kertoo asiat juuri sellaisina, kuin ne todellisuudessa tulevat tapahtumaan. Muistakaamme, että nyt tutkimme profeetallista lausuntoa, ja niinmuodoin on meidän laskettava nämä jaksot sellaisina, kuin ne todellisuudessa ovat olleet — neljäkymmentäyhdeksän vuoden jaksoja ilman Riemuvuosia; sillä israelilaiset eivät pitäneet ainoatakaan Riemuvuotta heidän yhdeksännentoista Riemuvuotensa jälkeen. Yhdeksällätoista ensimäisellä jaksolla oli Riemuvuodet, mutia seuraavilla viidelläkymmenelläyhdellä ei niitä ole ollut; meidän on siis laskettava viisikymmentäyksi neljäkymmentäyhdeksän vuotista jaksoa, tahi 2,499 vuotta (49X51=2499) viimeisestä Israelin kansan pitämästä esikuvauksellisesta Riemuvuodesta vastakuvaan. Tämä laskelma, ollen kokonaan riippumaton toisesta, päättyy tarkalleen samoin kuin ylempänä tarkasteltu lain laskutapa — lokakuuhun 1874.
Esittäkäämme tämä viimeinen todistus muutamien tähden toisessa muodossa seuraavalla tavalla: — Täysi luku riemukausia, joita Jumala oli määrännyt, oli seitsemänkymmentä, kuten selvästi näkyy ilmotuksista maan seitsenkymmenenvuotisen autiona olemisen syystä. Tämä käsittää niinhyvin niitä, joita Israel oli pitänyt tyydyttävällä tavalla, ja joita oli, kuten olemme nähneet, yhdeksäntoista, kuin myös niitä, joiden sitten piti seuraaman, vastakuvaan asti. Tahdomme nyt laskea ne kaikki niiden alusta, tulosta Kaanaseen, ja katsella mihin ne päättyvät.
19 jaksoa Riemuvuosineen (kukin 50 vuotta)……… 950 vuotta 51 jaksoa ilman riemuvuosia (kukin 49 vuotta)…… 2499 " 70 jaksoa käsittävät siis ajan joka on…………. 3449 "
Tämä 3499 vuoden aikakausi, laskettuna Kaanaaseen tulosta, päättyy, kuten yllämainittukin lokakuuhun vuonna 1874 seuraavasti:
Kaanaaseen tulosta maan jakamiseen…………….. 6 vuotta Tuomarien aikakausi kuningas Sauliin…………… 450 " Kuninkaiden aikakausi………………………… 513 " Autionaolemisen aika…………………………. 70 " Ennalleenasettamisesta A.D:hen………………… 536 " Vuosien koko luku siihen vuoteen, joka on tunnettu ____ nimellä A.D. (vuosi 1)……………………….. 1575 " Vuosi A.D. jälestä, joita vaaditaan täyttämään 3449 vuoden pituista yllämainittua aikakautta on 1874 täyttä vuotta, jotka päättyvät (juutalaisten aikana) lokakuussa,…………………………………. 1874 " 70 jakson aikakausi, kuten yllä on osotettu, riemujärjestelmän alusta Kaanaaseen tullessa kunnes vastakuva, suuri riemukausi eli ____ ennalleenasettamisajat alkoivat lokakuussa 1874…. 3449 "
Johdonmukainen päätös on helposti tehty, jos nämä asiat otetaan vastaan jumalallisena järjestelynä. Ja jos ne eivät ole Jumalan järjestämiä, mistä ne sitten tulevat? Me emme lisää niitä henkeyttämään Sanaan; me ainoastaan löydämme ne siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ihanuudessaan, ja kaiken muun kallisarvoisen ja runsaan aarreaitasta tulevan ravinnon lailla, jota Herramme nyt tarjoaa lupauksensa mukaan (Luuk. 12: 37), on tämä ravinto "vahvaa ruokaa" — jota ei ole erityisesti aijottu "pienille lapsille Kristuksessa", vaan kehittyneimmille, "joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet" (Hebr. 5: 14) erottamaan ja panemaan arvoa tälle ravinnolle "aikanaan." Jos nämä asiat eivät ole jumalallista järjestelmää, mistä johtuvat ja mitä varten ovat sitten nuo kaksinkertaiset todistukset, jotka vastaavat ja vahvistavat toisiansa niin täydellisesti? Tullaksenne vakuutetuiksi niiden jumalallisesta järjestelystä, tulee huomata, ettei näitä autionaolemisen seitsemääkymmentä sabbattivuotta millään muulla paikalla eikä millään muulla tavalla saada käymään yhteen suuren Riemukausijakson (50X50) kanssa. Koettakaa sitä. Tutkikaa sitä. Otaksukaa yksi ainoakaan joko erehdys tahi muutos niissä yhdeksässätoista Riemuvuodessa, joita Israel piti; otaksukaa, että kahdeksantoista (yksi vähemmän) tahi kaksikymmentä (yksi enemmän) oli kulunut ennenkuin seitsenkymmenvuotinen autionaoleminen alkoi. Laskekaa, ja Te saatte nähdä, ettei näitä kahta todistussarjaa, jotka niin täydellisesti käyvät yhteen sen todistuksen kanssa, että vuosi 1875 (alkaen lokakuussa 1874) on ennalleenasettamisaikojen alkamisvuosi ja niinmuodoin se vuosiluku, jonka jälkeen voimme tietää, etteivät taivaat enää pidätä Herraamme, suurta ennalleenasettajaa, voida pakottaa käymään yhteen missään muussa kohden, tekemättä väkivaltaa itsellensä, ajanlaskulle ja toisille ennustuksille, joita emme tähän asti ole tutkineet.
Jos nämä ajanennustukset opettavat jotain, niin opettavat ne sen, että suuri Riemukausi, kaiken ennalleenasettamiskausi, on alkanut, ja että jo olemme tuhatvuotiskauden alussa samoin kuin evankelikauden "elonkorjuussa" — jotka ajat tunkeutuvat toistensa alueelle neljäkymmentä vuotta — "vihan päivässä." Olemme jo (vuonna 1888, jolloin kirja kirjotettiin), eläneet neljätoista vuotta tätä vihan neljäkymmenvuotispäivää; ja varustukset taistelua varten edistyvät nopeasti. Samalla menolla kuin nykyään tulevat seuraavat kaksikymmentäkuusi vuotta (laskettuna vuodesta 1888) olemaan riittävän pitkä aika kaiken sen toimittamiselle "mikä on kirjotettu."
Älköön kukaan lukijoistamme hätiköimällä otaksuko, ettei ympärillämme ole ennalleenasettamismerkkejä, taikka, ettei Vanhurskauden aurinko vielä kultaa Sionin vartiotorneja ja valaise maailmaa. Ajatelkoon hän päinvastoin, että me jo olemme siinä päivässä, jolloin se, mikä on salattua, alkaa tulla päivän valoon; ja muistakoon hän, että ensimäinen ennalleenasettamistyö oikeastaan on sen vanhan ja lahoneen rakennuksen alasrepimistä, joka seisoo sillä paikalla, johon uusi on rakennettava. Muista, että hellinkin lääkäri usein ensimäiseksi työkseen aukasee haavat, puhdistaa ja sahaakin pois, aina potilaan tilan mukaan, jotta parantuminen tapahtuisi sitä perusteellisemmin. Että sellainen aiheuttaa tuskaa, ja ettei potilas aina sillä kertaa käsitä sen tarpeellisuutta, tuskin tarvinnee kellekään huomauttaa; ja niin on suuren Lääkärin, Ennalleenasettajan ja Elämänantajan ja hänen työnsä kanssa: hän haavottaa parantaakseen, ja hätä ja seulominen Seurakunnassa ja maailmassa on vaan tarpeellista leikkaamista ja puhdistamista ja erittäin tärkeä osa ennalleenasettamistyössä.
Esikuvassa oli puhallettava riemupasuunaa, kun Riemuvuosi alkoi, ilmottaakseen vapautta maassa sen kaikille asukkaille. (3 Moos. 25: 10.) Vastakuva aletaan (esikuvauksellisen) "seitsemännen pasuunan" eli "Jumalan pasuunan", "viimeisen pasuunan" soidessa. Se on todella suuri pasuuna; se ilmottaa vapautta jokaiselle vangille; ja vaikkakin se ensin merkitsee monen loppuun kuluneen vaatimuksen ja oikeuden luopumista, ja yleistä sekasorron aikaa sekä vanhojen tapojen höllentyrnistä, j.n.e., niin on sen täysi sisällys, kun se oikein käsitetään, hyviä uutisia "suuresta ilosta, joka on tuleva kaikille kansoille."
Tämän liikkeen ollessa vielä alussaan, tulee jokainen, joka kuulee uuden armotalouden riemupasuunan, vallatuksi jostakin sen monista äänistä, eikä lainaa korvaansa enää millekään muulle äänelle. Joku huomaa tarpeelliseksi ja anoo uudistuksia hallitustoimissa, seisovien sotajoukkojen ja niiden aiheuttamien painostavien verotaakkojen poistamista. Toinen anoo ylimystön kunnianimien poistamista ja tahtoo, että jokainen mies on saava miehuullisien ominaisuuksien mukaisen tunnustuksen. Toiset anovat maanomistusjärjestelmän poistamista ja vaativat, että maata niinkuin alussa on omistettava tarpeen ja kyvyn mukaan ja siinä määrin kuin haluaa viljellä sitä. Toiset vaativat raittiusreformeja ja koettavat kielto- ja muiden lakien kautta, joita Seurat lain ja järjestyksen pystyttämiseksi valvovat, kahlehtia sitä suurta pahaa, jota juoppoudeksi nimitetään, ja alkavat sitoa niiden käsiä, jotka rakkaudesta rahaan ovat valmiit kietomaan, orjuuttamaan ja turmelemaan vertaisiansa, jotka, iskien petohampaansa heidän heikkouksiinsa ahmivat ja elävät loistavasti heidän verestänsä. Toiset perustavat ihmisystävällisiä ja julmuutta vastustavia seuroja estääkseen niitä, joilla on siihen tilaisuutta, tekemästä pahaa heikoille ja sellaisille, jotka ovat toisista riippuvaisia. Toiset perustavat seuroja vastustaakseen pahaa ja turmelevaa kirjallisuutta. Toiset perustavat väärennyksiä vastustavia seuroja, tarkastaakseen ravintoaineiden väärentämistä ja paljastaakseen, syyttääkseen ja rangastakseen niitä, jotka suuremman voiton halusta väärentävät ravintoaineita, vieläpä tekevät ne terveydellekin vahingollisiksi. Lakeja laaditaan kansan hengen ja terveyden suojelemiseksi. Kaivostyömiehien on saatava raitista ilmaa, maksoi mitä maksoikaan; heillä täytyy olla kaksi uloskäytävää tulenvaaran tähden. Työmiehet, jotka ovat kykenemättömiä auttamaan itseään ja valitsemaan työpaikkoja, ovat yleisien lakien huolenpidon esineinä. Heidän palkkojansa ei enää voida maksaa milloin työnantaja haluaa ja kauppapuotiosotuksilla, vaan laki vaatii nyt, että heidän on saatava palkkansa ainakin joka neljästoista päivä selvässä rahassa. Heitä ei enää saa tunkea asuntoihin, joissa olisivat alttiita tulenvaaran sattuessa, joko palamaan kuoliaiksi tahi hyppäämällä ulos tekemään itsensä raajarikkoisiksi koko loppu-ijäkseen; sillä hengenpelastusportaita täytyy lain mukaan löytyä, ja jokaisesta kuolemantapauksesta tahi ruumiin vammasta, joka on aiheutunut huolimattomuudesta työnantajan puolelta, on tämä edesvastuussa, ja voidaan häntä rangasta joko sakoilla, vahingonkorvauksella tahi vankeudella. Rikkaita yhdistyksiä, jotka omistavat rautatie- ja höyrylaivaliikenteitä, pakotetaan pitämään huolta kansan hengestä ja eduista, köyhien samoin kuin rikkaittenkin. Nämä uudistukset ovat tuloksia kansain herättämisestä tiedon ja vapauden riemupasuunan kautta, eikä niitä voida laskea pelkäksi hyväntahtoisuudeksi parempiosaisten puolelta. Sillä vaikka kaikki ne, suositussa tahi rikkaitten luokassa, joilla on myötätuntoa kanssa-ihmisiään kohtaan, ja sellaiset, jotka rakastavat vanhurskautta, saattavat iloita näistä alkavista uudistuksista ja tekevätkin sen, antavat kumminkin toiset, ja ne ovat enemmistönä, hyvin vastahakoisesti perään ja ainoastaan pakosta. Totta on, etteivät sellaiset lait vielä ole saavuttaneet mitään täydellisyyttä, eivätkä vielä ole yleisiäkään; mutta ne alotteet, joita olemme huomanneet, ilahduttavat sydämiämme ja ovat enteinä siitä, mitä on odotettavissa nöyrän ja vaatimattoman korottamisesta, ja ylpeän alentamisesta, kun riemujärjestelmät ovat täydessä toimessa. Tämä kaikki on osa siitä uudistusliikkeestä, joka alkaa maan suuren Riemukauden. Ja vaikka paljon on vaadittu ja paljon on vähitellen myönnetty, niin eivät kumminkaan keisarit ja kuninkaat ja kuningattaret — valtiolliset, yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja raha-asiat — tahdo alistua tuon suuren tasottamistyön alaisiksi tänä riemu- tahi ennalleenasettamisaikana ilman suurta ja vakavaa vastustusta, ilman sellaista taistelua, jonka Raamattu näyttää olevan oven edessä, ja joka, vaikka onkin vaikea, on välttämätön ja lopulta tulee johtamaan hyvään.
Tietämättömät ja kiihkeät ajavat tosin joskus "vapautta maassa" mahdottomassa määrässä liian pitkälle; ja kumminkin on kaikki tämä osa välttämättömästä riemukiihkosta, jonka tietämättömyys ja sorto menneisyydessä ovat aiheuttaneet. Eivät muut kuin Herran "pieni lauma" ole tietoisia ennalleenasettamisen valtavasta kannattavuudesta. Nämä ovat pienempiä muutoksia, ihmisten vähemmän tärkeiden asioiden kuntoon panemista, mutta he näkevät myös sellaista, jota ei voida nähdä muulta, kuin Jumalan Sanan kannalta — että suuren Orjaisännän, Synnin, valta tulee riisuttavaksi, että kuoleman vankila tulee avattavaksi, ja jokaiselle vangille annettava vapaalippu, joka on allekirjotettu suuren Lunastajan ja Ennalleenasettajan, Jumalan Pojan kalliilla verellä, Hänen, joka ottaa pois maailman synnin. Iloisia sanomia tulevat nämä olemaan, ei ainoastaan niille, jotka elävät, vaan myös niille, jotka ovat haudoissansa. Ennen tämän suuren Riemukauden loppua saattaa jokainen ihmisolento tulla kokonaan vapaaksi, mennä takasin ihmisen ensimäiseen tilaan, joka oli "sangen hyvä" ja saada takasin Kristuksen kautta kaiken, joka Aadamissa kadotettiin.
* * * * *
Riemuvuosi.
Soittaos torvehen. Soi laulu riemun, soi. Kas kaikkein kansojen nyt onnen päivä koi: On Riemuvuosi tullut nyt, koht' synnin valta päättynyt.
Jeesuksen veri tuo
velkamme pyyhki pois.
Riemun se myötään suo,
jotta vaan laulu sois:
On Riemuvuosi tullut nyt,
koht' synnin valta päättynyt.
Karitsaa kiittämään,
synnit mi maailman
ottaa pois tykkänään.
Kuullos siis lauluan:
On Riemuvuosi tullut nyt,
Koht' synnin valta päättynyt.
Joukko, mi myytihin
hinnatta kuolohon,
saa elon takasin.
Jeesus sen taannut on:
On Riemuvuosi tullut nyt,
koht' synnin valta päättynyt.
Pasuna seitsemäs taivaisen tiedon tuo: Kas aika autuas vapaiksi vangit luo: On Riemuvuosi tullut nyt, koht' synnin valta päättynyt.
Kerran.
Kerranpa valkeus paistaa.
Kerran on rauha vaan.
Sielu saa rauhaa maistaa,
pimeys kun poistetaan.
Taivasta kohti katso
kuinka jo kirkastuu!
Pilvien kautta loisto
silmiisi tunkeutuu.
Kerranpa tuuli vieno
Kuumeesi pyyhkii pois,
jotta vaan tuoksu hieno
tielläsi aina ois.
Kerran ei myrskyt vieri.
Kerran on rauha vaan.
Kerran ei kyynel kieri,
Ei sorra murheetkaan.
Toivottu valkeus kerran
voittavi synkeyden.
Tunkeutuu ääni Herran
myös kautta hautojen.
Ällös sä pelkää yötä,
jos kuinka synkkä lie.
vaan katso päivän työtä,
loistoon, kun koht' sun vie.
Kerran ei pilvet varjoo.
Kerran jo poistuu yö.
Sen taivaan Herra tarjoo,
hetkensä kun vaan lyö.
Poistuvi murheen haamu.
Päättyvi synkkä tie.
Kerranpa riemun aamu
sun täyteen päivään vie.
SEITSEMÄS LUKU.
RINNAKKAISET ARMOTALOUDET.
Juutalainen aika evankeliajan esikuva. — Merkillinen rinnakkaisuus eli vastaavaisuus näiden kahden armotalouden välillä. — Kuitenkin ovat ne erilaiset. — Kristillisen ajanjakson, vastakuvan, korkeampi etevyys. — Lihallisen ja hengellisen Israelin keskinäinen vertailu. — Tärkeitä rinnakkaisuuksia tarkastettu. — Etenkin ajanrinnakkaisuuksia otettu huomioon. — Lihallisen Israelin suosion aikoja. — Heidän suosiosta erottamisensa aika. — Ennustuksissa näytetty epäsuosion ajan olevan suosion ajan pituisen. — Apostolinen todistus, että heidän epäsuosion aikansa on hengellisen Israelin korkean kutsumisen aika. — Evankelisen ajan pituus siten välillisesti, mutta selvästi näytetty. — Raamatullisen ajanlaskun, riemuvuositodistuksen, pakana-aikain ja toisien ennustuksien sopusointu sen kanssa, mitä nämä rinnakkaisuudet opettavat, on vastaansanomaton, lopullinen ja vakuuttava.
Edellisessä on kosketeltu sitä asianhaaraa, että Jumalan menettelytapa Israelin kansaa kohtaan oli esikuvauksellista laatua. Kumminkin on ainoastaan harvoilla kylliksi käsitystä siitä, miten täydellinen tämä esikuva oli. Monet ovat epäilemättä huomanneet, että apostolit, etenkin Paavali, kristillisen Seurakunnan opettamisessa usein ottavat huomioon eräitä silmiinpistäviä näkökohtia esikuvasta ja vastakuvasta juutalaisessa ja kristillisessä armotaloudessa. Mutta apostolin opin lähemmästä tarkastelemisesta huomaa, ettei hän käytä ainoastaan muutamia hajanaisia kuvauksia juutalaisesta taloudesta, vaan että hän terävällä perustelemiskyvyllänsä esittää koko juutalaisen järjestelmän Jumalan asettamaksi (jolloin hän kokonaan sivuuttaa vanhimpien perimätiedot, jotka eivät kuuluneetkaan tähän järjestelmään) ja näyttää, että se kaikissa piirteissään esikuvasi silloin alussaan olevaa kristillistä armotaloutta ja selvimmin kuvasi Seurakunnan kulkua evankelikaudella, sekä osotti sen ihanaa työtä tuhatvuotiskautena.
Monet arvelevat, että juutalainen ja kristillinen aika itse asiassa ovat aivan sama aika, ja että Jumala on alkanut valita kristillistä Seurakuntaa aivan ihmisen ensimäisestä olemassaolon ajasta asti. Tämä on vaikea erehdys, joka hämmentää ja estää monen totuuden oikean ja selvän käsittämisen. Jeesus oli kristillisen Seurakunnan pää ja edelläkävijä, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. (Ef. 5: 23; Koi. 1: 24); niinmuodoin ei kenkään ennen häntä voinut olla Seurakunnan jäsenenä. Jos joku oli käynyt hänen edellänsä, ei häntä mitenkään voitaisi kutsua edelläkävijäksi. "Taivaallista kutsumusta" tulla hänen kanssauhraajakseen ja lopulta kanssaperillisekseen hänen kanssansa ei julistettu menneinä aikoina. (Ef. 3: 2, 5, 6.) Hyvät miehet, jotka elivät ja kuolivat ennen lunastuksemme todellista maksamista kalliilla verellä, eivät tienneet mitään tästä "ylhäisestä kutsusta." Ja koska Jumalan lahjat ja kutsumukset, ovat ansaitsemattomia suosionlahjoja, ei heille, jotka kuuluvat toisiin aikoihin, tapahdu mitään vääryyttä, kun ei samaa suosiota tarjota heille. Suosio niitä kohtaan, jotka elivät menneinä aikoina, samoin kuin niitä kohtaan, jotka elävät tulevassa ajassa, oli ja on kutsumus maallisiin kunniapaikkoihin ja maalliseen ihanuuteen ja ijankaikkisesti kestävään elämään maallisina (ihmis-) olentoina: evankelisen ajan suosion ollessa kutsun taivaallisiin kunniavirkoihin ja ihanuuteen, luonnon muuttumiseen inhimillisestä jumalalliseen, ja voimaan ja valtaan taivaassa ja maan päällä, Kristuksen kanssaperillisinä ja apulaisina. Ja koska "Seurakunta, joka siten kutsutaan ulos, erotetaan maailmasta ja kehitetään tänä aikana, tulee olemaan Jehovan aseena hänen suuren aikakausisuunnitelmansa täydellisessä toimeenpanemisessa — suunnitelman, joka käsittää kaikkien etuja, ei ainoastaan ihmiskunnan, vaan kaikkien luotujen taivaassa ja maan päällä — ovat ne valmistukset totisesti olleet ihmeellisiä, jotka menneinä aikoina tehtiin sen jäsenien kasvattamista ja opettamista varten. Eikä ole ollut vähemmän ihmeteltävä se huolenpitokaan, jolla näitä, jotka ovat tänä aikana kutsutut jumalallisen kirkkauden perillisiksi, on kouluutettu, pidetty kurissa, johdettu ja suojeltu pitkällä, vaikealla, kapealla tiellä, jonka heidän Herransa ja Edelläkävijänsä ensin avasi, ja jonka askeleissa heitä on neuvottu astumaan — hänen esimerkkiänsä seuraten." — 1 Piet. 2: 21.
Herramme käytti virka-aikansa kolme ja puoli vuotta kootakseen Israelista, kouluuttaakseen ja opettaakseen niitä harvoja opetuslapsia, joiden tuli muodostaa kristityn Seurakunnan sydän. Kun hän oli jättämäisillänsä heidät yksin maailmaan, lupasi hän lähettää heille pyhän Hengen, jonka koko aikakautena tuli johtaa Seurakuntaa kaikessa totuudessa ja ilmottaa heille tulevaiset ja pitää heillä tuoreessa muistissa, mitä hän oli opettanut — joka lupaus alkoi toteutua Helluntaina. On myös kirjotettu, että kaikki enkelit ovat palvelevia henkiä lähetetyt niitä varten, jotka saavat autuuden periä (Hebr. 1: 14), ja että Herramme pitää erityisesti huolta heistä aikakauden loppuun asti. (Matt. 28: 20.) Apostolien kaikki kirjotukset ovat kirjotetut Seurakunnalle, eikä maailmalle, niinkuin eräät näyttävät ajattelevan; ne ovat täynnä erityisiä neuvoja, kehotuksia ja varotuksia, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan pyhille, jotka tällä ajalla vaeltavat kaidalla tiellä. Ja Herramme ilmestyksen, jonka Jumala antoi hänelle, kun hän oli mennyt kunniaan sisälle, lähetti hän ja osotti [osotti — esitti merkeissä, esikuvissa, j.n.e.] Seurakunnallensa palvelijansa Johanneksen kautta. (Ilm. 1: 1.) Meille sanotaan myös, että ne ennustukset, joita pyhät miehet ennen muinoin ilmottivat, eivät olleet heitä itseään varten, eikä myöskään muille heidän aikanansa, vaan yksinomaan kristillisen seurakunnan opettamista varten. — 1 Piet. 1: 12.
Tässä luvussa aijomme näyttää, että koko juutalainen kansa, koko tänä aikana, itsensä tietämättä toimi Jumalan johdon alla, antaakseen meidän opetukseksemme esikuvan koko pelastussuunnitelmasta sen kaikissa osissa, niinkuin juuri äskettäin näimme sen Riemuvuosien osottavan suunnitelman täyttymistä maan kaikkien sukukuntien siunaamisessa.
Käyttämällä hyväksemme totuuden tavara-aitan tavaroita, joita on niin runsaasti varattu Seurakunnan hyväksi, ravitsee Jumalan Henki meitä ja johtaa meitä vähitellen lähemmäksi ja yhä täydellisempään käsitykseen hänen suunnitelmastansa siinä määrässä ja niin pian kun tämä tieto on meille tarpeellinen. Ja tästä suuresta varastoaitasta antaa Jumala nyt meille paljon erityistä valoa ja erityistä ravintoa, joka meille juuri nyt on tarpeen vaatimaa tänä "elonkorjuun aikana" ajan päättyessä. Koska Jumala sellaisella tavalla on hellinyt ja runsaasti pitänyt huolta kristillisestä Seurakunnasta, enemmän kuin kaikista muista ihmisistä menneinä ja tulevina aikoina, miten tärkeä mahtaneekaan hänen mielestään tämä tieto olla meille, ja miten innokkaasti meidän onkaan käytettävä sitä hyväksemme.
Vaikk'emme tässä luvussa tahi tässä osassa aijo yksityiskohtaisesti tutkistella esikuvauksellisia piirteitä Jumalan menettelytavasta Israelin kanssa, niinkuin se esitettiin todistuksen majassa ja temppelissä, ja jumalanpalvelustoimituksissa ja uhreissa, y.m. kehotamme nyt lukijaa tarkkaavasti huomaamaan muutamia erittäin selviä ja silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä juutalaisen ja kristillisen armotalouden välillä esikuvana ja vastakuvana; sillä kaikkia sitä, mitä Seurakunta todellisuudessa kokee ja toimii, esikuvattiin juutalaisessa Seurakunnassa. Ja monet näistä vastaavista piirteistä ovat rinnakkaisia ei vaan luonteensa puolesta, vaan myös verrannolliset aikaankin nähden. Heidän kansallishistoriassansakin ja monen yksityisenkin tähän kansaan kuuluvan elämässä löydämme yhtäläisyyksiä, joihin Raamattu viittaa. Toisia näistä ovat kristilliset ajattelijat aikoja sitten huomanneet, ja toiset ovat jääneet kokonaan sivuutetuiksi. Tässä avautuu meille ihana ja hedelmällinen kenttä ajatukselle ja tutkimukselle.
Paavali kutsuu juutalaista Seurakuntaa "luonnolliseksi Israeliksi" ja kristittyä Seurakuntaa "Jumalan Israeliksi." (1 Kor. 10: 18; Gal. 6: 16.) Voimme sentähden oikeuden mukaisesti nimittää näitä luonnolliseksi Israeliksi ja hengelliseksi Israeliksi. Apostoli huomauttaa myös hengellisen huoneen korkeammasta tasosta, kun hän kertoo luonnollisen Israelin huoneen [perheen] olevan palvelijoiden ja hengellisen Israelin olevan lasten huoneen. (Hebr. 3: 5, 6; Room. 8: 14.) Luonnollisen huonekunnan jäsenet olivat hengellisen huonekunnan kunnioitettuja palvelijoita eri tavoilla, mutta pääasiallisesti siinä, että he tietämättään, Jumalan johdolla, kuvannollisella tavalla kuvasivat hengellisiä asioita, jotka, jos niitä oikein tutkitaan ja huomataan, tulevat olemaan suureksi siunaukseksi ja valaistukseksi lasten huonekunnalle.
Molemmissa tapauksissa on, Jumalan kannalta katsoen, löytynyt sekä nimi Israel että todellinen Israel, vaikka ne ihmisten silmissä ovat näyttäneet samalta; nimi ja todellisia jäseniä ei ole voitu selvästi erottaa ennenkuin heidän aikansa lopussa tahi elonkorjuu-ajassa, jolloin se totuus, jonka aika silloin on tullut ja joka silloin tuodaan päivänvaloon, toimittaa erottamisen ja ilmaisee ketkä ovat todellista, ketkä kuuluvat ainoastaan nimi-Israeliin. Luonnollisesta huoneesta sanoo Paavali: "Eivät kaikki ne, jotka polveutuvat Israelista [ovat sen nimisiä], ole silti Israel." (Room. 9: 6); ja Herramme antaa tunnustuksen samalle ajatukselle, kun hän Natanaelista sanoi: "Katso, todella israelilainen, jossa ei ole vilppiä", ja myöskin, kun hän elonkorjuu-ajalla erotti todelliset nimi-israelista ja nimitti edellisiä arvokkaaksi vehnäksi ja jälkimäisiä ainoastaan ruumeniksi — vaikka, suhteellisesti, vehnää oli ainoastaan kourallinen ja ruumenet käsittivät melkein kaikki, jotka kuuluivat siihen kansaan. Samanlaisessa tapauksessa ja samanlaisella kuvauksella esitetään hengellisen Israelin nimi- ja todellisia jäseniä evankelikautena; ja heidän erottamisensa on myös elonkorjuussa, evankelikauden lopulla. Silloin tulee ainoastaan vehnä, suhteellisesti pieni luku, "pieni lauma" — erotettavaksi hengellisen nimi-Israelin suurista joukoista, kun suuri enemmistö, joka on lusteita eikä oikeata vehnää, tulee hyljättäväksi arvottomina parhaimmalle suosiolle, johon he olivat kutsutut, eivätkä tule laskettaviksi Herran jalokivien joukkoon. — Room. 9: 27; 11: 5; Luuk. 12: 32; Matt. 3: 12; 13: 24—40.
Luonnollisen Israelin pää oli Jaakob, lisänimellä Israel (ruhtinas); ja hän perusti kahdentoista poikansa kautta sen huoneen, joka kantoi hänen nimeään, Jaakobin huoneen, Israelin huoneen. Niin on hengellisen huoneenkin: sen perustaja Kristus, perusti sen kahdentoista apostolinsa kautta; ja tämä huone kantaa myös perustajansa nimeä — Kristillinen Seurakunta. Aikaan nähden kutsui Jumala luonnollisen Israelin ensin, mutta mitä tulee suosioon ja toteutumisen aikaan nähden, tulee hengellinen Israel ensimäiseksi. Siten tulevat ensimäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. (Luuk. 13: 30.) Raamattu osottaa selvästi näitä kahta Israelin huonetta, toinen, ollen Aabrahamin luonnollista siementä, toinen Jehovan — taivaallisen Isän — hengellistä siementä, jota Isää Aabraham esikuvasi.
Toiset tulevat sokeiksi tärkeille totuuksille sen kautta, että otaksuvat nimityksen "molemmat Israelin huoneet" tarkottavan luonnollisen Israelin molempia osastoja, maan jakamisen jälkeen, Salomonin pojan, Rehabeamin päivinä. Sellaisia tarvitsee ainoastaan muistuttaa siitä, että Baabelin vankeuden jälkeen, ennalleen asetettaessa Palestiinaan, kaikki israelilaiset, kaikista heimoista, jotka silloin olivat vankeina koko meedo-persialaisessa maailman valtakunnassa, siihen luettuna Syyria eli Babylonia, saivat vapauden palata omaan maahansa, jos niin tahtoivat. (Esra 1: 1—4.) Monet uskollisista israelilaisista kaikista heimoista, jotka pitivät arvossa Jumalan lupauksia pyhän maan ja pyhän kaupungin yhteydessä, palasivat eri kaupunkeihin Palestiinassa. Juudan heimo, pääheimo, jolla oli kuninkaan virka, ja jonka alueella Jerusalem, pääkaupunki, sijaitsi, otti tietysti johtavalla tavalla osaa sen ennalleen rakentamisessa; mutta tämän Baabelista palaamisen jälkeen ei Israel enää ollut jaettu kansa, vaan asui yhdessä kuten alusta, yhtenä ainoana kansana ja oli tunnettu samalla alkuperäisellä Israel nimellä. — Katso Neh. 11: 1, 20; Esra 2: 70.
Tästä huomautetaan uudelleen Uudessa Testamentissa. Herra ja apostolit puhuvat luonnollisesta Israelista niinkuin yhdestä kokonaisesta. Paavali sanoo, että Israel tavotteli, mutta että ainoastaan "jäännös" huomattiin arvolliseksi. (Room. 10: 1—3; 9: 27; 11: 5—12, 20—25; Apt. 26: 7.) Kun Herra sanoi, että hän oli "lähetetty [kaikkien, yhden ja saman] Israelin huoneen kadonneiden lammasten luokse"; mutta koska hän ei tahtonut sallia opetuslastensa mennä Palestiinan ulkopuolelle etsimään heitä (Matt. 10: 5, 6; 15: 24), on selvää, että ne, jotka elivät Palestiinassa, edustivat koko Israelia. Pietarikin puhuu luonnollisesta Israelista niinkuin yhdestä huoneesta; ja puhuessaan Israelin kansalle Jerusalemissa, sanoi hän: "Tietäköön siis koko Israelin huone", j.n.e. Jakob puhuu myös kahdestatoista sukukunnasta, niinkuin yhtenä kansana. (Apt. 2: 36; Jaak. 1: 1.) Monet kaikista heimoista asuivat Palestiinassa ja monet kaikista heimoista asuivat ympärillä olevien kansojen keskuudessa. Niinpä tapasi Paavali israelilaisia, joille hän saarnasi, melkein jokaisessa kaupungissa, jossa hän kävi Vähässä Aasiassa ja Italiassa, mutta heitä pidettiin aina samana kansana; ainoa toinen Israel oli hengellinen Israel.
Jumala teki erityisiä liittoja tahi lupauksia näille molemmille Israelin huoneille. Kaikki lupaukset luonnolliselle huoneelle olivat maallisia, kaikkien lupausten ollessa hengelliselle huoneelle taivaallisia. Vaikka lupaukset luonnolliselle Israelille olivat (ja vielä ovat) suurenmoisia ja kallisarvoisia, tunnetaan lupaukset hengelliselle Israelille "parempien lupauksien" ja "suurempien ja kallisarvoisempien lupauksien nimellä." (Hebr. 8: 6; 2 Piet. 1: 4.) Luonnolliselle huoneelle sanottiin: "Jos te nyt minun ääneni kuulette ja pidätte minun liittoni, niin olette minulle kallis omaisuus, kalliimpi kaikkia muita kansoja, sillä koko maa on minun; ja olette minulle papillinen valtakunta ja pyhä kansa." Ja vaikka koko Israel vastasi ja sanoi: "Kaikki mitä Herra puhunut on, me tahdomme tehdä" (2 Moos. 19: 5—8), eikä sittemmin pitänytkään liittoansa, tulevat kumminkin uskolliset heistä, jotka vakavasti ahkeroitsivat heikkoudessaan pitämään sitä, "päämiehiksi [ruhtinaiksi] kaikkeen maailmaan", Jumalan valtakunnan maallisen puolen jäseniä. — Katso I Osa, Luku 14.
Hengelliselle huoneelle sitävastoin kuuluu: "Rakentukaa itsekin hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja [sanaa hengellisiä uhreja sanan edessä tässä tekstissä (värs. 5) ei ole vanhimmassa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa — Sinailaisessa. Että niin ollen onkin oikein, on aivan selvää, kun ajattelemme, ettei ole hengellisiä asioita, joita uhrataan, vaan maallisia tahi inhimillisiä etuoikeuksia, oikeuksia j.n.e.], jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia… Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, hänen omaisuudekseen tullut kansa, julistaaksenne sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valoonsa; Te, jotka ennen ette olleet mikään kansa, mutta nyt olette Jumalan kansa." — 1 Piet. 2: 5, 9, 10.
Luonnollisella Israelilla oli, Jumalan määräyksestä, käsillä tehty todistuksen maja, joka itsessään, sekä kaikissa jumalanpalveluksissaan oli esikuvauksellinen. (Hebr. 9: 1, 2, 9, 10.) Mutta hengellisellä Israelilla on "oikea [vastakuvallinen] maja, jonka on rakentanut Herra eikä ihminen." (Hebr. 8: 2.) Esikuvauksellisen majan palvelukseen oli määrätty esikuvauksellinen papisto, jonka päänä oli Aaron, joka kantoi esille esikuvauksellisia uhreja esikuvauksellisen kansan synneistä ja toimitti esikuvauksellisen puhdistuksen tahi vanhurskauttamisen vuosittain. Vastakuvauksellisella majalla on oma papistonsa, joka kantaa esille parempia uhreja (Hebr. 9: 23), jotka todellisesti ja ainaiseksi ottavat pois maailman synnit. Ja meidän Herramme Jeesus on tämän papiston pääpappi — tunnustuksemme [tahi järjestömme] Ylimmäinen pappi — ja Seurakunnan jäsenet, jotka ovat hänen ruumiinsa, ovat alipappeja. Koko nimiseurakunta ei ole tätä papistoa — vaan totinen Seurakunta, uskolliset Kristuksessa Jeesuksessa, jotka seuraavat suuren Ylimmäisen pappimme jälkiä uhraamisessa.
Toinen, silmiinpistävä piirre tästä Raamatussa huomautetusta vastaavaisuudesta esikuvana ja vastakuvana on, että molemmat Israelin huoneet (luonnollinen ja hengellinen) vietiin vankeuteen Baabeliin. Tämä tulee selvemmin näkyviin kun me seuraavassa luvussa ennätämme tarkastamaan "suurta Baabelia, joka on porttojen äiti." (Ilm. 17: 5, 6.) Tässä kiinnitämme vaan huomiomme vastakuviin. Luonnollinen Israel vietiin vankeuteen kirjaimelliseen Baabeliin, joka oli rakennettu kirjaimellisen Eufrat virran varrelle, kun sitävastoin evankelikauden salaperäinen eli vertauskuvallinen Baabeli, joka vei vankeuteen hengellisen Israelin, kuvataan sijaitsevan salaperäisen Eufratin varrella. Esikuvassa tulivat temppelin kultaiset astiat poisviedyiksi sananmukaiseen Baabeliin ja häväistyiksi siellä; vastakuvassa tulivat kallisarvoiset, jumalalliset (kultaiset) totuudet, jotka kuuluvat totisen temppelin, Seurakunnan, palvelukseen (1 Kor. 3: 16, 17; Hm. 3: 12) muutetuiksi kauvas pois paikoiltaan salaperäisen Baabelin väärentäminä ja väärin sovittamina. Niinkuin kirjaimellinen Baabeli on rakennettu Eufrat virran varrelle, joka oli sen rikkauden ja varallisuuden varsinainen avustaja, ja jonka kukistuminen tapahtui virran veden poisjohtamisen kautta. Samalla tavalla salaperäinenkin Baabeli sijaitsee monien vesien (kansojen ja kansakuntien) keskuudessa, on niiden kannattama, ja sen kukistuminen tulee ennustuksien mukaisesti sen kautta, että tuki ja kannatus, kansa johdetaan pois sen yhteydestä. — Hm. 16: 12.
Rinnakkaisia aikoja varjon ja todellisuuden — esikuvan ja vastakuvan välillä.
Nyt tulemme tämän esikuvauksellisen vastaavaisuuden ihmeellisimpään piirtoon, nim. ajankysymykseen, joka jokaisessa kohdassaan todistaa ja vahvistaa ne vuosiluvut, joita riemuvuodet ilmaisevat, samoin kuin ajanlasku ja ennustettu pakana-aikain päättyminen ilmottavat. Ja juuri siitä erityisestä syystä käsitellään tätä ainetta tässä, jotta tämän ihmeellisen rinnakkaisuuden varma vakuuttavaisuus lisäisi ja vahvistaisi Jumalan lasten uskoa ajankysymykseen hänen suunnitelmassansa, jota varten se ilmeisesti oli tarkotettu. — Hebr. 9: 9, 23; 10: 1.
Kaikista ennustuksista ja ajantodistuksista ei mikään ole niin silmiinpistävä ja vakuuttava kuin tämä. Mitä se opettaa, on hämmästyttävää, oman yksinkertaisuutensa tähden, ja tulee vakuuttamaan nöyrien sydämiä. Ei siinä kyllä, että luonnollinen Israel kaikkine uskonnollisine menoineen oli esikuvauksellinen, vaan oli juutalainen aika esikuva evankelisesta ajasta. Ne ovat aivan yhtä pitkät ja vastaavat toisiansa; niin että, jos me näemme ja käsitämme juutalaisen ajan, sen pituuden ja omituisuudet sen elonkorjuussa eli lopulla, saatamme tietää evankelikauden, sen vastakuvan, tarkan pituuden, ja voimme ymmärtää, mitä ja milloin meidän on odotettava evankelikauden elonkorjuussa. Mutta koettakaamme nyt osottaa tämä; sillä vaikka voisimmekin yleisien periaatteiden kannalta pitää tämän varmana ja sanoa, että koska eri tapauksilla juutalaisessa ajassa on vastaavaisuutensa evankeliajassa, niin pitäisi olla aikaankin nähden samalla lailla, niin ei Jumala kumminkaan ole jättänyt meitä otaksumaan tätä, vaan on hän selvästi, vaikka välillisesti, ilmottanut tämän meille.
Paavali sanoo meille, että Jumala sulki luonnollisen huoneen suosiosta hengellisen huoneen valitsemisen aikana; ja että kun hengellinen huone on tullut kokonaan valituksi, tulee Jumalan suosio palaamaan luonnolliselle huoneelle. Hän sanoo: "Sillä minä tahdon veljet [Seurakunnan eli hengellisen huoneen veljet] — jottette olisi itse mielestänne viisaita — ilmaista teille tämän salaisuuden, että [luonnollista, lihallista] Israelia on osaksi kohdannut paatumus, joka on kestävä kunnes pakanat täysilukuisina [Tätä lausetta 'pakanat täysilukuisina', ei ole sekotettava aikaisemmin esiintyneeseen 'pakanain ajat'. Pakanain ajat on se ajanjakso, jonka aikana pakanain, niinkuin on näytetty, on sallittu hallita maailmaa, kun 'pakanat täysilukuisina' tarkottaa täyttä lukua, joka tulee valittavaksi pakanoista täydentämään evankelista Seurakuntaa — joka 'jäännöksen' kanssa, joka on valittu israelilaisista, (apostolit siihen luettuina) tulee muodostamaan Kristuksen Seurakunnan, pyhän kansan, kuninkaallisen pappeuden, Jumalan valtakunnan, ja joille maan valtakunnat ja vallat tulevat annettaviksi.] ovat tulleet Jumalan valtakuntaan; niinkuin on kirjotettu: [Luvattu] Pelastaja on tuleva Siionista [joka on Kristushenkilö — meidän Herramme, pää, ja jäännös eli harvat uskolliset molemmista nimi-Israelin huoneista, jotka muodostavat hänen ruumiinsa, Seurakunnan], hän on poistava kaiken jumalattomuuden Jaakobista. Ja sillä tavoin on koko Israel pelastuva (sillä tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan), kun minä otan pois heidän syntinsä. Evankeliumiin nähden [korkeaan kutsuun nähden tänä aikana] he kyllä ovat vihollisia [hyljättyjä] teidän tähtenne [jotta teillä olisi etuoikeus ja perisitte parhaimmat, lupauksien hengelliset osat]; mutta valintaan nähden [jonka kautta he tulivat valituiksi saamaan erityisiä maallisia suosionosotuksia Jumalalta, jotka olivat luvatut heidän isälleen, Aabrahamille, ja hänen luonnolliselle siemenelleen], ovat he rakastettuja isien tähden; sillä armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu." On varmaa, että mitä Jumala on luvannut, se tulee täytettäväksi. Tietäen lopun alunpitäen, ei Jehova milloinkaan tehnyt sellaista liittoa, jota hän olisi tarvinnut tahi tahtonut rikkoa. Tässä ennustuksessa antaa apostoli meille viittauksen evankelikauden pituudesta näyttämällä, että se alkoi luonnollisen Israelin hylkäämisellä ja että se tulee päättymään sen ennalleenasettamisella suosioon. Jos me yhdistämme Paavalin ja Pietarin lausunnot (Room. 11: 27 ja Apt. 3: 19, 20) saamme nähdä, että aika suosion palaamiselle Israelille tulee olemaan ennalleenasettamisaikojen alkupuolella, Herramme toisessa tulemisessa. Paavali sanoo, että suosion palaaminen Israelille tapahtui kun Jumala ottaa pois heidän syntinsä, jonka Pietari sanoo hänen tekevän virvotuksen — eli ennalleenasettamisen aikoina, jotka tulevat silloin, kun Herramme tulee toistamiseen, kun eivät taivaat enää kauvemmin pidätä häntä.
Vuosiluvun Herramme toiselle tulemiselle ja ennalleenasettamisaikojen alkamiselle olemme jo näyttäneet olevan 1874. Meidän on sentähden odotettava näkevämme merkkejä Jumalan suosion palaamisesta luonnolliselle Israelille, kohta vuoden 1874 jälkeen; ensimäisenä kohtana ennalleenasettamistyöstä. Ja toden totta me olemme nähneet suosion alkaneen palata heille. Jokainen uusi esimerkki Israelin sokeuden poistumisesta ja Jumalallisen suosion palaamisesta heille on, katsottuna apostolisen sanan valossa, uusi todistus siitä, että evankelikausi on loppumaisillansa, ja että "pieni lauma" on melkein täysilukuinen. Mutta meillä on vielä sen lisäksi todistuksia, jotka ilmaisevat tarkan vuosiluvun, jolloin suosio on palaava Israelille. Niin paljon olemme ainoastaan nähneet, että ajanmäärä luonnollisen Israelin hyljätylle tilalle, on erityisen suosion määrä muille, tarkottaen kutsua toisia (pakanoita) olemaan kanssaperillisiä Kristuksen kanssa, joka kutsu päättyy ennalleenasettamisaikojen alussa; mutta ei kuitenkaan, (kuten toiset ennustukset osottavat) heti tämän ajan alettua.
Mutta pysähdy hetkiseksi — älköön mitään väärinkäsitystä syntykö tästä kohdasta; kun kutsu korkeaan etuoikeuteen saada tulla Seurakunnan jäseneksi, Kristuksen morsiameksi ja kanssaperilliseksi lakkaa, ei sillä suinkaan ole sanottu, että on varmaa, että kaikki, jotka ovat saaneet kutsun, sentähden olisivat arvollisia tulemaan valituiksi; "sillä useat ovat kutsutut, mutta harvat valitut", syystä, että ainoastaan harvat täyttävät kutsumuksen ehdot. Eikä se myöskään sisällä, ettei muita armonetuuksia tarjottaisi niille, jotka eivät enää sen jälkeen saa korkeaa kutsua. Asia on niin, että kun tämä "korkea kutsu" lakkaa, niin se on siksi, että aikakausien suunnitelman suuri Perustaja on saanut melkein valmiiksi sen osan suunnitelmastaan, joka oli aijottu suorittavaksi evankelikautena — nim. evankelisen Seurakunnan, Kristuksen morsiamen, valitsemisen. Kaikkia ihmisiä ei kutsuttu tähän korkeaan kunniaan. Erityisesti ilmotetaan meille, että Jumalan aikomus oli valita tätä tarkotusta varten ainoastaan rajotettu määrä, "pieni lauma", verrattuna ihmissuvun joukkoihin. Kun kylliksi monta on kutsuttu ja kutsumisen aika menee umpeen, eikä enää ole soveliasta pidentää tätä kutsua toisiin, tulee yhä olemaan mahdollista niille, jotka jo ovat kutsutut ja jotka ovat ottaneet kutsun vastaan, tehdä kutsumuksensa ja valitsemisensa lujaksi, uskollisesti vaariinottamalla liittonsa, joka sisältää kokonaisen vihkiytymisen Jumalalle kuolemaan asti; ja tulee heille myös yhä edelleen olemaan mahdollisuuksia epäonnistumaankin tässä. Tämä kutsu, joka välttämättömästi päättyy, kun tarpeellinen määrä on tullut kutsutuiksi, joista suosittu "pieni lauma", "Kristuksen ruumis", täydennetään, ei likimainkaan ole Jumalan rakkauden, suosion ja kutsumisen rajana. Sen päättyminen tulee ainoastaan sulkemaan taivaallisen eli "korkean kutsun." Sillä kun tämä kutsu päättyy, kun tämä ovi tilaisuuteen ja suosioon suljetaan, alkaa toinen ovi auveta — ovi mahdollisuuteen ja tilaisuuteen astua pyhyyden tielle, ja sillä kulkea eteenpäin — ei jumalalliseen luontoon, johon evankelinen Seurakunta kutsuttiin, vaan ijankaikkisesti kestävään elämään ja täydellisyyteen ihmisinä. — Katso I Osaa, lukuja 10 ja 11.
Mutta me tahdomme nyt käsitellä tarkkaa vuosilukua suosion palaamiselle Israelille, joka näyttää tarkan ajan taivaallisen kutsun päättymiselle — jonka vuosiluvun jälkeen Israel alkaa vähitellen nähdä ja saada todistuksia yhä suuremmassa määrässä jumalallisen suosion palaamisesta ja josta vuosiluvusta myös Jumalan kutsu taivaallisiin kunniapaikkoihin tulee lakkaamaan, ja ainoastaan ne, jotka jo ovat kutsutut, tulevat omaamaan etuoikeuden tämän palkinnon voittamiseen uskollisuutensa kautta elämän loppuun asti. —
Jumala kutsui luonnollisen Israelin, hengellisen Israelin lailla olemaan hänen erityisenä aarteenaan kaikkien muiden kansojen edellä (toinen on maallinen aarre ja esikuva toisesta, joka on taivaallinen aarre.) Erotettuna maailmasta saivat he Jumalalta ottaa vastaan erityistä suosiota kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi (1845) vuotta. Tämä ajanjakso alkoi heidän kansallisen elämänsä alkamisella, Jaakobin, viimeisen patriarkan kuoltua, jolloin heidät vasta tunnustettiin kansaksi ja nimitettiin "Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi", joka oli kansallisnimitys. Katso 1 Moos. 49: 28; 46: 3; 5 Moos. 26: 5. Nämä kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi kansallisen elämän ja suosion vuotta päättyivät, kun he hylkäsivät Messiaksen — vuonna 33 — kun hän, viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan, esiintyi heille heidän kuninkaanaan ja, kun eivät ottaneet häntä vastaan, selitti: "Teidän huoneenne jää teille autioksi." (Matt. 23: 38.) Tämä, heidän suosionsa loppu, jolloin heidän lankeemuksensa aika alkoi, jatkuen kolmekymmentäseitsemän vuotta (37), päättyi vuonna 70 heidän kansallisen yhteiskuntajärjestelmänsä samoin kuin heidän kaupunkinsa, temppelinsä j.n.e. täydellisellä hävittämisellä. Huomattava on kumminkin, että Jumala antoi suosionsa jatkua tämän kansan yksityisille senkin jälkeen kun kansa kansana oli tullut "pois hakatuksi"; sillä evankeliumin kutsu oli rajotettu tämän kansan yksityisiin jäseniin kolmen ja puolen vuoden aikana helluntain jälkeen, Kristuksen kuoleman jälkeen — saavuttamatta Korneliusta, ensimäistä pakanoista, joka tuli tämän suosion esineeksi (Apt. 10), ennen kun tämä aika oli kulunut. Tähän päättyivät täydelleen nämä seitsemänkymmentä suosion viikkoa, jotka Danielin kautta olivat luvatut, niinkuin oli kirjotettu: "Ja hän on vahvistava liiton monelle yhdessä viikossa." (Dan. 9: 27.) Tämä seitsemäskymmenes vuosiviikko alkoi Herramme kasteesta; hänen ristiinnaulitsemisensa osotti, niinkuin oli ennustettu, sen keskikohtaa, ja suosio rajotettiin luonnolliselle Israelille sen loppuun asti.
Tämän kansallisen suosion pitkänä aikakautena (1845 vuoden kuluessa), jolla ajalla toiset kansat syrjäytettiin, sai Israel sekä kuritusta että siunauksia. Mutta rangastuksetkin heidän synneistänsä olivat todistuksia ja osia Jumalan isällisestä huolenpidosta heitä kohtaan. Hän lähetti heille hätää ja salli heidän usein joutua vankeuteen, kun he unhottivat hänet eivätkä totelleet häntä; mutta kun he katuivat ja huusivat Herran puoleen, kuuli hän heitä aina ja vapautti heidät. Tämän kansan koko historia, sellaisena kun sen kertovat toinen Mooseksenkirja, Josuan kirja, Tuomarit, Aikakauskirjat ja Samuel, todistaa, ettei Jumala kauvan kätkenyt kasvojansa heiltä, ja että hänen korvansa aina oli avoinna heidän katumushuudoillensa — siihen päivään asti, kun heidän huoneensa jätettiin heille autioksi. Ja silloinkin antoi Jumala heille anteeksi entistä enemmän lähettämällä heille oman Poikansa olennossa kauvan luvatun Messiaksen, Lunastajan, meidän Herrassamme. Tämän kansan sopimattomuus olemaan kauvemmin hänen erityisenä aarteenaan tahi missään suhteessa edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä, ilmeni siinä, että hylkäsivät tuon pyhän, viattoman ja tahrattoman, sekä siinä, että toivoivat siihen sijaan saada murhaaja vapautetuksi.
Siten tuli, heidän sopimattomuutensa vuoksi, heidän suurimman suosionsa aika heidän hylkäämisensä ja heidän suosiosta lankeemisensa ajaksi. Ja tuo suurin suosio päästä kanssaperilliseksi Messiaksen kanssa, jonka Israel, lukuunottamatta "jäännöstä" (Jes. 1: 9; 10: 22, 23; Room. 9: 28, 29; 11: 5) täten kadotti sokeutensa ja sydämenkovuutensa tähden, tarjottiin uskovaisille pakanoille; ei pakanallisille kansoille, vaan jokaisen kansan vanhurskautetuille uskovaisille — vaikka suosiota alussa, eli kolmen ja puolen vuoden aikana, rajotettiin yksinomaan uskovaisille Israelin kansasta. Soaistuja, kuten olivat kansana, kansallisennakkoluulojen kautta, menee suuri palkinto, joka tarjottiin heille ensin, mutta johon olivat arvottomia, pyhälle kansalle, omaisuuskansalle, johon kuuluu arvollinen "jäännös" heidän kansastaan, ynnä toisia, joita on kutsuttu pakanallisista kansoista, joita he julkeassa ylpeydessään hylkäsivät "koirina." Ja Jumalan luvattu suosio ei tule palaamaan heille kansana poistaakseen heidän sokeuttaan ja tuodakseen heille kansojen esikoisena maallisia siunauksia, ennen kuin "omaisuuskansan" täysi luku on tullut kutsutuiksi pakanoista — ennen kuin täysi luku pakanoita on tullut tähän korkeampaan suosioon.
Siten ei, niinkuin Paavali selitti (Room. 11: 7) luonnollinen Israel saavuttanut sitä, jota se tavotteli, nim. suurinta suosiota. Heidän luullessaan suurimman armon olevan maallisissa siunauksissa ja sydämensä ylpeydessä vaatiessaan tätä suurinta suosiota luonnollisena esikoisoikautenansa, jota lisäksi töillänsä olivat ansainneet, kompastuivat he sokeudessaan tähän suurimpaan suosioon ja hylkäsivät sen, koska se oli otettava vastaan armona Kristuksen kautta. Niinkuin David oli ennustanut, tuli heidän pöytänsä — joka oli niin runsaasti varustettu rikkailla lupauksilla ja siunauksilla, joita tarjottiin heille Kristuksen kautta — heille "paulaksi ja ansaksi ja kompastukseksi ja kostoksi", heidän sydämensä kovuuden tähden. (Room. 11: 9, 10; Ps. 69: 23—29.) Kristus, joka tuli lunastamaan heitä ja joka olisi korottanut heitä ihanimpaan asemaan kuin he koskaan olisivat kyenneet toivomaan tahi aavistamaan, oli heidän ylpeydellensä kompastuskivi ja pahennuksenkallio. — Room. 9: 32, 33; Jes. 8: 14.
Kumminkin oli Israelin sokeus ainoastaan "osittainen sokeus (tahi paatumus)", eikä näön täydellinen kadottaminen; sillä lain, profeettain ja apostolein todistukset olivat kaikille avoinna niin hyvin juutalaisille kuin pakanoille; ja evankelikauden aikana on jokainen juutalainen, joka vaan on tahtonut päättäväisesti poistaa ennakkoluulojen kalvon ja nöyrästi ja kiitollisuudella ottaa vastaan Jumalan armon pakana-veljiensä tavalla, saattanut tehdä niin. Kumminkin ovat ainoastaan harvat voineet tehdä tämän; eikä mitään suosiota anneta heille, eikä mitään erityistä toimenpidettä tule tehtäväksi vakuuttaakseen heitä kansana totuudesta ja voittaakseen heidän ennakkoluulojaan, ennen kuin täysi luku pakanoita on tullut sisälle; tahi toisin sanoen, ennen kuin hengellinen Israel on täysilukuinen.
Sen jälkeen kun he hylkäsivät Messiaksen — senjälkeen kun heidän huoneensa jätettiin autioksi — ei Israelilla ole ollut mitään todistuksia Jumalan suosiosta. Juutalaiset täytyvät itsekin myöntää, että heidän kyyneleensä ja huokauksensa ja rukouksensa ovat jääneet vastauksetta; ja niinkuin heidän profeettainsa ennustivat, ovat he tulleet sananlaskuksi ja pilkkapuheeksi kansain keskuudessa. Vaikka Jumala ennen oli kuullut heidän rukouksensa ja katsonut heidän kyyneleihinsä ja asettanut heidät jälleen omaan maahansa ja alati suosinut heitä, niin ei hän sen jälkeen ole välittänyt heistä eikä ole osottanut heille minkäänlaista suosiota. Siitä saakka, kun he sanoivat: "Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme yli", ovat he olleet alituisen, lakkaamattoman kurituksen alaisina: heidät on hajotettu kaikkien kansojen keskuuteen ja kaikkialla on heitä vainottu niin kuin oli ennustettu. Nämä ovat tosiseikkoja, joita jokainen voi lukea historian lehdillä. Kääntykäämme nyt profeettain puoleen ja katsokaamme millä tarkkuudella näitä tosiseikkoja ennustettiin, ja mitä samoilla profeetoilla on sanottavaa heidän tulevaisuudestansa.
Herra sanoo profeetta Jeremian kautta (16 luku), sitten kun hän oli antanut heidän tietää, kuinka he olivat hyljänneet hänen: "Sentähden minä heitän teidät pois tästä maasta siihen maahan, jota te ette tunne, ette te eikä teidän isännekään, ja siellä saatte palvella muita jumalia [hallitsijoita] päivät ja yöt; koska en minä anna teille armoa" (Värssyt 9—13.) Tämä aika tuli, kun he hylkäsivät Messiaksen. Miten sananmukaisesti tämä uhkaus on tullut täytetyksi, sitä voivat kaikki arvostella, ja täytyy heidän itsensä se myöntää. Tämä ennustus ei voi tarkottaa mitään heidän entisistä vankeuksistansa naapurikansojen — syyrialaisten, babylonilaisten y.m. keskuudessa. Sellaista otaksumaa estävät sanat: "Maahan, jota te ette tunne, ette te eikä teidän isänne." Aabraham tuli Kaldean Urista — Babyloniasta — ja Jaakob Syyriasta (5 Moos. 26: 5.) Heidän hajottamisensa kaikkien kansojen keskuuteen heidän 1845 vuotisen suosionsa lopulla, eikä mikään muu heidän vankeuksistansa sovi näihin selviin sanoihin — maahan, josta ette te eikä teidän isänne mitään tiedä. Siis ilmenee tästä, sen yhteydessä, ettei heille mitään suosiota osotettaisi, että tämä ennustus aivan varmasti tarkottaa Israelin nykyistä hajaantumista kaikkien kansojen keskuuteen.
Mutta vaikka Jumala erotti heitä kaikesta suosiosta vähäksi aikaa, ei hän kumminkaan tule jättämään heitä tähän hyljättyyn tilaan ainaiseksi, vaan sanoo — Jer. 16: 14, 15: "Katso päivät tulevat, sanoo Herra, ettei enää sanota: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi Israelin lapset Egyptin maasta', vaan: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi Israelin lapset pohjan maasta [Venäjältä, jossa melkein puolet hebrealaisesta rodusta asuu], ja kaikista maakunnista, joihin hän oli heidät ajanut.' Sillä minä palautan heidät omalle maallensa, jonka minä annoin heidän isillensä."
Voisimme tuoda esille monen monta paikkaa profeetoista ja apostoleilta Jumalan suosion lopullisesta palaamisesta Jaakobille, eli luonnolliselle Israelille, sitten kun täysi luku pakanoista, joita tarvitaan "Kristuksen ruumiiseen" on valittu, mutta etsivä lukija saattaa itsekin etsiä näitä paikkoja konkordans'in tahi rinnakkaisteksti-Raamatun avulla. Jaakobin lausunto, Apt. 15: 14—16, ja Paavalin lausunto Room. 11: 26 ovat paikkoja Uudessa Testamentissa, jotka hyvin selvästi puhuvat tästä suosion ennalleenasettamisesta Israelille. Mutta ensin on heidän tyhjennettävä kurituksensa pohjasakka; ja tämä lausutaan tässä ihmeellisessä ennustuksessa seuraavalla tavalla (Jer. 16: 18) "Minä kostan heille ensin [ennenkuin suosio tulee] kaksinkertaisesti heidän rikoksensa ja syntinsä." Se hebrealainen sana, joka tässä on käännetty sanalla "kaksinkertaisesti", on mishneh ja merkitsee toista osaa, toistamista. Näin ymmärrettynä merkitsevät profeetan sanat, että se aika, joka kuluisi heidän hylkäämisestänsä siihen asti kun heidät jälleen otettaisiin suosioon, olisi sen ajan toistamista eli kaksinkertaistuttamista, jona he olivat nauttineet suosiota entisen historiansa aikana.
Heidän suosionsa aikakausi oli siis heidän kansallisen olemassaolonsa alkamisesta Jaakobin kuoltua heidän suosionsa loppumiseen Kristuksen kuolemassa v. 33 j.K. tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi (1845) vuotta; ja silloin alkoi heidän "kaksinkertaisennsa" (mishnehnsa) — tämän ajanjakson toistaminen eli kaksinkertaistuttaminen, tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä viisi (1845) vuotta ilman suosiota. Tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi vuotta vuodesta 33 j.K. näyttää vuoden 1878 olevan epäsuosionajan loppuvuoden. V. 33+1845=1878.
Kaikki, mikä näissä ennustuksissa koskee entisyyttä, on tullut silmiinpistävällä tavalla täytetyksi, ja voimme odottaa, että jotain merkkejä Jumalan suosion palaamisesta luonnolliselle Israelille ("Jaakobille") näyttäytyisi vuonna tahi noin vuonna 1878. Sellaisen merkin löydämmekin siinä seikassa, että juutalaisille on nyt myönnetty Palestiinassa oikeuksia, joita heiltä vuosisatoja on ollut kielletty. Ja juuri tuona vuonna — vuonna 1878, kun heidän "kaksinkertaisensa" oli täynnä ja aika oli tullut Jumalan suosion palaamiselle tälle kansalle — pidettiin "Berliinissä suurivaltojen kokous", jossa Loordi Beaconsfield (juutalainen) silloinen Englannin ensimäinen ministeri (premieriministeri) oli sieluna ja näytteli pää-osaa. Siinä Englanti otti jonkunlaisen holhousvallan Turkin aasialaisien maakuntien yli, joiden joukossa Palestiinakin on; ja turkkilainen hallitus muutti lakejansa vieraisiin alamaisiin nähden, joka melkoisesti paransi niiden juutalaisten tilaa, jotka silloin asuivat Palestiinassa ja avasi osaksi toisillekin tien asettumaan sinne asumaan oikeudella omistaa kiinteää omaisuutta. Sitä ennen oli juutalainen ainoastaan "koira" muhamettilaisen hallitsijansa potkujen, tuuppimisien ja rääkkäämisen esineenä ja elämän tavallisimmat oikeudet olivat häneltä kielletyt maassa, joka oli hänelle pyhä muistoineen entisyydestä ja lupauksineen tulevaisuudesta.