Tämän käsityksen kanssa yhtäpitävästi ja koettaen selvästi todistaa paavin vallan alkaneen ennen Kaarle Suuren aikaa, sanoo toinen katolilainen teos, The Chair of St. Peter (Pyhän Pietarin Istuin) luvussa "maallisen vallan kasvaminen" (siv. 173) — "Roomaa hallitsi ainoastaan nimellisesti keisarin asettama patrici, mutta todellisuudessa, asianhaarojen pakosta, tulivat paavit kaupungin ylimmiksi herroiksi." Tämän vallan ja hallituksen todistukseksi esittää kirjailija historiallisia todistuksia paavien vallasta ja nimihallitsijain voimattomuudesta. Hän viittaa paavi Gregorius Suureen (590 j.K.) — ainoastaan viisikymmentä vuotta senjälkeen kun paavikunta pystytettiin — esimerkkinä siitä vallasta, joka paaveilla jo silloin oli, sanoen: —
"Me tapaamme hänet lähettämässä Leontiuksen maaherraksi Etruriaan, velvottaen asukkaita tottelemaan häntä, aivan kuin he tottelisivat häntä itseään. Jälleen nimittää hän Konstantinin tärkeään Neapelin maaherran virkaan. Senjälkeen kirjottaa hän piispoille kunkin heidän kaupunkinsa puollustuksesta ja muonituksesta; lähettää määräyksiä, sotilaskäskynhaltijoille… Sanalla sanoen, hän on Italian todellinen hallitsija ja suojelija; hän on siis täysin oikeassa sanoessaan: Minun paimenpaikkani täyttäjä on alituisesti kiinni ulkonaisissa huolissa niin, että usein on epävarmaa hoitaako hän paimenen tai maallisen ruhtinaan toimia."
Näin suuri oli maallisen vallan kasvaminen lyhyen viidenkymmenen vuoden aikana laskien sen vähäpätöisestä alkamisesta vuonna 539 j.K. Sentähden saatamme olla vakuutetut siitä, että paavin vallan 1260 vuotta tahi kolme ja puoli aikaa ovat hyvin ja päivän selvästi huomautetut alku ja loppukohtiinsa nähden.
Daniel, joka oli saanut kuulla rajan, mikä oli asetettu kauhistuksen vallalle seurakunnan hävittämiseksi ja totuuden, Herran kansan vallan musertamiseksi, näki, ettei tämän seurauksena vielä tulisi olemaan Mikaelin (Kristuksen) valtakunta ja pyhien korottaminen valtaan, vaan että se ainoastaan vapauttaisi heidät sortajistaan. Tämä ei siis ollut vielä se ymmärrys, mitä hän halusi: "Minä kuulin, mutta en (vielä) ymmärtänyt, vaan sanoin: Minun Herrani, mikä on [tämän jälkeen] viimeinen loppu?" Ja hän sanoi: "Mene Daniel [ei sinulla ole hyötyä sen ymmärtämisestä], sillä ne sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut lopun ajaksi." "Ja siitä ajasta, kun jokapäiväinen uhri poistetaan ja hävityksen kauhistus asetetaan [539 j.K.], on tuhat kaksisataa ja yhdeksänkymmentä päivää [vuotta]." "[Silloin] monta puhdistetaan [erotetaan], kirkastetaan ja koetellaan ja jumalattomat tekevät jumalattomuutta, eikä yksikään jumalaton ymmärrä, mutta taitavat ymmärtävät [silloin]." Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa tuhat ja kolmesataa ja viisi neljättä [1335] päivää. Mutta sinä, mene [menojasi] siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla.
Huolellinen tutkija huomannee, että näillä 1290 ja 1335 profetallisella päivällä, kirjaimellisella vuodella, on sama lähtökohta kuin paavikunnan hävittämisvallan 1260 vuodella, nim. aika jolloin hävityksen kauhistus "asetettiin" — 539 j.K. Missä hyvänsä mainitaan kaksi eriaikoina tapahtuvaa seikkaa, kuten tässä — jokapäiväisen uhrin (tai oikeimmin ainaisen uhrin) poistaminen ja kauhistuksen pystyttäminen — on laskeminen aina alettava siitä ajasta, jolloin molemmat todella tapahtuivat. Seuraavassa luvussa tulemme osottamaan, että ainaisen uhrin poistaminen tapahtui muutamia vuosia ennen kauhistuksen asettamista v. 539 ja oli se juuri se arkea seikka jonka perusteella paavikuntaa nimitettiin "kauhistukseksi". Sentähden on laskettava, ja laskemmekin kauhistuksen asettamisen jälkimäisestä näistä kahdesta tapauksesta.
Ja huomaa edelleen että molemmat nämä mitat annetaan vastaukseksi Danielin kysymykseen mitä Jumalan pyhille tulisi tapahtumaan sen jälkeen kun heidän valtansa [totuus] oli tullut vapautetuksi paavillisesta vääristelemisestä (vuoden 1799 jälkeen), ja ennen Messiaksen — Mikaelin — valtakunnan asettamista. Vastaus sisältää pääasiassa sen, ettei Danielin tarvinnut toivoa ymmärtävänsä enempää, mutta että kolmenkymmenen vuoden kuluttua lopun ajan alkamisesta (1260 + 30 = 1290) tulisi alkamaan erottamis-, perkaamis- ja puhdistustyö pyhän kansan keskuudessa, jonka ohessa tämän koetellun, puhdistetun, erotetun luokan viisaat tulisivat ymmärtämään ennustuksen; kumminkin tulisi tieto annettavaksi sellaisella tavalla, etteivät jumalattomat ja puhdistamattomat tulisi ottamaan vastaan tai uskomaan sitä. Vastaus osotti edelleen, ettei näyn oikea ymmärtäminen lähimainkaan tulisi olemaan täydellinen tai kokonainen; se tulisi päinvastoin olemaan puutteellinen muutamiin tärkeimpiin kohtiin nähden vielä 45 vuotta senjälkeen (1290 + 45 = 1335), tahi 75 vuotta lopun ajan alkamisesta 1799 (1260 + 75 = 1335). Tämän näkee selvästi hebrealaisesta tekstistä, joka esittää asian niinkuin tiedustelijat, jotka jo olivat nähneet jotakin ja odottavat kärsivällisesti, äkkiä (kun "1335 päivää" olivat kuluneet) saisivat täyden, selvän käsityksen, selvemmän kuin koskaan olivat odottaneetkaan saavansa — "Mikä autuus sillä onkaan (engl. k.)!"
Jos lasketaan vuodesta 539 j.K., päättyivät 1290 1290 esikuvauksellista päivää 1829 ja 1335 päivää loppupuolella 1874. Arvostelkoon lukija kuinka tarkasti nämä vuosiluvut määräävät näylle ja kaikille lopun ajan yhteydessä oleville ennustuksille sekä ikäänkuin tulen kautta tapahtuvalle erottamiselle, puhdistamiselle ja jalostamiselle ajan, jolloin ne voidaan ymmärtää, jotta Jumalan lapset tulisivat lapsenkaltaiseen, nöyrään, luottavaiseen sielun- ja sydämen tilaan, joka on välttämätöntä, jotta he olisivat valmiit ottamaan vastaan ja panemaan arvoa Jumalan työlle, Jumalan tavalle ja ajalle.
Muudan hengellinen liike kohosi korkeimmilleen 1844. Sen etevimmät johtajat olivat silloin ja sen jälkeen yleisesti tunnetut "Adventistien" ja "Milleriläisten" nimellä; koska he odottivat, että Herran toinen tuleminen, tahi adventti tapahtuisi sinä aikana ja koska eräs herra William Miller oli liikkeen johtaja ja sen ensimäinen alkuunpanija. Liike, joka alkoi noin 1829, oli ennen 1844 (jolloin he odottivat Herran palaamista) vetänyt puoleensa kristittyjen huomion kaikista luokista, erityisesti itäisissä ja keskivaltioissa, joissa siitä syntyi melua. Melkein samaan aikaan oli professori Bengel, Tybingenissä, Saksassa, alkanut kiinnittää huomion ennustuksiin ja Messiaksen tulevaan valtakuntaan, samalla kuin kuuluisa lähetyssaarnaaja Wolff teki samoin Aasiassa. Liikkeen keskipisteenä oli kumminkin Amerikka, jossa yhteiskunnalliset, poliitilliset ja uskonnolliset edellytykset enemmän kuin missään muualla ovat suosineet itsenäistä Raamatun tutkistelua samoin kuin muitakin asioita, aivan kuten liike ensimäisessä tulemisessa oli rajotettu Judeaan, vaikkakin kaikki hurskaat israelilaiset, kaikkialla, enemmän tai vähemmän saivat kuulla siitä. — Apt. 2: 5.
Kaikki tietävät jotakin veli Millerin myttyynmenneistä odotuksista. Herra ei tullut vuonna 1844, ja maailmaa ei poltettu tulella, niinkuin hän oli odottanut ja opettanut muitakin odottamaan; ja tämä oli suuri pettymys tälle "pyhälle kansalle", joka sellaisella luottamuksella oli odottanut, että Kristus ("Mikael") silloin esiintyisi ja kohottaisi heidät yhdessä kanssaan voimaan ja kirkkauteen. Mutta pettymyksestä huolimatta oli liikkeellä se vaikutus, jota sillä oli tarkotettu — herättää innostusta Herran tulemiseen nähden, ja saada asia huonoon huutoon turhaan menneiden odotusten johdosta. Me sanomme tarkotettu vaikutus, koska Herra epäilemättä johti sen niin. Se ei ainoastaan suorittanut työtä, joka vastasi ensimäistä adventtiliikettä Herramme syntyessä, kun tietäjät Itämailta tulivat ja "kansa oli odotteessa" (Matt. 2: 1, 2; Luuk. 3: 15), vaan se vastasi tätä myöskin aikaan nähden, sillä tämä tapahtui juuri kolmekymmentä vuotta ennen Herramme voitelemista kolmenkymmenen vuoden vanhana, kun hän alkoi toimintansa Messiaksena. "Milleriläinen liike", niinkuin sitä halventaen kutsutaan, toi myöskin mukanaan henkilökohtaista siunausta "pyhälle kansalle", joka otti osaa siihen. Se johti huolelliseen Raamatun tutkisteluun ja Jumalan sanan luottamiseen mieluummin kuin ihmisten perimätietoihin; ja se lämmitti, ravitsi ja yhdisti Jumalan lasten sydämiä lahkolaisuudesta vapaaseen yhteyteen; sillä harrastajia oli kaikista uskonkunnista, vaikkakin etupäässä baptisteista. Vasta senjälkeen kun tämä liike oli päättynyt, ovat muutamat näistä järjestyneet ja yhtyneet uusiksi lahkoiksi ja siten sokeutuneet muutamille siunauksille, joiden aika nyt on tullut tässä "elonkorjuussa".
Samalla kuin me, niinkuin lukija lienee huomannut, eroamme herra Milleristä hänen tulkitsemisiinsa ja johtopäätöksiinsä nähden melkein joka kohdassa — senkautta että näemme sekä tarkotuksen, tavan että ajan vallan erilaisessa valossa — on tämä liike mielestämme kumminkin ollut Jumalan järjestyksen mukainen, ja on se suorittanut hyvin tärkeän tehtävän erottamalla, perkaamalla, puhdistamalla ja siten valmistamalla odottavan, Herralle valmistetun kansan. Eikä siinä kyllä, että se suoritti puhdistus- ja koetustyön omalla ajallansa, vaan saattamalla huonoon huutoon ennustusten tutkimisen ja Herran toisen tulemisen, on se ollut omiaan koettelemaan vihkiytyneitä siitä alkain, riippumatta minkäänlaisesta yhteydestä Herra Millerin mielipiteitten ja odotuksien kanssa. Asian pelkkä mainitseminen, ennustukset ja Herran tuleminen ja tuhatvuotisvaltakunta, herättävät nyt maailman viisaiden ylenkatseen, etenkin nimikristillisissä seurakunnissa. Tämä oli epäilemättä Herran kaitselmuksesta ja tarkotuksessa, joka hyvin muistuttaa sitä, kun lapsi Jeesus vähäksi aikaa lähetettiin Nasaretiin, "että häntä nimitettäisiin nasaretilaiseksi", vaikka hän todellisuudessa olikin syntynyt kunnianarvoisessa Betlehem'in kaupungissa. Tämä oli nähtävästi paikallaan, jotta totuus vähitellen erottaisi "oikeat israelilaiset" akanoista Jumalan valitun kansan keskuudessa. Akanat ajettiin pois sen tiedon kautta, että Herramme oli nasaretilainen; sillä he tuumivat: "Saattaako Nasaretista tulla mitään hyvää?" Samalla tavalla kysyvät nytkin muutamat ylenkatseellisesti: "Saattaako adventismista tulla mitään hyvää?" ja jättävät huomioonottamatta Herran apostolien ja profettain todistukset. Mutta Jumalan silmissä nöyrät, pyhät, viisaat, vaikka maailman mielestä hullut, eivät asetu sellaiselle kannalle. Mutta "Milleriläinen liike" oli vieläkin enemmän: Danielin näkyjen oikea ymmärtäminen sai alkunsa siitä, ja oikealla ajalla, joka oli yhtäpitävä ennustuksen kanssa. Herra Millerin sovitus näistä kolmesta ja puolesta ajasta (1260 vuodesta) oli pohjaltaan sama kuin se, jonka juuri esitimme, mutta hän erehtyi siinä, ettei laskenut 1290 ja 1335 jaksoja samasta kohdasta. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi hänellä ollut oikein. Sitä vastoin asetti hän lähtökohdan kolmekymmentä vuotta aikaisemmin — noin 509, 539 sijaan, jonka vuoksi 1335 päivää tulivat päättymään 1844, 1874 sijaan. [Emme mitenkään ole voineet saada herra Millerin teoksia, jotta olisimme voineet verrata hänen tutkimuksiansa. Olemme ainoastaan saaneet tietää vuosiluvut, joihin hän sovitti profetallisen ajan.] Siitä huolimatta oli tämä alku ennustuksen oikealle ymmärtämiselle, sillä lopultakin oli 1260 vuoden jakso, jonka hän näki oikealla tavalla avain; ja tämän totuuden saarnaaminen (vaikkakin sen yhteydessä oli eksytyksiä, vääriä sovituksia ja johtopäätöksiä) vaikutti erottavasti ja puhdisti "monta", ja juuri sinä aikana kuin Herra oli ennakolta sanonut.
Koska hän ei ymmärtänyt Herran tulemisen tapaa eikä tarkotusta, vaan odotteli äkillistä ilmestymistä ja kaiken loppua yhtenä päivänä, niin otaksui hän, että kaikkien aika-ennustusten täytyi päättyä siinä; ja hänen tarkotuksensa ja ponnistuksensa olivat pakottamalla pakottaa kaikki ajanmääräykset tähän yhteiseen loppukohtaan; siitä johtui hänen epäonnistumisensa — ja sen enemmän ei Jumala valaissut ketään silloin, koska aika enemmälle valolle ei silloin vielä ollut tullut.
Herra Miller oli vakava ja kunnioitettu baptistikirkon jäsen; ja, kun hän oli huolellinen Raamatun tutkija, alkoivat ennustukset avautua hänelle. Kun hän itse oli tullut täysin vakuutetuksi sovituksiensa oikeudesta, alkoi hän levittää mielipiteitään seurakunnanopettajain keskuudessa, pääasiallisesti alkaen baptisteista; mutta sittemmin kaikkien luokkien ja kaikkien uskonkuntien keskuudessa. Kun liike kasvoi, saarnasi hän ja matkusti yhdessä monen apulaisen kanssa laajalti. Hänen toimintansa alku baptistisaarnaajain keskuudessa oli, mikäli hänen muistiinpanoistaan on voitu saada selville, vuonna 1829, ja pastori Fuller, baptistiseurakunnassa Poultneyssä Vermontissa, oli ensimäinen kääntynyt, joka saarnasi hänen mielipiteitään julkisesti. Kirjeessä, joka oli kirjotettu kolme vuotta myöhemmin, sanoo herra Miller: —
"Herra sirottelee siemenen. Nyt saatan, paitsi itseäni, laskea kahdeksan saarnaajaa, jotka saarnaavat tätä oppia enemmän tai vähemmän. Tunnen enemmän kuin sata yksityistä veljeä, jotka sanovat omistaneensa minun mielipiteeni. Olkoon tämän kanssa kuinka tahansa, Totuus on voimallinen ja on voittava."
Siten näkee, että "Milleriläisen liikkeen" erottamistyö alkoi ennakolta määrättynä aikana — 1290 päivän loppuessa, vuonna 1829.
Mutta kuinka kävi tuon vakavan odottamisen 1335 päivän saavutettua rajansa? Kutka ovat niin odottaneet?
Muutamat Jumalan lapsista, "pyhä kansa", tekijä muiden muassa, vaikkei olekaan missään yhteydessä "Milleriläisen liikkeen" tai sittemmin muodostuneiden uskonkuntien kanssa, jotka nimittävät itseään "toiseksi adventtikirkoksi", ("the Second Advent Church"), ovat odottaneet ja "vakavasti varronneet" Mikaelin valtakuntaa; ja me todistamme ilolla siitä autuudesta, joka oli Isämme suunnitelman ihmeellisen kirkkaan paljastumisen yhteydessä syksyllä 1874 ja sen jälkeen — 1335 päivän loputtua.
Meiltä puuttuu sanoja tämän autuuden lausumiseksi! Ainoastaan ne, joita tämän valtakunnan uuden viinin henki on virkistänyt, saattaisivat käsittää sen, jos me voisimme kertoa siitä. Se on sentähden jotakin, jota saattaa tuntea pikemmin kuin sitä saattaa kertoa. Juuri näiden 1335 profetallisen, vertauskuvallisen päivän päättyessä saatiin selville tuo Herran kallisarvoinen läsnäolo ja nähtiin sekin asia, että me nyt elämme tämän evankelikauden elonkorjuussa ja Mikaelin (Kristuksen) valtakunnan pystyttämisen ajassa.
Oi, tämän siunatun ajan autuutta! Oi mikä sopusointu, mikä ihanuus, mikä suuruus jumalallisessa suunnitelmassa, kun se alkoi paljastua noiden 1335 päivän saavutettua rajansa. Osottaaksemme, niin paljon kuin suinkin voimme, tätä autuutta ja jumalallisen suunnitelman kokonaisempaa paljastamista, jonka ymmärtämisen aika nyt on tullut nykyään elävälle "pyhälle kansalle", julkaisemme tämän Raamatun tutkistelujen sarjan. Ainoastaan "pyhä kansa" tulee ymmärtämään sen! Se on annettu suosiona. "Eikä yksikään jumalaton ymmärrä"; eikä nekään "pyhästä kansasta", joilla on yhteyttä maailmallisten kanssa, jotka tyhmästi yhtyvät jumalattomien kokouksiin, ja istuvat pilkkaajain istuimilla, saata ymmärtää, eivätkä saa kokea tätä autuutta, joka nyt annetaan ainoastaan "pyhille" todellisesti "viisaille", jotka rakastavat Herran lakia ja tutkistelevat hänen lakiansa päivät ja yöt. — Ps. 1: 1, 2.
Tämä Mikaelin valtakuntaa koskeva sanoma, joka vähitellen on avautunut aina 1829 alkain, esitetään vertauskuvallisesti Ilmestyskirjassa (10: 2, 8—10) "pienenä kirjana", joka "pyhän kansan" "viisaiden", joita Johannes edustaa, käskettiin syödä. Ja Johanneksen kokemus, sellaisena kuin se lausutaan 10:ssä värssyssä on kaikkien niidenkin kokemus, jotka ottavat vastaan nämä totuudet. Ne tuovat muassaan ihmeellistä suloutta: oi, mikä autuus! Mutta seuraukset ovat aina enemmän tai vähemmän vainon, katkeruuden ja totuuden suloisuuden sekotusta. Ja vaikutus niihin, jotka uskollisesti kestävät loppuun asti on perkaava, puhdistava ja jalostava; ja siten valmistetaan Kristuksen morsian häitään ja korotustaan varten, mitkä ovat määrätyt tapahtumaan Valmistus-päivän lopulla.
Mitä tulee laskuvirheeseen, joka, niinkuin olemme osottaneet, siitä huolimatta oli siunaus ja alku näyn oikealle tulkitsemiselle, saa profetta Habakkuk kirjottaa kehotuksen sanan, sanoessaan (2: 2): "Kirjota näkysi ja piirrä se tauluihin [karttoihin], että helposti sitä lukea voi… Jos se viipyy, niin odota sitä ['Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa 1335 päivää']; sillä se tulee totisesti, eikä viivyttele." Sen näennäinen viipyminen tahi lykkäys ei ollutkaan todellista, vaan oli se osaksi Herra Millerin puolelta erehdys, jonka Herra edeltäkäsin tiesi, ja jonka hän salli "pyhän kansansa" koettelemiseksi.
Todistukseksi vihkiytymisestä, Raamatuntutkistelemisesta ja uskosta, joka syntyi tämän liikkeen johdosta, esitämme eräästä Herra Millerin pettymyksensä jälkeen 1844 kirjoittamasta kirjeestä niille, jotka olivat olleet osallisina hänen kanssaan tässä, seuraavaa: —
"Me kiitämme aina Jumalaa teidän puolestanne, saatuamme kuulla, että teidän ja meidän äskettäin tapahtunut pettymyksemme on herättänyt teissä, ja toivomme mukaan myöskin meissä, syvän nöyryytyksen ja sydämiemme huolellisen tutkimuksen. Ja vaikka olemmekin nöyryytetyt ja meihin on jossain määrin kipeästi koskenut pahan ja nurjamielisen sukukunnan pilkkaamiset, emme kumminkaan ole peloissamme tahi alla päin. Te saatatte kaikki, kun teiltä kysytään uskonne perustusta, avata Raamattunne ja sävyisyydellä ja pelvolla osottaa kysyjälle minkä vuoksi te toivotte suuren Jumalan meidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Teidän ei ainoassakaan tapauksessa tarvitse kehottaa kysyjää kääntymään seurakunnan opettajan puoleen, kun on kysymys teidän uskonne perustuksesta. Teidän uskontunnustuksenne on Raamattu;… teidän viisaustieteenne on se viisaus, joka tulee Jumalasta; teidän yhdyssiteenne on pyhien rakkaus ja yhteys; teidän opettajanne on pyhä henki; ja teidän neuvonantajanne on Herra Jeesus Kristus… Me kehotamme teitä kaikkien pyhien rakkauden ja yhteyden nimessä pysymään tässä toivossa. Se on turvattu jokaisen Jumalan sanan lupauksen kautta. Se on vakuutettu teille näiden kahden muuttumattoman asian kautta — Jumalan päätöksen ja valan kautta, jossa hänen on mahdoton valehdella. Se on vakuutettu ja vahvistettu Jeesuksen Kristuksen kuoleman, veren, ylösnousemisen ja elämän kautta… Älkää koskaan peljätkö, veljet; Jumala on antanut teidän tietää, mitä teidän on sanottava. Tehkää niinkuin hän on käskenyt teitä tekemään ja hän on pitävä huolta seurauksista. Jumala sanoo: 'Sentähden sano heille, ne päivät lähestyvät, ja kaikki, mitä ennustus sanoo'. [Katso Hes. 12: 22, 23.]… Se on minulle melkein todistuksena, että Jumalan käsi on mukana tässä asiassa. Ajan saarnaamisen kautta ovat monet tuhannet johdetut tutkimaan Raamattua… Jumalan viisaus on runsain määrin viittonut tiemme, jonka hän on suunnitellut aikaansaadakseen hyvän, minkä hän tulee suorittamaan omalla ajallaan ja omalla tavallaan."
Eräs Herramme vertauksista annettiin erittäin valaisemaan tätä odotuksen aikaa, erehdyksestä 1844 "1335 päivän" toteutumisen loppuun. Me tarkotamme: —
VERTAUSTA KYMMENESTÄ NEITSEESTÄ.
— Matt. 25: 1—12. —
Tämä vertaus alkaa sanalla "silloin", siten ilmaisten, ettei sitä saatettu sovelluttaa kohta, Herran ajalla, vaan joskus vastaisuudessa. "Silloin on taivaanvaltakunta [kehittymättömässä (embryo) tilassaan — jota muutamat tai koko pyhä kansa, jotka ovat koetuksessa valtakunnan jäsenyyttä varten, edustavat] kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää, ja viisi älykästä."
Luvut eivät ole tärkeät, eikä niiden välinen suhdekaan. Vertaus opettaa, että tulee olemaan liike valtakunnan perillisten keskuudessa Yljän vastaanottamista odottaessa, — liike, jossa tulee esiintymään kaksi luokkaa, joita tässä nimitetään "älykkäiksi" ja "tyhmiksi". Sana "neitsyt" merkitsee puhdasta; nämä, jotka esiintyvät vertauksessa sekä älykkäät että tyhmät, esittävät siis "pyhää kansaa". Itse asiassa, eivät ketkään, jotka rakastavat Ylkää, ja haluavat mennä häntä vastaan, saata rakastaa syntiä, vaikkakin monet heistä ovat "tyhmiä".
Liike, jota Herramme tarkottaa tässä vertauksessa, vastaa täydellisesti sitä, joka alkoi "Milleriläisen liikkeen", ja joka yhä vieläkin jatkuu. Tämä, vaikka olikin baptistin alkama, oli lahkolaisuudesta vapaa liike, johon hurskaammat ja uskollisimmat kaikista uskonkunnista ottivat osaa. Kertomus näistä ajoista, heidän palavasta innostaan, j.n.e., täyttää sydämemme ihailulla niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka olivat kyllin rehellisiä toimimaan vakaumuksensa mukaisesti, vaikkemme voikaan vakaumukseen nähden olla yhtä mieltä heidän kanssaan. Rahaa ammennettiin kuin vettä traktaattien ja sanomalehtien painattamiseksi eri kielille ja sanoman lähettämiseksi ympäri maailmaa. Kerrotaan herätyksen hengen levinneen kaikkien uskonkuntien kirkoissa, ja että muutamissa seurakunnissa, joissa kaikki olivat tämän opin vaikutuksen alaisina, ne, joilla oli rahaa liikenemään, kasasivat ne pöydälle saarnatuolin eteen, jossa ne olivat vapaasti kaikkien tarvitsevien käytettävinä; ja uskovaisten rehellisyys ja harrastus oli sellainen sinä aikana, että kerrotaan, ettei rahoja, joita sillä tavoin oli pyhitetty Herralle, tarvinnut vartioida, kosk'eivät muut koskeneet niihin, kuin tarvitsevat.
Vertauksessa kerrotaan kaikilla neitseillä olleen puhdistetut lamput, jotka antoivat heille valoa. Nämä lamput esittivät Raamattua ("sinun sanasi on minun jalkaini lamppu") engl. k.; ja sellaista lamppujen puhdistusta — Raamatun tutkimista — kaikkien kristittyjen luokkien keskuudessa, ei luultavasti koskaan ennen ole tapahtunut. Öljy kuvaa totuuden henkeä. Se oli kyllä ilmeinen lampuissa, joita kaikilla oli; mutta kaikilla ei ollut totuuden henkeä itsessään — "astioissa".
Pettymystä 1844 ilmaistaan lyhyesti vertauksessa kertomalla että "Ylkä viipyi" — s.o. odottavista näyttää siltä kuin hän viipyisi. Hämmennystä ja pimeyttä, jota kaikki saivat tuntea, ja monia vääriä ja ilmasta temmattuja mielipiteitä, joihin muutamat niistä, joita pettymys kohtasi, uskoivat, osotetaan vertauksessa sanoilla: "Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat." Niin, ja pimeydessänsä ja nukahtaessansa näkivät useat heistä unta kummallisista ja järjettömistä asioista.
Mutta vertaus esittää toistakin, samankaltaista liikettä, mutta kumminkin erilaista, samojen neitseitten keskuudessa. Ylipäänsä tarkotetaan samaa luokkaa, mutta ei välttämättömästi samoja henkilöitä. Samoinkuin ensimäinen liike oli seurauksena valosta ennustuksiin, Messiaksen toisen tulemisen aikaan nähden seurakunnan Ylkänä, samoin oli toisenkin liikkeen laita. Mutta niissä on useita erilaisuuksia. Ensimäisessä liikkeessä paloivat kaikkien neitseitten lamput samalla tavalla, ja joukko, joka odotti Ylkää, oli sekalainen; jota vastoin toisessa liikkeessä, vaikkakin kaikki tulevat herätettäväksi, johdetaan ulos ainoastaan ne, joilla on totuuden henki sydämissään, ja jotka myöskin tuntevat Raamatun — puhdistetun lampun. Ensimäiselle liikkeelle oli ennustettu (varma) pettyminen; oli välttämätöntä odottaa noiden 1335 päivän loppuun; mutta toinen liike ei ollutkaan pettymys ja odottaminen ei senjälkeen enää ollut tarpeellinen; sillä täyttyminen tuli juuri 1335 profetallisen päivän lopulla — lokakuussa 1874. Herran läsnäolo, sellaisena kuin yllä käsitellyt ennustukset siitä opettavat, alkoi juuri tulla tunnetuksi 1335 vuoden, "odotuksen" ajanjakson, loputtua. Oli hyvin varhain uuden ajan aamuna, mutta oli samalla "keskiyön hetki" mikäli se koski neitseitten raskasta unta, kun kuului huuto (joka vieläkin kaikuu): "Katso Ylkä"! — ei, Katso Ylkä tulee [vanhimmissa kreikkalaisissa siinain ja vatikanin käsikirjoituksissa ei ole sana tulee, vaan luetaan niissä: "Katso Ylkä!"], vaan: Katso., hän on tullut, ja me elämme nyt "Ihmisen Pojan [parousiassa] läsnäolossa." Tämän nykyisen liikkeen tunnusmerkkinä on siitä vuodesta alkain ollut: Herran läsnäolon ja nyt tapahtuvan valtakunta-työn julistaminen. Tekijä, ja apulaiset, julistivat Herran läsnäoloa todistaen sen ennustuksista sekä kartoilla että tauluilla, sellaisilla kuin tässä kirjassa käytetään, syksyyn 1878 asti, jolloin ryhdyttiin toimenpiteisiin nykyisen aikakausikirjamme, "Zions Watch Tower and Herald of Christs Presence" (Sionin Vartiotornin ja Kristuksen läsnäolon sanansaattajan) julkaisemiseksi. Herran siunauksesta ovat miljoonat kappaleet tätä aikakauskirjaa kantaneet ulos maailmaan sanomaa, että aika on täytetty ja että Kristuksen valtakuntaa nyt jo pystytetään, ihmisten valtakuntain ja järjestelmäin hajaantuessa täydellistä häviötään kohti.
Vertaus sanoo meille, ikäänkuin varotuksena edeltäkäsin, että vaikkakin kaikki, jotka kuuluvat neitsytluokkaan, puhdistavat lamppunsa, niin eivät kaikki silti voi nähdä. Ainoastaan ne, joilla on öljyä astioissaan (itsessään — täysin vihkiytyneet) voivat saada valoa lampuistaan ja käsittää asianhaarat. Kaikki muut (kaikki puhtaat neitseet) tulevat joskus saamaan öljyn ja valon, ja sen kautta tulevat he suuresti siunatuiksi; mutta ainoastaan ne, jotka ovat öljyllä, totuuden hengellä, täytetyt, tulevat saamaan valon aikanaan samoin kuin tuon suuren siunauksenkin. Ainoastaan nämä menevät Yljän kanssa häihin. Öljyä, tai vihkiytymisen henkeä, ja sitä seuraavaa valoa, ei toinen neitsyt voi antaa toiselle. Jokaisen, itsekohtaisesti on oltava hengen täyttämä; kunkin on hankittava oma varastonsa tätä öljyä (totuuden ja sen vihkiytymisen ja pyhyyden henkeä); ja sen hinta on melkoinen, se kun sisältää itsensäkieltämisen ja joutumisen väärään valoon ja helteisiin koetuksiin. Markkinat, joilta tyhmät neitsyeet tulevat ostamaan öljynsä, on kokemus suuren hädän aikana. Mutta silloin tulee olemaan liian myöhäistä mennä häihin Morsiamen, Karitsan vaimon jäseninä. Raamattu osottaa kumminkin, etteivät nämä astiat "vähempään kunniaan" tule hävitettäviksi kun he katuvat tyhmyyttään; vaan, siten tehtyinä sopiviksi Mestarille, saavat palvella häntä hänen temppelissään.
Palataksemme enkelin sanoihin Danielille — kuuluu 13 värssy: "Mutta sinä, mene siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla" [1335 päivän kuluttua] — silloin alkavassa elonkorjuussa.
Lauseessa: "Mene siksi kun loppu tulee", pitää huomata että loppu merkitsee kokonaan toista kuin "lopun aika". Elonaika on maailman loppu; ja elonaika on, niinkuin jo on osotettu, se 40 vuoden ajanjakso, joka ulottuu syksystä vuonna 1874 j.K., 1335 päivän lopusta, syksyyn 1914 j.K. Ja Daniel tulee saamaan osansa, palkintonsa Mikaelin (Kristuksen) valtakunnassa, kaikkein pyhäin profettain sekä evankelikauden pyhäin kanssa, tässä lopussa tai elonajassa — jolloin pyhät ovat ensimäiset järjestyksessä sekä kunniassa siinä valtakunnassa. (Hebr. 11: 40.) Katso Raamatun tutkisteluja I osa, siv. 348.
HETKINEN.
Vain hetkinen, vain hetkinen!
On aika läsnä vaan.
Tuo armas aika, Jeesuksein
Kun silloin nähdä saan.
Kas vaikein koetus helppo on
Myös mainen vaelluskin,
Kun tuota vertaan riemuhun,
Min nään nyt selvemmin.
Vain hetkinen! Mä nöyrtyen
Tuot' tutkin sittenkin:
"Mä saanko kohta loppuun sen,
Tien kaidan kuitenkin."
Sill' riemu runsas tarjotaan,
Kun päättynyt on tie.
Siks' aikaa tuota ootan vaan,
Mi mun sun luokseis vie.
Nyt määrää kohti hetkittäin
Käyn taivaan autuuteen.
Mä valmistunut asteettain
Oon riemuun ainaiseen.
On aika parhain, tiedänhän,
Kun Herra määrää sen.
Kas aamunkoitto Siionin
Jo kultaa säteillen.
Oi Herra Jeesus kohta vaan
Nyt näytä voimas tuo
Ja taivaan Taaton lapsien
Jo luokseis päästä suo.
NELJÄS LUKU.
PYHÄKÖN PUHDISTUS. 2300 päivää. — Dan. 8: 10—26.
Todellinen pyhäkkö. — Saastuttaminen. — Alus tai perustus. — Kuinka se "muserrettiin". — Todistuksia roomalaiskatoolisista teoksista. — Puhdistus ei tule olemaan täydellinen ennenkuin 2300 vuotta näyn jälkeen. — Kuinka ja mistä se alkoi, ja milloin se on määrätty täyttymään. — "Kultaiset astiat", totuudet täytyy asettaa paikoilleen.
Edellisessä luvussa olemme nähneet, että röyhkeä, omituinen "pieni sarvi" Dan. 7: 8, 11, 20—26 on sama kuin "synnin ihminen" 2 Tess. 2: 3 ja Herramme Matt. 24: 15 ennustama "hävityksen kauhistus"; ja myöskin, että samaa paavillista valtaa tarkotetaan Dan. 8: 9, 10, 23—25. Olemme tutkineet riittävästi nykyiseen tarkotukseemme ja rajotettuun tilaamme nähden, sen syntyä, sen luonnetta, sen hävittämisvallan kukistamista ja sen lopullista hävittämistä, joka vielä kuuluu tulevaisuuteen.
Nyt tahdomme tarkastaa toista ennustusta, joka selvästi osottaa sitä erityistä väärää oppia eli peruseksytystä, joka johti tämän järjestyksen täydelliseen hylkäämiseen Herramme puolelta ja teki sen hänen silmissään hävityksen kauhistukseksi. Se ennustus, joka nyt tulee tarkastettavaksi, osottaa edelleen ajan, jolloin totinen seurakunta, vihkiytynyt luokka — pyhät — tulevat puhdistettaviksi paavikunnan alkuunpanemista ilkeistä saastutuksista.
Edellisen luvun osottaessa meille odotuksen päiviä ja pyhän tai pyhäkköluokan puhdistamista, osottaa tämä ennustus vuosiluvun, jolloin pyhien uskovaisten valiojoukko tulisi kokonaan vapautumaan paavillisista saastaisuuksista, eksytyksistä, y.m., ja ajan, jolloin ryöstetyt "kultaiset astiat" tahi kallisarvoiset totuudet tulisivat annettaviksi takaisin tälle pyhälle tai pyhäkköluokalle.
Seuraavassa esitämme Dan. 8: 10—26: "Ja se suureni aina taivaan sotajoukkoon asti [saaden vallan koko seurakunnan yli], ja heitti osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä maahan ja tallasi ne. Ja se kasvoi suureksi sotajoukon päämieheen asti. [Se omisti itselleen kunniaa ja arvoa, ja sovitti itseensä ennustuksia ja arvonimiä, jotka kuuluvat Kristukselle Jeesukselle, todelliselle Päämiehelle, eli Ruhtinaalle eli seurakunnan Päälle.] Ja se otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin, ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois. Ja jokapäiväisen uhrin ohella annetaan sotajoukko alttiiksi rikoksen tähden (ruots. k.). Ja se sarvi heittää totuuden maahan, ja toimittaa ja menestyy."
"Ja minä kuulin yhden pyhän puhuvan, ja se pyhä sanoi sille puhuvalle: 'kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?' Ja hän sanoi minulle: 'kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi [päiväksi]; sitten pyhäkkö jälleen puhdistetaan'" (engl. k.).
"Ja tapahtui, kun minä, Daniel, näin sen näyn ja pyysin sitä ymmärtääkseni; niin katso, edessäni seisoi miehen muotoinen. Ja minä kuulin ihmisen äänen Ulain (virran) keskellä, ja se huusi ja sanoi: 'Gabriel, selitä tälle se näky!' Ja hän tuli aivan liki minua; ja hänen tullessansa peljästyin minä ja lankesin kasvoilleni. Ja hän sanoi minulle: 'tarkkaa ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa!' Ja kun hän puhutteli minua, vaivuin minä kasvoilleni maahan; mutta hän rupesi minuun ja asetti minut seisomaan. Ja hän sanoi: 'katso, minä ilmotan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa!'
"Se kaksisarvinen oinas, jonka näet, on Median ja Persian kuninkaat. Ja se karvainen kauris on Kreikan kuningas; ja se suuri sarvi, joka oli sen silmäin välissä, se on ensimäinen kuningas. Ja että se särkyi ja neljä nousi sen sijaan (merkitsee): neljä valtakuntaa on nouseva kansasta, mutta ei niin voimallista kuin hän. Ja heidän valtakuntansa lopulla, kun pahantekijät täyttävät määränsä [vertaa 1 Moos. 15: 16], nousee rohkea ja juonikas kuningas [paavikunta]. Ja hän on voimallinen, vaan ei omasta voimastansa. [Paavikunta vahvisti itseänsä käyttämällä eurooppalaisten eri valtakuntien voimaa.] Ja ihmeellisesti hän hävittää ja menestyy ja toimittaa; ja hän hävittää [tai viettelee uskottomuuteen] voimalliset ja pyhäin kansan [pyhät]. Ja kavaluutensa kautta menestyy hänen petoksensa; ja hän paisuu sydämessänsä, ja äkkiarvaamatta hän monta hävittää; ja hän nousee [Antikristuksena] ruhtinasten ruhtinasta vastaan; mutta ilman kädettä hän muserretaan. Ja näky illasta ja aamusta [että niitä olisi 2,300 puhdistamiseen], josta puhuttiin, on tosi; mutta sinä salaa tämä näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä!"
Emme aijo yksityiskohtaisesti selittää oinasta, kaurista, sarvia, y.m., joita mainitaan näissä ja edellisissä värssyissä, sillä uskomme, että se on jo tehty selväksi. Me olemme jo nähneet, että Roomaa, jota käsitellään erityisenä petona, omine sarvineen 7 luvussa, ja kuvan säärinä ja jalkoina 2 luvussa, tässä (8 luvussa) käsitellään kreikkalaisen "kauriin" toisena sarvena, joka, tultuansa suureksi etelään ja itään päin, maallisena eli keisarillisena Roomana, oli muutoksen alainen, jolloin siitä tuli paavillinen Kooma, josta se kasvoi "suureksi sotajoukon päämieheen asti"; s.o. siitä tuli kirkollinen voima tai valta sotajoukkojen eli kansan yli. Ja samaa menettelytapaa, käsitellä Rooman valtakuntaa haarana eli kasvaimena kreikkalaisen valtakunnan osista, seurataan 11:kin luvussa historiallisessa ennustuksessa. Jokapäiväisen uhrin, joka tässä mainitaan, otaksutaan yleisesti tarkottavan juutalaisten jokapäiväistä eli alituista polttouhria Jerusalemissa. Ja tämän jokapäiväisen uhrin poistaminen on, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, luettu Antiokus Epifanuksen syyksi. Ennustus sivuuttaa kumminkin esikuvauksellisen temppelin tai Pyhäkön ja esikuvalliset polttouhrit ja tarkottaa vastakuvallista Pyhäkköä eli Jumalan temppeliä, kristillistä seurakuntaa (2 Kor. 6: 16) ja vastakuvallista polttouhria, Kristuksen ansiokasta uhria, joka on tehty kerta kaikkien edestä ijankaikkisiksi ajoiksi — ollen siis alituinen, aina vaikuttava uhri koko maailman syntien edestä.
Paavikunta ei todellisuudessa poistanut tai kumonnut Kristuksen alituista uhria, mutta tämä järjestelmä syrjäytti sen esittämänsä väärän opin kautta, mikä vähitellen, mutta lopulta kumminkin täydellisesti, syrjäytti Kristuksen alituisen ja aina vaikuttavan uhrin. Tämä väärä oppi on tunnettu nimellä Messu eli Messu-uhri.
Protestantit käsittävät ylipäänsä vallan väärin tämän niin kutsutun sakramentin. He otaksuvat sen ainoastaan eräänlaiseksi Herran ehtoollisen viettämis_muodoksi_, jonka roomalaiskatoliset ovat omaksuneet. Toiset käsittävät sen jonkillaiseksi erityiseksi rukoukseksi. Mutta nämä otaksumiset ovat kokonaan väärät. Roomalaiskatolinen oppi Messusta on seuraava: Kristuksen kuolema, niin he väittävät, poisti aadamilaisen eli alkuperäisen synnin, mutta sitä ei saata sovittaa päivittäisiin erehdyksiimme, heikkouksiimme, synteihimme ja laiminlyömisiimme; se ei ole alituinen uhri, ainainen ansio kaikkien syntiemme edestä, ainaisesti riittävä ja vaikuttava, vaatteen tavalla peittävä jokaisen syntisen ja jokaisen synnin, niin että katuvainen saattaa palata yhteyteen Jumalan kanssa. Sellaisia syntiä varten asetettiin Messu-uhri; paavilaiset pitävät sitä Golgatan uhrin kehityksenä. Joka kerta kun Messu kannetaan esille uhrina, uhrataan, väittävät he, Kristus uudelleen erityisten henkilöiden ja syntien edestä, joihin messua toimittava pappi sisimmässänsä sen sovittaa.
Sen Kristuksen, joka siten on uhrattava uudelleen, "luo" virkaatekevä pappi ensin vehnäleivästä ja viinistä. Ne ovat aivan tavallista leipää ja viiniä, kunnes ne pannaan alttarille, jolloin määrätyt asetussanat, niin väitetään, muuttavat leivän ja viinin Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Nyt ne eivät enää ole leipää ja viiniä, vaikka ne edelleen näyttävät samoilta. Tätä muutosta kutsutaan transsubstantiationiksi — aineen muutokseksi. Nuo viisi latinalaista taikasanaa, jotka, niinkuin väitetään, aikaansaavat muutoksen leivässä ja viinissä todelliseksi lihaksi ja vereksi, ovat: "Hoc est autem corpus meum." [Suomeksi: Tämä on minun ruumiini. S. h.] Väitetään kenen papin tahansa voivan tällä tavalla luoda uudestaan Kristus lihassa, uhrattavaksi uudelleen. Ja kun Kristus siten on tullut luoduksi, soitetaan kelloa, ja pappi ja kansa laskeutuvat polvilleen palvomaan ja rukoilemaan leipää ja viiniä, jota he nyt pitävät itse Kristuksena. Kun tämä on tehty, murretaan leipä (Kristuksen todellinen liha, joka, kuten sanotaan, on aistimilta peitossa). Kristus teurastetaan eli uhrataan siten uudelleen ja uudelleen lukemattomia kertoja erityisten syntein edestä, joita tällä keinoin koetetaan pyyhkiä pois.
Pannakseen käytäntöön tämän mahdottoman opin, ja koettaakseen saada sen johdonmukaiseksi, ovat roomalaiskatoliset kirkolliskokoukset antaneet ulos lukuisia ja pitkiä päätöksiä ja selityksiä ja viisaat (?) jumaluusoppineet ovat kirjoittaneet tuhansia kirjoja. Näissä opetetaan, että jos pisara "verta" (viiniä) läikkyy yli, on se tarkasti säilytettävä ja poltettava ja tuhka on haudattava pyhään maahan; ja samoin on leivänkin (Kristuksen ruumiin) laita; ei murunenkaan siitä saa mennä hukkaan. Pidetään tarkkaa huolta, ettei kärpänenkään saa tulla "vereen" (viiniin), ja ettei rotta tahi koira saa murustakaan murretusta "lihasta" (leivästä). Ja T:ri Dens, heidän johtavia teoloogejaan, huomauttaa selittäen, että "rotta tai koira, joka syö sakramenttiaineista, ei syö niitä sakramentteina; kumminkin todistetaan, ettei Kristuksen ruumis sellaisessa tapauksessa lakkaa olemasta aineissa." [Dens, Tract de Euchar., N:o 20, siv. 314] Roomalais-katolinen (amerikkalainen) katkismus esittää tämän opin seuraavasti: —
'Kysymys. Mikä on pyhä eukaristi (ehtoollinen)?
Vastaus. Se on sakramentti, joka sisältää Jeesuksen Kristuksen RUUMIIN JA VEREN, SIELUN ja JUMALUUDEN, leivän ja viinin muodossa ja niiden näköisinä.
K. Eikö se ole leipää ja viiniä, jota ensin asetetaan alttarille messun viettämistä varten?
V. Kyllä, se on aina leipää ja viiniä, siksi kunnes pappi lausuu asettamissanat messun aikana.
K. Mitä tapahtuu näiden sanojen vaikutuksesta?
V. Leipä muuttuu Jeesuksen Kristuksen RUUMIIKSI, ja viini hänen
VEREKSEEN.
K. Kuinka tätä muutosta nimitetään?
V. Sitä nimitetään transsubstantiationiksi, mikä merkitsee, toisen aineen muuttumisesta toiseksi.
K. Mikä Messu on?
V. Messu on uuden lain lakkaamaton ["päivittäinen" eli "alituinen"] uhri, jossa Herramme Kristus uhrautuu papin kautta verettömällä tavalla, leivän ja viinin muodossa taivaalliselle Isällensä niinkuin hän kerran uhrautui ristillä verisellä tavalla.
K. Mikä on erotus messun uhrin ja ristin uhrin välillä?
V. Messun uhri on oleellisesti sama [samanlainen] kuin ristinkin uhri, ainoa erotus on uhraamisen tavassa.
K. Mitä vaikutuksia messulla on lepytys [täydentämis]-uhrina?
V. Sen kautta saamme Jumalan laupeudesta, ensiksi, armoa sydämen murtumiseen ja katumusta syntein anteeksi saamiseen; toiseksi anteeksiannon ajallisista rangaistuksista, joita synneistämme olemme ansainneet.
K. Keihin sovitetaan messun hedelmät [edut]?
V. Yleiset hedelmät sovitetaan koko kirkkoon, sekä eläviin että kuolleisiin; erityiset hedelmät sovitetaan, ensiksi, pääasiallisesti pappiin, joka pitää messun, senjälkeen niihin, joiden puolesta hän uhraa; ja, kolmanneksi, niihin, jotka hartaudella ovat olleet mukana [s.o. niihin, jotka ovat kuunnelleet messua kirkonkävijöinä].'
Sama lähde sanoo: "Uhraaja on pappi; maallinen aine, joka uhrataan, kutsutaan uhriksi; paikkaa, missä uhrataan, sanotaan alttariksi. Nämä neljä — pappi, uhri, alttari ja uhraaminen — ovat erottamattomia; kukin näistä kaipaa toistaan."
Selittäen kirkonmenoja, sanoo se jälleen papista: "Sen jälkeen lausuu hän salaperäiset asettamissanat, rukoilee polvistuen, ja nostaa pyhän ruumiin ja pyhän veren päänsä yli. Kelloa soitettaessa rukoilee kansa polvillansa, lyö rintoihinsa merkiksi syntiensä katumisesta. Pappi rukoilee Jumalaa armollisesti OTTAMAAN VASTAAN UHKIN."
Me päätämme tämän aineen todistelun seuraavalla lyhyellä otteella Tridentin kokouksen kanoneista (kirkkosäännöistä) [Consil Trid. Sess. 22 De Sacrificio Missoe]:
Kanoni 3. "Jos joku sanoo, että messu on ainoastaan ylistys ja kiitosjumalanpalvelus tahi ainoastaan muiston viettäminen ristillä tapahtuneesta uhrista, eikä [itsessään] lunastusuhri [s.o. uhri, joka itse aikaansaa täydennyksen syntein edestä]; tahi että se hyödyttää ainoastaan sitä, joka ottaa sen vastaan, ja ettei sitä saa uhrata elävien ja kuolleitten, syntien, rangaistusten ja muitten välttämättömien asiain edestä täydennyksenä, hän [joka kieltää tämän uhrin voiman] olkoon kirottu."
Siten näemme selvästi, että paavikunta on pannut väärän tai petollisen uhrin tuon ainoan, ijankaikkisen, täydellisen, kerta kaikkiaan annetun Golgatan uhrin sijaan, jota ei koskaan uudisteta. Tällä tavoin otti paavikunta pois Kristuksen työn ansion, minkä mukaan se, oikeutta myöten, on katsottava alituiseksi uhriksi, panemalla sijaan omien pappiensa tekemän petoksen. On turhaa tässä mennä yksityiskohtiin mikäli ne koskevat syytä, miksi paavikunta kieltää ja syrjäyttää totisen Ainaisen Uhrin ja panee "kauhistuksen", Messun, sen sijalle; sillä useimmat lukijoistamme tietävät, että tämä oppi, minkä mukaan pappi Messussa tekee syntien edestä uhrin, jota ilman ei niitä pyyhitä pois, eikä voida välttää niiden rankaisemista, on pohjana roomalaisen kirkon monille keksinnöille kiristääkseen rahaa kansalta tuhlaavaisuuteensa ja ylellisyyteensä. "Rippi", "anne" ja kaikki erilaiset luulotellut edut, suosion osotukset, oikeudet ja vapaudet, olkootpa sitten elävien tai kuolleitten edestä, kaikki perustuvat tuohon rienaavaan oppiin Messusta, joka on luopumuksen perusoppi. Sen vallan ja voiman nojalla, jonka Messu-uhri antaa papeille, kansa juuri hyväksyy heidän muutkin rienaavat väitteensä, joiden mukaan heillä muka on, ja he harjottavat erilaisia etuoikeuksia, jotka kuuluvat ainoastaan Kristukselle.
Todistukseksi tämän opin luonteen pohjaperustuksesta huomattakoon, että vaikka uskonpuhdistus Saksassa ja Sveitsissä alkoi taistelun anteita vastaan, kysymys kumminkin pian alkoi koskea transsubstantiationia — Messu-uhria. Uskonpuhdistuksen kulmakivi oli, että Kristus yksin, Golgatalla tapahtuneen uhrinsa tähden, aikaansai syntien anteeksi antamisen, eikä sitä niin ollen saatu anteitten, ripin ja messujen kautta. Sanalla sanoen, Messua koskeva kysymys oli melkein kaikkien Rooman vainojen perustuksena. Piispa Tilotson huomauttaa: Tämä [transsubstantiationi — Messu] on roomalaisessa kirkossa ollut suurena polttavana pääkappaleena; ja niin mahdoton ja järjetön kuin se onkin, on sen kieltämisen vuoksi tapettu useampia kristityitä kuin kentiesi heidän uskontonsa kaikkien muitten pääkappalten kieltämisen vuoksi yhteensä.
Luonnollisesti väittävät katolilaiset, että Kristus ja apostolit asettivat messun; mutta aikaisintaan sen mukaan kuin me olemme olleet tilaisuudessa huomaamaan, mainittiin siitä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa, vuonna 381 j.K. Kumminkaan ei vuosilukua tämän saastaisen eksytyksen alkamiselle ole erityisesti kosketeltu ennustuksessa, paitsi että paavikunta tämän peruseksytyksen johdosta tuli "hävityksen kauhistukseksi", ennenkuin se sellaisena "asetettiin" valtaan, joka, niinkuin olemme nähneet, tapahtui 539 j.K.
Ennustus selittää: "Otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin", ja lisää sen jälkeen: "ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois." Se paikka tai perustotuus, jolle oikealla tavalla vihkiytynyt luokka tai pyhäkkö-luokka on rakennettu, on, että Herramme Jeesus, oman uhrinsa kautta, on lunastanut kaikki, ja tulee täydellisesti pelastamaan kaikki ne jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luokse, ilman toista välittäjää, ilman pappia, piispaa, paavia tai muuta uhria; sillä mikä muu uhri tahansa, on Jumalan silmissä kauhistus, koska Kristuksen suuri lunastus-uhri sen kautta pidetään riittämättömänä. — Hebr. 1: 25; 10: 14.
Oppi lunastuksesta on Pyhäkön eli pyhän temppelin — vihkiytyneen seurakunnan perustus. Ja kun tämä "jokapäiväinen" uhri syrjäytettiin, lakkautettiin eli kukistettiin Messun kautta, silloin seurasi se paha, mitä profetta oli ennustanut. Sotajoukko (nimikristityt) jätettiin eksytykselle, he kun olivat alttiit sen väärälle järjestelmälle, joka korotti itsensä (päänsä, paavin, henkilössä) sotajoukon ruhtinaaksi eli hallitsijaksi. "Ja se heittää totuuden maahan" ja samalla osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä, eli opettajista, jotka pitivät kiinni totuudesta eivätkä tahtoneet yhtyä sen kanssa rikkomuksen tiellä. Ja, niinkuin edellisessä luvussa olemme nähneet, oli sillä ihmeellinen menestys toimissaan.
Kun kerran kristillisen uskon pääperustus siten syrjäytettiin, onko sitten ihmettä, että suuri luopumus meni sellaisiin pahuuden syvyyksiin, kuin se meni? Toinen eksytys johti toiseen, kunnes totuudesta ja jumalisuudesta oli jälellä ainoastaan ulkonainen muoto; ja hävittävä kauhistus istuutui Jumalan temppeliin, saastuttaen sekä Pyhäkön että sotajoukon, ja kohotti päänsä Kristuksen käskynhaltijaksi eli sijaiseksi.
Keskellä näitä hävityksen kauhistuksen menestymisen näkyjä kuulee Daniel pyhimysten, pyhien, kysyvän: "Kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?" Siitä asti kuin kauhistus asetettiin, on ollut pyhimyksiä, jotka huomasivat sen luonteen ja sen saastutukset joko selvemmin tai hämärämmin, ja sellaiset ovat innokkaasti etsineet valoa ja huutaneet Herran puoleen: Oi Herra, kuinka kauan tallataan totuus lokaan, ja eksytysten, rienaamisten ja kauhistusten sallitaan menestyä? — Kuinka kauan saa Antikristus, "juopuneena pyhimyksien ja Jeesuksen todistajain verestä", ja erinomaisesta menestyksestänsä, jatkaa kansojen juovuttamista ja pettämistä? (Ilm. 17: 2, 6; 14: 8; 18: 3.) Ja edeltäpäin nähden heidän, ja Danielin ja meidän kysymyksemme, antoi Jumala vastauksen uudelleen lähettiläänsä kautta. Ja vaikkei sanamuotoa saatettukaan ymmärtää ennen lopun aikaa, antoi kumminkin ajan määrääminen eli rajottaminen sekä toisille että Danielille sen vakuutuksen, että Jumalalla on asema täydellisesti käsissään, niin ettei mitään saata tapahtua, jota hän ei voi ja tahdo johtaa aikanaan parhain päin. Tämä vastaus ei ilmaise puhdistustyön alkamista, vaan ajan, jolloin se pääasiallisesti olisi päättynyt. Se kuuluu seuraavasti. —
"Kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi; sitten pyhäkkö pannaan jälleen oikeaan tilaansa."
Tätä ajanmääräystä tutkiessa pistää heti tutkijan silmiin, ettei tässä voida tarkottaa kirjaimellisia päiviä; sillä kaksi tuhatta kolmesataa kirjaimellista päivää olisi vähemmän kuin seitsemän vuotta, ja kumminkin ulottuu ennustus silminnähtävästi koko tuon pitkän ajanjakson yli, jona pyhäkkö saastutettiin ja totuus tallattiin maahan. Taasenkin huomaamme, että on ennustettu, että nämä 2300 päivää tulevat päättymään jossain kohdassa sitä aikaa, jota nimitetään "lopun ajaksi"; sillä Gabriel sanoi: "Tarkkaa, ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa", ja jälleen: "Katso, minä ilmoitan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa".
Selityksessään toistaa Gabriel koko näyn ja selittää osittain eri vertauskuvat, jonka jälkeen hän lopettaa vakuuttaen, että 2300 päivää on koko ajan oikea määrä.
Daniel, joka erityisesti ajatteli Israelia ja Jumalan isille antamien lupausten täyttymistä, käsitti, että kaikki kuulemansa ei saattanut tapahtua 2300 kirjaimellisessa päivässä, etenkin kun Gabriel sanoi hänelle: "Mutta sinä, salaa näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä". Ja vaikkei hän tiennyt, kuinka pitkä kukin vertauskuvallinen päivä tulisi olemaan, tuli hänen sydämensä sairaaksi ajatellessaan kaikkea sitä pahaa, joka tulisi kohtaamaan Jumalan kansaa — vaikkei hän nähnytkään tämän nimen siirtymistä lihalliselta Israelilta hengelliselle Israelille. Me luemme: "Mutta minä, Daniel, raukesin ja sairastin päiväkausia"; ja "olin hämmästynyt siitä näystä, eikä kukaan sitä ymmärtänyt." Ja onni oli Danielille ja kaikille Jumalan lapsille siitä ajasta alkain lopun aikaan asti, ettei tämän näyn kauheaa merkitystä paavillisesta vallasta ja vainosta ja pyhien kärsimyksistä selvemmin ilmoitettu edeltäkäsin. Meidän laupias taivaallinen Isämme, vaikka onkin halukas koettelemaan kansaansa murheen ja koettelemuksen pätsissä, valmistaakseen kansan tuohon ylenpalttiseen ihanuuden voimaan, joka on luvattu, toimii meihin nähden seuraavassa lauseessa lausutun periaatteen mukaan: "Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."
Daniel, jonka mieltä kiinnitti enemmän Israelin tulevaisuus kuin persialainen "oinas" tai kreikkalainen "kauris", tiesi Jeremian ennustuksesta, että seitsenkymmenvuotinen vankeus Babelissa oli rangaistus Israelin synneistä ja niinmuodoin päätti hän näyn johdosta, että vastaisuudessa tulee vainoja (korotuksen ja ihanuuden sijasta, jota hän oli odottanut) ja että se ennusti Israelin synneistä ja Jumalan vihasta; sentähden rukoili hän anteeksi Israelin syntejä ja isille annettujen lupausten täyttymistä. Tästä kerrotaan muutamin sanoin Dan. 9: 2—19. Daniel ei nähnyt jumalallisen suunnitelman laajakantoisuutta, niinkuin me nyt näemme sen; mutta siitä huolimatta olivat hänen vakavuutensa ja uskonsa lupauksiin mieluisat Jumalalle, joka sentähden ilmaisi hänelle enemmänkin tätä näkyä koskevia asioita — antaen hänelle lisäyksen eli tiedon asiain kehittymisestä niissä kohdissa, jotka erityisesti koskivat lihallista Israelia. Daniel luuli, että Israelin maan seitsenkymmenvuotista autiona-olemisen aikaa, kansan ollessa Baabelissa, pidennettäisiin, eli jatkettaisiin monella, (2300) päivällä. Jumalaa oikaisee tämän erehdyksen lähettämällä Gabrielin ilmaisemaan hänelle, että vankeus tulisi päättymään kun seitsemänkymmentä vuotta tulisi täyteen; ja että Jerusalemin kaupunki ja temppeli rakennettaisiin uudelleen, vaikka rauhattomana aikana, j.n.e.
Danielin rukoillessa tämän näyn johdosta, mikäli se koski noita 2300 päivää, joiden hän, käsittäen väärin, luuli merkitsevän Baabelin 70-vuotisen vankeuden pidentämistä, lähetettiin Gabriel selittämään juuri tätä väärin käsitettyä näkyä (Dan. 9: 21—27): "Ja hän neuvoi minua ja puhutteli minua ja sanoi: 'Daniel, nyt olen minä lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen. Sinun anomustesi alussa läksi [lisä-selitys Jumalan suunnitelmasta, joka nyt ilmotetaan] ja minä olen tullut sitä ilmottamaan; sillä sinä olet otollinen. Siis käsitä [entisen lisäksi] sana ja ymmärrä näky [mikäli se koskee 2300 päivää]. — Seitsemänkymmentä viikkoa [70 X 7 = 490 päivää] on määrätty [tai erotettu, vahvistettu tai päätetty kansallesi [Israelille] ja pyhälle kaupungillesi [Jerusalemille]", j.n.e. [Katso tätä ennustusta koskevaa tutkimusta II osa, luku 3.]
Tässä erityisesti huomattava kohta on, että kyseessä olevat 490 päivää ovat osa noista 2,300 päivästä — määrätty osa, joka erityisesti kiinnitti Danielin mieltä ja joka oli vastaus hänen rukoukselleen mikäli se koski Israelin ennalleenasettamista Babelin vankeudesta (Katso 9: 12, 16 ja 18 värssyjä.) Koska nämä seitsemänkymmentä viikkoa, tai 490 päivää, olivat 2300 päivästä edellinen osa, ei niiden täyttyminen ole ainoastaan omiaan näyttääkseen meille milloin nuo kaksi tuhatta kolmesataa vuotta alkoivat vaan myöskin minkälainen aika (ajan mitta) (kirjaimellinen tai vertauskuvallinen) tässä ilmotettiin. (Katso 1 Piet. 1: 11.) Vieläpä ne osottavat enemmänkin kuin tämän: ennustuksen "seitsemänkymmenen viikon" täyttyminen tulisi vahvistamaan Danielin oikeaksi profetaksi ja hänen ennustuksensa oikeiksi; ja erityisesti tulisi "näky" 2300 päivästä täten vahvistetuksi. Ja siten ennustettiin, että nuo seitsemän viikkoa tulisivat muitten muassa "vahvistamaan näyn ja ennustuksen" (ruots. k.).
Kun meistä siis tuntuu, että vertauskuvalliset seitsemänkymmentä viikkoa, eli 490 päivää, jotka ovat täyttyneet yhtä monena vuotena, ovat edellinen osa 2300 päivästä ja Jumalan vahvistus tai hyväksyminen koko näylle, alamme laskea, nähdäksemme milloin koko ajanmääräys tulee täyttymään. Jos me 2300 vähennämme 490, jotka täyttyivät ensimäisessä tulemisessa, jää 1810. Näiden 1810 vuoden (profetallisen, esikuvauksellisen päivän) täytyy siis olla se ajan pituus, joka on kulunut seitsemänkymmenen viikon lopusta siihen aikaan asti, jolloin Pyhäkköluokka tulee olemaan puhdistettu paavikunnan erilaisista saastutuksista — hävityksen kauhistuksista, jotka niin monta vuosisataa ovat saastuttaneet Jumalan temppeliä.
Messiaksen kuolema tapahtui, niinkuin on osotettu, keväällä vuonna 33 j.K. [katso toinen osa, luku 3] ja tämä oli seitsemänkymmenen viikon viimeisen viikon keskellä, mitkä viikot siis loppuivat puoli viikkoa eli kolme ja puoli vuotta myöhemmin — syksyllä vuonna 36 j.K. 1810 vuotta siis, syksystä vuonna 36 j.K., nimittäin syksy vuonna 1846, osottavat näyssä mainittujen 2300 päivän lopun ja vuosiluvun, jolloin Pyhäkkö tulisi puhdistettavaksi.
Koska tämä ennustus on täyttynyt, on meidän tässä kuten muissakin tapauksissa, joissa ennustukset ovat täyttyneet, odotettava historian lehdillä löytävämme selvästi esitettyjä tosiseikkoja, jotka todistavat sen täyttymisen; sillä vaikka usein sattuu etteivät historiankirjottajat usko Raamattuun, eikä Raamatun Jumalaan, on Jumala kumminkin heidän tietämättään johtanut heidän työnsä niin, että milloin vaan joku ennustus on täyttynyt, ovat siihen kuuluvat tosiseikat tarkasti otetut historiaan, ja aina hyvistä ja luotettavista lähteistä. Ja niin on tässäkin tapauksessa ollut pyhäkön puhdistamiseen nähden. Me huomaamme kaikkien uudempien historiankirjottajain todistuksista, että heidän kaikkien nimittämänsä suuri uskonpuhdistus alkoi kuudennellatoista vuosisadalla, poikkeuksena ovat roomalaiskatoliset kirjailijat, jotka nimittävät sitä suureksi kapinaksi. Ja tätä uskonpuhdistusta saattaa pitää Pyhäkön puhdistamisen alkuna. Muistakaamme, että Pyhäkkö saastutettiin ottamalla käytäntöön eri eksytyksiä niitä vastaavine pahoine suuntineen, ja että näiden eksytysten huippukohta saavutettiin Messun asettamisella, ja että tämän harhaopin vanavedessä seurasi sotajoukon (nimikirkon joukkojen) syvin alennustila, mikä saavutti huippunsa julkeassa "anne"-kaupassa, joka juuri melkoisessa määrin vaikutti uskonpuhdistusliikkeen syntyyn. Vaikka Pyhäkkö-luokkakin jossain määrin oli saastutettu, s.o. johdettu tähän eksytykseen, avasivat kauheat seuraukset kumminkin heidän silmänsä. Ja yhtäpitävästi tämän kanssa huomaamme suuren uskonpuhdistuksen perussäveleenä olleen: Vanhurskauttaminen uskon kautta Kristuksen "alituiseen uhriin", joka ei tarvitse uudistamista — vastakohtana sille anteeksiannolle, mikä luultiin saatavan katumusharjotuksien ja messujen kautta Antikristuksen saastutettujen alttarien luona.
Uskonpuhdistus alkoi oikeasta kohdasta: perustuksesta — vanhurskauttamisesta (puhdistuksesta) uskon kautta "ainaisesti kestävään" uhriin. Huomaa kumminkin, ennustus ei virka mitään sotajoukon puhdistamisesta tällä kertaa, vaan ainoastaan Pyhäkköluokan puhdistamisesta. Eikä sotajoukkoa puhdistettukaan. He pysyivät yhä edelleen eksytyksessä kiinni ja ovat siinä vielä tänäkin päivänä; mutta vihkiytynyt luokka, Pyhäkkö, jätti eksytyksen ja kärsivät totuuden tähden, monet heistä kuolemaan asti. Mutta tämä oli ainoastaan puhdistustyön alku; sillä tämä luokka, joka nyt oli herännyt, huomasi pian, että saastuttavat eksytykset olivat monistuneet paavikunnan vaikuttaessa ja menestyessä. Luther, uskonpuhdistuksen johtava henki, ei pysähtynyt yhteen eksytykseen, vaan ryhtyi hyljäämään monia muita samanlaisia, ja naulasi Wittenbergin kirkonovelle, lokakuun 31 p. 1517, yhdeksänkymmentäviisi väitöslauselmaa, joissa kaikissa vastustettiin paavin oppeja. Kahdeskymmenesseitsemäs väitös kielsi ihmisessä itsessään asuvan kuolemattomuuden. Paavi Leo X leimasi nämä lauselmat kerettiläisiksi, jonka jälkeen Luther vastauksessaan (vuonna 1520) koristelemattomin sanoin moitti transsubstantiationia, ihmisen kuolemattomuutta, ja sitä että paavi, oman väitöksensä mukaan, on "maailman keisari, taivaan kuningas ja Jumala maan päällä", ja nimitti niitä "eriskummallisiksi mielipiteiksi, joita on roomalaisessa sääntötunkiossa."
Mutta oi! "puhdistus"-työ, joka niin kauniisti ja rohkealla tavalla alkoi, oli liian syvällistä tullakseen kansantajuiseksi, ja Lutherin ja hänen apulaistensa ystävät ja ihailijat pääsivät jossain määrin voitolle, vallatessansa heidät viisaudella, toimeliaisuudella, "liehakoimisella" ja lupaamalla menestymistä, jos he suuntaisivat kulkunsa sen viisauden käskyn mukaan, joka on tästä maailmasta. (Katso Dan. 11: 34, 35.) Useat saksalaiset ruhtinaat alkoivat innokkaasti ihailla uhkarohkeita uskonpuhdistajia, joilla oli sekä ymmärrystä että rohkeutta käydä käsiksi siihen järjestelmään, jonka edessä kuninkaat satoja vuosia olivat vavisseet. Nämä ruhtinaat tukivat uskonpuhdistajia, joiden mielestä tuki oli aivan välttämätön liikkeen edistymiselle. Ja vastapalvelukseksi antamastaan avusta tunnustivat uskonpuhdistajat heidän kuninkaalliset oikeutensa (?).
On myöskin muistettava, ettei reformi- eli uudistus-liike ollut kapinoimista ainoastaan uskonnollista hirmuvaltaa vastaan, vaan yhtä hyvin valtiollistakin hirmuvaltaa vastaan. Ja molemmat uudistaja-ryhmät joutuivat enemmän tai vähemmän myötätuntoiseen yhteistyöhön toistensa kanssa. Tästä reformikaudesta sanoo professori Fischer [Fischerin Universal History, siv. 402—412.]:
Sveitsistä: — "Zwinglin ponnistuksiin kirkollisten uudistusten alalla oli sekaantunut isänmaanrakkauden harrastusta Sveitsin siveellisen ja valtiollisen uudistumisen hyväksi."
Johannes Calvinin ajasta ja Génèven hallituksesta: —
"Yhteiskunnallista vallankumousta seurasi kirkollinen vallankumous.
Protestantismi laillistutettiin vuonna 1535. Calvinista tuli kaupungin
todellinen lainsäätäjä. Se oli kirkollinen valtio."
Skandinaviasta: — "Skandinavian maissa perustettiin yksinvalta reformationin avulla."
Tanskasta: — "Uusi [protestanttinen] oppi oli tullut maahan ja voitti alaa. Aateli, joka himoitsi [roomalais-katolisen] kirkon omaisuutta, omisti sen."
Ruotsista: — "Tapahtui suuri valtiollinen vallankumous, joka käsitti uskonnollisenkin vallankumouksen."
Saksasta: — "Protestanttisia ruhtinaita vastaan kohdistetut uhkaukset aiheuttivat Schmalkaldin liiton perustamisen, heidän keskinäiseksi puollustuksekseen. Toimenpiteet luterilaisten tukahduttamiseksi huomattiin mahdottomiksi toteuttaa. Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1555 tehtiin uskonrauha: Jokainen ruhtinas saisi valita katolisen uskonnon ja Augsburgin tunnustuksen [uskonpuhdistajana tunnustuskirjan] välillä; ja ruhtinaitten uskonto tulisi olemaan sen maan uskontona, jota hän hallitsi, toisin sanoen: jokainen hallitus valitsisi uskonopin alamaisillensa."
Todella, ajan valtiolliset olosuhteet ja se seikka, että uskonpuhdistuksen johtajat heräsivät näkemään ainoastaan muutamia paavikunnan siveellisistä ja muutamia harvoja sen opin eksytyksistä, antaa pikemmin syytä ihmettelyyn, että sittenkin niin nopein askelin edistyttiin hyvään päin, kuin tuomitsemaan heitä siitä, etteivät tehneet puhdistusta perinpohjaisemmin. Mutta kun protestanttiset kirkot yhdistyivät valtioon, pysähtyi edistyminen ja uudistuminen. Laadittiin uskontunnustuksia, jotka olivat melkein yhtä taipumattomia ja vihollismielisiä tiedon lisääntymiselle kuin Roomankin käskyt; ja vaikkakin ne olivat likempänä totuutta kuin Rooman käskyt — olivat ne sittenkin vaan pakkositeitä, vaikka vähän väljempiä.
Se oli siis samanlainen yhdistyminen kirkon ja valtion välillä, joka ennenkin oli vaikuttanut vahingollisesti totuuteen paavikunnassa, ansa, jonka kautta vastustaja esti ja ehkäisi "Pyhäkön puhdistamisen", joka oli alkanut niin jalosti. Reformationi ja puhdistaminen lakkasi vähäksi aikaa, ja sen sijaan, että olisivat jatkaneet puhdistamista, alkoivatkin uskonpuhdistajat ajatella järjestäytymistä, ja alkoivat uudelleen paikkailla ja kiillotella useita paavikunnan vanhoja opinkappaleita, joita aluksi olivat niin äänekkäästi tuominneet. Siten houkutteli Saatana uskonpuhdistajat juuri samanlaiseen "haureuteen" (kirkon ja valtion yhtymiseen), josta he olivat langettaneet hylkäämistuomionsa mikäli se koski roomalaista kirkkoa. Ja siten kuolinhaava, jonka paavikunta oli saanut, parantui vähäksi aikaa. — Ilm. 13: 3.
Mutta puhdistuksen, joka alkoi siten ja sitten keskeytettiin, täytyi alkaa uudelleen ja mennä eteenpäin; sillä 2300 vuoden kuluttua täytyy Pyhäkön olla puhdistettu. Ja niin on käynytkin. Palaaminen Raamattuun uskon ainoana perustuksena, jonka kautta uskonpuhdistus oli alotettu, istutti syvälle siemeniä, jotka siitä alkain aika ajottain ovat nousseet esille aikaansaaden jonkun uudistuksen, huolimatta siitä että uskonpuhdistajat piakkoin koettivat estää uskonpuhdistuksen levenemistä yli sen määrän minkä he itse olivat sille panneet, laatimalla uskolle tunnustuksia ja suojelusmuureja, joiden yli, Raamatun opista huolimatta, ei kukaan saanut mennä saamatta "kerettiläisen" herjausnimeä.
Jos me silmäilemme seurakunnan kulkua Lutherin ajoilta meidän aikoihimme, saatamme nähdä, että uudistaminen tai puhdistaminen on edistynyt askel askeleelta; ja kumminkin näemme samat merkit joka askeleella; sillä jokainen uusi uskonpuhdistajaryhmä on, niin pian kuin on suorittanut pienen osansa puhdistamistyössä, pysähtynyt ja yhtynyt edellisten kanssa vastustamaan kaikkea enempää uudistamis- tai puhdistamistyötä.
Niinpä on Englannin kirkko, joka hylkäsi muutamia roomalaisen kirkon karkeimmista opeista ja tavoista, väittänyt, ja väittää vieläkin olevansa ainoa oikea kirkko ja että sen piispoilla on apostoleilta peritty oikeus ja niinmuodoin korkein hallitusvalta Jumalan perintö-osan yli. Tämä Rooman "tytär" otti vastaan, kun hän jätti "äitinsä", Englannin tarjooman käsivarren, ja teki valtakunnan hallitsijan tämän kirkon pääksi. Kumminkin oli tämä, samoinkuin luterilainenkin tytär, uudistus, vieläpä oikeaan suuntaan — vaikka se vaan oli osittainen puhdistus. Calvin, Knox ja muut huomasivat, että Jumalan ominaisuus ennakolta nähdä tulevia tapahtumia suureksi osaksi oli häipynyt näkyvistä paavillisen roskan alle; ja he hylkäsivät tämän käsityksen, joka oli tehnyt Jumalan suunnitelmien menestymisen kokonaan riippuvaksi erehtyväisten ihmisten ponnistuksista, jonka vuoksi he opeillansa opettivatkin, ettei seurakunta ollut riippuvainen valtion käsivarresta hankkiakseen menestystä lihallisilla aseilla. Nämä miehet suorittivat suuren ja arvokkaan tehtävän, joka sitten on kantanut hyviä hedelmiä enemmän kuin monet näyttävät huomaavankaan. Siitä huolimatta, toisten saastuttavien eksytysten sokaisemina, joita eivät edes eksytyksiksi tunteneetkaan, johtuivat he puolustamaan harha-oppia, jonka mukaan kaikki, paitsi ne, jotka olivat valitut taivaalliseen tilaan, olivat kadotetut ja määrätyt ijankaikkiseen vaivaan. Pian nämä opit saivat määrätyn muodon ja nimitettiin niitä presbyterianismin nimellä; ja sen jälkeen kun tämän opin kannattajat alussa toivat esille muuttumattomuuden jumalallisissa päätöksissä, eivät he ole tehneet juuri mitään uudistuksen tai puhdistamisen edistämiseksi. Ja lahkosisariensa lailla, on presbyterianismi tehnyt paljon tukahduttaakseen ja estääkseen puhdistustyötä.
Wesleyn veljekset ja heidän työtoverinsa, joita painosti heidän ajallaan vallitseva kylmyys ja muodollisuus, koettivat jossain määrin vapautua juuri tuosta kylmästä muodollisuudesta, joka on luonnollinen seuraus kirkon yhdistymisestä valtioon, ja koettivat osottaa yksilön pyhityksen tarpeellisuutta yksilön uskon kautta Kristukseen ja yhteyttä hänen kanssaan — opettaen, ettei ole kristinuskoa olla syntynyt niin kutsutussa kristityssä maassa, ja syntymästään asti olla laskettu sellaisen valtiokirkko-yhteiskunnan jäseneksi. Tämä oli paikallaan näin pitkälle, ja välttämätön osa "puhdistus"-työstä; mutta sensijaan, että olisi kulkenut eteenpäin täydellisyyttä kohti varhaisen seurakunnan yksinkertaisuuteen, tuli Wesleykin pian siihen johtopäätökseen, että puhdistus- ja uudistustyö jo oli täytetty ja ryhtyi toisten kanssa järjestämään metodismia ja siten aitaamaan sitä metodismin tunnustuksilla, muodoilla ja säännöillä jotta edistyminen ja puhdistus tehokkaalla tavalla tuli estetyksi. Unitarismi ja universalismi ollen samoin eksytyksen vastaisia ilmauksia, ovat myöskin koettaneet poistaa saastuttavia eksytyksiä; ja ovat he menestyneet suhteellisesti kenties yhtä paljon tai yhtä vähän kuin toisetkin.
Ne, joita sanotaan baptisteiksi, edustavat toisenlaista pyhäkön puhdistamista, he kun hylkäävät kasteesen nähden paavikunnan alkaman eksytyksen tässä kysymyksessä. He eivät tunnusta että uskomattoman pienen lapsen vedellä valeleminen olisi uskovaisen kaste taikka että valeleminen edes millään tavalla esikuvaisi Kristuksen oppia. Kumminkaan, paitsi oikean ulkonaisen muodon tai esikuvan opettamista, eivät baptistit sanottavasti ole edistyneet, vaan huomataan heidät nyt usein toisten kanssa vastustavan ja estävän kaikkea enempää puhdistamista.
Myöhempi uudistusliike, on tunnettu "Kristityn seurakunnan" tai "Opetuslasten" "the Disciples" nimellä. Tämän lahkon perusti Aleksander Campbell v. 1827. Uudistukset, joita he järjestäytyessään erityisesti tavottelivat, olivat: apostolinen yksinkertaisuus seurakuntahallinnossa; Raamattu yksin uskontunnustukseksi; kaikkien Kristuksen jäsenten yhdenvertaisuus Hänen allansa, joka on pää, ja niinmuodoin kaikkein kirkollisten arvonimien, kuten pastori, teologian tohtori, j.n.e. poistaminen katolisina ja sotivina Kristuksen ja oikean kristillisyyden henkeä vastaan, joka sanoo: "Te olette kaikki veljeksiä ja yksi on teidän Johtajanne, Kristus". Kaikki, mikä tähän tarkotukseen ja puhdistamiseen kuului oli hyvää ja on kantanut hedelmää muutamien mielissä ja on tuonut vapautta kaikkiin uskonkuntiin. Mutta tämäkin uskonkunta on toisten lailla lakannut jatkamasta uudistusta, ja sen uudistus-henki on jo kuollut; sillä vaikka se väittää Raamatun olevan sen ainoana uskontunnustuksena, on se pysähtynyt raiteelle ja pyörii nyt ympäri paikallaan edistymättä vähääkään totuudessa. Vaikka se väittääkin olevansa vapaa inhimillisten perimätietojen uskonopeista ja kahleista, ei se kumminkaan käytä tätä vapautta ja on senvuoksi sidottu hengessä, ja seuraus on ettei se kasva armossa ja tiedossa. Vaikkei mikään kirjotettu uskontunnustus sitonut sitä, tapahtui kumminkin, että se jäi liikkumattomaksi ja nukkuvaksi Pyhäkön puhdistamisen suhteen, sen johdosta, että piti arvossa ihmisten perimätietoja ja kunniaa sekä siitä syystä että oli itseensä tyytyväinen, ja on nyt taantumaisillaan entisestäkin asemastaan.
Vaikka olemmekin maininneet ainoastaan muutamia uskonpuhdistajia ja muutamia uskonpuhdistusliikkeitä, ei suinkaan pidä luulla, että ylönkatsomme tai hyljimme toisia. Kaukana siitä; puhdistus on ollut yleinen ja kaikilla oikeilla, totisilla kristityillä on ollut osansa puhdistamisessa. Vaikeus on siinä että ainoastaan muutamat harvat saattavat nähdä löytyvien eksytysten paljouden ja siitä seuraavan välttämättömyyden jatkaa puhdistamistyötä, syystä että ovat entisen kasvatuksensa kautta ennakkoluulojen vallassa ja eksytysten äänekkäiden ja kerskaavien väitteiden pelästyttämiä. Ja suuri vastustajamme, Saatana, ei ole vitkastellut käyttäessään näitä asianhaaroja edukseen, niillä sitoakseen pyhiä ja estääkseen puhdistustyötä.
Toinen puhdistus-liike, ja muutamissa suhteissa perinpohjaisin kaikista, alkoi pian viimeksimainitun jälkeen, niinkuin edellisessä luvussa lyhykäisesti on kosketeltu. Baptistiseurakunnan jäsen herra William Miller Massachusettsista, jota käytettiin aseena toimeenpanemaan tätä uudistusta, käänsi seurakunnan huomion siihen, että Raamattu ilmaisee jotakin Jumalan suunnitelman sekä ajasta että järjestyksestä. Hän näki profettain merkitsemiä aikakausia, joita seurasi lupaus, että todella viisaat ymmärtäisivät näitä aikanaan, ja hän koetti olla yksi mainitusta luokasta. Hän tutki ja löysi koko joukon mieltäkiinnittäviä asioita, jotka aikoja sitte olivat häipyneet Rooman perimätietojen alle, muun muassa senkin että Herramme toinen tuleminen olisi Jumalan siunauksen, elämän, antamista varten uskovaisille, niinkuin ensimäinen tuleminen oli maailman lunastamista varten; sanalla sanoen, että lunastaminen ja ennalleenasettaminen olivat eri osia samasta pelastussuunnitelmasta.
Saatuansa silmänsä auki näkemään niin hyviä uutisia, ei rehellinen, vakava sydän saata olla julistamatta niitä, eikä hänkään vaiennut. Tämän totuuden paljastaminen johti muutamien eksytysten hylkäämiseen, ja niinmuodoin suoritti hän puhdistamistyön kaikissa, jotka tulivat hänen vaikutuksensa alaisiksi. Esimerkiksi, koska Herramme toinen tuleminen on valtakunnan "pystyttämistä" ja seurakunnan korottamista varten, niin on selvää, että maallisten valtakuntain kanssa yhdistettyjen seurakuntain (jotka kaikki sanovat olevansa Jumalan valtakuntia ja sanovat sentähden olevansa valtuutettuja hallitsemaan maailmaa) väitteiden täytyy olla ainoastaan tyhjiä arveluja. Sillä jos Kristuksen valtakunta ei ole vielä "pystytetty", täytyy nykyään "pystytettyjen" valtakuntien olla "tämän maailman ruhtinaan, (Saatanan), pystyttämiä", ja täytyy niiden suureksi osaksi työskennellä hänen edukseen, kuinka tietämättömiä niiden hallitsijat siitä sitte lienevätkään.
Toinen eksytys, jonka poistamiseen Herra Millerin saarna johti, oli ihmisen luonnollinen kuolemattomuus. Kauvan oli ollut vallalla käsitys että ihminen olemukseltaan on kuolematon olento, että kun hän kerran on luotu ei hän koskaan saata kuolla, ja että kuolema on ainoastaan petollinen harhaluulo; että ihminen ainoastaan näyttää kuolevan, mutta ei sitä todellisuudessa tee, vaan vaihtaa ainoastaan muotoa ja ottaa uuden askeleen "kehityksessä". Herra Miller uskoi niinkuin muutkin tässä asiassa; kumminkin hän kiinnitti huomionsa juuri näihin totuuksiin, erityisesti oppeihin Herran tulemisesta ja kuolleiden ylösnousemisesta, joka ensiksi jyrkästi paljasti tämän turmiollisen eksytyksen — joka kieltää ylösnousemisen opettamalla, ettei kuolemaa ole, ja että Herran toinen tuleminen ja kuolleiden ylösnouseminen niinmuodoin eivät ole tarpeellisia. Mutta tämän aineen arvostelevan tutkimuksen jätämme tämän teoksen johonkin seuraavaan osaan, jossa tullaan osottamaan, että kuolemattomuus ja ijankaikkinen elämä ovat suosionosotuksia, jotka voidaan saavuttaa ainoastaan Kristuksen kautta, ja joita ei ole luvattu eikä annettu jumalattomille. Perustuen käsitykseen ihmisen kuolemattomuudesta ja siitä käsityksestä kehittyneenä on roomalainen oppi kiirastulesta kotoisin ja samoin vielä kauheampi protestanttinen oppi ijankaikkisesta kurjuudesta loppumattoman tuskan paikassa; sillä he tuumivat: jos ihmisen täytyy elää ainaisesti (ja jos hän on kuolematon, ei edes Jumalakaan saata tehdä häntä tyhjäksi), täytyy hänen elää loppumattomassa autuudessa tai loppumattomassa kurjuudessa. Ja koska hän, niin he sanovat, kuolemassa lähetetään loppumattomaan tilaansa, täytyy silloin äärettömän suurelle enemmistölle alkaa ijankaikkinen vaiva, koska he nykyisenä lyhyenä aikana joko eivät ole saaneet tietoa oikeasta tiestä, tai tämän tiedon saatuansa, perittyjen heikkouksien, y.m. johdosta, olivat kykenemättömiä asettamaan elämänsä sen mukaisesti.
Tätä monen tuhoavan eksytyksen suurta juurta, alettiin nyhtää ylös ja heittää pois saarnaamalla Kristuksen toista tulemista ja ylösnousemista, joiden ajan selitettiin tulleen. Oli älykkäitä ja ajattelevia ihmisiä, jotka alkoivat ihmetellä, miksi Jeesuksen piti herättää kuolleet, jos ne kerran olivat joko taivaassa tai helvetissä ja jos heidän kohtalonsa jo kerran oli määrätty. Lisäksi alkoivat he ihmetellä, miksi kuolleita kutsutaan kuolleiksi, jos he todellisuudessa elävätkin. Lisäksi he ihmettelivät, miksi eivät Herramme ja apostolit sanoneet mitään siitä, että kuolleet vielä ovat eläviä, vaan päinvastoin osottivat ylösnousemiseen ainoana toivona, vieläpä selittäen, että jollei ylösnousemusta ole, ovat kaikki kadotetut (1 Kor. 15: 13—18). Silloin alettiin ymmärtää Herran sanoja, jotka lupasivat ylösnousemisen kaikille, "jotka ovat haudoissansa"; ja vähitellen alettiin huomata, etteivät kuolleet olekaan eläviä, vaan että kuolema on elämän vastakohta. Ja ne, jotka etsivät, huomasivat, että Raamattu onkin täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa tämän asian suhteen, mutta suorassa ristiriidassa aikamme tavallisiin perimätietoihin, jotka ovat kotoisin paavikunnasta.