Niin hapuilevat "kristikunnan" kansat suruttomasti eteenpäin pimeydessä, jota kauvan on pidetty valoa parempana. Myöskin vapaudestaan niin ylpeä Amerika, jonka kansoja monessa suhteessa niin runsaasti on siunattu toisten kansojen edellä, ei tee mitään poikkeusta ja se on myöskin saanut monta varotusta. Huomaa ne melkein profetalliset sanat, jotka presidentti Lincoln vähää ennen kuin hän murhattiin, kirjotti eräälle ystävälleen Illinoissa:
"Onnitelkaamme, että tuo julma sota on jo lähellä loppuaan. Se on maksanut paljon rahaa ja verta. Amerikan nuorison kukka on vapaasti uhrannut verensä isänmaan alttarilla, jotta kansa saisi elää. Se on ollut vaikea koetusaika tasavallalle. Mutta minä näen läheisessä tulevaisuudessa lähestyvän ratkaisuhetken, joka tekee minut alakuloiseksi ja pelokkaaksi maani parhaasta. Sodan seurauksena on se, että ammattikunnat ovat astuneet valtaan ja vaikutukseen, että parempiosaisten keskuudessa tulee turmeluksen aika, ja että maan rahamahti koettaa lujittaa valtaansa käyttämällä edukseen kansan ennakkoluuloja, kunnes kaikki rikkaudet ovat kokoontuneet harvojen käsiin. Silloin ei tasavaltaa enää ole. Tuona silmänräpäyksenä tunnen itseni paljon surullisemmaksi maani varmuudesta kuin koskaan ennen, edes sodankaan aikana."
Ja Missourin edustaja Hatch sanoi v. 1896 eräässä puheessaan kongressin edessä raha- ja yhteiskuntakysymyksistä seuraavaa:
"Huomatkaa sanani! Jos ei järkähtämätöntä lakia syystä ja seurauksesta ole pyyhitty pois Kaikkivaltiaan lakikirjasta, ja jos ei seisahduta hyvin pian, voidaan odottaa, että kymmenen vuoden kuluessa saadaan todistaa Ranskan vallankumouksen kauhut Amerikassa, ja vielä paljon kauheampana uudenaikaisten keksintöjen tähden. Tämä ei ole ainoastaan minun ajatukseni. Herra Astor, joka muutama aika sitten muutti Englantiin ja tuli Englannin alamaiseksi, näki yhtä selvästi kuin minäkin, mitä on tulossa. Sentähden lähti hän pakoon ja muutti aikanaan pois. Sillä hän tiesi varsin hyvin, että jos tapahtumat kehittyvät, niinkuin ne ovat alkaneet, niin ei se aika voinut olla kaukana, jolloin sen yhteiskuntaluokan ihmiset, joihin hän kuului, hyökkäisivät niin suurin joukoin jokaiseen lähtevään valtamerilaivaan, että oli vaara, että hän työnnettäisiin laivasillalta mereen."
Yhdysvaltain laivaston sihteeri, H.K. Herbert, lausui seuraavaa eräässä puheessa, jonka hän piti Clevelandissa 30 p. huhtikuuta 1896 kokoontuneille liikemiehille:
"Me olemme ajan kynnyksellä, jolloin ryhdytään jättiläismäisiin yrityksiin, yrityksiin, jotka uhkaavat työntää pois toiset tavalliset inhimillisen edistymisen välikappaleet. Se, joka on toivorikas, uskokoon, että tämä johtaa suvun elämänehtojen parannukseen, että suuret yritykset saavat aikaan halvat hinnat tuotteille ja niiden kuljettamiselle. Jättiläisliikkeitä, joista voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja sitä halpaan hintaan, löytyy kaikkialla. Ihmisviisaus näyttää voimattomalta tehdäkseen suunnitelman näiden yksinoikeuksien ehkäisemiseksi vahingoittamatta yksityisen vapautta, ja seuraus siitä on, että äärettömät rikkaudet kokoontuvat harvojen käsiin, monien elämisenehdot huononevat, ja tyytymättömyys leviää. Sentähden on taistelulla pääoman ja työn välillä suurempi merkitys tulevaisuudessa kuin menneisyydessä. Kaukonäköiset miehet ovat ennustaneet, että taistelusta pääoman ja työn välillä syntyy yhteentörmäys, joka koituu turmiolliseksi tasavallan hallitusmuodolle, yhteentörmäys, joka johtaa ensin anarkiaan ja verenvuodatukseen ja sen jälkeen itsevaltiuteen jonkun rohkean henkilön johdolla, jonka onnistuu asevoimalla saada järjestys uudestaan voimaan. Toisinaan esitetään sosialismi nykyisen tilan johdonmukaiseksi lopputulokseksi. Ensimäiset kokeilut tähän suuntaan, sanotaan, tehdään kaupungeissa. Työnantajat, joilla on käytettävinään rajattomat määrät välikappaleita, ja työntekijät, joiden melkeinpä ainoana apuneuvona on äänioikeus, taistelevat toistensa kanssa, ryhmä ryhmää vastaan, saadakseen haltuunsa kunnallishallituksen. Ennen on amerikalaista farmaria pidetty voittamattomana vallituksena, joka suojelisi olevia oloja, mutta monen farmarin mielessä on tapahtunut muutos."
Myöskin kristikunnan kirkollisia valtoja on varotettu ja ne ovat saaneet määräyksiä. He ovat saaneet varotuksia niiden rangaistusten kautta, joiden Jumala menneisyydessä antoi kohdata kansaansa, ja myöskin satunnaisten uskonpuhdistajain kautta. Kumminkin on hyvin harvoja, jotka voivat lukea käsikirjotuksen seinältä (Dan. 5), ja he ovat kykenemättömiä voittamaan kansan virtaa tai edes estämäänkään sitä. T. De Witt Talmage näytti huomaavan ja ymmärtävän osaksi, sillä eräässä esitelmässä hän sanoi:
"Jos ei Kristuksen seurakunta nouse ylös ja Jumalan palvelijattarena osota omaavansa rakkautta ja ymmärrystä kansan suurta joukkoa kohtaan, joka taistelee ankaraa taistelua oman ja omaistensa ylläpidon puolesta, niin jää se nykyisessä tilassaan kuolleeksi laitokseksi, ja Kristus menee taas, kuten muinoin, rannalle ja pyytää yksinkertaisia, rehellisiä kalastajia tulemaan apostoleiksi ja julistamaan sitä, mikä on oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Aika on tullut, jolloin kaikilla kansanluokilla pitää olla samanlaiset oikeudet olemassaolon taistelussa."
Ja kumminkaan ei tämä mies, jolla elämänaikanaan oli sellaiset lahjat ja sellainen vaikutus kuin ainoastaan harvoilla, näyttänyt kiirehtivän, seuratakseen omaa vakaumustaan kristityn velvollisuuksista vaaran hetkinä.
Varotukset kuuluvat edelleen, ja velvollisuuden tunne pakottaa monia, mutta, oi, kaikki se ei ole miksikään hyödyksi; varotukset jätetään huomioonottamatta. Kirkon palvelijalla on ollut ja on yhä vielä jossain määrin suuri valta, mutta sitä on käytetty väärin ja käytetään yhä vielä itsekkäässä tarkotuksessa, ja kaikki tämä tehdään Kristuksen ja evankeliumin nimessä. Jokainen etsii omalla tahollaan omassa lahkossaan ihmisten "kunniaa", "etumaisia istuimia synagogissa" ja "että ihmiset puhuttelevat heitä rabiksi" eli tohtoriksi ja kunnianarvoisaksi, niinkuin nimet nyt kuuluvat, sekä omaa voittoaan omassa "tilassansa" (lahkossansa). (Joh. 5: 44; Matt. 23: 6—12; Jes. 56: 11.) "Mutta ihmispelko panee paulan". Se on estänyt muutamia Jumalan totisistakin palvelijoista olemasta uskollisia, kun taas monilla alipaimenista ei ilmeisesti ole koskaan ollut muuta mielenkiintoa Herran laumaan paitsi saadakseen lauman villan.
Tunnustamme ilolla, että monta sivistynyttä korkeassa asemassa olevaa ja hurskasta miestä on ollut ja vieläkin on papiston keskuudessa kaikissa nimiseurakunnan eri lahkoissa, joissa koko aikakauden aikana on ollut sekä vehnää että lustetta. (Matt. 13: 30). Kumminkin täytyy meidän myöntää, että monet, jotka ovat raivanneet itselleen tien puhujalavalle ja kuulijapenkkeihin, kuuluvat lusteluokkaan. Ihmisten arvonanto ja monet siihen yhdistetyt aineelliset edut, joita tarjottiin lahjakkaille nuorille miehille, jotka halusivat ryhtyä papin virkaan, ovat olleet varmana syynä sellaiseen suhteeseen. Sillä kaikista toimista on paikka kirkon palveluksessa helpoimmin ja nopeimmin vienyt maineeseen ja mukavuuteen sekä usein rikkauteen.
Tämä on syynä siihen, että niin monet, joita Raamattu kutsuu "palkkalaisiksi" (Jes. 56: 11; Hes. 34: 2—16; Joh. 10: 11—14); ovat tulleet hengellisiksi opettajiksi ja johtajiksi. Mutta niiden vastuu, jotka ovat ottaneet julistaakseen evankeliumia Kristuksen nimessä, on hyvin suuri. Kansan edessä ovat he Kristuksen edustajia, hänen henkensä ilmauksena ja hänen totuutensa selittäjinä. Ja luokkana katsoen on heillä ollut parempi tilaisuus kuin muilla oppia tuntemaan totuus. Mutta sen pahempi, ei suuri enemmistö heistä nähtävästikään ole ymmärtänyt käyttää hyväkseen etujaan! Sentähden ovat he tänä päivänä "sokeita sokeain taluttajia" ja joutuvat seurakuntineen epäilyksen kuoppaan. He ovat kätkeneet totuuden, koska ei sitä mielellään kuunnella, ja julistaneet eksytystä, josta pidetään vieläpä "uskovaistenkin" kesken, sekä esittäneet ihmisten oppeja, koska heidät maksusta on asetettu siihen. Käytöksellänsä ja toisinaan myöskin sanoilla ovat he julistaneet kansalle: Uskokaa varmasti siihen, mitä me julistamme, sensijaan että kehottaisivat heitä "koettelemaan kaikkea" apostolien ja profettain henkeytettyjen sanojen mukaisesti ja "pitämään" ainoastaan "sen, mikä hyvää on". Vuosisatojen aikana kätki katolilainen papisto Jumalan sanan sisällyksen, senkautta että he estivät kääntämästä Raamattua eläville kielille. He pelkäsivät nimittäin, että kansa tutkisi Raamattua ja huomaisi siten heidän väitteittensä paikkansapitämättömyyden. Aikojen kuluessa nousi kumminkin heidän keskuudestaan muutamia uskonpuhdistajia, jotka pelastivat Raamatun unohduksista ja panivat sen kansan käsiin. Sen seurauksena oli suuri vastalauseliike Rooman kirkon vääriä oppeja ja väärinkäyttöjä vastaan. Mutta ennen pitkää turmeltui myöskin protestanttilaisuus, ja sen papisto sepitteli uskontunnustuksia, joita he opettivat kansan uskomaan otteina Raamatun opeista ja mitä suurimerkityksellisimpinä. Niin ovat he kastaneet lapsia ja opettaneet heitä kristinopissa, ennenkuin he vielä saattoivat ajatellakaan. Kehittyneemmät ovat he tuudittaneet uneen, antaessaan heidän ymmärtää, että varminta kaikissa uskonnollisissa asioissa olisi jättää kaikki opinkysymykset ja seurata heidän johtoaan, että heillä, papeilla, yksin oli tarpeellinen sivistys ymmärtääkseen Jumalan totuutta, ja että heitä sentähden oli pidettävä pätevinä kaikissa sellaisissa kysymyksissä ilman vetoamista Jumalan sanaan. Ja se, joka on uskaltanut epäillä näiden vaatimusten oikeaperäisyyttä ja olla toista mieltä, sitä on pidetty kerettiläisenä ja harhahenkenä. Oppineemmat ja etevimmät jumaluusoppineet ovat kirjottaneet paksuja kirjoja kutsumastaan järjestelmällisestä jumaluusopista, mutta tämä kaikki on juutalaisten Talmudin tavoin suureksi osaksi ollut omiaan syrjäyttämään Jumalan sanan ja korvaamaan sen ihmissäännöillä. (Matt. 15: 6; Jes. 29: 13.) Toiset ovat vastaanottaneet arvossapidettyjä ja tuottavia professori-virkoja jumaluusopin seminaareissa, jotka näennäisesti ovat perustetut kasvattamaan nuoria miehiä evankeliumin palvelukseen, mutta jotka itse asiassa opettavat heidän eri koulujensa n.k. järjestelmällistä jumaluusoppia, kahlehtivat vapaan ajatuksen, ja estävät sellaista vakavaa ja nöyrää Raamatun tutkimista, jonka tarkotuksena on yksinkertainen usko sen oppeihin ihmisten perimätiedoista välittämättä. Niin on "papisto", sukupolvi sukupolven jälkeen, vaeltanut perityn eksytyksen tallatussa vaossa, ja ainoastaan satunnaisesti on joku huomattu olevan kylliksi hereillä ja uskollinen voidakseen huomata eksytyksen ja huutaakseen parannusta. On ollut paljon mukavampaa seurata virran mukana, erittäinkin kun suuret miehet kävivät etunenässä.
Siten on papiston valta ja edut kokonaisuudessaan käytetyt väärin, vaikkakin sen riveissä on ollut ja yhä vielä on muutamia totisia, uskollisia sieluja, jotka todellakin uskoivat tekevänsä Jumalalle palveluksen kannattamalla vääriä järjestelmiä, joihin heidät oli johdettu, ja joiden eksytyksen kautta he myöskin suureksi osaksi ovat olleet sokaistuja.
Ylpeät ja omaansa etsivät papiston keskuudesta katsovat epäilemättä nämä huomautukset loukkaaviksi, mutta nöyrät pitävät varmastikin tätä oikeaa esitystä arvossa, tunnustavat totuuden ja päättävät vaeltaa Jumalan valossa, sellaisena kuin se loistaa hänen sanastaan, välittämättä ihmisten perimätiedoista, ja he tulevat siunatuiksi sen kautta. Meitä ilahuttaa sanoa, että tähän mennessä elonaikana olemme saaneet oppia tuntemaan muutamia harvoja saarnaajia, jotka, kun nykyinen totuus selvisi heille, jättivät eksytyksen ja pyrkivät palvelemaan totuutta. Mutta, oi, suurin osa papistosta ei kuulu nöyriin, ja taas saamme tuntea voiman Mestarin sanoissa: "Kuinka vaikea on niiden, joilla on tavaraa, mennä sisälle Jumalan valtakuntaan!" olkoonpa tämä tavara sitte maineessa, opissa, rahassa tai vaikkapa vaan tavallisessa hyvinvoinnissa.
Yleisen kansan ei pidä sentähden hämmästyä siitä, että kristikunnan uskonnon opettajat kokonaisuuteen katsoen ovat sokeita tämän elonkorjuun erikoisille totuuksille, aivan niinkuin tunnustetut opettajat Juutalaiskaudenkin lopussa olivat sokeita ja vastustivat silloisen elonkorjuun erikoisia totuuksia. Heidän sokeutensa on palkka, sentähden että he ovat käyttäneet väärin kykyjä ja tilaisuuksia. Valoa ja totuutta ei voida niinollen odottaa tältä taholta. On hyvin merkitsevää, että uskonnolliset johtajat Juutalaiskauden lopussa esittivät kansalle tämän kysymyksen: "Onko kukaan hallitusmiehistä tai farisealaisista uskonut häneen?" (Joh. 1: 48.) Ne, jotka silloin sokeasti seurasivat johtajiaan, kadottivat etuoikeutensa uuden talouden siunauksiin. Niin käy myöskin näinä Evankelikauden viimeisinä päivinä: Ne, jotka sokeasti seuraavat "hengellisten" johdatusta, joutuvat heidän kanssaan harhateille, ja ainoastaan ne, jotka uskollisesti vaeltavat Jumalan kanssa, joilla on hänen henkensä ja nöyrä usko hänen kalliin sanansa kaikkiin todistuksiin, voivat huomata eksytyksen "lusteen", joka niin kauvan on ollut totuudella sekotettuna ja rohkeasti pysyä kiinni evankeliumin uskossa ja olla sydämessään uskolliset Jumalalle, kun kansanjoukot kulkevat virran mukana uskottomuutta kohden sen eri muodoissa, uskoen kehitysoppiin, korkeaan kritiikkiin, kristilliseen tieteeseen, spiritismiin tai muihin oppeihin, jotka kieltävät suuren Golgatan uhrin välttämättömyyden ja ansion. Mutta ne, jotka jaksavat seistä tänä "pahana päivänä" (Ef. 6: 13), osottavat senkautta kristillisen luonteensa arvon. Sillä virran voima tulee niin vahvaksi heitä vastaan, että ainoastaan tosi uskollisuus Jumalaa kohtaan, into, rohkeus ja mielenlujuus voi kestää loppuun saakka. Nouseva epäuskon aalto vie varmaankin pois kaikki muut. On kirjotettu: "Tuhat kaatuu sivullasi, ja kymmenen tuhatta oikealla sivullasi, mutta ei se kohtaa sinua… Koska sinä olet sanonut: Sinä, Herra, olet minun turvani, ja koska sinä olet tehnyt Ylimäisen suojaksesi… Joka Korkeimman (vihkiytymisen ja yhteyden) kätkössä istuu, hän pysyy Kaikkivaltiaan varjossa… Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä pakenet hänen siipiensä alle; hänen totuutensa on kilpesi ja suojuksesi." — Ps. 91: 7, 9, 1, 4, engl. k.
Kristitty ei voi välttää henkilökohtaista vastuutaan ja panna sitä pastorien, opettajien, neuvoskuntain tai uskontunnustusten päälle. Sillä meidät tuomitaan Jumalan omien sanojen mukaan (Joh. 12: 48—50; Ilm. 20: 12) eikä kanssaihmistemme mielipiteitten eikä käskyjen mukaan, kuinka lahjakkaita ja korkealle korotettuja he sitte lienevätkään. Sentähden pitäisi kaikkien olla jalojen berealaisten kaltaisia, jotka "joka päivä tutkivat Raamatuita" nähdäkseen jos se, mitä heille opetettiin, oli totta. (Apt. 17: 11.) Velvollisuutemme kristittyinä on se, että jokainen koettelee kaikkea, jonka ottaa vastaan ja pitää sen, mikä on hyvää. (1 Tess. 5: 21.) "Lakiin ja todistukseen! Elleivät he tämän sanan mukaan lausu, johtuu se siitä, ettei heillä ole valoa." — Jes 8: 20, engl. k.
Sama periaate voidaan sovittaa sekä aineellisiin että henkisiin asioihin. Nyt, kun eri valtiolaivat menevät perikatoaan kohti, voivat ne, jotka näkevät tyrskyt etäältä, ainakin tarttua nykyisiin tilaisuuksiin järjestääkseen viisaasti omat olosuhteensa tuota välttämätöntä ratkaisukohtaa varten, joskaan he eivät voi muuttaa tapahtumain yleistä kulkua. He voivat asettaa pelastusveneet ja pelastusvyöt kuntoon, niin että, kun valtiolaiva hukkuu anarkian kiehuvassa meressä, he voivat pitää päänsä veden yläpuolella ja löytää pakopaikan. Toisin sanoin, puhumatta periaatteista, on kumminkin viisasta meidän päivinämme toimia oikein, jalomielisesti ja ystävällisesti kaikkia ihmisiä kohtaan katsomatta heidän elämänsuhteihinsa. Sillä suuri hätä nousee kiukustuneiden kansain vihasta, valistuneiden joukkojen tyytymättömyydestä ja suuttumuksesta parempiosaisia, hallitsevia luokkia kohtaan. Tyytymättömyyden syitä pohditaan nykyään laajalti, ja nyt, ennenkuin vihan myrsky puhkeaa, on yksityisen aika tehdä periaatteensa tunnetuksi, ei ainoastaan sanojen kautta vaan myöskin käytöksensä kautta kaikissa suhteissa kanssaihmisiinsä. Nyt on aika tutkia tuota kultaista sääntöä ja elää sen jälkeen; oppia rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään ja menetellä sen jälkeen. Jos ihmiset olisivat kyllin viisaita ajatellakseen, mikä hyvin läheisessä tulevaisuudessa täytyy tulla asiain nykyisen kulun lopputulokseksi, tekisivät he näin jo pelkästä viisaasta laskelmasta, joskaan ei periaatteesta.
On nimittäin järjellistä otaksua, että keskellä tulevan hädän hurjaa hämmennystä otetaan huomioon ne, jotka ovat osottautuneet olevansa oikeudenmukaisia, jalomielisiä ja ystävällisiä, kun sitävastoin erityinen viha kohtaa niitä, jotka ovat harjottaneet sortoa ja puolustaneet sitä. Niin oli Ranskan vallankumouksenkin julmuuksien keskellä, ja että se taas toistuu, siihen viittaa seuraava Herran sanan neuvo: "Etsikää vanhurskautta, etsikää nöyryyttä, kukaties te varjellaan Herran vihan päivänä." (Sef. 2: 3.) Ja taas: "Välttäkää pahaa ja tehkää hyvää. etsikää rauhaa ja tavottakaa sitä! Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita, ja hänen korvansa heidän huutoansa. Mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan, hävittääksensä maasta heidän muistonsa." (Ps. 34: 15—17.) Nämä viisaat varotussanat ovat maailmalle ylimalkaan. Pyhät, "pieni lauma", "voittajat", on luvattu katsoa arvollisiksi pelastamaan kaikesta tästä, mikä kohtaa maailmaa. — Luukk. 21: 36.
Pakanakansain yhteys kristikunnan kanssa ja suuri hädän aika.
Kun Herran vihan hehku ensisijassa kohtaa kristikunnan kansoja, koska he ovat rikkoneet paljoa valoa ja erikoisia etuja vastaan, osottaa Raamattu kumminkin selvästi, etteivät myöskään pakanakansat ole olleet ilman edesvastuuta eivätkä sentähden jää rankaisematta. Monen sukupolven aikana ja läpi vuosisatojen on heillä ollut mielihyvänsä vääryydessä. Heidän isänsä unohtivat Jumalan menneinä aikakausina, koska he eivät tahtoneet pitää muistissaan hänen vanhurskasta hallitustaan; he rakastivat pimeyttä enemmän kuin valoa ja seurasivat tahallisesti omaa tyhmyyttään. Ja heidän jälkeläisensä ovat alituisesti rientäneet samaa alaspäinvievää tietä aina tähän päivään saakka. Apostoli Paavali ilmottaa meille Room. 1: 18—32 hyvin selvästi, mitä Jumala ajattelee näiden kansojen vastuunalaisuudesta. Siellä luemme:
"Jumalan viha ilmenee taivaasta kohdatakseen kaikkea jumalattomuutta ja vääryyttä, mitä ihmiset harjottavat, ne jotka pidättävät totuuden vääryydessä, sentähden että se, mikä Jumalasta tiedetään, on heille ilmeistä; sillä Jumala on sen heille ilmottanut. Sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa ijankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa ovat, kun niitä hänen teoissaan tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävänä, niin etteivät (kun heillä on luonnon valo, se on: luonnon todistus Jumalan olemassaolosta, vallasta ja hyvyydestä, ja omantunnon valo, joka ilmaisee mikä on oikein tai väärin) he voi sanoa itseänsä syyttömiksi (kun he antautuvat pahalle tielleen), sentähden, että he, vaikka ovat tunteneet Jumalan (ainakin osaksi), eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat käyneet ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt (sellaisen elämän luonnollisena seurauksena). Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmistyneet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevain kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät hyljännyt heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen, niin että he keskenään häväisevät omat ruumiinsa; jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet enemmän luotua kuin Luojaa, joka on ylistetty ijankaikkisesti. Amen."
"Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisten intohimojen valtaan (se on, Jumala ei koettanut saattaa heitä takaisin, vaan jätti heidät kulkemaan pahaa tietään ja kokemuksen kautta maistamaan sen katkeria hedelmiä)… Ja niinkuin he eivät tahtoneet Jumalaa tuntea, niin Jumala hylkäsi heidät heidän turmeltuneen mielensä valtaan, tekemään sitä, mikä ei sovi; he ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; he ovat korvaan kuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalalle kauhistuksena, he ovat väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, tyhmiä, sanansa rikkojia, sydämettömiä, armottomia; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskauden säädökset ja tietävät, että ne, jotka tuommoisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan tee samoin, vaan ilmaisevat mieltymyksensäkin niille, jotka noin tekevät."
Niinkuin tässä on osotettu, ovat pakanakansat kauvan sitten tukahuttaneet sen, mikä maailman varhaisina aikakausina oli tunnettua totuutena Jumalasta ja hänen vanhurskaudestaan, sekä pitäneet pimeyttä valoa parempana, koska heidän tekonsa olivat pahoja. Ja pahojen ja turhien mielikuvituksiensa perustuksella keksivät he vääriä uskontoja, jotka hyväksyivät heidän pahat tiensä oikeiksi. Ja kun jälkeentulevaiset sukupolvet ovat hyväksyneet esi-isäinsä pahan tien hyväksymällä heidän oppinsa ja vaeltamalla heidän jäljissään, ovat he ottaneet itselleen heidän kokoontuneet rikoksensa ja kirouksensa, ja näin he ovat tehneet saman periaatteen perustuksella, jolla kristikunnan nykyiset kansatkin ottavat itselleen edellisten sukupolvien velvollisuudet. Huolimatta kaikesta tästä eivät pakanakansat kumminkaan ole kokonaan jääneet joutumatta sen tosiasian vaikutuksen alaiseksi, että suuri valo on tullut maailmaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Jopa, ennenkuin Kristus tulikaan, oli Israelin ihmeellinen Jumala tunnettu monen pakanakansan keskuudessa menettelynsä kautta tätä kansaa kohtaan, ja läpi Evankelikauden ovat Jumalan pyhät levittäneet iloista sanomaa laajalti.
Siellä ja täällä ovat muutamat harvat yksilöt ottaneet varteen totuuden, mutta kansat sellaisinaan ovat ylimalkaan jättäneet sen huomioonottamatta ja vaeltaneet edelleen pimeydessä. Sentähden on Herra "vihainen kaikille kansoille". (Jes. 34: 2.) Pakanakansat, joilta puuttuu evankeliumi ja sen edut, tuomitaan arvottomiksi hallitsemaan edelleen, kun taas niinkutsutut kristikansat, jotka ovat nauttineet evankeliumin valoa ja etuja, mutta jotka eivät ole vaeltaneet sen arvoisesti, tuomitaan myöskin totuuden ja vanhurskautensa mittapuun mukaan arvottomiksi hallitsemaan edelleen.
Siten on jokainen suu tukittu, ja koko maailma on rikollinen Jumalan edessä. Kaikkien kansojen joukossa "ei ole ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikkityyni käyneet kelvottomiksi; ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään."
Jumalan oikeus siinä, että hän rankaisee kaikkia kansoja, on ilmeinen. Ja kun pakanakansat saavat osakseen oikeudenmukaisen koston teoistaan, niin ei meidän tule unohtaa kristikunnan suurempaa edesvastuuta. Sillä jos juutalaisilla oli kaikin tavoin etuuksia pakanain edellä, ennen kaikkea siinä, että Jumalan lausunnot ovat uskotut heille (Room. 3: 1, 2), mitä silloin sanomme kristikunnan kansoista, joilla on vielä suuremmat sekä lain että evankeliumin edut? Kumminkin on totta kristikunnasta tänä päivänä, niinkuin se oli juutalaisesta kansastakin, että heidän tähtensä pilkataan Jumalan nimeä pakanain keskuudessa. (Room. 2: 24.) Muistakaamme esim. että "kristityt" kansat kullanahneudessaan ovat pakottaneet pakanakansat opiumin ja väkijuomain kauppaan. Luotettava todistaja, joka puhuu henkilökohtaisesta kokemuksesta, kirjotti joku aika sitten New Yorkin "Voicessa" seuraavaa:
"Omien huomioideni mukaan Kongossa ja Afrikan länsirannalla niinkuin monen lähetyssaarnaajan ja muidenkin ilmotusten mukaan aiheuttaa juoppous suurempaa vahinkoa alkuasukasten keskuudessa kuin orjakauppa on koskaan aiheuttanut. Se tempaa pois kansan ja tekee kylät autioiksi, mutta se ei ainoastaan surmaa tuhansia vaan turmelee ja saattaa perikatoon koko sukuja sekä ruumiiseen että sieluun nähden, niin että heidän jälkeläisistään tulee suvustaan turmeltuneita olentoja, joissa on vanhempainsa turmeltuneen tilan leima… Kaikki työntekijät saavat päivittäin puolipäivän aikaan suuren määrän rommia ja täytyy jokaisen joka lauvantai-ilta ottaa vastaan ainakin kaksi pulloa paloviinaa maksuksi työstään. Ja monissa tehtaissa pakotetaan heidät, kun heidän 1—3 vuoteen pitkä palvelusaikansa loppuu, viemään tynnyrin rommia tai paloviinaa mukanaan kotiin. Maassasyntyneitä kauppiaita pakotetaan ottamaan paloviinaa vastineeksi kotoisista tuotteistaan, silloinkin kun he tekevät vastaväitteitä; ja kun eivät saa oikeutta, tyhjentävät he paloviinan jokeen. Sanotaan yleisesti: 'Mustain täytyy tyytyä rommiin, emme voi saada kylliksi rahoja tyydyttääksemme liikettä myymällä ainoastaan suolaa tai kangasta heille.' Kaupungit tarjoavat juoppouden tähden joka sunnuntai kauhistuttavan näyn. On kyliä, joissa kaikki, miehet, naiset ja lapset, ovat aivan juovuksissa, ja siten tulee loppu jumalanpalveluksista, joita ennen on pidetty. Ruhtinaat sanovat surulla lähetyssaarnaajille: 'Miksette te Jumalan miehet tulleet ennen juoppoutta? Nyt se on ottanut pois kansani ymmärryksen ja paaduttanut heidän sydämensä; he eivät ymmärrä mitään eivätkä välitä mistään hyvästä.' Sanotaan myöskin että pakanat pitävät Raamattua arvossa ja sanovat kristityille: 'Teidän tekonne eivät ole sopusoinnussa tämän pyhän kirjan oppien kanssa.' Erään braminin sanotaan kirjottaneenkin eräälle lähetyssaarnaajalle: 'Me olemme tarkastaneet teitä. Te ette ole niin hyvä kuin teidän kirjanne. Jos teidän kansanne käytös olisi yhtä hyvä kuin teidän kirjanne, saisitte te Intian valtaanne viidessä vuodessa'." — Katso Hes. 22: 4.
Jos Niiniven asukkaat ja Saaban kuningatar esiintyvät tuomiolla sitä Israelin sukua vastaan jolle Herra puhui (Matt, 12: 41, 42), silloin esiintyy Israel ja kaikki edelliset sukupolvet sekä kaikki pakanat oikeudella tätä kristikunnan sukupolvea vastaan, sillä missä paljon on annettu siellä myöskin paljon vaaditaan. (Luukk. 12: 48.) Mutta jättäen huomioonottamatta koston siveellisen puolen tässä asiassa, huomaamme, että itse asian luontoon kuuluu, että pakanakansojen täytyy kärsiä kristikunnan, Babylonin, lankeemuksen kautta. Jumalan sanan vaikutuksen kautta ovat n.k. kristikansat edistyneet suuresti joka suuntaan. Rikkaudessa, mukavuudessa, ymmärryksen kehityksessä, koulusivistyksessä, kunnallisessa hallinnossa, tieteessä, taiteessa, käsitöissä, kaupassa ja kaikissa inhimillisen teollisuuden haaroissa ovat he sentähden paljon pakanakansain edellä, jotka eivät ole olleet niin Jumalan sanan sivistävän vaikutuksen suosimia. Nämä ovat sensijaan alituisesti laskeneet, niin että heistä voi nyt ainoastaan nähdä muinaisen kukoistuksensa hylyn. Huomaa esim. Kreikkaa, joka kerran oli maailman sivistyksen ja rikkauden pesäpaikka, sekä Egyptiä, joka kerran oli koko maan etevin kansa. Molempien ihanuus on nyt kadonnut.
Seurauksena pakanakansojen lankeemuksesta ja kristittyjen kansain kukoistuksesta ovat edelliset enemmän tai vähemmän velkaa jälkimäisille monista eduista niinkuin kaupasta, maailman kulkuneuvoista ja sitä seuraavasta ajatusten ja käsitysten j.n.e. levenemisestä. Niin on myöskin viimeisten vuosien edistyminen kietonut kaikki kansat eri yhteisiin harrastuksiin, joita ei voida vakavasti järkyttää yhden tai useamman kansan keskuudessa, ilman että sen pian täytyy koskea kaikkia. Sentähden, kun Babylon, kristikunta, äkkiä hukkuu, kohtaavat sen seuraukset ankarasti kaikkia kansoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia siitä. Vertauskuvallisella kielellä sanotaan heidän sentähden kovasti itkevän suuren Babylonin kaupungin lankeemusta. (Ilm. 18: 9—19.) Mutta pakanakansat eivät saa kärsiä ainoastaan Babylonin lankeemuksen tähden, sillä yhteiskunnallisen ja valtiollisen liikkeen kuohuvat aallot leviävät nopeasti ja nielevät kaikki kansat. Ja siten lakaistaan koko maa turmeluksen luudalla ja ihmisten ylpeys tulee tyhjäksi. Sillä on kirjotettu: "Minun on kosto, minä olen kostava, sanoo Herra". (Room. 12: 19; 5 Moos. 32: 35.) Ja Herran tuomio sekä pakanoista että kristikunnasta tapahtuu mitä tarkimman oikeuden mukaan.
* * * * *
Ällös pelkää!
Jos päivönen pilvihin peittyisikin,
Ja tummenis taivas, oo huoleti vaan,
Sun taivainen Taattosi armollisin,
Hän auttavi tiellä sua rakkaudessaan.
Jos tiesi on ahdas ja tappurainen,
Niin muistathan Herrankin kulkeneen sen.
Sen päässä sä, jos vaan oot uskollinen,
Saat elämän kruunun ja kirkkauden.
Ja laineet kun tyrskien kuohuilevat
Ja myrskyt kun pauhaa, ei tähteä näy,
sua Herrasi silmät ne johdattavat,
Hän aamuhun rauhan myös rinnallas käy.
Hän enkelit käskee sua varjelemaan
Ja tielläsi hellästi hoitelemaan.
Sua valollaan johtaa, niin luottaos vaan!
Ei koskaan hän muutu, ei konsanaankaan!
Oi luottaos Herraan! Niin, luottaos vaan!
Hän aina on vakaa, oi, luottaos vaan!
NELJÄS LUKU.
Babylon syytettynä suuren tuomioistuimen edessä.
Babylonin, kristikunnan, porvarilliset, yhteiskunnalliset ja kirkon mahdit ovat nyt punnitut vaa'alla. — Syytös porvarillisia voimia vastaan, nykyistä yhteiskunnallista järjestelmää vastaan ja kirkollisia voimia vastaan. — Jo nyt keskellä sen juhlimista näkyy käsikirjotus sen tuomiosta ja on helposti luettavissa, vaikka koetus ei ole vielä päättynyt.
"Herra Väkevä Jumala puhuu ja kutsuu maailman auringon koitosta sen laskuun saakka… Hän kutsuu taivaat ylhäältä (korkeat eli hallitsevat voimat) ja maan (kansanjoukot), tuomitaksensa (häntä tunnustavan) kansansa (kristikunnan).
"Kuule, minun kansani, niin minä puhun; Israel (nimeksi henkinen Israel — Babylon, kristikunta) sinua vastaan tahdon todistaa (tahdon varottaa sinua)… Jumalattomalle sanoo Jumala: Miksi tahdot ilmottaa minun sääntöjäni ja ottaa liittoni suuhusi, kun kuitenkin vihaat kuritusta ja heität minun sanani taaksesi? Jos näet varkaan, mielistyt sinä häneen ja pidät yhtä huorintekijäin kanssa. Sinä päästät suusi puhumaan pahaa, ja sinun kielesi kutoo petosta. Sinä istut ja puhut veljiäsi (totisia pyhiä, vehnäluokkaa) vastaan, äitisi poikaa sinä panettelet. Näitä sinä teet, ja minä olisin vaiti? Luuletko, että minä tosiansa olen sinun kaltaisesi? Mutta minä nuhtelen sinua, ja asetan näitä silmäisi eteen.
"Huomatkaa siis näitä, te, jotka Jumalan unhotatte, etten minä raatelisi, eikä olisi pelastajaa!" — Ps. 50: I, 4, 7, 16—22.
Seurauksena tiedon suuresta kasvamisesta kaikilla aloilla, josta kaitselmus on pitänyt huolta tänä Kristuksen tuhatvuotisen hallituksen "valmistuksen päivänä", punnitaan nyt kristikunnan, Babylonin, porvarilliset ja kirkolliset mahdit oikeuden vaakalaudalla koko maailman nähden. Tuomion hetki on tullut, tuomari on ottanut paikkansa, todistajat, yleinen kansa, ovat läsnä, ja tällä kehitysasteella saavat vallallaolevat mahdit kuulla syytöksiä, ja heidän sallitaan vastata puolestaan. Heidän asiansa koetellaan avoimen tuomioistuimen edessä ja koko maailma on jännityksellä kuulemassa.
Tämän oikeudenkäynnin tarkotuksena ei ole suuren Tuomarin vakuuttaminen näiden valtain todellisesta asemasta, sillä heidän tuomionsa on jo edeltäpäin sanottu ennustuksen varman sanan kautta, ja jo voidaan lukea heidän juhlasaliensa seinällä salaperäiset, mutta turmiolliset sanat: "mene, mene, tekel, ufarsin". Nykyinen koetteleminen, jossa pohditaan oikeutta ja vääryyttä, oppeja ja kelvollisuutta j.n.e., ilmaisee kaikille ihmisille Babylonin todellisen luonteen, niin että, vaikka sen väärät vaatimukset ovat kauvan pettäneet ihmisiä, he lopuksi tulevat tämän oikeudenkäynnin kautta täyteen selvyyteen Jumalan oikeudesta sen lopulliseen hävittämiseen nähden. Tässä koettelemisessa asetetaan kysymyksenalaiseksi Babylonin vaatimukset sen suuremmasta pyhyydestä ja jumalallisesta oikeudesta hallita maailmaa yhtä hyvin kuin sen monet ristiriitaiset opitkin.
Selvästikin häpeissään ja hämmennyksissään sellaisen todistajajoukon edessä koettavat porvarilliset ja kirkolliset mahdit hallitsijainsa ja papiston edustamina tehdä tilinsä. Historia ei viittaa mihinkään aikaan, jolloin olot olisivat olleet sellaiset kuin nyt. Ei koskaan ole niin tarkastettu, kuulusteltu ja arvosteltu papistoa, valtiomiehiä ja yhteiskunnan hallitusmiehiä kuin tällä yleisellä ajatuksien lausumisella, jonka kautta Herran sydämiätutkiva henki saa aikaan heissä suurta hämmennystä. Huolimatta heidän yrityksistään välttää tämän ajan hengen tutkistelu ja ristikuulustelu, täytyy heidän kestää se, ja koetteleminen jatkuu.
Babylon punnittu vaa'alla.
Kun joukot meidän aikanamme rohkeasti vaativat kristikunnan sekä porvarillisia että kirkollisia mahteja vahvistamaan vaatimuksensa jumalallisesta hallitsemisoikeudesta, niin eivät he eivätkä vallassaolijatkaan huomaa, että Jumala on antanut hallitusoikeuden [II osa, siv. 81, 88] sellaisille hallitsijoille, joita ihmiset ylimalkaan valitsisivat tai sietäisivät, olkootpa hyviä tai pahoja, kunnes "pakanain ajat" loppuisivat; että Jumala tänä aikana on sallinut maailman kokonaisuuteen katsoen hoitaa omia asioitaan ja koettaa itsehallintoa. Sen päämäärä on ollut, että kaikki ihmiset oppisivat, että he ovat langenneessa tilassa kykenemättömiä pitämään pystyssä itsenäistä hallintoa, ja ettei kannata koettaa olla riippumaton Jumalasta tai toisistaan. — Room. 13: 1.
Hallitsijat ja johtavat luokat eivät ole ymmärtäneet tätä, mutta ovat huomanneet tilaisuutensa ja käyttäneet hyödykseen vähempiosaisten joukkoja, ja heidän salliminaan ja sietäminään, olkoonpa sitten, että tämä on tapahtunut tietoisesti tai tietämättä, on heitä kauvan tuettu vallassa. Sen ohessa ovat he koettaneet saada oppimattomien joukkojen päihin ilettävän opin "ruhtinasten jumalallisista oikeuksista" porvarillisessa ja kirkollisessa suhteessa, ja lujittaakseen tämän opin, joka on niin sovelias heidän aikomuksilleen, on tietämättömyyttä ja taikauskoa monina vuosisatoina virkistytetty joukkojen keskuudessa.
Vasta uudempana aikana on tieto ja sivistys tullut yleiseksi, mutta tätä eivät ole aikaansaaneet kuninkaiden ja kirkkoruhtinasten pyrkimykset, vaan asianhaarat, jotka Jumalan sallimus on tuottanut. Sanomalehdistö ja höyryvoima ovat olleet parhaimpina välineinä. Ennenkuin Jumala astui väliin, eivät joukot voineet oppia paljon paitsi omaa kokemustaan, koska he olivat suureksi osaksi erotettuja toisistaan. Mutta nämä välineet ovat aikaansaaneet ihmeellisen yhteyden yhteiskunnallisella alalla ja liiketoimissa, niin että kaikki katsomatta säätyyn tai olinpaikkaan voivat käyttää hyväkseen toisten kokemuksia koko maailmassa.
Nyt on suuri yleisö matkustava yleisö, lukeva ja ajatteleva yleisö, ja se tulee myöskin nopeasti tyytymättömäksi ja meluavaksi yleisöksi, jolla on ainoastaan vähän jälellä kunnioitusta kuninkaita ja vallassaolijoita kohtaan, jotka ovat pitäneet koossa nykyisen asiain järjestyksen, jonka alla kansanjoukkoja niin herkeämättä ärsytetään.
Eräässä maassa huomataan hyvin, että yleinen valistus suuren kansanjoukon keskuudessa johtaa vallassaolijoihin nähden epävarmuuteen. Sentähden on sisäasiainministeri päättänyt iskuna nihilismin kasvamiselle estää korkeamman sivistyksen köyhemmiltä luokilta. Hän julkaisi nimittäin kerran määräyksen, että lukioihin ja korkeakouluihin ei saisi vastaanottaa oppilaiksi palvelijain, talonpoikain, käsityöläisten, vuokraajien ja samallaisissa yhteiskuntaoloissa olevien lapsia, sillä ei olisi hyvä, että nämä lapset nostettaisiin niistä oloista, joihin he kuuluivat, koska, niinkuin pitkä kokemus oli osottanut, he sen kautta tulivat tyytymättömäksi osaansa ja katkeroituneiksi yhteiskuntajärjestyksen välttämättömiä eroavaisuuksia vastaan.
Mutta tuossakin maassa on liian myöhäistä meidän päivinämme toteuttaa sellaista politiikkaa. Tätä politiikkaa seurasi paavikunta valtansa päivinä, mutta tuo viekas laitos huomaa nyt, että se olisi erehdys ja vahingoksi sille vallalle, joka koettaisi sitä. Valo on noussut joukkojen mieliin, ja niitä ei voida karkottaa takaisin muinaiseen pimeyteensä. Tiedon kasvaminen on synnyttänyt tasavaltaisen hallitusmuodon vaatimuksen, ja itsevaltiasten on täytynyt tehdä suuria myönnytyksiä kansan vaatimusten tähden.
Uuden päivän sarastaessa alkavat ihmiset huomata, että väärien vaatimusten suojassa, joita kansat muinaisessa tietämättömyydessään tukivat, ovat hallitsevat luokat itsekkäästi tehneet muiden luonnolliset oikeudet ja edut kauppatavaraksi. Ja kun he punnitsevat vallassaolijain vaatimuksia, tulevat he nopeasti omiin johtopäätöksiinsä, huolimatta kaikista heikoista verukkeista. Mutta kun heitä itseään ei johda mitkään korkeammat vanhurskauden ja totuuden periaatteet, niinkuin hallitsevia luokkia, on joukkojen arvostelu kaukana oikeudesta; sillä heidän nopeasti kasvava taipumuksensa on kaiken lain ja järjestyksen sivuuttaminen pikemmin kuin taipumus Jumalan sanan valossa rauhallisesti ja maltillisesti tarkastella oikeuden vaatimuksia kaikilta puolin.
Kun Babylonia, kristikuntaa — nykyistä yhteiskuntajärjestystä, jota edustavat valtiomiehet ja papisto — punnitaan yleisen mielipiteen vaakalaudalla, huomataan sen monet luonnottomat vaatimukset aivan perusteettomiksi ja kohtuuttomiksi. Ja sitä vastaan suunnatut ankarat itsekkäisyyden syytökset ja syytökset ristiriitaisuudesta Kristuksen kultaisen säännön kanssa, jonka nimeä ja valtaa se vaatii itselleen, ovat jo nostaneet vastakkaisen maljan niin korkealle, että maailmalla nyt enää on hyvin vähän kärsivällisyyttä kuunnella edelleen todistuksia sen todellisuudessa antikristillisestä luonteesta.
Sen edustajat kehottavat maailmaa panemaan huomiolle heidän valtakuntiensa ihanuuden, heidän armeijainsa voittokulut, heidän kaupunkiensa ja palatsiensa kauneuden ja loiston sekä heidän valtiollisten ja uskonnollisten laitostensa arvon ja voiman. He koettavat elähyttää muinaisen ajan yhdistävää isänmaallisuuden henkeä ja taikauskoa, joka muinoin taipui nöyrällä kunnioituksella vallassaolijain edessä, ja joka iloisesti huusi: "eläköön kuningas kauvan" sekä kunnioituksella katseli niitä, jotka väittivät olevansa Jumalan edustajia.
Mutta tämä aika on ohi. Vanhan tietämättömyyden ja taikauskon jätteet häviävät nopeasti ja sen kanssa myöskin yhdistävän isänmaallisuuden tunteet ja sokea uskonnollinen kunnioitus ja niiden sijaan tulee riippumattomuus, uhmailu ja epäilys jotka ennen pitkää johtavat maailmanlaajuiseen taisteluun ja anarkiaan. Eri valtiolaivojen kansa puhuu uhaten ja kiukulla kapteeneilleen ja perämiehilleen ja toisinaan tulevat he melkein kapinallisiksi. He väittävät, että vallassaolijain nykyisen politiikan tarkotuksena on houkutella heidät tulevaisuuden orjamarkkinoille, tehdä heidän luonnolliset oikeutensa kauppatavaraksi sekä saattaa heidät niihin elämänsuhteihin, joissa heidän isänsä orjailivat, Ja yhä suuremmalla innokkaisuudella vaativat monet, että nykyinen laivapäällystö on pantava pois viralta, että laiva saa olla tuuliajolla, kun he itse taistelevat vallasta. Mutta tätä rajua ja vaarallista huutoa vastustavat kapteenit ja perämiehet kuninkaat ja valtiomiehet, säilyttäen paikkansa sekä huutaen kansalle: kädet ylös, te annatte laivan kulkea matalikolle! Uskonnolliset opettajat esiintyvät ja neuvovat kansaa alamaisuuteen, ja koettaessaan terottaa mieliin omaa luulottelemaansa jumalallista valtaansa, jättävät he huomioonottamatta porvarivaltojen pyrkimykset kansan ohjaksissa pitämiseksi. Mutta hekin alkavat ymmärtää, että heidän valtansa on mennyttä, ja he katselevat ympärilleen keksiäkseen keinon sen takasinsaamiseksi. Niinpä puhuvat he yhteenliittymisestä ja yhteisvaikutuksesta toistensa kanssa, ja me kuulemme heidän tekevän kauppaa valtioiden kanssa saadakseen suurempaa apua ja lupaavan korvaukseksi pitää pystyssä porvarilaitoksia (kuolevalla) vaikutuksellaan. Mutta kaikista huolimatta on myrsky lähestymässä, ja kun joukot, jotka eivät näe vaaraa, jatkavat huutamistaan, valtaa heidät, jotka seisovat laivan peräsimessä, pelko siitä, minkä he nyt näkevät varmuudella tulevan.
Kirkolliset mahdit tuntevat osittain, että heidän on tehtävä tili. Sen ohessa koittavat he esittää asian mahdollisen parhaassa valossa, voidakseen jos mahdollista estää yleisen mielipiteen vallankumouksellista virtaa, joka on suunnattu heitä vastaan. Mutta kun he puolustuksekseen koittavat esittää niitä mitättömän hyviä vaikutuksia, joita heidän toimintansa on aikaansaanut menneinä vuosisatoina, tulee heidän hämminkinsä ainoastaan paljon selvemmäksi, ja muiden silmät avautuvat näkemään asiain todellisen tilan. Tuollaisia puolustuksia näkyy alituisesti sekä maailmallisissa että uskonnollisissa sanomalehdissä. Jyrkässä ristiriidassa tämän kanssa huomataan myöskin maailman armoton arvostelu kristikunnan sekä kirkollisista että porvarillisista mahdeista. Tästä esitämme muutamia esimerkkejä.
Maailman syytös porvarillisia mahteja vastaan.
"New York Evening Post'ista" lainaamme seuraavaa: "Kaikista ihmissuvun omituisista käsityksistä ei ole enää omituisempaa kuin se, että kaikkivaltias Jumala olisi erikoisella huolella valinnut muutamia mitä tavallisimpia ihmissuvun jäseniä, usein sairaita, tyhmiä ja paheellisia, hallitsemaan suuria kansoja hänen erikoisessa suojeluksessaan ja hänen edustajinaan maan päällä."
Toisesta sanomalehdestä lainaamme seuraavaa: "Europassa ei ole ainoatakaan valtaistuinta, jossa eivät isien synnit olisi huomattavasti kohdanneet lapsia ja yhden tai kahden sukupolven perästä ei enää ole yhtään Bourbonia, Habsburgia tai Guelfiä suututtamassa ja hallitsemassa maailmaa. Tällainen veri jää tulevaisuudessa pois laskusta. Se poistaa itsensä pois tieltä."
Eräs sanomalehtimies on laskenut, että Englannin kuningashuoneen kulut vuosina 1837—1888 olivat 29,583,974 puntaa sterlingiä eli yli 746 miljonaa markkaa. Sen ohessa hän huomauttaa:
"Onko leikki sen hinnan arvoista? Se on hirveä summa maksettavaksi. Se merkitsee, että kansaa on verotettu äärimmäisyyteen saakka, jotta voitaisiin pitää joku määrä henkilöitä toimettomina, jotka koituisivat maalle suurimmaksi hyödyksi, jos he rehellisesti ansaitsisivat leipänsä."
Erään nykyisen hallitsijan kruunausjuhlallisuudet ovat huomattavana valaistuksena suuresta kuninkaallisesta ylellisyydestä, jonka tarkotuksena, samoin kuin kaiken muunkin kuninkaallisen komeuden, oli istuttaa kansanjoukkoihin se ajatus, että hallitsijat olivat niin paljon heidän yläpuolellaan, että heitä piti palvella korkeampina olentoina ja että heitä oli toteltava hyvin orjamaisesti. Komeuden tässä tilaisuudessa sanotaan maksaneen 25 miljoonaa dollaria (noin 125 milj. markkaa). Lontoolainen The Spectator huomautti siitä muunmuassa:
"On vaikeata lukea noista kruunausjuhlallisuuksista, saamatta mielipahan tunnetta, erittäinkin kun samaan aikaan saa lukea verilöylyistä, jotka tuo maa olisi kyennyt estämään, jos se olisi tahtonut. Viisi miljonaa puntaa sterlingiä yksistä juhlamenoista! Onko periaatetta, jolla sellaisia menoja edes näennäisestikään voitaisiin puolustaa? Se on Belsassarin tuhlaavaisuutta, melkeinpä mielipuolisen ylpeyden osottamista, aarteitten tuhlaamista, jollaista itämaalaisilla ruhtinailla on tapana toisinaan osottaa, ainoastaan herättääkseen suuruuden tunnetta turmeltuneessa mielessä."
Mutta sen tosiasian, että hallitsijoilla niin sanotuissa kristityissä valtakunnissa ei ole ollenkaan tosi kristillisiä tunteita eikä edes inhimillistä myötätuntoa, vahvistavat täydelleen heidän suhteensa Armenian kysymykseen. Sillä kun rikkautta kylvetään täysin käsin kuninkaallisuuden ja sen sisällyksettömän komeuden ja loiston tukemiseksi, ja kun heillä on käytettävänään miljonia sotamiehiä ja merimiehiä sekä mitä ihmeellisimpiä sotavarustuksia, kuuntelivat he liikkumattomina armenialaisten kristittyraukkojen huutoa, joita turkkilaiset olivat kiduttaneet ja tappaneet kymmenintuhansin. Suuret armeijat eivät selvästikään ole tarkotetut ihmiskunnan parhaaksi, vaan ainoastaan maailman valtio- ja rahamiesten itsekkäiden tarkotusten edistämiseksi: maa-alueiden anastamiseksi, rahamiesten etujen suojelemiseksi, saadakseen murhaavalla pahuudella tarttua toistensa kurkkuun, koska hyvänänsä vaan tarjoutuu tilaisuus heidän oman valtansa suurentamiseksi tai heidän omien rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Tämän kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, joka jossain määrin vallitsee kaikissa yksinvalloissa, jyrkkänä vastakohtana ovat Europan maiden äärettömät valtiovelat. Lainaamme seuraavaa "London Telegraphista":
"Rahapula riippuu mustan pilven tavoin Europan kansojen, erittäinkin pienten päällä. Sillä ei voida kieltää, että valtioiden vaillinkilaskut ja toiveet kansojen menestyksestä ovat hyvin surkeita. Pääasiallisimpana ja selvimpänä syynä tähän on luonnollisesti asestettu rauha, joka painaa koko Europpaa painajaisen tavoin ja on muuttanut koko mannermaan sotaleiriksi. Katso ainoastaan Saksaa, tuota vakavaa ja järkevää valtakuntaa! Sotilasvoiman menot, jotka vuonna 1880 nousivat 350 miljonaan markkaan, olivat vuonna 1893 nousseet 570 miljonaan markkaan. Uuden puolustuslain kautta tulee sitäpaitsi lisäksi vuosittain 60 miljonaa markkaa, ja Ranska on ryhtynyt samoihin kouristuksentapaisiin ponnistuksiin voidakseen vetää vertoja mahtavalle kilpailijalleen."
Kyvykkäät tilastontutkijat arvelevat, että, lukuunottamatta raskaita velkataakkoja, todelliset Europan armeijain ja laivastojen kustannukset, linnaväestön ylöspito, työn menetys j.n.e. varmastikin nousevat 1,500,000,000 dollariin vuodessa. Englantilainen parlamentin jäsen John Bright-vainaja kirjotti Ranskan edustajalle Passylle:
"Nykyisin nielevät sotilasmenot kaikki Europan tulot. Joukkojen todelliset edut poljetaan jalkojen alle väärien kansan suuruuden käsitysten eduksi. En voi olla ajattelematta, että Europpa kulkee suurta ratkaisutapausta kohti. Sotavoimat tyhjentävät lopuksi kansojen kärsivällisyyden, ja nämä, joutuneena epätoivoon, lakaisnevat ennenpitkää pois kuningashuoneet ja luullut valtiomiehet, jotka hallitsevat heidän nimessään."
Siten on tuomio käymässä porvarillisia valtoja vastaan. Ei ainoastaan sanomalehdistö puhu niin, vaan myös joukot kaikkialla huutavat kovaäänisesti nykyisiä valtoja vastaan. Levottomuus on maailmanlaajuinen ja tulee yhä vaarallisemmaksi joka vuosi.
Maailman syytös nykyisiä yhteiskunnallisia järjestelmiä vastaan.
Kristikunnan yhteiskunnallinen järjestelmä on myöskin tutkimisen esineenä, ja kaikkialla kaikissa maissa kuuluu maailman todistus kaikkia sen vääryyksiä vastaan. Kaikki selittävät, että se on epäonnistunut. Vastustus sitä kohtaan tulee yhä suuremmaksi ja levittää levottomuutta yli koko maailman, tärisyttää kaikkea luottamusta voimassaoleviin laitoksiin ja lamauttaa teollisuutta tavan takaa lakoilla j.n.e. Ei löydy ainoatakaan kansaa kristikunnassa, jossa ei tehdä vastalauseita nykyisiä yhteiskuntajärjestyksiä vastaan, ja näin tehdään itsepintaisesti ja yhä uhkaavammin. Herra Carlyle sanoo:
"Englannin teollisuus näyttää nopeasti muodostuvan äärettömäksi vankilaluolaksi, joka savuaa ruumiillista ja siveellistä ruttotautia, hirmuiseksi Golgataksi, jonne sielut ja ruumiit haudataan elävinä. Kolmekymmentätuhatta neulojaa työskentelee itsensä kuoliaaksi. Kolme miljonaa kurjaa olentoa, jotka kuihtuvat pakollisessa toimettomuudessa, auttavat heitä kuolemaan. Nämä ovat ainoastaan muutamia piirteitä epätoivon synkästä luettelosta."
Maailma näyttää kauhistuttavia vastakohtia: toiselta puolen miljonia, jotka ovat ihmisten orjina saadakseen ylöspitonsa, äärettömän joukon työttömiä ja taas toisen joukon työläisiä, joille maksetaan huonoja palkkoja, toiselta puolen loistoa, ylellisyyttä ja mittaamatonta rikkautta. Sen kasaantumisesta sanotaan Chauncey M. Depeso'in kerran sanoneen:
"Viisikymmentä miestä Yhdysvalloissa voi kokoontua kahdessakymmenessä neljässä tunnissa ja rikkautensa perustuksella tehdä sopimuksen, jonka kautta kaikki liikeyhteys ja kauppa pysähtyisi ja jokainen sähkömoottori seisahtuisi. Nämä voivat myöskin hallita rahamarkkinoita ja saada aikaan silmittömän sekasorron, milloin vaan haluavat."
Maailman tuomio kirkkomahdeista.
Moite kirkkoa ja sen johtajia vastaan on ainakin yhtä ankara kuin se, jota harjotetaan hallitsijoita ja rikkaita vastaan, sillä huomataan, että niillä on yhteiset edut. Huomaa seuraava esimerkki.
"North American Review'issä" marraskuulta 1893 kirjotti John Edgerton
Raymond "kirkon häviöstä" m.m.:
"Kun köyhät ja sorretut, joita oli opetettu katsomaan ylös taivaaseen tulevaisen palkinnon toivossa, näkivät, että pyhät papit ja suositut ruhtinaat olivat puetut purppuraan ja kalliiseen liinaan sekä elivät joka päivä herkullisesti, näkivät, että he kokosivat aarteita maan päällä huolimatta ruosteesta, koista ja varkaista, näkivät, että he hyvällä omallatunnolla palvelivat Jumalaa ja mammonaa, silloin alkoivat he epäillä heidän rehellisyyttään. Ja pian hylkäsivät he kirkon alttarin ja selittivät: kirkon erehtymättömyyden kieltäminen tai se, ettei usko sen tunnustuksia, ei ole samaa kuin uskonnon kieltäminen. Me emme sodi kristinuskoa vastaan, vaan tapaa vastaan, jolla kirkko esittää sitä. Jumalallisen totuuden kunnioittamiseen yhtyy mitä syvin kirkkojärjestelmän halveksiminen. Sitä suurta henkilöä, joka on polkenut maata, jonka kosketus tuotti elämää, ja jonka hymyileminen oli vapahdusta, häntä me ainoastaan kunnioitamme ja rakastamme, mutta emme sitä järjestelmää, joka väittää edustavansa häntä."
Toisessa sanomalehdessä selitti t:ri Rossiter W. Raymond kieltäytymisensä avustuksen antamisesta pakanalähetykselle näillä sanoilla:
"En voi enää antaa tukea lähetyssaarnaajille, jotka uskovat tuota halveksittavaa harhaoppia siitä, että kaikki pakanat tuomitaan kadotukseen, ja että Jumala ei rakasta heitä. Olen väsynyt koko tuohon petkutukseen enkä tahdo antaa penniäkään uutisen levittämiseksi kirouksesta. Se, että Jumala on rakkaus, on hyvä uutinen, mutta sen tekevät vanhaksi taruksi ne miehet, jotka hinaavat Jagernautin vaunut pakanain niskaan ja toivovat, että elättäisimme niitä eläimiä, jotka vetävät niitä. Minun kristillinen velvollisuuteni on, etten anna mitään lähetystyölle, joka opettaa pakanoille, että heidän isänsä menivät helvettiin".
Niinmuodoin näemme, kuinka nykyisten asiain järjestys heiluu yleisen mielipiteen vaakalaudalla. Määrätty aika sen kukistumiselle on tullut. Maan suuri tuomari nostaa ylös inhimillisen järjen vaakalaudan, osottaa totuuden ja oikeuden punnuksia, antaa tiedon valon virrata ja kehottaa koko maailmaa koettelemaan hänen päätöksensä oikeutta, jonka mukaan hän on tuominnut kristikunnan väärien vaatimusten petollisen ilveen hävitettäväksi. Maailma sovelluttaa koetuksen, ja lopuksi saavuttavat kaikki saman johtopäätöksen. Ja suuren myllynkiven tavoin heitetään Babylon, hämmennyksen suuri kaupunki, kaikkine kiitettyine porvarillisine ja kirkollisine mahteineen ja sille annettuine arvoineen, rikkauksineen, arvonimineen, vaikutuksineen ja turhine kunnioineen mereen (rauhattomaan rajun kansan mereen) niin ettei se enään koskaan nouse. (Ilm. 18: 21; Jer. 51: 61—64.) Vaikkei koetteleminen ole vielä loppunut, voivat kumminkin monet jo nähdä sen tuomion kirjotetuksi: "Sinä olet vaa'alla punnittu ja liian keviäksi havaittu", ja pian pannaan sen kauhea tuomio täytäntöön. Sen hävitys saatetaan loppuunsa, kun määrätyt "pakanain ajat" ovat loppuneet, vuonna 1915. Tapahtumat kehittyvät nopeasti sellaista käänne- ja lopputapausta kohden. Ainoastaan muutamat harvat suuressa nimiseurakunnassa ovat kyllin valvovia ja raittiita voidakseen huomata sen turmeltuneen tilan, koska sekä kuulijat että saarnaajat ovat liian paljon maailman hengen myrkyttämiä. Lukumäärään ja raha-asioihin nähden tuntee se kumminkin elävästi sairaan tilansa; sillä se pitää välttämättömänä voida osottaa suuremmoista ulkokuorta, koska se luulee, että sen jumalallinen tehtävä on maailman kääntäminen. Kuinka se on onnistunut tässä pyrkimyksessään, sitä tutkimme seuraavassa luvussa.
Kun niinmuodoin huomaamme, että Babylon on oikeuden edessä puolustamassa itseään kokoontuneen maailman läsnäollessa, millä voimalla palautuukaan mieliimme psalmistan ennustuksen voima, mikä ennustus on esitetty tämän luvun alussa! Vaikka Jumala on pysynyt hiljaa kaikkina vuosisatoina, kun paha on viettänyt riemuvoittojaan hänen nimessään ja hänen todelliset pyhänsä ovat kärsineet vainoa lukemattomilla tavoilla, ei hän kuitenkaan ole mitään unohtanut. Ja nyt on tullut se aika, josta hän puhui profetan kautta, sanoen: "Minä nuhtelen sinua ja asetan näitä silmäisi eleen." Pankoot kaikki, jotka ovat valveilla ja oikealla puolella, näinä hyvin vakavina aikoina, merkille kaiken tämän ja huomatkoot kuinka täydellisesti ennustus ja täyttyminen vastaavat toisiansa.
VIIDES LUKU.
Babylonin kansallissekaannus suuren tuomio-istuimen edessä.
Porvarilliset mahdit ovat ahdingossa ja näkevät tuomionsa tulevan. — Ahdingon pelossa tekevät he liittoja keskenään ja katsovat turhaan kirkon ja sen muinaisen vallan puoleen. — He lisäävät armeijojaan ja laivastojaan. — Maa- ja meri-sotavalmistukset. — Täydelliseksi tehdyt sotavarustukset. — Herättäkää sankarit, takokaa vannaanne miekoiksi j.n.e. — Huuto: "rauha, rauha!" vaikka ei rauhaa olekaan.
"Sillä ne ovat koston päiviä, että kaikki toteutuisi, mikä on kirjotettu… Ja maan päällä kansoilla (on) ahdistus, ja he ovat epätoivossa meren pauhun ja aaltojen vuoksi. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä; sillä taivasten voimat järkkyvät. Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvessä suurella voimalla ja kirkkaudella."
"Vielä kerran minä järkytän maan, jopa taivaankin. Mutta tuo 'vielä kerran' osottaa, että ne, jotka järkkyvät, koska ovat luotuja, tulevat muuttumaan, jotta ne, jotka eivät järky, pysyisivät… sillä meidän Jumalamme on kuluttava tuli." — Luukk. 21: 22, 25—27; Hebr. 12: 26—29.
On hyvin selvää, että kristikunnan porvarilliset mahdit huomaavat, että tuomio heistä on käymässä, ja etteivät he ole varmoja vallastaan. Disraeli sanoi, ollessaan valtioministerinä, puheessaan 2 heinäkuuta 1874 (juuri elonkorjuun eli tuomiopäivän alussa), Englannin parlamentille näin:
"Suuri maailman ratkaiseva koetushetki on lähempänä kuin moni luuleekaan! Miksi on kristikunta niin uhattu? Pelkään, että sivistys on luhistumassa kokoon… Kaikkialla on tyytymättömyyttä, kansoilla on ahdistus, ja ihmiset menehtyvät peljätessään… Ei keltään jää tämä huomaamatta. Ei kukaan, joka joskus lukee sanomalehteä, voi olla huomaamatta, kuinka valtiotaivaan horisontti täyttyy myrskypilvistä… Siitä täytyy syntyä kauhea purkaus. Jokaisen Europan hallituksen valtaa levottomuus. Jokainen kuningas ja hallitsija seisoo käsi miekan kahvassa… Elämme ennen kuulumattoman säikähdyksen aikaa. Lähestymme loppua."
Jos näkyala oli sellainen tuomion alussa, kuinka paljon selvemmät ovatkaan nyt ajanmerkit!
Seuraava oli "London Spectator'issa": "Mikä on syynä siihen levottomuuteen, joka niin vallitsee Europassa? Etupäässä lienee siihen syynä se epätoivon aalto, joka nyt käy läpi koko sen maiden. Tällä epätoivolla on perustuksensa osittain taloudellisessa ahdingossa ja siinä, että anarkia on yhtäkkiä esiintynyt maailmassa voimana… Valtiomiehet odottavat laajalti vaaraa aina alhaalta päin, pommimurhayrityksestä. Itse asiassa näkevät he, että anarkistit muodostavat ainoastaan esijoukot siitä laumasta, joka hyökkää sivistystä vastaan ja murentaa vallallaolevan järjestyksen, jos ei sitä voida lepyttää tai voittaa… Tämä epätoivo on nyt paljon suurempi aineellisen ahdingon takia."
Esitämme aineesta: "Kansojen ahdinko", josta puhui Jas. Beck, Esq.,
"The Christian Statesman'in" (kristitty valtiomies) mukaan seuraavaa.
Se on vilpitön kuva levottomasta ajastamme:
"Menneenä vuosisatana, joka alkoi Napoleonin kanunain jyrinällä Marengon luona ja päättyi samanlaisella jyrinällä sekä itä- että länsimailla, ei ollut yhtään rauhan vuotta. Vuoden 1800 jälkeen on Englannilla ollut 54 sotaa, Ranskalla 42, Venäjällä 23, Itävallalla 14 ja Preussilla 9. Siis 142 sotaa viiden kansan osalle, joista ainakin neljällä on Kristuksen evankeliumi valtiouskontona. Aikoinaan oli Rooman vallan seisova armeija noin 400,000 miestä, mutta tämä oli jaettu koko Eufratin ja Temsin väliselle alueelle. Nyt on Europan sotajoukkojen luku yli 4,000,000, paitsi varajoukkoja, joita on vähintäin 16,000,000, jotka ovat palvelleet armeijassa pitemmän tai lyhemmän aikaa. Viimeisenä kahtenakymmenenä vuotena ovat armeijat kasvaneet melkein kahdenkertaisesti, ja Europan valtiovelka, joka suuremmaksi osaksi on otettu sotavarustuksien tähden ja pantu kansan niskoille, on kasvanut tuohon ennenkuulumattomaan kahdenkymmenentuhannen miljonan dollarin summaan."
Keihään, peitsen ja taistelukirveen on nykyajan ihminen pannut pois lasten leikkikaluina. Niiden siassa ovat tuliaseet, joiden hävittävät seuraukset uhmailevat kaikkea kuvailua. Savuttoman ruudin keksiminen aiheuttaa, että hävitys tulee täydelliseksi. Metzin luona lakaisivat kuularuiskut eräässä ottelussa 6,000 saksalaista kymmenen minutin kuluessa. Plevnan luona kadotti Skobeleff lyhyen hyökkäyksen aikana 100 metrin matkalla 3,000 miestä, mutta kuularuiskuilla ja kivääreillä on nyt viisi kertaa niin suuri hävittämiskyky. Ajatus tulevasta teurastuksesta voi sentähden saada sekä sydämen että järjen seisahtumaan.
Ei mikään ole selvempää kuin että ihmiskunta on tienhaarassa. Varustukset ovat saavuttaneet huippunsa. Europan edelleen varustautuminen on mahdotonta. Italia on jo vararikon partaalla sotavarustustensa tähden, ja voi siellä minä hetkenä hyvänänsä tulla vallankumous. Monet ajattelevat sanomalehtimiehet arvelevat, että Europan kansojen sentähden täytyy joko alkaa sota tai myöskin riisua aseensa. Kuinka sattuvasti ennustikaan Mestari: "Maan päällä (on) kansoilla ahdistus… Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä."
Sosialismin ilmaukset Saksan valtiopäivillä, Belgian parlamentissa ja Ranskan kamarissa eivät ole ollenkaan olleet omiaan vähentämään vallassaolijain pelkoa. Sosialistiset puoluejäsenet Saksan valtiopäivillä kieltäytyivät ottamasta osaa keisarille omistettuun eläköön huutoon eivätkä nousseet edes ylös paikoiltaan. Belgiassa vastasivat sosialistit parlamentissa ehdotettuun kuninkaalle omistettuun eläköön huutoon, kuninkaan kun katsottiin olevan ylimysten ja pääoman puolella, huutamalla: "Kauvan eläköön kansa! Alas kapitalistit!" Ja Ranskan kamarin jäsenet selittivät, kun heidän sosialistisia ehdotuksiaan ei suosittu, että vallankumous suorittaisi sen, mitä nyt rauhallisesti pyydettiin, mutta hyljättiin.
On myöskin merkille pantava, että Saksan valtiopäivät hylkäsivät erään sosialisteja vastaan kohdistetun lain, ja Lontoossa kasvaa sosialismi alituisesti. Mahtavin työväenpuolue Englannissa on kokonaan sosialistinen järjestö. Se odottaa ennen pitkää veristä vallankumousta, josta seuraisi, että sosialistinen tasavalta perustettaisiin nykyisen kuningasvallan raunioille.
Ei ole siis mikään ihme, että kuninkaat ja hallitusmiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin suojellakseen itseään ja etujaan uhkaavalta vallankumoukselta ja maailmanlaajuiselta anarkialta. He koittavat yhdistyä toistensa kanssa, mutta heidän keskinäinen epäluulonsa on niin suuri, että heillä on hyvin vähän toivoa mistään yhdistymisestä. Kansat kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja heidän sitoumuksensa riippuvat ainoastaan heidän omista eduistaan. Sentähden voivat heidän liittonsa kestää ainoastaan niin kauvan kuin heidän itsekkäät suunnitelmansa sopivat rinnatusten. Niissä ei ole mitään hyvänsuopeutta tai rakkautta, ja päivittäinen sanomalehdistö on alituisena todistuksena siitä, että kansoille on mahdotonta löytää sellaista valtiotaitoa, joka saattaisi heidät kaikki sopusointuiseen yhteistyöhön. Turha on niin muodoin toivo, jonka odotetaan tulevan valtojen yhteen liittymisestä.
Kirkkolaitos ei ole enää tukiturva.
Kun mahtavat ainakin osaksi huomaavat tämän, suuntaavat he katseensa tuskallisesti kirkon puoleen (ei uskollisten harvojen pyhien puoleen, jotka Jumala tuntee ja tunnustaa Seurakunnakseen, vaan suuren nimiseurakunnan puoleen, jonka ainoastaan maailma tunnustaa). He haluavat katsoa, jos sillä olisi siveellistä vaikutusta tai kirkollista valtaa, joka voisi olla heille avuksi hallitsijain ja kansain välisessä taistelussa. Kirkko tahtoisi myöskin ilolla tukea heitä, sillä sen ja ruhtinasten edut ovat yhteisiä. Mutta turhaan odotetaan apua tältä taholta, sillä heräävillä joukoilla on enää hyvin vähän kunnioitusta papistoa ja valtiotaitoa kohtaan. Siitä huolimatta tehdään koetus kirkon avulla. Niin esim. lakkauttivat Saksan valtiopäivät sen päätöksen, jolla vuonna 1870 jesuiitat ajettiin pois Saksasta, toivoen voivansa voittaa katolisen puolueen vaikutuksen armeijasäännösten tueksi. Anarkian ja yhteiskunnallisen sodan pelosta koetti myöskin Italian maallinen valta sovittaa itsensä Rooman kirkon kanssa. Tästä selitti valtioministeri Crispi huomattavassa puheessa, että yhteiskunnallinen järjestelmä nyt käy turmiollisen ratkaisukohdan läpi. Olisi sentähden välttämätöntä, että porvarilliset ja uskonnolliset mahdit yhdistyisivät sopuisaan yhteisvaikutukseen tuota kunniatonta puoluetta kohtaan, joka on kirjottanut lippuunsa: "Ei Jumalaa eikä kuningasta!" ja että yhteiskunta ryhtyisi taisteluun sotahuudolla: "Jumalan, kuninkaan ja isänmaan puolesta!"
Tämän pelon tähden ovat kaikki Europan porvarilliset vallat taipuvaisia sovittamaan itsensä paavin kanssa. Tämä toivoo sentähden voittavansa paljon takasin kadotetusta vallastaan. Tämä asianhaara kävi selville paaviriemujuhlassa muutamia vuosia sitte, jolloin kristikunnan kaikkien valtioiden päät, Ruotsin kuningasta lukuunottamatta, antoivat paaville arvokkaita lahjoja. Porvarilliset vallassaolijat tuntevat itsensä heikoiksi heräävän maailman suuren voiman edessä, ja epätoivossaan muistuttelevat he paavikunnan, hirmuvaltiaan, muinaista valtaa. He vihaavat hirmuvaltiasta, mutta ovat halukkaat tekemään suuria myönnytyksiä, jos he senkautta voivat saada apua pitääkseen tyytymättömät kansat ohjaksissa.
Monet tunnustavat roomalaiskatolisen kirkon vaatimuksen, että nimittäin se on ainoa tukiturva nousevaa sosialismi- ja anarkismi-virtaa vastaan. Mutta että tämä on tyhjää petosta, sen osottavat olosuhteet korkeakatolisessa Belgiassa, jossa sosialismilla on ollut laatuaan ainoa menestys. Tästä on kreivi Paul von Hönsbrouck, joka ennen on kuulunut jesuiittaveljeskuntaan, mutta on nyt kääntynyt protestanttilaisuuteen, sanonut eräässä saksalaisessa sanomalehdessä, missä hän osottaa, kuinka turhaa on etsiä apua tältä suunnalta:
"Katolilaisuus voi yhtävähän pelastaa kansaa jumalankieltämisestä kuin sosialismistakaan. Tämä maa (Belgia), jota oikeudella on kutsuttu, luostarien ja papiston maaksi, on tullut yhteiskunnallisen vallankumouksen Eldoradoksi."
Ylenmääräiset sotavarustukset.
Uhkaavan vallankumouksen pelko vie kaikki "kristikunnan" kansat ylenmääräisiin sotavarustuksiin. Eräs lontoolainen sanomalehti mainitsee, että viiden Europan kansan sotakassat tekevät yhteensä 6,525,000,000 frangia, hävittääkseen kaikella tällä ihmisiä ja tavaroita sodassa. Ja Yhdysvaltain sotaosasto ilmotti vuonna 1895 armeijain suuruuden seuraavasti: Itävalta-Unkarilla 1,794,175 miestä; Belgialla 140,000; Englannilla 662,000; Ranskalla 3,200,000; Saksalla 3,700,000; Italialla 3,155,086; Venäjällä 13,014,865; Espanjalla (erikoisjoukkoja) 400,000, Sveitsillä (nostoväkineen) 486,000. Sitävastoin on Yhdysvalloilla 141,846 miestä kehittyneitä joukkoja, mutta se voi asestaa 9,582,806. Täytyy olla yhtä mieltä New York Heraldin kanssa:
"Ensi sota Europassa aiheuttaa tähän saakka tuntemattoman hävityksen. Ennenkuulumattomat armeijat ovat huolellisesti opetettuja ja asestettuja melkeinpä täydellisyyteen saakka. Tosin väitetään, että nämä armeijat ovat rauhan takeina, mutta ne aiheuttavat niin suuria kustannuksia, että niiden painostuksesta välttämättömästi nousee sota."
Näiden laajalle ulottuvien sotavarustusten kautta täyttyy selvästi Joelin ennustus (3: 9—11): "Julistakaa tätä pakanain seassa, pyhittäkää sota, herättäkää sankarit, lähestykööt, astukoot esille kaikki sotamiehet! Takokaa vannaanne miekoiksi ja viikatteenne keihäiksi! Heikko sanokoon: minä olen sankari! Kiiruhtakaa ja tulkaa, kaikki te pakanat ympäristöltä ja kokoontukaa". Eikö tämä huuto käy läpi maailman meidän aikanamme? Eikö niin hyvin vahva kuin heikkokin valmistaudu tulevaa taistelua varten? Eikö nimikirkko pyri vuodattamaan sodan henkeä miespuoliseen nuorisoon? Eivätkö kansat kokoa mahtavia sotajoukkoja ja eivätkö he verota kansoja melkeinpä yli sen voimien valmistautuakseen sotaan, suureen hätään, jonka he näkevät nopeasti lähestyvän?
Huuto: Rauha, rauha.
Mutta huolimatta siitä, että Jumalan tuomio kaikista kansoista on ilmeinen, ja huolimatta siitä, että monet äänet vastustamattomasti kohotetaan nykyisten asiain järjestystä vastaan, koettavat muutamat kätkeä pelkonsa huutamalla: "Rauha, rauha" vaikka ei rauhaa olekaan. Tämä huuto kuului suuresta laivaparaadista, joka pidettiin Pohjanmeren kanavan avajaisissa vuonna 1895. Saksan keisari, joka luottaa miekkaan erehtymättömänä välikappaleena rauhan rikkomuksia vastaan, oli kehottanut kaikkia kansoja lähettämään sotalaivoja (näitä rauhansäätäjiä) tähän juhlallisuuteen, ja yli sata näitä liikkuvia rautalinnotuksia, niiden joukossa kaksikymmentä jättiläistaistelualusta, saapui, kaikki täysin asestettuina ja kyeten kehittämään seitsemäntoista (engl.) penikulman nopeuden tunnissa. "London Spectator" sanoo, "että on vaikeata käsittää sellaista voimaa, joka muutamassa harvassa tunnissa voisi lakaista pois suurimman merikaupungin ja hukuttaa maailman yhdistyneen kauppalaivaston meren pohjaan. Kielissä kokoontunut laivasto oli todennäköisesti suurimman mahdollisen taistelu-voiman kokoumus, edellyttäen ettei taistelu koskaan kestä kauvempaa kuin räjähdysvarastot". Nämä laivat varustuksineen maksoivat satoja miljonia dollareita, ja noiden ylhäisten vieraiden kestitsemiseksi sai Saksan kansa maksaa 10,000,000 markkaa. Saksan keisarin ja vieraiden edustajain puheet koskivat "rauhan uutta aikakautta", mutta kauniita puheita ja kanunain mahtavaa pauhua, jolla kuninkaat ja keisarit julistivat: "Rauhaa, rauhaa!" ei kansa tulkinnut seuraavan sanoman täyttymiseksi: "Maan päällä rauha, ja ihmisille hyvä mielisuosio". Se ei ehdottanut mitään parannusta yhteiskunnallisia vaikeuksia vastaan, ei mitään helpotusta köyhien ja onnettomien joukkojen taakoille, ei se myöskään vakuuttanut hyvästä tahdosta maan päällä, olkoonpa kansakuntain välillä tai hallitusten ja kansain välillä. Se oli sentähden ilveilyä, suuri, rohkea kansallisvääryys, ja kansa katseli sitä juuri sellaisena.
"Chicago Chronicle" sanoi: "Kielin luona tapahtunut näytelmä oli mitä suurinta teeskentelyä. Kun rauhan työtä kiitetään, tehdään se mahtavien sotalaivojen läsnäollessa. Kuolevaiset viholliset kokoontuvat ja näyttävät aseitaan, kätkien vihollisuuden pakotetun ystävyyden taakse. Kohteliaisuudesta annetaan kanunain jyristä. Keisari itse sanoi kokoontuneen laivaston rauhan ja Europan kansain yhteistyön vertauskuvaksi Europan sivistyksen voimassa pysyttämiseksi ja kehittämiseksi, mutta kokemus opettaa päinvastaista. Se, jolla on pyssy, haluaa ampua sillä. Niin tarvitsee myöskin sotaa se kansa, joka on valmistautunut siihen. Ainoa, mikä uhkaa Europan rauhaa, on se tosiasia, että jokainen kansa on valmis sotaan. Kielin kanava tekee palvelusta sivistykselle, mutta sen avajaistapa ylisti raakalaisuutta. Se kaivettiin kaupan elvyttämiseksi, mutta se vihittiin kokoamalla kauppaahävittäviä laivoja".
Kovaääninen ja yhteinen huuto: "Rauha, rauha!" vaikkei rauhaa olekaan, muistuttaa meitä voimakkaasti profetta Jeremian kautta annetusta Herran sanasta: "Heidän pienistänsä alkaen aina suuriinsa asti he kaikki väärää voittoa ahnehtivat, ja profetoista alkaen aina pappiin asti he kaikki petosta tekevät. Ja he parantavat kansani tyttären haavan helpoimmiten, sanoen: 'Rauha, rauha!' vaikka ei rauhaa olekaan. He ovat joutuneet häpeään, sillä he ovat tehneet kauhistusta; kuitenkaan eivät ota hävetäksensä häväistystänsä eivätkä tiedä olla häpeissänsä. Sentähden he kaatuvat kaatuvien joukossa; minun etsikkoaikanani he kompastuvat, sanoo Herra." — Jer. 6: 13—15.
* * * * *
Suuren valkoisen valtaistuimen edessä.
Nyt päivä suuri saapuu, tuo päivä helteinen,
Kuin Herran tuomioistuin on eessä kansojen,
Kun tuodaan Vanhan luokse tuo Poika Ihmisen
Ja kansain joukot suuret tuo hälle kiitoksen.
Kas tuopa vasta kruunaus, kun eessä istuimen
Nyt Kristus kruunun, vallan saa jo yli kansojen.
Ja silloin Herran luokse myös morsian johdetaan.
Hän valkovaipassansa jo häihin saatetaan.
Tää puhdas joukko saapi myös jakaa kunnian,
Kun otsissansa loistaa nimi yljän kirkkahan.
Kas nuopa vasta oivat häät, kun eteen istuimen
Vie Kristus morsiusjoukkonsa nyt siihen yhtyen.
Kas puku purppurassa on Sana Jumalan —
Hän taivaan joukot johtaa nyt yli maailman.
Hän viinikuurnan polkee, myös kansat tuomitsee.
Ja kohta ainaiseksi jo pimeys pakenee.
Kas tuopa vasta voitto on, kun eessä istuimen
Maan herrat heittää kruununsa nyt eteen Kristuksen.
Kun haudoista on nousseet nuo monet miljoonat,
Niin Herran voidellulle he kunnian kantavat.
Myös pelastetut joukot nuo maahan lankeevat,
Ja kaikkein kuninkaaksi nyt Karitsan kruunaavat.
Kas tuopa vasta kunnia, kun eessä istuimen
Maan myriaadit polvistuu hänt' nöyräst' kiittäen.
Oi kuinka suuri voitto! miss' kärki kuoleman?
Nyt Eeden uudistettu ei järky konsanaan.
Vaan Jahven istuin kestää kautt' aikakausien.
Ja kiitoslaulu kaikuu nyt vuodest' vuotehen.
Kas tuopa vasta riemu on, kun eessä istuimen.
Nyt halleluja-laulu soi ja kiitos ainainen.