Kun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi pyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi häntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti sanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän suureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar Sandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät toisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.
Jantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut antaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet kohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti Gundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan jaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen puolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle. Ja tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun sivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana yrityksessä.
"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?" sanoi
Saccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.
Tämä oli hämmästyvinään.
"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän ihailee, sen sanoi hän juuri."
Vanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin vaan pistetä pussiin.
"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän hyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä tietoja."
Jantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää vapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen "Toivoon".
Saccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin puhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä 20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä tarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia, ellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri viime hetkellä.
Hän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja että juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua vastaan.
Tosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa, mutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja viha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset, Gundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli hänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa tämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään toisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä selväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea muuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien vaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä haittasi yleisön sokeaa luottoa.
Mutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn viattomuuden ilme.
"Ahaa, tekö se olette, Judas!" sanoi Saccard.
Kun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti päättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt sovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus oli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in ilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan antautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa suuria tuottaneetkaan.
"Judas!" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi hänen raa'an talonpoikaisnaamansa. "Joka tapauksessa kelpo Judas, joka tulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on pettänyt."
Mutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi hänelle vasten naamaa:
"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?"
"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni."
Mutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän äänen varjoon.
"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in vuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!"
Huret katsoi häneen kummissaan.
"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan omilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä heti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän ominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt."
Hän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka rauhallisesti kokosi viljan aittaansa.
"Ja te olette hallinnon jäsen!" huudahti Saccard kiivaasti. "Kuinka voivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana? Onko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme tilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta…"
Huret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä liikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa tehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti kuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon haukkumista.
"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja se kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät kokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle."
Saccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.
"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?"
Hiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.
"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne saattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen kimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä vastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten jälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen hyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän puoleltanne?"
"Herra varjelkoon", vastasi Saccard ivallisesti, "tietysti on se sangen alhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen ministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan, joita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa petetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä. Hän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä päivinä kamarissa."
"Oh", keskeytti Huret, "hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta, viimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun kunniamerkin…"
Saccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.
"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on kiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus selvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli vuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut juutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he repivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan palttua hänelle!"
Hän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin sotatorven soitto.
"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja voitte viedä sen hänelle."
Huret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian kanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.
"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta sehän on oma asianne."
Tuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan korehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo vintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä hetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava pelin.
"Ai niin, unohdin", jatkoi Huret, "yliprokuraattori Delcambre ei voi sietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet oikeusministeriksi tänä aamuna?"
Saccard lausui synkän näköisenä:
"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo minua liikuttaa?"
Onneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä toimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa aikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta, koska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän ihastui kovin tavatessaan Saccard'in.
"Miten hurisee, suuri mies?"
"Kuulkaapas … ette kai te ole myynyt osakkeita?" keskeytti tämä vastaamatta.
"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!" Hänen naurunsa tuntui todelliselta.
Hän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.
"Me, yhtymän jäseninä, emme saa koskaan myydä!" huudahti Saccard.
"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa, kaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun."
Hänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko hallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä nimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen näkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori tulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava numero!
"No", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, "oletteko sanonut kaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?"
"Olen", sanoi Saccard karkeasti.
Hän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden toimittajan kanssa sanoi hän:
"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja, antakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa taistelua oman mieleni mukaan!"
"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua…!" mutisi Jantrou, jonka mielipiteet alkoivat taas horjua.
Marcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan hänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta, suupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten tavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa, saavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.
"Ei mitään — vai kuinka?" kysyi hän kalveten.
"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään … yhtä mahdotonta kaikkialla."
Samassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja hämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.
"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä teille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni."
Marcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa silmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden, joka on ominainen voimakasluonteisille naisille.
"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja seuraisitte minua omaan huoneeseenne?"
"Sangen mielelläni."
Jordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: "ei, ei!" hänen korvaansa kuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista. Mutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.
"Herra Saccard", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, "mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500 frangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen sijastaan."
Ja hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.
"Busch!" huudahti Saccard. "Onko se vanha kelmi saanut teidät kynsiinsä?"
Sitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan kalpeana saamatta sanaakaan suustaan.
"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti minun puoleeni?"
Hän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli saanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu tuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in luo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?
"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on, että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi velkakirjojanne puoleen hintaan."
Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.
"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"
"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt kotiin ja olkaa rauhassa."
Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen. Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.
"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte odottaa, jos haluatte häntä tavata."
Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky, pöytä ja pari tuolia.
"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."
Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt. Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.
"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.
Sigismond teki välinpitämättömän liikkeen.
"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään vuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri koskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla on hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon tehtävää!"
Hän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja jatkoi:
"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön lukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen vuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän on luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!"
Saccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet pelottivat häntä heti.
"Minä odotan, kunnes se on käännetty", sanoi hän nauraen.
Nuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että vaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi muut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa paljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa, valtava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä pääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi lakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.
"Vai niin, siis luuta pannaan tekemään puhdasta?" jatkoi Saccard yhä pilailevalla äänellä.
Ja Sigismond alkoi selitellä aatteitaan ja teoriojaan, samoja, joita hän jo kerran ennen oli Saccard'ille selittänyt. Ja Saccard kuunteli väliin ihastuneena, väliin tehden vastaväitteitä, kunnes hän äkkiä kuuli raa'an äänen:
"Ahaa, tekö? Mitä teillä on täällä tekemistä?"
Busch oli tullut kotiin ja loi mustasukkaisen katseen vieraaseen. Hän alituisesti pelkäsi, että joku voisi houkutella veljen puhumaan liian paljon ja aiheuttaa hänelle yskäkohtauksen. Hän ei odottanutkaan mitään vastausta kysymykseensä, vaan alkoi nuhdella äidillisellä äänellä:
"Taas sinä olet antanut kaminin sammua! Onko se nyt viisasta tällaisella kostealla säällä!"
Hän laskeutui polvilleen ja sytytti tulen. Sitten lakasi hän huoneen ja kysyi, oliko sairas nauttinut lääkkeensä säännöllisesti. Eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli saanut sairaan sänkyyn lepäämään.
"Jos haluatte seurata minua konttoriini, herra Saccard…"
Siellä istui rouva Méchain huoneen ainoalla tuolilla. Hän ja Busch olivat hiljan käyneet tärkeällä asialla naapuristossa ja olivat sangen tyytyväisiä käyntinsä tuloksiin. Vihdoinkin monien epätoivoisten yritysten jälkeen olivat he saaneet käsiinsä erään tärkeän asian alkuperän. Kolme vuotta oli Méchain kierrellyt ympäri Parisia etsimässä Léonie Cron'ia, vieteltyä tyttöä, jolle kreivi de Beauvilliers oli antanut 10,000 frangin velkakirjan, joka lankeaa maksettavaksi tytön tultua täysi-ikäiseksi. Ja tämän naisen, jota Méchain oli etsinyt kaikilta ilmansuunnilta, oli hän odottamattoman sattuman kautta tavannut juuri täällä rue Feydeau'lla, tyttöpaikassa aivan viereisessä talossa. Busch meni heti hänen luokseen puhumaan asiasta ja Léonie, paksu, yksinkertainen naisihminen, joka kymmenen vuotta oli elänyt prostituerattuna ja langennut hyvin syvälle lokaan, ihastui vallan, kun Busch tarjosi hänelle 1,000 frangia siitä hyvästä, että luovuttaisi velkakirjat hänelle. Vihdoinkin pääsee siis kreivitär Beauvilliers'in kimppuun, nyt hänellä oli käsissään kauan etsimänsä ase, ja Léonie oli pelottavampi ja inhottavampi kuin hän olisi rohjennut toivoakaan.
"Minä odotin juuri teitä, herra Saccard. Minulla on teille hiukan asiaa. Oletteko saanut minun kirjeeni?"
Saccard ei halunnut näyttää tulleensa tänne uhkauksen pelottamana ja alkoi senvuoksi heti puhua Jordan'in asiasta terävällä, halveksivalla äänellä.
"Ei, suokaa anteeksi, olen tullut tänne selvittämään erään lehteni aputoimittajan, Jordan'in velka-asian. Hän on kunnon nuori mies ja te vainoatte häntä julmuuksillanne. Viimeksi eilen kuulutte käyttäytyneen häpeämättömästi ja sopimattomasti hänen vaimoaan kohtaan."
Busch oli valmistautunut hyökkäämään ja senvuoksi hämmästyi hän suuresti, kun toinen puoli ryhtyikin rynnäkköön; hän unohti kaikki muut jutut ja suuttui tämän Jordan'in asian johdosta.
"Aha, te tulette Jordan'in puolesta! Se lurjus on vetänyt minua nenästä vuosikausia ja vaivoin olen saanut niiltä poimituksi 400 frangia, sou sou'lta. Mutta minä myyn, hitto soikoon, heidän kimpsunsa ja kampsunsa, huomenna annan heittää heidät kadulle, jollen iltaan mennessä saa jäännöstä … 330 frangia 15 centiimeä."
Härnätäkseen häntä erityisesti sanoi Saccard, että hän oli tästä velkakirjasta saanut maksun jo 40 kertaa, sillä se luultavasti ei ollut maksanut hänelle 10 frangia. Busch suuttui niin, että hänellä tuskin henki kävi.
"Siinä se nyt on … sitä virttä ne kaikki vetävät! Mutta mitä se minua liikuttaa? Jollen minä saa rahojani, annan haasteen. Ja vaikkapa minä olisin ostanut velkakirjan 10 frangista, pitäisikö minun muka tyytyä kymmeneen frangiin ja sillä hyvä? Entä riskini ja juoksuni ja huoleni, entä ajatustyöni? Ja mitä erittäinkin tähän Jordan-juttuun tulee, voitte kysyä rouva Méchain'ilta, se on ollut hänen käsissään. Hän kyllä tietää, kuinka monta porrasta on juossut ja kuinka monta kenkäparia kuluttanut kiivetessään kaikkiin mahdollisiin sanomalehtitoimistoihin, joista hänet on osotettu ovelle kuin kerjäläinen, eikä ole annettu hänelle kysymäänsä osotetta. Tämän jutun kanssa olemme puuhanneet kuukausia, olemme uneksineet siitä öisin, suojelleet sitä kuin silmäteräämme, ja se on maksanut minulle suuria summia, vaikkapa läskisinkin, ettei aikani ole enemmän kuin 50 centimen arvoinen tunnilta."
Hän oli raivoissaan, osotti paperikasoja, jotka täyttivät huoneen.
"Tässä on minulla saatavia yli 20 miljonaa, pieniä ja suuria, vanhoja ja uusia, kaikista mailman maista. Haluatteko ostaa ne yhdestä miljonasta? Kernaasti luovutan ne. Ajatelkaapa, että minulla on velallisia, joita olen vainonnut 25 vuotta! Saadakseni niiltä edes jonkun viheliäisen satafrangisen, välistä ei edes sitäkään, odotan minä vuosikausia, olen kärsivällinen, kunnes he saavat periä tai muuten pääsevät jaloilleen. Ja kun minä nyt vihdoinkin olen saanut käsiini jonkun, joka voi maksaa, niin ette kai te halunne käskeä minua päästämään hänet käsistäni? Ei, niin tyhmä minä en ole, ettekä tekään olisi niin typerä, jos olisitte minun sijassani."
Päästäkseen pitemmistä keskusteluista otti Saccard esille lompakkonsa.
"Tarjoan teille 200 frangia, jos annatte minulle Jordan'in velkakirjan ja kuitin koko velkasummasta."
Busch kiehui raivosta.
"200 frangia: ei koskaan! Velka on 330 frangia 15 centimeä."
Mutta varmasti kuin ainakin mies, joka tuntee käteisen rahan voiman, toisti Saccard pari, kolme kertaa:
"Tarjoan 200 frangia."
Ja Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui vihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.
"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua ryöstetään ja varastetaan."
Kirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit jo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän oli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään ilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:
"No, entäs Rosalie?"
Äkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa, koko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui kiireessä.
"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs vanha lasku suorittamatta."
Hän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.
"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n varrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te olitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole maksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut maksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta asiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot, joka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi."
Saccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan vaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi hetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:
"Kuinka te tiedätte…? Mistä olette saanut tietää?"
Sitten kiiruhti hän taas vapisevin käsin ottamaan esille lompakkonsa, hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: maksaa niinpian kuin mahdollista ja saada heti haltuunsa nuo häväisevät velkakirjat.
"Ei kai teillä niistä ole ollut mitään kustannuksia, vai kuinka? Siis 600 frangia. Luonnollisesti voisin tehdä paljonkin vastaväitteitä, mutta minä pidän parempana maksaa ilman muuta."
Ja hän ojensi kuusi seteliä.
"Odottakaapa hiukan", huudahti Busch sysäten luotaan rahat, "minä en ole vielä päässyt loppuun. Rouva Méchain on Rosalie'n serkku, ja nämä paperit kuuluvat hänelle, minä olen hänen puolestaan ryhtynyt tähän asiaan. Rosalie-raukka rampaantui teidän väkivaltaisuutenne johdosta. Hän sai kärsiä paljon ja kuoli kauheassa kurjuudessa rouva Méchain'in luona… Niin, hän voisi kertoa Teille siivottomia juttuja, jos haluaisi…"
"Inhottavia!" huomautti Méchain piipittävällä äänellään.
Saccard käännähti kauhistuneena, hän oli kokonaan unohtanut lihakuorman tuolissaan. Tuo nainen oli aina saattanut hänet levottomaksi, tuo korppi, joka aina vainusi ruumiita, ja nyt oli hän sekaantunut tähän epämiellyttävään juttuun.
"Aivan niin, tyttö raukka, sääli häntä", mutisi hän, "mutta koska hän kerran on kuollut, niin en näe mitään … tässä ovat kaikessa tapauksessa teidän 600 frangianne."
Busch vielä kerran kieltäytyi ottamasta rahoja.
"Suokaa anteeksi, mutta te ette vielä tiedä kaikkea. Tyttö sai lapsen … niin lapsen, joka nyt käy neljättätoista. Poika on niin teidän näköisenne, ettette voi kieltää isyyttä."
Saccard seisoi kuin puusta pudonnut ja sammalsi:
"Lapsen … lapsen…"
Sitten pisti hän nopeasti setelit lompakkoonsa, sai takaisin koko varmuutensa ja sanoi aivan hilpeästi:
"Mitä te juttelette? Jos on olemassa lapsi, ette te saa soutakaan. Poika perii äitinsä, hänelle kuuluvat nämä rahat. Lapsi … olipa se hauskaa, eihän toki liene kuolemansynti olla isä. Päinvastoin ilahuttaa se minua, nuorentaa minut jälleen. Missä on poika? Minä tahdon nähdä hänet. Miksi ette ole tuonut häntä tänne?"
Nyt oli Busch'in vuoro joutua hämilleen. Hän puhui laveasti ja kaikista asianhaaroista samalla kertaa. Hän sanoi, että rouva Méchain'in saatava nousi 6,000 frangiin, että Caroline-rouva oli suorittanut 2,000 frangia, että Victor oli ollut pahantapainen ja että hänet oli otettu työkotiin. Saccard vavahti jokaisen uuden ilmotuksen kuullessaan. Mitä ihmettä, 6,000 frangia? Ken takaa, etteivät he päinvastoin olleet ryöstäneet poikaa putipuhtaaksi? 2,000 frangin suoritus! He olivat olleet kylliksi häpeämättömiä houkutellakseen hänen tuttavaltaan naishenkilöltä 2,000 frangia! Se oli varkautta ja petosta! Poikaa oli luonnollisesti kasvatettu huonosti ja nyt halusivat he päällepäätteeksi, että hän maksaisi poikansa turmelijoille! Luulivatko he häntä sellaiseksi hölmöksi?
"Ei sou'takaan!" huusi hän. "Kuuletteko? Elkää kuvitelkokaan voivanne puijata minulta ainoatakaan sou'ta."
Busch seisoi kalmankalpeana kirjotuspöydän ääressä.
"Saammepa nähdä. Minä annan teille haasteen!"
"Elkää lörpötelkö tyhmyyksiä. Tiedättehän varsin hyvin, ettei ketään voi haastaa sellaisesta asiasta. Ja jos te luulette voivanne kiristää minulta rahoja tämän jutun avulla, niin erehdytte suuresti, sillä minusta on samantekevää, mitä mailma minusta huutaa. Päinvastoin, olen iloinen tietäessäni, että minulla on lapsi!"
Ja koska rouva Méchain seisoi aivan oven edessä tietä tukkimassa, täytyi Saccard'in tyrkätä hänet syrjään ulos päästäkseen.
Eukko oli tukehtua raivosta ja huusi Saccard'in jälkeen:
"Roisto! Sydämetön ihminen!"
"Saatte vielä kuulla meistä!" ulvoi Busch ja paukautti oven kiinni hänen jälkeensä.
Saccard oli niin kiihottuneessa mielentilassa, että hän antoi kuskille käskyn ajaa suoraan kotiin rue Saint-Lazare'lle. Hänen täytyi kiireesti saada puhua Caroline-rouvan kanssa, hän kävi suoraan asiaan ja torui häntä sen johdosta, että hän oli maksanut nuo 2,000 frangia.
"Rakas ystäväni, ei saa siliä tavalla kylvää rahoja. Miksi ette heti kysynyt minun neuvoani?"
Caroline istui liikutettuna sen johdosta, että Saccard jo tunsi koko jutun. Busch oli siis katsonut hyväksi paljastaa salaisuuden, eikä hänelläkään siis ollut mitään salattavaa.
"Minä tahdoin säästää teitä surulta. Lapsiraukka oli sellaisessa alennustilassa."
"Poika raukka! Te teitte aivan oikein pannessanne hänet työkotiin hiukan hioutumaan. Mutta nyt otamme me hänet sieltä, hankimme hänelle opettajan… Aamulla ajan minä tervehtimään häntä — niin, aamulla, jollei minulla ole liiaksi tehtäviä."
Seuraavana päivänä oli hallinnon kokous, kului kokonainen viikko ilman että Saccard'illa oli ainoatakaan vapaata hetkeä. Hän puhui usein pojasta, mutta hänen täytyi alituiseen lykätä käyntiään, sillä hänellä oli puuhaa niin ylen paljon.
Joulukuun alussa kohosi kurssi 2,700 frangiin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa, joka käänsi pörssin ylösalasin. Pahinta oli, että levottomuutta herättävät huhut olivat lisääntyneet, huolimatta alituisesta noususta; nykyään puhuttiin aivan äänekkäästi uhkaavasta romahduksesta, vaikka kurssi yhä kohosikin. Koko Saccard'in elämä oli loistavaa riemukulkua, kultasade, jonka hän sirotteli Parisin ylle, ympäröi hänet ikäänkuin glorialla; kuitenkin oli hän tarpeeksi viisas käsittääkseen, että maa oli miinotettu ja uhkasi revetä hänen allaan. Ja ennen kaikkea kiukutti häntä se seikka, että omasta leiristäkin löytyi kavaltajia, jotka eivät enää uskoneet hänen asemansa vakavuuteen.
Eräänä päivänä, kun Saccard purki harmiaan Carolinen läsnäollessa, katso: tämä lopultakin parhaaksi sanoa hänelle kaikki.
"Niin, tiedättekö, ystäväni, minäkin olen myynyt osakkeeni. Viimeiset aivan hiljan 2,700 frangista."
Saccard seisoi kuin ukkosen lyömänä, ikäänkuin hän juuri olisi kuullut mitä mustimmasta kavalluksesta.
"Myynyt! Te! Oi, Jumalani!"
Caroline tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä, hän oli syvästi liikutettu ja hän muistutti Saccard'ille, että sekä hän että hänen veljensä olivat edeltäkäsin valmistaneet häntä tällaisen menettelyn varalle. Hamelin oli vielä Romassa, hänen kirjeensä olivat täynnä levottomuutta tämän mielettömän nousun johdosta, jota oli vastustettava mihin hintaan hyvänsä, muuten menee kaikki murskaksi. Viimeksi eilen oli hän saanut veljeltään kirjeen, jossa käskettiin myymään kaikki. Ja hän oli myynyt.
"Te, te!" toisti Saccard. "Siis te olette taistellut minua vastaan.
Teidän osakkeitanne on minun siis pitänyt ostaa takasin!"
Saccard kiihtyi, kuten tavallista, ja Caroline kärsi entistä enemmän nähdessään hänen masentuneisuutensa, hän halusi puhua järkeä Saccard'in kanssa, kehottaa häntä luopumaan tästä taistelusta, joka saattoi päättyä verisaunaan.
"Kuulkaa, ystäväni. Ajatelkaa, että meidän 3,000 osakettamme ovat tuottaneet meille yli 7,5 milj. Eikö se ole ennenkuulumaton, satumainen voitto? Minä pelkään noita rahoja, en voi uskoa, että ne kuuluvat minulle. Mutta tässä ei ole kysymys henkilökohtaisista eduista. Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet omaisuutensa teidän käsiinne, pelottavan joukon miljonia, jotka te panette peliin. Miksi kiihottaa äärimäisyyteen tätä mieletöntä nousua? Yleinen mielipide on, että kukistuminen on välttämätön seuraus. Nousulla täytyy olla rahansa, eikä ole mikään häpeä, että osakkeet saavat luonnollisen arvonsa. Sillä tavoin osottaa liike vakavaraisuuttaan, siinä vain on pelastus."
Saccard nousi kiivaasti.
"Osakkeitten täytyy nousta 3,000! Minä olen ostanut ja ostan edelleen, vaikka pakahtuisin! Niin, lentäköön ilmaan koko hökötys ja minä sen mukana, ellen minä saa osakkeita kohoamaan 3,000 ja pakota niitä pysymään siinä!"
Pörssikauden lopussa jouluk. 15 p:nä kohosi kurssi 2,800 ja sitten 2,900. Ja 21 p:nä julistettiin pörssissä tavattoman kiihkon vallitessa, että Yleispankin osakkeet olivat saavuttaneet 3,020 frangin kurssin! Nyt ei ollut enää olemassa totuutta ja johdonmukaisuutta, käsite "arvo" oli niin venähtänyt, ettei sillä enää ollut mitään merkitystä. Oli liikkeellä huhu, että Gundermann vastoin tapaansa oli pannut likoon suuria summia; niinä kuukausina, joina hän oli vastapeliään harjottanut, olivat hänen häviönsä nousseet sellaisiin summiin, että alettiin pitää mahdollisena hänen kukistumistaan. Kaikki aivot olivat kuohumatilassa, joka hetki odotettiin ihmettä.
Ja tänä viimeisenä hetkenä, nyt, kun Saccard seisoi huipullaan ja tunsi maan vapisevan jalkojensa allia ja jo salaisesti kauhistui lähestyvää romahdusta — nyt oli hän kuningas! Kun hänen vaununsa pysähtyivät Yleispankin komean palatsin edustalle, kiirehti nopeasti esiin lakeija ja levitti maton portailta katukäytävän yli katuojaan saakka — ja vasta sitten suvaitsi Saccard nousta vaunuistaan ja kulki kuin hallitsija, jonka jalan ei sovi koskettaa yksinkertaista katukivitystä.
X.
Vuoden viimeisen pörssikauden päättäjäisissä joulukuun lopulla oli pörssisali jo puoli yhdestä alkaen täpösen täynnä väkeä. Viimeisinä viikkoina oli kiihko kasvanut ja nyt oli viimeinen taistelupäivä, levoton joukko valmistautui ratkaisevaan kamppailuun.
Levottomampana ja kalpeampana kuin milloinkaan ennen törmäsi Moser Pillerault'ia vastaan, joka seisoi voittajannäköisenä korkeilla haikarajaloillaan.
"Olette kai kuullut…"
Mutta hänen täytyi korottaa ääntään, muuten eivät hänen samansa olisi kuuluneet yhä kasvavassa melussa.
"Kerrotaan, että saamme sodan huhtikuussa. Nuo uhkaavat varustukset eivät voi päättyä muuhun. Saksa ei aio antaa meille aikaa suorittaa uutta sotajoukkojen järjestelyä, josta kamari on aikeessa päättää. Ja muuten on Bismarck…"
Pillerault puhkesi nauruun.
"Jättäkää Bismarck rauhaan! Minä olen itse puhellut hänen kanssaan viisi minuuttia, kun hän oli täällä kesällä. Hän tuntui sangen kiltiltä mieheltä. Jollette te ole tyytyväinen näyttelyn saavuttamaan musertavaan voittoon, niin en minä lainkaan ymmärrä, mitä te tahdotte. Europa on meidän!"
Moser pudisti epätoivoisena päätään. Markkinoita vaivasi liika verevyys, joka on yhtä vaarallinen kuin sydämen rasvottuma lihaville henkilöille. Eikö esim. ollut sulaa hulluutta, että Yleispankin osakkeet olivat nousseet 3,030?
"Ahaa, alkaako taas vanha viisu!" huudahti Pillerault. Ja painaen suunsa aivan Moser'in korvaan sanoi hän pannen painoa jokaiselle sanalle:
"Ennenkuin pörssi tänä päivänä suletaan, olemme päässeet 3,060."
"Jos tiedätte jotain, niin sanokaa! Minä ajattelen näin: minä pidän
Gundermann'in puolta, sillä Gundermann on kaikessa tapauksessa
Gundermann. Hän tietää aina mitä tekee!"
"Mutta", sanoi Pillerault, "kuka on sanonut, että Gundermann'ia onnistaa?"
Moser levähytti silmiään. Kuukausimääriä oli pörssissä kiertänyt juttu, että Gundermann väijyili Saccard'ia, että hän tuki taistelua vimmatusti nousevaa kurssia vastaan ja odotti vain suotuisaa hetkeä nujertaakseen koko laitoksen jonain kauniina päivänä päästämällä miljonansa markkinoille, ja tänään oli kaikkien mielenjännitys suuri, sillä odotettiin ratkaisevaa taistelua, jossa jompikumpi armeija häviäisi. Mutta ken voi olla varma pörssin mailmassa, joka on niin täynnä valhetta ja viekkautta? Eikä Moser'kaan enää tiennyt, mitä uskoa.
"Ah", sanoi hän luoden katseen erääseen lihavahkoon herraan, joka kulki ohitse, "jos tuo tahtoisi puhua, voisin olla aivan rauhallinen. Hän on kaukonäköinen."
Hän oli tuo kuuluisa Amadieu, joka edelleen eli ihmeellisen onnensa varassa, ostaen osakkeita 15 frangia kappale ja myyden 15 milj. voitolla. Häntä pidettiin arvossa suuren liikemieskykynsä vuoksi, häntä seurasi kokonainen pieni hovi, joka totteli hänen pienintäkin vihjaustaan ja keinotteli niinkuin hän tahtoi.
"Joutavia", huudahti Pillerault, joka täydellisesti luotti päistikkateoriaansa, "paras on seurata sokeasti vaistoaan. Kohtalo on kumminkin kaikkivaltias herra. Niinkauan kuin minä näen tuon vintiön paikallaan voittajailmeineen, ostan minä lakkaamatta; hän näyttää, hitto soikoon, kuin aikoisi hän syödä meidät kaikki nahkoinemme karvoinemme."
Hän osotti Saccard'ia, joka juuri oli asettunut tavalliselle paikalleen erään pylvään viereen. Kuten kaikkien huomattavimpien liikehuoneitten johtajilla, oli hänelläkin oma määrätty paikkansa, josta hänen konttorihenkilönsä ja liiketuttavansa tiesivät aina hänet löytävänsä. Gundermann oli ainoa, joka ei koskaan astunut jalallaan pörssiin, mutta hänellä oli niin paljon vapaavälittäjiä ja asiamiehiä määräyksiä täyttämässä, että melkein jokaisen läsnäolevan voi sanoa salaisesti olevan riippuvainen Gundermann'ista. Ja tätä näkymätöntä ja aina läsnäolevaa armeijaa vastaan oli Saccard yksin nostanut taistelulippunsa.
"Olette kai kuullut väitettävän", kuiskasi Moser, "että hän itse kiihdyttää nousua ostamalla suurin määrin Yleispankin osakkeita. Pankki, joka ostaa omia osakkeitaan, on hukassa."
Mutta Pillerault tenäsi vastaan.
"Tyhmää lorua! Kuka voi sanoa varmasti, ken ostaa ja ken myy? Hän käy täällä tapaamassa liiketuttaviaan, sehän on aivan luonnollista. Ja hän on täällä omaan laskuunsa, sillä otaksuttavasti hänkin pelaa."
Moser ei puhunut pitemmältä siitä asiasta. Se oli vasta vain huhu, joka oli lähtenyt liikkeelle, kumottu ja taas levinnyt, vaikkei sitä voitu todistaa. Alussa oli Saccard auttanut kurssin kohoamista vain hyvin varovaisesti, myynyt heti, niinpian kuin oli voinut, kiinnittämättä rahoja ja täyttämättä kassaa papereilla. Mutta nyt vei taistelu hänet mukanaan, ja tänään näki hän välttämättömäksi suuren oston, jos hän edelleen halusi olla herrana taistelukentällä. Hän oli antanut ohjeensa ja seisoi tyynesti hymyillen, aivan kuin olisi ollut vain tavallinen pörssipäivä, vaikka hän levottomuudella ajatteli, miten päivä oli loppuva, ja tiesi kulkevansa yhä etemmäksi tietä, joka saattoi käydä sangen vaaralliseksi.
Äkkiä syöksyi Moser esiin; hän oli hiipinyt suuren Amadieu'n selän taakse napatakseen edes muutamia sanoja keskustelusta, joka tällä oli erään pienen, viekasnaamaisen herran kanssa. Moser oli kovin kiihottunut ja tankkasi:
"Minä kuulin, kuulin omilla korvillani… Hän sanoi, että Gundermann möi yli kymmenen miljonan arvosta! Oh, nyt myyn minä … myyn … myyn vaikka viimeisen paitani!"
"Oh, hitto, 10 miljonaa", mutisi Pillerault hiukan epävarmana. "On siis kysymys elämästä ja kuolemasta."
Ja yhä kasvavassa äänten hälinässä oli puhe vain valtavasta taistelusta Saccard'in ja Gundermann'in välillä. Sanoja ei voinut erottaa. Kaikellaisia huhuja oli liikkeellä. Toiset kirkuivat saadakseen äänensä kuuluville melun keskeltä, toiset nojautuivat salaperäisesti naapurinsa korvaan ja puhuivat aivan hiljaa, vaikkei heillä olisi ollut mitään tärkeää sanottavaakaan.
"Minä pidän entisen asemani", huudahti Pillerault, joka oli saanut takasin rohkeutensa. "Aurinko loistaa niin kauniisti, kurssi on nouseva edelleen."
Vihdoinkin löi kello yksi, eikä lyönti vielä ollut ehtinyt lakata kaikumasta, kun Jacoby, Gundermann'in välittäjä, huusi kaikuvalla äänellään:
"Minulla on Yleispankin, minulla on Yleispankin!"
Hän ei sanonut hintaa, hän odotti kysyntää.
Kuusikymmentä välittäjää oli saapunut paikalle, he muodostivat tiheän kehän luukun ympärille, seisoivat silmä silmää vasten kuin kaksintaistelijat ennen taistelun alkua, uteliaina odottaen ensimäistä kurssia.
"Minulla on Yleispankin", toisti Jacoby kovalla äänellä. "Minulla on
Yleispankin!"
"Mikä kurssi?" kysyi Mazaud, josta vähitellen oli tullut Yleispankin päävälittäjä, ohuella äänellään, joka kumminkin oli niin terävä ja läpitunkeva, että kuului yli virkaveljien äänen.
Ja Delaroque, Jacoby'n vävy ja asiakumppani, ehdotti edellisen päivän kurssia.
"Minä ostan Yleispankin 3,030."
Mutta heti tarjosi toinen välittäjä enemmän.
"3,035!"
Delaroque, joka oli halunnut ostaa tästä vanhasta kurssista ja myydä sitten 5 frangin voitosta, huomasi yrityksensä mahdottomuuden. Ja Mazaud teki päätöksensä varmasti uskoen, että Saccard hyväksyy hänen menettelytapansa.
"Minä ostan Yleispankin 3,040!"
"Kuinka monta?" kysyi Jacoby.
"300."
Molemmat merkitsivät pari sanaa kirjoihinsa ja kauppa oli tehty, ensimäinen kurssi oli määrätty 10 frangin korotuksella. Mazaud meni ilmottamaan luvun kurssinoteeraajalle, joka piti Yleispankin kirjaa. Ja kahdenkymmenen minuutin ajan oli kuin olisi avattu joku sulku: muitten arvopaperien kurssi tuli heti määrätyksi, kokonainen joukko liikeasioita suoritettiin ilman erityistä kurssivaihtelua.
Saccard seisoi pylväänsä vieressä hymyillen. Hänen joukkonsa oli kasvanut, tuo 12 frangin nousu oli herättänyt huomiota pörssissä, sillä oli jo kauan ennustettu pankin häviötä, ja tänään oli odotettu romahdusta. Huret saapui Sédille'n ja Kolb'in seurassa: jälkimäinen oli katuvinaan, että oli myynyt osakkeensa 2,500, ja Daigremont kulki käsikädessä markiisi Bohain'in kanssa kertoillen tälle, mikä onnettomuus häntä oli seurannut syyskilpa-ajojen aikana. Mutta enimmin iloitsi kuitenkin Maugendre ja tukki kokonaan kapteeni Chave'n suun, joka oli pessimisti ja väitti, etteivät he vielä olleet nähneet loppua. Samallainen kohtaus sattui Pillerault'in ja Moser'in välillä, joista edellinen oli innostunut mielettömän kohoamisen johdosta, jälkimäinen väänteli raivoissaan käsiään kiroillen tuota itsepäistä nousua, ikäänkuin se olisi ollut hullu koira, joka kumminkin jonain päivänä ammutaan kuoliaaksi.
Tunti kului. Kurssit pysyivät jokseenkin ennallaan, kauppoja tehtiin, vaikka vähemmässä määrässä kuin alussa, sen mukaan kuin määräyksiä annettiin ja sähkösanomia saapui. Pörssiajan puoleen ehtiessä on aina sellainen lepotila, ensimäinen into jäähtyy, kunnes viimeinen taistelu loppukurssista taas panee intohimot kuohumaan. Kuitenkin kuului edelleen Jacoby'n basso ja Mazaud'in tenori, he tekivät palkkiokauppoja.
"Minulla on Yleispankin 3,040, siitä 15 frangia palkkiota."
"Minä ostan Yleispankin 3,040, 10 frangin palkkiolla."
"Kuinka monta?"
"25."
Mutta äkkiä levisi huhu, että Yleispankin osakkeet laskeutuivat viisi frangia, ja sitten 10, 15, 3,025:teen.
Juuri sillä hetkellä saapui Jantrou, joka oli ollut hetkisen ulkona, takasin saliin ja kuiskasi Saccard'in korvaan, että vapaaherratar Sandorff istui vaunuissaan Brogniart-kadun kulmassa, hän tahtoi tietää, kehottiko Saccard häntä myymään. Tämä kysymys juuri sillä hetkellä, jolloin kurssi horjui, suututti Saccard'ia ylenmäärin. Ja hän vastasi:
"Käske hänet menemään h——ttiin! Minä kuristan hänet, jos hän uskaltaa myydä!"
Massias syöksyi ilmottamaan 15 frangin laskeutumisesta; hän ymmärsi, että Saccard halusi puhua hänen kanssaan.
Tämä oli tehnyt suunnitelman, jonka avulla loppukurssi tulisi kohoamaan, sähkösanoma Lyon'ista, missä nousu oli varma; nyt alkoi hänen korviaan kuumottaa, sillä sähkösanomaa ei tullut, ja tämä odottamaton lasku saattoi johtaa onnettomuuteen.
Massias ei pysähtynyt Saccard'in eteen, hän tyrkkäsi vain kyynäspäällään tätä ja terotti korviaan kuullakseen määräyksen.
"Heti Nathansohn'in luo, 400, 500, niin monta kuin tarvitsee."
Tämä tapahtui niin nopeasti, että ainoastaan Moser ja Pillerault huomasivat sen. He syöksyivät Massias'en perässä katsomaan, mitä hän tekee.
Mutta toisessa pörssiosastossa laskeutuivat Yleispankin osakkeet hitaammin. Ja Nathansohn, joka sai tietoja asiamiehiltään, suoritti leikkauksen, joka ei ollut onnistunut Delaroque'lle alussa; hän oli ostanut toisessa osastossa 3,025 frangista ja myi toisessa 3,035. Kolmen minuutin kuluessa oli hän ansainnut 60,000 frangia. Mutta kurssia oli kuitenkin vaikea pitää ylhäällä Massias'en Nathansohn'ille antamasta määräyksestä huolimatta, sillä selvästi oli Jacoby'n ja muitten hänen kannattajiensa suunnitelma säästää suuret myynnit loppuun, täyttää sillä tavoin markkinat ja musertaa Saccard viimeisen puolen tunnin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa. Saccard ymmärsi kyllä vaaran, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta oli hyökkäys Yleispankkia vastaan niin voimakas, että kurssi taas laskeutui 5 frangia.
Kello löi neljännestä vaille kolme, viidentoista minuutin perästä pörssi suljettaisiin. Samaan aikaan myllersi ja kirkui kansanjoukko kuin helvetin tuskissa; ja samaan aikaan tapahtui se, mitä Saccard oli odottanut.
Pikku Flory, joka pörssin avaamisesta saakka joka kymmenes minuti oli juossut sähkösanomatoimistoon ja palannut kädet täynnä sähkösanomia, ilmestyi taas, tunkeutui väkijoukon lävitse lukien sähkösanomaa, jonka sisältö näytti vallan haltioittavan hänet.
"Mazaud! Mazaud!" huusi joku ääni.
Flory käänsi päätään, ikäänkuin olisi huudettu hänen nimeään. Huutaja oli Jantrou, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta Flory tyrkkäsi hänet tieltään, hänellä oli kiire, hänellä oli vain yksi ainoa innostunut ajatus, että pankin loppukurssi kohoaa, sillä sähkösanoma sisälsi, että osakkeet olivat nousseet Lyon'issa, missä oli ilmestynyt sellainen joukko ostajia, että sen epäilemättä täytyi vaikuttaa Parisin pörssiin. Saapui muitakin sähkösanomia, kokonainen joukko välittäjiä sai määräyksiä. Heti osottautuivat tulokset.
"Minä ostan Yleispankin 3,040!" kirkui Mazaud'in kimeä tenori.
Ja Delaroque tarjosi 5 frangia enemmän; hänellä oli kädet täynnä määräyksiä.
"Minä ostan 3,045!"
"Minä myyn 3,045!" jymisi Jacoby. "200 myyn 3,045!"
"Minä otan ne!"
Nyt huusi itse Mazaud:
"Minä ostan 3,050!"
"Kuinka monta?"
"500."
Mutta nyt tuli melu niin helvetilliseksi, että vekselivälittäjät, jotka huitoivat käsiään kuin kaatuvatautiset, eivät kuulleet omia ääniään. Mutta he koettivat tehdä itsensä ymmärretyiksi liikkeillä: viittaus kädellä sisäänpäin ja ulos, joka myi, ulospäin ja itseensä, ken osti; sormet osottivat lukua ja pään nyökäys tai pudistus merkitsi myöntymystä tai kieltoa. Asianomaiset ymmärsivät toisensa; ulkopuolella seisovista näyttivät kaikki hulluilta. Sähkösanomatoimiston viereisessä huoneessa seisoi joukko naisia katsellen kummastuksissaan ja kauhuissaan tätä harvinaista näytelmää. Valtiopaperien osastossa näyttivät kaikki ikäänkuin joutuneen käsikähmään. Korkealla päämeren yllä näkyivät kurssinoteeraajat kuin keinuvat hylyt, he selasivat kirjojensa lehtiä oikealle ja vasemmalle, aina sen mukaan kuin kurssi-ilmotuksia heille tehtiin. Mutta käteisosastolla oli myrsky sittenkin raivoisin, siellä ei edes voinut erottaa kasvoja, ainoastaan merkintäkirjojen valkeat lehdet häilyivät ilmassa. Viimeisen silmänräpäyksen hulluus oli tarttunut yleisöönkin, tunkeiltiin ja tallattiin toisiaan salissa, sekamelska oli täydellinen.
Mutta äkkiä alkoi kello soida. Tuli hiljaisuus, kädet painuivat alas, äänet vaikenivat. Ainoastaan väkijoukon kumea sorina jatkui, joki ei kuohunut enää laitojensa yli ja asettui muristen lepäämään. Ja kiihkon mainingeissa kulkivat viimeiset kurssit suusta suuhun. Yleispankin osakkeet olivat 3,060, 30 frangia enemmän kuin eilen. Vastapelaajain häviö oli täydellinen, se tuli olemaan heille sangen kohtalokas, sillä suuria summia oli pantu peliin.
Ennenkuin Saccard jätti salin, ojensi hän vartalonsa ja katseli ympärilleen. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, hänen voittonsa näytti korottaneen häntä kyynärän verran. Hän haki läsnäolijain joukosta Gundermann'ia, joka ei ollut saapuvilla, Gundermann'ia, jonka hän niin mielellään olisi nähnyt lyötynä, muserrettuna, armoa anovana. Kuitenkin oli hän tyytyväinen, että edes tuon miehen likaisista juutalaisista kokoonpantu häntäjoukkue näki hänet voittonsa kunniassa. Nyt oli hänen suuri päivänsä, josta vielä tullaan puhumaan, niinkuin puhutaan Austerlitzista ja Marengosta.
Hänen liiketoverinsa ja ystävänsä tunkeilivat hänen ympärillään. Markisi de Bohain, Sédille, Kolb, Huret, kaikki puristivat hänen kättään, ja Daigremont petollisine mailmanmieshymyineen lasketteli hänelle kohteliaisuuksia, vaikka varsin hyvin tiesi, että sellaiset pörssivoitot ovat sama kuin surma. Maugendre oli suudellut häntä molemmille poskille, — hän oli ihastuksissaan, mutta samalla raivoissaan kapteeni Chave'lle, joka kohenteli olkapäitään. Mutta kukaan ei osottanut sellaista henkeäpidättävää kunnioitusta, kukaan ei ryöminyt niin tomussa ja tuhassa kuin Dejoie, joka oli juossut tänne sanomalehden toimituksesta kuulemaan viimeistä kurssia; hän seisoi liikkumattomana muutamia askeleita Saccard'ista, aivankuin paikalleen naulattuna ja halvaantuneena hellästä ihailusta, kyyneleet silmissä. Massias ja Sabatani läähättivät kuin suuren taistelun jälkeen.
"No, enkö ollut oikeassa?" huusi Pillerault ihastuksissaan.
Moser murisi uhkaavasti: "Niin, niin; ken viimeksi nauraa, se nauraa parhaiten. Mexico-juttu vaatii maksonsa, Roomasta kuuluu uhkaavia enteitä Mentanan jälkeen, ja jonain kauniina päivänä on Saksa niskassamme. Ja nuo idiotit kiipeävät yhä korkeammalle, että lankeemus olisi sitä syvempi! Ah, saattepa nähdä, että ne laulavat viimeistä virttään!"
Sali tyhjeni vähitellen; ylhäällä katonrajassa leijaili sekasin sinertävä sikarin savu ja pöly. Mazaud ja Jacoby kulkivat taas yhdessä vekselinvälittäjäin huoneeseen; Jacoby oli enemmän liikutettu omien salaisten häviöittensä johdosta kuin hänen liiketuttaviansa kohdanneitten onnettomuuksien vuoksi, kun taas Mazaud, joka ei pelannut, saattoi täydellisesti iloita urhoollisesti saavutetusta voitosta. He juttelivat pari minutia Delaroque'n kanssa, kaikilla kolmella oli merkintäkirjat kädessään. Pörssihenkilökunnan huoneessa, joka sisustukseltaan muistutti kehnoa koulusalia, päästivät Flory ja Gustave Sédille ilonsa valloilleen. He olivat tulleet noutamaan päällysvaatteitaan ja odottivat keskikurssin julistamista, jota pari välittäjäliiton kirjanpitäjää oli juuri laskemassa. Kun lista puoli neljän tienoissa naulattiin julki, alkoivat Flory ja Sédille hirnua ja kiekua ilosta, sillä he olivat saavuttaneet melkoisen voiton keinottelemalla Fayeux'in määräyksellä. Nyt sai Cluchu, joka aivan tyrannimaisesti hallitsi Florya, pari timanttikorvarengasta, ja Gustave saattoi maksaa neljänneksen vuokran Germaine Coeur'in edestä, jonka hän oli kokonaan vallannut Jacoby'lta. He eivät muuten olleet ainoat riemuitsevat huoneessa; hattuja lenteli ilmaan tai tallattiin niitä jalkojen alle, tehtiin mitä hullunkurisimpia kujeita, kuin lomallelasketut koulupojat.
Kaikkialla loppuivat liikeasiat. Koko tuo pelaajain, välittäjäin ja asiamiesten mailma lähti todennettuaan voittonsa tai tappionsa pukeutumaan lopettaakseen päivänsä ravintoloissa ja teattereissa, seuraelämässä tai nautinnon jumalattaren parissa.
Koko valvova ja huvitteleva Parisi ei sinä iltana puhunut muusta kuin Gundermann'in ja Saccard'in välisestä suuresta taistelusta. Erityisesti oli keskustelun aiheena Yleispankin vastustaja-keinottelijoitten vaikea asema, siliä joka kuukausi olivat he kärsineet suuria häviöitä. Jos sitä menoa jatkui, vaikkapa vain lyhyenkin aikaa, eivät he enää kauan pysyisi jaloillaan, se oli varma asia. Toisin oli heidän johtajansa Gundermann'in laita, hänellä oli miljardi kellarissaan, ja hän voi lähettää yhä uusia joukkoja tuleen, olkoonpa taistelu kuinka pitkä ja murhaava tahansa. Hän luotti täydellisesti johdonmukaisuuteen. Kun Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli menty rajan yli; 3,000, se oli jo mieletöntä; osakkeitten täytyi laskeutua yhtä varmasti kuin kivi, joka heitetään ilmaan, putoaa maahan jälleen. Gundermann'ia ihailtiin, vaikkei itse asiassa ollut mitään hänen häviötäänkään vastaan; sitä vastoin oli innostus, jonka Saccard oli herättänyt, meluisampi; kaikki naiset olivat hänen puolellaan, kaikki ne ylhäiset keinottelijat, jotka olivat tunkeneet taskuunsa suuria voittoja, sen perästä kun he olivat ryhtyneet lyömään rahaa uskostaan ja kiskomaan korkoja Karmel'in ja Pyhän haudan kustannuksella. Suuret juutalaiset pankit oli tuomittu päiviltä, nyt tulisi katolilaisuus ottamaan ylivallan rahamarkkinoilla, hallitsemaan lompakoita, niinkuin se oli hallinnut sieluja.
Mutta samaan aikaan kun hänen sotilaansa ja upseerinsa voittivat suuria summia, tyhjenivät Saccard'in kassat lakkaamattoman osakkeittenoston kautta. Käytettävinä olevista 200 miljonasta oli melkein kaksi kolmasosaa niinmuodoin kiinnitetty.
Jokainen yhtymä, joka aikoo päästä pörssin herraksi itse korottamalla kurssiaan, on edeltäkäsin kuolemaan tuomittu. Senvuoksi oli Saccard'kin alussa esiintynyt varovasti. Mutta ollen kiivas ja intohimoinen luonteeltaan, antautui hän pian mielikuvituksensa valtoihin, ja tämä mielikuvitus näki kaikki ikäänkuin suurennuslasin lävitse ja muutti epäilyttävät keinottelut sankarirunoelmiksi; tällä kertaa oli hän päässyt käsiksi todella suureen yritykseen, tulevaisuuden yritykseen, ja se oli johtanut hänet aivan mielettömiin unelmiin niin suurista, niin jättiläismäisistä vallotuksista, ettei hän edes itse niitä täysin käsittänyt. Oh, jospa hänellä olisi ollut miljonia ja taas uusia miljonia, kuten noilla likaisilla juutalaisilla! Mutta pahinta oli, ettei hänellä enää pian ollut uusia joukkoja lähettää tuleen; vielä muutamia miljonia ja kaikki oli lopussa. Ja kun lasku alkoi, oli hänen vuoronsa maksaa erotukset. Keskellä voitonriemua saattoi pieninkin hiekkajyvänen murskata hänen suuren koneistonsa. Ja sen aavisti hänen ympäristönsä, nekin, jotka olivat hänen uskollisimpiaan, nekin, jotka uskoivat nousuun kuin itseensä isään jumalaan. Se olikin juuri mielenkiintoisinta tässä kaksintaistelussa Gundermann'in ja Saccard'in välillä, että voittaja vuoti verta; se oli mieletön taistelu kahden satuihmeen välillä, joitten kaatuessaan oli pakko musertaa ne kääpiöt, jotka olivat rohjenneet ottaa osaa taisteluun.
Tammikuun 3 p:nä alenivat Yleispankin osakkeet äkkiä 50 frangia. Se herätti suurta huomiota. Tosin olivat kaikki arvopaperit samaan aikaan alenneet; markkinat olivat jo kauan olleet täpösen täynnä, kaikkialla natisi ja ryskyi; pari, kolme epäilyttävää liikettä musertui; sitäpaitsi täytyihän ihmisten olla tottuneita tähän alituiseen kurssivaihteluun, sillä samana päivänä saattoi kurssi nousta tai laskea 100 frangia; se oli herkkä kuin kompassin neula rajusään aikana. Mutta joukkojen läpi kulki vavistus; kaikki tunsivat, että tämä oli lopun alkua. Yleispankin osakkeet alenivat, huhu siitä lensi yli koko kaupungin ja herätti kaikkialla pelkoa, toivoa ja mieltenkuohua.
Seuraavana päivänä seisoi Saccard paikallaan, hymyillen kuten tavallista, ja korotti kurssin huomattavien ostojen kautta 30 frangilla. Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta aleni kurssi tammik. 5 p:nä 40 frangia. Kurssi oli nyt 3,000 frangia ja alkoi jokapäiväinen kamppailu. Tammik. 6 p:nä kohosivat Yleispankin osakkeet taas, 7 ja 8:na ne alenivat. Se oli vastustamaton liike, joka vähitellen veti pankin häviöön. Pankista tuli syntipukki, jonka täytyi maksaa kaikkien hulluudet, vähemmän huomattavien liikkeitten rikokset, suorittaa noitten epäilyttävien liikkeitten edestä, joita oli syntynyt kuin sieniä keisarikunnan sairaasta maaperästä. Mutta Saccard, joka ei enää saanut unta silmiinsä yöllä, seisoi joka päivä paikallaan pörssissä ja uskoi vielä voiton mahdollisuuteen. Kuin kenraali, joka on vakuutettu sotasuunnitelmansa oivallisuudesta, peräytyi hän vain askel askeleelta, uhrasi viimeiset sotamiehensä, tyhjensi yhtymän kukkarot pysähdyttääkseen hyökkäävän vihollisen. Tammik. 9 p:nä saavutti hän taas huomattavan edun, ja vastapelaajat kauhistuivat. Nyt oli Saccard jo siinä tilassa, että hänen täytyi maksaa velkasitoumuksilla käteisen rahan sijasta, ja kuten nälistyneet ihmiset, jotka kuumehoureissaan. näkevät ylellisesti katetun pöydän, uskalsi hän nyt tunnustaa itselleen, mihin päämäärään pyrki, uskalsi lausua mahdottoman, toteuttamattoman ajatuksen: hän aikoi ostaa kaikki osakkeet saadakseen vastapelaajat armeijansa alle. Sellaisen tempun oli muuan pienempi rautatieyhtiö hiljan tehnyt, yhtymä oli ostanut kaikki osakkeet, jotka olivat markkinoilla, myyjät eivät voineet niitä enää välittää ja heidän täytyi heittäytyä orjina voittajan jalkoihin. Ah, jospa hän voisi pakottaa Gundermann'in heittämään naamarinsa, jospa hän saisi nähdä hänet jonain kauniina päivänä laahustaen tulevan miljardinsa kanssa ja kerjäävän ja pyytävän, ettei hän ottaisi sitä kokonaan, vaan sallisi hänen pitää 10 sou'ta päivässä maitoon, jolla hän eli! Mutta tämä temppu vaati 7 à 800 miljonaa. Hän oli jo heittänyt 200 miljonaa hirviön kitaan; hänen tarvitsi siis vielä saada 5, à 600 miljonaa. 600 miljonalla voisi hän ajaa juutalaiset matkoihinsa ja päästä itse kullan kuninkaaksi, mailman herraksi. Mikä unelma! Ja se oli niin yksinkertaista ja helposti käsitettävää; innossaan unhotti hän aivan rahan arvon, hän teki suunnitelmia, ikäänkuin olisi istunut shakkipöydän ääressä ja siirrellyt talonpoikia. Unettomina öinä värväsi hän tämän 600 miljonan armeijan ja lähetti sen tuleen jääden itse seisomaan lyötyjen vihollisten ruumiskasoille.
Tammikuun 10:nes oli Saccard'îlle kauhea päivä. Pörssiin ilmestyi hän tyynenä ja loistavan iloisena kuten tavallisesti. Mutta koskaan ei oltu nähty niin katkeraa ja verenhimoista taistelua, jossa väijytyksiä ja petosta esiintyi kaikkialla. Noissa rajataisteluissa, tässä hiljaisessa kamppailussa, missä heikoimmat säälittä murhataan, ei ole sukulaisuutta eikä ystävyyttä, vaan ainoastaan vahvemman oikeus: täytyy lyödä naapuri, ettei joutuisi itse syödyksi. Saccard tiesi ja tunsi myös seisovansa aivan yksin ilman muuta tukea kuin oma ehtymätön intohimonsa, joka piti häntä yllä viimeiseen hetkeen saakka.
Erityisesti pelkäsi Saccard tammik. 14:ta pörssiselvityksen edellistä päivää, mutta hänen onnistui hankkia rahoja, ja auttoi Yleispankkia pysymään pystyssä sen sijaan, että olisi sen kaatanut; kurssi jäi 2,080, ainoastaan 100 frangia vähemmän kuin viime joulukuussa. Hän oli luullut romahduksen tulevan, nyt uskoi hän taas voittoon. Mutta nyt saivat vastapelaajat ensi kerran pistää voittoa taskuunsa, tähän saakka olivat he kärsineet vain tappioita. Nyt täytyi Saccard'in turvautua Mazaud'in vekseleihin. Neljäntoista päivän kuluessa täytyi Yleispankin kohtalon olla ratkaistu.
Senjälkeen kun tämä taistelu elämästä oli alkanut, kun Saccard eli alinomaisessa jännityksessä syvyyden reunalla, oli hänellä joka ilta tarve huumata itseään. Hän ei voinut olla yksin, hän söi ulkona kaupungilla ja heittäytyi hurjasteluihin. Milloinkaan ei hän ollut elänyt niin hillittömästi; hän oli kaikkialla, teattereissa ja tyttöravintoloissa, missä hän kylvi rahoja ympärilleen, ikäänkuin hän olisi ollut niin rikas, ettei tiennyt mitä tehdä rahoillaan. Hän vältti Carolinea, jonka nuhteet häntä kiusasivat; tämä puhui aina levottomista kirjeistä, joita hän sai veljeltään, ja itse oli hän epätoivoissaan Saccard'in vaarallisten keinottelujen johdosta kurssin kohottamiseksi. Hän kohtasi nyt useammin kuin ennen vapaaherratar Sandorff'in, ikäänkuin tämän intohimoton turmeltuneisuus olisi voinut lahjottaa hänelle sen unohduksen, jota hän niin kovin kaipasi tänä jännityksen aikana. Joskus pakeni hän pieneen huoneustoon rue Caumartin'in varrella käydäkseen siellä läpi papereitaan ja suunnitellakseen erinäisiä liikeasioita; hän oli onnellinen tietäessään, ettei kukaan siellä voi häiritä häntä. Siellä voi hän nukkuakin; hän lepäsi pari tuntia syvän, virkistävän unen helmoissa, ainoat hetket vuorokaudesta, jolloin hän voi unohtaa kaikki, ja vapaaherratar tutki sinä aikana hänen taskunsa ja luki kirjeet, joita löysi hänen lompakostaan, sillä Saccard oli muuttunut aivan mykäksi, ainoatakaan hyödyllistä tietoa ei vapaaherratar kyennyt houkuttelemaan häneltä; muuten ei vapaaherratar häntä uskonut, hän oli varma, että Saccard valehteli, kun hänen joskus onnistui saada jokunen sana pujahtamaan tämän huulilta, eikä hän koskaan uskaltanut keinotella Saccard'in ohjeitten mukaan. Tällä tavoin oli vapaaherratar päässyt perille Yleispankin asemasta, hän tiesi, että oli kiertämässä joukko papereita, väliaikaisia todisteita, joita diskontattiin ulkomaalaisiin pankkeihin.
Eräänä iltapäivänä, kun Saccard heräsi liian aikaisin, yhytti hän vapaaherrattaren tutkimassa lompakkoaan ja antoi hänelle korvapuustin. Siitä päivästä alkaen löi hän tätä yhtämittaa, ja oli aivan kuin molemmat olisivat tunteneet hermonsa rauhallisemmiksi sellaisen kohtauksen jälkeen.
Mutta kuukausitilityksen jälkeen 15 p:nä, kun vapaaherratar hävisi 10,000 frangia, kypsyi hänessä eräs suunnitelma. Hän tuumiskeli sinne tänne ja päätti lopuksi kääntyä Jantrou'n puoleen.
"Niin", vastasi tämä, "luulen että olette oikeassa, on aika mennä Gundermann'in puolelle. Menkää ja selittäkää hänelle asiaintila; onhan hän luvannut teille hyvän neuvon sinä päivänä kun te annatte hänelle hyödyllisen tiedon."
Sinä aamuna, jonka vapaaherratar oli valinnut tätä käyntiään varten, oli Gundermann ilkeällä tuulella. Edellisenä päivänä olivat Yleispankin osakkeet taas nousseet. Eikö sitten mitenkään saataisi selvää tuosta ahmatista sikiöstä, joka oli niellyt häneltä niin paljon kultaa ja säilytti itsepintaisesti henkensä! Kukapa sen tiesi, vaikka pankki pääsisi taas jaloilleen ja lopettaisi kurssiylennyksellä 31 p:än tiliselvityksessä, ja hän mutisi tyhmyyttään, kun oli antautunut tähän kaksintaisteluun, vaikka olisi kenties ollut järkevämpää auttaa Saccard'ia ja jakaa saalis tasan. Hänen uskonsa johdonmukaisuuden voimaan oli järkkynyt ja hän olisi ehkä tällä hetkellä vetäytynyt taistelusta, jos hän olisi voinut tehdä sen joutumatta kokonaan häviöön. Hänellä oli muuten harvoin näitä heikkouskohtauksia, joita suurimmatkin sotapäälliköt tuntevat ja useimmiten juuri voiton edellä, kun kaikki voimat vaikuttavat onnellisen tuloksen eduksi. Ja tämä lyhytnäköisyys miehellä, jolla tavallisesti oli niin terävä katse, johtui siitä käsitteiden sekaannuksesta, jonka pörssitoimet pitemmän päälle synnyttävät. Saccard osti osakkeita ja keinotteli niillä, se oli päivän selvää. Mutta keinotteliko hän vakavaraisten liiketuttavien vai yhtymän laskuun? Gundermann ei kyennyt antamaan tähän kysymykseen varmaa vastausta, sillä kaikilta tahoilta virtaili joukko toisilleen vastakkaisia juorujuttuja hänen korviinsa.
Hän paukutti ovia, kaikki hänen alaisensa vapisivat herransa vihaa, hän otti vapaavälittäjiä vastaan niin törkeästi, että he pakenivat pelastaakseen nahkansa.
"Vai niin, tekö se olette", sanoi Gundermann vapaaherrattarelle ilman kohteliaisuuden hiventäkään. "Tänään ei minulla ole aikaa kuunnella naisväen lörpötyksiä."
Vapaaherratar typertyi niin, että hyppäsi yli kaikkien johdantojen ja ilmaisi heti uutisensa, jota hän oli tullut kauppaamaan.
"Mitä sanoisitte te siitä, jos voitaisiin todistaa, että Yleispankki huomattavien osakkeitten ostojen kautta on joutunut suureen rahapulaan ja että Saccard antaa väliaikaisia todisteita, joita diskontataan ulkomaisissa pankeissa, voidakseen jatkaa taistelua?"
Gundermann teki iloa ilmaisevan liikkeen. Mutta hänen silmänsä olivat loistottomat kuten ennenkin, ja hän vastasi samalla tylyllä äänellä:
"Se ei ole totta."
"Mitä? Eikö totta? Minä olen nähnyt sen omilla silmilläni ja kuullut omilla korvillani."
Ja hän selitti, että hänellä oli ollut käsissään nimellishenkilöitten allekirjottamia vekseleitä. Hän sanoi heidän nimensä, mainitsipa vielä ne pankkiirit Wien'issä, Frankfurt'issa ja Berlin'issä, jotka olivat diskontanneet vekselit. Hänen kirjeenvaihtajansa voivat antaa hänelle tietoja, hän saisi nähdä, ettei vapaaherratar ollut tyhjää lörpötellyt. Sitäpaitsi sanoi hän, että pankki pitääkseen yllä nousua oli ostanut omia osakkeitaan ja siihen tarkotukseen käyttänyt jo 200 miljonaa.
Gundermann kuunteli hänen sanojaan happamen näköisenä, samalla kun hän valmisti sotasuunnitelmansa huomispäivää varten, ja hänen aivonsa työskentelivät niin nopeasti, että muutamien sekuntien kuluessa oli hän jo ajatuksissaan ehtinyt jakaa määräyksensä ja määrätä summat. Nyt oli hän varma voitostaan, vaikka hän tiesi, mistä likaisesta lähteestä hän sai tämän varmuuden; hän halveksi syvästi Saccard'ia, joka nautinnonhalussaan oli niin tyhmä, että antautui naisen valtaan ja antoi kavaltaa itsensä.
Kun vapaaherratar oli lopettanut, nosti hän päätään ja katsoi tätä suurin, sammunein silmin:
"No, mitä kaikki tuo loru minua koskee?"
Vapaaherratar vallan kauhistui, niin tyyni ja välinpitämätön oli
Gundermann.
"Minä luulin, että tekin pelaatte vastaan…"
"Minäkö? Kuka teille on sen sanonut? Minä en koskaan käy pörssissä, enkä keinottele. Kaikki se on minulle samantekevää."
Ja hänen äänensä oli niin luonnollinen, että vapaaherratar oli vähällä uskoa hänen sanojaan, jollei viaton ilme olisi ollut hiukan liian teeskennelty. Gundermann piti ilmeisesti häntä pilkkanaan.
"Minulla on, kuten näette, hyvin kiire, ja jollei teillä ole mitään tärkeämpää sanottavaa minulle…"
Gundermann hyvästeli häntä. Mutta vapaaherratar suuttui:
"Minä lähestyin teitä täydellä luottamuksella ja puhuin ensiksi … tämä on suoranainen kavallus! Olettehan luvannut antaa minulle neuvoja, jos minä teen teille palveluksen…"
Gundermann nousi ja keskeytti hänet. Hän, joka ei koskaan nauranut, hihitti nyt, niin hauskaa oli hänestä, että näin oli voinut vetää nenästä nuorta, kaunista naista.
"Neuvoja? Niin, rakas, pikku vapaaherratar, neuvon te saatte! Kuulkaa tarkoin: elkää koskaan pelatko pörssissä! Muuten tulette pian vanhaksi ja rumaksi. Nainen, joka pelaa … se on jotain hirveätä!"
Ja kun vapaaherratar oli mennyt, mieletönnä raivosta, sulkeutui hän huoneeseensa vävynsä ja kahden poikansa kanssa, jakoi osat, lähetti heti sanan Jacoby'lle ja muille välittäjille, että valmistautuisivat huomispäivän suureen keikaukseen. Hänen suunnitelmansa oli sangen yksinkertainen; hän aikoi nyt tehdä sen, mistä varovaisuus oli häntä pidättänyt, niinkauankuin hän ei ollut tuntenut Yleispankin todellista asemaa: täyttää markkinat osakkeilla, joita tarjotaan kaupaksi, nyt kun hän tiesi, että Saccard oli ilman käyttövaroja, eikä voinut pitää kurssia ylhäällä. Hän antaisi miljardinsa rynnätä taistelukentälle, löisi ratkaisevan iskun kuin sotapäällikkö, joka vakoojien kautta on saanut tiedon vihollisen heikosta kohdasta. Nyt oli johdonmukaisuus taas voittava: jokainen osake on kuolemaantuomittu, kun kurssi on noussut yli todellisen arvonsa.
Juuri sinä samana päivänä kello viiden tienoissa meni Saccard Daigremont'in luokse; hän ikäänkuin aavisti vaaraa. Hän oli hermostunut, hän tunsi, että oli tullut hetki antaa vastapelaajille kuolemanisku, muuten voittaisivat he hänet. Jättiläistuuma kuohui hänen mielessään: hankkia 600 miljonan jättiläisarmeija, jonka hän vielä tarvitsi valloittaakseen mailman.