"Niin, vapaaherratar on hyvin rakastettava, mutta te ette saata arvata, millainen ihminen hän oikein on! Niin, jos meidän liiketuttavamme aina voittaisivat, kantaisivat he meitä käsillään. Mutta kuta rikkaampia ja ylhäisempiä he ovat, sitä enemmän minä epäilen heitä, sitä enemmän minulla on syytä pelätä jääväni omaani vaille. Lukuunottamatta suuria liikkeitä, pidän minä enimmän maaseutuliiketovereistani."
Samalla hetkellä saapui eräs apulainen tuoden muutamia papereita, joista Mazaud oli aamulla huomauttanut.
"Siinäpä juuri tuleekin! Muuan herra Fayeux Vendôme'sta … te ette voi kuvitella miten paljon määräyksiä minä saan tuolta mieheltä! Ne eivät kyllä ole suurille summille, ne ovat pikkuporvarien, rihkamakauppiaiden, talonpoikien … mutta niistä karttuu summaa. Meidän paras turvamme on peliä harjottava vaatimaton pieneläjäluokka."
Saccard'in mieleen johtui Sabatani, jonka hän oli nähnyt kassassa.
"Oletteko liikeasioissa Sabatanin kanssa nykyään?" kysyi hän.
"Olen ollut vuoden päivät luullakseni", vastasi vekselivälittäjä huolettomasti. "Hän on kiltti poika, eikö totta? Hän on alkanut pienestä, hän elää sangen järkevästi, hänestä tulee jotain, saattopa nähdä."
"Aivan niin, hän on sangen rakastettava ja lahjakas", sanoi Saccard, joka sillä hetkellä päätti muistaa Sabatania, jos hän joskus tulee tarvitsemaan vaiteliasta nuorta miestä, joka ei ole liian omantunnonarka.
Sitten hän nousi heittäen hyvästit.
"Hyvästi sitten! Kun paperimme ovat järjestyksessä, tulen luoksenne uudestaan, ennenkuin yritän saada niitä kurssinoteraukseen."
Puristaessaan hänen kättään työhuoneensa ovella sanoi Mazaud:
"Teette väärin, jollette puhu Gundermann'in kanssa yhtiöstänne."
"En koskaan!" huudahti Saccard vihastuneena.
Mennessään näki hän Moser'in ja Pillerault'in seisovan kassassa; edellinen tunki surullisen näköisenä taskuunsa voittoaan 7 à 8,000 frangia, kun taas toinen, joka oli hävinnyt, maksoi 10,000 frangiansa tavanmukainen voitonriemuinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi voittanut.
Kadulla katsoi Saccard kelloaan. Yksitoista? Niin paljon aikaa turhaan! Ei, hän ei mene Daigremont'in luo, ja vaikka oli melkein joutunut suunniltaan kuullessaan mainittavan Gundermann'in nimeäkin, päätti hän äkkiä mennä tervehtimään häntä. Hän sanoi itsekseen, ikäänkuin anteeksipyynniksi, ettei hän lainkaan tullut apua pyytämään, vaan tahtoi ainoastaan uhmata häntä, näyttäytyä karskina tuolle härkätaistelijalle, joka kohteli häntä kuin pikku poikaa. Ja kun samalla uusi raekuuro läiskähti katukivitykseen, hyppäsi hän ajuriin ja huusi kuskille, että hän haluaa rue de Provance'lle.
Siellä asui Gundermann tavattoman suuressa talossa, joka parahiksi riitti hänen lukuisalle perheelleen. Hänellä oli viisi tytärtä ja neljä poikaa, niistä oli kolme tytärtä ja kolme poikaa jo naimisissa ja olivat lahjottaneet hänelle neljätoista lapsenlasta. Päivällispöytään kokoontui kolmekymmentäyksi henkeä. Vajaan vuosisadan kuluessa oli tuo suuremmoinen omaisuus — miljardi — koottu säästäväisyyden ja suotuisain olosuhteitten myötävaikutuksella. Kaikki tarpeelliset ominaisuudet olivat täällä yhtyneinä: huomattava äly, tavaton työkyky, kestävä ahkeruus ja taitavuus, kaikki kohdistuivat samaan päämaaliin. Nyt laskivat kaikki kultavirrat tähän mereen, hänen miljonansa keräsivät uusia miljonia, ja Gundermann oli herra, itsevaltias hallitsija, jota pelkäsi ja totteli Parisi ja koko mailma.
Astuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan sammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi juutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja hän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin joutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli, että Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli kysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli, niinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti kunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän itse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä koronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua rotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka eli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta totteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden jumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei, työ turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää hyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin ankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti heidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan numerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa heille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. "Tässä varkauspelissä eivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle; ota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä hänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä kuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään. Se on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka toiset kansakunnat tekevät häviötään." Ja vihasta kiehuen ennusti hän, että juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät haltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän sallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää Gundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.
Tullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään vapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen vilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen; suurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas vastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen onnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein heti sisään.
Gundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän nurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen kirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät varjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun toiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen, oli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta, suuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja vävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri apulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko kadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen luokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia, aina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä ja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan, jos häntä halutti olla tavallista armollisempi.
Gundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko, hieman ivallinen hymy.
"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain minulle sanottavaa. Olen heti vapaa."
Sitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten osottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo välittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään samoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin, päivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin ja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri otti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole mitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se täydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen aikana.
Nyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein, kuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet vastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän oli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta itsepäisyyttä.
"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla.
Montako ostan?"
Ottamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään tuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:
"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät vastaan täällä?" Massias kalpeni ja vastasi:
"Luuletteko ehkä, että minusta on sen hauskempaa juosta täällä joka aamu kolmen kuukauden ajan tyhjän tähden?"
"Pysykää siis poissa!"
Vapaavälittäjä kumarsi ja poistui vaihtaen Saccard'in kanssa harmistuneen ja epätoivoisen katseen, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut tietämään, ettei hän koskaan ole saavuttava mitään.
Saccard ihmetteli, mitä varten Gundermann otti vastaan kaikkia noita ihmisiä. Hänellä oli selvästi huomattava eristäytymiskyky, hän vetäytyi itseensä ja ajatteli edelleen omia asioitaan; sitäpaitsi kuului hänen järjestelmäänsä luoda joka aamu silmäys markkinoihin ja vakoilla itselleen joku voitto, mikä ei koskaan ollut varsin vähäinen. Vihaisena poisti hän eräästä laskusta, jonka muuan vapaavälittäjä esitti hänelle, 80 frangia — tämä oli muuten aikonut häntä puijata juuri tuolla summalla. Sitten tuli muuan vanhain tavarain kauppias tuoden emaljoidun rasian edelliseltä vuosisadalta, jonka pankkiiri heti huomasi väärennetyksi. Sitten kaksi naista, joista vanhemmalla oli käyrä haaskalinnun nokka, ja nuorempi tumma ja hyvin kaunis, jotka tahtoivat pyytää kotiinsa katsomaan Ludvig XIV aikuista piironkia; hän kieltäytyi jyrkästi. Sitäpaitsi jalokivikauppias hohtokivineen, kaksi keksijää, englantilaisia, saksalaisia, italialaisia, kansaa kaikellaista, kaikkia kieliä puhuvia, kaikkia sukupuolia. Ja lakkaamatta asiamiehiä ja välittäjiä samoin liikkein, samalla tapaa koneellisesti ojentaen pörssilistan, samalla kun liikkeen omia apulaisia tuli yhä tiheämpään, kuta enemmän pörssiaika läheni, tuoden sähkösanomia tai papereita, jotka oli allekirjotettava.
Mutta kesken kaikkein pahinta sorinaa ja porinaa kuului lasten leikkirummun ääni, ovi lennähti auki ja pieni 5—6-vuotias poikanen ratsasti sisään keppihevosella; ja hänen kintereillään tuli kaksi pikku tyttöä, toinen 3 ja toinen 8 vuoden vanha, jotka kiipesivät isoisän nojatuoliin, kiskoivat häntä käsistä ja riippuivat hänen kaulassaan. Hän antoi heidän hujuta ja suuteli heitä oikean juutalaisen perherakkauden tapaan suvun nuorimpia jäseniä kohtaan, mikä on heidän vahvimpia puoliaan.
Äkkiä näytti hän muistavan Saccard'in.
"Ah, rakas ystävä, suokaa anteeksi, näettehän, ettei minulla ole ainoatakaan vapaata hetkeä. Olkaa hyvä ja sanokaa asianne."
Ja hän oli juuri ryhtymäisillään kuuntelemaan, mitä Saccard'illa oli sanottavaa, kun muuan apulainen, joka oli saattanut sisään pitkän, vaalean herran, kuiskasi jonkun nimen hänen korvaansa. Hän nousi heti, vaikka kiirehtimättä, ja siirtyi neuvottelemaan herran kanssa ulommaksi erään ikkunan ääreen, kun taas toinen hänen pojistaan otti vastaan välittäjiä ja liiketuttavia hänen sijastaan.
Huolimatta kiukustaan alkoi Saccard tuntea jonkunlaista kunnioitusta Gundermann'ia kohtaan. Hän oli tuntenut vaalean herran, tiesi, että hän oli erään suurvallan lähettiläs, joka hovissa oli ylpeä ja ylhäinen, mutta tuli tänne anovaisena hymy huulilla ja pää hiukan painuksissa. Toisissa tapauksissa saivat korkeat virkamiehet, vieläpä keisarin omat ministeritkin suorittaa seisoviltaan asiansa tässä huoneessa, jossa vilisi kansaa kuin torilla ja kuului lasten melu. Täällä vasta näkyi oikeassa valossaan tuon miehen rajaton kuningasvalta; hänellä oli omia lähettiläitään kaikissa mailman hoveissa, konsuleita kaikissa maakunnissa, asiamiehiä kaikissa kaupungeissa ja laivoissa kaikilla merillä.
"Emme pääse hetkeksikään rauhaan, rakas ystäväni", sanoi Gundermann tullen Saccard'in luo. "Mutta nyt täytyy minun mennä aamiaiselle, seuratkaa minua ruokasaliin siellä saamme ehkä olla rauhassa."
He menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan ollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista pöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä oli vain maitolasi edessään.
Hetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin kasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään vapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:
"Oh, olen tänään niin väsynyt!"
"Miksi ette lepää?" kysyi Saccard.
Gundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:
"Enhän minä voi!"
Hän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut vielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja naiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla siemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.
Ja Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi maitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi maljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut koskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi? Eivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta oli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt ollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös kello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa työssä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi antautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien kiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei edes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla, matkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan, nauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja Saccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että rahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi jonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan — ei niinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa lihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa vanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi, ja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi vain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat sen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.
Vihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän puoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi muuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain ohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen aavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo edeltäkäsin peräytymään.
"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?" huudahti hän ivallisesti. "Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin joka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa … laitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään sellaista suunnitelmiensa joukossa?"
Sitten otti hän isällisen ilmeen ja sanoi kylmäverisen julmasti:
"Kas niin, olkaa toki järkevä, muistakaa mitä minä olen teille sanonut. Teette tyhmästi alkaessanne taas liikkeen, minä teen teille suoranaisen palveluksen kieltäytyessäni ottamasta osaa yhtiöönne. Te joudutte varmasti nurinniskoin, se on johdonmukainen välttämättömyys, sillä te olette liian kiivas luonteeltanne, teillä on liian rikas mielikuvitus, ja aina käy huonosti, kun lähtee liikkeelle toisten rahoilla. Miksi ei veljenne hanki teille hyvää paikkaa? Olkaa varovainen, ystäväni, olkaa varovainen!"
Saccard nousi vavisten pidätetystä kiukusta.
"Siis päätetty, te ette ota yhtään osaketta, te ette halua olla mukana?"
"Teidän kanssanne? En koskaan! Te kaadutte kolmen vuoden kuluessa."
Tuli äänettömyys, jonka kuluessa molemmat miehet vaihtoivat teräviä, taisteluhaluisia katseita.
"Hyvästi siis. En ole vielä syönyt aamiaista ja olen kovin nälissäni.
Katsokaamme kumpi kaatuu ensin!"
Ja hän jätti Gundermann'in istumaan sinne sukunsa keskelle, joka nyt meluten kävi jälkiruuan kimppuun, kun taas vanha pankkiiri otti vastaan viimeiset välittäjäasiamiehet ja sulki silloin tällöin silmänsä väsymyksestä ja joi maljastaan maitoa vaalein huulin.
Saccard hyppäsi ajuriinsa ja sanoi osotteensa Saint-Lazare-kadulla. Kello löi yksi, hukkaanmennyt päivä, hän ajoi mieletönnä kotiin aamiaiselle. Oh, tuo juutalaisrakkari! Hän olisi mitä suurimmalla mielihyvällä iskenyt hampaansa tähän, kuin koira luuhun! Olisi liian jättiläismäinen, toivoton tehtävä johtaa hänet häviöön. Mutta eihän koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Suurimmatkin valtakunnat voivat hävitä ja aina tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kukistuvat. Ei, ei pidä hotkaista häntä kerralla vaan nakertaa ensin syrjiä, riistää palasia hänen miljardistaan, ja sitten syödä hänet, miksikä ei? Hävittää kaikki juutalaiset heidän kaikkivaltiaan kuninkaansa personassa, polkea maahan heidät, jotka luulivat yksin olevansa herroja! Ja nämä vaikutelmat, harmi, joka oli vallannut hänet Gundermann'in luona, täytti Saccard'in mielettömällä innolla, ja hän tunsi tarvetta heti toimittaa jotain; hän olisi tahtonut rakentaa pankkihuoneensa noitaiskulla, panna sen koneet käyntiin, voittaa, musertaa kaikki kilpailijansa. Äkkiä johtui hänen mieleensä Daigremont, ja epäröimättä, melkein koneellisesti, pisti hän ulos päänsä ja käski kuskin ajaa rue Larochefoucauld'ille. Jos hän aikoi tavata Daigremont'in, täytyi hänen kiirehtiä ja lykätä aamiaisensa tuonnemmaksi, sillä hän tiesi, että tämä tavallisesti lähti ulos yhden ajoissa. Tämä kristitty oli todellakin pahempi kuin kaksi juutalaista ja hänen sanottiin käyttävän omaksi hyväkseen kaikki nousevat liikkeet, jotka uskottiin hänen huostaansa. Mutta tällä hetkellä olisi Saccard ryhtynyt keskusteluihin pahimman rosvonkin kanssa ja suostunut tämän kanssa saaliin jakoon. Tuonnempana, kun hän saavuttaisi ylivallan — etsisi hän jonkun toisen!
Sillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille, joka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista Päärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein kuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti täydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta korttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien juhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota jokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen naimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi seuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra kuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin taulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita jalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin hotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien paikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan pörssikeinottelun avulla.
Kun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti palvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan vastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont puhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo nelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan: hän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu, piti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas ihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli rajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.
Hän astui heti tulijaa vastaan.
"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä näinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?"
Hän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta kohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi kävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän, ennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön ystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo etukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan neljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli muuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin katsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään sopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä, voisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja tiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta intohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.
"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo ryhtyä uusiin."
Mutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä yrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä suurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren laivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.
"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette veljeenne, ministeriin?"
Saccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.
"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole liialla veljellisyydellä pilattu."
"Paha juttu", selitti Daigremont jyrkästi. "Minä en tule mukaan hankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että olette riidoissa."
Saccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän sillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui lujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa olisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän kieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.
"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en milloinkaan ota ensi askelta."
"Kuulkaapas", sanoi Daigremont, "minä odotan tänne Huret'a kello viisi, hänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan, pyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin kuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus tiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?"
Saccard seisoi pää kumarassa ajatellen.
"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!"
"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa mitä vain tahdotte."
"Hyvä on; minä menen."
Hän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui hänet takasin.
"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi kotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa heille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan. Heidät täytyy välttämättömästi saada mukaan."
Ulkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka hänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen voivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti kotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika asetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen kuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa hevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän kuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen kimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein käski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja vastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän nousi vaunuihin ja huusi:
"Aja lainsäätäjäkuntaan!"
Hänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen alkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä myrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille meksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.
Etusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän mukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua keskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä päivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka voima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa. Senvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään, mistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in oli tehtävä.
"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa.
Hän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää."
Mutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla kysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa vain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että hänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut valituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka ministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos tämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen suuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä tavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi, niinpiankuin keikaus oli tapahtunut.
"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei ole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea teille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani."
Nyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että tässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella kaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi, selitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni. Daigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja Sédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei hän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä yhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin, että hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu mainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.
Kuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä silmiin.
"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava
Rougon'ilta?"
"Minä puolestani", vastasi Saccard, "voisin aivan hyvin välttää veljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä on hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti puhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja toimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan, kuitenkaan ei nouse meitä vastaan."
Huret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.
"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen sanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme sitten koko jutun iltapäivällä."
"No hyvä, minä yritän", selitti Huret äkkiä, "mutta minä teen tämän vain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun vasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi."
"Kello viisi."
Vasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.
"Aja rue de Babylone'lle!"
Siellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin siipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän oli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei nähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa huoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui vaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja matkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli nimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut keinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta erotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut lähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa. Vedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän voitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei maksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste hallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet reklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten keinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten mitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein hänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa markkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.
Vaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin kuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä vaikutuksen.
"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä…"
Hän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin yksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.
"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen samallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä."
Saccard hymyili ja jatkoi:
"Daigremont on minut lähettänyt…"
"Aha, Daigremont on mukana", huudahti markiisi. "Hyvä, hyvä! Jos
Daigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!"
Ja kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi tietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän tämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei sovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen luottamus lähimäistensä rehellisyyteen.
"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette nimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa Daigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan."
Saccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.
"Hän tulee meille kalliiksi", ajatteli hän, "mutta onhan hän todellakin hyvä koristus".
Sitten sanoi hän ääneen:
"Aja rue de Jeuneurs'ille!"
Liikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella; niille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden työn jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä tehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin suurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut hänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin hävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa peräkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle. Miksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen vaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen pörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä enemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan tapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja kun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen keinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan kysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja hänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.
Saccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei osannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin täynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta, sen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin oli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat kasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.
"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät tervetulleeksi."
Mutta samassa hän kauhistui.
"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata silkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni."
Saccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen pojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa aamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä hän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet siitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan huvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin hävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli hankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä mahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.
"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli", mutisi hän, "ei hän todellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in luona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi."
"No niin", alkoi Saccard uudelleen, "tuletteko mukaan? Daigremont pyysi minun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan."
Sedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että pelosta, sanoi hän:
"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä syrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä sairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn mukaan."
Kun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut vielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä tupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis naisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä äänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan. Rouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän luultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja kuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin 50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt kokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit viiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja järjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit olivat laskeutuneet 300 frangista 15:sta ja hän oli ansainnut tavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka olivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja sangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä, epätoivoisena, tragillisella voimalla.
Mutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.
"Mitä — oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko keskustelut loppuneet?"
"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä."
Ja hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä lopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin huomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt ministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.
"No?" kysyi Saccard levottomana. "Mitä sanoi kuulu veljeni?"
Huret ei vastannut heti.
"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin hänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut ryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan."
"No?"
"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten kasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen sanottuaan meni hän tiehensä."
Saccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.
"Sangen kaunista."
"Onpa kyllä", vastasi Huret naivisti. "Tätä minä en ollut odottanut.
Nyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin."
Ja kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen lisäsi hän hiljaa:
"Antakaa minun hoitaa tämä asia."
Huret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin perustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut mitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt Daigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti: "Victoria! Victoria!"
"Todellako? Kertokaa kaikki."
"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän sanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'."
Silloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin sanat sangen paljon.
"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme huolen."
Herrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki ikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana epätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta. Ja vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja, valittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä Yleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan pääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin myöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät heidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi haltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis 40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla osakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan. Kaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000 frangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia osakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä kiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti olisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen täytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in puolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että aina niin meneteltiin.
He erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi, kokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä löi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:
"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin ystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta, te tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä asiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään — hän tulee liikutetuksi huomatessaan, että me tarvitsemme häntä!"
Saccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä päiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja kulki jalkasin.
Panoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen nopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan ulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen katsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean hunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva Conin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli kohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan laskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu ja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard hymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a. Germaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa tarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa — häntä halutti olla itse mukana.
Saapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in asuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki, joka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas saman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota hän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin. Häntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.
Kolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard häntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä päivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat täynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla suuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi puhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa holvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia ja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua ennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut pätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus molempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea tuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi kertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta vuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se lähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi loppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi riippumaan pankkiirin sormiin.
Kolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä, joka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen juutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui hän innolla.
"Oivallista!" huudahti hän. "Mielelläni tulen mukaan, kun kerran
Daigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni."
Mutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he vaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen tylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka värisytti heidän hermojaan.
Ulkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin väsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se tuottanut hyötyäkin.
IV.
Ilmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään ratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja Saccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia kysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain pysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen tuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan ruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi tarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen? Voisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana, kuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti tarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan, jonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman, jonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.
Saccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen kanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun pankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in salkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman suhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan Hamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili katolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä seuduilla, vallitsemassa koko mailmaa "Pyhän haudan aarrekammion" enemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli kiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli suunnitelman viimeiseen osaan, "työn ruunuun", jonka sadunomainen suuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan katolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin sopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui määrätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka olivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma italialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna, kerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä; kysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi valtaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka osakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli niin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan kauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin uskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut kuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli lujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille ottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua hänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen piti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.
Saccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja hän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän saakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli hän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren talosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen ajatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli halunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi kieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea liike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin asian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti häneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi ajatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota pörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa jalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja turmiota.
Viikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän asti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa päivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän vihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen voisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse sääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa Hamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin. Saccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä kärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli ollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien yrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.
Sinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard ilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.
"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!" huudahti hän.
Hamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja kun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi hän:
"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö tämä teitä sen enemmän ilahuta?"
Valoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.
"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille."
Kun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä yksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:
"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin osakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?"
Saccard nyökkäsi myöntävästi.
"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi tarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos alussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme varmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä."
Caroline uskalsi vastustaa häntä.
"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko pääoman edestä?"
Saccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.
"Ahaa, te luette lakikirjaakin?"
Hän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän oudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan luvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:
"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin sen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa lukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita."
Mutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan selvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla tutkivilla naissilmillään.
"Oh", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut kumota kaikki tyhjät lörpötykset, "luuletteko, että me aiomme ottaa huomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta askelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme kilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä en voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin hallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka laskuun avaan tilin meillä."
"Se on kiellettyä", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.
"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin."
"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein."
Saccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin mielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in puoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:
"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä olen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa minuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita, minä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton mahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies voi luvata enempää."
Insinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun leikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.
"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on syntynyt koulumestariksi."
"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa", sanoi Saccard kohteliaasti.
Caroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin ystävällisen luottavaisuuden vallitessa.
"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen pahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina päättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse asiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja sellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän määräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt. Sehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette te riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja ja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki yhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi noudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten 50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja. Ah, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa; minä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja obligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on lainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä, olematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina riskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos obligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin onnelliseksi!"
Hän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista levottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella innolla:
"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin obligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa, että pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen päävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen tulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan kiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat suuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat sen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten yhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja uudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta tosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä mitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat antaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi tarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä sellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan … siinä juuri suuri päämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee mielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo arpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman, mikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot, yritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja mailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on vapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan kuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös voittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin, eikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa, voimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen suosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!"
Puhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa, paisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän oli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.
"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli Asian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja kullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut kunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan — sen myönnän — tulos ole ollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki mahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön taholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi. Yleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta lopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten suunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät valta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus silmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta muodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään heidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet välttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja jotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön nimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja keinottelun suhteen … teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän unelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki! Siis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka heitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-, viisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän täytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä itämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata, etteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin polkematta jotakin varpaille."
Caroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili kaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in kauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä toteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään, taipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen oikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.
"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon taistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin harvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista minä pidän!"
Saccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi hän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja lempeyttä.
"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme rikkaiksi kaikki!"
He juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön perustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa Itämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.
Mutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi uudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut vähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista suunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta tulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten entispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud pistäytyi — kuten ennen vanhaan — juttelemaan päivän uutisia; hän otti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen vävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi. Vapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota aina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos milloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei Saccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.
Eräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun hän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli hänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa avustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou tunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli etsinyt kaksi päivää.
"Anteeksi, ystäväni", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, "haluan ensin puhua välimereläisen kanssa."
Sabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella käärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua loppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä.
"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada nimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin määrän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla. Huomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä."
Nuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat pitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.
"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta … minä en sano tätä teille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen ylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä."
Saccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja ilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli liikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän leikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n eilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan — aivan niin, hän ei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne juoksivat hänen jälessään.
"Mutta asiasta toiseen", keskeytti Saccard, "me tarvitsemme myös muutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen — voinko lähettää joukon papereita teille?"
"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!"
Hän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi frangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi hukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi hymyillen:
"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän saatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä selvitystä silloin tällöin."
"Tehkää niin", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. "Hyvästi siis … elkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan."
Hän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta, niin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.
Sitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle. Ensi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti sangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin, vaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina asettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen yliopistosivistyksen.
"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan", sanoi Saccard. "Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te olette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi liikkeellelaskukonttoriin."
Jantrou keskeytti hänet.
"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta minä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa."
Hän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä osan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin perustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi mahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon hyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki sanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.
"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin sangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin."
"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta lehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka aamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka laulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät huomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän kilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?"
"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?"
"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen."
Ja vihdoin mainitsi hän lehden nimen: Toivo, jonka pari vuotta sitten oli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat kannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta keisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko kierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.
Saccard pani vastaan.
"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!"
"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää."
"Ja muuten — ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää veljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa."
"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne; siitä on tuleva teidän tukenne."
Saccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän muodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi "Toivon", tekisi lopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden veljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan kiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin uhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa uuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi suopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin jerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.
"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?" kysyi hän äkkiä.
"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran käsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä on vapaat kädet."
Saccard mietti vielä hetkisen.
"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun luokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko meidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta reklaamia — s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi polttoainetta koneistoomme."
Hän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen löydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa välinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:
"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen kirjalliseen työhöni!"
"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia", sanoi Saccard saattaessaan häntä ovelle. "A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan, nuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella alalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne."
Jantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän käytännöllisen kaksiovijärjestelmän.
"Katsoppas vaan", sanoi hän tuttavallisella äänellään, "tämähän on mukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim. kauniita naisia on tulossa … tervehdin juuri vapaaherratar Sandorff'ia odotushuoneessa."
Saccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti hartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä näyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat herrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.
Yksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki hiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei tosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen huomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka saa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken naisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun vapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä ystävällisimmin ilmein.
"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!"
Milloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta punaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat varjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi vapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä kuultuaan hänen asiansa.
"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista aikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään tehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka mieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti pyytämään muutamia tietoja hänestä."
Vapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään hänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut aivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja onnistui vihdoin johtamaan keskustelun "yhteiseen ystävään", markisi Bohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa saada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että vapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin palkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin, ettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton avaamaan hänelle tilin.