"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni mukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy tunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen, on liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen aivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat antaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan summan siitä syystä, että minulle oli annettu harhaanjohtavia tietoja. Nyt, kun te tulette sellaiseen asemaan, että voitte oivallisesti silmätä liikemailman kulissien taakse, olisi teiltä sangen rakastettavasti tehty, jos te tahtoisitte…"
Peliraivo pilkisti esiin ylhäisen naisen hillityn käytöstavan takaa… Hänen silmänsä loistivat, huulet hehkuivat verenpunaisina ja hän näytti vapisevan intohimosta. Saccard oli kylliksi naivi luullakseen, että hän oli tullut tänne tarjoamaan itseään saadakseen vain olla mukana hänen suuressa liikkeessään ja saadakseen tarpeellisia tietoja pörssisuhteista.
"Minulle tuottaa todellista iloa, rouva vapaaherratar", huudahti hän, "asettaa kokemukseni teidän käytettäväksenne."
Saccard oli siirtänyt tuolinsa lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä. Vapaaherrattaren kasvoille levisi heti kylmempi ilme. Ei, niin pitkälle ei vielä oltu tultu, vielä oli kuluva aikaa, ennenkuin hän heittäytyisi Saccard'in syliin saadakseen tietää jonkun liikesähkösanoman sisällyksen. Häntä ikävystytti aivan riittävästi suhteensa yliprokuraattori Delcambre'en, näivettyneeseen, keltaiseen herraan, jolle hänen miehensä ahneus oli pakottanut hänet antautumaan. Ja hänen kylmä luonteensa, hänen salainen halveksimisensa kaikkia miehiä kohtaan näkyi nyt selvästi väsyneestä ja välinpitämättömästä ilmeestä hänen kasvoillaan, joilla voi hehkua ainoastaan pelihimo. Hän nousi ylös sen vastenmielisyyden tunteen vallassa, jonka hänen sukunsa ja kasvatuksensa antoivat hänelle, ja jonka avulla hän vielä kykeni työntämään luotansa hyvänkin liikeasian.
"Te olitte siis tyytyväinen mieheen, herra Saccard?"
Saccard'kin nousi hämmästyneenä. Mitä oli tuo nainen toivonut? Ettäkö hän avaisi tilin ja antaisi selityksiä tyhjän tähden? Ei, täytyi pitää varansa naisten suhteen, he olivat suorastaan epärehellisiä, mitä liikeasioihin tulee. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään vastaansanomista tulla vapaaherrattaren rakastajaksi, ei hän kuitenkaan jatkanut yksinäisyyttään, vaan kumarsi hymyillen hymyä, joka merkitsi: "Kuten tahdotte, rouvaseni, milloin teille sopii!" mutta ääneensä hän sanoi:
"Sangen tyytyväinen. Toistan sen vielä kerran. Ainoastaan vähentääkseni palvelijakuntaani luovuin minä hänestä."
Vapaaherratar epäili hetken, ei niin paljon katumuksesta, että oli työntänyt Saccard'in luotaan, vaan siksi, että ymmärsi hyvin, kuinka typerää oli ollut kääntyä miehen sellaisen kuin Saccard'in puoleen, ennenkuin oli valmis kaikkiin mahdollisiin jälkisuorituksiin. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, sillä hän piti itseään viisaana naisena. Vihdoin kohotti hän päänsä hiljaiseen tervehdykseen; ja Saccard seurasi häntä ovelle, joka avattiin juuri ulkoapäin. Tulija oli Maxime, joka sinä päivänä söi aamiaista isänsä luona. Maxime vetäytyi syrjään, kumarsi vapaaherrattaren kulkiessa ohi ja sanoi hänen mentyään nauraen:
"No, liikkeesi on käynnissä? Nostat jo palkkioitasi."
Nuoruudestaan huolimatta oli Maxime kokenut ja kylmä kuin vanha mies, jolla ei ollut halua uhrata ropoakaan sellaiseen seikkailuun. Isä ymmärsi heti, mitä hän tarkotti ylimielisen ivallisella äänellään.
"Ei, minä en lainkaan ole nostanut mitään palkkiota, mutta minä pidän yhtä suurena kunniana olla kaksikymmenvuotias kuin sinä näyt tavoittelevan kuusikymmenvuotiaan käytöstä!"
Maxime nauroi edelleen — vanhaa hihittävää tyttönauruaan, joka hänellä vielä oli jälellä, niin täsmällinen kuin hän muuten olikin. Hän näytti nyt olevan sangen kärsivällinen sellaisten pienten heikkouksien suhteen, kunhan hänelle itselleen ei koitunut niistä mitään ikävyyksiä.
Maxime istuutui nojatuoliin ja otti käteensä sanomalehden.
"Elä huoli minusta, jatka sinä vain vastaanottoasi, jollet minua kainostele. Tulen liian aikaisin: minä poikkesin lääkärini luokse ohikulkiessani, mutta en tavannut häntä kotona."
Nyt saapui palvelija ilmottamaan, että kreivitär de Beauvilliers oli odottamassa. Saccard hiukan hämmästyi, vaikka hän useita kertoja oli puhellut ylhäisen naapurinsa kanssa ruhtinatar d'Orvideon työkodissa. Hän käski palvelijan heti päästää kreivittären sisälle, sitten kutsui hän palvelijan takasin ja käski tämän lähettää pois kaikki muut, sillä hän oli väsynyt ja nälissään.
Kun kreivitär astui sisälle, ei hän edes huomannut Maximeä, jonka nojatuolin leveä, korkea selkänoja kätki suojaansa. Ja Saccard hämmästyi entistäänkin enemmän huomatessaan, että kreivittärellä oli tyttärensä Alice mukanaan. Hän tarjosi tulijoille tuolit ja osotti erinomaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.
"Erinomaisen suuri kunnia minulle, rouva kreivitär … jos voin jollakin tavoin olla teille hyödyksi…"
Huolimatta ylhäisestä ilmeestään oli kreivitär sangen kaino, mutta onnistui hänen vihdoinkin selittää asiansa.
"Herra Saccard, keskustellessani ystävättäreni, — ruhtinatar d'Orvideon kanssa sain minä ajatuksen tulla luoksenne. Tunnustan epäilleeni alussa, sillä minun ijälläni ei muuteta mielipiteitä, ja minä olen aina pelännyt erinäisiä nykyaikaisen elämän kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Mutta minä olen puhunut tyttäreni kanssa ja katson velvollisuudekseni voittaa epäilyni ja koettaa tehdä jotakin lapseni onneksi."
Hän jatkoi sanoen, että ruhtinatar oli puhunut hänelle Yleispankista, joka kyllä sivullisten ihmisten silmissä oli näyttäytyvä tavalliseksi luottolaitokseksi, mutta paremmin asiaa tuntevien silmissä oli sillä muuan hyvä puoli, jota vastaan ei voinut väittää, siihen määrin korkea ja arvokas päämäärä, että herkinkin omatunto oli vaikeneva. Hän ei maininnut enemmän paavia kuin Jerusalemiakaan; sellaisesta ei puhuttu, uskovaiset vain kuiskailivat tästä suuresta salaisuudesta, joka sai kaikkien sydämet sykkimään nopeammin; mutta kaikista kreivittären sanoista ja ilmeistä näkyi toivorikas, melkein harras usko uuden yrityksen onnistumiseen.
Saccard'iakin kummastutti tuo tukahutettu liikutus, joka väreili kreivittären ääressä. Hän itse oli puhunut Jerusalemista ainoastaan lyrillisessä mielentilassa; itse asiassa epäili hän vähän tätä hullua tuumaa, hänellä oli sellainen tunne, että se hipui koomillisuuden rajoja, ja hän oli valmis heittämään sen menemään ja nauramaan sille, jos se joutuisi hymyilyn esineeksi. Ja tämä jumalinen, ylhäinen nainen, joka liikutettuna tuli tänne tyttärineen, se tapa, millä hän antoi Saccard'in ymmärtää, että hän ja kaikki hänen vertaisensa, koko Ranskan aateli, olivat valmiit uskon ja innostuksen valtaamina yhtymään hänen asiaansa, löi hänet mitä suurimmalla hämmästyksellä, muutti todellisuudeksi sen, mikä tähän saakka oli ollut unelma, ja laajensi hänen näköpiiriänsä loppumattomiin. Siis todellakin tässä olisi vetovoima, joka panisi koko mailman liikkeeseen! Nopean käsityskykynsä avulla eläytyi hän pian tilanteeseen, ryhtyi salaperäisin lauseparsin puhumaan tästä "työn ruunusta", lopullisesta voitosta, jonka eteen hän oli työskentelevä hiljaisuudessa; ja hänen sanansa saivat tulta, hän tunsi todellakin povessaan palavan uskon — uskon tämän keinon oivallisuuteen, keinon, jonka paavikunnan nykyinen pula antoi hänen käsiinsä. Hänellä oli onnellinen ominaisuus uskoa, niinpiankuin sellainen sopi hänen suunnitelmiinsa.
"Sanalla sanoen", jatkoi kreivitär, "olen tehnyt päätöksen, joka tähän saakka on minulle ollut vastenmielinen. En ole milloinkaan ennen ajatellut pyytää rahoistani hyötyä, sijottaa niitä niin, että ne antaisivat suurta korkoa; se on vanhanaikainen mailmankatsomus, joka nykyään tuntuu yksinkertaiselta, minä tiedän sen, mutta … eihän siinä ole ihmettelemistä, niitä käsityksiä, jotka juodaan jo äidinmaidossa, ei ole helppo muuttaa, ja minä olen kasvanut siinä käsityksessä, että meidän säätymme henkilöt voivat elää vain maaomaisuuden tulosta. Mutta sen pahempi … maaomaisuus tähän mailmanaikaan…"
Hän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä, jota hän niin suurella vaivalla oli salannut.
"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti koeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä."
Saccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:
"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä maaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on vanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien arvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä osallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka tuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa."
Kreivitär pudisti hiljaa päätään.
"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella tytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan … oh, aivan pienen summan."
Hän punastui taas.
"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa. Myöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään toimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan kuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä asian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä, tahdon minä uskaltaa … sanalla sanoen, olisin erinomaisen kiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita 10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä en tahdo salata, että rahat ovat hänen."
Tähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja toimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi keskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan liikkeen.
"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?"
"Entä kun menet naimisiin, lapseni?"
"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin."
Tämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen heikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi surullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet valehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan salaiset kärsimyksensä.
Saccard oli hyvin liikutettu.
"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä teille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan, luovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa minua kovin, se on suuri kunnia minulle."
Ja tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi noita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan siitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.
Naiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi kreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:
"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan kirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö sieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten keskuudessa."
"Kärsivällisyyttä!" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla äänellä, "me pelastamme aseman."
Vaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen saakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli sen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin viisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun puetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean kahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.
"Mitä nyt? Mitä te tahdotte?"
Nuori tyttö oli noussut ensiksi ja mies alkoi pelästyneenä tylystä vastaanotosta, sammaltaa selitystään.
"Minähän olin sanonut, etten ota vastaan enää tänään. Miksi te istutte täällä? Sanokaa minulle toki nimenne."
"Dejoie, ja tämä on tyttäreni Nathalie…"
Hän alkoi taas änkyttää, niin että Saccard menetti malttinsa ja aikoi ajaa hänet ulos; silloin ymmärsi hän vihdoinkin, että he olivat Caroline-rouvan vanhoja tuttuja ja että hän oli käskenyt heidän odottaa.
"Ahaa, teillä on Caroline-rouvan suositus! Olisitte sen heti sanoneet.
Astukaa sisään ja pitäkää kiirettä, sillä minä olen kovin nälissäni."
Vastaanottohuoneessa jätti hän Dejoie'n ja Nathalie'n seisomaan, eikä itsekään istuutunut päästäkseen heistä pikemmin eroon. Maxime oli kreivittären lähdettyä noussut nojatuolistaan — hän ei katsonut tarvitsevansa kainostella näitä vieraita — ja katseli verrattain nenäkkäästi vastatulleita. Dejoie alkoi laajasti esittää asiaansa.
"Nähkääs herra, minä olen ollut sotapalveluksessa, sitten jouduin minä konttorirengiksi herra Durieu'lle, Caroline-rouvan miehelle, joka eläessään oli panimomestari. Sitten tulin minä herra Lamberthier'ille, hallien pakkamestarille. Sitten sain minä paikan herra Blaisot'in pankkiirin luona, jonka te kyllä tunnette; hän ampui itsensä kaksi kuukautta sitten ja silloin jäin minä ilman paikkaa. Mutta ensinnä piti minun puhua, että olen ollut naimisissa. Niin, minä nain Josefinan, vaimoni, ollessani herra Durieu'lla, ja Josefina oli kyökkipiikana herran kälyllä, rouva Lévêque'llä, jonka rouva Caroline hyvin tunsi. Kun minä sitten siirryin Lomfoerthier'ille, ei hän voinut seurata mukana, vaan otti paikan tohtori Renaud'ilta Grenelle'stä. Sitten sai hän paikan 'Kolmen veljeksen' puodissa Rombutean-kadulla, mutta valitettavasti ei siellä koskaan löytynyt minulle sopivaa paikkaa."
"Lyhyesti", keskeytti Saccard, "te tulette etsimään paikkaa minulta, eikö totta?"
Mutta Dejoie tahtoi välttämättä kertoa elämänsä onnettomuuden, joka sisältyi siihen, ettei hänen koskaan ollut onnistunut saada paikkaa vaimonsa kanssa samasta talosta. Oli aivan kuin he eivät olisi olleetkaan naimisissa; milloinkaan eivät he olleet asuneet yhdessä, he olivat tavanneet toisensa milloin missäkin, olivat olleet pakotetut varastamaan suudelman keittiön oven takana. Heillä oli tytär, Nathalie, joka oli ollut kasvatusäidin hallussa kahdeksanteen ikävuoteensa; vihdoin oli isä väsynyt yksinäisyyteen ja ottanut hänet luoksensa pieneen renginkamariin. Ja hän oli ollut pienen tyttären sekä isänä että äitinä, saattanut häntä kouluun ja sieltä kotiin, kasvattanut häntä, kaitsenut väsymättömällä huolella ja yhä kasvavalla hellyydellä.
"Mutta se minun täytyy sanoakin, että hän on tuottanut minulle iloa. Hän on sekä taitava että hyvätapainen. Ja somannäköinen hän on … niin, sen herra itse näkee."
Niin, Saccard'in mielestä oli hän kaunis tyttö, tuo hento kukkanen, joka oli kasvanut Parisin katukivillä.
"Ja nyt hän on naimaikäinen, ja on juuri tarjolla hyvä puoliso, kirjanpitäjän, naapurimme, poika. Mutta poika tahtoo päästä omaksi eläjäkseen ja vaatii 6,000 frangin myötäjäisiä. Se ei ole paljo, hän voisi yrittää varakkaampaakin tyttöä. Ja näettekös, minä menetin vaimoni neljä vuotta sitten ja hän jätti jälkeensä säästönsä, jotka hän oli kerännyt kyökkipiikana ollessaan, ymmärrättekö. Minulla on siis 4,000 frangia, mutta se ei ole 6,000, ja nuorella miehellä on kiire… Nathalie myöskin…"
"Niin, niin. Ei tämä ole niin kovin hauskaa, tahdon saada tästä lopun tavalla tai toisella."
Saccard keskeytti heidät uudestaan. Hän huomasi, ettei mies ollut kovin viisas, mutta kunniallinen ja rehellinen sekä tottunut sotilaskuriin. Muuten oli aivan riittävää, että heillä oli Carolinen suositus.
"Hyvä on, ystäväni; minä saan tulevaisuudessa sanomalehden toimittaakseni; pääsette toimituksen vahtimestariksi. Antakaa minulle osotteenne. Saatte aikanaan kuulla minusta."
Mutta Dejoie ei lähtenyt tiehensä. Hän jatkoi alakuloisena:
"Oikein kiltisti tehty teiltä, herra, ja minä otan paikan vastaan kiitollisuudella, sillä pitäähän minun tehdä työtä saatuani Nathalie'n naitetuksi. Mutta minulla oli toinen asia. Olen kuullut rouva Caroline'lta ja muiltakin, että herra pian alkaa suuren liikkeen ja että te tulette hankkimaan ystävillenne ja tuttavillenne suuren ansion. Jos herra olisi hyvä ja ajattelisi meitäkin ja luovuttaisi meille pari osaketta…"
Toisen kerran tämän päivän kuluessa tuli Saccard liikutetuksi ja nyt vielä enemmän kuin kreivittären kanssa puhellessaan. Tämä yksinkertainen mies, joka tuli hänen luokseen sou sou'lta haalittuine säästöineen, olihan hän sen joukon, sen suuren luottavan joukon edustaja, josta saadaan parhaimmat, lukuisimmat liiketuttavat, kiihkouskova joukko, joka antaa luottolaitokselle voittamattoman vahvuuden. Kun tämä kunnianmies tuli Saccard'in luokse, ennenkuin pankin olemassaolo oli julkisesti tunnettu, niin mitä tulisikaan tapahtumaan konttorin avaamisen jälkeen? Liikutettuna hymyili hän tälle ensimäiselle pikku liiketuttavalle; hän piti tapausta suuren menestyksen hyvänä enteenä.
"Hyvä, ystäväni, te saatte osakkeita."
Dejoie'n kasvot loistivat, ikäänkuin tämä olisi ollut odottamaton onni.
"Herra on ylen hyvä! Voin kai puolen vuoden kuluessa ansaita 2,000 frangia, niin että summa tulee täyteen, vai kuinka? Ja koska herra antaa myöntävän vastauksen, tahdon minä tehdä asian heti selväksi. Olen ottanut rahat mukaani."
Hän kaivoi taskustaan esille kirjekuoren, jonka ojensi Saccard'ille. Tämä seisoi vaiti ja liikkumattomana, tämän viimeisen piirteen aiheuttaman ihastuksen ja ihailun vallassa. Ja tämä sydämetön ryöväri, joka jo oli niin monen lähimäisensä taskuja keventänyt, puhkesi lopuksi tyytyväiseen nauruun ja kuvitteli täydellä todella tekevänsä tämän miehen rikkaaksi.
"Ei, rakas ystäväni, niin ei se käy päinsä. Pitäkää rahanne, minä merkitsen teille osakkeet, ja te saatte sitten maksaa asianomaiseen paikkaan ja aikaan."
Sitten päästi hän isän ja tyttären menemään, kun Nathalie ensin isän kehotuksesta oli kiittänyt Saccard'ia kiitollinen hymy kylmissä kirkkaissa silmissään.
Jäätyään kahden kesken isänsä kanssa sanoi Maxime ylimielisellä äänellä:
"Niin aina, sinä siis hankit nuorille tytöille myötäjäisiä nykyään?"
"Miksikä en", vastasi Saccard iloisesti. "On oivallinen rahojen sijotustapa tehdä toisia onnelliseksi."
Hän järjesti vielä muutamia papereita. Sitten kysyi hän äkkiä:
"No, etkö sinä halua muutamia osakkeita?"
"Ei, kiitos! Luuletko minua sellaiseksi hölmöksi?"
Saccard teki vihaisen liikkeen; vastaus oli hänen mielestään sekä tyhmä että nenäkäs ja hän oli vastaamaisillaan kiivaalla äänellä, että liikeyritys oli loistava ja että poika oli enemmän kuin yksinkertainen, jos hän piti isäänsä tavallisena huijarina! Mutta hänet valtasi sääli nähdessään kaksikymmenviisi-vuotiaan poikansa jo siinä ijässä olevan niin elähtäneen, ukkomaisen, ahneen ja niin huolestuneen terveytensä suhteen, ettei hän uskaltanut lähteä minnekään jo edeltäpäin ottamatta huomioon seurauksia. Ja oman nuorekkaan voimansa haltioittamana purskahti hän nauruun ja taputti Maxime'a olalle.
"No niin, menkäämme aamiaiselle, poika raukkani, ja varo reumatismiasi."
Pari päivää tämän jälkeen, 5 p:nä lokakuuta, meni Saccard Hamelin'in ja Daigremont'in seurassa notarius Lelorrain'in luokse ja siellä laadittiin Yleispankin perustava asiakirja. Pääoma oli 25 milj. frangia, jaettuna 50,000:teen 500 frangin suuruiseen osakkeeseen, josta pääomasta ainoastaan neljännes oli heti maksettava. Yksi kappale yhtiön sääntöjä jäi notario Lelorrain'in haltuun. Sinä päivänä oli kirkas auringonpaiste, ja kun yhtiön jäsenet tulivat ulos notariatista, sytyttivät he sikarinsa ja astelivat hitaasti pitkin boulevardeja iloisina ja olemassaoloonsa tyytyväisinä kuin joukko koulupoikia, kun vapaahetki on koittanut heille.
Yleinen perustava kokous pidettiin seuraavalla viikolla. Yhtiön jäsenet olivat jo sijottaneet ne osakkeet, joita he eivät halunneet itselleen, ja 122 osakkeenomistajaa oli läsnä edustaen liki 40,000 osaketta. Piti omistaa vähintään 20 osaketta, ennenkuin sai äänioikeuden, mutta yksi osakkeenomistaja ei saanut 10 ääntä enempää, olipa hänellä osakkeita kuinka paljo tahansa.
Saccard oli merkinnyt itselleen ja Hamelin'ille 500 osaketta, jotka he tulisivat maksamaan nimikirjotuksellaan. Kaikki yhdynnän jäsenet olivat saapuvilla: Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, kukin osakkeenomistajaryhmänsä kanssa. Samoin oli läsnä Sabatani, yksi suurimpia osakkeenmerkitsijöitä, Jantrou ynnä useita pari päivää sitten avatun pankin virkamiehiä. Ja kaikki päätökset olivat harkitut ja sovitut edeltäkäsin, niin että kokous todella oli ihmeteltävän sopuisa ja rauhallinen. Yksimielisesti selitettiin, että koko pääoma oli merkitty ja 125 frangia osaketta kohti maksettu. Sitten julistettiin yhtiö juhlallisesti perustetuksi. Valittiin hallinto: siihen, tulisi 20 jäsentä, jotka paitsi korvausta kokouksista, mikä arvioitiin 50,000 frangiksi vuodessa, saisivat erään säännöissä löytyvän pykälän nojalla kantaa 10 prosenttia pankin voitosta. Kun palkkio ei ollut halveksittava, pyysivät kaikki yhtiön jäsenet päästä mukaan, ja Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, samoinkuin Hamelinkin, olivat ensimäisinä listalla; heitä seurasi neljätoista muuta vähemmän edustavaa osakkeenomistajaa. Saccard, joka tähän saakka oli pysyttäytynyt syrjässä, esiintyi näyttämölle, kun tuli kysymys toimeenpanevan johtajan valinnasta. Hamelin ehdotti häntä. Hyväksymisen sorina kuului huoneessa ja hänkin tuli yksimielisesti valituksi.
Nyt oli valittava vain kaksi tilintarkastajaa, jotka olivat velvolliset yhtiökokoukselle antamaan kertomuksen kirjanpäätöksestä ja niinmuodoin tarkastamaan hallinnon tilit, yhtä arka kuin tarpeetonkin tehtävä, johon Saccard oli valinnut erään herra Rousseau'n ja herra Lavignière'n, edellinen viimemainitun kaiku; Lavignière oli pitkä, vaalea herra, erinomaisen kohtelias ja aina samaa mieltä kuin edellinen kunnianarvoisa puhuja, senlisäksi halusi hän aivan liikuttavasti päästä hallintoon myöhemmin, kun hänen ansionsa olivat tulleet tarpeeksi tunnetuiksi. Rousseau'n ja Lavigniére'n vaalin jälkeen aiottiin hajottaa kokous, kun puheenjohtaja katsoi tarpeelliseksi huomauttaa siitä 10 prosentin palkkiosta — kaikkiaan 400,000 frangia — jonka yhdyntä oli hyväksynyt ja jonka kokous hänen ehdotuksestaan päätti viedä "pankin perustamiskustannusten" tilille. Olihan se pikku seikka, hiukan ylimääräisiä kustannuksia on aina sellaisissa tilaisuuksissa.
Seuraavana päivänä kokoontui hallinto Orvideo-palatsiin, Saccard'in entiseen salonkiin, joka oli muutettu istuntohuoneeksi. Vanhin hallinnonjäsen, markisi de Bohain istui puheenjohtajan paikalle, nojatuoliin, joka oli hiukan korkeampi ja enemmän kullalla huoliteltu kuin muut. Saccard tirehtöörin ominaisuudessa otti paikan häntä vastapäätä. Ja niinpian kuin Bohain oli selittänyt, että ryhdyttäisiin vaalin toimittamiseen, nousi Hamelin ja kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa; hän luuli tietävänsä, että useat herroista olivat ajatelleet valita hänet, mutta hän katsoi tarpeelliseksi muistuttaa heille, että hän aikoi lähteä Vähään Aasiaan, ja että häneltä sitäpaitsi puuttui tarpeellista kokemusta pankki- ja pörssiasioissa. Sangen hämmästyneenä kuunteli Saccard hänen puhettaan, sillä eilen oli se ollut selvä asia, ja hän arvasi, että tässä olivat Caroline-rouvan sormet pelissä, sillä sisaruksilla oli aamulla ollut pitkä keskustelu. Ja koska hän ei halunnut ketään toista puheenjohtajaksi — voisihan sellaiseksi sattua itsenäinen herra, joka ehkä ryhtyisi komentelemaan häntä — ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä, samalla kun hän rauhoitti Hamelin'ia vakuuttamalla, että puheenjohtajan tehtävä oli vain kunniavirka, että hänen tarvitsi olla läsnä ainoastaan pääkokouksissa tukemassa hallinnon ehdotuksia ja pitämässä tavanmukaisen puheen. Sitäpaitsi valittaisiin varapuheenjohtaja, joka kirjottaisi nimensä Hamelin'in poissaollessa. Mitä laskuihin, pörssiliikkeeseen ja suuren pankkiyrityksen tuhansiin tehtäviin tulee, niin olihan hän, Saccard, tirehtööri, aina saatavilla; hänethän oli valittu juuri sitä tarkotusta varten. Sääntöjen mukaan oli hänen tehtävänsä johtaa konttorityötä, huolehtia maksuista, hoitaa juoksevia asioita, sanalla sanoen, olla yhtiön toimeenpanevana voimana. Nämä todistelut tuntuivat sangen sitovilta, mutta siitä huolimatta pysyi Hamelin hetken aikaa jyrkästi kieltäytymisessään; sekä Huret että Daigremont saivat käyttää koko puhetaitonsa. Vihdoin Hamelin suostui ja nimitettiin puheenjohtajaksi; varapuheenjohtajaksi valittiin eräs tuntematon suuruus, agronomi ja entinen valtioneuvos, kreivi de Robin-Ghagot, hiljainen, pikkuahne henkilö, oivallinen nimenkirjotuskone. Sihteeri valittiin pankin virkailijoista, eikä hallinnon jäsenistä. Ja kun pimeä tunkeutui suureen huoneeseen ja levisi kaikkialle viheriänä, surumielisenä varjona, olivat he mielestään tehneet tarpeeksi tällä kertaa ja erosivat määrättyään ensin kokoukset pidettäviksi kaksi kertaa kuussa, hallintovaliokunnan kokous 15 ja koko hallinnon kokous 30 p:nä.
Saccard ja Hamelin lähtivät jälkimäisen työhuoneeseen, jossa Caroline-rouva jo oli heitä odottamassa. Hän huomasi heti veljen masentuneesta ilmeestä, että tämä taas oli ollut kyllin heikko antamaan perään, ja hän lausui heti julki tyytymättömyytensä.
"Tuohan on aivan järjetöntä!" huudahti Saccard. "Muistakaa toki, että puheenjohtajalla on 30,000 frangin palkka ja että hän saa tuon summan kaksinkertaisena, kun liikkeemme laajenee. Te ette todellakaan ole kyllin rikkaita luopuaksenne sellaisesta edusta. Ja mitä te nyt oikeastaan pelkäätte? Antakaapa kuulua!"
"Minä pelkään kaikkea mahdollista", vastasi Caroline-rouva. "Veljeni matkustaa pois, enkä minä itse ymmärrä raha-asioita. Eikö esim. ole väärin, että olette merkinneet hänelle 500 osaketta, joita hän ei voi heti maksaa, ja eikö hänelle voi koitua niistä ikävyyksiä, jos kaikki käy hullusti?"
Saccard purskahti nauruun.
"Mokomia juttuja. 500 osaketta, 62,500 frangia ensimäinen maksu! Jollemme me puolen vuoden kuluttua, ensimäisen jaon jälkeen, voi maksaa tuollaista summaa, niin olisi parempi heti heittäytyä Seineen kuin panna alulle sellaista huolestuttavaa yritystä. Voitte olla aivan rauhallinen. Ei kenellekään, joka ei menettele vallan tyhmästi, tule vahinkoa tästä liikkeestä."
"Oh, noita keinotteluja!" mutisi Caroline puolitiedottomasti, epäilyksen kiusaamana.
"Jollei keinottelua olisi, ei voisi hoitaa mitään liikettä. Miksi minä sijottaisin rahojani, panisin alttiiksi omaisuuteni, joll'en minä odottaisi suurta nautintoa, äkillistä onnea, joka avaa minulle taivaan? Tavallinen ansiotyö, jokapäiväisten pikkuasioitten tunnollinen tasapaino tekevät koko elämän liian ikäväksi, yksitoikkoiseksi erämaaksi, jossa koko elinvoima uinuu ja tylsistyy. Mutta heitäpä kipinä tähän tajuttomuuteen, sytytä kajo taivaanrannalle, lupaa torkkuville, että he ansaitsevat sata sou'ta yhdestä, sano heille, että he voivat vallottaa miljonia parissa tunnissa, ja kilpajuoksu alkaa, voimat kaksinkertaistuvat, ja he kykenevät luomaan suuria, loistavia yrityksiä. Tietysti on pelissä mukana paljon tuloksetonta intohimoa, mutta jollei sitä olisi, menisi mailma nurin."
"No jaa", sanoi Caroline nauraen hänkin, "on parasta, että peräydyn, kuten tavallisesti. Mutta koettakaamme tehdä vähän hyvääkin saadaksemme anteeksiannon."
Vielä hetken istuivat he ystävällisesti keskustellen ja Hamelin'in matka tuli lopullisesti päätetyksi.
Kun Saccard saapui asuntoonsa, ilmotti hänen palvelijansa, että häntä oli odottamassa muuan naishenkilö, joka välttämättä halusi puhua hänen kanssaan, vaikka palvelija oli sanonut, että oli kokous ja herra kenties ei ottaisi vastaan. Saccard, joka oli väsyksissä, suuttui aluksi ja käski palvelijan ajaa naisen tiehensä, mutta hän katui kohta ja pelkäsi, että se merkitsisi hänelle onnettomuutta, jos hän ajaisi jonkun luotaan. Joka päivä lisääntyi avunanojien joukko ja hän oikein nautti ollessaan niin huomattu.
Huoneessa paloi vain yksi lamppu, niin ettei hän voinut oikein erottaa, kuka odottaja oli.
"Herra Busch pyysi minua tulemaan luoksenne…"
Hän suuttui, ei istuutunut, eikä tarjonnut naiselle tuolia. Lapsen äänestä ja pyylevästä muodosta oli hän tuntenut rouva Méchain'in. Olipa siinä sievä osakkeenostaja! Hänhän osti arvopapereita leivisköittäin.
Rouva selitti siekailematta, että Busch oli lähettänyt hänet tänne kuulemaan lähempiä selityksiä Yleispankin osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta. Oliko niitä vielä jälellä? Olisiko toivoa saada muutamia sillä osingolla, joka kuului yhdynnän jäsenille? Mutta tämä oli hänellä ainoastaan tekosyy päästäkseen Saccard'in luo, nähdäkseen talon, vakoilla ja koettaa hänen valtasuontaan, sillä pienet porsaansilmät, jotka vilkuivat paksusta talikasasta, katselivat ympäri, tarkastelivat joka kohtaa ja palasivat lakkaamatta tutkivin katsein takasin Saccard'in kasvoihin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen. Busch oli kauan odottanut antaakseen suunnitelman hyljätyn lapsen suhteen kypsyä, mutta nyt oli hän päättänyt ryhtyä tekoon, ja oli senvuoksi lähettänyt rouva Méchain'in tiedusteluretkelle.
"Täältä ei saa mitään osakkeita!" vastasi Saccard kylmästi.
Rouva Méchain ymmärsi, ettei hän saisi tietää enempää ja että olisi typerää tehdä enempiä yrityksiä. Senvuoksi ei hän odottanutkaan selvempää uloskäskyä, vaan otti askeleen ovea kohti.
"Miksi te ette kysy osakkeita omaan laskuunne?" kysyi Saccard ivallisesti.
Sammaltavalla äänellään, jossa nyt oli ivallinen sävy, vastasi rouva:
"Ei, se ei kuulu alaani. Minä odotan."
Saccard huomasi suuren nahkalaukun, jota rouva Méchain aina laahasi mukanaan, ja hän vavahti. Oliko tämä onnellinen päivä loppuva näin, tämä päivä, jona kaikki oli käynyt hänen toivonsa mukaan ja hän vihdoin oli nähnyt haluamansa pankin perustettuna? Tuliko tuo vanha kirottu ämmä katsomaan häntä pahoin silmin? Hän on korppi, joka kirkuen seuraa peräytyvää armeijaa, seuraa sitä aina yöhön saakka verisaunan jälkeen, jolloin se liihottelee taistelukentän ylle ja iskee alas tietäen löytävänsä ruumiita ruuakseen.
"Hyvästi siis, herraseni, me tapaamme kyllä", sanoi rouva Méchain hyvin kohteliaasti poistuen ähkien huoneesta.
V.
Kuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät työskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan laajaa lasikattoa.
Saccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli tyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia tekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä, jotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja jätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen katsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat: alakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi, eri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain toimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin sanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto, kirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu henkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin kun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin puumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen kunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti seurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen, joka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa varjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän astui jumalaapelkääväiseen taloon.
Ja kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia satunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä vakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista arvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin vastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.
Koko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista kuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin virkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt lämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään ja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän vastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja liiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan pankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun hänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri pankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen levottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta, jotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista aikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella ruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut lainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut hukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan, ripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen mielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään käyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä. Kahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne ajoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei pelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan. Mutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa vakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä kuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli suuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas pankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli hankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili kysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla kun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas käyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän askareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle, muodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä lihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a, toisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti hän laski käyttäneensä päivänsä.
"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!" lausui hän joskus hymähtäen. "Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä, klubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin siveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa häntä."
Hän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän oli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja eräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo. Salaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja sitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton himossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan kuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.
"Pyh!" sanoi Caroline-rouva iloisesti, "veljeni on aina ollut niin siveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä täysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet ett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen mieluista."
Eräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle käyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi, pyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli nimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä nimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne hän oli kohta tuleva perässä.
Busch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan etua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton poika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli sitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että olisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies, siis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka voisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka oli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku? Méchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin, pikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle, pojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen hautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille itselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa, joukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan kovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää heitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta todistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei riittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet lunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.
Se tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in asunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan miehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän valitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta, siitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki korttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman perille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen sekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten hän sanoi "inspirationiaan", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta ja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän Saint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.
Caroline hämmästyi suuresti nähdessään tämän tukevajäsenisen, parrakkaan miehen litteine, likaisine kasvoineen, puettuna aikoinaan hienoon, mutta nyt jo ajan pilkuttamaan pitkään takkiin, valkea kaulaliina kaulassa. Mies katseli häntä terävästi ja oli sangen tyytyväinen tarkastukseensa; hän oli niin komea, niin terve komeine valkeine hiuksineen, jotka levittivät lempeän loisteen hänen nuorekkaille kasvoilleen; erityisesti kiinnitti hän huomionsa suun ilmeeseen — sellainen määrä loppumatonta hyvyyttä, että hän heti päätti antaa ratkaisevan iskun.
"Rouvaseni", alkoi hän, "olisin mielelläni halunnut puhua herra
Saccard'in kanssa, mutta kuulin, ettei hän ole kotona."
Mies valehteli, hän ei ollut edes kysynyt Saccard'ia, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän ollut kotona, olihan hän itse nähnyt hänen menevän pörssiin.
"Olen senvuoksi ottanut vapauden kääntyy teidän puoleenne, ja sen teenkin varsin mielelläni, sillä minä tiedän kenen kanssa minulla on kunnia puhua. On nimittäin kysymys eräästä varsin vakavasta ja arasta asiasta…"
Caroline-rouva, joka tähän saakka oli antanut hänen puhua pyytämättä häntä istumaan, tarjosi hänelle tuolin hiukan levottomin ilmein.
"Sanokaa herraseni, olen valmis kuuntelemaan teitä."
Busch nosti varovaisesti takin liepeensä ikäänkuin olisi peljännyt likaavansa ne; hän oli päässyt täysin selville siitä, että Caroline oli Saccard'in rakastajatar.
"Tuntuu hiukan vaikealta minulle sanoa sanottavaani, ja minä tunnustan, että nyt viime hetkessä epäilen, voinko minä uskoa teille sellaista juttua. Toivon kuitenkin, tulette sen huomaamaan, että se askel, jonka nyt otan, johtuu halustani auttaa herra Saccard'ia ja hyvittää vanhoja hairahduksia."
Caroline teki rauhottavan liikkeen; hänkin puolestaan oli ymmärtänyt, minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä, ja hän tahtoi välttää tarpeetonta lörpötystä. Busch ei sen enempää kierrellytkään, vaan kertoi koko vanhan tarinan Rosalie'sta ja lapsen syntymästä Saccard'in katoamisen jälkeen, kertoi, että äiti oli kuollut kurjuuteen ja harhateille, että Victorin oli ottanut nykyään haltuunsa eräs serkku, jolla oli liian paljon tehtävää voidakseen omistaa pojalle tarpeellista huolenpitoa, ja että lapsi kasvoi mitä siveettömimmässä ympäristössä. Caroline kuunteli hänen sanojaan; aluksi tämä odottamaton romaani häntä hämmästytti, sillä hän oli ajatellut, että koko juttu liikkui jonkun epäilyttävän raha-asian puitteissa; vähitellen häntä kuitenkin liikutti sekä äidin että lapsen surullinen kohtalo, joka erityisesti vaikutti lapsettoman naisen äidillisiin vaistoihin.
"Mutta", sanoi hän, "oletteko aivan varma, että se, mitä nyt minulle ilmotatte, on totta? Sellaisissa tapauksissa tarvitaan lujia, sitovia todistuksia."
Busch hymyili.
"Oh, rouvaseni, on olemassa sitova todistus, lapsen hämmästyttävä yhdennäköisyys isän kanssa. Sitäpaitsi sopii aika täydellisesti pojan syntymään."
Caroline oli sangen liikutettu, mies tarkasteli häntä. Hetken kuluttua
Busch jatkoi:
"Te voitte nyt käsittää, miten vaikeata minun oli kääntyä itsensä Saccard'in puoleen. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, minä olen vain rouva Méchain'in lähettiläs. Rouva pääsi aivan sattuman kautta kauan etsityn isän jälille, sillä, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, olivat ne kaksitoista Rosalie raukalle annettua velkakirjaa allekirjotetut Sicardot-nimellä, teko, jota minä en lähde tuomitsemaan; saattaahan se olla hyvinkin anteeksiannettavaa Parisissa. Mutta herra Saccard'ista olisi ehkä minun sekaantumiseni tuntunut hiukan oudolta. Ja siitä syystä pisti päähäni ajatus kääntyä teidän puoleenne, armollinen rouva, ja jättää kokonaan teidän päätettäväksenne, miten tässä asiassa on meneteltävä; tiedänhän minä, miten kiintynyt te olette herra Saccard'iin. Niin, sellainen se on meidän salaisuutemme. Onko teidän mielestänne parempi odottaa vai sanoa heti hänelle, miten asianlaita on?"
Caroline-rouva tuli yhä enemmän liikutetuksi.
"Ei, ei, odotamme!"
Mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä hänen oli tehtävä tämän oudon asian suhteen. Busch katseli häntä yhä, oli vallan ihastuksissaan lukiessaan hänen ilmeistään mitä suurimman tunteellisuuden, joka jätti Carolinen kokonaan hänen valtoihinsa; hän rakensi heti suunnitelmansa valmiiksi ja uskoi varmasti voivansa keinotella tältä naiselta enemmän kuin konsanaan Saccard'ilta.
"Niin, katsokaapas, asiasta täytyy tulla selvä", sanoi hän.
"Aivan niin, minä menen … minä menen ottamaan selvää rouva Méchain'ista ja lapsesta. On parempi, paljon parempi, että minä itse näen omin silmin, miten asiat ovat."
Hän ajatteli ääneensä, hän oli päättänyt tutkia asian tarkoin, ennenkuin sanoisi sanaakaan isälle. Ja jos hän pääsisi selville, että asianlaita on todellakin niin, kuin Busch on sanonut, silloin on aika ilmottaa Saccard'ille. Olihan hänen tehtävänsä valvoa talon ja sen isännän rauhaa.
"Onnettomuudeksi on asialla kiire", lausui Busch, "poika raukan tila on vaikea. Hän elää inhottavassa ympäristössä."
Caroline nousi.
"Otan hatun päähäni ja lähden heti."
Busch'kin nousi ja sanoi ikäänkuin ohimennen:
"En ole lainkaan puhunut siitä pienestä rahasummasta, joka täytyy suorittaa. Lapsi on tietysti tullut maksamaan jonkun verran ja äitikin lainaili eläessään pikku summia. Niin, en tiedä tarkkaan, kuinka suuri summa on, enkä tahdo olla tekemisissäkään sen kanssa, mutta rouva Méchain'illa on kaikki ylhäällä."
"Hyvä, otan siitä kyllä selvän."
Nyt oli Busch'kin tulevinaan liikutetuksi.
"Oi, rouvaseni, jospa te tietäisitte, mitä kummallisia asioita saa nähdä, kun on sellainen ammatti kuin minulla. Usein kaikkein kunniallisimmat ihmiset saavat kärsiä intohimojensa vuoksi, tai, mikä on vielä pahempi, omaistensa hairahdusten tähden. Voisin kertoa teille musertavan esimerkin … onnettomat naapurinne, kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä…"
Hän meni nopeasti erään akkunan ääreen ja heitti uteliaan tutkivan katseen alas puutarhaan. Hän oli luultavasti heti sisään tultuaan hakenut tilaisuutta tähän vakoilemiseen, sillä hän tahtoi tuntea sen alueen, missä tulisi työskentelemään. Siihen 10,000 frangin velkakirjaan nähden, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille, oli hän arvannut aivan oikein: kreivi oli vietellyt nuoren tytön, hänen kuollessaan ei tyttö ollut omistanut penniäkään, lukuunottamatta tätä arvotonta paperilappua, ja innossaan päästä Parisiin oli hän pantannut sen korkuri Charpier'ille, luultavasti 50 frangista. Beauvilliers'it oli Busch heti löytänyt, mutta Méchain oli puolen vuoden ajan hakenut koko Parisista saamatta Léonie'ta käsiinsä. Hän oli palvellut eräällä vahtimestarilla, sitten kolmessa muussa paikassa, ajettu pois kevytmielisen elämänsä vuoksi, ja sitten olivat hänen jälkensä hävinneet, vaikka häntä oli etsitty kaikista mahdollisista siveettömyyden pesistä. Tämä harmitti Busch'ia sitäkin enemmän, kun hän ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin kreivitärtä vastaan, niinkauan kuin hän ei voinut osottaa tyttöä elävänä Corpus delictinä [Rikoksen esineenä. Suom. muist.] ja niinmuodoin uhata häväistysjutulla. Mutta hän kätki tämän asian, kunnes sovelias aika olisi käsissä ja oli sangen ihastunut katsellessaan palatsin puutarhaa; entisestään tunsi hän ainoastaan katusivun.
"Uhkaako näitäkin naisia joku onnettomuus?" kysyi Caroline levottomalla osanotolla.
Busch koetti näyttää viattomalta. "Ei, luullakseni, minä vain ajattelin, että kreivin hurjastelut ovat saattaneet heidät surettavaan asemaan. Minulla on tuttavia Vendôme'ssa ja niiltä olen kuullut heidän tarinansa."
Ja kun hän vihdoin jätti akkunan, johtui hän teeskennellyn liikutuksensa vallassa ajattelemaan omaa suruaan ja huudahti:
"Niin, jos on vain rahahuolia, menettelee vielä mitenkuten, mutta kun kuolema astuu kynnyksen yli…!"
Tällä kertaa kostuttivat todelliset kyyneleet hänen silmänsä. Hän oli muistanut veljeään, joka makasi huonona sairaana, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi. Caroline luuli, että hän hiljan oli kadottanut jonkun omaisensa, eikä tahtonut kysellä lähemmin. Tähän saakka hän oli käsittänyt, että hän oli tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, ja oli tuntenut ainoastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mutta nämä odottamattomat kyyneleet vaikuttivat enemmän kuin viekkainkaan menettelytapa; häntä halutti heti paikalla lähteä rouva Méchain'in luo.
"Voimme siis luottaa siihen, että rouva…?"
"Lähden heti…"
Pitkän harhailun perästä osui rouva Caroline vihdoinkin erään vanhan eukon neuvon avulla asianomaiseen paikkaan. Savinen tontti ilman katukivitystä, ruoppainen ja likainen kuin maantie; sisäänkäytävän suulla oli suuria rikka- ja rojukasoja ja sisempänä näkyi siellä täällä kurjia majoja ja hökkeleitä, jotka olivat kyhätyt kokoon savesta, vanhoista lankunpalasista ja rikkonaisista sinkkilevyistä; ne olivat ympyränä sisäpihan äärillä. Eräs yksikerroksinen kadunpuoleinen talo oli tiilinen, mutta ränsistynyt ja lian peitossa; se seisoi noihin kurjiin pesiin johtavan sisäänkäytävän suulla ikäänkuin vahtitorni, jollainen se oikeataan olikin, sillä siinä asui rouva Méchain, sieltä vartioi hän huolellisesti nälistyneitä vuokralaisiaan, joista hän eli.
Caroline oli tuskin ehtinyt nousta vaunusta, kun emäntä itse näyttäytyi ovella, mahdottoman paksuna, läähättäen rinnan ja vatsan raskaan taakan alla, puettuna silkkipukuun, joka aikoinaan oli ollut sininen, mutta jonka laskokset nyt olivat kuluneet ja saumat auenneet. Hänen poskensa olivat niin punaiset ja pulleat, että pieni nenä aivan kokonaan katosi tuohon lihavuoreen. Caroline epäili hetken tämän ilmiön nähdessään, mutta emännän hento lapsenääni tyynnytti häntä hiukan.
"Ahaa, rouvaseni, herra Busch on varmaankin lähettänyt teidät, te tulette pikku Victoria katsomaan. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Niin, tämä on Cité de Naples. Katua ei ole vielä otettu kartalle, emmekä me ole saaneet talonnumeroita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, meidän täytyy ensin puhua hiukan tästä asiasta. Herra Jumala, tämä on niin ikävä ja surullinen juttu!"
___r_
Ja rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa ruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa, haisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli ollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita Parisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi keskeyttää hänet.
"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi…"
"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun serkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt velvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut."
Eräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä parhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua riitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt kevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut kotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen, mutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut kunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen olkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään kunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.
"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä. Päivänmäärä on merkitty: 20 p:nä kesäkuuta — 40 sous'ta, 27 p:nä kesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p:nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut sangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in eriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V:n kaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun Rosalle kuoli — niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli tautiin, joka … silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni. Katsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole liikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos lisäämme ne 600 frangia — velkakirjat, tiedättehän — tulee loppusummaksi 6,000 frangia — niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!"
Vaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman vuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.
"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan omaisuutta?"
"Eivät ole, suokaa anteeksi," vastasi rouva Méchain terävästi, "minä olen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle palveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni… Olkaa hyvä ja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa. Ajatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää tällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä."
Caroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi laskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän kaiun:
"Niin, nyt huudamme Victorin sisään."
Mutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään, hakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle ja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän hävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle, mutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti luultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa kurjuudessaan.
"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?"
Ja matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka hänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut, kukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä muulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli huono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se tuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun poliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen luokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että hänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina uhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa peilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin viikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä säälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti perheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän oli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei olisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän viereen.
Sydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja tallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan likaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut olemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka myrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko hellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka. Caroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää astumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä röhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia liitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut lainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden höyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin luoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja lapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan tapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia, paisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla, kurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä roskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun kulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se mennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.
"Sitähän minä aioin teille sanoa," puuttui rouva Méchain puhumaan, "ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että olisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä huolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein sellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti ei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan kotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole ollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin paljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään. Kaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista, sillä hän oli varastanut … no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja hän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie saanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias, näyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Caroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein maahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola. Mitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu pelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa sysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi Caroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään huonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit tekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa katossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.
"Eulalie!" huusi rouva Méchain. "Täällä on eräs rouva, joka tahtoo Victorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule huudettaessa?"
Muodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla, joka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin 40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät olleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.
"Oh," vaikersi nainen, "antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo tehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua. Ajatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää noitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään jälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa, ne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä iltana."
Sitten korotti hän ääntään:
"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle mitään pahaa."
Caroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän oli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja liiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä. Hän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja Caroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan yhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli päivänselvää, kuka oli pojan isä.
"Ei, en minä tahdo," selitti poika, "en halua mennä kouluun!"
Caroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne yhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti olevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä, vaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja huulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento, tyttömäinen iho.
"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?" sanoi Caroline vihdoin. "Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on vuoteesi?"
Poika osotti patjaa.
"Tuolla hänen vieressään."
Eulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta ja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.
"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on rutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu."
Mutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi:
"Miksikäs ei? Olemmehan me mies ja vaimo, hän ja minä!"
Eulalie koetti auttaa asiaa lyömällä sen leikiksi ja sanoi hellällä, ihailevalla äänellä:
"Niin, aivan varmasti, jos minulla olisi tytär, uskoisin minä sen hänelle … hän oh kuin aika mies."
Caroline vapisi ja inhottava tunne kohosi hänelle kurkkuun. Oh, köyhyys, se likaa ja turmelee kaiken.
Hän antoi Eulalie'lle kaksikymmentä frangia ja kiiruhti pois, pakeni emännän taloon neuvottelemaan tämän kanssa, mitä on nyt tehtävä. Nähdessään tuon kurjuuden oli hänen mieleensä johtunut ruhtinatar d'Orvideon työkoti. Victor täytyi niinpiankuin mahdollista temmata pois tuosta inhottavasta liasta ja viedä sinne alkamaan uutta elämää. Hänen naisellinen hienotunteisuutensa johti hänen mieleensä tuuman olla sanomatta vielä mitään Saccard'ille, odottaa hiukan, kunnes lapsi oli vähemmän pelottava. Hän aivan vapisi ajatellessaankin, että isä näkisi hänet nykyisessä tilassaan, hän häpesi isän puolesta, jolla oli tuollainen jälkeläinen. Muutamien kuukausien perästä voisi hän kyllä puhua kaikesta ja iloita hyvästä työstään.
Rouva Méchain'in oli vaikea ymmärtää häntä.
"Herra siunatkoon, kuten rouva itse tahtoo. Mutta 6,000 frangiani tahdon minä heti paikalla. Victor ei lähde täältä, ennenkuin minä olen saanut 6,000 frangiani."
Tämä pyyntö saattoi Carolinen epätoivoon. Hänellä ei ollut sellaista summaa, eikä hän halunnut lainata Saccard'ilta. Hän kerjäsi ja pyysi, mutta turhaan.
"Ei, ei, jos minä päästän pantin käsistäni, en koskaan saa omiani."
Mutta nähdessään, että summa oli liian suuri, alkoi hän tinkiä.
"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin."
Mutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut aavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen päähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian salassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista summaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti ilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.
Kun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli pukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta ilmottaa hänet.
Caroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen oli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila, sisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla ja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa. Kaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei talossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa itseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan hyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä tuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut aikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt kilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin rakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi rahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
"Jos haluatte seurata minua, rouvaseni," sanoi palvelija saapuen takaisin, "ottaa herra teidät heti vastaan huoneessaan."
Caroline oli luottavaisessa ja ystävällisessä suhteessa Maxime'en, senjälkeen kuin viimemainittu oli nähnyt, että Caroline'sta oli tullut isän uskollinen taloudenhoitajatar. Caroline'n astuessa sänkykamariin olivat akuttimet vedetyt akkunain eteen, kuusi kynttilää paloi kaminilla ja pöydällä, levittäen hiljaisen, haaveellisen valon tähän silkillä vuorattuun pesään, joka aaltoilevine verhoineen ja leveine, pehmeine sänkyineen muistutti kauniin, laiskan naisen makuuhuonetta. Se oli hänen mielihuoneensa, sinne oli hän koonnut kaiken mahdollisen loiston, kalliita huonekaluja ja pikkuesineitä, edellisen vuosisadan ihmeitä, joita ympäröivät mitä maukkaimmat verhot pehmeistä, kallisarvoisista kankaista hillittyinä, sopusointuisina väreinä.
Mutta ovi pukeutumishuoneeseen oli auki ja Maxime ilmaantui näkyviin.
"Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Ei kai isä ole kuollut?"
Hän tuli suoraan kylvystä, puettuna hienoon valkeaan flanellipukuun, raikkain ihoin ja tuoksuvana, ja hänen vaaleansinisissä silmissään ja kauneilla, jo hiukan kuihtuneilla tyttökasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme.
"Ei, ei, niin vakavaa laatua ei asia ole," vastasi Caroline hämmästyneenä hänen rauhallisen, vaivattoman äänensävynsä johdosta. "Mutta olen sentään hämilläni sen johdosta, mitä minulla on teille sanomista. Suonette minulle anteeksi, että tunkeudun näin luoksenne?"
"Niin, minun pitäisi lähteä päivälliselle, mutta ehdin kyllä pukeutua.
No mikä on asia?"
Caroline odotti, hän epäili, sammalteli, häntä aivan häikäisi tämä loisto, tämä nautinnonhaluinen hienostelu, joka löi leimansa kaikkeen hänen ympärillään. Hän tunsi arkailevansa, hänellä ei enää ollut rohkeutta sanoa Maxime'lle kaikkea. Kuinka oli ajateltavissa, että elämä, joka oli ollut niin julma aviotonta poikaa kohtaan Cité de Naples'illa oli voinut noin hemmotella saman miehen toista poikaa ylellisellä loistolla? Toiselta puolen niin paljon viheliäisyyttä ja alennusta, nälkää ja häpeää. Toiselta niin harkittua, tottuneisuutta osottavaa ylellisyyttä, niin kaunista ja sopusointuista elämää? Olivatko siis rahat kaikki kaikessa? Voiko niillä ostaa terveyden, kasvatuksen ja älyn? Ja jos sama lika lepäsi alla, oliko sivistys vain sitä peittämässä ja luomassa viehätystä elämälle?
"Oh, herra jumala, se on kokonainen tarina. Pidän parhaimpana kertoa sen teille kokonaan. Muuten olen siihen pakotettukin, sillä haen teidän apuanne."
Maxime kuunteli häntä, aluksi seisten, mutta lopulla täytyi hänen istuutua, hän tunsi aivan polviensa pettävän mielenliikutuksesta. Ja Carolinen lopetettua huudahti hän:
"Mitä tämä on? Minä en siis ole isäni ainoa poika? Tässähän tulee siivoton pikku olento aivankuin pilvistä pudonneena!"
Caroline luuli hänen tarkottavan taloudellisia etujaan ja huomautti perinnöstä.
"Oh, joutavia, isän perintö…!"
Maxime teki ivallisen liikkeen, jota Caroline ei ymmärtänyt. Mitä Maxime tarkotti? Eikö hän uskonut isänsä suureen lahjakkaisuuteen ja yrityksen onnistumiseen?
"Ei, ei, minulla on tarpeeksi, en tarvitse periä ketään. Mutta koko juttu on niin koomillinen, etten voi olla nauramatta."
Ja hän nauroi todella, mutta pakotetusti, eikä ilman salaista levottomuutta; eihän hän ollut ehtinyt selvittää itselleen, missä määrin tämä juttu voisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Mutta hän huomasi seisovansa kaiken tämän ulkopuolella ja hänen tavaton itsevarmuutensa purkautui seuraavaan huudahdukseen:
"Minä annan palttua koko jutulle!"
Hän nousi, meni pukeutumishuoneeseen, mutta tuli heti takaisin ja alkoi rauhallisena viilata kynsiään.
"No, mitä te aijotte tehdä sen pikku villielukan kanssa? Eihän häntä voine teljetä Bastiljiin rautanaamiona?"
Caroline kertoi nyt rouva Méchain'in laskuista, mainitsi ajatuksestaan jättää Victor työkotiin ja pyysi Maxime'lta lainaksi 2,000 frangia.
"En tahdo, että isänne saa tietää vielä mitään asiasta, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, ja teidän täytyy lainata minulle tuo summa."
Mutta hän kielsi jyrkästi.
"Lainata isälleni! Ei koskaan! Ei penniäkään. Jos isä tarvitsisi yhden soun maksaakseen siltarahan, en minä lainaisi sitäkään. Te ymmärrätte kyllä … on tuhmuuksia, jotka ovat liian tuhmia. En halua tehdä itseäni naurettavaksi."
Caroline katseli häntä taas hämmästyneenä sen tarkotuksen johdosta, jonka hän luuli piilevän sanojen takana. Mutta tällä liikuttavalla hetkellä ei hänellä ollut aikaa eikä halua pyytää Maxime'lta lähempiä selityksiä.
"Entä minulle?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö tahdo lainata minulle 2,000 frangia?"
Maxime puhdisteli yhä kynsiään ja katseli tutkivasti Carolinea kirkkailla silmillään, jotka näyttivät voivan tunkeutua naissydämen sisimpään.
"Teille? Kyllä mielelläni. Te olette niin herkkäuskoinen … mutta te kyllä hankitte ne minulle takaisin."
Ja kun hän oli noutanut molemmat setelit pikku kaapista ja jättänyt ne Caroline'lle, tarttui hän tämän molempiin käsiin ja piteli niitä hetken omissaan ystävällisen näköisenä kuin poikapuoli, joka pitää emintimästään.
"Te luotte mielikuvituslinnoja isän suhteen… Oi, ei, ei teidän huoli puolustautua, minulla ei ole lainkaan halua sekaantua hänen asioihinsa. Naiset ovat niin omituisia, heillä on välistä aivan erikoinen halu uhrautua, eikä heiltä luonnollisesti kukaan kadehdi sitä iloa. No, kaikessa tapauksessa, jos huomaisitte jonakin päivänä tulleenne huonosti palkituksi, niin tulkaa luokseni, puhumme hiukan toistemme kanssa."
Istuessaan taas ajopeleissään tunsi Caroline vielä pelkoa Maxime'n peitettyjen sanojen ja hänen vähemmän pojan kunnioitusta isäänsä kohtaan osottavan pilansa johdosta, mikä pani hänet ajattelemaan, ettei Saccard'in entinen elämä ehkä kaikin paikoin sietänyt päivän valoa. Mutta hän ei tahtonut tietää mitään, hän oli saanut rahat, ja hän rauhottui ajatellessaan huomista päivätyötään ja että hänen ennen iltaa oli saatava poika pois inhottavasta pesästä.