Seuraavana aamuna piti hänen lähteä varhain liikkeelle, sillä kokonainen sarja muodollisuuksia oli täytettävä, ennenkuin hän voi olla varma pojan ottamisesta laitokseen. Hänen asemansa laitoksen sihteerinä kuitenkin helpotti vaikeuksia, ja iltapäivään mennessä oli hän päässyt jo niin pitkälle, että oli vain haettava Victor Cité de Naples'ilta. Hän oli ottanut mukaansa siistit vaatteet, mutta häntä huolestutti jo edeltäpäin vastarinta, jota poika oli tekevä, hän kun ei hevillä halunnut kouluun. Mutta rouva Méchain, jolle hän oli lähettänyt sähkösanoman ja joka odotti häntä, ilmotti hänelle jo eteisessä uutisen, joka näytti hänet itsensäkin sysänneen tasapainostaan. Eulalie oli äkkiä kuollut yöllä, eikä lääkärikään voinut sanoa mistä kuolema oli johtunut, ehkä halvauksesta; ja kauheinta oli ettei poikakaan, joka nukkui hänen vieressään, ollut huomannut mitään, ennenkuin tunsi hänen ruumiinsa kalmankylmyyden. Loppuosan yötä oli poika viettänyt emännän luona; hän oli niin lamaantunut ja pelästynyt tämän tapahtuman johdosta, että hän antoi pukea ylleen, ja osotti olevansa sangen halukas asumaan talossa, jossa on kaunis puutarha. Mikään ei häntä pidättänyt täällä, kun nyt "paksu mutterikin", kuten hän sanoi, "sullotaan kuoppaan".
Mutta kirjottaessaan kuittia 2,000 frangista esitti rouva Méchain ehtonsa.
"Niin, se on sitten sovittu, te maksatte loppusumman kerralla, puolen vuoden perästä. Muussa tapauksessa käännyn herra Saccard'in puoleen."
"Herra Saccard on itse maksava teille ne rahat," sanoi Caroline. "Minä olen hänen sijaisenaan vain hetken."
Jäähyväiset Victorin ja hänen sukulaisensa välillä eivät olleet erinomaisen hellät; rouva Méchain suuteli häntä hiuksiin ja hänellä oli kiire vaunuihin, kun taas rouva, joka oli saanut toria Busch'ilta sen johdosta, että oli tyytynyt osittaismaksuun, seisoi sadatellen nähdessään pantin livahtavan käsistään.
"Niin, rouva, olkaa rehellinen minua kohtaan, muuten saatte katua, sen vannon."
Koko matkan Montmartre'sta Bincou'n boulevardille, missä työkoti sijaitsi, sai Caroline-rouva ainoastaan yksikantaisia vastauksia Victorilta, jonka loistavat silmät suorastaan nielivät kaiken, jonka ohitse he ajoivat, leveät avenyt, ohikulkijat ja loistavat talot. Hän ei osannut kirjottaa, tuskin lukea, sillä hän oli melkein aina maleksinut valleilla sen sijasta, että olisi mennyt kouluun; ja noissa varhaiskypsissä lapsenkasvoissa saattoi lukea ainoastaan kaikki suvun rajut intohimot, aikaisen taipumuksen nautintoihin, jota köyhyys ja huonot esimerkit lapsuudesta alkaen olivat kehittäneet ja vahvistaneet. Heidän saavuttuaan Bineau-boulevard'ille säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerinpojan, kun he olivat nousseet vaunuista ja kulkivat yli suuren pihan, jota rajottivat oikealla poikien ja vasemmalla tyttöjen rakennukset. Hän oli jo nopealla silmäyksellä tutustunut avaraan, puitten ympäröimään leikkikenttään, porsliinipukuiseen keittiöön, jonka avoimista akkunoista paistinhaju virtasi, marmorikoristeisiin ruokasaleihin, pitkiin ja korkeisiin kuin kirkot, koko tuohon kuninkaalliseen loistoon, jonka ruhtinatar itsepäisesti tahtoi lahjottaa köyhille. Sen jälkeen tulivat he päärakennukselle, jossa oli johtokunnan huoneustot ja jossa paperit oli näytettävä. Poikaa huvitti kuulla uusien kenkiensä narinaa mahdottoman suurissa käytävissä ja ilmavissa, valoisissa, palatsimaisesi koristetuissa portaissa. Hänen sieramensa laajenivat, kaikkeen tähän saisi hän olla osallisena.
Mutta kun Caroline taas saapui alempaan kerrokseen saadakseen paperin allekirjotetuksi ja he kulkivat uuden käytävän läpi, salli hän pojan kurkistaa lasioven läpi työhuoneeseen, jossa hänen ikäisensä pojat seisoivat työpöydän ääressä opetellen puuta leikkaamaan.
"Näetkö, pikku ystäväni," sanoi Caroline, "täällä työskennellään, sillä on tehtävä työtä, jos tahtoo olla terve ja iloinen. Iltapäivisin pojat lukevat ja minä toivon, että sinä olet kiltti ja opiskelet oikein ahkerasti. Sinusta itsestäsi riippuu, millaiseksi tulevaisuutesi muodostuu … se voi tulla valoisammaksi kuin olet osannut aavistaakaan."
Victorin otsalle ilmestyi syvä ryppy. Hän ei vastannut ja katseli nyt tätä kaikkialla leviävää loistoa ainoastaan kateellisen rosvon ahnain silmäyksin; hän tahtoi kyllä saada kaiken tämän komeuden, mutta ilman työtä, hän tahtoi vallottaa sen, temmata sen luokseen terävillä kynsillään ja hampaillaan. Ja tästä hetkestä lähtien kulki hän kapina ajatuksissa, tunsi itsensä vangiksi, joka unelmoi varkauksista ja paosta.
"Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä," sanoi Caroline-rouva. "Nyt menemme kylpyhuoneeseen."
Oli tapana, että jokainen uusi suojatti, joka otettiin laitokseen, sai kylvyn. Kylpyammeet sijaitsivat erään salin yllä, sairashuoneitten vieressä, joita oli yksi poikia ja toinen tyttöjä varten.
Sinä päivänä sattuivat kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä Alice sattumalta olemaan sairashuoneitten välisessä salissa. Kreivitär otti usein tyttärensä mukaansa salliakseen hänen ilokseen tehdä edes jonkun hyvän työn. Alice auttoi parhaillaan erästä hoitajanunnaa tämän levittäessä marmeladeja kahden sairaan pikkutytön voileipien päälle.
"Ah," sanoi kreivitär nähdessään Victorin, joka istui odottamassa kylpyä, "siinä tulee muuan uusi."
Tavallisesti oli hän sangen jäykkä Carolinea kohtaan, tervehti häntä vain päännyökkäyksellä, eikä koskaan sanonut hänelle sanaakaan, kenties peläten joutuvansa naapuruuskanssakäymiseen hänen kanssaan. Mutta tuo lapsi, jonka Caroline toi mukanaan, ja se viisas, ystävällinen huolenpito, jota hän tälle osotti, liikuttivat häntä kenties ja saivat hänen luopumaan tavallisesta jäykkyydestään. He alkoivat jutella puoliääneen.
"Jospa tietäisitte, kreivitär, mistä helvetistä minä tulen! Minä jätän hänet teidän suosiolliseen huolenpitoonne; suosittelen häntä erityisesti kaikille hallinnon jäsenille, sekä naisille että herroille."
"Onko hänellä vanhempia? Tunnetteko heitä?"
"Ei ole, hänen äitinsä on kuollut! Nyt ei hänellä ole muita kuin minä!"
"Lapsiraukka! Ah, niin paljon kurjuutta on olemassa!"
Victor ei sillävälin voinut irrottaa silmiään marmeladeista — ne aivan loistivat himosta ja veitsestä, joka levitti niitä leivän päälle, siirtyivät hänen katseensa Alicen hienoihin, valkeihin käsiin, hänen liian ohueen kaulaansa, koko hänen notkeaan, hentoon impivartaloonsa. Jos hän olisi ollut yksin Alicen kanssa, olisi hän heti antanut tälle töytäyksen vatsaan päällään, niin että hän olisi lentänyt nurin, ja ottanut häneltä sekä marmeladin että leivän. Mutta nuori tyttö oli huomannut hänen himokkaat silmänsä ja luoden kysyvän katseen nunnaan, sanoi hän:
"Oletko nälissäsi, ystäväni?"
"Olen."
"Ehkä sinä pidät marmeladeista?"
"Pidän."
"Sinulla ei siis olisi mitään vastaan, jos minä levitän parin viipaleen päälle sinulle, kun tulet kylvystä?"
"Ei olisi."
"Paljon marmeladia ja vähän leipää, eikö niin?"
"Niin."
Alice nauroi ja laski leikkiä, mutta poika seisoi vakavana ahmien yhä samoin ahnain katsein sekä häntä että hänen namusiaan.
Samassa kuului naurua ja iloisia lasten ääniä alhaalta poikien leikkipaikalta, sillä kello oli neljä ja vapaatunti alkoi. Työhuoneet olivat tyhjät, lapsilla oli puolen tunnin loma välipalan haukkaamista ja jalkojen vetreyttämistä varten.
"Siinä näet itse", sanoi Caroline-rouva, vieden Victorin akkunan ääreen, "meillä tehdään työtä, mutta leikitään myös. Miellyttääkö sinua työ?"
"Ei."
"Mutta leikki miellyttää?"
"Miellyttää."
"Jos haluat leikkiä, täytyy sinun myös tehdä työtä. Kaikki käy hyvin, sinusta tulee kiltti poika, siitä olen varma."
Hän ei vastannut. Heikko ilon puna oli kohonnut hänen kasvoilleen nähdessään toveriensa syöksyvän ulos, hyppivän ja kirkuvan; nyt palasivat hänen katseensa marmeladeilla peitettyihin leipäviipaleisiin, jotka nuori tyttö oli asettanut lautaselle. Niin, vapautta ja nautintoa vain koko ajan — muusta hän ei halunnut tietääkään.
Nyt oli hänen kylpynsä valmis, hänet vietiin pois.
"Tuon pikku herran kanssa ei liene aivan helppo tulla toimeen, pelkään minä", sanoi nunna hiljaa. "Minä epäilen teräväkasvoista väkeä."
"Mutta ruma hän ei ole", sanoi Alice, "ja hän näyttää kahdeksantoista vuotiaalta."
"Niinpä niin", vastasi Caroline heikosti vavahtaen, "hän on sangen kehittynyt ikäisekseen."
Ennen lähtöään pistäytyivät naiset katsomaan pikku tyttöjen ateriointia. Yksi heistä oli ennen muita mielenkiintoa herättävä, pieni vaaleatukkainen kymmenvuotias, jolla oli viisaat pikkuvanhat silmät, sairaloinen varhaiskypsä olento, joita löytyy kaikkialla Parisin esikaupungeissa. Muuten, aivan tavallinen tarina: juoppo isä, joka oli karannut vaimonsa ja lapsensa luota erään rakastajattarensa kanssa, hänkin äiti, joka oli joutunut harhateille, ja lapsi eli keskellä tätä kurjuutta. Eräänä aamuna oli äidin täytynyt riistää hänet muutaman muurarin käsistä, jonka hän itse edellisenä iltana oli tuonut mukanaan asuntoonsa. Onneton äiti sai kuitenkin luvan tulla tervehtimään lastaan, sillä hän itse oli kerjännyt ja rukoillut, että pikku tyttö otettaisiin häneltä pois; alennuksensa keskelläkin tunsi hän kuitenkin sydämellistä äidinrakkautta lastansa kohtaan. Hän oli juuri tavanmukaisella käynnillään, istui puhtaan, valkean vuoteen ääressä, jossa tyttönen istui tyynyjen varassa, ja katseli itkettynein silmin pienokaista, joka kiltisti söi marmeladivoileipäänsä.
Nainen tunsi Carolinen, sillä hän oli monasti ollut Saccard'in luona pyytämässä apua.
"Ah, rouvaseni, nyt on pikku Madeleine'ni pelastettu vielä kerran. Nähkääs, hänellä on koko meidän kurjuutemme veressään, ja lääkäri sanoi, ettei hän elä kauan, jos hänen täytyy olla kotona. Täällä saa hän sekä leipää että viiniä, täällä on ilmaa hengittää ja hän saa olla rauhassa! Pyydän teitä, rouvaseni, sanokaa, olkaa hyvä, kiltille herralle, että minä siunaan häntä jokainen tunti siitä, mitä hän on tehnyt pikku tyttöni hyväksi."
Hän nyyhkytti, niin ettei voinut puhua, hänen sydämensä suli kiitollisuudesta. Hän puhui Saccard'ista, sillä hän ei tuntenut muuta, kuten useimmat vanhemmat, joiden lapsia oli työkodissa. Ruhtinatar ei näyttäytynyt koskaan, kun taas Saccard jo kauan aikaa oli uhrautunut hänen laitoksensa eteen, koonnut katuojasta kaiken kurjuuden saadakseen suuren koneiston sitä pikemmin käyntiin, olihan se tavallaan hänen luomansa ja innostutti häntä, kuten kaikki suuremmoinen; hän jakeli lakkaamatta viisifrangisia taskustaan onnettomille perheille, joitten lapsia hän pelasti, ja nämä ihmiset pitivät häntä itsenään Isä Jumalana.
"Tottahan rouva on niin kiltti ja sanoo hänelle, että jossakin löytyy eräs onneton nainen, joka rukoilee hänen puolestaan… Oh, en minä kuulu jumalaapelkääväisiin, minä en tahdo valehdella, enkä ole koskaan voinut teeskennellä. Ei, kirkot ja me … emme me sovi yhteen, emme me niitä lainkaan ajattele, ei maksa vaivaa mennä sinne aikaa kuluttamaan. Mutta ei se estä lainkaan olemasta jotain meidän yllämme, ja tuntuuhan se helpottavalta ja lohduttavalta siunata niitä, jotka ovat olleet hyviä meitä kohtaan."
Kyyneleet valuivat alas hänen kuoppaisia poskiaan.
"Kuule, Madeleine kuule…"
Pikku tyttönen, joka istui kalpeana lumenvalkoisessa yöpuvussaan ja imeskeli marmeladiaan kielensä kärjellä, silmät ihastuksesta loistaen, kohotti päätään ja tuli tarkkaavaiseksi, keskeyttämättä silti mieluisaa toimitustaan.
"Joka ilta ennen nukkumistasi pitää sinun ristiä kätesi ja sanoa: 'Hyvä Jumala, palkitse herra Saccard'ille hänen hyvyytensä, anna hänelle onnea ja pitkää ikää.' Ymmärrätkö … ja lupaatko minulle sen?"
"Kyllä, äiti."
Seuraavien viikkojen aikana ei Caroline'lla ollut lainkaan mielenrauhaa. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella ja uskoa Saccard'ista. Tarina Victorin syntymästä, onnettomasta Rosalie'sta, josta oli tullut raajarikko koko elinijäkseen, nuo kaksitoista velkakirjaa, joita ei koskaan oltu maksettu, ja onneton, isätön lapsi, joka oli kasvanut liassa, koko Saccard'in inhottava menneisyys herätti sekasointuja hänen sielussaan. Hän karkotti nuo ajatukset mielestään, samalla tavoin kuin hän ei ollut tahtonut houkutella Maxime'ltakaan mitään selityksiä; hän olisi epäilemättä saanut kuulla siivottomia juttuja, jotka olisivat häneen syvästi koskeneet, jos hän olisi ne tuntenut. Mutta toisekseen muisti hän surevan äidin, joka liitti ristiin pienen tyttärensä kädet ja käski hänen rukoilla tuon saman miehen puolesta, saman Saccard'in, jota ihailtiin kuin Jumalaa, ja joka todellakin oli hyvä ja todella oli pelastanut sieluja väsymättömän toimintatarmonsa pakottamana, joka kohosi siveelliseen arvoon, silloin kun tehtävä oli jalo. Ja lopultakaan ei hän voinut tuomita Saccard'ia; hän tinki omantuntonsa kanssa ja sanoi itselleen että hänen, joka oli lukenut ja ajatellut niin paljon — ehkä liian paljon — täytyi tietää, että ihminen on kokoomus sekä hyvästä että pahasta.
Kuitenkin loihti hänen sielussaan esille häpeän tunteen muisto siitä, että hän oli kuulunut tuolle miehelle. Hän ei koskaan kyennyt käsittämään, miten se oli tapahtunut, ja häntä rauhotti vain ajatus, että se oli ohi, että sellaista ei enää koskaan tapahtuisi, ettei hän enää milloinkaan sallisi itseään yllätettävän siliä tavoin. Kului kolme kuukautta, joitten aikana hän kaksi kertaa viikossa kävi tervehtimässä Victoria, ja eräänä iltana vaipui hän taas Saccard'in syliin, ja siitä saakka elivät he yhdessä kuin mies ja vaimo. Mitä tapahtui hänen sielussaan? Oliko hän utelias kuin muutkin naiset? Oliko hänessä herännyt halu tutkia Saccard'in epäpuhdasta menneisyyttä? Tai eiköhän pikemminkin lapsi ollut muodostunut yhdyssiteeksi. Saccard'in ja hänen, todellisen isän ja kasvatusäidin välille? Niin luultavasti oli se herkkämielisyyden aiheuttama harha.
Kuukausia kului ja tunnustaa täytyy, että Caroline huomasi Saccard'in sekä toimeliaaksi että taitavaksi näinä ensimäisinä Yleispankille sangen vaikeina aikoina. Hänen Saccard'in rehellisyyttä koskevat epäilyksensä, hänen pelkonsa, että tämä johtaisi hänet ja veljen johonkin luvattomaan, haihtuivat aivan kokonaan, kun hän näki, kuinka Saccard työskenteli ja puuhasi aamusta iltaan saadakseen käyntiin tuon suuren koneiston, jonka joka ratas kitisi ja natisi, ikäänkuin koko laitos uhkaisi lentää kappaleiksi; ja hän oli kiitollinen Saccard'ille, ihaili häntä. Yleispankki ei menestynyt niin hyvin, kuin Saccard oli toivonut, sillä kaikki suurimmat pankkiirit olivat salaisesti sitä vastaan; yhtämittaa liikkui kaikellaisia huhuja, uusia vaikeuksia ilmeni, ne haittasivat liikevaihtoa ja tekivät mahdottomiksi suuret, tuottavat yritykset. Mutta Saccard osasi myös taipua välttämättömyyden alle, alentua tähän hitauteen, johon hänet pakotettiin, painautui eteenpäin askel askeleelta kiinteällä maaperällä, väisteli uhkaavia vaaroja, peläten uskaltautua pörssikeinottelun epävarmalle uralle. Hän hehkui kärsimättömyydestä, polki samoja jalkojensa sijoja kuin kilpa-ajohevonen, joka pakotetaan huviajeluraviin; mutta koskaan ei yksikään luottolaitos ollut alkanut niin säntillisesti ja kunnialla. Koko pörssi ihmetteli sitä.
Niin saapui sitten ensimäisen yleisen yhtiökokouksen aika. Se oli määrätty huhtikuun 25 p:ksi. Kahdentenakymmenentenä saapui Hamelin kotiin Itämailta ollakseen kokouksen puheenjohtajana. Saccard oli kutsunut hänet kiireisesti kotiin, sillä häntä ahdistivat painostavat olosuhteet. Hamelin toi mukanaan oivallisia uutisia: sopimus "Yhdistetyn höyrylaivayhtiön" perustamista varten oli tehty, sitäpaitsi oli hän saanut ranskalaista yhtiötä varten tarpeellisen luvan harjoittaa kaivostöitä Karmel'illa; puhumattakaan turkkilaisesta pankista, jonka hän hiljan oli perustanut Konstantinopoliin ja josta oli tuleva Yleispankin haaraosasto. Sitävastoin ei Vähän-Aasian rautatiekysymys ollut vielä ratkaistu, se täytyi jättää tuonnemmaksi. Muuten täytyi insinöörin yhtiökokouksen jälkeisenä päivänä palata takaisin jatkamaan työtään. Saccard oli ylen ihastunut, hänellä oli Hamelin'in kanssa pitkä keskustelu Carolinen läsnäollessa, ja hän sai heidät helposti vakuutetuiksi siitä, että yhtiöpääoman lisääminen oli välttämätön, jos mieli ryhtyä sellaisin jättiläisyrityksiin. Huomattavimmat osakkeenomistajat, Daigremont, Huret, Sédille ja Kolb olivat jo antaneet suostumuksensa, niin että ehdotus oli valmistettava parin päivän kuluessa ja jätettävä hallinnolle päivää ennen yhtiökokousta.
Johtokunnan kokous oli sangen juhlallinen, kaikki jäsenet olivat kokoontuneet mahtavaan saliin, johon hillityn viheriä päivänkajo tuli hotelli Beauvilliers'm puutarhasta. Itse asiassa pidettiin kaksi kokousta: toinen 15 p:nä, joka oli tärkein ja jossa olivat läsnä vain todelliset johtajat, sekä suuri kokous kuukauden lopulla, johon saapuivat kaikki, myös äänettömät ja koristukset, jotka siinä kokouksessa hyväksyivät ja allekirjottivat ennen tehdyt päätökset. Tänä päivänä saapui markiisi Bohain ensimäisten joukossa; hän toi ylhäisillä, veltostuneilla kasvoillaan koko Ranskan aateliston suostumuksen. Ja Vicomt de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, oli saanut tehtäväkseen pitää huolta niistä hallinnon jäsenistä, jotka eivät olleet oikein sisällä asioissa, ja ilmottaa heille muutamin sanoin johtajan, todellisen päällikön, käskyt. Luonnollisesti lupasivat kaikki myöntävästi nyökäten totella.
Vihdoin alotettiin asiain käsittely. Hamelin ilmotti johtokunnalle sen selonteon sisällön, jonka hän aikoi lukea yhtiökokouksessa. Se oli se suuri työ, jota Saccard oli kauan valmistellut ja jota hän parin viime päivän kuluessa oli täydennellyt insinööriltä saamillaan tiedoilla; ja hän kuunteli vaatimattomin, innostunein ilmein, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt siitä sanaakaan ennakolta. Ensinnä tuli selonteko Yleispankin liikkeestä avaamispäivän jälkeen: kaikki oli hyvin, pieniä juoksevia asioita, vanhaa tavallista. Kuitenkin odotettiin sangen suurta voittoa Mexikon lainasta, jonka merkitseminen oli alkanut kuukausi sitten, heti keisari Maximilianin matkustamisen jälkeen Mexikoon; oikea keinottelulaina vallan huimaavine palkkioineen, johon Saccard kuitenkaan suureksi harmikseen ei ollut päässyt mukaan, vaikka oli halunnut, rahanpuutteen vuoksi. Tänä ensimäisenä tilivuotena, joka oli ainoastaan kolmikuukautinen, lokak. 5 p:stä, perustamispäivästä, joulukuun 31 p:ään, kohosi puhdas voitto vähän yli 400,000 frangin, jolla summalla yhtiö kykeni maksamaan neljännen osan perustamiskustannuksista, suorittamaan osakkeenomistajille viisi prosenttia ja siirtämään kymmenen prosenttia vararahastoon; senlisäksi olivat hallinnon jäsenet saaneet ne kymmenen prosenttia, jotka sääntöjen mukaan kuuluivat heille. Jälellä oli siis noin 68,000 frangia, jotka oli siirretty seuraavan vuoden tileihin. Mutta mitään jakoa ei tällä kertaa suoritettu. Ei mikään voinut olla sen sopusuhtaisempaa ja samalla kertaa rehellisempää. Samaa voitiin sanoa Yleispankin osakkeista pörssissä. Ne olivat vähitellen nousseet 500 frangista 600:aan, aivan normalisesti, kuin minkä muun kunnioitettavan pankkiliikkeen osakkeet tahansa.
Senjälkeen käsitteli selonteko tulevaisuusmahdollisuuksia ja siinä avautui laaja näköpiiri, kokonainen sarja suuria yrityksiä. Erityisesti pysähtyi se selostelemaan Yhdistettyä höyrylaivayhtiötä, jonka osakkeet Yleispankki tulisi laskemaan liikkeeseen: yhtymä 50 miljonan pääomalla, jolla olisi yksinoikeus koko Välimeren liikenteeseen ja johon aiottiin sulattaa kaksi suurta kilpailevaa yhtiötä, "Phocaea" Konstantinopoliin, Smyrnaan ja Trapezunt'iin Piraeus'en ja Dardanellien kautta, sekä "Meriyhtiö" Aleksandriaan, Messinan ja Syrian kautta, puhumattakaan pienemmistä yhtiöistä, "Combarel & C:o" Algeriaan Espanjan ja Marokon kautta, "Veljekset Féraud-Guiraud" Italiaan, Neapeliin ja Adrianmeren rannikkokaupunkeihin Civitá-Vecchion kautta. Koko Välimeri oli vallattava, yksi suuri yhtymä muodostettava näistä pienistä yhtiöistä, jotka söivät toisiaan. Yhdistyneen pääoman avulla voitaisiin rakentaa oikein ihannealuksia, tähän saakka aavistamattoman mukavia ja nopeita, kulkuvuoroja lisättäisiin, Itämaa tehtäisiin Marseille'n esikaupungiksi. Ja miten paljon kohoaisikaan yhtymän merkitys, kun Suez-kanava avattaisiin ja aluksia voitaisiin lähettää Indiaan, Tonkiniin, Kiinaan ja Japaniin! Millään yrityksellä ei ollut koskaan ollut loistavampaa ja varmempaa tulevaisuutta. Turkkilaista pankkia oli tuettava; selonteko esitti laajoja teknillisiä selvityksiä, jotka todistivat, kuinka järkkymättömän vakava se oli; ja se lopetti tämän tulevien yritysten kuvailemisen huomauttamalla, että yleispankki oli myös ottava suojaansa ranskalaisen 20 miijonan pääomalla perustetun yhtiön hopeakaivausten uudestaan alottamista varten Karmel'illa. Kemistien malmikokeitten johdolla toimeenpanemat tutkimukset osottivat huomattavaa hopeapitoisuutta. Mutta erinomaisen suuren vaikutuksen teki Saccard'in loppulause, jossa hän puhui noitten seutujen ikivanhasta runoudesta, hopeasta, joka jumalaisen loistavan tähtisateen tavoin oli virtaavaa pyhien seutujen yli.
Näitten loistavien tulevaisuudenlupausten jälkeen loppui selonteko ehdottamalla pääoman lisäämistä. Se olisi kaksinkertaistutettava, 50 miljonaa 25 sijasta. Käytettävä järjestelmä oli mahdollisimman yksinkertainen, niin että se pystyisi jokaisen päähän: olisi laskettava 50,000 uutta osaketta ja varattava ne poikkeuksetta entisten osakkeenomistajien laskuun, sillä tavoin ei tarvittaisi siis mitään uutta merkintää. Mutta nämä uudet osakkeet olisivat arvoltaan 520 frangia, josta 20 frangia, yhteensä siis kokonainen miljona, menisi vararahastoon. Oli oikeudenmukaista ja viisasta verottaa osakkeenomistajia tuolla pienellä summalla, koska he kumminkin saisivat lopuksi siitä voittoa. Muuten tarvitsisi, paitsi vararahastoon menevää erää suorittaa vain neljännes osakemäärästä.
Kun Hamelin oli saanut selonteon luetuksi, kuului kovaääninen hyväksymisen sorina. Oivallista, ei ollut aihetta vastaväitteisiin. Lukemisen aikana oli Daigremont ollut sangen innostunut kynsiinsä ja istunut ajattelevainen hymy huulillaan. Huret istui taaksepäin nojaten tuolissaan silmät ummessa ja puolinukuksissa kuvitellen olevansa edustajakamarissa, kun taas pankkiiri Kolb laski niitä monia paperilappuja, jotka hänellä, kuten muillakin hallinnon jäsenillä olivat edessään pöydällä. Mutta Sédille, pelokkaana kuten tavallista, halusi toki tehdä yhden kysymyksen: mitä tehtäisiin niillä uusilla osakkeilla, joita asianomaiset osakkeenomistajat eivät halua? Pitäisikö yhtymä ne omaan laskuunsa? Sehän olisi laitonta, sillä täytyi voida näyttää mustalla valkean päällä, että koko pääoma oli saatu merkinnän kautta. Ja jos se sijotettaisiin muulle taholle, niin millä ehdoilla se saisi tapahtua? Mutta silkkitehtailija ei ollut ehtinyt sanoa monta sanaa, ennenkuin markisi de Bohain, joka huomasi Saccard'in kärsimättömyyden, keskeytti Sédillen ja selitti ylhäiseen tapaansa, että hallinto tässä suhteessa luotti täydellisesti puheenjohtajaansa ja tirehtööriinsä, jotka molemmat olivat niin neuvokkaita ja taitavia. Ja nyt loppui kaikki onnentoivotusten ja kiitosten kuoroon, ja kokous hajaantui yleisen ihastuksen vallitessa.
Yhtiökokouksessa seuraavana päivänä tapahtui mielenosotuksia, jotka olivat suorastaan liikuttavia. Se pidettiin tälläkin kertaa entisessä tanssisalissa rue Blanche'n varrella ja ennen puheenjohtajan saapumista — sali oli jo täynnä — kierteli mitä ilahuttavimpia huhuja, etupäässä muuan, joka kulki kuiskeena miehestä mieheen. Ministeri Rougon, tirehtööri Saccard'in veli, oli joutunut yhä voimakkaamman vastustuspuolueen hyökkäysten alaiseksi, ja väitettiin, että hän oli taipuvainen tukemaan Yleispankkia, jos tämän lehti, "Toivo", entinen kiihkokatolisten äänenkannattaja, ottaisi hallituksen asian ajaakseen. Muuan vasemmiston edustaja oli hiljan lausunut uhkaavat sanat: "Joulukuun 2 päivän valtiokeikaus on rikos!" sanat, jotka varmasti herättäisivät kansan unestaan. Oli välttämätöntä vastata tähän teolla; edessä oleva mailmannäyttely kymmenkertaistuttaisi liikevaihdon kaikilla mahdollisilla aloilla, Meksikossa ja muualla voi ansaita hyvin nyt, kun keisarikunta oli ehtinyt puolipäiväkorkeuteen. Eräässä pienemmässä ryhmässä, jossa Jantrou ja Sabatani johtivat puhetta, naurettiin muuatta toista edustajaa, joka erään sotajoukon järjestelyä koskevan keskustelun aikana oli ollut kylliksi mieletön ehdottaakseen preussilaisen rekryyttijärjestelmän käytäntöön ottamista Ranskassa. Se oli herättänyt kamarissa suurta hilpeyttä; kuinka voi niin säikähtää Preussin voittoa Tanskasta tai sitä salaista kaunaa, jota Italia tunsi Ranskaa kohtaan Solferinon tappelun jälkeen! Mutta äkkiä tuli salissa hiljaisuus, kun Hamelin astui sisälle sihteerinsä ja Saccard'in seuraamana, joka viimemainittu vieläkin vaatimattomampana kuin hallinnon kokouksessa otti paikkansa toisten osakkeenomistajien joukossa. Ja hän tyytyi ainoastaan antamaan merkin hyväksymishuutojen alkamiseen, kun selonteko esitti edellisen vuoden tilit, molempien tilintarkastajien Lavignière'n ja Rousseau'n läpikäymät ja hyväksymät, ja niitä seuraavan ehdotuksen osakepääoman lisäämisestä. Yhtiökokouksen suostumus oli aivan välttämätön, mutta se annettiin yksimielisesti ja innokkaasti, sillä kaikki olivat ikäänkuin juopuneet heidän korvissaan kohisevista miljonista; "Yhdistynyt höyrylaivayhtiö" ja "Turkin kansallispankki" — sellaiset suuret yritykset vaativat toki pääomaa; ja mitä Karmel'in hopeakaivoksiin tulee, otettiin niitä koskeva selitys vastaan henkeä pidättäen. Ja kun osakkeenomistajat erosivat annettuaan puheenjohtajalle, tirehtöörille ja koko hallinnolle kiitollisuus- ja luottamuslausunnon, uneksuivat kaikki Karmel'ista ja ihmeellisestä kultasateesta, joka olisi virtaava pyhien seutujen yli.
Kaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa varapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario Leborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu ja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että noin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne olivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne Sabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa määrässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin kassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi vara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi hallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos niin tarvittiin.
Hamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti kuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja Carolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka koski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut heidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat kohonneet 1,000:een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi 135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he hiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä, joka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten samaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille millä tavoin hän aikoi osakkeensa suorittaa.
"Oh tuo perintö", sanoi rouva Caroline nauraen, "ensi kerran suosi onni meitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on 30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja todennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme niitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita."
Hän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli nyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä, samalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen hellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: "Jos minä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut niitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme … rahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin sanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan rehellisesti ansaittuina … niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne menetänkin."
"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia", vastasi Saccard samassa leikillisessä äänilajissa. "Ei mikään kasva siinä määrin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet kohoavat kahdeksan päivän kuluessa!"
Ja aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen pankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä päivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman lisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa ruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös pankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset ilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät tiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä seikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen mieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen. Maaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia aineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen rikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee pörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta. Epäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä perustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja pelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä hulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten telineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka olisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä häikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se räjähti.
Veljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja he alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän. Caroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin voi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline oli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa huoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein kauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki kovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden oleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti. Siitä koitui hänelle todellinen suru.
Eräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka alituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin saanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis laajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa palatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä väliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun Caroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen, joka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa korvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän kanssa.
Mutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan valkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana — koko naapuripiha oli myös saava lasikaton — ei hän raskinnut pahottaa hänen mieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa vielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä heikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.
"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla oli aivan sama ajatus kuin teilläkin."
VI.
"Toivon", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut Yleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella vanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa. Odotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä; vasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli varannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien kirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori ja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän kautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.
Tällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän oli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni vahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki pörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi töikseen ahmasi.
"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?"
"Kyllä."
Nuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin astui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin ollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen oli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä alituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon hänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi maksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa oli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.
Hän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.
"Joku on toimittajan luona."
"Vai niin. Kuka?"
"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard sanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän odotti."
Jordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin tuskallista oli hänestä pyytää rahoja.
"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin toimittaja jää yksin."
Mutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:
"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?"
Nuori mies teki välinpitämättömän liikkeen — mitä se häntä liikutti? — ja meni toimitushuoneeseen.
Melkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden toimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa, jonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin salaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden toimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno, klassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä "puhtaasti attikalainen", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen asiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa "mutkallisissa" asioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin Yleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli vilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä kuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli antaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia vuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat itselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset liiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan kurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia mahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan neuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän röyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä parista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja Ranskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka eivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä oli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän ostaakseen "Pörssilehden", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut tunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti kallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes Yleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen rummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta hän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien järjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan valituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli hän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten lehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut kohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän vakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita, kun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti jokapäiväisestä sotaretkestä "Toivon" omilla palstoilla; lehti ei käyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä arvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain kimppuun ja kuristaa ne.
Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi? Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen" halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden "luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti, maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta, että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran, eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.
Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.
Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle, joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin, osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä — halveksivat ja ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa keinottelukarkelon pyörteihin.
Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie häntä.
"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"
"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua teidän kanssanne."
Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300 frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15 centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa, mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.
"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.
Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?" Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.
"Oh, Paul, jospa tietäisit — meille tuli muuan raaka, siivoton mies, joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa … hän sanoi, ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata portille…"
"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti Jordan, "Enhän minä ole saanut mitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua jonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!"
He joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän mahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet kuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät, vaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean porvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset akkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko mahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin pienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut kyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?
"Tiedätkö", sanoi Jordan, "aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin voin, mutta suuria toiveita ei minulla ole."
Nyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.
"Ja minä puolestani olin ajatellut — luonnollisesti en olisi tehnyt sitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se, että olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä vanhempieni puoleen."
Jordan vastusti kiivaasti.
"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö."
Maugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti, mutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon jälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja ainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi antaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun avioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja kieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen tekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin tuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että Marcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat tähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin ottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista päivällistä.
"Herra Jumala!" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia, "täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa koko kuormaa."
Ja hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet käyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat päähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle heti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka saataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen niin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi hänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli. Istuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän Jantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.
Saccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati kuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat ansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.
"Jahaa, te tulette vihdoinkin!" huudahti hän. "Oletteko olleet ripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan kamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta, ja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin vaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta."
Huret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti päättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen puolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti ilmaan.
"Jotain muuta!" vastasi Huret lopulta. "Minä annan teille, mitä te itse olette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan oli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia vastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan veljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen vihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa."
"Lehden suunnan, juuri sen", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin, "juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion ruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut salata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole unohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä henkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun hyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri uskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme kanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat kädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka tappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!"
Ja selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti hän paikaltaan hypähtäen:
"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen pahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen äänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen ylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes kädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään palvelusta!"
Huret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut Hamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja harjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.
"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän ei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi olevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten ilmottaisitte minulle?"
"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että se on teko, jota aina saa katua."
"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän näyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän tietoja."
"Gundermann'ille — luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki, ilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa."
Nyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.
"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille, likaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän kynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten mahtavien edessä."
Ja taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas syytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka vuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja vaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko maailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän Gundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä kumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri, johon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.
"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä — kuuletteko Huret! Ja jollei veljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen asioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan sellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa ylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?"
Se oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan Saccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret, joka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana niin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko tulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään hinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.
"Olet oikeassa", mutisi hän, "olen tästä saakka käyttävä hillitympää kieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain kulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni suuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun selityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne."
Saccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen äänilajiin.
"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen minä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa."
Hän alkoi taas puhua lehden asioista.
"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne hauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää sellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan sukkeluuksilla. Siis … sanaleikkejä!"
Nyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa "hienosti", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi Saccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista naisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin paikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja tulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.
Sillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä vaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän kanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n kuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä Nathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.
"Elkää menkö sisään", sammalsi Dejoie hämillään, "herra Saccard on vielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua."
Asianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän oli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000 frangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet kohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen hänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in ollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta saadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten lainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan haltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun kurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko hänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin korotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja oli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n avioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet silmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle hän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut hänet imettäjän tyköä maaseudulta.
Mutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta, että hänet oli tavattu itse teossa.
"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni … ja hän tapasi rouvanne äsken, herra Jordan."
"Niin", keskeytti nuori tyttö, "hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä oli kamala kiire."
Jordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja huudahti:
"Feydeau-kadulle?"
Mutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle hengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku huoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli pakotettu istumaan penkille käytävän päähän.
"No?"
"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut."
Ja hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään salaisuuksia mieheltään.
Vihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman omituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla tuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se oli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla oli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi miestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000 frangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään tehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi oli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta ja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka olivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli hän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa niillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua keinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä alkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän kurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi hänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas ja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä unelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli raatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja tuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa kerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä, jollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta pörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen heittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies tyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä elämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet voivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan huvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja laski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen ompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä — eräs aivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi uusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä pahoillaan että hyvillään, — eikä uskaltanut riidellä hänelle. Seuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti vaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan aisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti, sitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin huolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin voiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan kerjäläisenä.
Käytävän penkillä kertoi Marcelle tämän tarinan miehelleen.
"Minä tulin varsin sopimattomaan aikaan. Äiti riiteli isälle siitä syystä, että hän oli menettänyt rahoja pörssissä. Niin — isä lienee siellä yhtämittaa. Tämä on liian koomillista — hän, joka ennen mailmassa ei kärsinyt puhuttavankaan muusta kuin työstä! Niin, he riitelivät, äiti heilutti isän nenän edessä 'Pörssilehteä' ja selitti hänelle, ettei hän käsittänyt yhtään mitään, olihan hän sanonut isälle, että tulee häviö. Silloin otti isä toisen lehden — se oli juuri 'Toivo' — ja tahtoi näyttää hänelle artikkelin, josta hän oli saanut tietonsa. Niin, heillä on kokonaisia kasoja sanomalehtiä, ja he lukevat niitä aamusta iltaan. Minä luulen, suokoon jumala minulle anteeksi, että äitikin alkaa pelata, vaikka hän näyttelee suuttunutta."
Jordan ei voinut hillitä nauruaan, niin koomilliselta tuntui hänestä vanhusten kohtaus.
"Lyhyesti, minä kerroin heille, että me olimme pulassa, ja pyysin lainata 200 frangia välttääksemme ulosmittauksen. Mutta silloin olisi sinun pitänyt olla kuulemassa: 200 frangia, kun he itse olivat menettäneet 2,000 pörssissä? Aioinko minä laskea heistä pilaa vasten kasvoja? Haluaisinko minä viedä heidät vararikkoon? En ole milloinkaan nähnyt heitä niin vihoissaan. Luulen todellakin, että he ovat tulemassa hulluiksi, sillä eihän ole viisasta hävittää tuolla lailla elämäänsä, kun he voisivat viettää aivan huoletonta elämää kauniissa talossaan ja varsin mukavasti kuluttaa hiellä ansaitut rahansa."
"Toivoakseni et pyytänyt toista kertaa?" sanoi Jordan.
"Pyysinpä niinkin, mutta silloin kohdistivat he vihansa sinuun. He toistivat kerta toisensa perästä, että he kyllä olivat tienneet, ettei kukaan voinut elää sanomalehtiin kirjottamalla ja että me varmasti päättäisimme päivämme köyhienhuoneessa. Minäkin suutuin ja aioin mennä tieheni, mutta silloin tuli eno, kapteeni Chave. Hän on aina pitänyt minusta, kuten tiedät, ja hän sai heidät muuttamaan mieltään; hän kysyi ivallisesti isältä, kuinka kauan hän aikoi antaa puhdistaa itseään. Äiti asettui minun puolelleni, pisti minulla käteen 50 frangia ja sanoi, että niillä saisimme henkilomaa pari päivää, kunnes he ehtisivät löytää jonkun keinon."
"Viisikymmentä frangia! Almu! Ja sinä otit vastaan?"
Marcelle oli lempeästi tarttunut hänen käteensä ja puhui hänelle rauhottaen.
"No, no, elä suutu. Minä otin ne, ja, koska minä hyvin tiesin ettet sinä halua mennä niitä viemään ulosmittausapulaiselle, menin minä sinne itse. Mutta voitko ajatella, hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja, hän oli saanut nimenomaisen määräyksen herra Busch'ilta ja ainoastaan herra Busch voi estää ulosmittauksen. Oh, tuo Busch! Minä en vihaa ketään ihmistä, mutta sitä miestä en voi kärsiä. Mutta se ei kuulu tähän, minä juoksin hänen luokseen Feydeau-kadulle ja hänen täytyi tyytyä 50 frangiin — ja nyt saamme olla rauhassa 14 päivää."
Jordan oli sangen liikutettu ja hänen silmänsä kostuivat, vaikka hän koetti taistella kyyneleitä vastaan.
"Oi, rakkaani, sinä olet kelpo vaimo ja minä pidän sinusta niin kovin!" huudahti Jordan ja suuteli Marcelle'a, huolimatta siitä että toimitussihteeri juuri kulki heidän ohitseen.
Sitten alensi hän äänensä:
"Paljoko sinulla on vielä kotona?"
"Seitsemän frangia."
"Hyvä", sanoi Jordan iloisesti, "me selviydymme siis pari päivää, eikä minun tarvitse pyytää etuottoa, jonka he kaikessa tapauksessa kieltäisivät minulta. Oi, jospa romaanini jo olisi valmis, niin voisin ansaita hiukan siitä!"
Nyt oli Marcelle'n vuoro suudella häntä.
"Niin, saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin. Tulethan kanssani kotia, eikö totta? On niin hauska saada seuraa, ostamme savustetun sillin aamiaiseksi. Tänään on päivälliseksi sianlihaa ja perunoita."
Jordan pyysi erään toverinsa lukemaan pakinansa vedoksen ja lähti vaimonsa kanssa. Saccard ja Huret'kin menivät tiehensä. Samassa pysähtyivät vaunut portaitten eteen ja näkivät vapaaherratar Sandorff'in nousevan niistä, hän tervehti heitä hymyillen ja asteli kevein askelin portaita ylös. Saccard, joka aina tunsi hänen tummien renkaitten ympäröimien suurten silmiensä omituisesti vetävän puoleensa, oli vähällä kääntyä hänen perästään.
Vapaaherratar ei edes halunnut istuutua toimittajan huoneessa. Hän oli vain ohimennen halunnut pistäytyä kuulemaan, olisiko toimittajalla uutisia hänelle kerrottavana. Vaikka tuo mies oli nyt päässyt vihreälle oksalle, kohteli vapaaherratar häntä samoin kuin entispäivinä, kun hän tuli pyytämään hänen isältään määräyksiä vapaavälittäjän syvin kumarruksin. Hänen isänsä oli hyvin raaka, hän muisti kuinka tämä oli potkaissut Jantrou'n portaita alas eräänä päivänä hävittyään pörssissä. Ja nyt, kun sama mies oli tilaisuudessa antamaan hänelle hyödyllisiä tietoja, kohteli hän tätä tuttavallisesti ja koetti lipittää häntä.
"No, kuuluuko jotain uutta?"
"Ei, ei minun tietääkseni."
Mutta vapaaherratar katsoi toimittajaan hymyillen, ollen vakuutettu, että hän vain näytteli tietämätöntä. Houkutellakseen hänen luottamuksensa alkoi vapaaherratar kertoilla tyhmästä sodasta, joka pian oli liekehtivä Itävallassa, Italiassa ja Preussissa. Mitä hurjimmat keinottelut pääsisivät vauhtiin, italialaiset paperit, samoinkuin muutkin tulisivat laskemaan kuulumattomasti. Ja hän oli sangen levoton, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hän uskaltaisi seurata tätä liikettä hänellä oli suuria summia ulkona.
"Eikö miehenne voi antaa teille vihjauksia?" kysyi Jantrou piloillaan.
"Pitäisihän hänen tietää, hänhän on diplomati."
"Oh, mieheni", mutisi vapaaherratar tehden halveksivan liikkeen, "häneltä en saa pienintäkään tietoa nykyaikaan."
Jantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en, rakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan — silloinkuin hän niitä yleensä maksoi.
"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai oikeuspalatsista?"
Vapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla äänellä siirtämättä silmiään hänestä:
"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?"
Jantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen sattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän pörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta hänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli vapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän oli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen isänsä oli potkinut portaita alas … ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei vapaaherratar ollut vielä ehtinyt.
"Miksi pitäisi minun olla kiltti?" sanoi hän. "Ettehän tekään ole minua kohtaan."
Vapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät kylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou suuttuneena kiusottaakseen häntä:
"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa?
Hänet te voitte kääriä sormenne ympäri."
Vapaaherratar kääntyi nopeasti.
"Mitä te tarkotatte?"
"Ymmärtäkää se miten tahdotte. No, elkää huoliko näytellä salaperäiseltä; minä olen nähnyt teidät hänen luonaan, ja minä tunnen hänet."
Vapaaherrattaren viha kiehahti taas, sillä hänen sukuylpeytensä eli vielä ja läikähti pinnalle siitä loasta, johon pelihimo painoi hänet yhä syvemmälle joka päivä. Mutta hän ei kainostunut, hän sanoi kylmällä, kovalla äänellä:
"Ei, kuulkaapas ystäväni, keneksi te minua luulette? Minä en ole teidän
Saccard'inne rakastajatar; minä olen torjunut hänet."
Jantrou kumarsi syvään koulumiehen pedanttisella kohteliaisuudella.
"Siinä olette, rouvaseni, tehnyt kovin väärin. Uskokaa minua, jos jotain vielä voi tehdä, niin elkää laiminlyökö tätä 'afääriä', sillä te, joka aina jahtaatte tietoja, voitte vaivatta löytää niitä tuon herran korvan takaa. Teidän tarvitsee vain ojentaa kauniit kätenne."
Vapaaherratar nauroi hänen hävyttömyydelleen, ja puristaessaan hänen kättään tunsi Jantrou, että se oli jääkylmä. Voisiko hän todellakin tyytyä tuohon leininsyömään Delcambre'en, hän, jonka väitettiin olevan niin intohimoisen?
Kesäkuu oli menossa; viidentenätoista julisti Italia Itävallalle sodan. Samaan aikaan marssivat preussilaiset salamannopeasti Hannoveriin, vallottivat Hessenin, Badenin ja Sachsenin, hämmästyttivät valmistumattomia kansakuntia keskellä rauhaa. Ranska ei liikahtanut paikaltaan; pörssissä kuiskailtiin, että salainen sopimus oli olemassa sen ja Preussin välillä, sen perästä kuin Bismarck oli tavannut keisarin Biarritz'issa, ja parhaimmin tietävät kertoivat salaperäisellä äänellä suurista myönnytyksistä, joita oli tuleva tämän puolueettomuuden palkkioksi. Mutta siitä huolimatta laskeutuivat arvopaperit huimaavaa vauhtia, ja 4 päivänä heinäkuuta, jolloin tieto Sadovan tappelusta saapui Parisiin, tapahtui pörssissä täydellinen paniki. Luultiin, että sota oli saava erinomaisen itsepintaisen luonteen, sillä vaikkakin Itävalta oli saanut selkäänsä Preussilta, oli se voittanut Italian Custozzan luona, ja väitettiin, että itävaltalaiset joukot taas kokoontuivat jättäen Böhmin oman onnensa varaan. Pörssissä aivan sateli myyntimääräyksiä, mutta kukaan ei halunnut ostaa.
Heinäkuun 4 p:nä saapui Saccard sanomalehden toimitukseen vasta klo kuuden jälkeen, mutta ei tavannut Jantrou'ta siellä. Tämä oli viettänyt viimeaikoina epäsäännöllistä elämää, hävisi pariksi, kolmeksi tunniksi kerrallaan ja tuli takaisin väsyneenä, tyhjin katsein; ei tiedetty, oliko hän joutunut juomisen vai intohimojensa valtaan. Aputoimittajat jättivät vähitellen huoneuston; ainoastaan Dejoie istui päivällistä syömässä eteisen pöydänkulmalla. Saccard kirjotti pari kirjettä ja aikoi lähteä, kun Huret syöksyi sisään tulipunaisena, ehtimättä edes sulkea ovea jälessään.
"Rakas ystävä, rakas ystävä…"
Hän oli vähällä tukehtua ja painoi molemmin käsin rintaansa.
"Tulen suoraan Rougon'in luota. Juoksin koko matkan, sillä en löytänyt ajuria. Vihdoinkin olen saanut tärkeän tiedon. Rougon on saanut sähkösanoman. Minä olen nähnyt sen. Uutinen … uutinen!"
Saccard sai hänet vaikenemaan kiivaalla liikkeellä ja ryntäsi sulkemaan ovea, sillä hän oli nähnyt Dejoie'n hiiviskelevän ympäri korviaan terottaen.
"No, mitä nyt?"
"Niin, Itävallan keisari luovuttaa Venezian Ranskan keisarille, josta tulee erotuomari ja joka välittää aselevon Preussin ja Italian kuningasten välille."
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Siis rauha?"
"Selvästi."
Saccard ei ollut vielä ehtinyt kokoomaan ajatuksiaan; hän sinkosi kirouksen.
"Piru vieköön! Ja meitä seuraa häviö pitkin koko linjaa!"
Sitten sanoi hän koneellisesti:
"Eikö kellään ole aavistusta tästä uutisesta?"
"Ei, sähkösanoma on salainen. Parisi ei tule tietämään mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin."
Nyt selkesivät Saccard'in kasvot äkkiä; hänen aivoissaan selvisi ajatus. Hän riensi taas ovelle ja avasi sen nähdäkseen kuunteliko joku. Hän oli haltioissaan, asettui Huret'in eteen ja tarttui häntä molempiin takinkauluksiin.
"Vaikene! Tai puhu hiljaa! Valta on nyt meidän, ellei Gundermann seurueineen saa vihiä tästä. Kuulkaa, ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle mailmassa! Ei ystävillenne, eikä vaimollennekaan! Onpa meillä onni, Jantrou ei ole täällä, paitsi meitä, ei kukaan tiedä mitään, ja meillä on aikaa toimia. Ah, minä en aio ajatella vain itseäni. Te tulette olemaan mukana ja yhtymätoverimme niinikään. Mutta minkä tietää kolme, sen tietää koko mailma. Kaikki on menetetty, jos sattuu pieninkin varomattomuus ennen huomista pörssiaikaa."