Huret oli aivan hämmennyksissään sen suurisuuntaisen ja rohkean kaappauksen johdosta, jota he aikoivat yrittää ja lupasi olla vaiti. Ja he jakoivat työn keskenään, sillä sotaretki oli heti alotettava. Saccard oli jo tarttunut hattuunsa, kun muuan kysymys tuli hänen huulilleen:
"Siis Rougon itse on antanut tehtäväksenne ilmottaa tästä minulle?"
"Tietysti."
Hän epäili hetkisen, sillä hän valehteli. Sähkösanoma oli ollut ministerin pöydällä ja hän oli ollut kylliksi häpeämätön lukeakseen sen, kun hän sattumalta jäi yksin huoneeseen. Mutta kun veljesten ystävyys kuului hänen etuihinsa, oli tämä valhe hänen mielestään viisas shakkisiirto, semminkin kun hän tiesi, ettei veljeksillä lainkaan ollut halua tavata toisiansa ja puhua tästä seikasta.
"Vai niin", sanoi Saccard, "sangen ystävällisesti tehty hänen puoleltaan, täytyy tunnustaa. Tulkaa nyt!"
Kaikista vaikeinta oli nyt toimia herättämättä epäluuloja. Senvuoksi erosivat he heti. Huret otti osalleen "pikku iltapörssin", kun taas Saccard myöhäisestä ajasta huolimatta lähti antamaan ostomääräyksiä välittäjille. Mutta hänen täytyi jakaa nämä määräykset niin moneen käteen kuin suinkin; ennen kaikkea täytyi hänen menetellä niinkuin tapaisi hän aivan sattumalta etsimänsä henkilöt; muuten oli kaikki menetetty. Sattuma tuli hänelle avuksi: hän kohtasi boulevardilla vekselivälittäjä Jacoby'n, jonka kanssa hän laski leikkiä ja ohimennen antoi verrattain huomattavan määräyksen, ilman että tämä olisi lainkaan hämmästynyt. Sadan askeleen päässä kohtasi hän pitkän, vaaleaverisen tytön, joka oli läheisissä suhteissa Delaroque'en, Jacobyn lankoon, ja kun tämä kertoi odottavansa häntä illalla luokseen, pyysi Saccard tyttöä jättämään hänelle käyntikortin, johon hän kirjotti muutamia sanoja lyijykynällä. Hän tiesi, että Mazaud söi päivällistä yhdessä muutamien entisten luokkatoveriensa kanssa; hän meni ravintolaan ja muutti määräykset, jotka hän saman päivän aamupäivällä oli antanut nuorelle välittäjälle. Mutta suurin myötäkäyminen tapahtui hänelle kahdentoista aikaan ollessaan kotiin menossa, sillä Massias, joka tuli varietéstä, lyöttäytyi hänen seuraansa. He kulkivat jonkun matkaa yhdessä ja hän ehti näytellä optimistia ja kuvailla toiselle, että hän luotti menestykseen — luonnollisesti ei heti paikalla; hän antoi Massias'en tehtäväksi pyytää Nathansohn'ia ja muita vekselin välittäjiä tekemään kokonaisen joukon ostoja, ja hän vakuutti tekevänsä näin eräitten ystäviensä puolesta, mikä tietysti oli osaksi totta. Kun hän vihdoinkin laskeutui vuoteeseen, oli hän ostanut arvopapereita yli viiden miljonan frangin arvosta, ja tehnyt sen kurssinousuun luottaen.
Seuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja kertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin käytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta varovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen määräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen liian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu käytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he pelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi saattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä miltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia Ladovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen kello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä, vaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset saisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti taholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.
Tämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin suuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi Kolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton enne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta sanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän Mazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen levottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu mitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän kiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana syynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin finanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän uskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen unelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia hänen vanavedessään.
Syötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen kuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin ennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli yhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta näki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti jutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö he jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä arvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki Maugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän, sillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen vaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa, aivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa pelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen keinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi Saccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma asiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei vastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota miesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen verstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän oli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan. Hänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in vaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten ohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni Sandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi varmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen varomattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja, jotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski pukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui esiin.
"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?" Hän luuli, että se oli salasilmukka. "Niin, rouvaseni."
Mutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän silmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut intohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen vallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään. Lämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa mielihyvän suloisella tunteella.
"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?"
"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi."
Ja hän poistui ajatellen: "Sinä et ole ollut rakastettava minua kohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se opettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa." Vapaaherratar ei ollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän oli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon naisen rakastajaksi.
Mutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen lävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta. Vaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan käyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon lävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin kuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää hänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan — kaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin pettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi hänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia lastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun pula uhkasi.
Kello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä muodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä, niitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman onnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan kuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului ostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia, ennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta vielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa valtiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi; kaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti kuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen välittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia papereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi väentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein seurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden käänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai tilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän pyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille lomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa yhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in usko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä, kellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä: Itävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen? Kukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin itsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi kuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit mitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne kohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli ikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet juoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä asemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin liekkien hehkuvaan mereen.
Ja lopuksi, kun alettiin hävitystä käsittää, huomattiin se täydellisesti. Taistelukenttä oli täynnä haavotettuja ja kuolevia. Pillerault sai kalliisti maksaa heikkoutensa, ainoan kerran kun hän oli epäillyt häviötään; Maugendre hävisi 50,000 frangia, hänen ensimäinen vakava häviönsä, ja se oli niin musertava isku, että sekä hän itse että vaimonsa sairastuivat vuoteen omaksi. Vapaaherratar Sandorff'in menetys oli niin suuri, että Delcambre kieltäytyi sitä maksamasta; ja hän oli liidunvalkea vihasta, kun joku huomautti, että hänen miehellään oli ollut sähkösanoma, ennenkuin hän oli jättänyt sen Rougon'ille, eikä tämä ollut sanonut hänelle sanaakaan. Mutta etupäässä olivat suuret pankkiliikkeet, juutalaiset pankkiliikkeet kärsineet musertavan tappion; se oli oikea verikylpy. Väitettiin, että Gundermann yksin hävisi kahdeksan miljoonaa. Ja se herätti mitä suurinta hämmästystä kaikkialla; kuinka ei hän ollut saanut vihjausta ajoissa? Hän, joka oli markkinain kuningas, jonka edessä ministerit seisoivat varpaillaan kuin palvelijat, hän, josta valtiot olivat riippuvaisia? Tässä täytyi piillä kokonainen joukko epätavallisia asianhaaroja, jotain arvaamatonta ja järjelle ja johdonmukaisuudelle käsittämätöntä.
Juttu levisi sillävälin, Saccard'ista tuli hetkessä suuri mies! Hän oli yhdellä nykäisyllä sipaissut itselleen melkein kaiken, minkä toiset olivat kadottaneet. Omalta osaltaan oli hän pistänyt taskuunsa kaksi miljonaa. Muu voitto meni Yleispankin kassaan tai jaettiin, oikeammin sanoen, sen hallinnon jäsenten kesken. Vaivoin onnistui Saccard'in vakuuttaa Caroline'lle, että hänen veljelleen kuului kokonainen miljona, se oli hänen osansa siitä saaliista, jonka he olivat täydellä oikeudella valloittaneet juutalaisilta. Huret, joka oli ollut puuhassa mukana, oli leikannut osansa kuninkaallisen mitan mukaan. Mitä muihin tulee, Daigremont'iin, markiisi Bohain'iin, ei heitä tarvinnut kahta kertaa pyytää ottamaan sitä, mikä heille kuului. Kaikki äänestivät yksimielisesti kiitos- ja luottamuslausuntoa erinomaiselle tirehtöörille, ja erikoisesti yksi sydän paloi kiitollisuudesta Saccard'ia kohtaan, se oli pikku Flory; hän oli voittanut 10,090 frangia, kokonaisen omaisuuden, joka antoi hänelle mahdollisuuden vuokrata Cluchu'lle pikku asunnon Condoreet-kadun varrella ja iltasin pistäytyä hänen, Gustave Sédille'n ja Germaine Coeur'in kanssa kalliisiin ravintoloihin.
Täytyi antaa palkinto Jantrou'ille, joka oli raivoissaan sen johdosta, ettei hänelle oltu annettu pienintäkään vihjausta. Dejoie vain oli synkkä; sillä hän tunsi, että hänen täytyi ijankailkkisesti raataa, että onni oli lentänyt hänen ohitseen, niin läheltä että hän melkein olisi voinut tarttua sitä siivistä.
Sinä iltana juhli Parisi, juhli Napoleon III:tta, joka oli niin suuri, että kuninkaat kutsuivat hänen erotuomariksi ja antoivat hänen käsiinsä kokonaisia maakuntia, jotka hän jakoi uudelleen. Saccard kulki juhlivan kansan joukossa ja hän melkein voi kuvitella, että kaikki tuo juhlallisuus oli järjestetty häntä varten; eikö hänkin ollut voittanut odottamatonta, loistavaa voittoa keskellä yleistä masennusta? Ainoastaan yksi pisara sappea oli ilon maljassa: Rougon oli mieletönnä vihasta, oli ajanut luotaan Huret'n ymmärrettyään mikä oli pörssikeikauksen syynä. Hän ei siis ollut osottautunut kunnon veljeksi ja lähettänyt Saccard'ille tietoja. Ehkä täytyi hänen joskus vielä hyökätä itse ministerin kimppuun? Ja hän teki lujan päätöksen musertaa hänet, jonka päätöksen hän oli toteuttava, niinpian kuin tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi siihen.
Syyskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, päätti Saccard, joka voitostaan Gundermann'ista oli saanut lisää rohkeutta, uskaltaa uuden keikauksen. Yleisessä yhtiökokouksessa huhtikuun lopussa osotti v. 1864 lopputulos yhdeksän miljonaa voittoa, siihen luettuna 20 frangin palkkio jokaiselta 50,000:lta uudelta osakkeelta. Kaikki pankin perustamiskustannukset oli maksettu, oli suoritettu viisi prosenttia osakkeenomistajille ja kymmenen hallinnon jäsenille, siirretty viisi miijonaa vararahastoon sääntöjen mukaisten kymmenen prosentin lisäksi; ja siitä miljonasta, joka jäi jälelle, oli jaettu kymmenen frangia osaketta kohti voittona. Se oli kaunis tulos yhtiölle, joka ei ollut vielä kahta vuotta ollut toiminnassa. Mutta Saccard riensi eteenpäin kuumeisella levottomuudella, ja ensinnäkin eräässä hallinnon kokouksessa sekä sen jälkeen syyskuun 15 p:nä ylimääräisessä yhtiökokouksessa sai hän taas ajetuiksi päätökseen pääoman kaksinkertaistuttamisen; se lisättiin 50 miljonasta 100:aan antamalla ulos 100,000 uutta osaketta, jotka yksinomaan olivat varatut vanhoille osakkeenomistajille. Mutta tällä kertaa olivat osakkeet 675 frangia, lisämaksu 175 frangia, joka meni vararahastoon. Kasvava menestys, onnelliset liikeasiat, mutta etupäässä Yleispankin suunnittelemat suuret liikeyritykset, olivat ne syyt, jotka johtivat tähän tavattomaan pääoman lisäykseen; sillä täytyihän toki pankille antaa sellainen merkitys ja laajuus, joka sille suhteellisesti suuriin yrityksiin nähden kuului. Tulos näkyikin heti: osakkeet, joitten keskimääräinen kurssi pitkin aikaa oli ollut 750 frangia, kohosivat kolmen päivän perästä 900 frangiin.
Hamelin ei ollut voinut palata Itämailta johtamaan puhetta varsinaisessa yhtiökokouksessa, ja hän kirjotti sisarelleen levottoman kirjeen sen tavan johdosta, jolla Yleispankki riensi eteenpäin villiä neliä. Hän kyllä ymmärsi, että taas oli annettu vääriä tietoja notario Lelorrain'ille ja siinä oli hän oikeassa, kaikkia uusia osakkeita ei oltu merkitty, yhtymälle oli taas jäänyt joukko osakkeita, joita asianomaiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta, ne oli samoin kuin edelliselläkin kerralla viety Sabatani'n tilille, luultavasti vain kuittia vastaan, Sitäpaitsi oli hankittu lisää nimellisomistajia, konttoriapulaisia, niin että pankki omisti noin 30,000 omaa osakettaan, jotka vastasivat 17,5 miljonaa frangia. Tämä asiaintila ei ollut ainoastaan lainvastainen, vaan saattoi se tulla vaaralliseksikin, sillä kokemus osottaa, että luottolaitos, joka keinottelee omilla osakkeillaan, on hukassa. Sitä iloisempaan sävyyn oli laadittu Carolinen vastaus veljelle; hän mainitsi leikillä, että nyt oli hän, veli, peloissaan, ja hänen, tavallisen pelkurin, täytyi lohduttaa ja rohkaista häntä. Caroline sanoi olevansa aina valveilla, eikä hän ollut huomannut mitään epäilyttävää; ja hän aivan ihaili Yleispankin suurta, luonnollista ja menestyksellistä edistymistä, jonka todistajana hän oli. Asia oli luonnollisesti niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tapahtumain kulusta ja että hän muuten oli aivan sokaistunut lämpimän ystävyyssuhteensa vuoksi Saccard'iin ja tämän osottaman väsymättömän toimeliaisuuden takia.
Joulukuussa oli pankin osakkeiden arvo 1,000 frangia. Ja nyt kävivät toiset pankkiirit levottomiksi Saccard'in riemukulun johdosta. Gundermann'in nähtiin kuljeskelevan pitikin pörssitoria ja masentunein ilmein astuvan leipuripuotiin ostamaan makeisia. Hän oli maksanut kahdeksan miljonaansa napisematta, ilman että kukaan hänen läheisistään olisi kuullut hänen lausuvan ainoatakaan vihaista tai tyytymätöntä sanaa. Kun hän hävisi, mikä tapahtui aniharvoin, sanoi hän tavallisesti, että se oli oikein hänelle, sillä se opettaisi häntä olemaan vähemmän typerä, eikä voitu muuta kuin hymyillä, kun kuultiin Gundermann'in puhuvan "typeryydestään". Mutta tällä kertaa oli hänen ollut hiukan vaikea sulattaa sitä läksyä, jonka oli saanut; että hänet, Gundermann'in, joka oli niin kylmä ja joka hallitsi sekä ihmisiä että olosuhteita, oli voittanut sellainen yltiöpää kuin tuo kiivas ja puolihullu Saccard, se oli sietämätön ajatus. Senvuoksi alkoi hän siitä saakka pitää silmällä Saccard'ia ja hautoa kostoa. Aina alusta saakka, siitä hetkestä, jolloin Yleispankin osakkeet rupesivat nousemaan pörssissä nopeasti, oli hän määrännyt asemansa; hän tiesi sangen hyvin, että sellainen liian nopea menestys loppuu kauheaan romahdukseen. 1,000 frangin kurssi oli vielä jokseenkin suhteellinen ja hän odotti vielä, ennenkuin alkoi pelinsä. Hän tahtoi antaa kurssin kohota 1,500 frangiin, ennenkuin hän lähtisi liikkeelle; sitten alkaisi hän myydä Yleispankin osakkeitaan, mutta vähitellen, yhä enemmän ja enemmän joka pörssikaudella, edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaan. Hänen ei tarvitsisi muodostaa mitään vastapuoluetta, hän selviytyisi kyllä omin avuin, ja kaikki järkevät ihmiset huomaisivat, kuka oli oikeassa, ja asettuisivat hänen puolelleen. Tuo pöyhkeilevä luottolaitos, tuo Yleispankki, joka oli niin pian päässyt koko markkinain herraksi ja uhkasi häntä ja koko juutalaispuoluetta, joutuisi pian hänen käsiinsä; hän oli hiljaa ja odotti, kunnes se romahtaisi itsestään, ja sitten tarvitsi hänen vain antaa sille lopullinen sysäys.
Myöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut Saccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in varrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin tirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli uneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan huoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan suostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.
Peruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa sanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt muutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven laskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar Sandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin sattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui antamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan yksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi yrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi ollut varma, että niin tulisi käymään.
Mutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä oli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli usein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan uutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan siellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei hän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja kohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen ovelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli muuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa, painoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä kertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän hymyili outoa hymyä.
"Hän on sisällä, eikö totta?" sanoi Caroline aikoen mennä hänen ohitseen.
Dejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä löytää hätävaletta.
"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle."
"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?"
"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö."
Caroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan Saccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen asia oli kysymyksessä.
"Kuka rouvasihminen?" kysyi Caroline käskevällä äänellä.
Dejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen hyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:
"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran ympärillä."
Caroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei voinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa tämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan kärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi, heittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?
Ja seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän Marcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli hiljan tutustunut Carolineen.
"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana. Oh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on löytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi seitsemänkymmentäviisi hengeltä."
Samassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:
"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin haluttaa."
"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle", jatkoi Marcelle, "on niin hauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme tullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla … huristeluja!"
Ja hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena. Caroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään väsynyttä, elotonta hymyä:
"Kas niin, huvitelkaa nyt oikein perinpohjaisesti", sanoi hän vapisevin äänin.
Sitten hänkin meni. Hän rakasti Saccard'ia, häneen oli isketty haava, jota hän ei tahtonut näyttää.
VII.
Kaksi kuukautta sen jälkeen, eräänä leppoisana harmaana marraskuun iltapäivänä meni Caroline heti aamiaisen jälkeen veljensä huoneeseen ryhtyäkseen työhön. Hamelin, joka nyt oli Konstantinopolissa syventyneenä suureen rautatiekysymykseen, oli pyytänyt sisartaan tarkastamaan hänen muistiinpanonsa heidän ensimäiseltä matkaltaan ja kirjottamaan eräänlaisen selonteon, joka tulisi olemaan historiallisena katsauksena; neljäntoista päivän ajan oli hän koettanut syventyä tähän työhön.
Huomattuaan niin odottamatta Saccard'in suhteen vapaaherratar Sandroff'iin oli hän tarvinnut koko itsehallitsemiskykynsä vastustaakseen kiusausta vakoilla ja saada tietää enemmän. Hän ei ollut tuon miehen vaimo, hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi näyttämällä mustasukkaisuuttaan ja aikaansaamalla häväistysjuttua, ja kaikista pahinta oli, ettei hänellä ollut voimaa katkaista suhdettaan Saccard'iin. Hänen oli onnistunut hillitä itsensä, vaieta, olla tyyni ja iloinen, mutta koskaan ei hänen ollut tarvinnut käyttää siinä määrin itsehillitsemiskykyään.
Saccard näytti muuten elävän aivan kuin ennenkin: aamupäivisin oli hän johtajatoimissaan, aamiaisen jälkeen meni hän pörssiin, ja iltasin oli hänellä päivälliskutsuja ja kemuja — huvitteluja teatterinaisten kanssa, joille Caroline ei ollut mustasukkainen. Ja kuitenkin hän tunsi että jokin seikka ei ollut ennallaan, tunsi että Saccard omisti jollekin sen ajan, joka ennen oli kuulunut hänelle itselleen; silloin hän tietysti kohtasi tuon naisen, hän ei halunnut tietää missä. Se saattoi hänet epäileväksi ja levottomaksi, hän alkoi taas vasten tahtoaan "leikkiä poliisia", kuten hänen veljensä oli leikillä sanonut, alkoi tarkkaavasti seurata Yleispankin liikeasioita, joitten valvonnasta hän tykkänään oli lakannut, niin suuri oli hänen luottamuksensa Saccard'iin jonkun aikaa ollut. Hän huomasi nyt ikäväkseen muutamia säännöttömyyksiä. Mutta hän ei voinut täydellä todella tarttua asioihin käsiksi, sillä enemmän vielä kiinnitti hänen ajatuksiaan Saccard'in uskottomuus, tuo kavallus, johon hän halusi suhtautua kylmästi, mutta joka sittenkin oli vähällä kiduttaa hänet hengiltä.
Vihdoinkin Caroline-rouva rauhottui ja hän oli taas istunut työnsä ääressä kymmenkunta minuuttia, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että Charles-kuski, joka eilen oli erotettu palveluksesta, välttämättä tahtoi puhutella häntä. Saccard itse oli ottanut hänet palvelukseen, mutta hän oli menettänyt paikkansa varastettuaan kaurakaupassa. Caroline epäili, mutta suostui sitten ottamaan hänet vastaan.
Charles oli pitkä, kaunis mies, kasvot sileiksi ajetut, ja hänen käytöksensä oli varmaa ja rehtevää, joka aiheutti, että naiset juoksivat hänen jälessään.
"Kysymys on niistä kahdesta paidasta", sanoi hän verrattain häpeämättömällä äänellä, "jotka pesijätär on hävittänyt ja joita hän kieltäytyy maksamasta. Rouvan mielestä ei kai ole kohtuullista, että minun täytyy kärsiä sellainen vahinko. Ja koska rouva on edesvastuussa pesijättärestään, pyydän 15 frangin korvausta."
Caroline-rouva oli sangen tarkka kaikissa sellaisissa talouskysymyksissä. Kenties olisi hän kuitenkin maksanut nuo 15 frangia välttääkseen riitaa, mutta häntä harmitti tuon miehen hävyttömyys, miehen, joka eilen oli erotettu epärehellisyytensä vuoksi.
"Minä en ole teille velkaa mitään, enkä anna sou'takaan. Herra on kertonut minulle kaikki ja jyrkästi kieltänyt minua suostumasta teidän vaatimuksiinne."
Charles astui askeleen eteenpäin uhkaavan näköisenä.
"Vai niin on herra sanonut? Sen voin arvatakin. Muuten oli se hyvin tuhmasti tehty herralta ja nyt saamme hauskaa. En ole niin tyhmä, etten olisi huomannut, ettei rouva ole hänen ainoa ystävänsä…"
Caroline nousi punastuneena, valmiina ajamaan hänet ovesta ulos. Mutta Charles ei antanut hänelle aikaa siihen, vaan jatkoi vielä lujemmalla äänellä:
"Ja ehkä teitä huvittaa tietää, minne herra menee neljän ja kuuden välillä kolme, neljä kertaa viikossa, kun hän tietää tapaavansa naisensa yksin."
Caroline oli äkkiä kalvennut, kaikki veri virtasi hänen sydämeensä. Hän viittasi kiivaasti, että toinen vaikenisi, hän ei tahtonut tietää sitä, minkä hän kahden kuukauden aikana oli aavistanut.
"Minä kiellän teitä…"
Mutta Charles'in ääni voitti.
"Vapaaherratar Sandorff'in luo. Herra Delcambre on hänen rakastajansa ja saadakseen häiritsemättä tavata häntä on hän vuokrannut vapaaherrattarelle pienen huoneuston melkein Caumartin ja Saint-Nicolas-katujen kulmassa, talossa, jossa on hedelmäkauppa. Ja herra käy siellä kun sopii…"
Caroline oli ojentanut kätensä soittokelloon käskeäkseen heittää miehen ulos, mutta hän olisi epäilemättä jatkanut palvelusväen läsnä ollessakin.
"Minulla on hyvä ystävä talossa, Clarisse, kamarineitsyt, ja hän on nähnyt heidät yhdessä, hänet ja hänen rakastajattarensa, ja siellä tapahtuu sangen siivoja…"
"Vaikene toki, kurja! Tuossa on 15 frangianne!"
Ja tehden kuvaamatonta halveksimista osottavan liikkeen ojensi Caroline hänelle rahat; hän huomasi, että vain sillä tavoin voi päästä eroon miehestä. Charles muuttui heti kohteliaaksi.
"Minä tahdon rouvalle vain pelkkää hyvää. Talo, jossa on hedelmäkauppa. Sisäänkäynti pihan puolelta. Tänään torstaina klo 4 voi rouva heidät yllättää."
Caroline työnsi hänet ovelle saamatta sanaa suustaan.
"Sitäkin suuremmalla syyllä, koska rouva tänään voi nähdä jotain oikein hauskaa. Muuten ei Clarisse luonnollisestikaan voi jäädä sellaiseen siveettömään pesään. Ja kun siellä on ollut sellainen siivo herrasväki, tahtoo hän kernaasti jättää heille pienen muiston, vai kuinka? Hyvästi, rouva."
Vihdoinkin oli Caroline yksin. Hän ymmärsi mikä Saccard'ia uhkasi. Tuskaisesti huoaten painoi hän päänsä käsiinsä ja vihdoin pääsivät valtoihinsa kyyneleet, jotka niin kauan olivat olleet tukahuttaa hänet.
Clarisse, laiha vaaleahiuksinen tyttö, oli aivan yksinkertaisesti kavaltanut emäntänsä, tarjoutunut näyttämään Delcambre'lle, kuinka vapaaherratar piti häntä narrinaan ja kohtasi usein toisen miehen hänen maksamassaan huoneustossa. Hän oli aluksi pyytänyt 500 frangia, mutta ahne kun oli, täytyi hänen pitkän kaupanhieroman jälkeen tyytyä 200 frangiin, jotka hän saisi avattuaan oven Delcambre'lle. Tässä talossa oli hänellä ollut rakkauskohtauksia Charles'in kanssa ja hän juuri oli suositellut tätä Saccard'ille erinomaisen siivona ja luotettavana palvelijana. Kun Charles nyt oli erotettu paikastaan, tahtoi tyttö auttaa häntä kostamaan, semminkin kun paronitar oli äreä häntä kohtaan ja hänellä oli tiedossa toinen paikka, jossa hän saisi 5 frangia enemmän palkkaa kuussa. Aluksi oli Charles tahtonut kirjottaa Sandorff'ille, mutta Clarissen mielestä oli sekä hauskempaa että tuloksekkaampaa antaa Delcambre'n yllättää rikolliset. Ja nyt oli kaikki valmiina suurta teatterinäytäntöä varten.
Kello neljän aikaan, kun Saccard saapui, oli vapaaherratar Sandorff jo siellä; hän loikoi leposohvalla takkavalkean ääressä. Hän oli aina täsmällinen, sillä hän oli tottunut liikeasioihin ja tiesi, mitä aika maksoi. Hän jutteli pörssiasioista, houkutteli Saccard'ilta tietoja, ja kun häntä viime aikoina, sen jälkeen kuin hän oli antautunut suhteeseen Saccard'in kanssa, oli seurannut onni keinottelussaan, piti hän viimemainittua jonkunlaisena taikakaluna, joka otetaan maasta ylös ja jota suudellaan, ainoastaan sen vuoksi että se aina tuottaa onnea.
Tuskin oli Saccard astunut sisään, kun Delcambre nousi vaunuista. Yliprokuraattori Delcambre, keisarin henkilökohtainen ystävä ja mies, joka oli tiellä ministeriön jäseneksi, oli laiha, keltaihoinen, pitkäkasvuinen mies, hänellä oli sileäksi ajellut ryppyiset posket. Hänen suuri kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen taipumattoman ankaruuden leiman, ja kun hän nousi ylös rappusia väsynein askelin kuten tavallisesti, oli hänellä sama kylmä ilme kuin istuessaan oikeudessa. Kukaan ei häntä tuntenut talossa. Hän ei koskaan tavannut tulla ennen pimeää.
Clarisse odotti häntä pienessä eteisessä.
"Ehkä herra on hyvä ja seuraa minua, mutta elkää missään tapauksessa kolistelko."
Delcambre epäili; miksi ei hän astuisi sisään ovesta, joka johti suoraan makuuhuoneeseen? Mutta Clarisse selitti kuiskaavalla äänellä, että ovi oli reikelissä, se täytyisi murtaa, ja sillä aikaa voisi paronitar löytää jonkun pakotien. Hänellä oli toinen tuuma. Hänen huoneensa oli erään nykyään käyttämättömän oven kautta yhteydessä pukeutumishuoneen kanssa, jota erotti makuuhuoneesta ainoastaan oviaukko. Vapaaherratar odotti varmaankin kaikista vähimmin yllätystä siltä taholta.
"Herra voi luottaa minuun."
Tyttö livahti puoliavoimesta ovesta ja jätti Delcambre'n seisomaan yksinään palvelustytön huoneeseen, jossa oli korjaamaton vuode ja pesuvati täynnänsä likaista vettä; kirstunsa oli Clarisse jo aamulla vienyt pois ollakseen valmis lähtemään heti suuren kohtauksen perästä. Nyt tuli hän takaisin ja sulki varovaisesti oven jälessään.
"Herran täytyy vielä hiukan odottaa; he juttelevat."
Delcambre alkoi vähitellen menettää kärsivällisyytensä, vasen poski alkoi hermostuneesti värähdellä ja veri nousi päähän.
"Antaa nyt jo tulla lopun", sammalsi hän tietämättä mitä sanoi, ja hänen kätensä vapisivat kuin vilusta.
Mutta kun Clarisse, joka taas oli kadonnut, tuli jälleen takasin, pani hän sormen huulilleen ja pyysi häntä kaiken nimessä olemaan levollinen.
"Minä vakuutan, herra, että on parasta odottaa vielä hiukan."
Delcambre tunsi äkkiä polvensa niin heikoksi, että hänen täytyi istuutua sängyn syrjälle. Huoneessa oli pimeä. Kamarineiti kuunteli ovella. Delcambre'n korvissa suhisi, hän luuli kuulevansa kokonaisen armeijan marssin tahdin.
Vihdoin tunsi hän Clarisse'n käden kainalossaan. Hän ymmärsi, mitä tyttö tarkotti ja pisti hänelle kirjekuoren, jossa oli luvatut 200 frangia. Tyttö kulki edellä, veti verhon syrjään, tyrkkäsi prokuraattorin makuuhuoneeseen ja sanoi:
"Siinä ne nyt ovat!"
Ja Delcambre näki edessään vapaaherrattaren ja Saccard'in enemmän kuin puolialastomina ja asennossa, joka ei jättänyt sijaa pienimmällekään epäilykselle heidän suhteensa laadusta.
"Roisto!" sammalsi Delcambre, joka vaivoin sai sanan suustaan. "Roisto!
Roisto!"
Hänen oli mahdotonta löytää toista sanaa ja hän toisti tuota yhtä lakkaamatta ja pudisteli nyrkkiään Saccard'in nenän edessä.
"Sika!" kirkui hän. "Sika! Näissä huoneissa, joista minä maksan. Te olette minun luonani, senkin sika! Ja tuo nainen kuuluu minulle, te olette sika ja varas!"
Saccard ei pahastunut, hän olisi tahtonut rauhottaa toista, mutta sana "varas" loukkasi häntä.
"Herrani", vastasi hän, "jos haluaa pitää rakastajattarensa yksinomaisuutenaan, ei pidä häneltä kieltää hänen tarpeitaan."
Tämä viittaus Delcambre'n ahneuteen saattoi hänet järjiltään. Hänen muotonsa muuttui, hän tuli sinipunaiseksi, kaikki eläimellinen kohosi hänessä äkkiä pinnalle, koko hänen arvokkuutensa katosi ja hän kirkui:
"Tarpeitaan! Tarpeitaan! Hän tarvitsee vain katuojan, mokoma huora!"
Hän teki niin uhkaavan liikkeen vapaaherratarta kohti, että tämä vetäytyi takaperin, pelästyksestä kuolemankalpeana.
Saccard astui rohkeasti heidän väliinsä.
"Aiotteko lyödä häntä?"
Molemmat miehet seisoivat vastakkain.
"Kas niin, herraseni", sanoi Saccard, "tästä täytyy tulla loppu.
Emmehän me voi seistä tässä riitelemässä kuin kaksi kuorma-ajuria.
Niin, totta on, että minä olen vapaaherrattaren rakastaja, ja jos te
olette maksaneet nämä huonekalut, olen minä puolestani suorittanut…"
"Mitä?"
"Koko joukon muita asioita, esimerkiksi erään vanhan velan, 10,000 frangia Mazaud'ille, johon te olitte jyrkästi kieltäytynyt antamasta rahoja. Minulla on yhtä hyvä oikeus kuin teilläkin. On mahdollista, että olen sika, mutta varas — ei kiitos! Sen sanan saatte ottaa takasin!"
Delcambre kirkui raivoissaan:
"Te olette rosvo ja minä lyön teitä kalloon, jollette heti suoriudu tiehenne!"
Mutta nyt alkoi Saccard'kin kiivastua.
"Ei, kuulkaapas, tämä menee jo liian pitkälle. Minä menen, jos minua haluttaa. Ette te voi pelottaa minua, ukkoseni!"
Ja kun hän oli saanut vaatteensa järjestykseen, jatkoi hän päättäväisesti:
"Nyt olen minä valmis ja nyt jään minä tänne."
Delcambre oli vähällä tukehtua, hän läheni Saccard'ia kuohuen raivosta.
"Kirottu sika, etkö lähde tiehesi!"
"En niinkauan kuin sinä olet täällä, vanha hylky!"
"Minä annan sinulle korvapuustin!"
Molempien miesten raivotessa istui vapaaherratar tuolille odottamaan, että jompikumpi heittäisi ulos toisen. Hän oli jo tyyntynyt ja ajatteli tulevaisuutta; ainoa seikka, mikä häntä kiusasi, oli se, että Clarisse seisoi oviaukon takana koko tämän kohtauksen todistajana. Hän oli nähnyt tämän pistävän esiin päänsä virnuillen mielihyvästä kuullessaan herrojen lausuvan sellaisia roskaisia sanoja, ja molemmat naiset vaihtoivat liekehtivän katseen, vapaaherratar puolialastomana ja häpeissään, piika jäykkänä ja täsmällisenä kunniallinen sileä kaulus kaulassaan.
Mutta Saccard oli myöskin nähnyt Clarissen. Tehdäkseen asiasta pikaisen lopun huusi hän:
"Clarisse, tule tänne! Avaa ovet ja akkunat, niin että koko talo ja kansa kadulla saa kuulla! Herra yliprokuraattori haluaa, että hänen läsnäolonsa täällä tulisi tunnetuksi, ja sen ilon me voimme suoda hänelle."
Delcambre kalpeni nähdessään Saccard'in menevän akkunaan ja tekevän liikkeen, ikäänkuin aikoisi hän sen avata. Tuo kauhea mies saattoi panna täytäntöön uhkauksensa, hän ei pelännyt häväistysjuttua.
"Äh, sinä roisto!" mutisi korkea virkamies. "Sovitte hyvin yhteen, sinä ja tuo portto, ja saat kernaasti pitää hänet."
"Aivan oikein, luiki vain tiehesi! Kukaan ei teitä täällä kaipaa. Nyt tulevat ainakin hänen laskunsa maksetuiksi, eikä hänen tarvitse itkeä tästälähin rahoja. Kenties saan luvan tarjota teille raitiotielipun, herra yliprokuraattori."
Delcambre pysähtyi hetkeksi pukeutumishuoneen kynnykselle kuullessaan tämän viimeisen soimauksen. Hänen kasvoilleen oli taas palannut arvokas ja ylimielinen ilme, hän ojensi kätensä ylpeästi Saccard'ia kohti:
"Vannon, että saatte kalliisti maksaa tämän. Minä kyllä tapaan teidät herra … varokaa itseänne!"
Sitten hän katosi ja hänen jälessään kuului hameen kahina; kamarineitsyt pakeni peläten seurauksia ja nauraen näkemäänsä kohtausta.
Saccard oli vielä sangen kiihottunut, hän sulki kaikki ovet, tuli sen tehtyään takasin makuuhuoneeseen, missä vapaaherratar istui kuin naulattuna tuolillaan. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin huoneessa, työnsi takkaan putoamassa olevan kekäleen ja huomasi lopulta vapaaherrattaren, joka istui yhtä kevyissä pukimissa kuin ennenkin. Hän sanoi hyvin kohteliaalla ja täsmällisellä äänellä:
"Pukeutukaa, rakas ystävä, elkääkä olko levoton. Onhan se harmillista, mutta ei itse asiassa merkitse mitään. Tapaamme täällä ylihuomenna päästäksemme yksimielisyyteen siitä, miten on meneteltävä. Nyt täytyy minun lähteä, minulla on kohtaus Huret'in kanssa."
Hän heitti hyvästit vapaaherrattarelle ja huusi eteisestä:
"Muistakaa kaikessa tapauksessa, ettette tee tuhmuuksia, jos ostatte italialaisia: ei ilman palkkiota!"
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui, istui Caroline pää kirjotuspöydän varassa ja nyyhkytti. Kuskin raa'an paljastuksen perästä ei hän enää voinut epäilläkään, etteikö Saccard häntä pettänyt, ja tämä varmuus herätti hänen sielussaan kaikki vanhat epäilykset ja pelot, jotka hän oli tahtonut haudata sielunsa pohjaan. Hän oli tehnyt väkivaltaa itselleen, pakottanut itsensä toivorikkaaksi ja luottavaiseksi Yleispankkiin nähden; sokean rakkautensa vuoksi oli hänestä tullut kanssarikollinen kaikissa yrityksissä. Senvuoksi vaivasi häntä nyt omatunto sen rauhottavan kirjeen johdosta, jonka hän oli kirjoittanut veljelleen kohta viimeisen yleisen yhtiökokouksen jälkeen; sillä nyt, kun mustasukkaisuus oli repinyt siteen hänen silmiltään, huomasi hän, että väärinkäytökset jatkuivat suuressa mitassa. Ja Saccard yksin oli syyllinen tähän. Caroline vapisi yrittäessään mitata tämän rahaihmisen sielun syvyyttä, jossa toinen varjo peitti toisen. Mutta ei näitten kipeitten kohtien huomaaminen ja levottomuus tulevan romahduksen johdosta purkanut hänen tuskaansa kyyneleihin, päinvastoin se olisi nostanut hänet vastarintaan ja taisteluun, sillä hän oli taisteluluonne. Ei, hän itki ja nyyhkytti kuin sairas lapsi, koska hän rakasti Saccard'ia ja tiesi että tämä juuri oli toisen naisen luona.
"Oi, jumalani", sammalsi hän ääneensä, "ei minulla ole enemmän ylpeyttä!
Miksi en minä voi tehdä mitä tahdon!"
Samassa kuuli hän hämmästyksekseen äänen pimeässä huoneessa. Maxime, joka oli tottunut kulkemaan talossa missä halusi, oli juuri astunut huoneeseen.
"Mitä tämä tahtoo sanoa? Istutteko täällä pimeässä itkemässä?"
Caroline, hämmästyneenä odottamattomasta yllätyksestä, koetti hillitä nyyhkytyksiään ja Maxime jatkoi:
"Pyydän anteeksi, luulin, että isä oli tullut kotiin pörssistä. Muuan tuttavani rouvashenkilö haluaisi hänet luokseen päivälliselle."
Samassa toi palvelija lampun ja poistui asetettuaan sen pöydälle.
"Ei mitään, olen vain hiukan pahoinvoipa … enhän minä juuri tapaa olla hermostunut."
Hänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän suoristui ja hymyili sitten, rohkeana ja urhoollisena kuten tavallista. Nuori mies katsoi häneen hetken, hän huomasi että Caroline oli vielä sekä nuori että kaunis. Hän muisti isänsä ja kohotti olkapäitään sääliväisesti halveksien.
"Hän on aiheuttanut teille nuo kyyneleet, eikö totta?"
Caroline aikoi kieltää, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hänen silmänsä täyttyivät taas kyynelillä.
"Sanoinhan minä teille, Caroline-rouva, että teillä oli liian hyvät ajatukset isästä, ja että hän palkitsisi teidät kiittämättömyydellä. Välttämättömyyden pakosta oli hän pettävä teidätkin!"
Caroline muisti sen päivän, jolloin hän oli lainannut Maxime'lta 2,000 frangia ostaakseen Victorin vapaaksi. Eikö Maxime ollut silloin luvannut olla suora, jos hän haluaisi kysyä jotain? Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada tietää koko menneisyys?
Mutta kuulustelu oli hänelle vastenmielinen; hän osotti haluavansa toisen puheenaineen.
"Minä olen yhä teille velkaa 2,000 frangia", sanoi hän. "Ettehän liene suutuksissannc minulle, kun annan teidän odottaa niin kauan?"
Maxime teki liikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa, että hänen puolestaan sai maksu viipyä kuinka kauan tahansa. Sitten sanoi hän äkkiä:
"A propos … pikku veljeni, villipenikka?"
"Hän tuottaa minulle vain surua, en ole vielä sanonut mitään isällenne. Tahtoisin niin mielelläni siistiä hiukan tuota pikku olentoa, että hänestä voisi pitää."
Maxime'n nauru pelästytti häntä, ja kun hän katsahti nuoreen mieheen kysyvin katsein, sanoi tämä:
"Luulen, että taaskin hankitte itsellenne tarpeettomia huolia. Isä ei ymmärrä tunteitanne. Hänellä on ollut niin paljon kotihuolia."
"Tehän kadotitte äitinne aivan pienenä?"
"Niin, tuskin muistankaan häntä. Minä kävin vielä Plassans'in koulua, kun hän kuoli Parisissa. Enoni, tohtori Pascal, on pitänyt sisareni Clotilde'n, jonka olen tavannut ainoastaan yhden kerran viimeisten vuosien kuluessa."
"Mutta isänne meni uusiin naimisiin?"
Maxime ajatteli hiukan, ennenkuin antautui tähän uuteen aineeseen.
Hänen kirkkaissa silmissään välähti varjo.
"Aivan niin, erään virkamiehen tyttären kanssa — Renée oli hänen nimensä — hän ei ollut minulle äiti, vaan pikemmin ystävätär."
Sitten istuutui hän tuttavallisesti Carolinen viereen ja jatkoi:
"Katsokaas, täytyy ymmärtää isää. Ei hän ole parempi kuin monet muutkaan. Mutta hänen lapsensa, vaimonsa, koko hänen ympäristönsä on hänelle vasta toisessa sijassa, liikeasioitten jälkeen. Hän ei rakasta rahaa kuin saiturit kootakseen sitä kasoihin ja kätkeäkseen kellariin. Ei, hän antaa virrata sen kaikille tahoille, sillä hän pitää arvossa kaikkia nautintoja, loistoa, huveja, mahtia, jotka voi raha hankkia. Se on veressä. Hän möisi meidät kaikki — teidät, minut jos löytyisi ostaja. Ja kaiken tämän tekee hän tiedottomasti, ylimielisesti, sillä hän on todellinen runoilija, miljonien runoilija, jos niin saan sanoa — niin rajattoman mielettömäksi ja tunnottomaksi hän tulee, kun saa koskea kultaan — niin, hän on rosvo suurin piirtein."
Hän lausui Carolinen omia ajatuksia ja tämä nyökkäsi kuullessaan Maxime'n sanoja. Oh, raha, raha, joka myrkytti, saastutti kaiken, karkotti hyvän, hellän, uhrautuvan rakkauden! Raha yksin on suuri rikollinen, kaiken julmuuden, inhimillisen alennuksen aihe. Jos Caroline'lla olisi ollut voimaa samassa määrässä kuin tahtoa, olisi hän silmänräpäyksessä hävittänyt rahan mailmasta, polkenut kantapäällään murskaksi pahan pään pelastaakseen ihmiskunnan terveyden.
"Ja niin meni isänne uusiin naimisiin?" toisti hän hetken kuluttua; hänen äänensä oli hiukan masentunut, ikäänkuin hän olisi hämärästi muistanut joitakin merkillisiä juttuja tästä hänen toisesta avioliitostaan.
Missä ja milloin oli hän kuullut puhuttavan tuosta Renée'stä? Eikö tämä avioliitto ollut ollutkin vain häpeällinen kauppa? Ja sitten oli rikos hiljaa hiipinyt hänen kattonsa alle, ollut siellä siedetty vieras … hirmuinen avioliittorikos, joka johti sukurutsaan?
"Renée", jatkoi Maxime sangen tukahutetulla äänellä, ikäänkuin hän olisi vasten tahtoaan ollut pakotettu puhumaan, "oli vain muutamia vuosia vanhempi minua…"
Hän katsoi ylös, tarkasti Caroline-rouvaa, ja äkkiä valtasi hänet vastustamaton tarve uskoutua tälle naiselle, joka hänen mielestään oli niin puhdas ja järkevä. Hän kertoi Caroline'lle koko tarinansa, ei yhtäjaksoisesti vaan palottain, epätäydellisinä, ikäänkuin vastentahtoisina tunnustuksina, jotka Caroline'n itsensä täytyi muodostaa kokonaisuudeksi. Oliko se vanhaa kaunaa isää kohtaan, jonka hän nyt päästi irralleen, tuo kilpailu joka oli tapahtunut heidän välillään ja joka vielä tänä päivänä teki heidät vieraiksi toisilleen? Hän ei syyttänyt isäänsä, ei näyttänyt voivan suuttua, mutta hänen naurunsa kaikui ivallisena, hän puhui noista inhottavista asioista salaisella vahingonilolla, koska lika sattui samalla isäänkin.
Ja niin sai Caroline tietää koko tuon siivottoman jutun: kuinka Saccard oli myynyt nimensä rahasta, nainut vietellyn tytön, kuinka hän mielettömällä tuhlauksellaan oli kiihottanut sairaan lapsirukan intohimoja, ja kuinka hän, myöskin rahojen vuoksi, saadakseen vaimonsa allekirjoituksen, oli ollut olematta näkevinään rikollista suhdetta vaimonsa ja poikansa välillä. Ja kun Caroline huomasi Saccard'in paljastetuksi koko pirullisessa suuruudessaan, kauhistui hän ja jäytyi ajatellessaan, että hänkin oli langennut saman villipedon uhriksi niin monen muun jälkeen!
"Niin, niin on asianlaita", sanoi Maxime lopuksi. "Olen pahoillani puolestanne, mutta teidän ei pidä rikkoa suhdettanne isän kanssa ilman muuta. Se olisi minusta sangen ikävää, sillä kaikessa tapauksessa joutuisitte kärsimään te, eikä hän. Ymmärrättekö nyt, miksi minä en tahdo lainata hänelle sou'takaan?"
Kun Caroline ei vastannut, nousi hän ja loi silmäyksen peiliin kauniin miehen värähtämättömällä rauhallisuudella, miehen, joka aina tietää olevansa moitteeton. Sitten palasi hän Carolinen luo.
"Eikö totta, sellaiset esimerkit tekevät ihmisen vanhaksi ennen aikojaan. Minä vakiinnuin heti, nain nuoren tytön, joka oli sairaloinen ja kuoli aikaisin. Ja voin vannoa, etten nyt enää voisi tehdä sellaisia tyhmyyksiä. En, mutta … isä! Hän on parantumaton, sillä hänellä ei ole käsitystäkään moralista."
Hän tarttui Carolinen käteen, piti sitä hetken omassaan ja tunsi, että se oli aivan kylmä.
"Niin, minä menen, koska ei isä tule. Kas niin, elkää nyt olko pahoillanne! Minä luulin teitä niin voimakkaaksi. Ja te voitte kiittää minua: typerintä mailmassa on antaa pettää itseään!"
Hän oli jo menossa, mutta kääntyi ovella ja sanoi nauraen:
"Unohdin erään asian: sanokaa hänelle että rouva Jeumont haluaa nähdä hänet luonaan päivällisellä. Ja kai tiedätte, rouva Jeumont, joka on ollut keisarin luona yhden yön 100,000 frangista. Elkää pelätkö, niin hullu kuin isäukko onkin, toivon kuitenkin, ettei hän maksa rakastajattarilleen niin kallista hintaa."
Yksin jäätyään istui Caroline-rouva hetken liikkumattomana, masentuneena, tuijottaen lamppuun, joka valasi suurta, hiljaista huonetta. Hän näki nyt Saccard'in sellaisena kuin hän todella oli, näki selvästi tuon raha ihmisen sieluun. Tämä oli jakanut vaimonsa poikansa kanssa, myynyt poikansa, myynyt vaimonsa, myynyt kaiken, mikä oli joutunut hänen käsiinsä; hän oli myynyt itsensäkin, ja hän olisi myyvä hänetkin, myyvä oman veljensä, lyövä rahaa heidän sydämistään ja aivoistaan. Oh, raha, kauhea raha, joka pilaa ja pettää!
Caroline nousi kiivaasti. Ei, ei, tämä oli inhottavaa, tästä täytyi tulla loppu, hän ei voinut kauemmin olla yhdessä tuon miehen kanssa. Hän olisi voinut antaa anteeksi Saccard'in uskottomuuden, mutta hänen likainen menneisyytensä herätti voittamattoman inhon, ja hän vapisi ajatellessaan, mitä mahdollisia rikoksia hän vielä saattaisi tehdä tulevaisuudessa. Hänellä oli vain yksi keino, lähteä heti, ellei halunnut itse alentua lokaan ja sortua raunioihin. Ja hänet valtasi halu päästä kauaksi, kauaksi pois, hakea käsiin veljensä Itämailta, ei niin paljon varottaakseen häntä, kuin itse täältä paetakseen. Matkustaa, matkustaa heti! Kello ei ollut vielä kuutta, hän voisi ehtiä Marseille'n pikajunaan, joka lähti 7.55. Ainoastaan hiukan liinavaatteita ja yksi puku matkalaukkuun ja hän olisi valmis. Hän katsahti kirjoituspöydälle, selostukseen, joka oli tekeillä, ja hän pysähtyi hetkeksi. Mitäpä hyödyttäisi ottaa mukaansa sitä? Kaikkihan kumminkin kukistuisi, sillä oli rakennettu hiedalle. Hän alkoi kuitenkin järjestellä papereita ja muistiinpanoja aivan koneellisesti, kuin järjestystä rakastava perheenäiti, joka ei tahdo että hänen jälkensä osottavat epäjärjestystä, tähän työhön kului muutamia minuutteja, ensimäinen kuumuus jäähtyi. Hän oli aivan tyyni ja hillitty katsellessaan viimeisen kerran huonetta, ennenkuin jätti sen ainaiseksi.
Samassa astui palvelija sisään tuoden joukon sanomalehtiä ja kirjeitä. Caroline katseli päällekirjotuksia ja löysi kasasta kirjeen veljeltään, se oli hänelle. Kirje oli lähetetty Damaskuksesta, missä Hamelin nyt oleskeli Beirut'ista suunniteltua haararataa tutkimassa. Ensialuksi silmäili hän sen läpi pikipäin seisoallaan ja päätti lukea tarkemmin junassa. Mutta jokainen ajatus kiinnitti hänen mieltään, hän ei voinut hypätä yli ainoankaan rivin, ja lopuksi istuutui hän uudelleen kirjotuspöydän ääreen ja antautui lukemaan tätä kaksitoistasivuista kirjettä.
Hamelin'illa oli kirjottaessaan kirjettä ollut yksi iloisia päiviään. Hän kiitti sisarta viimeisistä hyvistä uutisista, joita tämä oli lähettänyt Parisista, ja hän kertoi vielä parempia uutisia Itämailta, jossa kaikki sujui oivallisesti. Yhdistetyn höyrylaivayhtiön ensimäinen tilinpäätös näytti antavan loistavan tuloksen, uudet höyrylaivat ansaitsivat erinomaisesti, kiitos mukavan sisustuksensa ja suuremman nopeutensa. Hamelin sanoi leikillään, että merimatka niillä oli suoranainen huvi, ja hän osotti sisarelleen, kuinka kaikki Välimeren satamakaupungit pian joutuvat yhtiön valtaan. Oli käyvä aivan niinkuin hän oli ennustanut: Idän portit avautuivat selkosen selälleen Ranskalle. Pian oli kaupunkeja kasvava Libanon'in hedelmällisille rinteille. Mutta erityisen vilkkaasti kuvasi hän Karmel'ia, jossa hopeakaivokset olivat jo täydessä käynnissä. Maa oli viljelty ja kokonainen kylä oli kasvanut kaivosten ympärille. Siinä oli jo 500 asukasta ja uusi tie oli laitettu kaivokselta Saint-Jean d'Acre'en. Hamelin ei väsynyt puhumasta ensimäisestä rautatielinjasta, jonka hän oli avaava Brussan ja Beirut'in välille, Angoran ja Aleppon yli. Kaikki muodollisuudet Konstantinopolissa oli suoritettu, hän oli aivan ihastunut eräitten muutosten johdosta alkuperäiseen suunnitelmaan, jotka helpottaisivat Tauruksen vaikeaa läpimurtamista. Hän oli määrännyt asemien paikat — muutamat olivat keskellä erämaata, kaupunki siellä, toinen täällä, jokaisen aseman ympärille oli kaupunki kasvava. Tulevaisuuden vilja oli jo kylvetty, se orasti, ja muutamien vuosien perästä oli koko maa saava uuden ulkonäön. Ja niin lopetti hän kirjeensä rakkaalle sisarelleen sydämellisin terveisin, sanoi hänelle, miten iloinen hän oli, että tämä sai olla mukana tässä kansojen uudestaansyntymisessä, jossa hänellä oli niin suuri osa, hänellä, jonka rohkeus ja elämänvoima niin monta kertaa oli tukenut ja lohduttanut veljeä.
Luettuaan kirjeen laski Caroline-rouva sen pöydälle ja tuijotti taas ajatuksissaan lamppuun. Sitten kiintyi hänen katseensa seiniä peittäviin suunnitelmiin ja vesivärimaalauksiin. Ja kaikki nuo paperilehdet mittausopillisine linjoineen loihtivat hänen eteensä uuden maailman siellä kaukana, tuon maan, jonka hän kerran oli matkustanut ristiin rastiin, ja jonka ikisinistä taivasta ja hedelmällistä maaemoa hän niin suuresti oli rakastanut. Ja tuo tulevaisuuden Itä levitti hänen eteensä kukoistavat kaupunkinsa, viljellyt lakeutensa, joilla vilisi onnellisia ihmisiä. Hän näki heidät, hän kuuli ahkeran hälinän työpaikoilta, hän ymmärsi, että tuo vanha, nukkunut mailma vihdoinkin oli herännyt ja oli aikeissa luoda ja synnyttää.
Ja äkkiä vakiintui Caroline'n mielessä ajatus, että raha oli väkevöimisaine, josta tämä tulevaisuuden ihmiskunta oli kohoava. Hän muisti Saccard'in keinotteluteoriat. Hän muisti mitä tämä oli sanonut, että ilman sitä olisivat kaikki suuret, voimakkaat, hedelmälliset yritykset mahdottomat. Kun hänen veljensä siellä kaukana iloitsi voitostaan, niin tapahtui se ainoastaan sentähden, että kulta virtasi pankin holveihin täällä Parisissa ja levitti ympärilleen peliraivon ruttoa. Raha, tuo turmiollinen myrkky, oli niinmuodoin kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden luoja, tuki suuria yrityksiä, joitten tarkotuksena oli lähentää kaksi mailmanosaa toisiinsa ja luoda ikuinen rauha. Hän oli kironnut rahaa, nyt polvistui hän sen eteen intoisen ihailun vallassa. Raha, kaiken pahan alku, oli samalla kaiken hyvän lähde. Ja hän ei vielä tiennyt, mitä oikeastaan tehdä, sillä hän oli järkytetty olentonsa perusjuuria myöten, mutta hän päätti jo olla matkustamatta, koska voitto Itämailla näytti varmalta ja taistelu Parisissa ei ollut loppuun suoritettu, mutta hän ei voinut rauhottua, hänen sydämensä vuoti vielä verta.
Hän nousi ylös, meni akkunaan ja nojasi päänsä ruutuun. Oli sysipimeä, hän erotti vain pienen valonsäteen syrjäisestä huoneesta, jossa kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä tapasivat oleskella voidakseen olla lämmittämättä muita huoneitaan. Hän näki himmeästi ohuen, valkean akuttimen läpi äidin hienot kasvonpiirteet, näki hänen paikkaavan jotain vaatekappaletta, samalla kun Alice maalasi vesivärimaalauksia, joita hän valmisti tusinoittain ja sitten salaa myi. Heille oli tapahtunut onnettomuus, heidän hevosensa oli ruvennut ontumaan, joten heidän oli pitänyt neljätoista päivää istua kotona: he eivät halunneet lähteä minnekään jalkasin ja varoja ei ollut vuokrata ajuria. Mutta kaiken tämän sankarillisesti salatun köyhyyden lävitse loisti yksi toivon säde, joka piti yllä heidän rohkeuttaan: Yleispankin osakkeet kohosivat yhtämittaa, tulossa oli suuri voitto, kun he jonain päivänä myisivät osakkeensa, sittenkun kurssi oli saavuttanut huippukohtansa. Kreivitär unelmoi ostavansa aivan uuden puvun ja antavansa neljät päivälliset kuussa, tarvitsematta niiden vuoksi elää neljäätoista päivää vedellä ja leivällä. Alice ei enää hymyillyt teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, kun hänen äitinsä puhui naimisesta, hän kuunteli äidin sanoja taistellen liikutusta vastaan ja alkoi uskoa, ettei se seikka ehkä kuulunutkaan mahdottomuuksien alaan, vaan että hän myös joskus saisi miehen ja lapsia. Jos Saccard tekisi heidät rikkaiksi, eivätkö he tulisi siunaamaan häntä, eikö hän aina heidän silmissään näyttäisi omanvoitonpyytämättömältä ja hyvältä? Hyvyyttä löytyy siis kaikkialla, huonommissakin ihmisissä, ja kiroavan joukon keskeltä siunaa aina joku hellä, kiitollinen ääni. Tästä johtuivat hänen ajatuksensa työkotiin. Eilen oli Saccard antanut hänen jakaa leikkikaluja ja namusia erään merkkipäivän johdosta, ja hän hymyili tahtomattaan lasten meluavaa iloa. Viime kuukausina oli oltu tyytyväisempiä Victoriin: Caroline oli lukenut tyydyttäviä todistuksia ruhtinatar d'Orvideon luona, jonka kanssa hän kaksi kertaa viikossa kävi puhelemassa laitoksen asioista. Nyt kummastutti häntä, että hän aivan oli unohtanut Victorin aikoessaan epätoivossaan heittää kaikki sikseen ja matkustaa pois. Kuinka voisi hän hyljätä pojan, jättää tämän laupeudentyön keskentekoiseksi?
Hän lisäsi puita uuniin, jäi sen eteen polvilleen ja hymyili itsekseen, iloisena ja oudon mielialan vallassa. Nyt oli siis kohtaus ohitse, hän toivoi uudestaan. Mitä hän toivoi? Sitä hän ei tiennyt, se kai oli hänen tuntematon, kaukana, tulevaisuudessa, elämän lopussa. Elää, siinä oli kyllin, elämä kyllä itse parantaisi iskemänsä haavat. Hän muisti koko entisen elämänsä, onnettoman avioliittonsa, taloudelliset vaikeutensa täällä Parisissa, surunsa, kun hänet oli hyljännyt se ainoa mies, jota hän rakasti. Eikö nyt taaskin kaikki ollut ruhjoutunut? Hän oli kadottanut kunnioituksensa rakastajaansa kohtaan, kun oli saanut silmätä hänen inhottavaan menneisyyteensä, mutta hän suhtautui siihen kuin hurskaat naiset vastenmielisiin haavoihin, joita he alituisesti sitovat, vaikka tietävät, etteivät ne koskaan parane ja arvetu. Hän tulisi edelleen kuulumaan tuolle miehelle, vaikka hän tiesi, että tämä pettää häntä. Hän tulisi edelleen elämään keinottelujen kuumassa ilmapiirissä, alituisen romahduksen uhkan alaisena, joka ehkä maksaisi hänen veljensä elämän ja kunnian. Ja hän seisoi kaikesta tästä huolimatta suorana, miltei suruttomana, nautinnolla katsoen lähestyviä vaaroja suoraan kasvoihin. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää — ehkä olemassaolon ilon vuoksi! Hän oli, kuten hänen veljensä sanoi, voittamaton toivo henkilöitynä.
Tullessaan kotiin tapasi Saccard Carolinen kirjotustyöhönsä syventyneenä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti, ja Saccard painoi keveän suutelon hänen kauniille, tuuheille valkeille hiuksilleen.
"Oletteko paljonkin olleet liikkeellä tänään, rakas ystävä?"
"Kyllä, on ollut aivan loputon kiire. Olin yleisten töitten ministerin luona, sitten sain vihdoin käsiini Huret'n, sitten täytyi minun vielä uudestaan juosta ministerin luo, mutta tapasin vain sihteerin — mutta sain kuitenkin lupaa siihen mitä halusin."
Erottuaan vapaaherratar Sandorff'ista oli hän ollut liikkeellä koko ajan, antautunut liikeasioihin ruumiineen ja sieluineen, kuten tavallista. Caroline antoi hänelle Hamelin'in kirjeen ja hän tuli luonnollisesti sangen iloiseksi sen sisällöstä. Caroline katseli häntä, kun hän riemuitsi lähestyvän voiton johdosta, ja hän ajatteli itsekseen, että hän tästä lähin pitäisi silmällä Saccard'ia ja estäisi tätä tekemästä hullutuksia. Mutta Carolinen oli mahdotonta olla ankara häntä kohtaan.
"Poikanne oli täällä tuomassa päivälliskutsua — rouva de Jeumont'in luo?"
"Hän kirjotti minulle!" huudahti Saccard. "Olen unohtanut puhua teille, että aion mennä sinne tänä iltana. Se on sietämätöntä … minä kun olen niin väsynyt!"
Ja niin hän meni suudeltuaan uudestaan Carolinen valkeita hiuksia. Caroline istui taas työnsä ääreen ystävällinen, anteeksiantava hymy huulillaan. Hänhän kumminkin oli pääasiassa hänen ystävättärensä. Hän häpesi mustasukkaisuuttaan, ikäänkuin se olisi liannut vielä enemmän heidän suhteitaan. Hän tahtoi kohota yli rakkauden itsekkäisyyden. Mitäpä se merkitsi, vaikka hänen täytyikin jakaa toisten kanssa? Hän rakasti Saccard'ia kuitenkin koko sydämestään. Tässä ilmeni rakkauden voittokulku: tuota Saccard'ia, tuota rosvoa rahamailman valtateiltä rakasti niin kokonaisesti ja täydellisesti tämä nainen, koska hän näki hänen voimalla ja innolla luovan mailmaa, synnyttävän elämää.