VIII.
Näyttely avattiin huhtikuun 1 p:nä 1867 loistavilla juhlallisuuksilla, verrattomalla voittotaistolla. Se oli keisarikunnan loistoajan alkuna ja se muutti Parisin jättiläishotelliksi lippuineen ja viireineen, lauluineen ja soittoineen, jossa syötiin ja juotiin ja hurrattiin kaikissa huoneissa. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta vaelsi pitkä jono kuninkaita ja keisareja Tuilerie'hin, jotka loistivat kuin haltijoitten valtakunta.
Ja se sattui samaan aikaan, neljätoista päivää myöhemmin, kuin Saccard vihki loistokkaan palatsin, jonka hän oli rakennuttanut Yleispankille. Puolessa vuodessa oli se valmistunut. Oli työskennelty yötä päivää, ei minuuttiakaan oltu hukattu, ja tämä ihme oli mahdollinen vain Parisissa. Nyt kohosi julkipuoli täynnä koristuksia ohikulkijain ihmeeksi. Sisällä kohtasi sama loisto, kassan miljoonat näyttivät virtaavan seiniä pitkin. Leveät portaat johtivat saliin, jossa johtokunta kokoontui, se oli punainen kullalla silailtu huone, loistava kuin oopperasalonki. Kaikkialla verhoja ja mattoja, konttori sisustettu valtavalla loistolla. Kellarikerrokseen oli muurattu kassakaapit, suuret kuin uunit, paksujen peililasien alle, joitten läpi yleisö voi nähdä ne, kuten haltijasatujen tynnyrit, joissa tavattomia aarteita säilytetään. Ja vieraat kansakunnat kuninkaineen, jotka virtasivat näyttelyyn, saivat tulla katsomaan tätä kaikkea; kaikki oli järjestyksessä, uusi palatsi odotti heitä häikäistäkseen ja vangitakseen heidät, kunkin erältään, kullan voimakkaaseen paulaan, joka loisteli auringonpaisteessa.
Saccard kruunasi työhuoneensa, joka oli muita kallisarvoisemmin sisustettu, Ludvig XlV:nnen aikuisilla huonekaluilla, kullattua kirjosametilla verhottua puuta. Henkilökuntaa oli taas lisätty, apulaisten lukumäärä nousi 400:aan, ja koko tätä armeijaa komensi Saccard sekä pelättynä että rakastettuna tyrannina, sillä hän oli sangen antelias palkkioita jakaessaan. Vaikka hän kantoi vain tirehtöörin arvonimeä, hallitsi hän kaikkea; hänellä oli paljon enemmän sananvaltaa kuin hallinnon puheenjohtajalla ja hallinnolla itsellään, jotka täyttivät vain hänen käskyjään. Caroline-rouva eli nykyään yhtämittaisen levottomuuden vallassa, koetti päästä selville kaikista Saccard'in suunnitelmista vastustaakseen niitä, jos tarvis vaati. Hän ei hyväksynyt tätä uutta laitosta, joka hänen mielestään oli liian loistelias, vaikkei hän voinutkaan väittää sitä aivan tarpeettomaksi, sillä hänen oli täytynyt itsensä tunnustaa, että pankki tarvitsi suuremman huoneuston. Mutta Saccard uskoi loiston lumousvoimaan, ja siinä hän osottautui olevan oikeassa. Uusi pankkirakennus herätti tavatonta huomiota, sen vaikutukset voittivat Jantrou'n hurjimmatkin reklaamit. Pienet jumaliset kapitalistit hiljaisista kortteleista, köyhät maalaispapit, jotka hiljan olivat saapuneet rautatieasemalle, seisoivat töllistellen taloa haltioissaan, ja tulivat siitä ulos tulipunaisina ihastuksesta sen johdosta, että olivat voineet sijottaa rahansa sinne.
Mutta kaikkein enimmän huoletti Carolinea se seikka, ettei hän nyt voinut niin välittömästi kuin ennen harjottaa valvontaansa, huomiota herättämättä. Nyt saattoi hän ainoastaan harvoin käydä pankissa ja silloinkin jonkun tekosyyn nojalla. Hän vietti nyt aikaansa yksin veljensä suuressa työhuoneessa ja tapasi Saccard'ia tuskin muuta kuin iltasin. Hän työskenteli kuitenkin paljon; hänen veljensä lähetti Itämailta lakkaamatta uusia tietoja. Mutta joskus pysähtyi hän työssään ja kuunteli vanhan tavan mukaan, mitä tapahtui alhaalla; mutta hän ei kuullut ääntäkään — kuolemanhiljaisuus vallitsi suurissa, suletuissa pankkihuoneissa. Silloin valtasi hänet harvinainen tuska. Mitä tapahtui rue de Londres'in varrella? Kenties juuri tällä hetkellä halkesi se sauma, joka oli syöksevä koko rakennuksen raunioiksi?
Kävi kuiske, että Saccard aikoi uutta pääoman lisäystä. Hän tahtoi 150 miljonaa 100 miljonan sijasta. Juuri tähän aikaan valtasi Parisin ja koko Ranskan mieletön keinottelukuume, sen aiheuttivat suuremmoiset rakennusyritykset ja valtava uudistustyö, jotka tänä keisarikunnan kukoistusaikana antoivat mailmankaupungille uuden ulkonäön. Kaikki tahtoivat saada osansa, kaikki uskalsivat omaisuutensa vihreälle liinalle saadakseen sen kymmenkertaistetuksi ja voidakseen nauttia yhtä esteettömästi kuin toisetkin, jotka olivat tulleet rikkaiksi yhtenä yönä. Ja mielettömyys leimahti valoisina iltoina suuressa, koristetussa kaupungissa ja koko Parisi oli muuttunut markkinapaikaksi, missä kaikkia elämän nautintoja oli kaupan paljaan taivaan alla. Ja Saccard, jolla kerta kaikkiaan oli maantierosvon viekkaus, huomasi selvästi, että kaikilla noilla ihmisillä oli vastustamaton tarve kylvää rahojaan kaikkiin tuuliin ja tyhjentää taskunsa; senvuoksi hän kaksinkertaistutti reklaamintekoon määrätyn summan ja kannusti Jantrou'ta uusiin ihmetöihin sillä alalla. Heti näyttelyn avaamisen jälkeen oli sanomalehdissä yhtämittaa soitettu kelloja, joitten piti vetää väkeä Yleispankkiin. Milloin oli painettu uutinen, jossa kerrottiin, että eräs naishenkilö oli unohtanut sata osaketta ajurin rattaille, milloin ote matkakuvauksesta Vähässä Aasiassa, josta muun muassa saatiin tietää, että Napoleon ensimäinen oli ennustanut tämän pankin perustamista rue de Londres'n varrelle, milloin pitkä valtiollinen johtava, missä luotiin katsaus pankin vaikutukseen itämaisen kysymyksen tulevana ratkaisijana; puhumattakaan alituisista uutisista ammattilehdissä, jotka kaikki olivat värvätyt ja marssivat esiin erinomaisessa järjestyksessä. Jantrou oli tehnyt vuosisopimuksen pikku lehtien kanssa, jotka varasivat hänelle palstan jokaisessa numerossaan, ja hän käytti tätä palstaa uskomattomalla keksimiskyvyllä ja mielikuvitusrikkaudella, menipä hän niinkin pitkälle, että hyökkäsi pankin kimppuun voidakseen sitä suuremmalla loistolla toitottaa voittoaan vastustajista. Sitä merkillistä lentolehtistä, josta hän oli unelmoinut, oli äskettäin levitetty miljonana kappaleena yli koko sivistyneen mailman. Uusi asioimisto oli myös käynnissä ja käyttäen tekosyynään pörssitietojen levittämistä maaseutulehtiin pääsi se kaikkien suurempien kaupunkien markkinoitten herraksi. Ja hänen oma lehtensä "Toivo" oli hänen vapaalla johdollaan saavuttanut yhä suuremman valtiollisen merkityksen.
Ja huhu uudesta pääoman lisäyksestä, joka levisi keskellä reklaamiyllytystä ja ajankohtana, joka oli sovelias kaikenlaisille hullutuksille, oli omiaan tempaamaan mukaan järkevimmätkin. Köyhimmistä kodeista ylhäisimpiin palatseihin, portinvartijan majasta herttuattarien salonkeihin saakka syttyi tuli ja veto muuttui sankarilliseksi, sokeaksi, taistelunhaluiseksi uskoksi. Otettiin huomioon ne ihmetyöt, joita Yleispankki jo oli suorittanut, ensimäiset loistavat edistykset, odottamattoman suuret jaot, jommoisia ei mikään muu yhtiö ollut voinut niin pian suorittaa osakkeenomistajilleen. Ei yhtään tappiota, ainoastaan voittoja voittojen jälkeen; kaikki, mihin Yleispankki koski, muuttui kullaksi. Ja mikä tulevaisuus välkkyikään noitten kiihtyneitten aivojen edessä, tulevaisuus niin täynnä vielä suurempia yrityksiä, että se välttämättä vaati nuo 50 uutta miljonaa, joitten huhun ennustama liikkeellelaskeminen oli saattanut ihmiset pyörälle päästään. Oli liikkeellä mitä uskomattomimpia historioita pankin suunnitelmista, sekä pörssissä että seuraelämässä; mutta ennen muuta herätti huomiota itämaisen rautatieyhtymän muodostaminen; se oli seisovana puheenaiheena kaikkialla, erittäinkin olivat naiset ihastuneet tähän aatteeseen ja koettivat värvätä sille kannattajia. Naiskammioissa, loistopäivällisillä, myöhäisillä teekutsuilla, vieläpä alkoveissakin kuultiin intohimoisten naisäänten kuulustelevan miehiä: "Mitä te sanotte, eikö teillä ole yhtään osaketta Yleispankista? Se on ainoa, joka johonkin kelpaa! Ostakaa heti sen osakkeita, jos haluatte, että teistä pidetään!" Suunniteltiin uutta ristiretkeä, Vähän Aasian vallotusta, johon eivät Pietari-Erakko ja Ludvig pyhä olleet kyenneet, ja johon naiset nyt olivat ryhtyneet kultatäydet kukkarot aseinaan. Kaikki olivat tietävinään asian perinjuurin, puhuivat teknillisin termein päälinjasta, joka avattaisiin ensiksi Brussan ja Beirut'in välille Angoran ja Aleppon ylitse. Sitten tuli Smyrnan ja Angoran linja, sen jälkeen Trapezunt'in ja Angoran linja Erzerum'in ja Sivas'in kautta ja vihdoin Damaskus-Beirut-linja. Ja sitten he hymyilivät, vilkuttivat silmää ja kuiskailivat, että mahdollisesti vielä tulisi yksi linja — mutta vasta paljo myöhempään — Beirut'in ja Jerusalemin välille vanhojen rannikkokaupunkien Laidan, Saint-Jean d'Acren ja Jaffan kautta … ja kuka tietää, kenties voitaisi Jerusalemista jatkaa aina Port-Saidiin ja Aleksandriaan saakka. Puhumattakaan siitä, että Bagdad ei ollut kaukana Damaskuksesta ja että, jos linja ulotettaisiin sinne saakka, merkitsisi se tien murtamista länsimaista aina Persiaan, Indiaan ja Kiinaan saakka. Heidän kauniit huulensa loihtivat esiin kalifien löydetyt aarteet, kuten Tuhannen ja yhden yön ihmesaduissa. Edenin yrttitarha valloitettaisiin uudestaan, pyhä hauta temmattaisiin uskottomien käsistä ja kristinusko nostaisi valkoisen lippunsa ihmiskunnan kehdolle! Tähän vaikenivat kauniit ennustajattaret, eivät halunneet sanoa enempää, mutta heidän silmänsä loistivat ajatellessaan sitä, mikä täytyi pitää salassa. Sitä ei saanut kuiskata kuuluville. Monet heistä eivät tienneet siitä mitään, mutta olivat tietävinään. Se oli salaperäinen asia, joka kenties ei koskaan tapahtuisi, mutta joka saattoi kuitenkin tulla kuin ukkosen isku jonain päivänä: Jerusalem lunastettuna sulttaanilta, jätettynä paaville yhdessä Syrian kuningaskunnan kanssa, hänen pyhyytensä talousarvio katolisen pankin "Pyhän haudan aarrekammion", järjestämänä, joka suojelisi häntä kaikilta valtiollisilta levottomuuksilta, katolisuus nuortuneena, vapautuneena kaikista turmelevista kasvannaisuuksista, täyden kypsyyden saavuttaneena, hallitsevana mailmaa sen vuoren huipulta, jolla Kristus antoi henkensä.
Kun Saccard nykyisin halusi työskennellä aamusin, oli hän pakotettu sanomaan, ettei ole kotona, sillä hieno huone Ludvig XIV:nnen malliin oli suorastaan piiritettynä, siellä oli kuin kokonainen hovi kuninkaan ympärillä … jumaloimista, kerjäämistä ilman alkua ja loppua kaikkivoivan miehen ympärillä.
Erityisen sydämetön oli hän eräänä heinäkuun alkupuolen aamuna; hän oli antanut käskyn, ettei ketään oteta vastaan. Kun odotushuone oli pakaten täynnä väkeä, joka huolimatta vahtimestarin esityksistä jäi yhä odottamaan, oli hän sulkeutunut kahden konttoripäällikkönsä kanssa viimeistelemään uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemissuunnitelmaa. Tarkastettuaan useampia uusia ehdotuksia hyväksyi hän erään, joka järjesti asian niin, että vanhat 200,000 osaketta, joista oli maksettu ainoastaan 125 frangia, kuitattiin täydellisesti; mutta tähän tulokseen pääsemiseksi täytyi uudet, ainoastaan osakkeenomistajille kuuluvat osakkeet, merkitä 850 frangiksi, heti maksettaviksi, siitä 500 frangia perusrahastoon ja 350 frangin palkkio vanhojen osakkeitten ehdotettua lunastamista varten. Mutta ilmeni vaikeuksia, oli useita verrattain merkitseviä reikiä täytettävänä, ja Saccard oli hyvin hermostunut. Odotushuoneesta kuuluvat äänet suututtivat häntä. Nuo ihmiset, jotka olivat valmiit heittäytymään vatsalleen hänen eteensä, nuo matelevat kunnioituksenosotukset, jotka hän tavallisesti otti vastaan hyväntahtoisen tyrannin ylimielisyydellä, herättivät hänessä tänään halveksimista. Ja kun Dejoie, joka aamusin palveli hänen luonaan vahtimestarina, uskalsi hiipiä sisään eräästä pienestä käytävän ovesta, huusi hän hirmustuneena:
"Mitä nyt? Olenhan minä sanonut, etten ota vastaan ketään! Tuolla on keppini, ota se, tunge heidät oven ulkopuolelle ja anna heidän maistaa sitä, niin saan ehkä olla hetken rauhassa."
Dejoie otti asian rauhallisesti ja uskalsi tehdä vastaväitteitä.
"Suokaa anteeksi, kreivitär de Beauvilliers kerjäsi ja rukoili … ja kun tiedän, että herra mielellään on kohtelias häntä kohtaan…"
"Menköön helvettiin, hän ja kaikki muut!" huusi Saccard.
Mutta hän johtui heti toisiin ajatuksiin ja sanoi:
"Päästä hänet sitten sisään, koska kerran on tähtiin kirjotettu, etten minä koskaan saa olla rauhassa. Mutta pikku oven kautta, muuten tulee koko joukko sisälle."
Saccard otti kreivitär Beauvilliers'in vastaan verrattain ynseästi, sillä hänen vihansa ei vielä ollut ehtinyt lauhtua. Hän ei edes tyyntynyt Alice'n nähdessään, joka seurasi äitiään tavanmukaisin suljetuin, vakavin ilmein. Hän oli lähettänyt pois molemmat konttoripäällikkönsä ja ajatteli vain, kuinka voisi heidät kutsua mahdollisimman pian takaisin ja jatkaa työtään.
"Olkaa hyvä ja sanokaa asianne niin pian kuin mahdollista, rouva kreivitär, sillä minulla on hirveän kiire." Kreivitär katsoi kummastuneena Saccard'iin; hän oli aina tottunut käyttämään runsaasti aikaa ja hän sanoi erotetun kuningattaren surumielisellä äänellä:
"Jos minä häiritsen teitä, herraseni…"
Saccard pyysi heitä istumaan, ja nuori tyttö, joka oli yritteliäämpi kuin äiti, istuutui heti, mutta kreivitär jatkoi:
"Tulen pyytämään teiltä neuvoa. Minua vaivaa tuskallinen epäröiminen, tunnen, etten koskaan voisi päättää omin neuvoin…"
Hän muistutti Saccard'ille, että hän pankin perustamistilaisuudessa oli ottanut 100 osaketta, jotka kaksi kertaa kaksinkertaistutettuina molemmissa pääomanlisäämisissä, nyt tekivät 400 osaketta, joista hän, palkkiot mukaanluettuina, oli maksanut 87,000 frangia. Paitsi 20,000, jotka hän oli säästänyt, oli hänen täytynyt lainata 70,000 maatilaansa vastaan.
"Nyt olen löytänyt ostajan tälle omaisuudelle ja — eikö totta? — nythän on kysymys uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta? Minä voisin sijottaa koko omaisuuteni teidän liikkeeseenne."
Saccard'in kasvot kirkastuivat; noitten kahden naisraukan sokea luottamus liikutti häntä. Muutamin laskelmin johti hän heidät asian ytimeen.
"Aivan oikein, kysymys on uusista osakkeista. Osake tulee maksamaan 850 frangia palkkioineen. Kuinkas olikaan, te sanoitte, että teillä on 400 osaketta. Te saatte siis 200 uutta, jotka vaativat 170,000 frangin maksun. Mutta sitten onkin kaikki maksettu, ja teillä on 600 osaketta, jotka ovat kokonaan teidän omianne, te ette ole niistä sou'takaan velkaa."
He eivät ymmärtäneet, hänen täytyi selittää heille tarkemmin, ja he istuivat hieman kalpeina hämmästyksestä noitten suurten numeroitten ja sen rohkean keikauksen johdosta, jonka he olivat uskaltamaisillaan.
"Niin, summa on melkein sama, joka omaisuudestamme on tarjottu … 240,000 frangia saan minä nyt tilastamme, joka ennen oli 400,000 frangin arvoinen. Kun olen maksanut lainaamani summan, jää minulle täsmälleen se, mitä tarvitaan osakkeihin. Mutta onhan kauheaa panna kaikki, koko olemassaolomme yhdelle kortille!"
Ja hänen kätensä vapisivat, hän istui ajatellen tuota konetta, joka ensin oli ottanut häneltä hänen säästörahansa, sitten lainatut 70,000, ja joka nyt uhkasi niellä koko maaomaisuuden. Tytär istui hiljaa, kirkkaat, innokkaasti osaaottavat silmät äitiin kiinnitettyinä.
Saccard hymyili rohkaisten.
"Luonnollisesti täytyy teidän välttämättä luottaa meihin. Mutta numerot puhuvat, eikö totta? Käykää lävitse laskelmamme ja sitten on luullakseni mahdotonta epäillä. Otaksukaamme, että te ryhdytte tähän liikeyritykseen, teillä on silloin 600 osaketta, jotka, täysin suoritettuina, ovat maksaneet teille 257,000 frangia. Keskikurssi on nyt, kuten tiedätte, 1,300 frangia, joka tekee kokonaissumman 780,000 frangia. Te olette jo kolminkertaistuttaneet omaisuutenne. Ja tätä tulee jatkumaan, saatte nähdä millainen nousu siitä tulee, kun olemme laskeneet uudet osakkeemme liikkeeseen. Lupaan teille miljonan ennen vuoden lappua."
"Oi, äiti!" pääsi Alice'lta ehdoton huokaus.
Miljona! Talo rue Saint-Lazare'n varrella vapautuisi hypotekista, puhdistuisi köyhyyden liasta. Heidän taloutensa pääsisi varmalle pohjalle, ei enää noita tuskia, joita he olivat kärsineet, nuo ylhäiset köyhimykset, joilla on omat ajopelit, mutta ei leipäpalaa! Tytär saisi riittävät myötäjäiset, saisi miehen ja lapsia, pääsisi nauttimaan sitä onnea, jonka köyhin kadun kerjääjätärkin voi itselleen kustantaa! Poika, joka ei kestänyt Roman ilmanalaa, voisi palata kotiin, elää nimensä arvoisesti. Äiti pääsisi taas liikkumaan omassa piirissään, voisi maksaa kuskinsa, eikä tarvitsisi enää kituilla ja säästää voidakseen kustantaa itselleen ylimääräisen ruokalajin tiistaina päivälliseksi, ja pääsisi näkemästä nälkää muina viikon päivinä!
Kreivitär oli jo vakuutettu, hän kääntyi tyttären puoleen tältä tukea hakien.
"No, mitä sinä sanot?"
Mutta nuori tyttö ei sanonut mitään, hän painoi katseensa alas ja salasi silmien loiston.
"Aivan niin", jatkoi äiti hymyillen, "minä unohdin, että sinä kokonaan olet antanut päätösvallan minulle".
Hän kääntyi Saccard'iin.
"Niin, herra Saccard, teidän mainettanne ylistetään kaikkialla. Kaikkialla kerrotaan teidän kauniista, liikuttavista teoistanne. Ei ainoastaan ruhtinatar d'Orvideo, vaan kaikki ystävättäreni ovat ihastuneet teidän yrityksiinne. Monet heistä ovat kateita minulle sen johdosta, että olen teidän ensimäisiä osakkeenomistajianne, ja jos kuuntelisi heidän neuvojaan, pitäisi myydä sänkyvaatteensakin ja sijottaa rahat teidän huostaanne."
Hän hymyili mielihyvästä.
"Minusta he ovat hiukan hulluja — todellakin hiukan hassuja. Mutta ehkä se johtuu siitä, etten minä ole tarpeeksi nuori. Tyttäreni sitävastoin on ihailijattarianne. Hän uskoo teidän tehtäväänne ja hankkii teille kannattajia kaikkialta seuraelämästä."
Saccard loi katseen Alice'en ja tämä näytti niin iloiselta, niin loistavalta luottamuksessaan, että hän Saccard'in mielestä oli vallan kaunis huolimatta keltaisesta ihostaan, jo kuihtuneista piirteistään ja liian pitkästä kaulastaan. Ja hän tunsi itsensä suureksi ja hyväksi ajatellessaan voivansa lahjottaa onnen tuolle hentomieliselle olennolle, joka muuttui kauniiksi pelkän ajatuksenkin johdosta naimisiin pääsemisestä.
"Oi niin", sanoi Alice hiljaisella, melkein kaukaiselta kuuluvalla äänellä, "onhan se niin kaunis ajatus valottaa tuo kaukainen maa … se on uuden ajanjakson alkuna ristin leimuavan merikin alla…"
Liikuttavan hiljaisuuden jälkeen nousi kreivitär vihdoin.
"No niin, herraseni, olen vakuutettu. — Kirjotan notariolleni hyväksyväni tarjouksen. Suokoon jumala minulle anteeksi, jos teen väärin."
Saccard oli myös noussut ja hän selitti juhlallisella ja liikutetulla äänellä:
"Jumala itse on antanut teille tämän ajatuksen, rouva kreivitär, olkaa varma siitä!"
Ja saattaessaan heitä käytävään, välttääkseen odotushuonetta, missä tungosta jatkui, kohtasi hän Dejoie'n, joka tallusteli siellä hämillään.
"Mitä nyt taas? Ei kai ole useampia, jotka haluavat tunkeutua luokseni?"
"Ei, ei, herra tirehtööri … jos minä uskaltaisin pyytää tirehtööriltä neuvoa … se koskee minun omia asioitani."
"Omia asioitanne? Niin, sehän on totta, te olette osakkeenomistaja, te myöskin. No niin, ystäväni, ottakaa vastaan uudet osakkeet, jotka teille määrätään; myykää viimeinen paitanne, jos niin tarvitaan. Sen neuvon annan kaikille ystävillemme."
"Ei, herra tirehtööri, se on liian paljon, niin pitkälle ei minun ja tyttäreni kunnianhimo ulotu. Alussa otin kahdeksan osaketta 4,000 frangilla, jotka vaimoraukkani oli haalinut kokoon, eikä minulla edelleenkään ole muuta kuin ne kahdeksan, sillä kun uudet osakkeet päästettiin liikkeeseen, kaksi eri kertaa, ei meillä ollut rahoja lunastaa niitä. Enkä minä siitä aikonutkaan puhua, minun piti vain kysyä, mitä herra meinaa, jos minä myisin osakkeeni."
"Mitä te sanotte, ihminen? Myisitte!"
Kunnioittavin elein selitti Dejoie asemansa. Nykyisen kurssin mukaan — 1,300 fr. — olivat hänen osakkeensa 10,400 frangin arvoiset. Hän voisi siis vallan hyvin antaa Nathalie'lle myötäjäiset, joita kirjansitoja vaati. Mutta yhtämittaisen nousun kestäessä olivat hänen omat halunsa heränneet, ja hän oli ajatellut — aluksi hyvin hämärästi ja epämääräisesti, mutta nyttemmin oli se melkein muuttunut hänen vakaaksi päätöksekseen — hankkia itselleen pienen 600 frangin vuosikoron, jotta hän voisi antautua lepoon. Mutta siihen vaadittiin 12,000 frangin pääoma, ja yhdessä tyttären myötäjäisten kanssa kolhosi kokonaissumma 18,000 frangiin. Ja hän epäili, voisiko hän koskaan saavuttaa moista summaa, sillä sitä varten pitäisi kurssin nousta 2,300 frangiin.
"Te ymmärrätte, herra tirehtööri, että, jolleivät ne enää kohoa, tahdon mieluummin myydä, sillä Nathalie'n onni ennen kaikkea, vai mitä? Mutta jos osakkeet vielä kohoaisivat, joutuisin aivan pois suunniltani, jos olisin ryhtynyt myymään."
"Kuulkaapas, ukkoseni, te olette kovin yksinkertainen! Luuletteko, että aiomme pysähtyä 1,300? Oletteko nähnyt minun myyvän? Te tulette saamaan 18,000 frangianne, siitä menen minä vastuuseen. Menkää nyt tiehenne ja ajakaa pois kaikki ihmiset, sanokaa heille, että minä olen mennyt ulos!"
Jäätyään yksin kutsui Saccard luokseen molemmat konttoripäälliköt ja he lopettivat työnsä rauhassa.
Päätettiin kutsua elokuussa uusi ylimääräinen yhtiökokous päättämään pääomanlisäyksestä. Hamelin, jonka piti johtaa puhetta, saapui Marseille'n heinäkuun loppupäivinä. Hänen sisarensa oli viimeisten kahden kuukauden aikana jokaisessa kirjeessään kehottanut häntä yhä yksipäisemmin palaamaan takaisin. Keskellä pankin ennenkuulumatonta menestystä, joka lisääntyi päivä päivältä, oli hänellä levoton aavistus uhkaavasta vaarasta, ja senvuoksi oli hänestä parempi, että veli tuli kotiin ja sai nähdä omin silmin, sillä hän ei enää luottanut itseensä. Pitikö hänen tunnustaa suhteensa Saccard'iin, josta viattomalla veljellä ei ollut aavistustakaan? Voimakkaimpina hetkinään kuvitteli hän antavansa täydellisen selityksen, eikä uskovansa enää niin huomattavien summien hoitoa miehelle, joka oli heittänyt mereen niin monta miijonaa ja aiheuttanut niin monen ihmisen häviön. Mutta sitten sumeni taas hänen selvänäköisyytensä, eikä hän voinut löytää selviä syytöksiä, vaan ainoastaan muutamia sekavuuksia, jotka Saccard'in väitteen mukaan olivat yhteisiä kaikille luottolaitoksille. Hän ei lopulta lainkaan tiennyt mitä tehdä, oli hetkiä, jolloin hän ihaili Saccard'ia enemmän kuin koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nainen ja pelkäsi, ettei hänellä ollut enää tarpeeksi toimintavoimaa. Ja siitä syystä oli hän sangen iloinen veljen kotiintulon johdosta.
Veli oli mitä parhaimmalla tuulella, menestys oli täydellinen, rautatiekysymys järjestetty, valmistavat työt alkaisivat pian ja työpajoja avattaisiin kaikkialla, niinpian kuin yhtiö lopullisesti oli perustettu Parisissa. Hän oli niin täynnä innostusta ja tulevaisuuden toivoa, että Caroline näki parhaaksi vaieta, hänen oli mahdotonta sanoa mitään varmaa.
Saccard heittäytyi Hamelin'in kaulaan ja suuteli häntä eteläranskalaisen tavallisella ylitsekuohuvalla vilkkaudella. Ja kun toinen suullisesti oli vahvistanut kirjalliset ilmotuksensa ja kertonut joukon yksityiskohtia täydellisesti onnistuneesta pitkästä matkastaan, huudahti hän ihastuneena:
"Niin, rakas ystäväni, nyt olemme me Parisin herroja, markkinoitten kuninkaita. Minä olen myös työskennellyt kelpotavalla. Saattepa kuulla."
Ja hän ryhtyi heti selittämään suunnitelmaansa pohjapääoman korottamisesta 150 miljonaan laskemalla ulos 100,000 uutta osaketta, jolloin samalla saataisiin peitetyksi sekä vanhat että uudet. Hän tarjosi ne 850 frangin hintaan, jolloin 350 frangia menisi vararahastoon, joka edellisissä vuositilinpäätöksissä luovutettujen summien kanssa kohoaisi 25 miljonaan; tarvitsisi vain hankkia yhtä suuri summa ja silloin olisi koossa 50 miljonaa, jotka hän tarvitsi 200,000 osakkeen täytteeksi. Ja tässä tuli hänen "loistava keksintönsä" avuksi, hän oli tehnyt todennäköisyyslaskelmia kuluvan vuoden voitosta, jonka hän arveli nousevan 36 miljonaan. Siitä voisi helposti ottaa nuo puuttuvat 25 miljonaa. Ja Yleispankilla olisi niinmuodoin jouluk. 31 p:nä 1867 150 milj. pääoma, jaettuna 300,000:teen täysinmaksettuun osakkeeseen.
Hiukan pyörällä päästään oli Hamelin istunut ja selaillut kirjallista ehdotusta ja tarkastellut sen numeroita.
"Ei pitäisi missään tapauksessa määräillä etukäteen voitosta, joka ei vielä ole käsissä. En tahdo puhua yrityksistänne, joita, kuten kaikkia ihmistöitä, seuraavat kaikenlaiset onnettomuudet, mutta minun mieltäni kiinnittää pääasiassa Sabatani'n tili … yli 3,000 osaketta, jotka edustavat yli kahta miljonaa! Ja ne on viety kreditpuolelle, vaikka niitten pitäisi olla debetpuolella, koska Sabatani on vain nimellisosakkaamme. Voimmehan sen tunnustaa toisillemme näin meidän kesken. Ja monet apulaisemme — vieläpä pari johtokunnan jäsentämmekin — näyttelevät samaa osaa. Minä ymmärrän sen kyllä, teidän ei tarvitse selittää sitä minulle. Ja minua huolestuttaa se seikka, että meillä on tuollainen joukko hallussamme omia osakkeitamme. Ei siinä kyllin, ettemme ole saaneet penniäkään noista osakkeista, vaan ne estävät myös meidän liikkeitämme, ja jonain kauniina päivänä tulee niistä turmiomme."
Rouva Caroline loi veljeensä kehottavan katseen, sillä tämä oli lausunut juuri hänen pelkonsa.
"Oh, tuo pörssipeli!" mutisi hän.
"Emmehän me pelaa!" huudahti Saccard. "Täytyyhän jokaisella olla oikeus tukea omia papereitaan ja me olisimme tyhmeliinejä, jollemme pitäisi huolta, että Gundermann ja muut eivät voi alentaa osakkeittemme arvoa pelaamalla meitä vastaan. Vielä eivät he ole uskaltaneet oikein rynnätä esille, mutta sekin hetki tulee kerran. Senvuoksi olen iloinen, että meillä on osa liikeneviä osakkeita, ja minä sanon teille, että olen valmis ostamaan lisää. Niin, minä ostan ennen itse kuin annan kurssin aleta centime'äkään."
Hän oli lausunut nämä sanat erityisellä ponnella, ikäänkuin hän olisi vannonut ennen kuolevansa kuin antautuvansa. Mutta sitten pakottautui hän rauhalliseksi ja nauroi vaikkei nauru näyttänyt tulevan oikein sydämestä.
"Vai niin, alkaako epäluottamus taas! Luulin, että tämä kysymys oli selvä kerta kaikkiaan. Te olette luvannut luottaa minuun; antakaa minun siis toimia! Tarkotukseni on vain hankkia teille suuri, suuri omaisuus!"
Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt omaa rohkeuttaan:
"Te ette tiedä mikä on tarkotukseni? Minä tahdon saada kurssin 3,000 frangiin."
Hän ojensi kättään, hän näki tuon 3,000 frangin kurssin nousevan kuin leimuava kiertotähti yli pörssin taivaan.
"Se on mieletöntä", sanoi Caroline-rouva.
"Niinpian kuin kurssi nousee yli 2,000 frangin", selitti Hamelin, "on jokainen uusi nousu vaara, ja mitä minuun tulee, niin sanon teille etukäteen, että aion myydä osakkeeni; en halua olla mukana sellaisissa hullutuksissa."
Saccard hymyili taas, pidättyvästi, mutta samalla toivorikkaasti.
"Luottakaa vain minuun, luulen hoitaneeni teidän asianne sangen hyvin.
Toihan Sadova teille miljonan."
Se oli totta, sitä ei Hamelin tullut ajatelleeksi: he olivat ottaneet vastaan tuon miljonan, joka oli kalastettu pörssin sameasta vedestä. He istuivat hetkisen vaiti ja kalpenivat ajatellessaan, etteivät he ehkä olleet käyttäytyneet aivan moitteettomasti. Oliko heidätkin pelin spitali saastuttanut? Oliko mahdotonta pysyä terveenä siinä epäpuhtaassa ilmassa, jota heidän liikeasiansa pakottivat heidät hengittämään?
"Aivan oikein", mutisi Hamelin, "mutta jos minä olisin ollut kotona…"
Saccard ei sallinut hänen puhua loppuun.
"No, no, ei mitään omantunnonnuhteita. Nuo rahat me otimme juutalaisrakkarien taskuista!"
Kaikki kolme nauroivat. Eihän voinut sallia puhdistaa itseään, pitihän joskus näyttää, että on nahka nenän päällä. Sellainen on elämä: ihmiset eivät ole täydellisiä, ja jos tahtoo päästä kiusauksista, täytyy mennä luostariin.
"Niin, niin", sanoi Saccard hilpeästi, "elkää nyt nyrpistäkö nenäänne rahalle, ensiksi on se tyhmää ja toiseksi voivat ainoastaan heikot halveksia sen mahtia. Olisihan järjetöntä raataa itsensä kuoliaaksi rikastuttaakseen toisia ja ottamatta hyvin ansaittua osaansa."
Hän vallitsi heitä, eikä sallinut heidän sanoa sanaakaan.
"Tiedättekö, te saatte pistää sievosen summan taskuunne. Odottakaapa hiukan!"
Ja nuorukaisen eloisuudella kiiruhti hän Caroline-rouvan pöydän ääreen, otti lyijykynän ja paperilapun ja alkoi laskea.
"Odottakaa! Minä teen teidän tilinne. Minä kyllä tiedän minkälainen se on. Te saitte pankin perustamistilaisuudessa 500 osaketta, niitten luku on kaksi kertaa kaksinkertaistunut, niin että ne nyt nousevat 2,000. Uuden liikkeellelaskemisen jälkeen siis 3,000."
Hamelin aikoi keskeyttää hänet, mutta hän jatkoi:
"Ei, ei, elkää sanoko halaistua sanaa! Minä tiedän varsin hyvin, että te voitte maksaa ne perimillänne 300,000 frangilla ja sillä miljonalla, jonka te ansaitsitte Sadovasta. Kuulkaapas nyt: ensimäiset 2,000 osakettanne ovat maksaneet teille 435,000 frangia, viimeiset 1,000 tulevat maksamaan 850,000, yhteensä 1,285,000 frangia, teille jää siis vielä 15,000 frangia huvituksiinne, puhumattakaan palkastanne, jonka me aiomme korottaa 60,000 frangiin."
Molemmat sisarukset kuuntelivat hämillään ja lopuksi he kiintyivät noihin numeroihin.
"Huomaattehan nyt itsekin, että olette rehellisiä, maksatte sen mitä otatte. Mutta tuo kaikki on joutavaa, minä tahdoin sanoa vain seuraavaa."
Hän nousi ja heilutti paperia voitonriemuisin ilmein.
"Kun kurssi nousee 3,000, tuottavat teidän 3,000 osakettanne yhdeksän miljonaa."
"Mitä —? Kun kurssi nousee 3,000?" huudahtivat he, ikäänkuin pannen vastalauseensa tätä hullutusta vastaan.
"Aivan niin! Ja minä kiellän teitä myymästä osakkeitanne ennen sitä! Minä tiedän kyllä keinoja estää teitä tekemästä sitä — niin, väkivallalla jos niin tarvitaan. Onhan toki oikeus estää ystäviään tekemästä tuhmuuksia."
Johtokunnan kokous pidettiin rue de Londres'in loistorakennuksen uudessa salissa. Puheenjohtajan tuoli oli oikea valtaistuin, mahtavampi muita nojatuoleja, jotka seisoivat majesteetillisessa rivissä kuin jossain ministeristön kokoussalissa, tavattoman suuren, punasella samettiliinalla peitetyn pöydän ympärillä. Ja valkeasta marmorista tehdyn mahtavan uuniin päällä, jossa talvisin paloi kokonaisia hirsiä, seisoi paavin rintakuva, jonka rakastettavat ja hienot piirteet näyttivät hymyilevän ilkeästi jouduttuaan tälle paikalle.
Saccard oli saanut kaikki johtokunnan jäsenet käsiinsä ostamalla aivan yksinkertaisesti useimmat heistä. Markisi de Bohain, joka verekseltään oli tavattu eräässä lahjusjutussa, joka suuressa määrin läheni kavallusta, sai kiittää Saccard'ia siitä, että asia jäi salaisuuden verhoon, sen jälkeen kun varastettu yhtiö oli saanut rahansa takasin, ja hänestä oli luonnollisesti tullut johtajan uskollinen palvelija, ilman että hän senvuoksi olisi lakannut kantamasta ylhäistä päätään korkealla ja olemasta yhtiön koristuksena. Sen perästä kuin Rougon, suutuksissaan sähkösanoman varkainlukemisesta, oli ajanut Huret'n ovesta, oli tämä aivan kokonaan antautunut Yleispankin palvelukseen, oli sen asiamiehenä kamarissa, kalasti sen eduksi politikan sameassa vedessä ja pisti suurimman osan likaisesta voitostaan omaan taskuunsa; hän kulki niin röyhkeästi tietään, että hänen tekonsa olisivat voineet hankkia hänelle vapaan ylläpidon kuritushuoneessa. — Vicomte de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, nosti 100,000 frangia salaisia palkkioita siitä, että hän nurkumatta allekirjotti nimensä Hamelin'in pitkinä poissaoloaikoina. — Pankkiiri Kolb otti niinikään maksua toimettomasta jäsenyydestään, ja itsensä Sédille'n, silkkitehtailijan, joka oli hävinnyt pörssissä suuren summan, oli täytynyt lainata Saccard'ilta huomattava erä, jota hän ei ollut kyennyt maksamaan takasin. — Ainoastaan Daigremont säilytti itsenäisyytensä Saccard'ia vastaan, joka välistä oli levoton sen johdosta, mutta olihan mies rakastettava ja kohtelias kuten tavallisesti, kutsui hänet juhliinsa, kirjotti kaiken alle huomautuksitta, velton parisilaisen välinpitämättömyydellä, joka katsoo sormiensa lomitse kaikkea, niinkauankuin ansaitsee rahaa.
Vaikka hallinto tänään kokoontuikin tekemään niin tärkeitä päätöksiä, kävi kaikki yhtä vapaasti kuin ennenkin. Oli tullut niinikään tavaksi työskennellä vain pienemmässä kokouksessa kuukauden 15:ta; suuri kokous kuukauden lopussa vahvisti vain juhlallisesti ennen tehdyt päätökset. Kaikki hallinnonjäsenet olivat vähitellen tulleet niin toinen toisensa kaltaisiksi, että pöytäkirjat, joissa ilmaistiin vain alituinen myöntymys, uhkasivat tulla väsyttävän yksitoikkoisiksi; senvuoksi oli keksitty sellainen aate, että muutamien johtokunnan jäsenten annettiin lausua arveluttavuuksia ja huomautuksia, jotka antoivat aihetta yksityiskohtaiseen keskusteluun.
Daigremont kiiruhti Hamelin'ia vastaan ja puristi hänen kättään; hän oli kuullut puhuttavan, mitä hyviä ja suuria uutisia tämä oli tuonut mukanaan.
"Rakas puheenjohtaja, sallikaa minun onnitella teitä!"
Kaikki ympäröivät insinöörin ja imartelivat häntä, Saccard'kin, ikäänkuin hän olisi tavannut tämän vasta nyt. Ja kun kokous oli avattu ja Hamelin ryhtynyt lukemaan selontekoa, kuuntelivat kaikki, mitä muulloin ei tapahtunut. Kauniit tulokset, loistavat tulevaisuuden lupaukset, nerokas pääomanlisäys, jonka kautta vanhat osakkeet tulisivat maksetuiksi, kaikki tämä otettiin vastaan ihastunein päännyökäyksin. Eikä kenenkään päähän pistänyt pyytää lähempiä selityksiä. Kaikki oli erinomaista. Sédille huomasi virheen laskuissa, mutta yksimielisesti päätettiin olla ottamatta hänen huomautustaan pöytäkirjaan, jottei sekotettaisi soraääniä hallinnon jäsenten kauniiseen yksimielisyyteen; he kiiruhtivat kaikki allekirjottamaan nimensä ihastuksen humussa ilman pienintäkään huomautusta.
Kolme päivää sen jälkeen pidettiin ylimääräinen yhtiökokous hotelli de Louvren suuressa salissa. Sääntöjen mukaan täytyi omistaa vähintään kaksikymmentä osaketta päästäkseen mukaan, ja saapuville tuli 1,200 osakasta edustaen yli 4,000 ääntä. Vilkas puheensorina kuului salissa, jossa kaikki johtokunnan jäsenet ja pankin korkeimmat virkailijat olivat saapuvilla. Sabatani seisoi erään joukon keskellä ja puhui huokaillen kotimaastaan, Idästä; hän kertoili, mitä merkillisimpiä juttuja: täytyi vain taivuttaa vähän selkäänsä poimiakseen kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä. Ja Maugendre, joka kesäkuussa oli päättänyt ostaa 50 Yleispankin osaketta, kuunteli häntä suu selällään, iloiten tekemästään viisaasta päätöksestä, samalla kun Jantrou, joka oli vajonnut mitä likaisimpiin hurjisteluihin, kun hänellä nyt oli rahoja, seisoi ivallisesti virnistellen, aivan velttona edellisen päivän juhlien jälkeen.
Avattuaan kokouksen pyysi puheenjohtaja Lavignière'ä, joka oli uudestaan valittu tilintarkastajaksi ja joka vuoden lopussa oli oman toivomuksensa mukaan määrä ottaa hallintoon, lukemaan selostuksen yhtiön rahallisesta asemasta tulevan joulukuun lopussa. Säännöissä oli määrätty, että etukäteen oli tarkastettava kirjanpäätös. Hän kosketteli ohimennen edellisen vuoden tilejä, jotka huhtikuussa oli esitetty osakkaille, erinomaista tulosta, 11,5 miljonan puhdasta voittoa, josta yhtiö kykeni suorittamaan 33 prosentin voitonjaon. Senjälkeen esitti hän suuren määrän numeroita todistaakseen, että ne 36 miljonaa, jotka laskettiin pankin tuloiksi kuluvalta vuodelta, eivät lainkaan olleet liian korkealle arvatut, vaan päinvastoin asetetut sangen vaatimattomiksi. Hän puhui aivan varmaan vilpittömässä mielessä ja oli omantunnontarkasti tarkastanut hänelle esitetyt paperit, mutta ei mitään voi olla epävarmempaa, sillä tarkastaakseen perinpohjin tilien paikkansa pitäväisyyttä täytyi tutkia erikseen jokainen tekijä, jokainen posti. Sitäpaitsi ei kukaan kuunnellut. Ainoastaan muutamat kiihkoilijat — Maugendre ja muut pikkueläjät, jotka edustivat ääntä tai kahta — ahmivat jokaisen numeron, joka tunkeutui melun läpi. Molempien tilintarkastajien tarkastus oli aivan merkityksetön. Eikä hiljaisuus palannut, ennenkuin Hamelin vihdoinkin nousi. Ennenkuin hän oli avannut suunsa, osotettiin jo suosiota hänen innolleen ja tuon miehen väsymättömälle rohkeudelle, joka oli matkustanut niin kauas tuodakseen sieltä kultasäkkejä ja tyhjentääkseen ne Parisiin. Ihastus nousi lakkaamatta ja saavutti mielenosotuksen luonteen hänen kertoessaan kuluvan vuoden saavutuksista ja tekeillä olevista uusista yrityksistä. Ja hyväksyminen oli yksimielinen, kun Hamelin vihdoinkin kehitteli yhtiökokoukselle aikomiaan ehdotuksia: pääoman lisääminen 150 miljonaan, antamalla ulos 100,000 uutta osaketta à 850 frangia, vanhojen osakkeitten suorittaminen uusien palkkiosummalla ja kuluvan vuoden edellytetty voitto. Tätä nerokasta aatetta tervehdittiin suosionosotusten myrskyllä. Maugendren nähtiin kaikin voimin paukuttavan suuria nyrkkejään yli toisten päitten. Johtokunnan jäsenet ja pankin korkeammat virkamiehet etupenkeillä olivat suunniltaan ihastuksesta, mutta heidät voitti Sabatani, joka oli noussut ja kirkui: "Bravo, Bravo!" aivan kuin teatterissa. Kaikki ehdotukset menivät loistavasti lävitse.
Saccard oli kuitenkin asettanut pienen komedian näyttämölle. Hän tiesi, että häntä syytettiin pelistä, ja hän tahtoi poistaa kaikki epäilysten jäljetkin niistä pelkureista osakemiehistä, joita mahdollisesti voi löytyä salissa.
Jantrou, joka oli saanut ohjeita etukäteen, nousi ja lausui laahaavalla äänellään:
"Herra puheenjohtaja, luulen täyttäväni useitten osakkeenomistajien toiveen pyytäessäni selitystä siitä, ettei pankilla ole hallussaan ainoatakaan omaa osakettaan."
Hamelin, joka ei ollut valmistunut, seisoi hetken hämmentyneenä. Hän kääntyi vaistomaisesti Saccard'in puoleen, joka tähän saakka oli istunut hiljaa paikoillaan, mutta nousi nyt, ojensi pienen vartalonsa ja vastasi läpitunkevalla äänellään:
"Ei ainoatakaan, herra puheenjohtaja!"
Vastausta tervehdittiin taas hyvähuudoilla — ei tietty minkätähden. Hän itse asiassa valehteli, mutta olihan totta, ettei yhtiöllä ollut yhtään osaketta omissa nimissään, sillä ne kuuluivat kaikki Sabatani'lle tai muille nimellisosakkaille. Ja siinä oli kaikki; paukutettiin vielä uudestaan käsiä ja kaikki menivät matkoihinsa mitä iloisimman mielialan vallitessa.
Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet kertomuksia tästä yhtiökokouksesta, ja ne herättivät tavatonta huomiota sekä pörsseissä että muualla. Muuten oli Jantrou'n nyt vihdoinkin onnistunut ostaa "Pörssilehti", jolla oli kahdentoistavuoden tahraton menneisyys takanaan. Neljäntoista päivän kuluessa kohosi kurssi 1,500, ja elokuun lopussa nousi jo asteettain 2,000 frangiin. Ihmiset olivat kuin hulluja, ostettiin ja ostettiin yhä. Järkevimmätkin olivat vakuutettuja, että kurssi oli kohoava loppumattomiin.
Ja tämä Yleispankin mieletön osakkeitten kohoaminen, joka liiti eteenpäin ikäänkuin uskonnollisen kiihkon siivillä, näytti olevan ikäänkuin säestystä Tuilrie'tten ja Mars-kentän huumaavalle juhlasoitolle, joka pyörrytti alituisen näyttelyjuhlan telmeessä elävän Parisin päätä. Liput liehuivat raskaassa, kuumassa ilmassa, joka ilta loisti ilotulitettu kaupunki kuin jättiläispalatsi, missä hurjistelut valvovat aina aamunkoittoon asti. Nautinnonhalu levitti tartuntaansa talosta taloon, kaupunki kylpi himojen väräjävässä, kuumeisessa ilmassa, hukkui siihen kuin muinoin Babylon, Sodoma ja Ninive. Toukokuun alusta lähtien oli kuninkaita ja keisareja tullut kaikilta mailman kolkilta. Niitä oli pitkä, loistava kulkue, liki sata hallitsevaa ruhtinasta, prinssiä ja prinsessaa. Oli hurrattu Venäjän ja Itävallan keisareille, Turkin sulttaanille ja Egyptin varakuninkaalle, ihmiset olivat vähällä ajattaa ylitseen nähdäkseen Preussin kuninkaan ajavan ohitse, ruhtinas Bismarck'in seuraamana. Lakkaamatta kaikuivat kuninkaalliset tervehdykset Invalidihotellista, samaan aikaan kun ihmiset tallasivat toisiaan kantapäille päästäkseen näkemään raskaita, mustia Kruppin kanuunoita, jotka Saksa oli asettanut näytteille. Melkein joka viikko sytytti opera kruununsa jotain loistoesitystä varten. Tunkeiltiin pikku teattereissa ja ravintoloissa ja katukäytäville tuskin mahtui prostitueerattujen naisten valtava virta.
Napoleon tahtoi omakätisesti jakaa palkinnot 60,000 näytteillepanijalle, ja tämä toimitus voitti kaikki muut loistavuudessa, se oli kuin pyhimyskehä Parisin otsalla. Se oli keisarikunnan suurin juhla, jossa Napoleon esiintyi bengalivalaistuksessa Europan valtijaana, puhui tyynellä arvokkuudella maan voimasta ja lupasi rauhaa. Samana päivänä saatiin Tuilrie'ssa tietää kauhea uutinen Meksikosta, Maximilian oli telotettu, Ranskan kulta ja veri mennyt hukkaan hyödyttä, mutta tämä uutinen pidettiin salassa, ettei sillä sekotettaisi juhlailoa. Se oli hautakellojen ensimäinen varottava kumahdus, kellojen, jotka pian olivat soittavat tämän ylpeän aurinkoisen päivän loppuneeksi.
Ja keskellä tätä ihanuutta näytti myöskin Saccard'in tähti kohoavan korkeimpaan loistoonsa. Vihdoinkin, niin monien vuosien hedelmättömien ponnistusten perästä, oli hän nyt vallottanut onnen, piti sitä sidottuna kuin orjatarta, kuin kuollutta kappaletta, jota voi vapaasti vallita ja teljetä sen lukkojen taakse. Harjottaessaan tonttikeinottelua Monceau-korttelissa oli hänellä ollut sangen korkea asema, mutta koskaan ei hän ollut tuntenut itseään näin Parisin herraksi. Ja nyt, kun hän seisoi jalka vastustajansa niskalla, valtasi hänet hurja nautinnonhalu.
Ensi töikseen, tuntiessaan itsensä kaikkivaltiaaksi, erotti hän Huret'n ja antoi Jantrou'n tehtäväksi alkaa sotaretken Rougon'ia vastaan katolisuuden nimessä. Ja hänen voittokulkunsa ohessa lisääntyi hänen rohkeutensa, eikä hän enää pitänyt salassa suunnitelmaansa hyökätä suurten juutalaisten pankkiliikkeitten kimppuun Gundermann'in henkilössä, hänen miljardinsa oli hävitettävä ja hänet itsensä syöstävä valtaistuimelta. Yleispankki oli kehittynyt niin ihmeellisellä tavalla; miksi se ei voisi, koko kristikunnan tukemana, joittenkin vuosien kuluttua päästä yksinhallitsevaksi pörssissä? Ja hän asettui kilpailijaksi, naapurikuninkaaksi, jolla oli yhtä suuri valta ja samallaiset vaatimukset, kun taas Gundermann sangen vaatimattomasti, sallimatta itselleen edes ivallista ilmettä, yhä väijyi ja odotti ja näytti mielenkiinnolla seuraavan osakkeitten alituista nousua. Koko hänen voimansa oli kerta kaikkiaan siinä, että hän oli kärsivällinen ja uskoi johdonmukaisuuden voimaan.
Saccard'in intohimoinen kiivaus oli antanut hänelle tuulta purjeisiin, hänen intohimonsa olivat myöskin hänet lopulta kukistavat. Caroline, joka oli päässyt niin pitkälle, että hymyili silloinkin, kun hänen sydämensä vuoti verta, oli edelleen hänen ystävättärensä, jonka neuvoja hän kuunteli sellaisella huomaavaisuudella, kuin olisi tämä ollut hänen vaimonsa. Vapaaherratar Sandorff, jonka himokkaat, punaiset huulet ja tuliset silmät aina valehtelivat, ei huvittanut enää Saccard'ia, sillä hän oli kylmä kuin jää. Sen vuoksi ajatteli hän istuessaan juuri hankitun miljonaläjän päällä ostaa itselleen oikein kalliin rakastajattaren ja näyttää sitä koko Parisille, niinkuin olisi hän kustantanut itselleen suuren jalokiven ainoastaan sen huvin vuoksi, minkä tuottaa sen kiinnittäminen kaulaliinaan. Ja eikö se olisi ollut oivallinen reklaami? Onhan miehen, jolla on varaa heittää tukuttain rahoja naiselle, asema Kroisoksena taattu.
Hänen vaalinsa kohdistui heti rouva de Jeumont'iin, jonka luona hän oli syönyt pari kertaa päivällistä Maxime'n kanssa, kolmestakymmenestäkuudesta vuodestaan huolimatta, hänen piirteensä olivat säännölliset ja vakavan kauniit kuin Junon, ja hänen maineensa johtui siitä, että keisari oli maksanut 100,000 frangia yhdestä ainoasta kohtauksesta hänen kanssaan, puhumattakaan ritaritähdestä hänen miehelleen, erinomaisen täsmälliselle herralle, jolla ei ollut mitään muuta asemaa kuin olla vaimonsa mies. Puolisot elivät suuremmoisesti, omasivat pääsyn kaikkialle, ministerien luokse, hoviin. Kaikki tiesivät, että rouva oli erinomaisen kallis tavara rakkausmarkkinoilla, hienompi muita. Ja Saccard, joka erityisesti halusi maistaa tätä keisarillista herkkua, meni tarjouksessaan aina 200,000 frangiin saakka, vaikka mies aluksi nyrpisti nenäänsä tuolle epäilyttävälle liikemiehelle, joka vielä kaiken lisäksi oli epäsiveellisen huudossa.
Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan kun pikku rouva Conin oli kieltäytynyt rupeamasta Saccard'in rakastajattareksi. Hän kävi sangen usein paperikaupassa, tarvitsi alituiseen muistikirjoja ja oli kovasti ihastunut pikku vaaleaverikköön, tuohon aina iloiseen kiharapäiseen karitsaan.
"Ei, en tahdo! Teidän … ei koskaan!" Kun hän kerran oli sanonut ei, oli asia ratkaistu, eikä sitä voinut muuttaa.
"Mutta miksi? Näinhän minä teidät yhdessä erään toisen kanssa, muutamana päivänä, kun te tulitte ulos eräästä hotellista Panoraman pasasissa."
Rouva punastui, mutta katsoi Saccard'ia rohkeasti kasvoihin.
"Tiedän kyllä, Gustave Sédille on teidän rakastajanne."
Rouva teki miellyttävän kieltävän liikkeen. Ei, ei, hänellä ei ollut mitään rakastajaa. Ei kukaan voinut kehua saaneensa häneltä kohtausta. Kenenä Saccard häntä piti? Yhden kerran, ehkä oli kerran sattunut, mutta siitä ei voinut puhua. Ja kaikki olivat edelleen hänen ystäviänsä ja osottautuivat sangen kiitollisiksi ja vaiteliaiksi.
"Ehkä siis siitä syystä, etten minä enää ole nuori?"
Rouva Conin nauroi ja teki uuden torjuvan liikkeen … mitä hän huoli nuoruudesta! Hän oli ollut ystävällinen sellaisiakin kohtaan, jotka olivat vähemmän nuoria ja sievännäköisiä, usein köyhiä raukkojakin kohtaan.
"Mutta minkä vuoksi sitten, sanokaa!"
"Herra jumala, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettette miellytä minua."
Hän oli edelleen hyvin kohtelias ja näytti olevan pahoillaan, kun ei voinut tehdä Saccard'ille mieliksi.
"Kas niin", sanoi hän raa'asti, "minä tarjoan teille mitä tahdotte … 1,000, 2,000?"
Hän pudisti päätään.
"10,000?"
Hän keskeytti Saccard'in ja laski pikku kätensä tämän käteen.
"Ei, ei, ei miljonastakaan!"
Hän oli itsepäinen, ja Saccard, jota ärsytti yhä enemmän tämä odottamaton vastarinta, piti päälle vielä kuukauden. Rouvan hymyilevät kasvot, suuret, lempeät, osaaottavat silmät kiihottivat häntä äärimmilleen. Mitä? Raha ei siis voinut antaa ihmiselle kaikkea. Toiset olivat nauttineet hänen suosiotaan ilmaiseksi, mutta hän ei voinut liikuttaa tuon karitsan sydäntä tarjoamalla hänelle mielettömiä summia!
Mutta eräänä iltana vietti hänen turhamaisuutensa loistavaa voittojuhlaa. Se oli hänen olemassaolonsa käännekohta. Ulkoministerin luona olivat pidot, ja hän oli valinnut tämän juhlan, joka annettiin näyttelyn johdosta, esiintyäkseen julkisesti rouva de Jeumont'in ritarina; sillä niihin sopimuksiin, joita tämä nainen teki, sisältyi aina ehto, että onnellinen valittu sai kerran julkisesti näyttäytyä hänen seurassaan, jotta koko mailma saisi nähdä, miten asianlaita oli. Kun pari puoliyön lähetessä astui juhlahuoneustoon aviomiehen parin askeleen päässä seuratessa, vetäytyivät kaikki sivulle, kaikki halusivat nähdä tuon häväistysjutun, ja kuiskailtiin innokkaasti tuntematta mitään harmia, samalla kun kynttiläkruunut heittivät valoaan yli paljaitten olkapäitten ja mustien hännystakkien ja orkesterin keinuvat sävelet aaltoilivat lämpimässä, tuoksutäydessä ilmassa.
Mutta kauempana salissa tunkeili utelias joukko erään korkeavartaloisen kyrassieriunivormuun puetun miehen ympärillä. Mies oli kreivi Bismarck, päätään pitempi kaikkia muita; hän nauroi äänekkäästi, ja hänen kasvonsa, suuret silmänsä, voimakas koukkunenänsä ja mustat viiksensä johtivat katsojan mieleen barbarivallottajan. Sadovan jälkeen oli Preussi päässyt herraksi Saksassa; liittosopimukset Ranskaa vastaan, joitten olemassaolo kauan oli kielletty, olivat jo monia kuukausia olleet allekirjotetut, ja sota, joka toukokuussa oli ollut vähällä puhjeta Luxemburg-kysymyksen johdosta, oli nyt aivan välttämätön.
Kun voitonriemuinen Saccard kulki salin lävitse rouva de Jeumont käsivarressaan ja aviomiehen seuraamana, taukosi kreivi Bismarck hetkeksi nauramasta kuin hilpeä, hyväntahtoinen jättiläinen ja loi uteliaan katseen pariin.
IX.
Hamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman lisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja hän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja selitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta. Sitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain suurta, salaista suunnitelmaa — todennäköisesti oli se tuo paljon puhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, — samalla kun oli tekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen katoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma, jättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois maan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä kerran palata Itämaille, missä Brassa—Beirut-rautatien rakentaminen vaati hänen läsnäoloaan.
Hän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan vakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen johdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen lähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti sisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä yleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi oli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna vastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään oli sekä mieletön että vaarallinen.
Jäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa hän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla kohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia ja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan kuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin onneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli noussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa kätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun kohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän, sillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin osakkeet edelleen nousivat.
Sitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut valituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja se seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui aivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet lykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut Maxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän niitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen vaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian kuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset, ja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua epäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan aatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt niin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun Busch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille kirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan eräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la Harpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi vanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja lähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka tunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken arveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa vaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi kirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja hän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.
Päivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi käyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli aivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli riemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä, kuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan muodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja ryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa oli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa ostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö ostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.
Eräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä
Carolinelle.
"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät hämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän takana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti, niin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta."
Caroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:
"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne."
"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?"
"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi nousee yli 2,000, on se mieletöntä."
Saccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:
"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua vastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!"
Caroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000 osakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta kevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta koska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena tunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard jatkoi:
"Eilen oli markkinoille ilmaantunut kokonainen nippu osakkeita, ja ellen minä olisi ollut saapuvilla, olisi kurssi varmasti laskenut. Gundermann ei tee sellaisia keikauksia, minä tunnen hänen hitaan järjestelmänsä, joka on ajanpitkään musertavampi. Minä istun lujasti satulassa, mutta sittenkin olen levoton. On pikku seikka panna henkensä alttiiksi, pahempi on suojella omiaan ja toisten rahoja."
Ja siitä hetkestä saakka oli Saccard kuin sidottu tuohon rajuun taisteluun miljonista, joita hän kyllä voitti, mutta joka hetki oli vaarassa menettääkin. Hän ei edes ehtinyt käydä tapaamassa vapaaherratar Sandorff'ia pikku huoneustossa rue Caumartin'in varrella. Tämä oli itse asiassa kyllästyttänyt hänet kylmyydellään, ja sitäpaitsi oli eräs onnettomuus kohdannut häntä, samallainen, kuin hän oli valmistanut Delcambre'lle: eräänä iltana yhytti hän vapaaherrattaren, kamarineidon puuttuvan huolellisuuden vuoksi, Sabatani'n sylissä, ja vapaaherrattaren täytyi käyttää koko puhelahjansa lepyttääkseen suuttunutta pankkitirehtööriä. Nyt kohtasivat he korkeintaan kerran viikossa, ei sen vuoksi, että Saccard olisi tuntenut häntä kohtaan jotain kaunaa, vaan siksi että paronitar yksinkertaisesti ikävystytti häntä.
Vapaaherratar Sandorff, joka tunsi, että Saccard vetäytyy hänestä erilleen, oli nyt yhtä neuvoton kuin ennenkin. Siitä saakka kun hänellä oli ollut tilaisuus sopivina hetkinä houkutella Saccard'ilta tietoja, oli häntä yhtämittaa vedellyt. Nyt huomasi hän, ettei Saccard enää välittänyt vastata hänelle, pelkäsipä hän tämän hänelle valehtelevankin, ja olkoonpa sitten että onni oli kääntynyt tai oli Saccard huvikseen johtanut hänet väärälle tolalle, tapahtui ainakin eräänä kauniina päivänä, että hän hävisi huomattavan summan toteltuaan Saccard'in neuvoa. Ja pahinta oli, että se vastahakoisuus Yleispankin suhteen, josta pörssissä oli näkynyt heikkoja merkkejä, lisääntyi päivä päivältä. Kuiskailtiin, että jotain oli hullusti, että hedelmä oli madonsyömä. Mikä kumminkaan ei estänyt pankin osakkeitten yhtämittaista nousua.
Pian senjälkeen ajoi vapaaherratar Sandorff, joka oli kääntynyt Jantrou'n — saman miehen, jonka hänen isänsä kerran oli potkaissut ulos — puoleen neuvoa pyytämään, tältä likaiselta elostelijalta saamansa ohjeen mukaisesti Gundermann'in luo. Sen jälkeen kun Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli tuo suuri juutalainen pankkimies todellakin ollut sen liikkeen etunenässä, joka työskenteli kurssin laskemiseksi, mutta hän esiintyi täydellisesti salassa, eikä koskaan näyttäytynyt pörssissä, missä hänellä ei edes ollut virallista edustajaa. Vaikka Gundermann järkähtämättömästi uskoi johdonmukaisuuden voimaan, katseli hän kumminkin oudoksuen Saccard'in voittokulkua ja hänen nopeasti kasvavaa mahtiaan, joka jo alkoi huolestuttaa suuria juutalaisia pankkiliikkeitä. Tuo vaarallinen kilpailija oli tuhottava niinpian kuin mahdollista, ei yksistään noitten Sadovon jälkeen menetettyjen kahdeksan miljonan takaisin voittamisen vuoksi, vaan erittäinkin sen johdosta, että päästäisiin jakamasta ylivaltaa markkinoilla tuon seikkailijan kanssa, jonka hulluuksia tosiaankin näytti onni seuraavan ikäänkuin ihmeen kautta, kaikesta terveestä järjestä huolimatta. Ja Gundermann, joka tunsi mitä syvintä halveksimista kaikkea intohimoa kohtaan, osottautui levollisemmaksi kuin koskaan ennen, keinotteli matematisella tavallaan ja myi osakkeitaan jääkylmällä yksipäisyydellä huolimatta alituisesta noususta, menetti yhä suurempia summia joka kurssikauden päättyessä järkähtämättömällä kylmäverisyydellä ja kasvoillaan sellainen varma ilme kuin miehellä, joka panee rahansa säätöpankkiin.
Kun vapaaherratar vihdoinkin pääsi esille konttoristien ja vapaavälittäjäin tungoksesta, tapasi hän Gundermann'in pahasti kylmettyneenä ja niin käheänä, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli kumminkin istunut paikoillaan klo kuudesta aamulla, rykien ja syleksien, väsymyksestä menehtyneenä, mutta kumminkin järkkymättömänä paikoillaan. Sinä päivänä — valmisteltiin juuri erästä ulkomaalaista lainaa — vilisi suuri sali täynnä ihmisiä, joilla oli kiireempi kuin tavallisesti ja joitten kanssa asioita suorittelivat kaksi poikaa ja yksi vävy; itse istui hän pikku pöytänsä ääressä ikkuna-aukossa ja hänen vieressään leikki kolme lapsenlasta riidellen nukesta, joka taistelun kuumuudessa oli jo menettänyt käden ja jalan.
Vapaaherratar ryhtyi suoraan asiaansa.
"Hyvä herra Gundermann, tiedän kyllä, että tarvitaan rohkeutta ollakseen nenäkäs, mutta on kysymys eräistä hyväntekeväisyysarpajaisista…"
Hän ei sallinut vapaaherrattaren puhua loppuun, hän antoi mielellään, osti aina kaksi arpaa, erittäinkin kun naiset, joihin hän oli tutustunut seuraelämässä, vaivautuivat häntä henkilökohtaisesti tapaamaan.
Mutta nyt täytyi hänen pyytää anteeksi, eräs konttoristi tuli esittämään muutamia papereita allekirjotettaviksi. Tavattomia summia suhisi vapaaherrattaren korvissa:
"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?"
"60 miljonaa."
"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa."
Päästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa ruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään pettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen Saccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka kertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä, että vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän suoraan asiaan.
"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne."
Mutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.
"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?"
Kun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia tulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin vähän.
"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta kun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää teille erään pyynnön."
Hän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla kädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi onnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti kuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä arvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa neuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin kalliiksi.
"Minä luulin, että teillä on ystävä", keskeytti Gundermann.
"Oh, ystävä", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan liikkeen. "Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa kehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette kaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa minulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka onnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin teille!"
Hän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan hengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko hänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes vetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi vaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti ikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin huomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.
Gundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja hukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:
"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella teitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle mielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa kertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon teille, mitä minä aion tehdä. Onko sovittu, mitä?"
Hän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen vastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen pitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata, vaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.
Kaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff "Toivon" toimituksessa haluten ilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän juuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa Jordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla vippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli alakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.
"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja kehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä en salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat lakkaamatta?"
"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte", jatkoi Nathalie. "Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on kahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada vähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut meille … hän on niin kiltti herra!"
Marcelle hymähti.
"Kuinka on teidän häittenne laita?"
"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika, eihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja… Oh, Théodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa, sitä suurempi on meidän osamme kerran."
Ja äkkiä kysyi hän:
"Kuinka monta osaketta teillä on?"
"Meillä? Ei ainoatakaan!" vastasi Marcelle.
Nathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät omista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä, kuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy sanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.
Kello kymmenen aamulla — juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan tietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa selostus — oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in astuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia tai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava Busch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että heti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n vastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia muotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut tuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi oikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei hänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea ainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten kolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen kesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle asettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän kirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi … niin, varkaaksi, joka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista kuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he maksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän omaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui, kirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö hän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja käteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti tästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki piironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle lopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta apuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen tunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen, mutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi sanaansa.
Mutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti mennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi saattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa aamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen pakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan ja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin esittää asiansa.
Koko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen osakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän ihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli suorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin, hän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan onneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75 osakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun "Pörssilehti" — joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan — ennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.
Mahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä ainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta jälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500 frangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei varmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta äiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat sellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina pankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka kirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai lähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja ymmärtäväistä äitiään entiseksi.
Marcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin toivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä hänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan poltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa autuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia, vaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä ansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat kieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän enää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle päästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.
Ja taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta kuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli tapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa romaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan tietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti pyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille odottamaan; olihan hän niin levoton.