IX.
Miksi Menzikow aikoo Martan.
Vaikea on kuvata itämaisia pitoja niiden ylöllisyydessä. Se ei ole ollutkaan aikomuksemme, vaikka kansan luonne astun semmoisissa tilaisuuksissa paremmin kun koskaan muulloin katsojan silmiin.
Menzikow tiesi tämän. Hän, joka hyvin tunsi keisarinsa, ja oli oppinut Lefort'ilta semminkin pidoissa, jossa muut viinin vaikutuksesta puhuivat, mitä selvinpäin mielellään salassa pitivät, oli nytkin Scheremetewin pidoissa himojansa hillinyt ja pysynyt selvänä. Muut olivat viini mielessä nähneet Martan ja ehkä he ihmettelivät hänen kauneuttaan, olivat he kohta unhottaneet hänen. Toisin Menzikow. Hänkin oli nähnyt Martan, hänkin oli ihmetellyt Martan kauneutta ja suloisuutta, mutta Martan kauneus oli syvästi häneen käynyt. Tyttäreltään, Annaltaan, jota Menzikow yli kaikkia rakasti, oli hän saanut tietää Martasta, kuulla Martan elämän kerrottavan alusta siihen päivään asti, jona Martta tuli Scheremetewin hoviin. Ei kumma siis, että hän muita uteliaisemmasti silmäili Marttaa, nähdäksensä oliko Anna oikeen häntä kuvaillut.
"O isäni!" oli kaunis Anna puhunut. "Hän, tuo mieron mailta tullut Martta on enkeli, ei ainoastaan kauneutensa, mutta myöskin sydämensä puhtauden suhteen. Hän on minua kaikissa parempi. Oi isäni! miksi ei ole Martta minun sisareni! Ivanovna Scheremetew rakastaa häntä niinkuin omaa tytärtään. Oi isäni, miksi ei ole Martta minun ystäväni."
Mitä Menzikow kuuli yllytti häntä yhä enemmän miettimään, miten saada Martan Annalleen kumppaliksi. Kun hän nyt itse näki Martan, näki hän myöskin, ettei Anna ollut tätä naista liikanaisesti kehunut. Ja Menzikow päätti saada Martan Annalleen kumppaliksi. Ruhtinas Menzikow oli mies, joka tiesi päätöksiään toteuttaa.
Jonkun päivän kuluttua meni hän yksin Scheremetewin luo. Tervesanojansa sanottua lausui hän naurusuin: "Mistä ajasta saakka olet sinä minua kohtaan muuttunut? Ennen et sinä salannut minulle mitään; nyt on toisin".
Scheremetew katseli pitkään ruhtinasta, ei tietäen miten selvittää itselleen tätä lausetta. Mutta Menzikow antoi itse kohta selityksen ja Scheremetew ymmärsi, että kysymys tässä oli Martasta.
Menzikow lateli sitä tätä toivoen päivän valossa saavansa nähdä Martan.
Hänen toivonsa toteutui, kun tämä rouvan kanssa salin poikki kulki ja
Menzikowin täytyi itselleen tunnustaa ei ikinänsä ennen nähneen
kauneudessa Martan vertaista.
Hän ei enää salannut ystävälleen, mitä varten hän oli tullut.
Venäjässä, jossa kuten suuremmassa tahi vähemmässä määrässä koko maailmassa ihmisen korkein maallinen onni riippuu kunniasta, kuuluisasta nimestä ja mahdollisuuden mukaan suurimmasta virasta, oli helppo tietää miten sydämiä voittaa. Ja taidollinen näissä asioissa oli Menzikow! Scheremetew tosin rakasti Marttaa, mutta samaten kun kenraali Bauer, hän Marttaa enemmän rakasti kunniaa ja suuruutta, ja asiain näin ollessa Scheremetew ei kauan miettinyt ennenkun oli päättänyt luopua Martasta. Myöskin rouvansa täytyi siihen suostua, ehkä jäähyväis-hetki oli katkera ja rouva kyyneleitä vuodatti, sillä omana lapsenaan oli rouva pitänyt Marttaa. Miehensä onni oli hänelle kallis, jottei hän ajatellutkaan ruveta Menzikowia vastustelemaan, sillä hän tiesi, että Menzikow taisi kohdella Venäjän suuria kuten orjia. Hän luopui siis Martasta, mutta katkerasti itki Martta kun hän erkausi Scheremetewin huoneesta, jossa hän lapsena oli elänyt ja jossa hän oli kaikille rakas. Hän muutti Menzikowin hoviin, jossa Anna ilolla otti häntä sisarena vastaan.
Menzikowin hovissa eli nyt Martta ja siellä kypsyi hänen ymmärryksensä. Sen havaitsi ruhtinas kun pitemmän aikaa poissa Moskovasta oltuaan palasi sinne takasin. Ehkä tämä havainto ei isällistä rakkautta hyväillyt, täytyi hänen tunnustaa, että Martta oli kaikissa Annaa etevämpi. Mutta tuo yhä vaan yllytti häntä seuraamaan aikomuksiaan, joita hän tähän saakka oli pian itseltäänkin salannut. Hänellä oli tiedossa, että Pietari keisari monet tunnit yksinään kulki Kremlin kauniissa hovissa ikäänkuin uneksien. Hän tiesi, ettei Pietari tässä ajatellut sotaa eikä rauhaa, vaan että rauhattomuus ja levottomuus asui keisarissa. Ihmistuntia Menzikow oli, kun viime retkellä seurasi keisaria, tullut tuntemaan mihin nämä ajatukset kallistuivat ja tämä tunteminen antoi Menzikowille paljon ajattelemista. Menzikow näki, näet, että keisarin sydän kaipasi rakkautta ja täksi rakastavaiseksi sydämeksi oli hän aikonut — Martan.
Kaiken kovuutensa alla, ehkä maallinen kunnia oli elämänsä päämaali, jota voittaakseen ruhtinas saatti pyhimmätkin asiat halpana pitää, oli Menzikow rakastava isä, jolle ei Annansa onnea mitään korkeampaa maailmassa ollut. Hän tiesi Annansa sydämen kiinitetyksi hänen nuoruutensa leikkikumppaliin ruhtinas Galitziniin, jota hän omana poikanaan rakasti. Menzikowin suurin isällisin toivo oli saada alttarin edessä näitä nuoria kerran pariskuntana siunata ja sitten niiden tykönä vanhat päivänsä viettää. Mutta samassa pelkäsi Menzikow, että keisari, kun Anna kohta oli sen iän saavuttanut, jona hänen oli ulos maailmaan astuminen, saattaisi rakastua tähän hänen tyttäreensä. Kun tämä ajatus häneen nousi, vapisi hän, sillä kunnian pyynnössä hän ei niin kauas mennyt, että olisi suonut voittavansa tätä lapsensa keisarille jalkavaimoksi antamisella.
Outoa ei ollut, että keisari usein tuli ruhtinainsa luo ilman mitään keisarillista kunnian merkkiä. Usein oli hän milloin niin päähänsä pisti, tullut Menzikowin luo. Semmoisena hetkenä — niin ajatteli Menzikow — on hänen ensikerran näkeminen Martan.
Kun Pietari eräänä päivänä, jona ensinkään ei Menzikow osannut häntä odottaa, astui tämän työkamariin ja siellä tapansa mukaan oli istunut lasisen oven viereen, josta sopi näkemään, mitä lähimmäisessä kamarissa tapahtui, tuli Martta ujoudesta punastuneena tarjoomaan tuntemattomalle vieraalle etelämaan suloisia hedelmiä. Pietari oli ottanut hedelmän, josta paljon piti, hopea-astialta, kun hänen silmäilyksensä sattuivat näkemään niitä vähäisiä käsiä, jotka kantoivat lautaista ja sitte ihanan Martan poskia. Ison aikaa silmäsi keisari Marttaa; oli kun olisi silmäilyksensä häneen tarttuneet. Keisarin otsa oli ollut ryppyinen; vähitellen suorenivat rypyt, kun oli kysynyt Martalta tämän nimeä ja sukua ja keisarin katsanto muuttui leppyiseksi kun oli kuullut Martan ujot vastaukset. Mutta ehkä Martta oli keisarin sydäntä liikuttanut, Pietari kumminkin muistaessansa keisarillista arvoansa kohta loi silmänsä Menzikowiin huolimatta Martasta. Iloisesti kiitti hän ruhtinasta tämän toimista valtion työssä ja — Menzikow havaitsi sen — Martta oli voittanut keisarin suosion.
"Kuka on tuo kaunis nainen, jonka ensikerran näen luonasi!" kysyi keisari Martan pois mentyä.
Menzikow kertoi nyt, miten hän Scheremetewin luona oli nähnyt Martan, joka oli muuttanut hänen hoviinsa Annan kasvinkumppaliksi. Sitten kertoi hän, mitä tiesi Martan edellisestä elämästä. Uteliaasti kuunteli keisari ja kun Menzikow lopetti kertomuksensa, huusi hän, innostuneena: "Kaunis, kaunis on hän, kaunis, ihana ja suloinen. En ole ikänä hänen vertaistaan nähnyt. Onko henkensä lahjat, Mikailow, yhtä suuret kun hänen kauneutensa? Onko sydämensä vapaa rakkaudesta? Vastaa, minä olen päättänyt ottaa hänet hoviini. Sinä tiedät, Mikailow, että minä olen kiivas ja kova asioissa, jotka koskevat valtakuntaani ja kruunuani ja nyt — sinä tunnet minua — en minä liikutuksetta saata tässä istua. Jos hän saattaisi rakastaa minua, tuo nainen, olisin minä löytänyt sen, jota monet ajat olen hakenut. Eudoksia, kirottu puolisoni, ei ole koskaan minua rakastanut, hänen sydämensä on aina ollut tunnotoin, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua; minun sydämeni on hänestä luopunut."
Menzikow kuunteli iloisena keisarin puhetta. He miettivät sitten, miten voittaa Martta keisarille. "Jos minä keisarina astun hänen eteensä saattaisi hän minua pettää," sanoi Pietari. "Minä tahtoisin, että hän minua itseni tähden rakastaisi." Martta ei tuntenut keisaria, siihen nojausivat he. Ja he päättivät, että keisarin oli alhaisena sotaupsierina hakeminen Martan rakkautta.
Tästä päivästä oli keisari ruhtinaansa luona joka-päiväinen vieras. Martan sai hän aina nähdä, sai puhutella häntä, sai itse oppia tuntemaan, mitä Martan sydämessä asui. Menzikow ja Anna huomasivat kummastellen, miten keisarin muoto aina vaan vetäysi iloisemmaksi ja koko hänen olentonsa leppyisemmäksi kuta enemmän aikaa hän oleskeli Martan kanssa. Eräänä päivänä käski keisari Menzikowin tuoda Martan keisarilliseen hoviin.
X.
Martta muuttaa Kremliin.
Kummalliset olivat Martan elämän vaiheet tähän saakka olleet, kummempia häntä vielä odotti. Mietiskellen mitä häntä jo oli kohdannut, istui hän eräänä aamuna ystävällensä Annalle kertoen näkemänsä kummallisen unen, joka hänessä oli herättänyt muistoja lapsuudestansa, kun ruhtinas Menzikow astui huoneesen.
"Keisari tahtoo sinua tavata, Martta!" oli ruhtinaan tervehdys.
"Valmista itsesi seuraamaan minua Kremliin."
Peläten ja ihmetellen, mitä keisarilla saattaisi olla hänelle sanomista, pukeutui Martta kauniimpaan pukuunsa ja seurasi Menzikowia. Vielä enemmän pelkäsi hän kun astuttuansa keisarillisen hovin etuhuoneeseen, keisari itse, jota palveliat nöyrästi kumarsivat, oli häntä vastaanottamassa ja ystävällisesti tarjosi hänelle kätensä. Keisari vei häntä useain huoneiden läpi ovelle, jonka esirippu oli kalliista purppura sametista. Tämä samettinen esirippu jakausi kahtia ja kun Martta tuli huoneesen, seisoi siinä keisari hänen edessänsä keisarillisessa puvussaan. Kauhtanan, jossa Pietari sisään saattaessansa Martan oli ollut puetettu, oli hän heittänyt yltään.
Keisari hymyili ystävällisesti kun Martta keisariksi hänet tuntiessaan heittäysi polvilleen, otti häntä käteen ja nosti ylös pelvosta vaalistunutta neitoa.
"Minä näen, että sinä tunnet vierasta, joka Menzikowin luona usein on sinua puhutellut ja siellä monta ihanaa hetkeä sinun kanssasi viettänyt," sanoi keisari lohduttavalla äänellä.
"Suuri, armollinen keisari, antakaa anteeksi, mitä silloin teitä tuntematta puhuin," oli Martan hiljainen vastaus.
"Älä pelkää, rakas lapsi!" lausui keisari, "sinä et teeskennellyt, sinä puhuit, mitä sydämesi tiesi, sinä näytit itsesi semmoisena kun olet. — Niin" — sanoi hän kääntyen Menzikowiin — "ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuutta, heidän täytyy usein salata arvoansa saadaksensa totuutta kuulla; sillä kielitteliöitä löytyy, kussa niitä ei luulisikaan. Mitä ruhtinas tekee — niin sanovat he aina — on hyvin tehty, ruhtinaan pahojakin töitä kiittävät he."
Menzikow ymmärsi hyvin keisarin sanoja ja niitä seuraavia silmäilyksiä. Hän astui keisaria askeleen likemmäksi ja vastasi: "Älkäätte, keisarillinen majesteetti, tuota lausetta yleensä kaikista laskeko, löytyy niitä semmoisiakin, joille totuus on keisarillista armoa kalliimpi. Minkä muun kun totuuteni rakkauden lukisin minä syyksi siihen, että minä tänään olen salaneuvoskunnassanne etevin."
"Vaiti Mikailow!" vastasi keisari. "Minun aikomukseni oli sinua muistuttaa, että vastakin minulle totuuden sanoisit." Ja tätä sanottuaan kääntyi hän Marttaan, joka oli keisarin edessä silmiänsä maahan luonut.
"Saatatko sinä minua rakastaa, ihana nainen? joka päivä täällä hovissa olla minun kumppalini, minun ystäväni, lohduttajana kun painava virkani tekee mieleni raskaaksi? Turhaan olen minä tähän saakka hakenut sinun vertaistasi. Sinä olet se, jota minä olen kaivannut." Niin puhui keisari, mutta ruusupunaisena seisoi Martta kuunnellen hänen sanojaan.
"Täällä hovissani tulet sinä asumaan," lisäsi keisari ja silmäsi hellästi Marttaa. "Niinkuin ruhtinatarta sinua palvellaan ja tässä minun sydämmessäni olet sinä hallitseva minun puolisonani, ehk'et sinä maailman edessä sitä ole. Vastaa minulle, ei niinkuin vastaisit keisarille, vaan niinkuin parhaan ystäväsi edessä."
Ja Martta vastasi, vakavasti silmäillen keisaria. "Suuri keisari!" sanoi hän. "Teitä, johon koko maailma luo ihmetellen silmiänsä, rakastan ja kunnioitan minä, sillä minä tiedän, että teissä asuu suuri ja ylevä henki, joka ei muuta etsi kun kansanne onnea; minä tiedän että teissä asuu voima, joka voi, ja ymmärrys, joka taitaa kansanne onnelliseksi tehdä. Mitä minä olen teidän rinnallanne? Suuri oli onneni hyväntekijäni perheessä. Syvästi tunnen minä, mitä alhaisessa tilassa olen uskaltanut, kun teiltä kysyin maita ja kansoja. Antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi Ruotsalais sotilaan puolisolle, joka luultun upsierin kanssa puhuessaan ei tietänyt, kunnioittaa Teissä keisaria."
Menzikow ei voinut pelvotta nähdä, miten Martan tätä puhuessa keisarin otsa vetäysi ryppyihin; hän, joka hyvin tunsi keisarinsa tiesi, että tämän sydämessä oli viha nousemaisillaan. Mutta näitä merkkejä edemmäksi ei keisarin viha päässyt. Hän vastasi vakavasti, mitä Martta ei luullut saavansa vastaukseksi: "Minä saattaisin armottomuudellani sinua rangaista, saattaisin jättää sinun Kremliin, mutta minä rakastan sinua, minä annan sinulle mietintöaikaa, jonka pituutta itse saat määrätä. Tahdotko ja milloin Pietarin kanssa hyvää ja pahaa vastaanottaa, elää hänen kanssansa hänen kuolin päiväänsä saakka?"
Kun keisari nyt kumartui suutelemaan Martan kättä tahasivat hänen silmäilyksensä Martan ja Pietarin silmistä loisti toivo. Martan silmissä sitä vastaan välkkyivät suuret kirkkaat kyyneleet ja vaaleana, vapisevana ruhtinaasen nojaten läksi hän huonehesta, jossa elämänsä tulevaisuudesta oli päätetty. —
Tutkinnot siitä liitosta, jonka keisarin oma sisar Sohvia oli keisaria vastaan matkaan saanut, antoivat Pietarille niin paljon tekemistä tähän aikaan, että hän kokonaan näytti unhottaneen Martan. Tämä kuuli hirmustuen vehkeistä sitä miestä vastaan, joka oli hänelle sydämensä tarjonut. Vavisten oli hän kuullut sitä kovaa rangaistusta, joka kohtasi pahantekiöitä ja että keisari oli ikuisiksi ajoiksi Sohvian vankeuteen tuominnut, kun parempi tunto ei sallinut Pietarin vuodattaa oman sukunsa verta, ehkä tätä sukulaista ei arvelluttanut viedä Pietarilta sekä henkeä että valtikkaa. Nämä viimeiset tapaukset olivat syvästi liikuttaneet Pietaria ja rakastetussa Pietarikaupungissaan toivoi hän pääsevänsä pelosta vapaaksi, sillä Moskovassa ilmestyi ehtimiseen uusia kapinoita, entisten perästä. Pietarikaupunkiin oli keisari moneksi kuukaudeksi paennut. Siellä sai hän nähdä mitenkä vähitellen nevasta nousi kaupunki, mitenkä linna rakennettiin ja mitenkä sotalaivoja valmistui. Lähes vuosi oli kulunut, ennenkun halu saada nähdä Martan, jonka kuva asui keisarin sydämessä, pakoitti häntä palaamaan Moskovaan takasin.
Oli se aika myöskin nyt lopulle kulumaisillaan, jonka Martta oli määrännyt mietintöajakseen. Keisari, Moskovaan tultua, meni kohta Menzikowin luo. "Petrovits! mitä saan minä kuulla, löytyykö minulle varsinaista onnea?"
Se päivä oli tullut, jota vastaan Martta pelvolla oli katsellut. Hän rukoili, että keisari sallisi hänen yksinäisyydessä viettää tulevaiset kaksi vuorokautta, jotta taitaisi yhdistää ajatuksiaan ja vastata keisarille.
Menzikowin kautta lähetti Martta tämän pyyntönsä keisarille. "Sanokaa keisarille," rukoili hän, "että minä Jumalalta anon voimia olemaan hänelle ansiollinen lohduttaja, kun hän on murheellinen, ystävä kun hän ystävyyttä kaipaa, valmis neuvoa antamaan kun hän neuvoa yksinkertaiselta naiselta pyytää. Mutta sanokaa myöskin, ettei mikään maailmassa saa minua rikkomaan niitä lupauksia, joita minä Jumalan alttarin edessä olen miehelleni ja herralleni antanut."
Hymyillen kuuli keisari tämän Martan tervehdyksen. Hän pani kohta noutamaan hovimarsalkkinsa ruhtinas Galitzinin, jolle antoi käskyn Kremlissä valmistaa Martalle asuman. Pietari, joka tähän saakka oli ylöllisyyttä vihannut, ei nyt tiennyt mitään niin kallista, joka hänen mielestään olisi ollut hyvä Martalle. "Minä tahtoisin saada maailman hänelle taivaaksi," sanoi hän Galitzinille, "älä säästä mitään."
Tuskin oli kuukausi kulunut, ennenkun ruhtinaat kummastelivat sitä muutosta, mikä oli Pietari keisarissa tapahtunut. Hän ei enää ollut sama rautainen valtias kun ennen, joka kohta vähäisemmästäkin vastoinkäymisestä syttyi vihaan. Hän oli nöyrä ja leppyinen, sanalla kokonaan toinen kun ennen. Alussa nauroivat ruhtinaat ja arvelivat: "Ruotsalaisupsierin rouva on vasta tullut Kremliin, kyllä keisari pian häneen kyllästyy." Mutta kun vuosi kului ja keisari yhä aina oli sama leppyinen mies, muuttuivat ruhtinain ajatukset ja he sanoivat: "Tuo rouva on Venäjän hyvä enkeli."
Nyt tuli aika, jona Martta sai näyttää ansaitsevansa enkelin nimen. Pietari vaipui pitkälliseen tautiin. Tuskat ja kivut herättivät vanhan luonteensa julmuuden. Vaahtoen vihasta mestautti hän eräänä päivänä Martan nähden hoviherran, jonka oli tavannut Martan kamarissa. Muutaman päivän kuluttua, kun oli vihansa lauhtunut ja hän sai kuulla päälääkärinsä käskeneen tämän hoviherran menemään Martan luo pyytämään, että Martta houkuttelisi keisaria juomaan rohtoja, joita keisari oli vihassaan tyköänsä heittänyt — niin kätki Pietari käsiin kasvonsa salatakseen kyyneleitään, joita katkera katumus nosti hänen silmiinsä; ja monet ajat kuluivat, ennenkun hän kehtasi tulla Martan näkyviin. Tämä kun vihdoin sai tietää, mikä keisaria murehutti, meni hänen kamariinsa vaaleana, puetettuna Pyhän Spiridoniluostarin nunnain pukuun ja laskeusi keisarin eteen polvilleen. Silloin ilmoitti keisari, ettei hän ilman Martattaan taitanut elää ja tässä teki hän nyt juhlallisen valan, että luopuisi kiivaasta pikavihaisuudestaan, eikä koskaan vihassa allekirjoittaisi ainoatakaan kuolintuomiota. Ja tästä päivästä saakka oli Pietarin elämän päätarkoitus hyvää ja oikeutta maassansa voimassa pitäminen, sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan maatansa hallitseminen.
Xl.
Miksi Pietari aikoi Martan.
Pietari keisari oli sydämestänsä rakastanut Marttaa. Se ei enää ollut kenellenkään salassa. Tavan takaa oli hän tarjonnut Martalle, sillä rakkautensa suuruutta näyttäen, keisarillisen kruunun ja pyytänyt hänen puolisokseen. Martta ei mielinyt kruunua. Turhaan rukoilivat häntä ruhtinaat Menzikow, Galitzin, sotamarsalkki Scheremetew, Apraxin ja muut Venäjän ylimykset nöyrästi, ehkä viha ja kade kiehui heidän sydämissään, vastaanottamaan Pietari keisarin tähden hänelle tarjottua armoa.
"Kuolemaan saakka kunnioitan minä keisaria ja niin kauan, kun minä elän, ei ystävyyteni hänestä luovu," vastasi Martta, "mutta Aksel Fersenin puoliso minä olen. Jumalan alttarin edessä hänelle antamia lupauksia en minä saa, enkä uskalla rikkoa." Niin puhui Martta Menzikowille, kun tämä etelään lähtemäisillään kävi Martalle jäähyväiset sanomassa.
Ehkä Menzikow oli vastaanottanut keisarin viimeiset käskyt ja oli valmis matkalle lähtemään, meni hän Martan tyköä suoraan keisarin työkamariin.
Kummastellen silmäsi häntä keisari, joka luuli hänen olevan useita peninkulmia Moskovasta. Mutta ennenkun keisari oli ennättänyt mitään kysyä alkoi Menzikow: "Majesteetti!" sanoi hän. "En olisi uskaltanut tulla luoksenne, ellei teidän hyötynne ja onnenne olisi minua siihen pakoittanut ja ollut suuremmasta arvosta, kun ne toimet, joita minulta pääkenraalinanne odotatte."
"Sano suoraan asia!" lausui keisari, "aina sinä pitkillä esipuheilla väsytät korviani. Mikäs on, Petrovits?" ja keisari katsoi uteliaasti, mutta kovilla silmäilyksillä ruhtinasta.
"Minä luulin saattavani sanoa, miten voisitte saada Martan omaksenne. Naisen sydäntä on vaikeampi ymmärtää kun vihollisten syvimpiä ja salaisimpia hankkeita olette itse nykyjään sanoneet. Vihollisten kanssa te kyllä toimeen tulette, korkia herra. Muta luulen, että teillä on silmissä sydämenne, kun niiden kanssa taistelette. Toisin on naisten laita, niitä on pahempi voittaa; sillä toista lukee mies naisten silmässä, toista seisoo niiden sydämen syvässä salassa kirjoitettuna. Teidän kaunis ystävänne on, uskokaa minua, sotinut sydämensä syvyydessä monta kovempaa sotaa, kun te koskaan sotakentällä, ja hänen salaiset voittonsa ovat olleet suuremmat kun teidän kuuluisimmatkin. Mikä toinen olisi puolestaan sanonut pois sen arvon, sen kunnian, jonka te useimpia kertoja olette hänelle tarjoneet? Juuri uskonsa lujuus arvotointakin puolisotansa vastaan on sydämensä arvaamattomasta ystävyydestä suurin todistus; ja juuri tuo puoliso on se este, joka on teidän ja teidän onnenne välillä. Lähettäkää siis, armollinen keisari, lähettiläitä jokainoaan Ruotsalaiseen leiriin kyselemään tätä Ferseniä. Luultavasti on hän jo kuollut, tahi jos hän elää, ei hän kumminkaan mahtane olla semmoinen raakalainen, että hän, kun kuulee minkä kunnian entinen puolisonsa on saavuttava, tämän eteen minkäänlaista estettä panisi."
"Tuota, mitä puhunut olet, olen minäkin näinä aikoina miettinyt," ja keisari hymyili armollisesti uskolliselle ruhtinalleen. "Se onkin ainoa keino, joka minulta enää on koettamatta. Mutta ennenkun tuohon keinoon ryhdymme, tahdomme ensin matkustaa Pultavalle, jossa veljeni Kaarle tahtoo meille valmistaa tappelun, kuten Aleksanteri muinen Dariolle. Mutta kuka takaa etten minä siellä voita kaksi voittoa: Kaarlen, — sillä jos hän on Aleksanteri olevinaan, en minä ole mikään Dario — ja Martan sydämen. Martta, tuo sielun ylevyyden ja avujen esimerkki menneille, oleville ja tuleville ajoille, ei tahdo laskea minua läheltänsä menemään sodan vaaroihin; hän seuraa minua ja siitä näen minä, etten ole hänelle aivan halpa ja mitätön."
Ruhtinas Menzikow läksi työkamarista, jossa keisari vielä pitkän aikaa kulki edes ja takasin. Vihdoin seisahtui hän äkkiä ja käski etuhuonehessa seisovan palvelian ilmoittamaan, että hän oli aikeessa mennä rouaansa — se nimi oli keisarille mieluisin — puhuttelemaan.
Kunnian osoituksella niinkuin ainakin astui Martta keisaria vastaan huoneensa kynnykselle keisarin käskyjä kuuntelemaan.
"Sinulle, rakastettu, ei Venäjän itsevaltiaalla ole käskyjä antaa, vaan hän tulee rukoilemaan sinua," sanoi keisari ja tarttui liikutettuna Martan käteen, "hän rukoilee sinua ettet huolessasi hänestä itseäsi unohtaisi. Sinä tahdot seurata minua sotaan; minun murheeni, minun huoleni ovat sinun, sen näen minä. Kunnioittaen sinun sankari sydäntäsi en ole sinulta pyyntöäsi kieltänyt. Mutta nyt, kuule kumminkin rukoukseni. Älä katso mitään ylölliseksi, jota sinulle matkasi huvitteeksi olen valmistanut. Galitzinille, joka meitä seuraa, olen minä käskyjäni antanut. Oo Martta, jos huoltani ylönkatsot, teet sinä minun murheelliseksi."
Kun keisari lakkasi puhumasta, sanoi Martta, jota keisarin hyvyys suuresti liikutti: "Ottakaatte syvimmän kiitokseni kaikista, millä minua olette täällä kohdelleet ja etenki siitä hyväntahtoisuudesta, jota taasen osoitatte alhaista vastaan. Mutta minusta älkää huoliko; varokaatte omaa henkeänne, joka niin monille miljoonille on kallis ja jota ilman minunkin elämäni täällä ei olisi mistään arvosta."
"Minun velvollisuuteni," sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä sanoista, "vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että poissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta tulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta pitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat. Minua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä enemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei täällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä sinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi."
Näin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään kummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen kullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi työkamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat tulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin kirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat hevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui Pietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt kiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli toteuttava keisarin aavistuksia.
XII.
Pultavan tappelu.
Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.
Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä. Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle; mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen jalkaväkeänsä täynnä.
25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.
Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.
Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali. Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa, antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä seisoneet määrätyillä paikoillaan. —
Aksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa marssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten pattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin, joka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin kauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle, joita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten myöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria, käskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut ahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän komensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset tilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää edessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti paljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen sivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000 miehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt sai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän asti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle. Kello oli silloin noin 9 aamulla.
Ruotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten. Lewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä ampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut entisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä rynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin siinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula ei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän uudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden verisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä Ruotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka haaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa ratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja huusi: "Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni," joita sanoja tuhannet kertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu. Nämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa tarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi ammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden keskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme hevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää voitostansa.
Kaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla rattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa eneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.
Vähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII vallan ja teki Pietarin, joka historiassa "Suureksi" kutsutaan, suurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. —
Hirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat Ruotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen ensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt, Schlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa upsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä oli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse oli ollut. Pietari oli iloinen.
Suuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut. Mutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni tappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei saattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa olevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon kutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä olivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.
He astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala suositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja uljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta kannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita, näitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: "Kunnia on voitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun kunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka tähän saakka ovat olleet voittamattomia." Sitten puhui hän muutaman sanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.
* * * * *
Keisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat upsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.
"Fersen!" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt häntä tuntevan, kysyi keisari: "Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen Fersen nimellinen?"
"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän ammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon."
"Oliko tämä veljenne nainut?" kysyi keisari innokkaasti.
"Oli," vastasi Akselin veli. "Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi lasta."
Martta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin viimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista upsieria.
"Kertako vaan oli veljenne nainut?" kysyi keisari kiivaasti.
"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen, johon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun ensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa ja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan."
Hiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan rinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa koittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa kun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria likemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt että entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui Fersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen rinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: "Kreivi, me tiedämme mihin teidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän, Litvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä veljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo orpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä — hän on — — minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä olen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin minä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista morsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt…"
Martta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen Fersenille, lausui hän: "Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun sormeeni pani … se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun sormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen sormuksensa sia." Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää voinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää siaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa rakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle kuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon sydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän kääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:
"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka sydämeni oli, rikkoi valansa ja — nyt on hän elävitten seasta kadonnut."
XIII.
Rahvaan tytär miljoonain hallitsia.
Martan sanat olivat kummallisia tunteita herättäneet kaikissa.
Ylhäisenä, korkeana, sanomattoman kauniina seisoi hän tuossa.
"Nyt, korkea herrani ja keisarini!" sanoi hän vihdoin langeten polvilleen keisarin edessä, "saan minä sydämessäni antaa siaa rakkaudellenkin. Tähän asti olen minä teitä enemmän kunnioittanut kun rakastanut. Tänä suurena päivänä, josta tulevaisuus aina on puhuva, jota aina muistava, heitän minä itseni kokonaan teidän käsiinne. Ja ellei orpo rahvaan tytär ole teille halpa, tahdon minä kuolin-päivääni saakka teitä herranani ja puolisonani rakastaa ja kunnioittaa."
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt taasen huonehessa. Mutta vihdoin, kun kaikki kummastellen mykkinä seisoivat, sanoi keisari: "Nähkää tässä keisari Pietarin puolison, joka tänään Katarinan nimellä astuu Venäjän keisarilliselle istuimelle, ja johon minä kirkkomme esimiehenä alttarin edessä tahdon sitoutua."
Ruhtinas Menzikow oli ensimäinen, joka astui esiin onnea toivomaan ja alamaisuuttansa osoittamaan keisarin puolisolle. Häntä seurasi sotamarsalkki Scheremetew, amiraali Apraxin, ruhtinas Galitzin ja viimein myöskin kenraali Bauer, jolle Martta sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.
Pietari kääntyikse sitten Ruotsalaisten ministeri Piperiin ja Württenbergin prinssiin: "Kertokaa valtioylimyksillenne, mitä tänä päivänä olette nähneet. Sanokaa kuningas Kaarlelle, jota minä sydämestäni surkuttelen, minun olleen iloisen siitä, että olen voittanut tappelussa maailman suurimman sotapäällikön; sanokaa että olen iloinen, enkä häpee tunnustaa, että minulla oli kolme vertaa enemmän sotilaita tappelussa kun hänellä. Mutta älkäät salatko, että tämä iloni on Venäjän keisarin; sanokaa myös että Pietari ihmisenä on iloinen, että hän voitti suuremman aarteen Pultavan tappelun jälestä, että hän voitti puolison."
Keisarin tätä sanottua vietiin vangit ulos, ja huonehessa olivat pian keisari ja Martta kahden. Kyynelissä silmäsi Martta keisaria. Hän kätki käsiin kasvonsa, loi sitten silmiänsä taivasta kohden. Marttana, rahvaan tyttärenä laskeusi hän polvilleen. Hän rukoili. Keisari ei häirinnyt häntä. Myöskin hän kiitti Jumalaa.
Kun Martta nousi, tarjosi hän kätensä Pietarille. Martta oli muuttunut Katarinaksi; Rahvaan tytär miljoonain hallitsijan puolisoksi — itsekin miljoonain hallitsiaksi.
* * * * *
Oli muutama viikko kulunut. Pietari ratsasti Moskovan kaupungin sisään ja hänen voittoisa sotaväestönsä seurasi häntä. Mutta Pietarin vieressä ratsasti lumivalkean hevoisen selässä kauneudessansa loistava Katarina. Kullattu oli satula, jonka päälle hän istui; kultaiset olivat jalustimet, joissa hän piti pienet jalkansa. Kaikki kellot soittivat; kaikki ihmiset tulivat keisaria vastaan. Mutta suoraan Metropolitaani kirkolle ratsasti Pietari ja lukemattomilla ristillä kaunistetun alttarin edessä kihlasi Moskovan arkimandrita keisari Pietarin ja Katarinan. Tuhannet tykit ilmoittivat, että Venäjän keisarilla oli valtioistuimellaan puoliso.
Moni nainen olisi ylpeästi kulkenut keisarin vieressä tuossa. Niitä ei Katarina ollut. Ujosti loi hän alas silmiään ja nöyränä astui hän alttarin luo, vastaanottamaan papillista siunausta. Kun hän jo oli alttarin eteen astumaisillaan, jossa pappi odotti, nähtiin väkijoukosta vaimoihminen kiiruusti lähestyvän häntä. Tämä tultuaan Katarinan viereen tarttui hauen hameensa palteisin, joita hän suuteli. Katarina silmäsi tuntematonta; joskus ennen muisti hän nähneensä häntä, mutta milloin ei hän osannut sanoa. Vaan vaimo lausui hiljaan: "Ennustukseni sanat ovat käyneet toteen, joilla muinen lohdutin kuolevaista äitiänne. Kultaisessa hovissa on tyttärenne kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän lepäävä — olivat ennustuksen sanat. Te muistatte niitä. Siunaus vuotakoon runsaasti teidän päällenne. Nykyaika kiittäköön, tulevaisuus älköön koskaan unhoittako teitä."
Katarina tunsi mustalaisämmän ja muisto siitä hetkestä, jona hän viimeksi ämmän näki nousi hänen sieluunsa. Mutta kun hän tahtoi ämmälle lausua kiitoksensa, ei tätä enää ollut. Mustalaisämmä oli väkijoukkoon vetäinyt; kukaan ei tainnut sanoa, mihin hän oli kadonnut. —
Kuukausi oli kulunut kun eräänä päivänä ruhtinatar Galitzin ilmoitti
Katarinalle, että tuntematoin kreivi pyysi päästä hänen puheelleen.
Katarina käsketti kreivin luoksensa. Kreivi tultuaan sisälle kumarsi
Katarinan edessä ja suuteli hänen käsiään.
"Tunteeko keisarin korkea puoliso enää Tahvanan, ainoan veljensä?" kysyi kreivi. Mutta tuskin oli Katarina kuullut tämän tunnetun äänen ensimäisen sanan, niin hän heittäysi veljensä syliin ja sulki hänen iloisesti rintaansa vastaan.
Samalla astui keisari kamariin.
"Olenko tehnyt sinulle mieliksi, rakas Katarina? Olenko hyvin tehnyt?" kysyi hän hymyillen nähdessään ilon loistavan Katarinan silmistä. Katarina ei vastannut, mutta kasvojaan kätki hän veljensä rintaa vastaan. —
* * * * *
Katarina kuoli 2 vuotta keisari Pietarin jälkeen, itsevaltiaana koko
Venäjän maan ylitse. Hän oli silloin ainoastaan 47 vuoden ikuinen.
Kaksi vuotta hallitsi hän niin muodoin Venäjän suurta valtakuntaa.
Kiitettynä, kunnioitettuna ja, mikä harvoin tapahtuu, vihamiehittä
kuoli vuonna 1727 Rahvaan tytär Venäjän itsevaltiana.
Keisari Pietarin kanssa oli Katarinalla kolme lasta, joista vuonna 1740
Elisabet nimellinen astui isänsä ja äitinsä keisarilliselle istuimelle.