III.
Kukapa tietää, jos Räisäspojastakin vielä ihminen saataisiin. Niin — eihän tuota tiedä. Koettaa sitä ainakin sopisi. Jos hän vaan tulisi johonkin kristillismieliseen perheesen, jossa häntä lakkaamatta silmällä pidettäisiin ja jossa hän muutoin itsekin viihtyisi, niin ei tietäisi mitenkä kävisi. Niin — eihän tuota tietäisi.
Siihen suuntaan ne kirjoittivat muutamat vankeus-yhdistyksen jäsenet muutamille kristillismielisille ihmisille Limingassa ja kehoittivat heitä hankkimaan Antille turvapaikkaa jossakin kristillismielisessä perheessä, kun Antti oli vankeudessa rahtinsa kärsinyt.
Semmoinen löytyikin Limingassa pian, Märkälä oli noiden ihmisystäväin mielestä niinkuin sitä varten luotu. Siellä, jossa asui vaan kaksi Jumalata pelkäävää vanhusta, muori ja vaari, ruotulaispojan sekä parin kolmen palkollisen kanssa, siellähän Antti — jos missään — voisi parantua, jos vaan Märkälän vaari hänet tykönsä ottaisi. Niin — ja ehkäpä se ottaisikin. Saattaisihan tuota ainakin kysyä.
Mutta kovin epäileväisesti se Märkälän vaari päätään puisti, kuin hänelle asiasta puhuttiin.
"Joka kerran äyriksi lyöty on, niin äyrinä se pysyy", arveli hän.
"Aika vanhaa sutta kirjalle opettaa", tuumi muori.
"Niin — nuorenahan olisi vitsa väännettävä", säisti vielä vaari, "mutta", lisäsi hän, "eihän tuo nyt maata alemmas vie jos koettaakin, antaa vaan pojan tulla tänne", ja sillä oli asia päätetty.
Mutta kovin tuntui Räisäspojasta ikävälle ensi aluksi. Märkälässä oli elämä hänen mielestään niin kovin yksivakaista.
Pian rupesi hän kumminkin aina enemmän ja enemmän mieltymään noihin yksivakaisiin ja sydämellisiin vanhuksiin, jotka häntä kohtelivat ikäänkuin omaa lastaan. Varsinkin rakastui Antti muoriin, joka niin ystävällisesti piti huolen hänen pienimmistäkin tarpeistaan.
Märkälässä ei ollutkaan eroa palvelusväen, ruotulaisen ja talonväen välillä. Kaikki he söivät samalta pöydältä, makasivat yksissä huoneissa ja asuivat seon.
Ja kun Märkälän muori puhui Antille opettavaisia sanoja ja kuvaili hänelle miten hänkin voisi vielä elää onnellisena, jos vaan ryhtyisi rehelliseen työhön ja heittäisi pois tuon kurjan karkulais-elämän, niin Antti teki vilpittömiä päätöksiä ruveta elämään muorin neuvojen mukaan.
Mutta kun Suutari-Elkko tuli Märkälään niittysaappaiden tekoon, niin silloin se Antille taasen elämä alkoi.
Päivät pääksekkäin istui hän tuossa sivu-akkunan pielessä ja kuunteli Suutari-Elkon hupaisia tarinoita. Mutta erittäin liikuttivat Anttia suutarin kertomukset Amerikan kultamaasta.
Siellä Amerikassa — niin kertoi Elkko — siellä voi köyhä työmies, yhtähyvin kuin suuret herratkin, pistää rakin — semmoisen liepeettömän takin kuin pappilan maisterillakin on — päälleen ja pitää komeita puheita kansan kokouspaikoissa aivan niinkuin rovasti häissä tahi ristiäisissä. Kukaan ei siellä kysy mikä olet ennen ollut tahi mimmoisia ihmisiä ovat isäsi ja äitisi olleet, kaikki ovat siellä yhden arvoisia. Ja suuria rikkauksia ei siellä ole myöskään vaikea saada. Ihmisen pään kokoisia kultamöhkäleitä löytyy toisinaan maasta, kun sitä vaan vähäsen tonkia viitsii.
Näitä ja muita tämän laatuisia kertomuksia kuullessaan innostui Antti niin, että päätti paikalla lähteä sinne.
"Mutta sinne päästäksesi tarvitset paljon rahaa", arveli Märkälän muori.
"Rahaako?" arveli Antti, "onhan maailmassa paljon semmoista ja kyllä minä…"
"Niin mutta ainoastaan rehellisellä työllä ansaituilla rahoilla on siunausta", sanoi muori.
"Siunausta? — Mitä se on?"
Muori selitti Antille miten parhaiten osasi, mikä siunaus on. Hän sanoi, että kun hekin vaarin kanssa menivät nuorina, Antin ikäisinä naimisiin, ei heillä kummallakaan ollut tavaraa enempi kuin taivaan linnuilla, mutta sitten rupesivat he oikeen ahkerasti työtä tekemään. He palvelivat ensinnä vieraita ja sitten, kun olivat vähäsen saaneet kokoon, ostivat he tämän pienen talon ja tässä he ovat sitten ahkeroineet, jotta heille nyt on Jumala siunannut kaikkea mitä he tarvitsevat.
Tämän kuultuaan vaipui Antti syviin mietteisiin. Olisikohan muorin sana totta, niin hän tuumi. Mutta miksikä sitten niin moni ihminen elää ja kuolee köyhänä?… Mutta olenhan toki minäkin saanut jo eläissäni paljon rahaa, vaan se kaikki on mennyt kuin Mönkkösen piimä pitkin Kuittilan kujaa. Ei siitä ole mitään hyvää ollut… Ei… Mutta mitähän jos koettaisi ruveta työtä tekemään… Mutta kukapa se minua työhön ottaisi ja päälliseksi vielä palkan maksaisi?… Ehkäpä sentään vaari… Saisihan tuolta kysyä.
Kun Märkälän vaari sanoi ylihuomenna eli ensi Perjantaina lähdettävän niitylle ja kyseli Suutari-Elkolta mistä hän sopivan niittyjätkän saisi, sanoi Antti:
"Ottakaa minut."
"Sinut! Lapsi rukka, sinä et ole eläissäsi kunnollista päivätyötä tehnyt. Ei ole helppoa oppia kovaan työhön. Siihen tarvitaan enemmän kestävyyttä kuin arvaatkaan."
"Minä niin mielelläni koettaisin opetella työhön", sanoi Antti kiihkeästi.
"No paljonko sinulle pitäisi palkkaa maksaa?"
"Mitä te maksaisitte?"
"Se nyt on vaikea sanoa, jos et sinä opi niittämään."
"Minäkö? — Opimpahan vankeudessakin niin hyväksi 'timperiksi' että kaikki tarkimmat työt annettiin minulle… Paljonko maksatte, jos piisaan tuolle teidän renki Jussille niittämässä?"
"No viisitoista markkaa, vaan jos et piisaa, niin sitten vähempi."
"Minä näytän että piisaan", sanoi Räisäspoika ja hieroi malttamattomasti käsiänsä. Hän olisi mielellään aivan paikalla lähtenyt kilpasille. Hän laittoi vikatteet, haravat ja muut värkit valmiiksi, mutta aika kului niin hitaasti. Hän odotti kärsimättömästi kuin lapsi perjantaiaamua, jolloin pääsisi Jussin kanssa kilpasille.
Suutari-Elkolta oli hän saanut tietää, että matkarahoja Amerikaan tarvittaisiin noin 400 markkaa. Hän laski useita kertoja miten kauvan pitäisi tienata, ennen kuin sinne pääsisi.
Viimein tuli perjantaiaamu ja ensimäisenä seisoi Antti heinikon rinnassa.
Työ se ei oikein tahtonut käydä aluksi. Milloin hän löi liian ylös, milloin alas, eikä vikatekaan oikein ottanut teroaksensa. Vaarin täytyi sitä silloin tällöin terottaa.
Kaiken päivää hän kumminkin hakkasi, että hiki jokaisesta karvan nenästä vieri.
Mutta illalla oli hän niin väsynyt, ettei ruokakaan lystännyt ja seuraavana päivänä olivat sivut niin kipeät, ettei sijaltaan liikkumaan päässyt.
Hän makasi koko lauvantaipäivän eikä paljon liikkunut vielä pyhänäkään.
Yksinään sai hän maata pirtissä kaiken päivää, kun Suutari-Elkkokin oli jo talosta lähtenyt eikä muorillakaan ollut paljon aikaa pirtissä olla.
Siinä hänellä oli tilaa miettiä kaikenlaista. Mutta erittäin pyöri hänen mielessään kysymys miten hän Amerikaan pääsisi.
Vaarin taskukello se kävellä raksutti tuolla seinällä. Se hänen kynsiään enin syyhytti. Olisi niin mukavaa olla sen omistajana.
Oli tuolla peränurkassa pieni nurkka-kaappikin, jonka vaari piti aina lukossa. Olisi niin soma tutkia senkin sisusta. Ehkäpä sielläkin olisi jotain, jonka omistajana olisi hupainen olla.
Mutta yksi asia se kumminkin hänen uteliaisuuttaan enimmän ärsytti. Sitä hän koko lauantaipäivän aina tavan takaa mietti ja pyhänä ei se hetkeksikään hänen mielestään lähtenyt.
Hän oli muorin nähnyt käyvän usein tuolla aitassa, hiipinyt sentähden eräänä päivänä aitan ovelle ja nähnyt muorin pyllöttävän avatulla arkulla, jonka hän oli hätäisesti — niin ainaki oli Antista näyttänyt — lupsauttanut lukkoon, kun oli Antin huomannut.
Mitä mahtoikaan olla tuolla arkussa. Sitä se Antti vaan mietti ja taasen uudelleen mietti. Ehkäpä rahaa. — — Mutta mitähän jos… Mutta ei sitä sentähden viitsi noin kunnon ihmiseltä. Mutta voisihan sentään katsoa, että mitä siellä on, — eihän tuo silmä osaa ottaisi. — Niin — ja voisihan ne rahat sieltä ottaaki ja antaa sitten pois; — eihän nuo siinä pilaantuisi. Mutta olisihan sentään niin lystikästä jos … ja sitten olisi niin soma nähdä seuraavana päivänä, kun muori taasen arkulleen menisi ja tapaisi sen tyhjennettynä, rupeaisi hätäilemään ja voivottelemaan ja itkemään, että mikä sinne on tohtinut murtautua. — Niin — Niin … olisihan se sitte niin lystiä lohduttaa muoria ja sanoa, ettei nyt sentään kovin murehtia, ehkä ne löytyvät rahatkin; ja kun muori ei sitä uskoisi, niin antaa sitten rahat muorille ja sanoa, että täällähän ne ovat.
Niin se Antti tuumi ja innoissaan oli hän jo kävellyt tuonne aitan edustalle; — mutta ei sentään vielä, eihän ne makaakaan vielä tuolla sisällä. Mutta nyt minun pitää pistäytyä tuonne tupaan, siellähän se aitan avainki periseinällä naulassa riippua helttasee.
Näin arvellen katosi Räisäspoika hetkeksi aitan edustalta, vaan pian hän ilmaantui siihen uudelleen ja näkyi pistävän tuonne aitan alle jotain.
Mutta tuolla lähenee taloa Kuppasen Aappo ja joukko muuta kylän nuorisoa.
Antti istahtaa tuohon kivelle vuottelemaan.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva kuusi;
Hyvästi nyt vanha kulta, mulla on jo uusi.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva mänty;
Ja mikäs se on sen lämpymempi, kuin oman kullan sänky.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva paju;
Selvänä poika siivo on, vaan juovuksiss' on raju.
Niin ne pojat laulelivat aitan edustalle saapuessaan, vaan Antin siinä huomattuaan, seisahtivat he ohikulkevan puron reunalle.
"Mutta sanopa, Antti, miten sinä taskuvarkaudessa aina onnistut", kysyi
Heiskasen Iikka Räisäspojalta.
Antti yritti päästämään synkeän kirouksen, mutta samalla pisti hänen silmäänsä Iikan pullollaan oleva housun tasku. "Olisipa soma katsoa mitä tuolla on", arveli hän ja päätti ruveta sen vuoksi pettelemään.
"Se nyt on vähänen konsti", sanoi Antti, "ja jos tahdot vähän viipyä tässä, niin tyhjennän sinulta viiden minutin kuluessa tuon taskun, joka noin pullottaa."
"Se on valetta ja vihapuhetta; — mutta koitahan", arveli Iikka.
"Se nyt on helposti tehty, mutta vaikeampi on oppia karkulaisen tavoin juomaan metsässä, missä harvoin on astiaa matkassa", arveli Antti.
"Siinä nyt ei mahda olla suurta konstia", sanoi Iikka.
"On siinä sentään", väitti Antti.
"No miten se sitten tapahtuu?" tiedusti Iikka uteliaampana.
"Kas näin!" sanoi Antti, seisahti puron reunalle, pani kädet niskan taakse ja kumartui niin seisapisteestä purosta juomaan.
"Ka pirua, kuinka on notkea!" arvelivat pojat ja kumma se oli tytöistäki.
"Mutta koetapa sinäkin Iikka, ethän siinä sanonut suurta konstia olevan", sanoi Antti.
"Kyllä minä en suju!" sanoi Iikka.
"En minäkään ensin sujunut, vaan kun Rytkönen minua vaan kerran ohjasi, niin hetipä opin, kas näin vaan", ja hän kumartui taasenki.
"Mutta minäkipä koetan!" huusi joku joukosta. — "Ja minä!" — "Ja minä!" kuului joukosta ja oikein miehissä ryhtyivät pojat koettamaan, mutta ei yksikään saanut heistä suutaan edes lähellekään vesi kalvoa; mutta Antille siinä vaan ei työtäkään ollut.
"Eläpäs huoli Heiskasen Iikka, sinä melkeen osaat, sujutahan itseäsi vaan tuolla tapaa", sanoi Antti, tarttui Iikkaa vyötäisistä kiinni ja väänti häntä alaspäin. — "Kas niin! — Koeta, koeta!" kehoitti hän ja Iikka se parastaan koetti, mutta turhaan, suu vaan ei ottanut vettä tavatakseen. — Mutta Antin käsi se oli sillä välin pistäytynyt Iikan taskuun ja kaapannut sieltä jotain.
"Oletteko ollut tässä vielä yli viiden minuutin?" kysyi Antti pojilta.
"Emme suinkaan", arvelivat pojat epäillen.
"Mutta missä on tupakki kukkarosi, Iikka?" kysyi Antti.
"Voi turkinpippuri!" sanoi Iikka koitellen taskuaan, "nyt se on jalkansa löytänyt."
Samalla veti Antti kukkaron taskustaan, josta pojat kovin ällistyivät.
"Konsti se on, joka pelaa", arveli Antti.
"Niin mitäs kun sillä lailla!" huudahti Kuppasen Aappo.
"No millä lailla?" kysyi Antti ja loi puoleksi pilkallisen ja puoleksi halveksivan silmäyksen Aappoon.
"Niin — kyllähän tuota tuolla lailla jos kuka osaa; — mutta koetahan varastaa tuo minun rahakukkaroni tuosta liivin taskusta", sanoi Aappo miehevästi.
"Tuommoiselta pöllöhaukalta minä nyt en viitsi mitään varastaa", sanoi
Antti, mutta loi kumminkin ahnaan silmäyksen Aapon kukkaroon.
"Sen kissaa! Miks' nä [sinä] haukut minua?" huudahti Aappo äissään.
"Entä nä! — Entä nä!"
"Sen kissaa!" sanoi taasen Aappo likennellen Anttia.
"Elä nä tule kissan luo, se kynsii", sanoi Räisäspoika ja niisti Aappoa nenästä.
Kaikki pyrskähtivät yhteen ääneen nauramaan.
Se vimmastutti Aappoa niin, että hän jamautui Anttiin syliksi.
Hetken perästä olivat he molemmat pitkänään kentällä, Antti ensin alla, vaan kohta pyöräytti hän notkeasti kuin suolingainen itsensä päälle ja hypähti muutaman sylen päähän Aaposta seisomaan, toisten poikain nauraessa ja hurratessa. —
"Mutta missä on rahakukkarosi?" huudahti Räisäspoika Aapolle, joka suuttuneena mennä käytti kartanoon.
Ehdottomasti pisti Aappo kätensä liivin taskuun, mutta se oli tyhjä.
"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.
Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.
Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä pojille näyttää; ja varastamisessa — siinähän se oliki koko hänen maailmansa.
Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.
"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada varastaneeksi."
"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.
"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen takataskuunsa — kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron — kas näin!"
Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin naurettavaa huomannut.
"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.
"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten Räisäspoika herralta rahoja varasti.
Kovin ne pojat ihmettelivät vielä mennessäänkin Antin nokkeluutta.
Mutta Antti se vaan jäi aitan luo miettimään tuota muorin raha-kirstua tuolla aitassa.
"Jo kai ne nyt nukkuvat", arveli Antti noin tunnin päästä, samalla pisti hän kätensä aitan alle, väännähdys vaan ja hän seisoi lukitun arkun edessä. Yksi potkaus vielä lisäksi ja silloin oli arkkuki auki. — — Mutta mitä kummia … ispinäpytty, muutamia makkaroita ja lisäksi vähän sorkkarasvaa; — — ei kiiltäviä kolikoita, ei kuparikopeikkaakaan.
Mutta samalla lensi ovi kiinni. — "Etköhän pysy siellä!" kuului
Kuppasen Aapon ääni, "kunnes apua saan."
Mutta Antti hyppäsi täyttä vauhtia ovea vasten, se aukeni. — "Hyvästi nyt!" huusi hän Aapolle, joka oli ehtinyt jo portille asti apua hakemaan ja pötki keinoihinsa. Niin heitti Antti Märkälän.
* * * * *
Räisäs-Eevan torppa oli jälleen saanut asujamensa. Eeva oli jo pari kolme vuotta oleskellut mökissänsä ja Rytkönenki oli viime päivinä sinne karku matkoiltaan koteutunut. Mutta harvoin näkyi torpassa olevan ketään kotona.
"He ovat kai parkinkiskomisessa", arvelivat ohi kulkevat kyläläiset; mutta Källi-Aapeli se torpan sivu kulkiessaan lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa,
Viina juoksee torvessa."
Seuraavana päivänä tuli Räisäspoikaki tätiään tapaamaan, vaan kun ei löytänyt häntä kotona, niin meni hän Källi-Aapelilta kysymään Eevaa, mutta Aapeli lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa
Viina juoksee torvessa."
Ja niine tietoineen sai Antti palata jälleen tätinsä torpalle, johon
Eevaki oli sillä välin koteutunut. —
"Tämä laulu on ko'ottu kolmesta", niin lauleli Antti tätinsä nähtyään,
"Tämä laulu on tehty kolmesta,
Kahvista, viinasta ja olvesta,
Nuorten laulettavaksi,
Ja vanhain naurettavaksi.
Vuonna kuusikymmentä kuus
Tehtiin Suomeen laki uus:
Viina kieltiin keittämästä
Juomapäiviä viettämästä.
Se meininki oli keisarilt'
Ett' viina loppuis juomarilt'…"
"Ohhoh hoh hoh hoh!" nauroi täti, "vain semmoinen meininki!… Jopa nyt poika parka erehdyt, — etkö parempaa meininkiä luule rakkaalla keisarillamme olleen?" —
"Mutta niinhän laulussa sanotaan, — enkä voi käsittää mitä muuta meininkiä olisi keisarilla ollut."
"Viisas keisarimme tiesi kyllä, ketkä viinanpolttoa elääkseen tarvitsevat — ja sentähden sääsi hän niin, että minä ja muut minun kaltaiseni turvattomat ja sorretut naiset voivat sitä kaikessa hiljaisuudessa harjoittaa ja sillä tavoin rehellisesti itsiänsä elättää. — Tule ottamaan ryyppy! — Vieläkö tyydyt Märkälässä olemaan?" —
"Minun mieleni ei tee ainiaksi ruveta vaan pilanpäältä varastamaan; vaan haluni hehkuu jälleen avaraan maailmaan ja sentähden olen Märkälän ikipäivikseni heittänyt. — Missä on Rytkönen?" —
"Rytkönenkö? — No, — voin sen sinulle sanoa, — hän on siellä, missä tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi siitä ja tarjosi Antilleki.
"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.
"Vesikarissa! — Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos tahdot", sanoi Eeva.
"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän", arveli Räisäspoika.
"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan
Vesikarissa ja lähti. — Antti paneusi nukkumaan. — —
Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista, joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. — Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista — Antti uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä; hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! … hirmuinen ukon ilma yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi … upposi pohjaan saakka ja vei Antin mennessään, … hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet ja hän heräsi. —
Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla mantereella kaukana pohjattomasta merestä.
Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta kohden.
Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys; siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio Limingan iso-niitty.
Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi lynkäpäiksilleen mätästä vasten.
Kyllä sentään — niin arveli hän — kyllä sentään olisi tainnut olla parasta pysyä Märkälässä. — Niin … kyllä olisi tainnut … ja hän tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi ollut parasta. — — Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin kovin pakotti… Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa. Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi. Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. — Mutta nyt … nyt tuntui elämä niin keveälle … hän oli rikoksensa sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. — Kenelläkään ei ollut oikeutta häntä ahdistella… Mikä huojennus! — Mutta yksi kepponen vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus … ja silloinpa taasen ei olisi lepoa missään. — — Mutta miten olla, kuin eleä… Kuinka sitten voisin — niin arveli hän — kuinka sitten voisin ruveta elämään muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin … ei! — Sitä en voi! — ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta… Ja sitten — niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden … nousta aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e. j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. — — Huh kuinka se tuntui tukalalle … ja elää sitten aina yhdessä kohden!… Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin kaiket ikänsä… Miten tukehduttavaa! — — On sentähden toista olla vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa, syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan paikasta toiseen… Kas sepä elämää on! — ja hän innostui tuota ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.
Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan kortteikossa.
Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.
Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet, rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.
Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.
Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.
Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi — tarpeen tullessa — pakenemaan.
"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.
"Hos p—le!… Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!… Eihän sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. — — Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.
Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen kysymykseen alakuloisesti:
"Muistipa tuota jos tahansa."
"Mitä!? — Joko ne ovat saaneet sinut kerettiläisyyttä harjoittelemaan?" huudahti Rytkönen, "vain niin, no — kyllä minä arvaan mitä he ovat sinulle sanoneet… He ovat sanoneet sinulle aivan tällä tavalla: jos et sinä heitä pois varastelemista ja rupea elämään ihmisten tavoin, niin ei sinulla kuuna kullan valkeaisna ole menestystä ja siunausta ja sinä kuolet Siperiassa ja kuoleman jälkeen panee Jumala sinut tuliseen järveen, — vai mitä … eivätkö he niin ole sinulle sanoneet?" —
Antti säpsähti kuullessaan mainittavan tulista järveä, hän muisti kuin unen näköä äitinsä kuolinvuoteellaan jostain semmoisesta puhuneen ja vastasi sen vuoksi Rytköselle katkerasti:
"Niin — kyllä he ovat jotain semmoista puhuneet."
"Hahhahhah!" nauroi Rytkönen, "mutta eivätkö he ole samalla kertoneet, että kun Jumala loi ihmisen, niin asetti hän sen kaiken päälle, ei ole antanut yhdelle enempää kuin toisellekaan; kaikki rikkaudet mitä maassa oli, antoi hän yhteiseksi, ei yhdelle enempää kuin toisellekaan, kaikille saman verran, mutta rikkaat ovat nyt anastaneet itselleen kaikki ja vainoavat jokaista, joka ei siihen ole tyytyväinen."
Siihen suuntaan se Rytkönen asioita selitteli Antille, käskipä vielä Eevan tuoda viinaaki ja yhdessä he siinä ryyppäsivät, tutkivat jumalallisia tarkoituksia ja ryyppäsivät.
Antti parka, jonka herkkä mieli tulistui siinä silmän räpäyksessä, missä hän eli ja jonka sydän hehkui niistä vaikutuksista, minkä alaisina hän milloinkin oli, joko ne sitten olivat hyvät tai pahat, niin — Anttiparka luuli todellakin kärsineensä vääryyttä, kuin ei ollut saanut rikkauksia yhtähyvin kuin esim. Kuppaset ynnä monet muut.
Kaikki paremmat tunteet väistyivät hänen sydämestään; viha ja katkeruus koko ihmiskuntaa kohtaan täytti hänen sydämensä.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä Amerikan kultamaa. Niin sinne! — sinne oli hänen päästävä ja Rytkösen ja Eevan, siellä ei ole mitään eroa rikkaan eikä köyhän, ylhäisen eikä alhaisen välillä, mutta mistä saada niin paljo rahoja.
Rytkönen tiesi niitä Kuppasen nurkkakamarin piirongin loodassa olevan 2,000 markkaa.
Antti tunsi tarkoin paikan, tiesipä kertoa, ettei Kuppasella ollut yhtään miestäkään kotona, ne olivat kaikki yökunnissa kuokkamaata polttamassa.
Pantiin kumminkin varulta Räisäs-Eeva kylään katsomaan, että olisivatko
Kuppasen miehet kodissa.
Seuraavana iltana toi Eeva kylästä sanan, että Kuppasen miehet olivat yökunnissa kuokkamaalla. Hetki oli siis otollinen. Ryhdyttiin kiireisiin valmistuspuuhiin. Vähää jälkeen puolen yön olivat rahat käsiin saatavat. — — —
* * * * *
Eräässä niitty-ladossa lueskeli Antti rahojansa seuraavana päivänä. Hän aikoi ne sinne piiloittaa huomiseen asti, jolloin hän lähtisi tätinsä ja Rytkösen kanssa ensinki Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Amerikaan. Hän luki yhä uudelleen kallista aarrettansa, jonka hän juuri oli Rytkösen kanssa jakanut, ja hänen silmänsä ne säihkyivät voiton riemusta siinä ladon laattialla selin oveen istuessansa.
"Seis mies!" kuului käskevä ääni ladon ovelta, "jos askeleen liikut, niin lasken sinut lävitse", jatkoi hän.
Antti loi ehdottomasti silmänsä ovea kohden ja näki jahtivoudin seisovan ovella ojennettu revolveri häntä kohden.
Antti vilkasi nyt ympärilleen, hänen silmissään oli raivoavan pedon silmien säihky ja käsi se haparoi vyötäisillä olevaa puukkoa.
Samalla laukesi jahtivoudin revolveri ja luoti lensi vastakkaiseen seinään, mutta sitä Antti tuskin kuulikaan. Vihasta vimmattuna paiskasi hän puukkonsa ovea kohden, mutta jahtivouti sai väistäneeksi iskun, ja puukko lensi läheiseen pensaaseen. Samalla syöksyi Antti itsekin ovelle ja paiskasi voimakkaalla iskulla jahtivoudin kappaleen matkan päähän seljälleen, mutta samalla sai hän päähänsä useita iskuja puukangista. Miehiä oli näet varalla kahden puolen ladon ovea. Antti horjahti pitkäkseen ja samalla heittäysi puolikymmentä miestä hänen päälleen. Antilla ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen.
"Vai täällä niitä Kuppasen rahoja räknätään", sanoi jahtivouti pilkallisesti.
Koska vanhastaan oli tunnettua, ettei Antin käsissä raudat pysyneet, kiersivät miehet vielä köyden hänen vyötäistensä ympäri, jonka yhdestä päästä piti kiini yksi mies, toisesta toinen ja jahtivouti itse talutti häntä käsiraudoista. Näin veivät miehet riemuiten saaliinsa kylään, johon vielä samana päivänä Rytkönenki tuotiin sidottuna.
IV.
Luonto Pohjanmaan rannikolla ei suurin vaihtelevaisuutta tarjoa. Kumminkin tekee siitä jyrkän poikkeuksen Oulujoen suu. Tamppisaaret — nykyiset huvisaaret — ovat nykyjään kautta maan tunnetut kauneudestaan. Juhlallinen on se vaikutus, minkä Merikosken pauhina ja sen puromaisten haaranteiden lirinä tekee mieleen. Yhdellä noista monista saarista, joita nuo puromaiset Merikosken haaranteet muodostavat, oli pienoinen valmistumaisillaan oleva, kuusikulmainen laudoista tehty huvihuone. — Kuvernöörille sanottiin siitä "lysthuusia" laitettavan, vaikka tosin on siinä jo vuosia harjoitettu julkista kapakkaliikettä.
Kaksi vankia, Rytkönen ja Räisäspoika, näpläilivät sen katolla. Viimeistä harjalautaa sovittelivat he paikalleen. Eräs kasakka loikoili sinellinsä päällä kentällä pitkänään, muutaman sylen päässä rakennukselta ja muudan vahtimies istui rakennuksen portailla, silmäillen väliin katolla olijoita, väliin kappaleen matkan päässä maata kaivavaa vankijoukkoa. Heidän luonaan oli muutamia muita vanginvahtia ja joukko kasakoita.
Kummallista kyllä, ei tuo harjalauta ottanut sopiakseen. Vangit kääntelivät ja vääntelivät sitä jos mihin suuntaan, pyyhkien silloin tällöin hikistä otsaansa räykeässä päiväpaisteessa ja silmäillen usein levottomasti Laskunientä kohden ikäänkuin jotain odotellen.
"Lupasiko hän todella tulla kaikissa tapauksissa tänne?" kysyi vihdoin
Räisäspoika matalalla äänellä Rytköseltä.
"Lupasi — hän lupasi tulla tänne vaikka ei venettä olisi voinut
Laskuniemelle hankkiakaan."
"Mutta kuinka saa hän meille sen ilmoittaneeksi?"
"Jos vene on Laskuniemellä valmiina, tarjoaa hän meille tupakkia suuhun, muussa tapauksessa ei hän sitä tee. — — Mutta tuolla hän jo tuleekin", sanoi Rytkönen ja taittaa ripsautti samalla harjalaudan poikki.
"Oijoi mikä tuli!" huusi hän alaalla istuvalle vahtimiehelle ja näytti hänelle katkennutta lautaa.
"Mutta sepä vasta hullua on!" arveli vahtimies, "ja nyt meillä ei ole täällä sopivaa lautaa sen sijalle."
"Täytyy mennä kai sahalta noutamaan", arveli Rytkönen.
"Niin kai", sanoi vahtimies ja huusi lähellä olevan tulkkipojan, jonka käski selittää kentällä loikoilevalle kasakalle, että hänen tulisi jäädä tähän tavaroita vahtaamaan, kunnes hän vankien kanssa palaisi sahalta.
Kasakka myrähti jotain vastaukseksi ja käänsi toista kylkeä.
Rytkönen ja Räisäspoika haalasivat itsensä katolta alas. Samalla saapui paikalle Källi-Aapelikin, nosti vahtimiehelle lakkia ja tarjosi vangeille tupakkaa suuhun.
Verkalleen alkoivat miehet solua sahaa kohden. Kappaleen matkaa käveltyään veti Rytkönen vedellä täytetyn pullon povestaan, puisti sitä ja kuiskasi vahtimiehelle: "eikö oteta ryyppy?"
"Mennään tuonne pensaan suojaan", sanoi vahtimies, joka näytti ihastuvan pullon nähtyään.
Niin vetäysivät miehet vähän syrjään. Rytkönen otti pullon, asetti sen suun huulilleen, keikautti niskojaan ja ryyppäsi. Sen tehtyään veti hän huulensa irviin, ähkäsi ja ojensi pullon vahtimiehelle.
Mutta kun vahtimies ällisti päätään ryypätäkseen, tuivasi Rytkönen häntä nyrkillä rintaan; jotta hän keiskahti seljälleen. Kaatuessaan sattuivat hartiansa takana olevaan kantoon, jotta hän meni henkisalpauksiin, eikä siis voinut kohta apua huutaa.
Rytkönen painoi kätensä vahtimiehen suuta vasten ja piti häntä niin kauan kiini kuin Räisäspoika muutti ristirautuset vankivaatteet nurin saadakseen pellavakankaisen vuorin päälle ja siten tehdäkseen ne vähemmin huomattaviksi. Sitten piti Räisäspoika vuoronsa vahtimiestä kiinni, kunnes Rytkönenki oli vaatteensa kääntänyt. Sen tehtyä töytäsivät vangit Laskunientä kohden.
"Kaksi vankia pääsi irti ja juoksi Laskuniemelle!" raikui kohta huuto, joka kuului ympäri Hupisaarta.
Joukko kasakoita alkoi juosta Laskunientä kohden ja muudan mies seurasi aivan karkureiden kintereillä. Hän tarttui Rytköstä kyynäspäähän juuri kuin tämä oli venettä vesille työntämässä. Mutta Rytkönen sivalsi takakäteen miestä rintaan sillä seurauksella, että hän lensi kappaleen matkan päähän pitkäkseen ja pian olivat molemmat miehet venheessä.
Räisäspoika istui soutamaan, Rytkönen piti perää ja niin he alkoivat painua joen pohjoista rantaa kohden. Pian saapuivat kasakatkin paikalle ja huomattuaan, ettei muuta venhettä saapuvilla ollut, huusivat he jotain karkureille, mutta kosken kuohu hämmensi sanat ja kun karkurit pyrkivät voimiensa takaa eteenpäin, niin alkoivat kasakat kerkeämiseen heitä ampua.
Mutta vakavampana ja juhlallisempana kuin kentiesi koskaan ennen, istui Rytkönen kuulasateesta huolimatta — venheen perässä ja ohjasi venhettä halki kuohujen. Mutta Räisäspojan silmissä oli raivoisa säihky, hänen verensä kuohui kuin kiehuva kattila ja sydämessänsä raivosi semmoinen vihan liekki, että hän olisi tahtonut silmänräpäyksessä kappaleiksi murtaa jokaisen kasakan tuolta rannalta. Hänen kätensä puristuivat airoihin niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut niiden antaa tuta vihansa julmuutta ja hän souti sillä vauhdilla, ettei kauvan matkalla viivytty, vaikka jokainen silmän räpäys näytti olevan viimeinen.
Pian saapui paikalle itse kuvernöörikin, kielsi kasakat ampumasta ja määräsi heidät ottamaan hevoiset ja uittamaan Nokkalan kohdasta yli sekä siten karkureita takaa ajamaan. (Silloin ei Oulujoen yli vielä siltoja ollut).
Mutta pakolaiset kokivat kiiruhtaa sydänmaitse pohjoista kohden ja näin alkoi Räisäspoika taasenkin yhden noista monivaiheisista seikkailuretkistään.
Kasakat etsivät läheiset seudut tarkoin ja yhteen aikaan kuulivat pakolaisemme heidän molittamistaan aivan läheltä. Räisäspoika oli jo kokonaan vihansa unhoittanut. Rauhatoinna sykähteli hänen sydämensä nykyistä kohtaloansa ajatellessaan. He pakenivat niin joutuin kuin jalkaraudat sen suinki sallivat, joten eivät kasakat saaneet mitään vihiä heidän jäljistään, he kun olivat sitoneet jalkarautansa niin, etteivät ne mitään ääntä antaneet, jonka vuoksi kasakat pian kyllääntyivät heitä etsimään ja palasivat niine hyvineen jälleen kaupunkiin.
Hiljalleen saapuivat he Ala-Kiimingin takaloille, missä takoivat kivien ja kankien avulla jalkaraudat jaloistaan ja heittivät ne muutamalle karjanpolulle, mistä ne sitten löydettiinki ja toimitettiin linnaan.
Yön tuloa odotellen makailivat he metsässä ja uivat yöllä Kiimigin joen poikki, tunkeusivat erään torpan puotiin, mistä saivat ruokaa syödäkseen ja vähän evääkseenki. Sieltä he kulkivat poikki maisin Jakkukylään Iihin, jonka takaloilla nukkuivat taasen päivän.
Yön tultua tunkeusivat he erään torpan puotiin, mutta se oli melkeen tyhjä. Ainoastaan pari leipää ja muutamia silahkoita, siinä koko talon ruoka varasto. Nälkäänsä söivät karkurit niistäkin osan.
Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon. He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen yritti lähteä aitasta.
"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta, ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen päälle.
"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.
"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy olevan liiaksi", arveli Antti.
Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.
"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat häirityiksi; — minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille ajanpitkään kovin vaarallisiksi."
Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta alas.
Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.
Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.
Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta vastaan ollut mitään.
* * * * *
Ristiin rastiin kuleksivat karkurimme koko kesän aina Oulusta Kyröjokeen saakka varastellen kaikkialla. Usein ajettiin heitä takaa kuin raatelevia metsänpetoja, mutta aina he osasivat välttää kiinni joutumasta. He tulivat niin mainioiksi, että kaikkialla puhuttiin heistä ja ihmiset eivät tavaroineen olleet heiltä missään turvatut. Suuri palkinto luvattiin heidän kiinni saamisestaan.
Vihdoin tuli heidän asemansa niin tukalaksi, että he taaskin päättivät paeta Ruotsin puolelle ja tulivat siinä tarkoituksessa Raahen seuduille.
Siellä saivat he tietää erään kauppamiehen puodissa olevan rahoja noin 800 markan seutuihin. Ne päättivät he vielä vipata itselleen, varastivat hevoisen varalla ja murtautuivat sydän yöllä puotiin.
Saaliin himosta säihkyvin silmin avasi Räisäspoika rahaloodan, mutta tuivasi sen synkeästi kiroten jälleen kiinni. Siellä oli vaan muutamia lanttia. Sen sijaan kantoivat he parhaita vaatetavaroita kärryihinsä, ajoivat samana yönä vielä Lumijoelle, varastivat sieltä venheen ja soutivat Ulkopuolen rannalle saakka, mistä ei enään ollut pitkälti Vesikariin Räisäs-Eevan tehtaalle.
Eräältä sotamieheltä saivat he tietää, että herrat olivat muudanta viikkoa ennen hävittäneet Eevan tehtaan.
Kylmä oli syksyinen ilma ja vettä sateli kaiken päivää. Kova vilu ja nälkä ahdisteli karkureita, jonka vuoksi he lähettivät sotamiehen kylään ruokaa ja viinaa etsimään, sillä sotamiehellä jonka torppa oli lähellä, ei semmoista ollut, hän kun tavallisesti joi kaikki saaliinsa. Sotamies ohjasi karkurit lähellä olevaan heinälatoon, sillä hänen torpassaan oli muka vaarallisempi olla ja lähti kylään.
"Ethän sinä vaan petä meitä", sanoi Rytkönen sotamiehelle ennen hänen lähtöänsä.
"En silmäänkään."
"Eläkä vaan rupea siellä ryyppytuumiin, — päihtyneen kieli on kerkeä."
"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme hautausivat heinälatoon nukkumaan.
Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.
"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan meille ruokaa sait? — Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.
"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies, "minä menen uudelleen."
"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.
"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.
Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.
Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.
Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden. Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua… Hän tarttui uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä, ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja hän heräsi.
"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein samallaista unta… Mutta se ei merkitse hyvää… Kiinnihän silloinkin jouduin."
Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa yhteydessä olevat seikat.
Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi… Niin — siunausta… Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti sykähtämään… Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä, että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat päivät… Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. — — Näistä johtui Antin mieleen pastorin vakava ja harras muoto… Kuta enemmän hän näitä ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi sydämessään niin omituisen kasvatuksen… Nämät olivatkin ainoat valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä katkerammaksi.
Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.
"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä kyljestä.
"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."
"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.
"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"
"No johan me sitten joudumme kiinni — parasta taitaa olla, että me lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."
"Se ei hyvää tiedä — kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi
Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.
Antti seurasi perästä.
"Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu?" sanoi Rytkönen.
Syvä hiljaisuus, — kaikki neljä korvaa kuunteli yhtä haavaa. — — Jo vilahteli tuolta pensasten välistä päitäki.
"Paetaanko veneelle?" kuiskasi Räisäspoika.
"Se on mahdotointa! Venhe on täydessä lastissa ja ranta aivan luode kuiva; saisimme varmaan vetää puoli virstaa venettä perässämme, ennenkuin se uisi. Hautautaan heiniin, ne ovat ehkä vaan hevosen hakijoita, eivätkä ole meitä vielä huomanneet", sanoi Rytkönen.
Näin sanoen köntti Rytkönen latoon ja Antti seurasi perässä. He hautausivat syvälle heiniin.
Mutta varsin omituisesti pamppaili sydän Antin rinnassa. Semmoista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. — Olisiko siis mahdollista, että me joutuisimme kiinni… Silloinhan olisi kaikki kadotettu ja ijäksi kadotettu, mitä niin monien vaivain perästä olemme kokoon haalineet; silloin olisivat tavarat, vapaus ja kaikki mennyttä kalua ja ijäksi mennyttä… Silloin olisi Märkälän muorin sana takanakin tosi, ettei niin saaduilla tavaroilla siunausta ole. — Niin — — niin…
Mutta samalla tunsi hän jonkun oven puolella heiniä liikuttelevan ja joku terävä ase pisti häntä ronkkaan; mutta ei uhastakaan! — hän makasi kutvahtamatta. — Mutta se peto painaa niin lujasti! Vihdoin ei hän voinut olla koettelematta ja sai käteensä hongan haaran.
"Antautteko oikealla?" kuului karkea ääni ladon edestä.
"Emme elävinä!" kiljasi Rytkönen ja laukasi revolverinsa ovea kohden.
Mutta se ei sattunut, eikä sitä siinä tarkoituksessa oltu laukastukaan.
"Siispä paistamme teidän elävinä", sanoi mies, näytti tulitikkuja ja osoitti uhkaavasti heiniin.
"Lapsia sitä niin narrataan, että kontti-ukko tulee", sanoi Rytkönen ja laukasi uudelleen.
Samalla käyttivät karkurit tilaisuutta silmätä ympärilleen ja huomasivat kolmisen kymmentä aseellista miestä piirittäneen ladon. Siis oli sotamies heidät pettänyt! — Pakeneminen oli mahdotonta.
"Kyllä taitaa olla parasta että antaudumme", kuiskasi Rytkönen.
"Niin!" sanoi Antti ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. —
"Me vielä kerran kehotamme teitä antautumaan!" sanoi joukon johtaja.
"Me antaudumme", sanoi Rytkönen, heitti revolverinsä ladon eteen ja köntti ladosta. — Antti seurasi hammasta purren ja kiroten perässä.
"Täällä ovat vanttuunne!" sanoi joukon johtaja ja heläytti käsirautoja.
Voiton riemu hohti miesten silmistä siinä vankia katsellessa.
Mutta omituisesti ne värähtelivät Antin kasvot ja kirkas vesihelmi se kiilsi hänen silmänurkastansa, kun joukon johtaja kiersi käsiraudat hänen käsiinsä.
* * * * *
Luonto se oli jälleen saanut kesäisen pukimensa; mutta mitään juhlallisuutta se ei Limingassa tarjoa. Aaltoilevia viljavainioita ja yhä vaan viljavainioita, siellä täällä kesantopeltoja; peltojen keskellä paremman puoleisesti rakennettuja, enimmäkseen maalaamattomia ja siitä syystä aidastuneita kartanoita, peltojen takaloilla äärettömiä katajikoita, niiden takana siintäviä pajukoita Isolla-niityllä päin, sekä pahan päiväisiä havumetsiä sydänmaita kohden. Monimutkaisena kaarena luikertelee vankimman kylän lävitse mahtava Liminganjoki, — joki, jonka ylitse voi paikoittain mies seipään avulla hypätä, tahi koskipaikoista käydä kuivin jaloin, joki, jonka suvannot ovat kukkurapäänä mätäneviä rentukoita ynnä muita vesikasvia, kuten kaalia kaalisopassa. Kun tästä mätänemisestä syntynyt lemu sekaantui puoleksi palaneilla lannoitus-aineilla lannoitetuista pelloista lähtevään tuoksuun, niin voi lukia helposti arvata miten keveä on siellä hengittää. Ainoastaan lähellä oleva meri voi vaikuttaa tarpeellista ilman puhdistusta ja tehdä sen, ettei Liminka sentään ole niinkään terveydelle vaarallinen kuin luulisi.
Valtamaantien johtaa joen ylitse silta, jolle nuoriso kerääntyy kesäisin ja erittäinki keväimin pyhä-iltoina iloansa pitämään.
Sillalle oli tälläkin kertaa kerääntynyt nuorisoa leskistä juoksemaan. Riemastus oli juuri korkeimmalleen noussut, kun maantieltä kuului kärryin rotinaa ja laulua. Kaikki silmäsivät Oulua kohden.
Viisi oli värsyä laulettu vaan kuudes on niin kauheaa; kuin ei lakkaa korvistani toi ruunun rautain pauhina.
Ruunu se on mun ruokkiani
jolla on monta renkiä;
taasenkin makaa Oulun linnassa
kuudetta kymmentä henkiä.
Niin siellä kärryissä laulettiin ja hevoinen se kiipesi raskain askelin sillalle, johon päästyä huimasi kuski ruoskallansa ja hevoinen se puhalsi täyteen laukkaan. Yksi rautojen romahdus vaan ja silloin olivat jo kärryt sillan yli.
"Rytkönen ja Räisäspoika!" kuului sillalla useista suista yhtä haavaa.
"Voi mennään Mustoselle [Limingan vangin kulettaja] katsomaan!" huusi
Heiskasen Iikka, "niitä viedään nyt ikuiselle."
Koko joukko alkoi kulkea pitkin maantietä Mustosta kohden. — —
"Joko ne nyt ovat saaneet lopullisen tuomionsa?" kysyi joku Heiskasen
Iikalta.
"Jo kuuluvat saaneen."
"Kauvampa se kestiki."
"Kaksi vuotta", sanoi Iikka. — —
Vankasti niitä oli rautoja ystäviemme ylle lastattu. — Niitä oli niinkuin "Hallin Jannen laulussa" sanotaanki "kahdet pultit jalassa ja ympärillä rauta liivi ja raudasta hänkselitki."
"Moron!" sanoi Räisäspoika Kuppasen Aapolle, joka etukynnessä työntäysi
Mustosen pirttiin, missä vangit olivat.
"Moron, moron!" sanoi Aappo ja yritti pistää kättä.
"Pistä pääs poroon!" sanoi Antti.
"Miks' nä aina mua koukut?"
"Entä nä! — Entä nä!" sanoi taasen Antti, mutta Heiskasen Iikan huomattuaan näytti hän ihastuvan ja pisti kättä.
"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.
"Hyvästi! — Kuinka itse voinet?"
"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.
"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin mukavasti siinä kävellessä notkahteli. — Rytkönen se alkoi kävellä Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:
"Hulivili olin minä huilaillessa
Ja monen mamman vävy;
Siperiassa on poikain koti,
Vaan ei se tänne nävy."
Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:
"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen sinulle."
Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.
Sitten he taasen lauloivat:
"Hei! iloisella mielellä
Ja nauravalla suulla
Lähden minä tästä kylästä
Vaikkei suinkaan luulla.
Tämän kylän ämmät, tappura hännät,
Tietäjät ja noidat
Mepä sitä ollaan reeluja poikia
Minkäpä meille voivat."
Laulun tauottua istuivat vangit lavitsalle ja silmäilivät nuorisoa kohautellen silloin tällöin — nähtävästi rautain painon tähden — hartioitansa.
Omituisilla surun, säälin ja kaipauksen sekaisilla tunteilla katseli nuoriso vankia ja erittäinki Räisäspoikaa, joka ei vielä ollut vanhempi heitä, mutta kumminki oli jo vapautensa, armaat syntymä seutunsa, lapsuuden leikkikumppanit ja kaikki menettänyt ja iäksi menettänyt.
Omituisen ristiriitaisia tunteita liehui Antinkin sydämessä siinä vanhoja tuttavia katsellessa. Väliin tuntui hänestä ikäänkuin ei hän koko elämässään olisi osakseen saanut muuta kuin sortoa, lakkaamatointa sortoa vaan. Hänen sydämessään kuohahti äkkinäinen vihan puuska, hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon, hänen pörröinen tukkansa kohosi pystyyn ja hänen raa'at silmänsä pyörivät niin peloittavan näköisinä ympäriinsä. — Mutta pian tyyntyi hän jälleen. Hänen mieleensä muistuivat pastorin sydämelliset varoitukset ja Märkälän muorin sanat, ettei niin hankituilla rahoilla olisi siunausta. Jokseenki selvään käsitti hän nyt, että surkea kohtalonsa on vaan oman pahuutensa palkkio. Sanomatoin ahdistus ja tuska täytti hänen sydämensä. Hän silmäili niin levottomasti ympärilleen. Vihdoin nousi hän istualtaan, alkoi kävellä verkalleen edestakaisin laattialla ja hyräillä hiljalleen jotain laulua. Mutta pian kovensi hän äänensä ja lauloi läpi sydämiin tunkevalla ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä seuraavan värsyn:
Nuoripa olin minä ijältäni alle kahden kymmenen, kuin murheen vaivoilla särjetty oli minun nuori sydämen.
Nämät sydämestä lähteneet ja tuskallisen tyynet äänen värähdykset näyttivät tunkeutuvan sydämiin suoraan. Ikään kuin lumottuna seisoi kylän nuoriso siinä hetkisen, voimatta tunteitansa sanoihin pukea.
Vihdoin kääntyi Heiskasen Iikka erään lähellä seisovan ystävänsä puoleen ja sanoi:
"Minä luulen, että jos Anttiki olisi tullut aikoinaan oikein kohdelluksi, neuvotuksi ja työhön opetetuksi, niin hänestä olisi saattanut tulla hyväkin mies."
"Niin!" sanoi puhuteltu ja "niin!" kuului sieltä ja täältä nuorukaisten joukosta.
* * * * *
Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. — — — Mutta tuolla kiiruhti vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna. Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin valmisti Vesikarissa. — — — Mutta nyt oli hänellä tavallista kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat… Jo seisahtui hevoinen. He sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa, mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla Rytköselle. — "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. — Mutta Rytkönen ja Eeva maistoivat kerran … maistoivat toisen … ja maistoivat kolmannenkin … kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi ja sydän kovin rauhatoinna löi. — — — Kärryjen ratinaa kuului edestä päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan tuominnut; — ei! — "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut teitä; — ei! — Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!" — Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?… Edelleen vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat … vielä kerran välähti kirkon risti, … mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi kadonnut … ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut — Räisäspoikaki.