"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"
Vanha nainen nauraa:
"Totuutta! Sen kaikki tietävät."
"Eivät!"
Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen katseensa on kirkas ja peloton.
Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä.
Äiti odottaa.
"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"
Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa, hän ristii kätensä itkien.
"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"
"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"
Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:
"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:
"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"
XII.
Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta; jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja kiitokseksi sille nauretaan.
Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet, selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.
Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin kivi.
Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle. Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa, valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.
On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä kai siellä on liikuskellut.
Ikkunatkin nukkuvat.
Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.
Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa, joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.
Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha Matliena nykäisee Juhania kädestä.
"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"
"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, — nuku pois."
Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä, että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin heidän kotiensa lähettyvillä.
Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään. Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta, hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät, kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat itäisiltä soilta.
Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä. Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään, suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.
Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja unohdukseen.
Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.
Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on tulinen kiire.
Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii, kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen, häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.
"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."
Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin! Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.
Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä hellästi:
"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."
Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.
Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.
Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.
* * * * *
Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan, kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.
Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.
XIII.
Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi, silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —
Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.
"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.
"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta, raukka."
Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.
Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.
Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.
Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto, ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.
Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."
Manja pui nyrkkiä.
"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin, kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"
Nuori ruumis käpristyi kokoon.
"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"
Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle avuksi."
Manja kirkaisi:
"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin sanomani kuolee."
Matliena vitkasteli.
"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."
Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."
"Eikä tule?"
"Ei." —
Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.
* * * * *
Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa, huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.
"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse hyväili maisemaa surunvoittoisasti.
"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä unohda, poikani!"
Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle nyt hellempi kuin ennen.
Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla. Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.
Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja, jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule, että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa paljosta hyvästä!" —
Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan kättä:
"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:
"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."
Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.
Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.
Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa? Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä kuului pojan korvissa?
Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen polveaan. Gregor säpsähti.
"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"
"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.
"Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä.
Onko hän niin ruma?"
"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että
Manjan järki on sammunut."
Asko katsoi tuleen miettiväisenä.
"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"
"En usko."
"Entä sinun syntyessäsi, isä."
Gregor oli harmaankalpea.
"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti kyyneleitä, poikaseni!"
Hän oli kuin piesty.
Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa. On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti, ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.
Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein Hilkka puhuu.
"Lähdetkö Tyrnin talosta?"
"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."
Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen kasvonsa värähtävät heikosti:
"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"
Mutta vastausta ei tule.
Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.
"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.
"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."
Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.
"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.
Ja mies loittonee.
* * * * *
Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.
Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.
"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin lapsen suuhun.
Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän on syntynyt tuudittajaksi.
Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.
XIV
Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena.
Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten riemuisaa — niiden tirskutus!
Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi useammillekin.
Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia. Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton.
"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka.
"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä ne raukat nyt tekevät?"
Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan.
"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori."
Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa, työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä.
Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina, raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin.
Unet kertoivat menneistä päivistä.
* * * * *
Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi:
"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa itsekseen."
Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa,
Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi:
"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä."
Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi katselemaan. Tämä oli jotakin uutta.
"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi lukkarilaan, heillä on kestit."
Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä.
"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin.
Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä, jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus.
"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan.
Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa.
Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään, kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro, hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka?
Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä pellavatukka?
Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua, mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja hänen oli pakko kuunnella.
"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti sinua, rakasti sinua?"
Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties?
Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä; hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus tukkisi hänen suunsa.
"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!"
Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse, Hilkka katseli sitä levottomasti.
"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: — Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään.
"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi:
"Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan."
Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä.
"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan kuoliaaksi. Mikä, sinun on?"
"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti."
"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia kuin mielipuoli!"
Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen.
Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu. "Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja hyvä."
Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta.
"Pyhä äiti meitä varjelkoon!"
Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä rauhalliset.
"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille molemmille, mutta en voi sille mitään."
Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään.
"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!"
Hilkka istuutui äitinsä viereen.
"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin."
"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin.
"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka lempeästi.
"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa talossa."
"Mutta, äiti, olitko onnellinen?"
Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä.
"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli."
"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti.
"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja.
Salaa hyräilin siihen aikaan."
Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja poistui verkkaisin askelin.
* * * * *
Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä.
Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle, tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli. Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät, mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi toisilleen.
Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka kotiin palasi.
Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta saisivat nähdä tämän ihmeen.
Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut.
Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana. Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan, että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän koko ajan puhutteli lähteviä.
"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!"
Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti.
"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien.
Poika punastui korvia myöten.
"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän vastasi.
Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta pimeni.
— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui.
Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa, toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies, joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti. Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta isäntä yhä puhui.
"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, — liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, — rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen."
* * * * *
Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi:
"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle."
Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen. Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo, mutta poika kielsi vakavasti.
"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira."
Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili itkien Niken kuonoa.
"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti.
"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin."
Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet kuormaansa.
XV
Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat myrskyssä.
"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!" virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.
Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan vasua.
"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä, orpo-raukka."
Miihkali huokasi kuuluvasti:
"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle odottamattomalle alakuloisuudelle.
"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."
Ja vastaus tuli heti.
"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."
"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti sen.
"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.
"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen luo! Vaatteesi ovat läpimärät."
Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.
"Mistä vieras?" kysyi isäntä.
"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa
Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut.
Ovatko poissa — koko väki?"
Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:
"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja poika asuvat nyt Jounilassa."
Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:
"Talo myyty? Sanoitko niin?"
"Sanoin. Ja totta puhuinkin."
"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"
Miihkali pudisti päätään.
"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat kolmesta kilometristä."
"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen katseensa kirkastui. Hän sanoi:
"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle emännälle?"
"Ka, miksikä ei!"
Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville.
Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:
"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"
Ukon huulet vapisivat.
"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, että minun on vietävä tämä Hilkalle?"
"Niin kai on."
Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.
"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"
Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.
Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:
"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."
Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja katkonaisesti:
"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."
Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten hän löi nyrkkinsä pöytään.
"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"
Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:
"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"
"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili surullisesti:
"Me, jotka rakastimme häntä!"
Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:
"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen kotiin päin."
Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.
Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.
Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli juhlallinen ja murhetta täynnä.
"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"
Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä puhui:
"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."
Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat huoata, äiti."
Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.
"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.
"Viestintuojanako sinä tulet?"
Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin lattialle ja pakeni.
Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.
* * * * *
Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä olivat Gregorin terveiset.
"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja Askon.
"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille kuului näin:
"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —
"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"
"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.
"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja ihmissielujen kaipuussa."
Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.
"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat konnut ja korvet.'"
"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, 'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha kuningaskin näki laulaessansa:
"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra Sebaot, sankari väkevä!" — — —
Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin lähdettyä.
"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" hän kuiskaa vavisten.
Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin sanattomana rinnallani?"
Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.
"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"
Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua hädässään hän jatkoi lukemistaan.
"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"
Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei ollut kuollut.
"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —
Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.
Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", hän toisti moneen kertaan.
Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.
"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan ääreen Hilkka rukoili:
"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"
XVI
Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen kanssa juorusi.
Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille. Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies, sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.
Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa,
Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti
toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä.
Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.
"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä. "Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."
Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta jälki, joka vaivoin hävisi.
Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt jatkuivat.
Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat. Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään sanoessaan:
"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."
Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan. Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme, kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.
— "Sinun silmäs ja minun silmän' ne aina yhteen palaa, toisen kerran julkisesti ja toisen kerran salaa!"
Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:
"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän kylään!"
Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä, — kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."
Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin — heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät, huulet vihelsivät pitkään.
"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen korjaa, se on elämän laki."
Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.
Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi veitikkamaisesti:
"Silloin se ilta lämmin on, kun etelästä tuulee. Kyllä tuo tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee."
Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi, että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.
"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."
Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.
"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke. Ja hänet jätettiin rauhaan.
* * * * *
Oli hämärää Jounilan pirtissä.
"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä oli huolestuneen näköinen leipoessansa.
"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi hiiliä sankoon.
"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."
"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."
Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina, posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun seutuvilla.
"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.
Poika naurahti salamyhkäisesti:
"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."
Hilkka ei jättänyt työtään kesken.
"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.
"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.
"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen tähden saisi pilaantua."
Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.
Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.
"En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt, mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.
Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin,
Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla
suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?
Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat,
sitten langetkoon teidän tuomionne!
Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun, oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa, mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.
Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään. Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti. Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan, että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon minua!
Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!
Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja — pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta. Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.
Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää anteeksi? Jorma."
* * * * *
Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat, mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat valkoiset.
Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:
"Gregor, Gregor!"
Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti hän:
"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta
Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"
Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.
"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä, mustuneesta ikkunastaan.
Satoi hiljalleen lunta.
Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.
"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."
Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.
Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne matka, minne matka?" utelivat kellot.
"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset pikkulinnut.
Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.
"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"
Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."
"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en tiedä."
Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.
"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.
"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin, kun häntä puhutellaan."
Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.
Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:
"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi!"
Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.
"Manja!" kuiskasi vieras.
Tyttö jatkoi leikkiään.
Hilkka koroitti äänensä:
"Manja!"
Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:
"Heti!"
"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee. Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän sanoo:
"Olin niin uupunut. Nyt lepään."
Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.
Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:
"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"
Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien.
"Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".
Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu ikäänkuin hän kertoisi satuja:
"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."
Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät tuijottavat tyhjyyteen.
Hilkka jättää hänet murtuneena,
Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi.
Hilkka suoristautuu.
"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."
Sitten hän lähtee.
* * * * *
Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.
Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli liian hiljaista ja outoa.
Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen antautui.
Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut kohtalokkaan illan jälkeen.
Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se riitti.
Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa. Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä, ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen tasangoilla.
Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella.
Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.
Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.
Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.
Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt jäniksen jäljet rinteeltä.
"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on paha enne."
Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään
Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.
Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru kuvastui hänen silmissään.
Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.
Asko koetti lohduttaa.
"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin, jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"
Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin, että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"
Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt ukin uskottu.
Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia satuja Tyrnin saloista.